Silmänkääntövankila

19.12.11

Väkivaltaviihteen syvin olemus

Varmaan kaikki muistavat taannoisen analyysini sivun mittaisesta Mikki-sarjakuvasta, josta teki melko eeppisen se, että itse sarjakuvaa en skannerinpuutteen vuoksi tuolloin saanut julki. Seitsemän ja puoli vuotta myöhemmin palaan aiheeseen: selailin nimittäin kesälomalla mökkiolosuhteissa Aku Ankan vuosikertoja ajalta, jolloin olen itse lehteä kulttuurinnälkäisenä kasvuikäisenä ahminut. Huomasin tuon ajan tarinoiden päättyvän hämmästyttävän usein täsmälleen yhdenlaiseen kuvaan, tällaiseen:

Rikas setähän se siinä on tulenpalavan raivon vallassa aikeissa mukiloida itsestään taloudellisesti riippuvaisen siskonpoikansa. Lapset kommentoivat tilannetta kyynisellä mukahauskuudella, bonuksena tilannetta seuraa onnellisesti hymyilevä taksikuski. Ehkä hän aavistaa, että hakattuaan sukulaisensa rikas porho palaa taksilla kotiinsa. Turha toivo, tiedämme me Disneymme tuntevat. Kas tässä toinen esimerkki:

Tällä kertaa pojat eivät tunnu edes kiinnostuneelta siitä, mitä tapahtuu; kunhan omiaan hölisevät. Opetus: sukulaisiin kohdistuvalta väkivallalta on syytä ummistaa silmänsä, mikäli sitä harjoittaa jokin itseä tai uhria vauraammassa asemassa yhteiskunnan portailla nököttävä. Akun säälittävä yritys vedota vanhemman sukulaismiehen verenpaineeseen on tietenkin hukkaan heitetty jos mikä, ja onhan Roope tämänkaltaisia pieksäjäisiä varmasti tarpeeksi pitkään harjoittanut ymmärtääkseen ottaa niistä hyödyn irti:

Ja entäs Aku sitten: ajan kuluessa jokin heidän suhteessaan on muuttunut. Lyönnit ovat käyneet väistämättömiksi, ne seuraavat epäonnistumisia, virheitä, ylipäätään yrittämisestä häntä rangaistaan, monesti vain olemassaolollaan Aku saa ilmeisesti vähintäänkin osittain seniilin setänsä silmittömän raivon valtaan, uskaltamatta silti nostaa kättään tätä yltiörikasta ihmis(korjaan, ankka-)hirviötä kohtaan. Sen sijaan hän on opetellut näkemään asiassa hyviä puolia.

Mutta yleensä kysymyksessä on vain se tavallisin: tragedia ilman selittelyjä, ilman sivujuonteita, ilman lieventäviä asianhaaroja. Sillä juuri alla olevasta on kyse: väkivalta yhdistettynä uhkailuun taloudellisen ahdingon kasvamisesta entisestään. Pakokauhu Akun silmissä on aito.

Juuri rahastahan näissä tarinoissa on varsin usein kyse. Kun Aku lopulta menestyy jossakin yrityksessään, Roope kieltäytyy uskomasta tilannetta todeksi, tai pikemminkin: eihän se hänelle olekaan totta. Hän ei ole vihaamalleen sukulaismiehelle velkaa mitään. Nuorempi mies on omaisuus tai orja, ei mikään tietoinen olento, jolla olisi arvoa tai asemaa yhteiskunnassa.

Mutta onhan toki Ankkalinnassa muitakin henkilöitä. Miten he suhtautuvat tähän hirvittävään sosiopaattiin, tähän rikkaaseen mutta vastenmieliseen olentoon? No, veikkaan heidän yrittävän parhaansa mukaansa luikerrella tämän mielisuosioon; tai niin minä tekisin. Mutta lopulta eivät sellaisetkaan oman kaupunkinsa julkkikset kuin keksijänerot ole turvassa. Tässä kuvassa on erityisen huomioitavaa, että Roope on nähtävästi saanut jo muutaman iskun perille, ja ne eivät ole olleet mitään hivelyjä. Pelle ei ole osannut varautua äkillisesti räjähtävään raivokohtaukseen:

Harvinaisen poikkeuksen leveydeltään koko sivun peittävästä lopetusruudusta teki tämä seuraava, mutta katsaukseemme se on toki silti mitä sopivin. Huomatkaa poikkeuksellisen demoninen katse Roopen silmissä. Uskoisin tämän ruudun olevan Pelle Pelottoman viimeinen kronologinen esiintyminen Ankka-sarjakuvissa. Tuolla ilmeellä varustettu takaa-ajaja ei jätä saalistaan henkiin.

Mutta väkivalta on itseään ruokkiva kierre, ja kovin helposti ajautuu sanojen sijasta nyrkkejään käyttävä saman kohtelun käänteispuolellekin. Ja vaikka vielä ikäisensä vanhuksen raivokohtauksesta Roope lähinnä huvittuukin...

...on hänen maailmankuvansa murtuva viimeistään siinä vaiheessa, kun Akun mitta täyttyy. Katsokaa hätää hänen silmissään. Tämä vanha mies ei kykene käsittämään tilannetta, jossa hänen tahdottomaksi pieksemänsä vätys on yhtäkkiä ajautunut rajan yli. Nähkää Akun korkealle kohotetut nyrkit, tämä kuva ei pääty kauniisti. Silti minä hätkähdän eniten Tupun, Hupun ja Lupun järkyttynyttä tyrmistystä. Jokin heissäkin on rikkunut; heidän totuttu maailmankuvansa on murtunut, onko todella niin, että heidänkin on alettava kotona pelätä holhoojansa yhtäkkiä käännyttyä uhrista tekijäksi?

No, turhahan tietenkin on uskotella poikien tähän astikaan eläneen missään onnelassa. Sillä se jota vahvemmat nujertavat, nujertaa vuorostaan heikompiaan, mistä pääsemmekin näiden sarjakuvien synkimpään osastoon: kas näin hakataan nyrkillä lapsia.

Suorastaan ahdistavalla tarkkuudella on taiteilija vanginnut ankanpoikien silmiin aidon pelon ja kauhun. "Eikö kättemme jälki miellyttänytkään häntä?" Tämä on palkkio yrityksistä olla kiltti. Yritys on hellyttävä, mutta turha. Sillä kun Roope huitoo Akua kepillään, kasvaa rankaisun brutaalius edetessään, ja Aku käyttää jo hirvittävää paksua oksankarahkaa:

Tai ylipäätään risuja ja keppejä, mitä ikinä käsiinsä saakaan. Merkillepantavaa on, että hän tuntuu räjähtävän normaaleista lasten leikeistä, ja talous, jossa on kolme kouluikäistä poikaa, ei taatusti ole omituisia leikkejä ja päähänpistoja vailla. Seuraus niistä: piekseminen. Se, että ankanpojat saapuvat kouluun silmät mustina, pelokkaina ja kuhmuilla, ei ilmeisesti Ankkalinnassa kiinnosta ketään. Miksipä kiinnostaisikaan; näiden lasten äidinäidinisä on kaupungin rikkain mies. Ei tee hyvää hyppiä jättiläisen silmille.

