16.9.19

Pipikaula (*)

Taiteilija istui pimeässä huoneessaan. Hän katseli tietokoneensa näyttöä, sen kylmä valo siveli kasvojen huokosia. Oli huominen. Taiteilija ajatteli tilinsä saldoa, lapselle pitäisi ostaa kengät, hammaslääkäri oli pakko peruuttaa. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa seuraava kirja, mutta se mikä oli koskaan tuntunut miltään, oli lakannut tuntumasta siinä vaiheessa kun nimensä oli nähnyt ensimmäisen kerran lehdessä.

Se oli ollut erilaista. Taiteilija värähti. Kuuma sormi kihnutti hänen hermonpäitään. Se oli ollut erilaista silloin kuin ei ollut tehnyt muille kuin itselleen. Nyt hän oli kävellyt kirjakaupan halki ja nähnyt oman teoksensa pinottuna, hänen itse tekemänsä kansikuva hohti neonvärein. Näytönsäästäjä räpsähti päälle. Viivat yhtyivät toisiin viivoihin ja muodostivat verkostoja. Ne väreilivät, hymisivät hyvää oloaan taiteilijaan. Verkostoja. Hän oli osa sitä kaikkea nyt.

Ennen kuin oli pitänyt yhtään näyttelyä galleriassa, ennen kuin oli julkaissut ensimmäistäkään kirjaa, taiteilija oli ollut varma siitä että juuri se oli kaiken tarkoitus. Että teos oli teos vasta kun joku toinen ihminen sen näki ja koki. Vasta kun se oli mahdollista kaupallistaa. Vasta kun siihen sai liittää oman nimensä merkiksi niille jotka olivat joku muu kuin hän. Oli taiteilijan todellisuus ja muiden, ja taiteilija tunsi itsensä tärkeäksi kertoessaan muille millaista oli olla. Millainen oli maailma.

Kissa naukaisi huoneen ovella. Taiteilija kääntyi tuolissaan ja katsoi. Kissakin katsoi, käänteli hetken korviaan, istahti sitten kynnykselle ja alkoi silmät suljettuaan nuolla etukäpäläänsä. Taiteilijan läpi kulki ravistus. Tuoli narahti, hänen hampaansa kalahtivat yhteen. Taiteilija kuvitteli hetken olleensa jossain muualla, ehkä kaukanakin. Hän tökkäsi hiirtä, ja näytölle palasi tekstinkäsittelyohjelma, siinä ensimmäisen luvun ensimmäinen lause. Seinän takana vaihto-opiskelijat popittivat päivän hittejä, liesituulettimesta leijui yksiöön makeaa savua. Taiteilija tiesi ettei kirjoittaisi enempää sinäkään iltana – mutta ennen kuin täyttäisi kaksikymmentäviisi hän julkaisisi kirjan, niin hän oli päättänyt. Sittenpä näkisivät. Sittenpä tietäisivät millaista on kun on merkittävä.

Taiteilja sulki tietokoneen. Aamun ensimmäinen luento oli aikaisin, ja taiteilija halusi vielä käydä kävelyllä jokirannassa ennen nukkumaan menoa. Ulkona pakkanen huursi puita. Joku oli kävellyt taiteilijan ikkunan alle hankeen hymynaaman.




(*) Pipikaula: "A Hawaiian quisine dish of salted and dried beef."

13.8.19

Kaikki mikä minusta tiedettiin

Google tarjoaa mahdollisuuden ladata kaikki itsestä kertynyt data yhtenä järeänkokoisena pakettina kotikoneelle. Voiko sellaiseen tarjoukseen olla mitenkään tarttumatta? Kyllä voi, minäkin tein niin vuosien ajan. Mutta viikonloppuna oli sen verran tyhjä hetki että klikkasin linkkiä. Varoituksen sanana annettiin, että tällaisen datapaketin koostaminen kestää tunteja, jopa PÄIVIÄ, ja olen toki itsekin sen verran tahkoa kiertänyt, etten uskonut asiaa enää muistavanikaan sitten kun –

No se datajöötä oli sitten vartin kuluttua valmis, mikä oli heti jotenkin epäilyttävää. Useamman gigan paketin lataileminen kovolle kesti sentään tunnin verran, ihan tuli vanhat kunnon modeemiajat mieleen. Kun kansiot sitten lopulta olivat työpöydällä tarjolla, ajattelin hukkua menneisiin tekoihin, elämäni vaiheisiin niin kuin en vielä koskaan!

Enkä sitten oikeastaan. Paketti ei sisältänyt juuri mitään kiinnostavaa. Sähköpostit ja blogitekstit ovat saatavilla muutenkin, Drivessä olevat pari hassua kuvaa muistin nekin, enkä Googlen kalenteriin ole ikinä tehnyt merkinnän puolikastakaan.  Pilvipalveluitakaan en ole ottanut käyttöön; en ole koskaan luottanut kuin omalla pöydällä fyysisenä nököttäviin masiinoihin, ja riittäähän niissäkin tilaa tarpeeksi. Oikeastaan paketin kiinnostavinta antia olivat vanhat Blogger-pohjaisiin blogeihin jättämäni kommentit. Jo näiden blogien nimet toivat muistumia paljonkin runsaan kymmenen vuoden takaa: Alivuokralainen, Katuoja, Maalainen! Enää hämäriä muistisynapseja sytyttelevät nuo otsikot – jostain paremmasta ajasta, mutta niinhän aina.

Muuten hakudata tuntui jotenkin vaillinaiselta. Google-hakuja olen tämän mukaan tehnyt varsin vähän, Youtubeakin katsonut vain murto-osan siitä mitä oikeasti. Mihin ne tiedot menevät jos eivät omaan dataan, se jäi selvittämättä, mutta samapa tuo kai.

Hämmentävin osuus oli paikannus, jonka olen kytkenyt puhelimestani pois päältä pian älylaitteen hankkimisen jälkeen, mutta johon oli lyhyenäkin ajanjaksona ehtinyt kertyä satoja megoja silkkaa datavirtaa tähän malliin:


Tuo olisi kiinnostavaa, jos aika- ja paikkamääreet eivät olisi noin kryptisesti merkattuja; nythän tuolla ei tee juuri mitään. Vauhdikasta elämää olen kuitenkin viettänyt joskus. Viimeiset kolme vuotta Google Maps kertookin minun sitten sijainneen täsmälleen yhdessä pisteessä, kiitos siis gps-eston. Ihan hyvä niin.

Väittävät että Google tietää meistä nykyään kaiken, mutta ainakaan minusta se ei tiennyt juuri mitään. Tavallaan vähän pettymys.

9.8.19

Arkistodellisuus

Tuli tänään ohimennen puheeksi nostalgia. En tiedä olenko varsinaisesti nostalgista tyyppiä, mutta tietynlaisen arkistonhoitajan roolin olen jo osakseni hyväksynyt. Minulla on tarve tallentaa vanhoja asioita, kenties näennäisen merkityksettömiä ihmiskunnan historian kokonaiskuvaa ajatellen, mutta sellaisia jotka itselleni ovat joskus olleet tärkeitä. Tai vain sellaisia jotka sattuvat itseäni kiinnostamaan milloin mistäkin syystä.

Nuorempana häpesin tätä taipumustani olla kiinnostunut enemmän asioista joita ihmiskunta tuotti kaksi-kolmekymmentä vuotta aiemmin kuin asioista jotka olivat pinnalla silloin. Ei sellainen sopinut kaksikymppiselle, hädin tuskin kolmekymppisellekään. Nyt olen onneksi iässä että voin estoitta prosessoida, kerätä, koota ja käsitellä. Juuri tätä ovat viimeisten kahden vuoden aikana aloittamani blogitkin: niin Run / Stop - Restore kuin Pieniä ihmeitäkin ovat olemassa tallentaakseen sitä pientä palaa populaarikulttuurin historiaa, joka hetken ajan vaikutti omaan ikäluokkaani. Aiemmin olen kirjoittanut blogimuotoon mm. musiikista ja kirjankansista, ja 70-luvun reseptikorteistakin, tosin niillä herkutellut Silmänkääntökahvila jäi aikanaan kesken, vaikkei päässyt kuin hyvään alkuun ja kortit nekin yhä nurkissa pyörivät. Nyt blogia muutaman vuoden jälkeen selatessa iski vähän sellainen olo että mitä jos jatkaisi... Muistaakseni Kahvilan piti sitten myöhemmin laajeta käsittämään kaikkea vanhaa datavirtaa, mutta esim. aikakauslehdistä kuvaamiani havaintoja 40-luvulta 70-luvulle olen jakanut viimeiset pari vuotta Facebookin puolella. Ja entäs sitten nuo Silmis 2.0:ssakin esiintyneet Disney-ruudut! Niitäkin on yhä kovalevyllä sadoittain.

Ja nyt toin maalta mukanani albumillisen vanhoja valokuvia, ensimmäisen monista. Kuvat ovat noin väliltä 1920-1990, osan niissä esiintyvistä ihmisistä tunnen hyvin, osa on silkkaa mysteeriä. Olen miettinyt mitä näillä kuvilla teen. Alkuperäinen tarkoitus oli skannata digimuotoon, mutta entä sitten – omaan käyttöön? Uutta kuvablogia pystyyn vain? Kirjan materiaaliksi? Kaikki on avoinna. Se nyt on joka tapauksessa selvää, että arkistonhoitaja sisälläni hykertelee jo innoissaan. Hän on pääsemässä taas käsiksi johonkin kiinnostavaan.

30.7.19

Tukeva, vaaraton

Tiedättekö kun ihmisen elämässä tulee niitä hetkiä, jolloin pysähtyy miettimään sitä minkä takia täällä ollaan. Että mikä se on se tarkoitus jota kohti täällä sinnitellään muutama vuosikymmen ja sitten mennään pois. Niin minä vaan sitä että mistä tietää onko sen saavuttanut? Jos olisi, voisi sitten vaikka vähän löysätä. Mutta kun ei tiedä, niin ihminen vain sätkii ja potkii, jonnekin pyrkii, jotain kohti.

Ehkä nämä ovat niitä asioita joita pitäisi pohtia viisitoistavuotiaana, tai parikymppisenä. No, olen myöhäsytynnäinen. Kenties siitä johtuen se tarkoituskin vielä odotuttaa itseään. Mutta sen tiedän, että kun jokunen päivä sitten oli lämmintä, kiiretöntä, paikalla täällä joukko läheisiä ja kissa –  – kirjoitin sittemmin muistikirjaani että tuo taisi olla kesän paras päivä. Kun ei ollut vaatimuksia eikä aikatauluja eikä vähään aikaan huomannut kantaa huolta mistään.

Jälkeenpäin ajattelin että ehkä juuri nämä ovat niitä hetkiä. Että jos on yksi päivä vuodesta jolloin on mukavaa niin jokin taso on saavutettu, eikä kai yksilöltä sen enempää voi vaatia. Odottaakaan, ehkä.

No se siitä. Keitänpä kahveet.



23.7.19

Jättitorven perillinen

Melankolia oli kaataa minut tänään. Se iski hyökyinä, kävi ensin kesän saavutusteni kimppuun ja arvioi ne mitättömiksi, kumosi sitten käsitykseni tulevaisuudesta ja asioista joita odottaa, sai minut lopulta lähettelemään viestejä eri tahoille, kyselemään milloin tavataan. Lopulta, illan jo alkaessa laskeutua tämän käristetyn maiseman ylle, hyppäsin autoon ja lähdin tapaamaan ihmisiä. Kiittelin heitä kaikesta, asiat hyökyivät minusta ulos, ja silti, silläkin hetkellä, kävi sääliksi kissaa, joka oli juuri ehtinyt asettua kuistille tuoliin, ilta-auringon lämpimään syliin peseytymään. Se piti nostaa sisälle siksi aikaa kun lähdin, ja kyllä sitä harmitti. Ihminen on niin itsekäs olento. Melkein kuin eläin.

Mutta tokihan olo siitä kahvia keitellessä sitten helpotti.

Ihmisen ei ole hyvä olla liikaa yksin. Ja silti siihen tilaan aina pakkomielteisesti hakeutuu.

17.7.19

Uu-puu

Kaadoin puun. Tein tämän siksi, että pyrin olemaan omavarainen lämmityksen suhteen, ja kun on metsikköä kaistale niin menköön. Puu oli kaadettavaksi katsottu jo jokin aika sitten, mutta viime kesänä kuntoon huoltamani moottorisaha teki tenän. Ei saakeli käynnistynyt millään. Sisuuntuneena tartuin käsisahaan ja aloin työhön. Kolmisen varttia hikoiltuani puu lähti kallistumaan, nitisi aikansa, rytisi sitten tantereeseen. 22-metrinen haapa kun painuu makuuasentoon, kajahtelee metsässä jokseenkin nautinnollinen ääni. Sen herättämä tunne on lähellä jonkinlaista täyttymystä. Hain kissan paikalle. Se käveli puun rungon päästä päähän kiinnostuneena yhä uudelleen.


Tänään olen oksinut, pätkinyt, pilkkonut. Olo on kummallinen. En ole tavoitettavissa, puhelin on keittiön pöydällä, minä takametsässä sahoineni. Kyyhkyset kujertavat männyissä, välillä palokärki huutelee. On hyvin todellisuudesta irrallinen olo. Vain yksi mies itsekseen metsässä, ja kissa toisinaan. Joskus tässä työssä oltaisiin oltu porukalla, nyt teen tätä koska se on tottumus. Teen tätä koska niin kuuluu. Teen tätä koska olen ajatellut että ellen tee tätä, on vaara etten – –

Ajatus keskeytyi. Olen tänä kesänä iskenyt kuokkaa kantoon, kirvestä kiveen, viikatteen juurakkoon ja käräyttänyt kaksi sähkömoottoria. Päästäni on vuotanut verta vasta vähän. Unohdan mikä minun joskus piti olla. En enää hahmota miksi olen halunnut olla jotain sellaista etten – –

Ajatus keskeytyi. Sahapukki odottaa metsässä, vielä tekisi mieli hetkeksi mennä ennen kuin alkaa hämärtää. Ukkonen jytisee kaukana. Ehkä kahvit ensin.

6.7.19

Vaimoni laulavat varpaat

Olen tällainen:

Leivinuunissa räiskyi tuli, useamman vuoden liiterissä kuivuneet männyt paloivat komeasti. Yhtä halkoa pitkin viiletti hämähäkki. Puu oli toiselta puolelta jo tulessa, hämpillä oli kiire kohti turvaa, mutta lieskat löivät menosuunnassakin. Elinaikaa oli jäljellä sekunti tai pari. Sen paremmin miettimättä työnsin käteni uuniin. Hämähäkki kipitti sormelleni ja kämmenselkää pitkin ylös. Kuljetin sen ruokakomeron oven juurelle ja laskin lattialle. Se livahti oven alta kohti viileämpiä mestoja. Vasta tässä vaiheessa huomasin että käden ihoa hivenen kuumotti. Hihansuusta roikkuva lanka oli mustunut.

Viime kesä oli kuumuudessaan melkein eläimetön, tänä vuonna olen bongaillut pienellä maapalstallani kyitä, juotikkaita, sammakoita ja ojantäydeltä nuijapäitä, paljon sisiliskoja, supikoiraperheen ja oravapesueen: kuusi pörröhäntää telmi samalla männynoksalla toistensa yli ali ja ympäri. Kameraa ei tietenkään ollut sillä hetkellä mukana. Harvoin se muutenkaan on silloin kun eläimiä vilistää nurkissa; siksi kuvani tuppaavat olemaan vähän stabiilimmista asioista. Kuvaanpa kuitenkin, etenkin kaikkea pientä. Insta-tililtäni voi käydä ihmettelemässä havaintoja.

Kirjoitan yhtä kirjaa, editoin toista, ideoin kolmatta. Sitten on kaikki ne valmiit käsikset jotka muuten vain lojuvat nurkissa. Olen palannut pöytälaatikkouralleni. Hyvä minun on siellä, muistilappujen seassa.


11.6.19

Täytekakkutotuuksia

Olen kotoisin paikkakunnalta, jonka joki halkaisee kuin kirves piispa Henrikin. Tämän joen yli vie lukuisia siltoja, joista yhden arkipäiväisen maantiesillan tilalla oli vielä 80-luvun alussa hieno teräspalkeista koottu rakennelma. Se purettiin ollessani pirpanaikäinen, minkä vuoksi muistikuvani tästä sillasta ovat vajavaisia, ja kenties kokonaan peräisin vanhoista mustavalkoisista valokuvista, joita sillasta on erinäisiin teoksiin painettu. Tänä vuonna selvisi että silta on edelleen olemassa. Sitä on kuljetettu kymmenisen kilometriä alajuoksulle, missä se nykyisin johtaa kapoiselta peltotieltä pieneen idylliseen saareen keskellä jokea. Oli pysähdyttävä kuvaamaan, sen verran kummallinen näky oli kyseessä. Kävelin sillalla, oli pysähtynyt hellepäivä, vain joki virtaili allani. Koin outoja takaumia.


Perhepiirissä täytettiin tuossa päivänä muutamana tasavuosia, minkä johdosta oli hankittu täytekakku leipomosta. Sen sisällä olevassa "Kakkutakuu"-lapussa kyseinen konditoriatuote kertoi ohjeita käsittelyynsä minämuodossa. Sieltä löysin lauseen, joka minusta oli niin kaunis ja ihmiselle sopiva, että se jäi mieleen:

Kuljetathan minut varovasti ja tasaisella alustalla niin olen ehjä ja kaunis perilläkin.

Kunpa joku olisi kiinnittänyt tuollaiseen ohjeen minuunkin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Ehkä joku olisi sitä noudattanut.

29.5.19

Stan Lee esittää

Mikäli olet Marvelin sarjakuvien ystävä, olet minunkin ystäväni. Tai jollei nyt ihan noin pitkälle mennä, niin ainakin saamme jutun juurta aikaan kohdatessa – ja tästäpä tulikin mieleeni, että nyt olen uutta juurikin kyseiseen aiheeseen liittyvää blogiani sen verran monta kertaa saanut päivitetyksi etten usko sen heti hyytyvän, ja täten uskallan mainostaa täälläkin. Olkaapa hyvät ja katsokaa mistä on kyse, kun tarjolla on Pieniä ihmeitä.

Hyvä on, voin kertoakin. Kohtasin Marvelin sarjakuvat vaikutusalttiissa kasvuiässä, ja läpi kipeiden teinivuosien nämä elämää suuremmat kertomukset imivät mukaansa ja varmasti ovat voimallisesti vaikuttaneet tapaani lukea ja luoda fiktiota. Aktiiviset keräilyvuoteni olivat 1987-1993; lyhyt aika nyt nähtynä, mutta ehti siinä kasvaa lapsesta lukiolaiseksi, ja kun 90% kokoelmasta on pysynyt kesäisen piilopirttini vintinrapussa tallessa (äidin kirppispöydälle annoin lehtiä läjän myyntiin joskus vuosituhannen alussa – Tuomarit ja Aaveajajat menivät heti, muu ei kirppisyleisölle kelvannut), alkoi mieltäni kutkuttaa ajatus: miltä nämä tuntuvat nyt? Järjestin lehdet julkaisuajankohtansa mukaiseen järjestykseen ja aloin lukea.

Ja tästä projektista blogi kertoo. Sisältää muistoja, kommentteja, ehdottoman asiantuntevaa sarjakuvakritiikkiä ja tarinallisia havaintoja. Alku on ollut vauhdikas, mutta lehtien paksuus kasvaa sitä mukaa kuin 80-luku etenee, eikä niitä kohta enää laakista läpi lukaise. Silti, tervetuloa mukaan. Mukavahan näiden pariin on toistaiseksi ollut palata.

23.5.19

Putte-possu soperteli ensin kauhuissaan

Jatkan kehäni kiertämistä ajautumalla tähän aikaan vuodesta jälleen piilopirttiini maalle. Tänä vuonna työhuoneeni täyttyy vanhoista asiakirjoista, oikeuden pöytäkirjoista, isoisäni muistiinpanoista, sukutauluista ja niin edelleen. Ans kattoo, sanoisi paikkakuntalainen.

Otin mukaani lähes metrisen pinon kirjoja, kahdeksan muistivihkoa, seitsemän dvd-boksiakin jos tulee sadeiltoja. Todennäköisesti aika menee kaikkeen muuhun mihin olen suunnitellut, viime vuonna meni käristyskupolin ansiosta siihen ettei kyennyt tekemään mitään, mutta ihan jees sekin oli. No vitsit sikseen, oikeasti kirjoitin kuin hullu puuroa.

Nyt on Löfbergs Lilat omassa kissamukissa ja saunanpesässä valkea. Nurmikon pisimmät kohdat jo pärryytin trimmerillä, huomenna sitten käyn sen kimppuun rivakammin. Paitsi että ennusteen mukaan sataa, eli en kai sitten. Tänne ajaessa tuli mieleeni eräs potentiaalisesti oivallinen blogi-idea, mikä sai muistelemaan kaikkia saavutuksiani tällä glooriattomalla saralla. Tällä hetkellä tämän Silmiksen lisäksi on aktiivinen vain Run / Stop - Restore, mutta onpa noita ollut; laskin päässäni että jos nyt aloittaisin uuden niin se olisi viidestoista tai kuudestoista, ei näissä enää pysy mukana. Olisi pitänyt kirjoittaa aloittamiset ylös johonkin noista muistikirjoista.

Kuulemma nykyään on blogivalmentajiakin. Hymähtelen sellaisille isällisesti päätäni pudistellen.

16.5.19

Ne tulevat niinkuin kotihin

Oli outoa kävellä Turun ylioppilaskylän kesäisillä käytävillä monen vuoden jälkeen. Mutta niin vain ystäväni muutti sinne ja kutsui tupareihin, joten mikäs – nostalgiaa tässä ihminen onkin kaivannut. Mutta nyt kun on muutamaa kuukautta vaille vuosikymmen kulunut siitä kun itse muutin mestoilta muualle, on uudisrakentaminen kietomassa tuota sympaattista kyläntapaista otteeseensa... Pahalta näytti vielä lähestymisvaiheessa, mutta onneksi paikan sisin olemus on ennallaan.


Olen asunut Ylioppilaskylässä kuudessa osoitteessa, mikä on varmaan vähän enemmän kuin mitä siellä keskimäärin asutaan. Kahdeksaan vuoteeni siellä mahtui kaksi yksiötä, kolme kaksiota ja yksi kolmio. Siellä tapahtui melkein kaikki tärkeä: pitkän parisuhteen onnelliset vuodet ja päättyminen, toinen parisuhde, kolmaskin. Lapsen syntymä. Opiskeluakin jossain määrin, ainakin proseminaarityötä tuli väännettyä ja jotain surkeaa graduntapaista... Erään bloginkin aloitin siellä asuessani, mistä nyt ei enempiä. Katselin entisiä asuntojani: tuosta takaovesta päästin taaperon leikkipuistoon, tuolla parvekkeella istuin tupakalla katsellen hautajaisia. Tuossa kuuntelin öisin mustarastasta täysikuun valossa, runollisessa eroangstissa riutuen. Tuolla juoksin karannutta kissaa takaa-ajaen, sen sännätessä luhtikäytävää talosta toiseen. Tuolla join Jonin tarjoamaa punaviiniä siinä määrin että Kati ja Teppo saivat minut kantaa kotiin. Tuolla pidettiin bakkanaalit, tuolla piknik. Ja jatkuvasti kirjoitin, kaikkea, kaikesta. Missä nekin sanat nyt ovat, kaikki ne ajatukset...

Itse tuparit olivat mukavan hautausmaa-henkiset. Saatamme olla vanhenemassa.

Minigolf-rata oli kadonnut, mikä minulle symboloi tämän maailman muuttuneita arvoja mitä konkreettisimmin. Sen tilalla on nyt parkkipaikka.

11.5.19

Kristallinen pienoiselefantti

Yritin tänään vaipua masennukseen, mutta kissa tuli puskemaan, joten yritykseksi jäi. Heittelin sille hiirtä. Kymmenvuotiaanakin neiti tekee vielä näyttäviä kokovartalokierteitä ilmassa. En minä vaan, sen ikäisenäkään.

Eilen kirjoitin tänne kirjallisuudesta vieraana sisäpiiri-ilmiönä. Tänään ajattelin taas toisin; poimin tietoisesti rooleja jotka ärsyttävät itseäni. Ne eivät yleensä johda mihinkään, mutta käyvät materiaalista. Koska tekstejähän tässä on tarkoitus tehdä. Henkilöitä joilla on mielipiteitä. Omani ovat jonnekin matkan varrelle jääneet. Nykyisin pyrin olemaan kameleontti. Totta puhuen epäilen olleeni jonkinlainen empaattinen kameleontti lapsuudesta asti – joku saisi joskus analysoida minut ja kertoa mistä tämä taipumus on saanut alkunsa ja onko siitä mahdollisuus vielä joskus irtaantua. Ei sillä että pitäisi, käy tämä näinkin.

Tämän hetken podcast-listani kuumimmat:

1. Unexplained
Harvinainen yhden ihmisen podcast (yleensä näissä on parasta spontaanisti sikiävän keskustelun seuraaminen), jossa Richard MacLean Smith kertoo miellyttävän draamantajuisesti tositarinoita kaikesta oudosta ufoista kummituksiin. Aika paljon itselle jo vuosien takaa tuttuja juttuja, joista tunnetuimpia olen vähän skippaillutkin. Toimii erityisesti tiskatessa & ruokaa laittaessa.

2. Reply all
Lyhyitä välipalanmittaisia tarinoita internetin ihmemaailmasta. Uusi tuttavuus, mutta vaikuttaa hyvältä ja täällähän outoja ilmiöitä riittää.

3. The Dollop
Tämä on keskeisimmillään sitä mistä podcasteissa pidän: tarinankerrontaa ja kahden keskustelijan toimivaa keskinäistä kemiaa. Jokaisessa jaksossa Dave Anthony ja Gareth Roberts ottavat käsittelyyn jonkin kummallisen, usein surkuhupaisan, tapauksen historian syövereistä. Lähestymistapa on komediallinen. Parhaimmillaan The Dollop on aivan hillittömän hyvä.

4. Jay & Miles X-Plain the X-Men
Ensimmäinen podcast jota koskaan aloin kuunnella, ja hyvin yhä toimii. J & M ovat päässeet X-historiassa pahamaineiselle 90-luvulle, missä selittämistä riittääkin.