Ja kun nyt kerran päästiin tilanteeseen, jossa Aku rusikoi huollettavien lastensa lisäksi myös näiden lemmikkeläimiä, kannattaa panna merkille, että seuraavassa kuvassa on selvästi eri koira kuin edellisessä. Mitä aiemmalle tapahtui? On ehkä parempi ettemme tiedä. Ja kun Akua itseään uhkaillaan rahanmenolla, tietää hän, mikä tehoaa lapsiin: ruuan evääminen. Katsokaapa taas noita epätoivoisia ilmeitä. Nämä lapset haluavat helvetistään pois, eikä heillä rikkaasta sukulaisestaan huolimatta ole siihen mitään keinoa. Kukaan ei auta heitä.

Silti he ovat setänsä puolella, tietenkin. Heidän perheyhteisönsä, niin disfunktionaalinen kuin onkin, on kuitenkin ainoa minkä he tietävät, ja kun jokin taho sitä uhkaa, ja kun Aku sitten tähänkin reagoi ainoalla oppimallaan tavalla, ovat pojat liikuttavan onnellisia. Vai onko kyseessä sittenkin vain se autuas tilanne, jossa sedän huomio hetkeksi kiinnittyy muualle? Ehkäpä he jopa toivovat viranomaisen pahoinpitelyn johtavan sedän vankilatuomioon, kenties poikien ilmeissä näkyvä ilo onkin toivon pilkahdus?

Siitä tosiaan saattaa olla kyse, sillä katsokaapa riemua, jolla he seuraavat setänsä julkista nöyryytystä:

Nyt olemme päässeet jo syvälle väkivallan kiristyvään kurimukseen. Millainen kaupunki tämä lapsena meille niin tutuksi käynyt Ankkalinna oikein on? Onko mikään ihme, että perhesuhteet ovat kauhun ja nyrkin tasapainottamia painajaisia, onko ylipäätään mikään ihme, että niin monelta puuttuvat isät ja äidit? Kuka tätä kestää hengissä eläkeikään asti?

Kun kaikkeen reagoidaan joukkopahoinpitelyillä ja sakinhivituksilla, ollaan tilanteessa, jossa koko kaupunki tuntuu kärsivät säännöllisistä massapsykooseista. Julkiset raivokohtaukset ovat tässä kaupungissa sallittuja, yhteiset väkivaltasessiot ovat arkipäivää, jota voi latteasti nähdessään kommentoida. En usko että väkijoukon päätöksellä toimeenpannut lynkkaukset ovat nekään erityisen harvinaisia.

Mutta ennen kuin lopetamme, käsitellään vielä parisuhteita. Kuten tiedetään, seksi on Disney-sarjakuvissa tiukasti peittojen alle piilotettu, mikä on ymmärrettävää sikäli, että kyseessä on lasten sarjakuva, ja toisaalta vallan kummallista kaiken tämän väkivallalla mässäilyn keskellä. Ei ihme, että lapset kasvavat nykyään kieroon! Katsokaa nyt tätäkin:

Aku, hänen naiseksi pukeutunut serkkunsa Hannu, ja näitä kumpaakin säälittä piikkikorkokenkänsä alla puserruksissa pitävä Iines. Kun miehen ihmissuhteet ovat tätä luokkaa, onko mikään ihme, että hän on täynnä holhokkeihinsa kohdistuvaa patoutumaa? Vai voidaanko näin suoraviivaista keittiöpsykologiaa sttenkään käyttää? Sillä onhan mahdollista, että Aku on vain ajautunut väkivaltaisen naisen kanssa suhteeseen. Jälleen kerran hän on ollut kykenemätön vastaanottamaan muuta, ja kuitenkin, toisinaan, hän tosissaan yrittää muuttaa naisensa raivoavaa luonnetta:

Tästä seuraavasta kuvasta en sitten enää ottanut tolkkua. Se saattaa olla jopa ratkaiseva Akun kryptisen luonteen avaamiseen: ehkä hän totisesti saakin nautintoa väkivallasta. Tästäkö on kysymys? Seksuaalisen psykopatoutuman purkautuminen tavoilla, jotka meidän yhteiskunnassamme ovat kiellettyjä ja kavahdettuja, mutta jotka Ankkalinnan tukahdutetussa kulttuurissa ovat sallittuja ja toivottujakin. Tai sitten Aku on vain internetistä oppinut termin "sandwich".

Ja tällaisen sarjakuvanko siis on tarkoitus olla hauskaa? Tällekö meidän lapsena oletettiin nauravan? En muista enää teinkö niin. Voi olla että itkinkin, käpertyneenä huoneeni nurkkaan syystuulen tuivertaessa ikkunan takana minä suljin silmäni ja toivoin että jonain päivänä näille kärsiville sieluille koittaisi pelastus... Tai voi tietenkin olla että nauroinkin. Tai ehkä vain luin ilmeettömänä kaiken eteeni osuneen, minkään herättämättä ajatuksia yhtään enempää kuin minkään toisen. Niin se taisikin olla. Mutta tässä on kuitenkin tekijöille vinkki neljännesvuosisadan myöhässä: mitä vähemmän väkivaltaa näyttää, sitä hauskempaa se on. Jättäkää jotain lukijan mielikuvitukselle. Tähän malliin, sillä tälle seuraavalle kuvalle minä kesälomallakin ihan oikeasti naurahdin:

Tosin kun tarkemmin katsoo noita paikalle juoksevia poliisinköriläitä pamppuineen, tajuaa että seuraavassa kohtauksessa Akulta viimeistään lähtee henki. Mutta hei, oli se hetken verran aika hupaisaa.

10.12.11

Iain 'n' I

Sairasloma, mikä ihana tekosyy. Kuulemma välilevypullistuma tai jotain sellaista, niinpä niin, ei tule vanhuus yksin... Klenkkaan siis kotosalla sohvan ja kahvinkeittimen väliä, mitä nyt välillä tietokoneellekin eksyn. Oikeastaan huomasin syntymäpäiväni jälleen lähestyvän, ja jo lapsena opin sen tarkoittavan yleistä juhlintaa, vapaapäiviä kouluista, lahjoja, stressiä ja alhaista mieltä kautta kansainjoukkojen, mikä sitten taas johtaa hirvittävään vapaa-ajan ongelmaan: mitä tehdä, kun on kotona vuoden pimeimpään aikaan, kuusenneulaset pistää ja kaikki vaan ahdistaa? No silloin ihminen lämmittää padallisen glögiä, ottaa muutaman leivonnaisen ja heittäytyy lempinojatuoliinsa lukemaan, tai riippumattoon, tai sängylle, ihan sama. Luettavaksi suosittelen erityisesti Iain Banksia. Niin, olette varmasti miekkosen nimen joskus blogissani nähneet. Iain Banks on kenties eniten fanittamani (toimittaja haluaa huomauttaa, että nuorisokieltä edustavan sanan "fanittaa" voisi korvata esim. sanalla "arvostaa") kirjailija, johon tutustuin sattumalta, mutta jonka seurassa olen kohtuullisen säännöllisesti viettänyt viimeiset kymmenen vuotta. Se on paljon; se on aika, jossa ihmisen lukutottumukset helposti muuttuvat. On kirjailijoita, joita kymmenen vuotta sitten vallanpa palvoin, mutta joita en kykene enää lukemaan millään: John Irving tulee ainakin heti mieleen. Mutta Iain on ja pysyy, ja suosittelen häntä edelleen, mistä pääsemmekin tämänkertaiseen aiheeseemme: Banks-lukuhistoriani siinä järjestyksessä kuin olen itse hänen tuotannossaan edennyt, ja on kyllä kerrassaan onnekasta, että mies on ollut kiitettävän tuottelias, toisaalta suomentajat eivät ole pysyneet perässä, Loki-kirjojen hyydyttyä ei uutta kustantajaakaan ole tainnut löytyä. On siis ollut tehtävä täsmäiskuja alkuperäiskielisten pariin, mikä taas on merkinnyt sitä, että Banks on hiljalleen vallannut isoa tilaa hyllystäni. Brittipainokset on ollut pakko ostaa itselle, kun eihän niitä kirjastoista löydä.