5. Criminal
Lyhyitä (välillä turhankin) juttuja rikollisuudesta laidasta laitaan. Aihepiirit vaihtelevat ankeista outoihin, mitään kovin graafisia tai edes häiritseviä juttuja tosin ei ole mukana; ehkä siten selittyykin tämän hirmuinen suosio. Ihan ok. Näitä tulee popsittua vähän kuin karkkia. Tai ehkä maapähkinöitä.

6. The Trail Went Cold
Robin Warder on hänkin vain yksinäinen ääni studiossa, mutta hän on tarpeeksi sympaattinen kyetäkseen vetämään podcastia omin voimin. Ratkaisemattomat murhat ja katoamistapaukset on homman nimi, ja näitähän riittää. Pääpaino on vähemmän tunnetuilla tapauksilla, eikä melkein 175 jakson aikana ole tainnut vielä yhtään sellaista osua kohdalle, joka ei jollain tavoin olisi mielikuvitusta kutkuttanut.

7. Battle of the Atom
Toinen X-Men -aiheinen podcast, jonka perusidea on mainio: juontajaksikko käsittelee joka viikko kolme X-tarinaa suht satunnaisesti kuluneiden lähes 60 Marvel-vuoden ajalta ja asettaa ne paremmuusjärjestykseen alati kasvavaan listaansa. Juontajista toinen on sympaattinen, toinen hyvin ärsyttävä, mikä hivenen laskee tämän kuuntelunautintoa. Mutta kaksikon näkemyksiä mutanttisarjakuvista on silti kiinnostava kuunnella.

8. Generation Why
True crime -podcastien kantaisä (aloitti vuosia ennen Serialia) jaksaa yhä. Vakavahenkistä yleensä murhajuttujen käsittelyä, enimmäkseen jo ratkaistuja ja usein mediassa paljon käsiteltyjäkin tapauksilla. Yhdistettyä tarinankerrontaa ja kommentointia. Justin & Aaronillahan oli jokin aika sitten myös Kyllikki Saari käsittelyssä.

9. My Favorite Murder
Vähemmän vakavahenkinen murhapodcast, jossa Karen ja Georgia ruotivat joka jaksossa paria enemmän tai vähemmän tunnettua murhaa. Kaksikon eläytyvää ja innostunutta kerrontaa on mukava kuunnella. Vähän kuin istuisi baarin pöydässä kahden murhiin nyrjähtäneen friikin keskustelua seuraten. Ilmeisesti MFM:n suosio on räjähtänyt käsistä, ja nykyisin leidit tekevät isoja livekiertueita. Outoa. Standup-komiikkaahan tämä jo lähestyy, mutta kiinnostava tarina on silti aina pohjalla.

10. 99% Invisible
Design-podcast. Aiheet vaihtelevat liukuportaiden äänistä sementtihuonekaluihin ja ties mihin. Ihan liian lyhyitä muutaman minuutin pätkiä, joita pitää aina kuunnella monta peräkkäin, mikä alkujen mainoksineen ja introineen on hivenen ärsyttävää. Mutta itse tarinat ovat kiinnostavia.

No tämäpä vähän venähti. En ole edelleenkään päätynyt suomenkielisten podcastien ääreen, ajatus tuntuu monivuotisen englanninkielen kuuntelun jälkeen hyvin vieraalta, vaikea sanoa miksi. Ehkä siinä olisi jotain... hiukan vaivaannuttavaa? No, onpa tätä angloamerikkalaista materiaalia tarjolla siinä määrin, ettei tässä ole kotimaista osannut kaivata. Lisäksi vuodenaika haittaa podcastien kuuntelua: talvella tein pitkiä kävelyitä kuulokkeet korvilla, mutta eihän nyt peipposten ja mustarastasten aikana malta.

Lopuksi eilinen kuva kokonaisuutena. Se on peräisin kirjansivulta, jo varhaisessa iässä kohdattu, ja yksi mieleeni vahvimmin piirtyneistä kuvan ja sanan yhdistelmistä. Sen synnyttämät ajatukset ovat häiritseviä ja kauniita. Tämä yhdistelmä on toiminut eräänlaisena toteemina monelle tekstilleni. Ehkä kaikille niistä.


10.5.19

Outo lahko

Olen viime viikkoina miettinyt suhdettani kirjallisuuteen. Tiedän – ei kuulosta hyvältä. Jos olen jonkin asian elämässä oppinut, niin sen, ettei koskaan pidä miettiä asioita. Siitä seuraa pelkkää kärsimystä. Silti olen ollut vähän hankaloissani. Olen alkanut epäillä suhteeni olevan jotenkin vinoutunut.

Kaikki on kohdallani alkanut viattomasti. Opin lukemaan nuorena, vuosia ennen kouluikää. Tavasin kuvakirjoja ja kotihyllystä löytämiäni eläinkirjoja. Kun lukeminen muuttui olemisen tavaksi, lukutottumuksiani muokkasivat ennen kaikkea oman olohuoneen kirjahylly ja pikkupaikkakunnan kirjasto. Jälkimmäisestä lainasin paitsi nuortenkirjoja, myös tietokirjoja kaikilta mahdollisilta osastoilta tähtitieteestä historiaan ja parapsykologian kautta hyönteisiin. Kotona tahkosin läpi kaiken. Eläinkirjat ja massiiviset maanosaoppaat, Dänikenin tuotannon, sivistyssanakirjat, taidekirjat, kaskukokoelmat ja novellit – mitä vanhempieni hyllyyn nyt oli parin edellisen vuosikymmenen aikana sattunutkin kertymään. Luin myös sarjakuvia, lähinnä Disneytä, myöhemmin myös Marvelia. Eurooppalaista sarjakuvaa lainailin kirjastosta, mutta Asterixia lukuunottamatta se ei koskaan ole kauheasti sykähdyttänyt. Edelleen tänäkin päivänä Marvel ja Disney ovat 90% siitä sarjakuvasta mitä luen ja olen lukenut. Ei vanha enää uusille tavoille opi, josko hirveästi yrittääkään.

Lapsuusvuosina opittu jättää jälkensä. Aikuisuuden kynnyksellä ihminen jossain kohdin huomaa, että hänellä on mahdollisuus vaikuttaa omaan ajankäyttöönsä. Tulee hetkiä jolloin tehdä valintoja. Minun valintojani olivat a) alkaa kirjoittamaan, ja b) pysytellä tottumusteni parissa. Viimeistään ajauduttuani yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta, sain huomata etten osaa lukea kirjallisuutta siten kuin pitäisi. En löytänyt teemoja tai tendenssejä, en havainnut piilomerkityksiä tai tekijän intentioita; en varsinkaan niitä joita tekijällä oli ollut tietämättään.

Minulle kirjallisuus on kokemuksia, ei merkityksiä. Ihmiskuvaus on tärkeää. Tapahtumat ovat tärkeitä. Kieli on tärkeää. Siinä se. Hyvä juoni on plussaa, muttei pakollinen.

Minua häiritsee kirjallisuuteen liittyvä elitistinen asenne. Niin kuin kirja olisi jotenkin hienompi asia kuin elokuva, tai lautapeli, tai podcast. Ei se automaattisesti ole, vaikka toki tämä on mahdollista. Mutta jokin tavassa puhua kirjallisuudesta vieroksuttaa minua sitä enemmän mitä pidempään olen itse toiminut sen parissa. Tunnen oloni nykyisin ulkopuolisemmaksi kuin joskus jannuna, silloin kun uhosin että ellen ole kolmekymppisenä mitään julkaissut niin luovutan. Näen kirjoituksia kirjallisuuden merkityksestä ja vaikutuksista ja ne tuntuvat sanahelinältä. Kirjallisuus on minulle selviö. Kirjat ovat aina olleet, ja kyllä ne vielä minun elinaikani jaksanevat. Kovin paljon pidemmälle tosin eivät.

Jos minun nuoruudessani olisi ollut netti ja älypuhelimia, en olisi koskaan varmaan lukenut yhtään kirjaa. Ajat muuttuvat, ihmisetkin, käsitystenkin pitäisi. Maailma on koko ajan erilainen.

Erilaisempi.

Sanoista lähdetään liikkeelle, jonnekin muualle päädytään. Se on ehkä sittenkin kirjallisuudessa parasta. Vai onko mitään tästä todella –

25.4.19

Viisi kevään parasta asiaa

Kevättä pukkaa, ja jos nyt ei ihan jätskikiskalle vielä olekaan asiaa, niin rantakivikkoon kumminkin. Vesi oli lämmintä, kivet kovia, meren kautta olin yhteydessä kaikkialle. Ei tarvinnut matkustaa minnekään, eikä koskaan enää tarvitsekaan, toivottavasti.



Oli minulla asiaakin, mutta se unohtui. Sen sijaan laadin tämän hetken kulttuurielämysten top vitosen:

1. Bulgakov
Olen huono lukemaan klassikkoja (kirjallisuudenopinnot traumatisoivat minut niiden suhteen), mutta varsinkin venäläisten kanssa käy silti yleensä niin ettei pety. Vuosi sitten käynnistyneen lukupiirimme tämänhetkinen teos on Saatana saapuu Moskovaan, ja perhana että se on hyvä. Surrealistista satanismia, täysin nyrjähtänyttä huumoria ja kutkuttavan oivallisia hahmoja. Tämä ohittaa jopa Kuolleet sielut, aiemman itänaapurisuosikkini.

2. Jake and Amir
Freakin' Jake and Amir! En ole Youtubesta mitään muuta katsonut viikkokausiin. Bonuksena kaikkien aikojen häiriintynein maitomiehestä kertova biisi. (Aphex Twinin Milkman oli ykkönen ennen kuin kohtasin tämän J&A-remixin) Onpa jampoilla podcastkin.

3. Mad Men
Katselin sarjaa joskus 7-8 vuotta sitten, mutta jäi kesken. Nyt aloitin alusta, ja on kovaa kamaa edelleen vaan. (ja halvalla lähtee Citykäytävän Rosebud-kirjakaupasta: dvd-boksit vitosen per kausi) Hyytävän hyvä sarja.

4. True Crime
Podcast-rintamani on hivenen laajentunut tästä genrestä, mutta ovat rikosjutut silti edelleen sydäntä lähellä. Juuri nyt myös mainio aiheeseen liittyvä kirja luvussa, kun kirjaston uutuushyllystä löytyi Viljakainen & Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta rikosta. Mukavasti vähemmänkin tunnettuja kotimaisia keissejä mukana. Nopealukuinen pikapaloista koostuva teos, mutta hyvin kirjoitettu.

5. Reiner Knizia
Lautapelikingin tuotanto on niin laaja, että joku hänen teoksistaan on aina peluussa. Tällä hetkellä etenkin Lost Cities ja Aavikon karavaanit. Matemaattista pähkäilyä, mistä johtuen tuppaan häviämään 12-vuotiaalle jo säännönmukaisesti.

Tämmöisten parissa minä aikani vietän. Eipä ihme sitten, sanoisi moni.

16.4.19

Turvasana


Kesärannan edustalla päivysti paparazzeja kameroineen. Olipa itselläkin Nikon kourassa kun kävelin heidän editseen, jatkoin pysähtymättä suoraan pöheikköön ja rantaan, minne korkean kallion takaa ei kuulunut liikenteen humu, ei politiikan pauhu. Lokit huutelivat, aallot löivät kiviin. Istuin alas, aurinko paahtoi kivistä seinää. Sen mustat raidat hehkuivat, avasin hupparin vetskarin. Hanhipari lipui lähemmäs, kurkotteli pohjasta popsittavaa, tarkkaili minua, lipui lähemmäs. Lokit kiertelivät hetken kärkkäinä, mikä johtui kallion laella kulkeneesta koirasta. Se haukkui, minkä kuulin kaukaa. Tarkkailin hanhia kameran kautta, räpsin otoksia, mutta siinäkin oli jotain liikaa. Tunnelma oli niin seisahtunut. Kesäisin ilta sitten viime kesän.

Olen käsikirjoitukseni kanssa päässyt kriittiseen vaiheeseen. Se joko on tai ei. Se on siinä rajalla nyt, yksi työntö vain, se viimeinen puserrus. Mutta jos en jaksa, se vyöryy takaisin alas ja ruhjoo minut tullessaan. Koskaan ei oikein tiedä. Se on kirjoittamisessa parasta ja hirveintä.

10.4.19

Energiasolmuja

Tyttären kaverit tulivat kaikki koulun jälkeen kylään. Naulakossa on rivi pinkkejä toppatakkeja, olohuoneen lattialle levisi pari repullista luonnosvihkoja, piirustusoppaita ja kyniä. Piirtävät eläimiä ja toisiaan, päivittävät lopputuloksia sadoille Insta-seuraajilleen. Siinä määrin nälkäisiltä alkoivat tunnin piirusteltuaan kuulostaa, että loikin kauppaan. Paketillinen pinaattilättyjä ja puoli pussia porkkanoita (raastoin) katosi vauhdilla. Sitten palasivat piirtämään. Välillä, oletan, myös painimaan, koska olohuoneesta kuuluu mäiskettä ja käkätystä. Pelkään kirjahyllyn kaatuvan. Keitän kahvia, luen vuoroin taidekirjaa, vuoroin amerikkalaisten pikaruokaketjujen historiasta kertovaa blogia. Keitän lisää kahvia. Jonkun äiti soittaa, "Vielä vähän aikaa", tältä pyydetään. Ala-astetta on jäljellä puolitoista kuukautta, elokuussa alkavat uudet kuviot. Päivitän blogia. Ikkunan takana pulu, ja harmaantuva taivas.