Kävelyä lasilla. Ensimmäinen lukemani Banks, ja syy siihen että päädyin lainaamaan tämän kirjastosta (sittemmin ostettu omaankin hyllyyn), oli väärin muistettu tekijän nimi. Olin nähkääs lukenut Tähtivaeltajasta kerrassaan kiintoisan kirjailijaesittelyn, jossa maalattiin tämän fantastin urasta ja teoksista mitä häkellyttävintä kokonaiskuvaa. Päätin että tuohon haluan tutustua, marssin kirjastoon ja unohdin. En vieläkään tiedä missä olin Iain Banksin nimeen törmännyt, mutta joka tapauksessa myöhempi tutkailu paljasti, että ainakaan siinä Tähtivaeltajan numerossa häntä ei mainittu; siten kuitenkin kirjastossa muistin, ja niin lainasin tämän kirjan, joka silloin, helmikuussa 2001, vavahdutti minua luuytimiä myöten. Oli totisesti onnekasta, että käsi osui juuri tähän: Kävelyä lasilla on Banksille oikeastaan epätyypillinen sekoitus vyyhteytyneitä ihmissuhteita, tornadon raivolla riehuvaa mielikuvitusta, unimaisuudessaan konkreettisen uskottavia vieraita maailmoja ja ahdistavan vääjäämättömiä käänteitä. Epätyypillisella tarkoitan sitä, että nämä hyvin banksmaiset elementit ovat harvoin näin tehosekaisin saman teoksen sisällä. Kävelyä lasilla oli loistava johdatus Banksin maailmaan, ja tosiaan harvinaisuus sikäli, että enimmän aikaa mies on pitänyt niinsanotut "tavalliset" ja scifiromaanit etäällä toisistaan: hän jopa kirjoittaa ne eri nimellä. (Scifinimenä on amerikkalaishenkinen Iain M. Banks) Mutta entäs se kirjailija jota oikeasti lähdin etsimään? Jonathan Carroll, mikä myöhemmin selvisi. Olen sittemmin lukenut pari häneltä suomennettua romaania, aika tylsiä.

Crow Roadin käsikirjoitus. Tämä piti lainata heti ensikokemuksen jälkeen. Tämä on genretöntä Banksia turbovaihteella, Skotlantiin (Banks on ylpeä skotti) sijoittuva sukuromaanintapainen, jonka ensimmäisessä kohtauksessa mummo räjähtää krematoriossa. Henkilöitä on hirveästi, paikotellen nimien pyörittely ja yhä uusien perheiden, serkkujen ja naapuruston lasten esiinsyöksy tuntui tarkoitukselliselta lukijan kieputtelulta, mikä piristi. Satunnaisesta julmasta brittihuumoristaan huolimatta kirja oli muistaakseni aika haikea, ja kaiketi perustui osittain Banksin omaan nuoruuteen Skotlannissa, minkä väitteen tosin hyvin hämärästi muistan jostain lukeneeni, joten ei ehkä.

Muista Flebasta. Iainin ensimmäinen scifikirja, ja ensimmäinen suomennettukin sellainen, ja ensimmäinen lukemani. Banksin scifien keskuksessa operoiva sekulaarihumanistinen übersivilisaatio Kulttuuri tekee ensiesiintymisensä. Vaikutuin siitä miten massiivista, jylhää ja silti maanläheistä kerronta oli. En ollut tuolloin enkä vieläkään suuri science fictionin ystävä. Tekninen jargon yleensä uuvuttaa minut, suuret vertauskuvalliset teemat vieraannuttavat, ja masentavan usein scifi toistaa aiempien vakiinnuttamaa kaavaa. Mutta Banks toimii, ehkä osittain kertojanlahjojensa voimalla, ehkä henkilöidensä elävyyden, kenties hänen maailmansa vain on tarpeeksi uskottava ja silti tarpeeksi omanlaisensa. Totta puhuen en muista tästä kirjasta enää paljoa, paitsi että loppupuolella oleva taistelukohtaus oli niin intensiivisesti kirjoitettu, että päätin varastaa sen johonkin omaan tekstiini, vielä tekemättä.

Pelaaja. Scifiromaani numero kaksi, ja oma mahdollinen ykkössuosikkini Banksin tuotannossa, ja tämä on ilmeisesti monen muunkin mielipide. Vanhan ja kaikenkokeneen mestaripelaajan matka pelaamaan galaksin kaikkien pelien grand-old-peliä sen suuressa planetaarisessa finaalissa. Iain Banks rakastaa pelejä, ja erityisesti hän rakastaa keksiä mitä oudoimpia pelejä itse (johan Kävelyä lasilla sisälsi muiden muassa kiinalaisen kirjainpelin ja yksiulotteisen shakin). Tässä mielessä Pelaaja on mielikuvituksen suurinta juhlaa. Se on myös Banks-scifiksi keskivertoa vähemmän eeppinen keskittyen lähinnä sympaattisen päähenkilönsä matkaan, vaiheisiin, ja lopulta siihen suureen peliinkin. Aivan järisyttävä kokemus oli aikoinaan, olen pari vuotta nyt pähkäillyt että pitäisi uusiksi lukea, mutten ole saattanut.

Ampiaistehdas. Nuoren Banksin esikoisromaani ja näyttävä esiintulo 80-luvun alussa brittiläisen kirjallisuuden rämäpäänä. Omituisen teoksen päähenkilö on jokseenkin vastenmielinen mutta samalla kiehtovan omituinen pikkupoika, joka elää omassa shamanistisessa maailmassaan Skotlannin nummilla, toinen toistaan oudompien ja julmempienkin itse luomiensa rituaalien ympäröimänä. Jos et kestä eläimiin kohdistuvaa julmuutta, älä lue tätä kirjaa, muuten Ampiaistehdas on Banksin parhaimmistoa ja hyvin omanlaisensa päähenkilön sisäisen maailman tämäkin kirja esittelee. Sivu sivulta kieroutuvat kuvitelmat ja toisaalta myös laajemmin paljastuva perhehistoria tyrmistyttävät aina yllätysloppuun asti. Laatua.

Aseiden käyttö. Erittäin tummasävyinen palkkasoturista kertova kirja, jonka kerronta harppoo nykyhetken ja lapsuusmuistojen välillä. Banksin scifiteoksille on tyypillistä niiden monesti raju lokaatiovaihtelu: avaruusaluksilta harpataan planeettojen pinnoille, monesti metsiin ja viidakoihin, usein epookkihenkiseen kartanoelämään. Ja siis kuten sanoin, synkkä kirja, ja internet-fanikuvioissa monen ylistämä, mutta jäi itselleni muistaakseni vähän etäiseksi; kenties Pelaajan muisto oli vielä liian vahvana mielessä. Pitäisi lukea uusiksi.

Whit. Oltiin heinäkuussa 2002 ja olin lukenut kaikki suomennetut Banksit. Mietin uskaltaudunko natiivikielen suuntaan, Turun kirjastossa kun kuitenkin oli Iainia jonkin verran tarjolla... Uskaltauduin onneksi, huomasin nauttivani näistä brittiversioista osin jopa suuremmin kuin käännetyistä. (tosin varsinkin Ville Keynäs on Banksin suomentajana tehnyt mielettömän upeaa työtä) Whit on kertomus eristäytyneessä isoisänsä johtamassa uskonlahkossa kasvaneesta nuoresta naisesta, joka lähtee Lontooseen, tietenkin päätyen toinen toistaan hämärämpien ihmisten seuraan. Tämän olisi voinut toteuttaa scifinäkin: päähenkilö tutustuu kerrassaan vieraaseen ja outoon kulttuuriin. Ei suuri ja eeppinen järkäle, mutta toisaalta juuri siksi hieno kirja.

The Business. Kas tässäkin yksi suosikki-Bankseistani, jonka mielelläni näkisin suomennettuna, mutta tuskin tapahtuu, koska kaikki harvat viime vuosina tehdyt käännökset ovat olleet scifipuolelta. Iain maalaa uskottavan kuvan vuosisatojen ikäisestä megakorporaatiosta ("The Business"), joka on myllerryksen kourissa. Tämä liippaa läheltä scifiä, sijoittuu julkaisuvuotensa (1999) nykyhetkeen ja oli hirveän koukuttava kokemus. Parhaimmillaan Banksin juonet ovat pysähtymättömiä yrityksen, erehdyksen ja traagisen vääjäämättömyyden koreografioita, joissa syöksytään kovaa ja korkealta. Ihmisiä nollatilanteessa.

Syyllisyys. Murhamysteeri, jonka päähenkilö on rappioelämää viettävä toimittajanrenttu. Joku alkaa murhata varsin verisesti (ja kuvottavan graafisesti) toimittajan vihamiehiä hänen joskus laatimansa listan mukaisessa järjestyksessä. Muistaakseni Syyllisyys oli melko poliittisesti ladattu romaani, kuten toisaalta Banksit monesti ovat: hänen ympäristönsuojelulliset näkemyksensä esimerkiksi motivoivat teosten henkilöitä hyvinkin usein. Tässä teoksessa tunnelma oli ahdistava, mutta peli-Banks pääsi taas irti, ja päähenkilön pakkomielteisesti pelaama tietokonepeli tuli kirjan kuluessa tutuksi. Pidin niistä kohtauksista suuresti.

Dead air. Tässäkin on pääosassa renttu, tosin reportterin sijasta radio-dj. Hieman hahmoton kirja, joka alkaa 11.9.2001 ikimuistoisella kohtauksella, jossa bileet ryöstäytyvät käsistä. Tämä on omassa hyllyssä, mutten muista tapahtumista paljoa, paitsi yhden hiuksianostattavan juonenkäänteen, joka oli liian hyvä, ihan liian hyvä, kadehdittava. Mitä muuta tapahtui? Renttuilua, muistaakseni. Päähenkilö taisi ajautua jonkinlaiseen epäonnen ja tragedian kierteeseen.

A Song of stone. Suosittelin tätä kirjaa kerran englantia opiskelevalle ystävälleni, joka halusi haastetta. Runollinen ja vanhahtavia, muinaisiakin sanoja pursuava kieli on pirun hidasta seurattavaa; ainoa kerta kun Banksia lukiessa on pitänyt kaivaa sanakirjaa esiin, tosin jossain vaiheessa luovutin ja annoin kielen vain soljua kauniina lävitseni. Jonnekin määrittelemättömään aikaan ja paikkaan sijoittuva sotakirja, piiritetyn linnan viimeiset asukkaat ja heidän säälimätön kohtalonsa. Synkkääkin synkempi teos, täysin vailla valoa.

State of the art. Toistaiseksi ainoa Iainin novellikokoelma, ja scifipuolen julkaisuja. Sisältää hyviä hetkiä, muiden muassa pitkähkön Kulttuurin taustoja valaisevan tekstin. Silti ei ollut yhtä koukuttava kuin miehen romaanit, mikä toisaalta on varmaan oma vikani; olen huono innostumaan novelleista.

Tähystä tuulenpuolta. Jokseenkin ärsyttävällä nimellä Suomessa julkaistu Look to windward. Eeppisempi scifiromaani, niin kuin ne ovat viime vuosina tavanneet olla. Tämän olen lukenut syksyllä 2004 elämäni ahdistuneimpana aikana, enkä sattuneesta syystä muista tästä juuri mitään. Pitäisi lukea uusiksi, saattaa olla hyväkin; ainakin minulla on mielessäni kuva jättimäisestä olennosta, jonka sisuksissa majailee lukuisia sen elämää ja olemusta tarkkailevia tiedemiesyhteisöjä. Se on hyvin outo ja kiehtova kuva.

The Algebraist. Tämän luin elo-syyskuussa 2005 englanniksi, ja se ilmestyi sittemmin suomeksikin. Hulppea kirja, tiiliskivikokoinen ja järjettömän kiehtova, yksi parhaita Banks-scifejä ehdottomasti. Kulttuuri ei tässä esiinny, sen sijaan shown varastavat "The Dwellers" -nimellä tunnetun ikivanhan rodun jokseenkin sekopäiset ja varsin epähumanoidiset edustajat, jotka, toisin kuin kukaan muu universumissa, hallitsevat suvereenisti matkailun madonreikien kautta. Ihmiset haluaisivat tämän taidon myös. Mieletön kuvio, mieletön kirja, suosittelen ensikokemukseksikin.

The Steep approach to Garbadale. Skotlantiin sijoittuva eräänlainen sukuromaani, jossa muinoin laatimallaan lautapelillä loistokkaasti menestynyt perheyritys kokoontuu sukukartanoon. Herkullisia henkilöitä ja taustoja, ja kaiken kaikkiaan kiehtova odottava tunnelma läpi kirjan, mutta yksi paha pettymys: menestyspeli pysyy vain mainintana, eikä sen pelaamista kuvata kunnolla kertaakaan.

Inversions. Vuosi vuodelta eeppisemmiksi käyvissä scifi-romaaneissa tämä oli yllättävä poikkeus; pikemminkin fantasian kuin scifin puolelle sijoittuva yhden metsäisen planeetan pinnalla tapahtuva kertomus, jossa taikuuttakin esiintyy. Ja jonkinlaista keskiaikaista kurjuutta, ja paremmasta tietämättömien henkilöiden kohtalonuskoa. Kaksi vuorottelevaa tarinaa, jotka millään tavoin risteävät vasta lopussa. Hidastempoinen, mistä monet fanit ärmättävät.

Excession. Nimensä mukainen scifi-Banks sitten tämä. Kulttuuriromaani potenssiin kymmenen, jossa pääosan varastavat nuo monesti aiemminkin tarinoiden persoonallisimmiksi hahmoiksi osoittautuneet avaruusalukset, joilla siis Kulttuurissa jokaisella oma tekoälynsä ja persoonansa. Alusten keskinäinen kommunikointi on kiehtovalla tavalla jotain aivan muuta kuin, no, ihmisten tai ylipäätään ajattelevien olentojen kommunikointi kirjallisuudessa yleensä. Itse kirjan juoni jäi paitsi auki, myös aika etäiseksi, silti pidin tästä, vaikken varauksetta.

Feersum endjinn. Hyvin outo scifiromaani, jossa jo totuttuun tyyliin useita eri kertojien vuorottelevia tarinoita, näennäisen riipumattomia toisistaan aluksi, hiljalleen yhteydet selviävät. Tekoälystä ja virtuaalitodellisuuksista aina kiinnostuneen Banksin visiot tällä alueella käyvät alati suuremmiksi, tässä osa toiminnasta tapahtuu kokonaan virtuaalisessa maailmassa. Viimeinen luku, jossa vaivalloisesti kavutaan autioon ja stratosfääriin ylettyvään torniin on jäänyt visuaalisuudessaan vahvana mieleen. Ei ehkä sovi kaikille - ja on varmasti pirun vaikea kääntää millekään kielelle - koska eräs minäkertojista puhuu foneettisesti, tuon otsikon malliin. That's "fearsome engine", you know.