9.4.19

Doctor Who 1.13: The Parting of the Ways



"Have a good life. Do that for me, Rose. Have a fantastic life."

Siinä missä muut sarjat elävät ja kuolevat pääosanesittäjänsä ehdoilla, Doctor Who on onnistuneesti tehnyt aina pitkissä produktioissa uhkana väijyvästä tähtikadosta osan sarjan mytologiaa – vaikeahan Tohtoria olisi kuvitella ilman tietyin väliajoin tapahtuvaa päähenkilön ulkonäön ja osittain luonteenpiirteidenkin muutosta. Tässä on pelkkiä hyviä puolia, eikä vähäisimpänä se, että dramaattisia jäähyväiskohtauksiakin saadaan näin sarjaan aina muutaman vuoden välein. Ja ainakin Russell T. Daviesin kaudella Doctor Who totisesti rypi emootioissa. Sanon tämän yksinomaan fanina: rakastan sitä että visuaalinen fiktio heittelee minua tunnetiloista toisiin.

The Parting of the Ways jatkaa suoraan edellisen jakson lopusta, ja kuten finaaleihin kuuluu, panokset ovat korkeat. Dalekit ovat juuri jyräämässä alleen Maan. Ainoana toivona on planeetan nurkilla vielä kelluva Satellite Five, jossa Tohtori rakentaa kuumeisella kiireellä tämän hyökkäyslaivueenkin voittavaa tuomiopäivänasetta – joka tosin toimiessaan tappaa myös maapallolta kaiken elollisen – ja pieni joukko vielä jäljellä olevia vapaaehtoisia puolustaa satelliittia ja Tohtoria paikalle rynniviltä Dalekeilta. Rose ei ole enää mestoilla; hänet Tohtori onnistui jujuttamaan Tardiksen mukana takaisin kotiin ja omaan aikaansa, mutta hulluksihan Rose siellä tulee tietäen mitä on käynnissä toisaalla. Tai siis on joskus myöhemmin, kahdensadantuhannen vuoden päästä.

Tämä oli paljon parempi finaali kuin mitä aiemmilta kerroilta muistinkaan, osaksi siksi, etten muistanut paljoakaan. Akuuttia uhkaa ei totisesti pehmitetä, kun satelliitilla olevat ihmiset kuolevat kaikki yksi kerrallaan, jopa katsojien sydämiin itsensä nopeasti koteloinut Jack Harkness. Ja lopulta Tohtorikin joutuu antamaan periksi: hän ei käytä tuhoasettaan, koska ei ole valmis alentumaan edes hyvän nimissä koko ihmiskunnan tappajaksi. Tilanne näyttää huonolta, mutta vuoteen 2006 palautettu Rose on Tohtorin yllätykseksi onnistunut avaamaan Tardiksen, katsonut suoraan sen sydämeen, ja palaa kriittisellä hetkellä paikalle käytännössä jonkinlaisena jumalhahmona.

Ja tämän huikean huipennuksen Rose on ansainnut. Olen ottanut tavakseni pitää jokaista Tohtoria vuorollaan suosikkinani (koska valinta on oikeasti mahdoton), mutta hänen kumppaneistaan ei tarvitse kahdesti miettiä: Rose on oma ylivoimainen ykköseni, ja siksi sydämeni hypähtelee tämän majesteettisen finaalin huippuhetkillä. Rosen pään sisällä on nyt "time vortex", ja noin vain kädellä pyyhkäisemällä hän pyyhkäisee Dalekitkin pois. Jack Harkness herää hänkin puolivahingossa henkiin (ja muuttuu samalla kuolemattomaksi, mikä on keskeinen osa hahmon identiteettiä sitten kun Torchwood alkaa), mutta eihän ihmismieli tällaista taakkaa kestä. Tardiksesta itseensä siirtyneen aikapyörteen vuoksi Rose on kuolemassa, joten Tohtori vapauttaa hänet tästä taakasta oman henkensä hinnalla. He suutelevat. Ylivoimaisen hienosti pedattu hetki. Ja sitten jäähyväiset – hieman hämmentyneet, hieman hätääntyneet, hieman surulliset. Tohtori on kuollut, kauan eläköön Tohtori, ja tervetuloa David Tennant.

Itse jaksosta ei kai enempää, mutta ehkä tässä kohdin voisin pohdiskella, ovatko yhteydet täällä blogissakin jokin aika sitten käsittelemääni Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvaan vain sattumaa, vai viittaileeko Davies tietoisesti. Sandmanissahan on Rose Walker – ei varsinaisesti päähenkilö Morpheuksen "kumppani", mutta kuitenkin tämän ympärillä tapahtuvien asioiden ääreen toistuvasti ajautuva näkökulmahenkilö. Rose Walker, kuten Doctor Whon Rose Tyler, on parikymppinen, äitinsä kanssa kahdestaan asuva nuori nainen. Rose Walker saa tietää olevansa hänet hengiltä ottava "dream vortex"; Rose Tylerin on vähällä tuhota tämän pään sisään asettuva "time vortex". No joo, ehkä tämä nyt ei ole niin kovin iso asia. Mutta piru vie, vaivaa minua toisinaan! (voisin kai googlata, mutta en minä oikeasti halua tietää, onko asioilla yhteys – pidän enemmän vaivaamisesta)

Näihin kuvioihin loppuu vähän pitkäksi venähtänyt Doctor Who -katselupäiväkirjani. Siis ykköskauden osalta ainakin. Harkitsen nyt vähän jatkanko kakkosen parissa, mutta niin hyvää tavaraa siellä on tulossa, että saattaa hyvinkin herätellä kirjoitusmieltä. Aika näyttää.

4.4.19

Doctor Who 1.12: Bad Wolf



"Well, ladies, the pleasure was all mine. Which is the only thing that matters in the end."

Ensimmäisen tuotantokauden loppuhuipennus käynnistyy jokseenkin hämmentävissä merkeissä. Tohtori, Rose ja Jack ovat tulleet tempaistuksi osanottajaksi kukin omaan tv-ohjelmaansa: Tohtori päätyy Big Brother -taloon, Rose Heikoin lenkki -visailuun, ja Jack Harknessia koittavat pistää niin vaatteiden kuin fysiikankin osalta uusiksi pari modistirobottia. Ohjelmat lienevät kaikki vuoden 2005 katsojasuosikkeja, mikä on siinä mielessä hupaisaa, että Bad Wolf sijoittuu vuoteen 200.000 ja risat... Niinpä niin, ykköskauden kenties kuivimman hetken The Long Game tapahtumiin palataan, ja käy ilmi että tuo vähän vaillinaiseksi jäänyt jakso olikin vain esinäytös sille mitä Telluksella on ihmiskunnan neljännen imperiumin aikaan tosiasiassa tekeillä. Tuossa aiemmassa jaksossa Tohtori sulki kyseenalaista uutistulvaa syöttäneen satelliitin, mutta sata vuotta myöhemmin (pakko rakastaa aikamatkailusarjan tarjoamia juonenkuljetusmahdollisuuksia) käy ilmi, että kun uutisvirta romahti, tilalle tuli pelkkää huttua: kilpailu- ja visailuohjelmia ruudun täydeltä. Ikävä puoli: koko ihmiskunta on potentiaalisia osallistujia, halukkuutta ei kysytä, ja kaikki ohjelmat ovat tappavia.

"Kuolettava tv-show" on tietenkin tieteisfiktion yleisimpiä trooppeja, ja hyvin käytettynä toimiikin mainiosti. Ihan varma en ole siitä ollaanko tässä kovin kekseliäällä tasolla: Heikoimmasta lenkistä pois putoava kilpailija otetaan hengiltä, Big Brother -talosta ulos äänestetty ei palaa ulkomaailmaan vaan tapetaan. Ohjelmien tuttuus on toisaalta hauska lisä – ilmeisesti kyseisten sarjojen oikeita lavasteita ja musiikkiklippejä on käytetty – mutta toisaalta tämä rajoittaa käsikirjoitusta liiaksi. Ei Heikoin lenkki ole edes tällaisena tappajarobotin ("Anne Droid") juontamana versiona niin kovin kammottava, joskaan Rose ei lopulta selviä pelistä voittajana, mikä juonenkäänteistä puheenollen positiivisena yllärinä mainittakoon.

Koko kuvio alkaa paljastua jakson loppupuolella. Joku on kontrolloinut ihmiskuntaa tarkkaillen viimeisten sadan vuoden ajan; siis sen jälkeen kun Tohtori laittoi paikat remonttiin. "I made this world", hän joutuu järkyttyneenä toteamaan... Mutta vasta kun selviää kenen kanssa tässä ollaan tekemisissä, alkavat panokset olla oikeasti kovia. Ja alkaahan niiden pitkin kautta siellä täällä esiintyneiden sanojen "Bad Wolf" merkityskin hitaasti avautua. Cliffhangeriin lopetetaan, kuten näissä tuotantokausien loppuspektaakkeleissa asiaan kuuluu – seuraava jakso on kauden finaali, ja sinne mennessä kaikki on vaakalaudalla. Vielä tässä vaiheessa tämä kutkuttaa myös katsojaa, mutta itseäni nämä Tohtori-kausien kliimaksit tuppaavat pidemmän päälle vähän kiusaamaan. Russell T. Davies osaa kyllä kirjoittaa eeppisiä katastrofitilanteita hyvin, mutta vuosi vuoden jälkeen aina isommin panoksin toistuessaan niistä jotenkin katoaa hohto. Ja persoona. Iloisestihan nämä kausien lopetukset sekoittuvat mielessäni toisiinsa, enkä muista kuka ja mitkä olivat milläkin kertaa tuhoamassa Maata ja minkä vuoksi. Mutta pauketta on, ja tunnetta!

Tosin vielä ei siis olla finaalissa. Kyllä tämä on pienistä ongelmistaan huolimatta hyvä jakso. Vaikka todellisten tv-ohjelmien käyttöä purnasinkin, pidän myös siitä, että Davies on uskaltanut ottaa riskejä. Tämä on sen verran outo idea, että olisi voinut mennä oikeasti pahan kerran metsäänkin, eikä mennyt. Dialogi on edelleen hyvää, ja Tohtori itse on alusta asti ihan parhaimmillaan; taas muistin miksi Christopher Eccleston on suosikki-Tohtorini (mutta kaikkihan he ovat). Ja tietysti Jack Harkness sulautui lopullisesti fanien sydämiin tässä jaksossa: nahka-asua, estotonta flirttailua kaikkien kanssa, helevetin isoja pyssyjä ja alastomanakin mies välillä patsastelee. Ei ihme, että hänen ympärilleen rakennettiin Torchwood hetikohta tämän jälkeen. Kas siinä sarja joka loppui rikollisen lyhyeen!

3.4.19

Seitsemän kirjan haaste #4

Tavallaan olen tietoinen siitä, että yhä edelleen on olemassa sarja nimeltä Simpsonit. Jossain taustalla koneisto jatkaa kolinaansa, maailma muuttuu, piirroshahmot eivät juurikaan, oletan, koska tarkempaa tietoa asiasta ei ole. Teini-ikäiselle minulle Simpsonit oli todella kova juttu. Nauhoittelin ensimmäisiä jaksoja heti tuoreeltaan Kolmoskanavan niitä maanantai-iltaisin tarjotessa; tätä käytäntöä sitten jatkoinkin pitkään, olisinko tuonne viidenteen tuotantokauteen asti ottanut talteen melkein joka jakson. Simpsoneilla täytetty VHS-kokoelmani oli massiivinen. Mutta niin käy kuin teini-iän ihastuksille usein käy, että aloimme kasvaa vähän erillemme. Joskus seitsemännen kauden aikana aloin säästää vain osan nauhoittamistani jaksoista, yhdeksännen koittaessa lopetin sarjan keräämisen, kymppikausi oli tuskin alkanut, kun oli pakko lopettaa Simpsonien katsominen kokonaan. En enää tunnistanut sitä laadullisesti ala-arvoista vanhan suosikkini irvikuvaa, miksi tuo kerran niin anarkistinen sarja oli muuttunut. Kymppikaudelta taisin katsoa kolme tai neljä jaksoa, sitten lopetin – se oli totaalinen kylmä kalkkuna, enkä ole yhtä ainutta jaksoa tuon jälkeen nähnyt. Tällä hetkellä sarja menee jossain kolmannenkymmenennen kauden isommalla puolella, joten voitaneen todeta, että käsitykseni Simpsoneista perustuu johonkin sellaiseen muinaiskuvastoon, jota tämä animaatioihme ei ole muistuttanut kuin ihan vähän alkuyskähtelyissään. Ne kaikki VHS:tkin kärräsin jonkun muuton yhteydessä Turun Ylioppilaskylän kierrätyspisteeseen, mistä ne katosivat alle tunnissa. Mutta 90-luvulla Simpsonit oli kova juttu, sen vuoksi hyllyssäni on yhä

Kirja 4: I Can't Believe It's an Unofficial Simpsons Guide



90-luvulla asioin säännöllisesti Tampereen rautatieaseman nurkalla sijainneessa mainiossa sarjakuvakaupassa nimeltä Kukunor. Kyseinen liike oli totisesti merkittävä suhteessani jenkkisarjakuvaan, ja sen kautta tutustuin vaikkapa Image Comicsin tuotantoon, sekä moneen sellaiseen Marvel-lehteen, jota suomeksi ei ollut toiveitakaan saada. Paljon muutakin sälää Kukunorista tarttui kiinnostuneen nuorukaisen matkaan: Boris Vallejon ja Hajime Sorayaman taidetta eri muodoissa, Sandman-albumeita, pari varovaista kokeilua mangan suuntaan (ei ollut minun juttuni), Twin Peaks ja Babylon 5 -fanituotteita, ja esim. hieno Area 51 -juliste, jonka kiinnitin huoneeni oveen kansanopistolla vuoden asuessani. Ja myös I Can't Believe It's an Unofficial Simpsons Guide, joka on otsikkonsa mukaisesti totaalisen epävirallinen fanituote, kahden brittiläisen sällin kokoama ja kirjoittama, ja ainakin pyrkimyksellisesti juuri sellainen triviakirja, jollaisista pidin, ja pidän. Seitsemän (ja vähän kahdeksatta) kautta kattava teos koostuu jokaisen jakson kohdalla napakasta juonireferaatista, triviatiedoista, parhaista sitaateista, tärkeistä tapahtumista (esim. hahmojen ensiesiintymiset) ja sen sellaisesta; onpa mukana myös engelsmanneille suunnattu amerikkalaista kulttuuria selväntävä osio. Joka jaksosta annetaan lisäksi kriittinen mielipide, jotka tuntuvat lähinnä noppaa heittäen tehdyiltä, kun isommille perusteluille ei aika riitä.