Transition. Ja mitä riemullisin yllätys: vanha suosikkikirjailija, joka yhtäkkiä tempaisee jo totuttujen kuvioidensa keskeltä kenties parhaimman teoksensa. Tämä on "ei-scifi"-romaani, mutta yhtä hyvin voisi olla scifikin, on sillä tavoin määrittelemätön, ja toisaalta - - ei, en oikeastaan halua kertoa tästä liikaa. Todettakoon, että tässä on rinnakkaisia maailmoja, eikä ihan vähän - loputtomasti. Ja järjestö, "The Concern", joka kontrolloi niiden välillä kulkemista. Lapsena kuvittelin, että jokainen teko tai tekemättä jättäminen käynnistää uuden maailman, joka sitten jatkuu omanlaisenaan ja jokainen näistä maailmoista haarautuu sekin joka hetki uudestaan. Arvatkaa olinko ihan muissa maailmoissa riippumatossa kesällä 2010 kun tätä luin. Tyrmäävä.

Surface detail. Toistaiseksi uusin Banks-romaani, massiivinen Kulttuuri-järkäle tämäkin, ja kuten jo monesti, ovat virtuaalimaailmat ja niiden eettiset, moraalisetkin, ongelmat keskiössä. Ollaan todellisuudessa, jossa ihmiset jatkavat kuolleina elämäänsä tallennettuina virtuaalisiin massamuisteihin, päätyen, jos heidän uskontonsa niin on heidät saanut uskomaan, digitaalisiin helvetteihin. Muutamia uskomattoman hienoja kohtauksia, ja taas melkein liikaa rönsyileviä ideoita (aivan hillitön pelikin taas löytyy meidän bankspelifanien riemuksi) ollakseen terveen ihmisen teos. Iain, olet hyvällä tavalla mielenvikainen, älä vain lopeta vielä aikoihin.

Sainpas tämänkin tunnoltani. Piti tehdä jo vuosia sitten, hieman lyhyempänä, enkä tiedä oliko tällä varsinaisesti merkitystä kuin itselleni, mutta ihmisen on hyvä tehdä katsauksia, kuten tiedätte. Tajusin, että vain Stephen Kingiä olen lukenut määrällisesti enemmän, ja hänen kirjoistaan on varmaan pian puolet ollut silkkaa kuraa. Vuoden 2009 Liseyn tarina oli niin ala-arvoinen räpellys, etten sen jälkeen ole enää Kingiin koskenut, vaikka tapana olikin hänen uusimpansa aina lukea pois kuleksimasta. Nyt näkyi uusi toistatuhattasivuinen järkäle tulleen joukumarkkinoille; kuka enää jaksaa? Sääli, King on kuitenkin joskus ollut hyvä, briljanttikin. Mihin se taito joiltain katoaa, miten se toisilla pysyy? Iain Banks on kehittynyt, ei hän enää Ampiaistehdasta kirjoittaisi. Ehkä siinä onkin salaisuus. Lukekaa Iainia. On mistä valita.

30.11.11

Johan se nyt on viidestoista kahvila sentään: Ciao! Caffe, Kiseleffin talo

Kaikkihan muistavat kuinka melko tarkkaan vuosi sitten koitti eeppisen kahvilasarjani kymmenes jakso (joo, tahti on vähän hidastunut tämän vuoden aikana...), tuo Fazerin ikiylväs kruununjalokivi. Vaan mitenkäs, viidenneksitoista kerraksi päätin jotain vähintään yhtä legendaarista: Café Engel! Nyt saisivat hienohelmat lukea mitä totisesti heistä ajattelen, ja näihin aatoksiin sitten hyytyikin minun ja kahvitoverin matka, kun huomasimme Engelin olevan itse asiassa viimeistä pöytää myöten täynnä. No mikäs siinä sitten, ovathan toki nuo juuri saneerausremontin alta paljastuneet torikorttelit mitä täydempänä kahvijuottoloita, joten päätimme valita kohteeksemme kiintoisalta kuulostavan paikan: Espresso Edge! Nyt saisivat hipsterit ja viileilijät lukea mitä totisesti heistä ajattelen, ja niinpä lähdimme opasnuolen siivittäminä tuon muinaiskorttelin sisäpihalle, joka oli ihmisistä epäilyttävän autio ja juuri pään korkeudella loimottavista ulkotulista epäilyttävän ahdistava. Ohitimme siis ständin: Espresso Edge 100 metriä ja nuoli kohti suuntaa. Seurasimme. Päädyimme umpikujaan, jota edelsi haaraumia eri suuntaan, joista jokaisen tarkastimme, kunnes viimeisestä pulpsahdimme takaisin lähtöpisteeseemme.

Ei sitten menty Espresso Edgeen.

Näillä main alkoi hivenen viluttaa, joten suuntasimme suoraan lähimmästä ovesta sisään tuohon kuuluisaan Kiseleffin taloon, jossa oli ties minkälaista pikkukrääsäpuotia sekä tietty myös myyjäiset, eli tungeksijaa kuin pipoa ja kaamea hipitihoppi soi kaiuttimista. Juoksimme portaat yläkertaan, missä oli jos ei nyt hiljaisempaa niin ainakin vähän väljempää. No joo, olisihan siinä ensin ollut tarjolla jos jonkinlaista eliittikonvehtileivonnaista (unohdin paikan nimen), mutta niissä oli hintaakin sen verran, ettei tämä testiryhmä nyt hulluksi ruvennut; siltikään, vaikka oli kahviin oikeuttavat ilmaislapukkeet taskussa. Jatkoimme matkaa: yläkerran perältä, aika hauskasta nurkasta, löytyi sitten Ciao! Caffé, joka, kuten muistatte, oli Ruoholahden toimipisteineen kahvilasarjani avausjakso - enpä ennen edes tiennyt että tämäkin on ketju. Taitavat kaikki olla nykyisin, varmaan Café Engelkin löytyy nykyisin jokaisen Pyhtäänperkiön ABC:ltä S-marketin ja Kirjatorin vierestä...

Noh, tämä torikorttelin Ciao! on ulkoasultaan jokseenkin hienostuneempi kuin Ruoholahden Citymartketin eteisaulan vastaava, joskaan yhtä ihanan pehmoisia nojatuoleja ei täällä ollut - sen panin merkille jo kynnyksellä. Vaan lepäämäänhän tämä kutsui kyllä ihan omanlaisellaan tavalla, oli vanhan talon yläkerran oma pieni huoneistonurkkaus pieniruutuisine ikkunoineen, ja vieläpä oikein leppoisa nopeatempoinen NRJ-musiikki kaiuttimissa. No ei kai kaikkea voi vaatia. Nettisivujensa mukaan tämä kahvila "muuttuu iltaa kohti Milanolaistyyliseksi viinibaari-kahvilaksi, jossa nautitaan rennosta ilmapiiristä viihtyisässä arvokkaassa ympäristössä", joten kaltaisemme maanläheinen kaksikko soveltui sinne kuin lammas rippikouluun. Onneksi muita asiakkaita ei myyjäisistä huolimatta ollut käytännössä lainkaan, mikä hieman oudoksutti, vain yksi jakkupukunainen viinilasillista juomassa ja tablettitietokonettaan (saattoi olla älypuhelinkin - en minä noita nykyvermeitä toisistaan erota) sormeillen. Mikä kävelevä klise hänkin oli! Loin häneen sääliviä katseita; tottahan aavistelin hänenkin mieluummin pukeutuvan kumisaappaisiin, ja saviojan poikki kohti renkimiehen aittaa huuruisena hallailtana harppovan kassissaan silavaa ja pullo kotikaljaa. Näin sen hänestä, mutta Helsinki oli hänet voittanut, miten ikävää.