Kirjan ulkoasu on halpa. Kuvia ei ole lainkaan, karkealle vanhan värityskirjan mieleen tuovalle paperille isolla fontilla painettu teos on taitettukin jotenkin toistaitoisesti, ja ilmeisesti kiireellä. Hupaisinta kirjassa ovat kaikki aivan päättömät asiavirheet. Todella monet sitaatit on lainattu kirjaan poskettoman poskelleen, tekijöiden ja sarjan henkilöhahmojen nimet on kirjoitettu välillä oikein, välillä pahan kerran väärin ja juonikuvaukset menevät miten sattuu. Ehkä jotenkin säälittävimpänä osoituksena yrityksen ja saavutusten välisestä erosta on, että vieraileville ääninäyttelijöille, isoja tähtiä käytännössä kaikki, on pääsääntöisesti mainittu aivan eri rooli kuin mitä nämä oikeasti esittivät. Ette sitten tunteneet Kirk Douglasin ääntä?

Oikoluvulla tällaisesta kai olisi selvinnyt, mutta ei kai tämänkaltaisiin kirjoihin niin kauheasti panostettu. On pitänyt takoa kun rauta on ollut kuumaa, pianhan tuollaisen animaatiohuuman on uskottu ohi menevän. Kaksi vuosikymmentä ja risat myöhemmin se kai tavallaan onkin, mutta Springfieldistä ei ole päästy eroon. Vai onko? Ellen tietäisi sarjan yhä jatkuvan, ei sitä mistään arvaisi: Simpsonit on kadonnut kaiken muun tv-tuotannon sekaan, se on massan osa nykyisin siinä missä se syntyessään oli nimenomaan tv-standardeja punk-bändin asenteella irvaileva rumilus, joka sai George Bush vanhemmankin hermostumaan epäamerikkalaisuudellaan. Jollain tavalla tämä epävirallinen yritys olla coolissa jutussa mukana on hellyyttävä. Kirja oli minulla pitkään vaatekaapin pohjalla häpeälaatikossa; siellä missä ovat kaikki ne teokset joita ei kehtaa esillä pitää (siellä on yhä vaikka mitä... ei mennä nyt sinne), mutta vuosi sitten kun viimeksi muutin, tämä päätyi selailuun ja toi jotenkin lämpimän mielen. Tämä oli sitä aikaa kun Simpsonit oli vielä hyvä. Ja sitä kun astui sydän pamppaillen sisään Kukunoriin tietämättä koskaan etukäteen mitä kaikkea kiehtovan outoa sieltä tällä kertaa tarttuisi mukaan. Ja onhan tämä itse kirjakin jotenkin symppis. Yritys on kova, pieleen menee silti. Ehkä parikymppinen minä siksi tästä kaikesta huolimatta piti. Kaltaisensa kyllä tunsi kun kohtasi.

1.4.19

Seitsemän kirjan haaste #3

Ettäkö jokin kerran aloittamani jäisi kesken, ajatuskin moisesta karmii, semmitenkin kun taipumusta tämänkaltaiseen on enemmän kuin vähän – enkä nyt tarkoita ettäkö asialla olisi merkitystä itsenikään kannalta, mutta sanoja, totesi entinenkin mies aikoinaan, on laitettava sanojen perään – niin juuri, täytettä verkkoon, ajatusten aitajuoksussa pääsee kompuroidenkin maaliin, jos nyt ei siihen samaan aina kuin muut. Asiaan:

Kirja 3: Haunted Britain



Tämäkin kerrassaan hieno teos löytyi jokunen vuosi sitten Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä, hintaan 45 markkaa. Totaalinen heräteostos. Kenties vaikuttava kansikuva miellytti, kenties pelkkä kirjan nimi; oli miten oli, olen ollut aina heikkona kaikenlaiseen esoteriaan, ja tässä teoksessa sitä riittää. Jo vuonna 1970 painettu kirja ei ole kenenkään käytössä kulunut, koska oli sen ostaessani vielä uudennihkeä. Sivut sileinä, kulmat terävinä, selkämys jämäkkä, kansipaperitkin rypyttömät.

Haunted Britain on osittain matkaopas halki Britannian, osittain historiankirja, osittain, ennen kaikkea, ammattitoimittajan vainulla koottu kokoelma kummituksia, legendoja, pyhiä ja epäpyhiä paikkoja, uskomuksia. Kantateitä seuraillen etenevä matka halki Albionin pysähtyy aina siellä minne liittyy jokin maininnan arvoinen anekdootti, ja kartanoita, luostareita, linnoja ja muuta sellaista kyllä tämän matkan varrelta löytyy. Osa matkakohteista on pelkkiä mainintoja, osassa tarinaa riittää pidemmältikin. Kirjoittaja Anthony Hippisley Coxe on ollut tämän tehdessään jo pitkän linjan journalisti ja kirjailija, ja hänen mutkaton tapansa kirjoittaa sopii teoksen aihepiiriin oivallisesti. Murhat ja teloitukset, yössä kirkuvat kummitukset ja päättömät ratsumiehet kuvataan rehellisen toteavasti, mutta toisaalta karuja yksityiskohtia unohtamatta. Lievästi lakoninen mutta kaikelle avoin kertojanääni johdattelee lukijaa mitä hämmästyttävämpiin historian tapahtumiin ja joidenkin kerrassaan kauheidenkin ihmiskohtaloiden äärelle. Suuressa osassa nopeastikin mainituista kohteista on jokin omakohtainen kommentti: kirja ei nimittäin perustu vain kotona makoilleen kirjoittajan keräämään materiaaliin, vaan hän on vaimonsa kera kiertänyt koko saarivaltion ympäri käyden itse kaikki nämä pitkälti toiselle tuhannelle menevät kohteet läpi etsien oikopolkuja, haastatellen paikallisia, kuunnellen huhuja. Esimerkillistä omistautumista, ja juuri tästä nopeatahtisesti etenevän teoksen tunnelma syntyykin. Ja toki myös erittäin onnistuneista valokuvista, jotka tuovat monen kolkon kummitustalon parhaat puolet oikeanlaisesti esiin.

30.3.19

Nojatuoliterapiaa


Latasin oheisen kuvan eilen facebookiin. Se on otettu varhain perjantaiaamuna, nouseva aurinko valaisee keittiöni nurkassa sijaitsevan nojatuolin. Kuva on osin lavastettu; nalle oli heitetty paikalleen edellisiltana melko huolimattomasti, joten asetin sen aamulla istuvaan asentoon. Lisäksi nostin tuolille levittämäni käsikirjoitusnivaskan kuvasta pois. Facebookiin laitoin kuvatekstiksi "Jos pitäisi yhdellä kuvalla visualisoida millaiseksi itsensä tuntee."

Nyt kuva ei jätä minua rauhaan. Se keräsi tykkäyksiä, kuten sosiaalisessa mediassa on tapana. Mutta näkikö kukaan siinä samaa kuin minä? Nallen ilme on hyvin monitulkintainen; se voi olla pelokas, päättäväinen, järkyttynyt, ehkä vain mietteisiinsä vaipunut. Se näyttää liian pieneltä suureen tuoliin jossa on, mutta toisaalta istuu selkä suorana. Katse näyttäisi ohjautuvan hieman sivuun, suuntaan josta valo tulee.

Tänään aloin purkaa kuvasta tasoja, joita en vielä tajunnut sen sisältävän siinä vaiheessa kun latasin sen yleisöni nähtäväksi: kuvan nalle matkasi kirjekuoressa maalta Helsinkiin aikoinaan. Tyttäreni omistaa sen, se on äitini valmistama. Se istuu tuolissa, joka on entiseltä puolisoltani aikoinaan minulle jäänyt. Ikään kuin ei pääsisi siitä lainkaan pois, mutta yrittääkö se edes? Haluaisinpa varmistua siitä mikä nallen ilme on. Se helpottaisi.

En ole kyennyt palaamaan facebookiin tänään, en oikein muuhunkaan sosiaaliseen mediaan. Kuva on heittänyt kaiken keinotekoisen yhteisöllisyyteni ylle varjon ja olen yhtäkkiä loputtoman kyllästynyt. Onneksi on tämä vanha kunnon Vankila. Olen täällä ollut viime viikkoina aktiivisempi kuin vuosiin, ja ehkä tämä onkin tietynlaista kotiinpaluuta. Muulle sosiaaliselle medialle voi heittää hyvästit; en tiedä näyttääkö ihmisyys sen ulkopuolellakaan kovin kauniilta, mutta ainakaan siellä se ei näytä. Ellen sitten ole vain väsynyt.

29.3.19

Doctor Who 1.11: Boom Town




"What are you captain of? The Innuendo Squad?"


Ennen ykköskauden huipentumaa Doctor Who palaa vielä hetkeksi aiempiin tapahtumiin jaksossa Boom Town. Tohtori, Rose ja Jack palaavat Rosen omaan aikaan ja Cardiffiin, tapaavat Rosen enimmäkseen jo unohtuneen poikaystävän Mickeyn ja yllätyksekseen myös yhden jaksosta World War Three jäljelle jääneistä Slitheeneistä, joka on kuluneen puolen vuoden aikana kohonnut Cardiffin pormestariksi ja on räjäyttämäisillään planeetan päästäkseen maapallolta matkoihinsa. Boom Town ei lukeudu ykköskauden pidetyimpiin jaksoihin, mikä on toisaalta ymmärrettävää ja toisaalta vähän tyhmää. Ymmärrän tämän siksi, että scifiä ja toimintaa sarjalta odottavat eivät saa juuri kumpaakaan, mutta on kyllä todettava sekin, että tyhmäähän se on näin hyvin kirjoitettua tavaraa dissata. Russell T. Davies on käsikirjoittajana parhaimmillaan juuri tämänlaisissa jaksoissa: paljon dialogia, paljon hyvää (muttei yliampuvaa) huumoria, hahmojen välisiä suhteita ja jokin moraalinen dilemma: tällä kertaa Tohtori joutuu miettimään mitä tehdä viimeiselle henkiinjääneelle Slitheenille – tämän palauttaminen kotiplaneetalleen tietäisi lopullista ratkaisua siellä voimassa olevan kuolemanrangaistuksen vuoksi. Iloisesti sanaileva nelikko (Jack Harkness on parissa jaksossa kotiutunut sarjaan kuin olisi ollut aina mukana, ja myös Mickey on enimmäkseen osa tätä joukkoa, mutta niin kovin, kovin ulkopuolinen silti) joutuu nopeasti miettimään toimintansa rajoja ja seurauksia: heillä tosiaan on planeettojenvälisine aikakoneineen suunnattomasti valtaa. Sen käyttäminen ei ole aina ihan yksinkertaista.

Davies kirjoitti tämän jakson ihan vain viimeistä Slitheeniä esittävä Annette Badlands mielessään, ja sen huomaa. Roolityö on huikean hyvä, ja muutkin onnistuvat: tämän maailmoja harppailevan joukon kemia toimii, ja oman toimintansa seuraukset joutuu myös Rose kohtaamaan, kun epätietoiseen odotukseen kyllästynyt Mickey ilmoittaa ettei aio heidän niin sanottua suhdettaan jatkaa. Enää hän ei tosin edes yritä saada Rosea jäämään, selväähän se on jo kaikille, että tämä Rose Tyler on jotain paljon enemmän kuin se, joka Tohtorin mukaan kauden alussa lähti. Rose on nähnyt ja kokenut jo moninkertaisesti enemmän kuin kukaan muu ihminen.