Ciao! Caffé on tunnettu keskuudessani erityisesti italialaistyyppisistä jäätelöistään, jotka ovat parhautta syötävässä muodossa. Suostuttelin toverinkin sellaisen pariin, ja niinpä otimme ilmaiset kahvit (oli ne Torikortteli-lipukkeet) ja jätskit. Toverini sai kahvinsa kera vielä konvehdin, minä en, syy tähän jäi epäselväksi. Ylipäätään kohtelumme oli kohtuu kolkkoa siitä sekunnista lähtien, jona tempaisimme kahvilippumme esiin. No sori!, teki mieli sanoa, ja vielä kun ostimme jäätelötkin! No, huojuimme kohti ikkunapöytää (kuten sanottu, varaa oli valita, ja vain kerrosta alapuolellamme Engel oli täysi kuin amiksen tumppikulho). Oli joulutähtiä rivissä siinä oikein nätisti, ja paperipyyhepurkkikin, joka toi mieleeni joko psykiatrin vastaanoton tai pornokaupan katselukopin, ei nyt sillä että minulla mitään kokemusta näistä olisi tietenkään. No niin. Pöytä oli pieni ja ahdas, huojuikin hieman, istuimet koulumaiset mutta olisihan noita ollut tarjolla nahkaista ja sohvaistakin, ei tosin ikkunan ääressä, Ciao!ssa käynti pakottaa valintoihin. Kahvi oli ihan hyvää. Ei loistavaa, mutta silti paremmasta päästä tämän kaupungin kahviloista, siitä pieni plussa. Isompi plussa sitten, valtava, universaalinen, orgastinen suorastaan, siitä jäätelöstä. Otin useista erikoisista mauista vaniljan, koska se on hitto vie aitoa vaniljaa sen tavallisen esanssisotkun sijasta, ja totisesti oli yksi maukkaimmista ikinä syömistäni jäätelöannoksista tämä. Huh huh. Ja sitähän loppujen lopuksi riittikin, sitä luokkaa tuhtia tavaraa nänä italojädet ovat.

Ikkunasta näkyi senaatintori ja tuomiokirkko, joskaan ei niissä nyt näin kaupunkilaiselle mitään katsomista ole enää, onhan nuo nähty. Torilla ei ikinä tapahtu mitään, kuten tiedetään, ja tihkusateisen perjantai-iltapäivän neljänruuhkakin oli jokseenkin aneemista. Tosin ohikiitävän nelosratikan penkiltä bongasin Jari Tervon, mikä oli sikseen hupaisaa, että vain tuntia myöhemmin Peter Nyman melkein harppoi meitä päin Töölössä. Tabermann oli varmaan hengessä mukana, mikä ei ehkä ollenkaan poislaskettu ajatus olekaan, olihan jotain oudon runollista siinä kaupungin ylle sumuna laskeutuvassa pimeässä.

Vietimme varmaan kahvilassa liian pitkään häiriten sen muuttumista Milanolaistyyliseksi (isolla kirjoitettuna, huom) viinibaari-kahvilaksi, koska muita ihmisiä ei kerta kaikkiaan tullut sisään, ja yhtäkkiä se taustamusiikkikin koveni niin että keräsimme kimpsumme ja poistuimme. Seinällä oleva liitutaulu mainosti jotain sellaista kuin "kuohuva cocchi brut", mikä sai minut hihittämään: kuohuva brut! Hihiii!

Pistetaulu:

Miljöö 6/10
Hieno talo, hieno kahvilan omakin tila, mutta jokseenkin tylsät tuolit ja penkit, ei houkuttanut pitkään oleiluun, kuten ei kyllä se musiikkikaan, etenkään yllättäen voimistuttuaan, mikä saattoi tosiaan kyllä olla vai ilmaiskahvinjuojien poishäätöä. Oikein kaltaisillemme loisille! Tyly kassa.

Hyvyydet 8/10
Kahvi ok, jäätelö syntisen täydellistä. Olisi ollut täytesämpylää yms herkkuakin tarjolla, mutta ketä kiinnostaa kun jätski on tällaista? Milanolaistyylisyys jäi kokematta ja viinit testaamatta, ehkä pitää paikan päälle palata myöhemmin vetämään kunnon punkkuperseet.

Sijainti 7/10
Keskustassa, muttei missään ostoshelvetissä silti. Verrattuna muihin torikorttelin kahviloihin hyvä, koska a) ei täynnä, b) mahdollista löytää. Toisaalta senaatintori on aika tylsä ikkunanäkymä. No joo, eipä se Ruoholahden Ciao!kaan varsinaisesti millään paratiisimaisemilla ratsastanut.

28.11.11

Terveisiä Googlelta

Lempiblogini TUOTE katosi verkosta noin kahdeksan vuoden paljon minua aktiivisemman ja laadukkaamman bloggaamisen jälkeen. Ei exmen omasta tahdosta, vaan Googlen, jonka uusi käytäntö on kysyä käyttäjien ikää, ja jos tämän kysymyksen ohitat kerrankin siihen vastaamatta, se on morjes: kaikki Google-tuotteesi katoavat verkosta, et pääse sähköpostiisi, olet laakista paaria. Oli puhdas sattuma, että exme sai tämän kysymyksen ennen minua, ja varoitti siitä. Olisin itsekin ohittanut moisen utelun olankohautuksella. Itse asiassa sain Youtubelta hiljakkoin sähköpostia, jossa kehotettiin tekemään, hmm, jotain, joulukuun kymmenenteen mennessä tai Youtube-tilini poistetaan tuona päivänä. Postista ei selvinnyt mitä. Sanamuoto "complete your signup process" oli kohtuullisen hämärä, enkä Youtuben asetuksissa käydessäni onnistunut selvittämään, mistä siellä oli kyse. No, Juuppari-tili saakin mennä, mutta toki hieman huolettaa se, että kyseessä on Googlen ja siis Bloggerin kanssa sama megakorporaatio nykyisin. Eli jos Silmiksen www joulukuun kymmenennen jälkeen tarjoaa pelkkää virheilmoitusta, en ole tehnyt sitä tarkoituksella.

Että minua risoo tällainen mielivaltaisuus, ja etenkin sen armoton kerrasta poikki -henki. Vielä ei Google tai Blogger ole minulta mitään kysellyt, mutta kai sekin aika koittaa (tai sitten kaikki uudistukset ohittavat minut; en vieläkään ole nähnyt sitä kuuluisaa Facebookin newstickeriä, josta kaikki siellä älisivät pari kuukautta sitten), ja varmaan kämäisyydessäni vahingossa klikkaan jotain väärin. Olen sellainen. Minua harmittaa että TUOTE meni ja katosi, enkä voi kuvitellakaan miten kamalalta se kirjoittajasta tuntuu, etenkin kun sähköpostikin on lukkojen takana. Toivottavasti ongelma ratkeaa, ja kai se mahdollista on; kuulemma tilinsä saa takaisin luottokortilla tai lähettämällä kopion passistaan. No, en omista kumpaistakaan lärpäkettä, joten jos kohdalleni osuu tämä miina niin heikolta näyttää.