Juonellisesti Boom Town on lähinnä World War Threen epilogi. Tohtori ja kumppanit nappaavat viimeisen Slitheenin haltuunsa – siinä suurinpiirtein kaikki mitä tarinallisesti tapahtuu. Mutta mitä sitten tehdä tälle moninkertaiselle tappajalle ja planetaarista tuhoa suunnitelleelle intergalaktiselle rikolliselle? Ratkaisu on tavallaan lopullinen, tavallaan ei, ja Davies käyttää tämän hiljalleen etenevän jakson hyvin hyödyksi petaamalla paljon sellaista, johon tulevaisuudessa palataan: löytyy sanat "bad wolf", ollaan Cardiffissa aukiolla, joka on myöhemmän spinoffin Torchwoodin keskeinen tapahtumapaikka, Tardiksen sydämeenkin katsotaan jo nyt kohtalokkain seurauksin. Parhaassa kohtauksessa Tohtori myöntyy Slitheenin viimeiseen toiveeseen ja vie tämän illalliselle ravintolaan; sillä välin Rose ja Mickey kohtaavat omien väliensä peruuttamattoman hajoamisen.

Vaikka mitään juonellisesti suurta ei tapahdu, ovat nämä hahmot näin eläviä olleet vielä harvoin, ja sen vuoksi Boom Town on yksi sarjan toistaiseksi parhaita jaksoja. Hyvin kirjoitettu dialogi sinkoilee koko kolmevarttisen ajan ilman sanottavia taukoja. Kun lopussa alkaa maailma järkkyä ja mennään scifimmän toiminnan puolelle, se on oikeastaan pieni pettymys. Tämä olisi minun puolestani saanut pärjätä ilman viimehetken spektaakkelia loppuun asti.

28.3.19

Seitsemän kirjan haaste #2

Jos pitäisi äkkiä sanoa kumpaa lajia olen lukenut enemmän, kaunokirjallisuutta vai kätevällä anglosaksisella termillä "non-fiction" luokiteltavaa tarinallista tietokirjallisuutta, en nyt ihan äkkiä osaisi sanoa. Tähän viimemainittuun lajityyppiin tutustuin jo varhain. Varsinkin ikävuosina varhaisteinistä tuonne parikymppiseksi lainasin kotikuntani kirjastosta elämäkertoja, historiankirjoja, monensorttista raja-, kansa- ja luonnontiedettä hirveitä määriä. Moni näistä kirjoista jäi niin pysyvästi mieleen, että on sitten myöhemmin päätynyt omaankin hyllyyn. Yksi näistä on toinen valintani haasteeseen:

Kirja 2: Kadonneen kullan jäljillä




Puolalaisen toiseen maailmansotaan erikoistuneen historioitsijan 70-luvun alussa julkaisema teos kuulostaa kenties äkkiseltään hivenen obskuurilta, ja se aikanaan kirjastosta moneen kertaan lainaamani teos oli vielä kansipaperiton ykköspainoskin, eikä kertonut sen sattumalta kohtaavalle mitään. Tämä omasta hyllystäni nyt löytyvä on vuonna -91 otettu toinen painos, hyvin vanhahtava ulkoasultaan tosin, ja kieleltäänkin – mutta tarinathan ovat tärkeintä, ja tässä ne ovat kertakaikkisen uskomatonta tavaraa. Janusz Piekalkiewicz on koonnut viisitoista tarkkaan taustatutkittua (huomaa että kirjoittaja on historiantutkimuksen ammattilainen) kertomusta kullan – joko todellisen tai kuvitellun – aiheuttamsta hulluudesta; kertomuksia parin viime vuosisadan ajalta, tarinoita enemmän tai vähemmän epätoivoisista yrityksistä saavuttaa jokin ehkä vain alkuasukaslegendana elänyt aarre. Tapahtumapaikat ovat pääsääntöisesti länsimaisen ylpeän ihmisen hetkessä nitistäviä sietämättömiä viidakoita tai autiomaita, mutta ollaanpa välillä Gotlannissa ja Saksanmaallakin – uponneita laivoja ja kätkettyjä kruununjalokivia kun löytyy meidänkin nurkiltamme. Näitä tarinoita yhdistää se, että mitään ei kukaan koskaan löydä. Ja että ihmiselämä on äärimmäisen halpaa kun rikkauksia tavoitellaan.

Piekalkiewiczin kieli (tai ehkä suomentajan?) on aika tasapaksua, melkeinpä lakonisen toteavaa, mikä oli aluksi nuorelle minulle vähän ongelmallinen vastaanotettava, mutta totuttuani huomasin pitäväni siitä, miten historioitsijan neutraali suhtautuminen jollain tavalla korostaa tarinoiden karuutta. Ihmisiä kuolee nälkään, ystävät puukottavat toisiaan selkään, maaniset miehet ajavat perheensä köyhyyteen käyttäen vuosikymmeniä turhaan aarrejahtiin. Maailma ympärillä muuttuu, mutta aarteet senkun makaavat luolissaan, jossain aivan lähellä aina... Yksi parhaista tarinoista on 1700-luvun lopulla Afrikan itärannikolle kalliine lasteineen haaksirikkoutuvan laivan kohtalo: kirja kuvaa pikkutarkasti villiin viidakkoon tottumattomien matkalaisten patikointia heidän pyrkiessään uponneelta alukseltaan kohti sisämaata ja Kapkaupunkia. Joukko vähenee vääjäämättömästi, väkeä putoaa matkan varrelle mitä hirveimmin tavoin, olosuhteet ovat kertakaikkiaan epäinhimilliset. Mutta jäihän sinne laivaan kumminkin paljon arvokasta lastia, eikä ihan vähäinen ole sekään kärsimyksen määrä, joka tätä saalista nostavien harteille lankeaa. 

Se mikä minut sai tähän kirjaan alunperin tarttumaan (oletan että olen sisällysluetteloa selatessa tämän huomannut), on kirjan viimeiseksi jätetty ja paras luku: Kanadan rannikolla sijaitseva Oak Island, joka oli minulle tuttu Sudenpentujen käsikirjan (!) lyhyehköstä tiivistelmästä, ja joka oli siten jo lapsuudessa mieltä kiehtonut tapaus. Janusz Piekalkiewicz hukuttaa omassa Oak Island -kertomuksessaan lukijan tämän aarrejahdeista hulluimman yksityiskohtiin ja käänteisiin siinä määrin, että lukija – ainakin minunlaiseni oudoista tositarinoista pitävä lukija – on täpinöissään. Olen pelkästään tämän luvun kirjasta lukenut ties kuinka monesti jo. Se on kaikessa epätoivoisessa epäonnisuudessaan mahtava. Oli Oak Islandin syvyyksiin kätketty mitään tai ei, tarina on siinä määrin mielenvikainen, että on lukemisen arvoinen aina vain.

Kirjan karu mustavalkokuvitus heikkoine karttoineen ja toisaalta tyylikäs värikuvaliite rakentavat tälle ihmisluonnon heikkouksia esimerkillisesti esittelevälle tarinakokoelmalle osuvat puitteet. Kovin tunnettu teos tämä ei liene, mutta suosittelen tutustumaan. Kirjastoista löytyy, ja näyttääpä monen nettidivarin valikoimissakin parhaillaan olevan.

27.3.19

Seitsemän kirjan haaste #1

Poikkesin Twitterin puolella ja huomasin että taas on menossa tuo flunssaepidemian lailla toistuva kirjahaaste, johon olen ainakin kerran aiemmin osallistunut Facebookissa tai jossain, kuka näissä medioissa niin kartalla pysyy. Pointtina on siis esitellä seitsemän päivän aikana seitsemän kirjaa kuvina – ilman mitään selityksiä. Tämä tekee koko haasteesta aivan päättömän. Tai no katsonhan minä kansikuvia ihan mielelläni, mutta monin verroin kiinnostavampaa olisi kuulla miksi osallistuja on valinnut juuri nämä kirjat. Niinpä teen kuten viimeksikin, ja osallistun hirveästi selittäen.

Kirja 1: 100 ufoa Suomessa




Tämä oli kaltaiselleni ufokirjaentusiastille mieluisa löytö Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä jokunen vuosi sitten. Vilkkaimminhan alan teoksia maassamme julkaistiin 70-luvulla, mutta tämä Kirjayhtymän kustantama teos on vuodelta 1994, ja sisältää paitsi ne muutamat klassikkotapaukset, myös hirveän määrän toinen toistaan oudompia ja muualta löytymättömiä kohtaamisraportteja, jotka vaihtelevat taivaalla nähdyistä valonvälkkeistä vierailevien humanoidien kanssa höpöttelyyn. Totisesti laidasta laitaan mennään, ja mukavan suomalaisella kierteellä: tarinoissa ollaan peltohommissa, sienestämässä, hiihtämässä, saunan jälkeen vilvoittelemassa. Yhdestä neljään sivun mittaiset anekdootit on napakasti kerrottu, joskaan (vaikka hänen nimensä on kannessa ensimmäisenä) itse Suomen ufotutkimuksen grand old man Kuningas ei ole kirjoittanut kuin esipuheen, mutta kyllähän hänen läsnäolonsa uskottavuutta kirjalle antaa. Mainittava on myös todella tunnelmallinen lyijykynäpiirroskuvitus, jonka tekijältä lienee tosin aika loppunut kesken: kronologisesti järjestetyistä jutuista melkein jokainen on kuvitettu noin kirjan puoliväliin asti, sitten kuvat katoavat. Ehkä taiteilija abduktoitiin.

Tämä kirja on jäänyt mieleeni sitenkin, että ostin tämän kesäloman aikana, ja kahta päivää ennen kuin palasin Helsinkiin ja duuniin, sairastuin keuhkoputkentulehdukseen. Kesäloma jatkui sitten leppoisasti vielä viikolla; makasin kotona sohvalla, luin tätä kirjaa ja maalta kantamiani MikroBitin 80-luvun vuosikertoja, söin pizzaa jota asunnossani kesän ajan asunut ystäväni oli jättänyt pakastimen täyteen ja nukuin tautia pois. Se oli yksi parhaista viikoista koskaan.

25.3.19

Kuu - rupi - ilo

1.

Vastapäätä asuntoani sijaitsevan taloyhtiön edustalla on jalkakäytävän ja talon seinustan välissä kapea nurmikaistale. Sillä on kasvanut rivi komeita talonkorkuisia pylväshaapoja. Tänään ne sahattiin kaikki tyvestä poikki, pätkittiin tehokkaasti, nostettiin jätelavalle ja kuljetettiin pois. Kenties syy tälle selviää jatkossa, kenties ei. Surulliselta näytti. Onneksi ovat Googlen katunäkymäkuvissa ikuisesti tallella. Tai seuraavaan kuvauskierrokseen asti ainakin.

2.

Heräsin aamulla unesta, jossa olin juuri kiivennyt täyteen yleisöä pakatun teatterin katon rajassa sijaitsevalle huoltotasanteelle ja ottanut kiikaritähtäimellä varustetun kiväärin esiin. Kun silmät räpsyivät auki en hetkeen tiennyt missä olin. Kuulin laukauksia, mutta naapurin ovi se vain paukkui. Vähemmästäkin rappaus rapisee.

3.

Hävettääköhän mikään koskaan niin paljon kuin omien tekstien lukeminen? Siinä on vähän samaa kuin vihtoisi itseään risukimpulla saunassa. Kylmässä. Ja menisi sen jälkeen avantoon. Eikä nousisi ikinä pintaan.

18.3.19

Kallo halki mutta hampaat tallella

Kaikista kouluihin tekemistäni kirjailijavierailuista rennoin oli viime syksynä tyttäreni luokkaan tekemä käynti. Se on toki myös toistaiseksi ainoa, mikä sivuseikkana huomioitakoon. Kutosluokkalaiset kuuntelivat kiltisti ja esitettiinpä pari kysymystäkin, mikä, olen ollut huomaavinani, on pari enemmän kuin keskimäärin kirjailijalta esiintymisen yhteydessä kysytään. Vasta viime viikolla kuulin että paikalta poistuttuani oli keskustelua käyty kiivaammin, aiheena ei tosin niinkään se mistä olin piipahtanut puhumassa, vaan olkalaukkuun parin muun koristeen rinnalle kiinnittämäni Helsinki Pride -pinssi. "Onks sun iskä ollut prideillä?" oli kuulemma useampi kuin muutama luokkalainen tullut jälkeenpäin uteliaana kysymään.

Opin tästä sen, että vaikka miten olisi valmistautunut ja harjoitellut ja vaikka miten tekisi parhaansa, yleisö kiinnittää väistämättä huomion johonkin sellaiseen jota ei itse olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan. Tässä on jotain huojentavaa.

Vähän kuin salmiakissa.

17.3.19

Doctor Who 1.10: The Doctor Dances



"History says there was an explosion here. Who am I to argue with history?"

"Usually the first in line."

Tohtori, Rose ja Captain ("He's not really a Captain, Rose") Jack Harkness ovat välittömästi niin hyvin yhteen pelaava kolmikko, että tuntuu kuin sarja löytäisi itsensä kymmenennen jaksonsa myötä yhtäkkiä uudelleen. Edellisjakson juonilangat niputetaan heti alussa yhteen, kun Lontoon kaduilla vaeltava äitiään etsivä pikkupoika ja äkäisesti leviävä ihmisiä kaasunaamarizombeiksi muuttava sairaus ovat molemmat seurausta siitä, mitä hyvää tarkoittava mutta rämäpäisyydessään itsekeskeinen Jack on saanut aikaan. Asiat on pistettävä järjestykseen, mutta on vuosi 1941, Saksa pommittaa Lontoota armotta, kansakunnan hermot ovat riekaleina ja Tohtorikin on tämän ongelman edessä poikkeuksellisen (jo ykköskauden kokemuksellakin näin voi sanoa) avuton.

Totta kai ratkaisu löytyy; kohtalaisen ovela jakso tämä on juoneltaan, mutta ei silti vielä lähelläkään niitä ajatuksia nyrjäyttäviä koukeroita, joita Steven Moffatin käsikirjoitukset tulevina vuosina parhaimmillaan ovat. Eikä tuo niin haittaa – edellisen jakson jälkeen juoni tuntuu jäävän loppumetrejä lukuunottamatta sikäli taka-alalle, että The Doctor Dances keskittyy ennen kaikkea henkilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Tämä on se jakso, jossa Tohtorin ja Rosen välit näyttäytyvät, ainakin allekirjoittaneelle, ensi kerran jonain enempänä kuin vain kumppanuutena. Odottaessaan pelastusta lontoolaisen sairaalan tarvikevarastossa Rosen ja Tohtorin keskustelu kääntyy tanssimiseen; siihen, kuinka Rose ja Jack viime jaksossa kyllä tanssivat, mutta tanssiiko Tohtori koskaan? Tämä kohtaus on huikean onnistunut, ja intensiivisyydessään yllättävä, kirpaisevan todellinenkin. Näin aidolta nämä kaksi eivät ole sarjan kuluessa vielä aiemmin tuntuneet. En juuri fandom-piirejä seuraa, mutta sen verran olen ymmärtänyt, että yleisesti on päätetty "tanssimisen" olevan tässä jaksossa eufenismi seksin harrastamiselle. Rose pitää Tohtoria vanhana erakoituneena jääränä, eikä millään usko että tämä koskaan tekisi sitä. Tohtori pöyristyy ja väittää toista, mistä seuraa kömpelö yritys tanssia... No, fandom saa olla mitä mieltä tykkää, mutta joskus tanssikin on vain tanssi. Tai tässä tapauksessa nyt ainakin.

Se ihan viimeinen kohtaus Tardiksen sisällä on kuitenkin aiemman kömpelön hämmentyneen tanssiyrittelyn jälkeen kokonaan toista maata: kun tilanne on selvitetty, kaikki ovat pelastuneet ("Just this once, everybody lives!" riemuitsee Tohtori, ja vaikka tämä loppuratkaisu saattaisi muunlaisessa kontekstissa tuntua helpolta, on sen positiivisuus täydellisesti paikallaan tässä vuoden 1941 pommituksiin sijoittuvassa synkässä miljöössä) ja on aika jatkaa matkaa, Tohtorikin uskaltaa irrotella. Rose saa huomata olleensa väärässä: Tohtori todellakin osaa tanssia. Mutta vain silloin kun se ei ole maailman pelastamisen tiellä.

Kuten todettu, käsikirjoitus ei vielä juonellisesti ole yhtä kommervenkkinen kuin millaiseksi Moffat myöhemmin intoutuu, mutta muutamia hyviä aikamatkailun mahdollistamia jippoja sentään löytyy: pidän esimerkiksi siitä, että koko ajan on tiedossa saksalaisen pommin putoaminen tiettyyn paikkaan Lontoota tietyllä pian koittavalla hetkellä. Siinä on toiminnalle mukava takaraja, ja ripeätahtinenhan tämä tuplajakso tosiaan on: suunnilleen parin tunnin aikahaarukan sisään nämä molemmat mahtuvat, koko ajan on yö, koko ajan taustalla räjähtelee, sireenit soivat. Tunnelma on karu, ja kaasunaamareihin kasvonsa kätkeneet äitiään huutavat elävät kuolleet sopivat tähän painajaismaisemaan täydellisesti. Lopuksi myös Jack Harkness päätyy Tardiksen kyytiin, ja tällä kolmikolla sitten mennään kohti seuraavaa jaksoa.

Ellei Doctor Who ole sarjana tuttu, voisin hyvin suositella juurikin tätä ja edellisjaksoa. Moni sarjan kannalta oleellinen perusasia näistä välittyy.

10.3.19

Doctor Who 1.9: The Empty Child



"Might seem like a stupid question, but has anything fallen from the sky recently?"

Tohtorin ensimmäisen kauden yhdeksäs jakso The Empty Child  sisältää kaksi sarjan jatkon kannalta keskeistä ensiesiintymistä: mukaan tulevat sekä Jack Harkness että Steven Moffat. Näistä ensinmainittu on sarjan pitkäikäisin sivuhenkilö, joka piipahtelee varsinkin muutaman seuraavan kauden aikana keskeisissä rooleissa ja jolle on kirjoitettu oikein mielenkiintoinen kaari. Vielä tässä jaksossa jossain määrin kyseenalaisen moraalikehyksen puitteissa toimiva omaneduntavoittelija kasvaa Tohtorin ja tämän kumppanien seurassa paitsi ihmisenä, myös ilmiönä suureksi – saadessaan lopulta oman spinoff-sarjansa Torchwood (täyttä timanttia muuten) Captain Jack Harkness on jo kasvanut melkein Tohtorin veroiseksi myyttiseksi hahmoksi. Ja rooliinsa täysillä heittäytyvä John Barrowman on tietenkin syynä siihen, että fanit ottivat Jackin omakseen välittömästi.

Steven Moffat puolestaan on käsikirjoittaja, Tohtorin uuden tulemisen rakastetuin, ja sarjan pitkäaikainen vastaava kirjoittajakin Russell T. Daviesin lähdön jälkeen, eli vitoskaudesta alkaen. Moffat on sävyltään varsin toisenlainen kirjoittaja kuin Davies: hänen juonensa ovat yleensä paljon fantastisempia, lähes poikkeuksetta johonkin todella kieroon koukkuun perustuvia. Huumori on hillitympää kuin Daviesilla, mutta toisaalta tunteetkaan eivät ole yhtä vereslihaisesti pinnalla. The Empty Child on ehkä vielä hieman vaisua Moffatia, siis ehkä – varsinkin ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat todella taiten tehtyä tunnelmanluontia, jossa Lontoon vuoden 1941 pommitukset rinnastuvat kauhistuttavaan äitiään etsivään lapseen. Itsehän olen aina pyöritellyt silmiäni kauhuelokuvien kliseiselle "pelottava lapsi"-troopille; minun nähdäkseni lapset eivät vahingossakaan ole pelottavia. Paitsi tässä Doctor Whon jaksossa sitten senkin edestä, mistä tuotantotiimille isot propsit. Asetelma on mysteeri heti alusta lähtien: Tohtori ja Rose seuraavat Tardiksella kummallista avaruudesta kohti Lontoota syöksyvää alusta, ja löytävät itsensä vuodesta 1941. Lontoota pommitetaan, kodittomat lapset hiippailevat hälytysten aikana tyhjissä taloissa keräämässä ruokaa – mutta joku yksinäinenkin kulkee yössä. Pieni äitiään huhuileva lapsi kaasunaamari kasvoillaan, jonka ensiesiintyminen on tosiaan voimallinen: tuo 40-luvun isosilmäinen ja silti ilmeetön kaasunaamari on niin karu visuaalinen kiteytymä. Sen takaa kuuluva samanaikaisesti tunteeton ja onneton ääni on autiolla kujalla kaikuessaan hyvin tehokas.

Doctor Whon neljä ensimmäistä tuotantokautta sisältävät jokainen yhden hengästyttävän hyvän tuplajakson, ja ykköskaudella se on tämä. The Empty Child on siis osa yksi tästä Moffatin hengentuotteesta, ja paljon tavaraa katsojan eteen tuodaan: otsikon kammottava lapsi, Lontooseen pudonnut alus, ruodusta livennyt aika-agentti Jack Harkness, ja lopuksi sairaalallinen joksikin muuksi muuntuneita ihmisiä, kaikki etsimässä äitiään, kaikki jonnekin elämän ja kuoleman rajalle jääneitä. Jakson toteutus on koko ykköskauden parhaasta päästä: ilmakuvat pommien ja valonheitinten valaisemasta pimeästä Lontoosta ovat henkeäsalpaavia, ja muitakin mieleenjääviä kuvia löytyy: Rosen ja Jackin tanssi avaruusaluksen katolla Big Benin kellotaulun edustalla, ja postiluukusta sisään työntyvä pienen lapsen käsi: "Please let me in, mommy. I'm scared of the bombs."

Olen tämän jakson jo useaan kertaan nähnyt, mutta tämäkään kierros ei ollut pettymys. Vielä kymmenen kautta Tohtoria nähtyänikin voin todeta tämän olevan siellä jaksojen kovimmassa neljänneksessä kevyesti. Moffatin tapa kirjoittaa miellyttää: se miten hän heittelee toisiinsa näennäisen sopimattomia elementtejä ilmoille heti alussa, yleensä mahdollisimman outoja. Alkuhämmästyksen jälkeen voi sitten nojautua tyytyväisenä taakse ja ihastella käsikirjoittajan kykyä punoa näistä sotkuisista langoista mitä kaunein kokonaisuus. Kieltämättä myöhempinä vuosina jotkut Moffat-jaksot alkoivat jo tuntua vähän turhankin rakennelluilta. Mutta onneksi vielä ei olla siellä lähimainkaan.

7.3.19

Ruohonjuuritason sankareita

Nimeni kuullut sivullinen kääntyi tänään puoleeni ja kysyi olenko sukua sillejasille, Helsingissä kuulemma tämä sukunimikaimanikin asuu. Tätä ei varmaankaan koskaan tapahdu Virtasille, mutta omalla kohdallani näitä kyselijöitä on riittänyt. Mitä pienemmistä ympyröistä on, sitä useammassa herää olettamuksia; sukunimeni lisäksi kotipaikkakuntani on usein herättänyt kiinnostusta. Ai että sieltä! Tunnetko niitä ja noita? En koskaan tunne. Mutta aina sanon että totta kai.

Sanovat että kotiseutuni kuuluu puheestani räikeästi. Nimi ei kai kuulu, enkä osaa kovin sukuylpeä ollakaan, enemmän minua kai se kotiseutu on aina leimannut, se muutaman tuhannen asukkaan pitäjä tapoineen ja tavattomuuksineen. Sieltä olen ammentanut 90% koskaan kirjoittamastani, enkä ole lakannut ammentamasta. Se on outoa, koska olen yli puolet elämästäni asunut muualla. Mutta kaipa sitä jonnekin on leimauduttava.

Sohvan vieressä on pino tällä hetkellä luvussa olevia kirjoja: kaksi romaania, yksi novellikokoelma, kolme kansantarinakokoelmaa, taidekirja ja historiankirja. Olen aina ollut onneton keskittyjä, vanhemmiten tämä taipumus on jatkuvasti korostunut. On mahdotonta paneutua yhteen kirjaan kerrallaan. Luen kymmenen minuuttia yhtä, sitten vaihdan toiseen, sitten seuraavaan. Tosin jos kirja itsessään on kaoottinen ja ruoskaniskun lailla aihepiiristä, tyylilajista tai tarinalinjasta toiseen vaihtava, saatan sen parissa pysyä kerralla pidempäänkin. Mutta mitään pitkää hidaspoljentoista lukuromaania minun on nykyään ihan turha edes aloittaa. Ainakaan jos ei ole viittä ihan eri aihepiirin kirjaa vieressä joiden välillä harppoa.

3.3.19

Doctor Who 1.8: Father's Day



"People say there was this girl, and she sat with Pete while he was dying. She held his hand."

Rosen isä Pete Tyler kuoli yliajon uhrina vuonna 1987 Rosen ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen. 19-vuotiaalle Roselle niin isästä kuin hänen kuolemastaan on kasvuvuosien kuluessa tullut legenda – ja nyt hänellä on käytössään aikakone. Tohtori kyllä varoittaa paradoksien mahdollisuudesta, mutta Rose haluaa olla paikalla, ettei isän tarvitsisi kuolla siten kuin tämä todellisuudessa kuoli, yksin keskelle katua kaatuneena. Ja Tohtori, kaikkien omien sääntöjensä vastaisesti, sallii tämän. Nykyiselle Tohtorille tällainen ratkaisu tuntuu tietenkin sopivan häkellyttävän huonosti, mutta nyt ollaankin vielä ykköskaudella, ja Christopher Ecclestonen tulkitseman yhdeksännen Tohtorin parissa. Hänestä on yksi asia käynyt tähän kahdeksanteen jaksoon mennessä varsin selväksi: hän hakeutuu ongelmiin, jopa itsetuhoisiin, tarkoituksella. Hänen sydämensä on kyllä paikoillaan, mutta hänen omatuntonsa on rikki. Ja toisaalta hän todella välittää Rosesta. Silti, koska asiat voivat mennä pieleen, ne myös menevät, ja Rose, ehkä enempää ajattelematta, pelastaa isänsä hengen. Aika vahingoittuu, painajainen alkaa.