Tämä on väärin ja tekee piru vie mieli raivota.

24.11.11

Kahvila 14: Tennispalatsin Wayne's coffee
eli "Hyvää syntymäpäivää, oma bloginraatoni!"
(tai "Kahvini on lattea ilman kofeiinia!")

Eilen tosiaan Silmänkääntövankilalle tuli kahdeksan vuotta mittariin. Peijakas, tässä alkaa tuntea itsensä vanhaksi. Suurimmitta miettein tuumasin sitten juhlan kunniaksi piipahtaa kahvilla, eli tarkemmin sanoen kaivaa kuukausi sitten napsitut kahvilakuvat viimein kameran muistikortilta päivänvaloon. Kuten viimeksikin, niin taas: käyn jo aiemmin poiketun ketjukahvilan toisessa toimipisteessä. Sanomatalon Wäinö joutui testikohteeksi viime maaliskuussa, nyt on sitten vuorossa tämä Tennispalatsin vastaava, lähinnä kohteeksi valikoitunut siksi että taidemuseon Gallen-retrospektiivi sijaitsee samassa pytingissä, eikä nelivuotiaan kanssa jaksa hirveästi paikasta toiseen hiihdellä, varsinkin kun on välipala-aika ja kaikkia kurnii.

Aivan aluksi haluan kiinnittää huomionne Helsingin häpeämättömän ylvästelevään tapaan nimetä keskustarakennuksiaan: onhan totisesti Tennispalatsin ja Lasipalatsin välillä vain pieni aukio, joku tori tiemmä, vaikka skeittaajia siellä vaan aina on, tai mahtuu siihen vissiin Graniittitalokin osittain väliin, jylhä nimi sekin. Ja tosiaan Graniittitaloa ympäröivät erilaiset Palatsit! Johan tuo lyö kaltaiseni maan matosen niin tomuun, ettei blogiinkaan saa aikaan sanan puolikasta viikkokausiin. (on siinä sitten myös Sähkötalo, Autotalo, Musiikkitalo ja Sanomatalo ihan lähellä, eli toisaalta lattean arkinenkin nimeäminen on hallussa) Sääli sinänsä, että Lasipalatsi on veikeä mutta pieni funkkis-rakennus, ja Tennispalatsi iso valkoinen kuutio.

No niin, asiaan: (se on vaikeaa, koska kissa puskee minua ja näppäimistöä raivokkaasti kehräten - ruoka-aika?) 1. Wayneltä sai kahvia. 2. Se oli hyvää, kuten aiemmin mainittu. 3. Tarjontaa oli huomattavasti enemmän kuin Sanomatalon toimipisteessä, mikä pistää miettimään ("it will inject ponder", tarjosi Googlen translaattori taannoin käännökseksi lauseelle "se pistää miettimään"), ovatko ketjun eri konttuurit profiloituneet siten, että Sanomatalo on kiireisille media-ihmisille päivittäisen kofeiinitujauksen tarjoava läpijuoksupiste (ja mammojen hengähdyskeidas toki myös; Tennispalatsi ei myöskään tarjonnut luomuhedelmiä, kuten Sanomatalo) kun taas Tennispalatsi, sijaitessaan samassa rakennuksessa eri museoiden kanssa, kulttuuriväen herkuttelupaikka. No jaa, minä ja lapsi nappasimme jättimäiset kanelipullat tiskiltä ohittaen lupsakkaan neonvärisen leivosvalikoiman ja lukuisat erilaiset bagelit, patongit, ciabattat ja croisantit, joihin olisi täytettäkin ollut sun seitsemää sorttia merikroteista kateenkorvaan ja viiriäisensilmien kautta puolikäyneisiin termiitteihin. Aikuisempi kanssatestaaja ei syönyt mitään, kenties hintataso arvelutti, mikä onkin oikea linja, ei näille ketjuille kannata vähiä roposiaan uhrata. Sen sijaan kofeiiniton latte tiemmä kelpasi, ja olipa vielä päällysvaahtokin sydämellisesti muotoiltu. Ohoh!

Pulla olikin sitten kuivahkoa, eli ei huippuhyvää jos nyt ei pahaakaan. Hirveän iso, minä en meinannut jaksaa kokonaan, mutta nelivuotiaaseen upposi, olisi toinenkin mennyt kuulemma, mitä epäilen. Toisaalta olimme tosiaan juuri kiertäneet läpi ei ainoastaan Gallén-Kallelan taidetta monta näyttelyhuoneistoa, vaan myös venäläisiä mestareita alakerrallisen, ja tuleehan siinä nälkä. Kandinskyn maalaus sai seurueemme nuorimman laulamaan spontaanisti Ultra Brata: "Vain urhein heistä kaikista / saa uhmata hurjaa heppaa".

On tämä blogi kuulkaa ihmeitä kestänyt. Ei siitä ole kauankaan, kun olin vielä 18 neliön yksiössäni öitä valvova gradunvääntäjä, joka parvekkeeltaan aamutupakalla saattoi katsella arkunlaskijaisia 50 metrin päässä itsestään. Tai muistatteko kun eräänä kesänä Nuutiset lähtivät - - Jaa mutta tämähän on jo vanhaa kauraa, kuka niitä muistelee, sitä puurolla silmään. Olen hienoisessa levitaatiossa tänään. Pitäisi väkertää ja rustata yhtä jos mitä, kaikenlaista sitä itselleen ristiksi kerää, ja keskeiset tapahtumat jäävät silti käymättä, kuten ystävän häät tänä viikonloppuna.

Olen jättänyt kirjoittamatta muutamia päivityksiä: vuonna 2009 Turussa jouduin yhdessä kymmenien muiden kanssa maailman huonoimman bussikuskin taidottomuuden uhriksi; olin kirjoittamassa tapauksesta, mutta samaan aikaan Espanjassa oli kuuluisa bussiturma. Jätin sen sitten. Samana vuonna taisi olla sekin, kun tulin junalla Helsingistä Turkuun, minulla oli Rasmus mukanani, tuo täälläkin paljon mainittu kissa, johon olin kiintyneempi kuin mihinkään eläimeen ikinä, ja samaan Intercityn eläinosastoon ahtautuivat myös Mike Monroe vaimoineen ja Peter Nyman. Monroet ihastuivat Rasmukseen välittömästi, vielä Kupittaalla pois jäädessämme he toivottivat hyviä jatkoja. Niitä ei tullut: Rasmus katosi vielä samana kesänä. En ole tästäkään kirjoittanut, mutta kaksi vuotta sentään on aika, jossa hyvät muistot ovat korvanneet ahdistuksen. Kyllä Rasmusta silti edelleen kaipaa. Nyt on kuitenkin elokuusta asti ollut tuo solakka kissaneito talossa, ja mitä aktiivisin epeli onkin, se pitää myöntää.

Pitikö siitä kahvilasta vielä jotain? Aika kallis, aika ikävä tila ollessaan käytännössä käytävän levennys, pienet pöydät, vedessä jääpaloja, mistä plussaa kesällä, luulisin, ei nyt syksyllä niin väliksi olisi ollut. Eihän tuonne kai kukaan tarkoituksella mene - siis siten, että vain kahville Tennispalatsiin ilman muuta syytä. Ollessaan eräänlainen museonjatke se toimi oikein hyvin, muuhun tarkoitukseen keskusta on täynnä parempaa, se siinä toisessa palatsissakin kuulkaa, ehdottomasti suositeltavampi, eikä edes ketjun osa.

Nyt on harmaata. Joulukuu lähestyy, yleensä näitä vuositeelmyksiä kirjoittaessani on ollut lumi maassa, nyt ei. Siitä olen niin onnellinen ettette usko.

7.11.11

Roottorikierre

Kuten huomasitte, pläjäytin mestoille kaikkien sarjamuotoisten Silmis-päivitysten näppärän hakemiston. Se löytyy tästedes, toivottavasti päivittyen, tuosta sivupalkista. Järkytyin sitä tehdessäni materiaalin määrästä: selasin kaikki blogiarkistoni läpi, copypastesin osoitteita, tein muutamia merkittäviä valintakriteerejä. Yhtä vanhaa tekstiä muokkasin lievästi asianomaisia säästelläkseni. Tähän on tultu. Totta puhuen taisin ensi kerran arkistoihini kajota jo joskus 2008 tai niillä main... Toisinaan sitä lipsahtelee julki asti asioita. Pahoillani.

Mutta tosiaan, en ole nyt liiemmin päivittynyt, kun tuo projekti nieli kaiken sen ajan, jonka jaksoin luutumatta tietokoneen ääressä viettää. Ei tässä iässä enää kykene tuntikausia päivässä istumaan läppärin nurkilla; onneksi duunissa ei ole tietokoneita. Johan siinä pää sinkoaisi. Facebook-fanisivulla taannoin lupailemani päivitykset ovat kyllä tulossa, jahka selviän tästä kesälomalta paluun aiheuttamasta arkishokistani. Kyllä, olen edelleen kesänjälkeisessä masiksessa, kai se tästä. En ole kamerasta jaksanut kuvia purkaa. Tai jos olenkin, en ole niihin rohjennut office-paketin editorilla tarttua. Tai jos olenkin, niin vähän pirun huonolla menestyksellä. Lisäksi kirjoittelen muutakin taas. Mistä johtuen Silmis uinuu nyt, Pieni räjähdyskin, toistaiseksi. Katsellaan myöhemmin sitten, mihin asti voitte lueskelle noita vanhoja juttuja. Että siinäkin mielessä kyllä.

Kävin lauantaina Heurekassa, viimeksi joskus 80-luvun lopulla. Se oli paljon pienempi paikka kuin muistin.

4.11.11

Silmänkääntövankilan sarjahakemisto

20.10.11

Luonteesi on nyt PAHA

Kyllä minä vielä joskus kirjoittelen sellaistakin, joka ei sarjoitu mihinkään aiemmin julkaistuun, mutta tämä nyt on tällaista. Vietän päivää kotosalla flunssassa tai jossain, en minä tiedä mikä on, päätä särkee ja vituttaa, kyllä varmaan oireet ovat tuttuja kaikille. Ei siinä paljon työt maistu. No, kahvi sen sijaan. Hetaanpas toinen mukillinen.

Mutta mitä siis? Aivan, taannoin käsittelin kirjoituspöytäni viereisen vetolaatikoston ylälaatikon, nyt on vuorossa kyseisen pömpelin alimmainen. Niitä kahta väliinjäävää laatikkoa en käsittele täällä, sen nyt voin jo tähän hätään luvata. Ne sisältävät kaameita salaisuuksia.

Alalaatikosta löytyy siis:

1. Nikon quick charger MH-23, järkkärin laturi. Musta. Johto kieputettu ympärille.

2. Heppoinen kuuloke-mikrofoniyhdistelmä, merkkiä Creative. Käytetty skypettäessä, mistä viime kerrastakin on varmaan toista vuotta aikaa. Myös aikoinaan (2007?) oli tarkoitus käyttää Hitaan räjähdyksen nettiradiota tehdessä, mutta hanke ei koskaan päässyt yhtä koelähetystä pidemmälle. Olisi ollut kuulkaa hienoin nettiradio ikinä.

3. Hama Delta Bravo Microprocessor Controlled Ulta-fast Ni-MH/Ni-Cd Charger. Eli suomeksi akkuparistojen lataushärpäke, jonka ostin aikoinaan vanhaa Sonyn pokkarikameraa varten, kun sen mukana tullut Sonyn oma laturi oli maailman hitain. Pokkari on nykyisin taas käytössä, se on kuitenkin aika näpsäkkä kamera edelleen, vaikka järkkäriaikaan jo toissa kesänä siirryinkin. Massiivinen, siis tämä laturi muuntajineen. Pitkä johto. Romuluinen kaikin tavoin, mutta pirun nopea kyllä.

4. Sony Cybershot -digipokkarin USB-johto, jolla kuvat siirtyvät tietokoneelle. Tietääkö joku, miksi tällaisissa johdoissa on sellainen kovaa muovia oleva kapselimainen mötikkä keskellä? Minkä läpi se johto kulkee ilman mitään näennäistä syytä? Nämä arkielämän arvoitukset piinaavat mieltäni, eikä asiaa auta se, että itse USB-liittimessä on Sonyn logo... ja tässä johtomötikässä TDK:n. Haistan palaneen käryä, tosin taitaa tulla keittiöstä.

5. Kolmemetrinen nettipiuha, vaaleanharmaa. Eihän tuollainen mihinkään riitä, mistä johtuen tuo ei ole ollut ikinä käytössä varmaan missään asunnossani. Mahdollisesti Turun yliopiston ATK-keskuksesta joskus saatu (vai pitikö tuosta maksaa?), tosin en varmuudella sano. Kuin uusi joka tapauksessa! Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä tämän blogin toimitukseen.

6. Nokian käynnykkä, mallista en tiedä. Ostettu kalliilla vuonna 2008, ensimmäinen Nokian puhelin johon sorruin ja ainoa ikinä, sen pyhästi lupaan. Oli niin totaalinen susi kaikin tavoin, että jo parin kuukauden päästä ostin uuden, eli pian kolme vuotta moitteetta toimineen halpis-Samsungin. Olen tämän epäkelvon kännykänirvikuvan säästänyt hätätilanteita varten, ja viime vuonna sellainen iski: unohtui piru vie Samsungin laturi maalle... oli ne piinaviikot kun tämän nokialaisen kanssa piti taistella. Olen vuodesta 2008 vihannut Nokia-tuotteita syvästi, niin pahasti tämä puhelin haavoitti sieluni. Nauran aina kun Nokialla menee huonosti. Toivon yhtiölle konkurssia. Siitäs oppisivat.

7. Edellisen laturi, made in China.

8. Joku mystinen USB-johto... Öh, mahdollisesti tuon järkkärin. Mutta sitä ei ole tarvinnut enää käyttää, kun uudessa läppärissäni on kortinlukupaikka.

9. Pieni hiiri. Siis tietokoneen oheislaite! Targus scroller mini mouse, jos tarkkoja ollaan, oli joskus käytössäkin, mutta kyllä ainakin viisi viimeistä vuotta olen vain tuolla läppärin sormipädillä pärjäillyt, en oikein enää tule hiirten kanssa toimeen. Siis oheislaitteiden!

10. Samsungin laturi, kännykän siis. Tai no ei oikeasti, mutta sen pitäisi olla. Yleensä se löytyy etsimisen jälkeen kirjahyllystä, ruokapöydältä, sängystä, yöpöydältä, nurkasta, eteisen lattialta tms. niillä main kun känny on jo aikaa sitten hyytynyt. En taas tiedä missä se on. Olisipa se tässä laatikossa.

11. Hohtava musta lasikuula, joka vaikeroi hiljaa. Sen sydämestä