Father's Day on yksi Doctor Who'n ykköskauden helmiä. Idea on hyvä, tunnelma on lähes koko kolmevarttisen ajan häiritsevän nyrjähtänyt, jollain tavalla unenomainen: joukko häävieraita on jäänyt vangiksi kirkkoon, mukaan lukien Tohtori, Rose, hänen (nuoret) vanhempansa, ja Rose itse vauvana. Kirkon ulkopuolella ihmisiä katoaa, maailma muuttuu pysähtyneen harmaaksi (voi tietenkin johtua myös siitä, että jakso on kuvattu syksyisessä Cardiffissa), taivaalta putoilee hirviöitä. Kirkon ulkopuolella sama auto ilmestyy yhä uudestaan tyhjästä ajaen poikki paikan, jossa Pete Tylerin oli määrä kuolla.

Minähän olen emotionaalisesti reagoiva katsoja, ja muistin tämän jakson iskevän puukkoa suoraan tunteisiin. Käsikirjoittaja Paul Cornell ottaakin tästä skenaariosta irti kaiken minkä saa. Rose paitsi näkee isänsä kuoleman, myös pelastaa hänet, hän tapaa molemmat vanhempansa ja näkee totuuden näiden "ruusuisesta" avioliitosta, hän kertoo Petelle kuka on, ja toisaalta Pete joutuu kohtaamaan sen karun totuuden, että maailma voi jatkaa kulkuaan vain jos hän kuolee niin kuin määrä oli. En nyt lähde aikamatkustuksen lainalaisuuksilla spekuloimaan, koska ne säännöt eivät tässä sarjassakaan aina ihan selkeitä ole, mutta ainakin jakson sisäinen logiikka toimii. Father's Day tuo myös hyvin näkyvästi esiin sen, miksi Tohtori vastustaa niin kivenkovaan sitä tyypillistä aikamatkailuratkaisua: jo kerran kokemaansa ei ole tämän sarjan todellisuudessa syytä mennä ronkkimaan. Tämä on tietenkin myös käskirjoittajille helpotus, koska mistä ihmeestä voisi tehdä draamaa, jos mikään ei koskaan ole ainutkertaista? Father's Day nimenomaan on täynnä ainutkertaisia asioita, mutta myös ihmisiä jotka saavat, edes hetkeksi, toisen tilaisuuden. Tämä on sekä tuskallinen että katharttinen jakso, jossa näyttelijät ovat hyvän käsikirjoituksen tasalla; niin Billie Piper Rosena, kuin Shaun Dingwall tämän isänä. Dingwall on tosiaan mainio valinta rooliin. Hänestä välittyy autenttinen hyväsydäminen, mutta asioissaan epäonnistuva säätäjä. Mikä onni, että rooliin alunperin valittu Simon Pegg joutui aikataulusyistä vetäytymään. Hän oli kyllä mainio edellisen jakson Toimittajana, joten sikäli kaikki ok.

Ja kuten sanottu, olen emotionaalisten kohtausten vietävissä, ja Tohtorin matkassahan niitä riittää, eikä silti montaa niin julman koskettavaa kuin tämä paradoksien, epäonnistumisten ja uhrausten keskellä toisensa kohtaavat isä ja tytär. Tai kenties minä vain projisoin.

26.2.19

Doctor Who 1.7: The Long Game


"Create a climate of fear, and it's easy to keep the borders closed."

Median vallankäyttö on hedelmällinen aihe varsinkin tieteisfiktiolle, ja The Long Game toki sisältää paljon hyviä hetkiä, mutta on sääli että kokonaisuus jää jokseenkin puolivillaiseksi. Jakso etsii itseään turhan pitkään, ja varsinaisen juonen pariin päästään vasta viime metreillä – ja sitten onkin jo loppupaukkeen aika. Tosin, mitä tämän jakson ensi kertaa näkevä ei tiedä, näihin tapahtumiin palataan vielä kauden lopulla, mikä pelastaa vähän. Nyt tuntuu että vuoden 200.000 ja risat ihmiskunnan outoa älyllistä rappiotilaa pedataan pitkälti, mutta nopean lopun vuoksi asiat jäävät pahan kerran kesken.

Tapahtumapaikka on "Satellite Five", suunnaton informaatiokeskus, jonka asukkaat toimivat universumin joka laidalta dataa keräävinä tietopankkeina osaamatta silti kyseenalaista mitään. Jotain on tapahtunut noin sata vuotta sitten, ja Tohtori panee nopeasti merkille, että satelliitin asukkaat ovat noin sata vuotta teknistä kehitystään jäljessä. Ihmiskunta on kuuliaista, hyväuskoista, helppoa karjaa jollekin sellaiselle, jonka käsissä kaikki tämä informaatio on. Ja jokuhan siellä satelliitin ylimmässä kerroksessa, tasolla 500, tosiaan on – siellä huhujen kultaisessa kruunussa, jonne ylennystä kaikki satelliitin käytävillä tylsää arkipäiväänsä elävät ihmispolot odottavat. Se joku ei kuitenkaan ole ihminen, mutta hänen välikappaleenaan, "Toimittajana" on vieraileva tähti Simon Pegg, joka varastaa shown olemalla hyvän hahmon vakuuttava esittäjä. Jakson ensimmäinen puolisko menee kuitenkin Tohtorin ja Rosen ihmetellessä outoa teknologiaa, vasta puolivälin paikkeilla alkaa kyseenalaistus, vasta viimeisen neljänneksen aikana selviää mitä on tekeillä... The Long Game on rakenteeltaan vähän rikki. Kerrassaan ylimääräinen on myös viime jaksosta mukaan tarttunut Adam, josta melkein-leivotaan Rosen poikaystäväehdokasta (ei siihen katsoja usko kyllä hetkeäkään), ja joka on viime jaksosta muutenkin muuttunut mahdollisesti kiinnostavasta hahmosta pelkäksi riesaksi. On kuin Russell T. Davies olisi totaalisesti vihannut jonkun toisen hänen sarjaansa lisäämää hahmoa ja kirjoittanut Adamin heti ensi tilaisuuden tullen nopeasti pois. Miekkosta ei vissiin edes mainita seuraavien kymmenen vuoden aikana kertaakaan, mikä on kyllä niinkin paljon menneisiin jaksoihin viittailevassa sarjassa kuin Doctor Who jo melkoinen saavutus.

Olisin halunnut pitää tästä jaksosta enemmän kuin pidin. Simon Pegg on hyvä; Satellite Five olisi kiinnostava paikka jos se kävisi tutummaksi, ihmiskuntaa informaatiota kontrolloidusti säätelemällä otteessaan pitävä olento nyt varsinkin tarjoaisi materiaalia vaikka mihin. Mutta mediakritiikkikään ei kohoa kovin korkealle. Toki Tohtori ja Toimittaja käyvät lopussa sananvaihtoa aiheesta, mutta se kaikki käydään läpi nopeasti ja mihinkään sen hienostuneempiin analyyseihin sortumatta. Silti tulee mieleen, että nykypäivänä tämä pahantahtoisen ja ihmiskunnan tyhmäksi massaksi orjuuttaneen mediakontrollerin hahmo olisi saanut ja ansainnut paljon julmemman kohtelun. Eikö tämä vielä vuonna 2005 ollut niin polttava aihe? Ei varmaan, kun ei vielä sosiaalista mediaakaan ollut olemassa.

24.2.19

Pelipöydällä: Dokmus

Vielä kymmenen vuotta sitten olisi varmaan ollut ihan huikeaa nähdä suomalaislähtöinen lautapeli kansainvälisesti markkinoituna, mutta niin vain muuttuu maailma, ja nykyisin näitä ilmestyy jo sellaiseen tahtiin, ettei kaltaiseni alaa ainakin puoliaktiivisesti seuraavakaan pysy perässä. Dokmus on Lautapelit.fi:n kustantama Mikko Punakallion suunnittelema teos vuodelta 2016, ja on jo pitkään ollut omalla tutustumislistalla. Peli on kuvien perusteella tuntunut toisaalta potentiaaliselta hitiltä tahollani, toisaalta sen haahuilevassa juonikyhäelmässä ja geneerisessä fantasiakuvituksessa on ollut jotain vieraannuttavaa – Dokmus on vaikuttanut olevan suunnattu kovemman kaliiberin pelaajille. Nyt peli kuitenkin päätyi kirjaston kokoelmista testiin, ja on todettava, että vielä ohjeita lukiessakin kalvoi epäilys: tämä on juuri sellainen monimutkaista säätöä vaativa peli, joka aktiivisesti hyljeksii kaltaisiani ajanvietepelaajia...

Mutta kuinka ollakaan. Asettelin pelin koemielessä pöydälle, etenin ohjeet kädessä muutaman siirron verran, ja asiat loksahtivat kohdalleen: ne vielä ennen pelaamista monimutkaisilta vaikuttavat säännöt ovat kaikki loogisia, jopa siinä määrin intuitiivisia, että ensimmäisen varsinaisen pelin jälkeen ei ohjeita ole tarvinnut vilkuilla. On totta puhuen suorastaan häkellyttävää, miten Dokmus onnistuu kääntämään ensivaikutelmansa päälaelleen: vaikeasti lähestyttävä ja monimutkaiselta vaikuttava peli onkin oikeasti pariin todella yksinkertaiseen sääntöön perustuva nopeasti koukuttava teos, jota on helppo lähestyä, ja joka on kaiken lisäksi todella nopea startattava – monen nykypelin vaatimaa minuuttikausien esiasettelua ei ole.


Mistä sitten on kyse? Aluevaltauksesta lähinnä. Pelissä on kahdeksan kaksipuolista maastolaattaa (joista kaksinpelissä on käytössä viisi), jotka sisältävät erilaisia maastomuotoja ja temppeleitä. Pelaajat lähtevät etenemään alueen reunalta haluamistaan paikoista, ja tarkoitus on kahdeksan vuoron aikana saavuttaa niin monta temppeliä kuin mahdollista: joka vuorolla pelaajalla on käytössä kolme telttaa, joita saa asettaa vain jo kartalle asetettujen telttojen viereisiin ruutuihin. Ei kuulosta siltä että kahdeksassa vuorossa ehtisi hirveän kauas edetä, kun yhden karttalaatan koko on sentään 7 x 7 ruutua... Mutta tässäpä Dokmuksen juju: joka vuorolla pelaajalla on myös mahdollisuus käyttää yhtä erikoiskykyä, ja nämä sisältävät vaikkapa karttalaattojen siirtelyä ja pyörittelyä. Maisema muuttuu vinhasti, ja jo tehdyt strategiat on pakko pistää uusiksi useinkin – toisaalta juuri oikealla tavalla karttaa muokkaamalla onkin mahdollista levittäytyä mahdollisimman laajalle. Ja levittäytyminen toki kannattaa: paitsi saavutetuista temppeleistä, pelaaja saa lopussa pisteitä myös sen perusteella, kuinka monen eri karttalaatan alueelle on ehtinyt. Mutta mutta: kovat bonukset on myös luvassa myös sille, joka on ottanut haltuunsa kaikki yhden laatan temppelit. Valintoja siis, piinallisia valintoja... Kuten kunnon lautapelissä kuuluukin. Itsehän rakastan suuresti Reiner Knizian pelejä, joissa keskeisenä elementtinä on aina juuri valinta: kumman näistä ehdottoman välttämättömistä asioista teen ja kumman jätän tekemättä? Dokmuksen tunnelmassa on jotain perin knizialaista – tosin Reiner olisi yksinkertaistanut saman pelin vielä muutamaa pykälää lähemmäksi puhdasta abstraktiota.

Toiseksi viimeinen vuoro: punainen pelaaja on levittäytynyt tehokkaammin olemalla jokaisella karttalaatalla, mutta vihreä on saanut oikean alakulman kartan jokaisen temppelin haltuunsa.

Parin ensimmäisen hapuilevan pelin jälkeen Dokmuksen hienoudet alkoivat paljastua. 12-vuotias pelitoveri otti laajenemiseen vaadittavat strategiat nopeammin ja tehokkaammin haltuun kuin isänsä, mutta toisaalta muutaman pelin jälkeen aloin olla hienostuneempi erityiskykyjen käyttäjä. Sikäli peli tuntuu siis ainakin parin päivän intensiivipeluun jälkeen mukavan tasapainoiselta. Ennen kaikkea Dokmus on ongelmanratkaisua. Alati muuttuvan ongelman, jossa pitää koko ajan olla pari pykälää seuraavaa siirtoa pidemmällekin ajateltuna, mutta ongelman kuitenkin: pelissä elementtejä on hyvin vähän (muutamat erilaiset maastotyypit, muutamat erilaiset erityiskyvyt), ja niitä varioimalla (sekä tietenkin eri peleissä eri karttalaattoja käyttämällä) luodaan loputtomasti uudenlaisia pelitilanteita. Tulipa jopa sellainen olo, että tämä olisi kiva saada omaankin kokoelmaan; arvelen että Dokmuksessa riittää pelattavaa vielä pitkäksi aikaa. Eikä tämä vaadi koko iltaa: yhden pelin kesto on ainakin kaksinpelissä melko lyhyt. Ei tuohon taida kuin parikymmentä minuuttia heilahtaa, ja ainakin toisen kierroksen ehtii aina ottamaan, pakkohan se on. Suuri suositus pohtimista ja pähkäilyä sisältävistä peleistä pitäville.

Aimmat Pelipöydällä-tekstit: Karuba, Hive, Dominion.