<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

5.10.16

Elokuu 1990 

Mihin jäimmekään? Niin, Norjasta palailtiin, minkä jälkeen vietän loppuloman piirrellen, kuunnellen italodiskoa ja räpeltäen edelleen uutuudenviehätystään huokuvan kuusnepan levyaseman parissa. Kesäpäivien hautovassa lämmössä eivät pelit silti jaksa kiinnostaa pitkään. Alan tutkia mitä kaikkea muuta lerpuilta löytyy, ja löytyyhän sieltä: ennen kaikkea ohjelma nimeltä Demo Designer 3, joka mahdollistaa maailman simppelimpien demoviritysten tekemisen: ruudulla kuva, sen alla skrolliteksti, musa soi. Pitäähän sitä kokeilla, ja kun lopputulos miellyttää, alkaa kesäloman paria viimeistä viikkoa leimaava tehtailu, jossa disketit täyttyvät nopeasti väsätyillä pikselitaideteoksilla. Kuvan alla virtaavaan tekstimassaan hahmottuu nimiä, tekijöitä, luon kuvitteellisen supercoolin ja mitä kansainvälisimmän demojengin, joka lähettelee terveisiä toisille yhtä kuvitelluille.

Hiljakkoin levyaseman hankkineelle Artsille näitä esittelen, ja into tarttuu. Kilpailuhengessä näitä demoteoksia sitten väsäämme ja toiselle kopsailemme siihen asti kunnes kasiluokka alkaa ja pakottaa taas kouluun, joka kiinnostaa nyt vielä vähemmän kuin keväällä, josko lienee mahdollista. Luokkamme säilyy ennallaan, ja sikäli elämä koulussa on rauhoittunut, että uudet seiskat vievät nyt ylempien huomion, me kasit olemme jossain siinä välissä. Kasiluokka, yläasteen ankean harmauden tiivistymä. Vuotta eivät väritä seiskaluokkalaisen lapsenmielen romahdus eikä ysien ylemmyydentunto, me vain olemme. Sinnittelemme. Lievää mielenkiintoa sentään saavat aikaan alkavat valinnaisaineet: minulla kotitalous (kivoin!), atk (Windows 3.0 ja Logo-ohjelmointia) ja saksa (Käse kann ich kiloweise essen!), jonka opettaja lähettää terveisiä isälle, jota on myös opettanut. Lukion opettajakunnasta kolme neljäsosaa on jo täyttänyt kuusikymmentä.

Poikien uudeksi liikunnanopettajaksi saamme suomenruotsalaisen Claesin, joka on samaan aikaan myös käsipallomaajoukkueen valmentaja, ja tämän vuoksi kisamatkoilla aina silloin tällöin, lähinnä Ahvenanmaalla ja Ruotsissa. Oppilaista ei kukaan ole koskaan käsipalloa nähnytkään, mutta tuleepa sitä sitten vuoden mittaan liikuntatunnilla pelattua. Inhoan lajia yhtä paljon kuin jalka-, kori-, pesä- tai lentopalloa. Tai jääkiekkoa tai sählyä.

3.10.16

Archiva Horribilis 

Etsin tuossa päivänä jokusena erästä vanhaa muistivihkoa. Oli lopulta todettava ettei se ole ainakaan ikkunalaudalla, keittiön pöydällä, kirjahyllyssä tai suolla. Siispä arkiston pariin; minulla sitä riittää. Muistanpa kun silloinen avopuoliso meinasi kilahtaa jossain muutossa allekirjoittaneen pahvilaatikoiden takia - merkityksetöntä sälää ne hänen mielestään vain olivat täynnä. Ja onhan toki totta paitsi se, että näitä rahaan muutamia mukanani, myös se, etten näihin enää viime vuosina ole juuri koskenut. Arkistoihin ei enää kerry kamaa, tiedä sitten onko se huolestuttava vai huojennuttava merkki. Siinä mielessä joskus niin elävä arkistoni on siis muuttunut aikakapseliksi, jonka päivittäminen on alkanut 90-luvun lopulla, päättynyt varmaankin joskus 2007-2008 ehkä muutamia satunnaislisäyksiä lukuunottamatta.

Jakaakseni hämmentävät salaisuuteni (kyllä se elämäkertasarjanikin vielä jatkuu) päätin avata yhden arkiston julkisesti. Yksi laatikko vain, kenties itsestäni eniten kertova sikäli ettei ole minkään teeman mukaan (kuten yliopisto tai kansanopiston kirjoittajalinja) lajiteltu. Katsotaanpa yhdessä mitä sieltä löytyy!

Itse laatikko on joskus sisältänyt Pirkka-tikkuperunoita ja siinä on päiväysleima 07 - 2006, mikä viittaa siihen että loota on joskus vaihtunut pienemmästä tähän. Koska materiaali on enimmäkseen vanhempaa. No nythän tämä lähti sivuraiteelle heti, joten nyt siis, pinnalta pohjaa kohti edeten, tämän kaiken olen joskus katsonut säilömisen arvoiseksi:




1. Turun Luostarinmäen museoalueen opaskartta. Yksi kartan taloista on ruksittu kuulakärkikynällä.

2. Postikortin kokoinen pahvi, jossa piirtämäni ihmis-eläinhybridi seisomassa jyrkänteen reunalla, yllään jingjang-kuvioitu aurinko. Vieressä teksti "One lonely Centauri". Tämä oli Kokemäellä kansanopistomme yhteistilojen seinällä.

3. Vanhan Peony-televisoni (jota käytin kuusnelostellessa) kokonaan kiinankielinen kytkentäkaavio, kokoa A3. Olen säästänyt tämän sen mielipuolisen monimutkaisuuden vuoksi. Se näyttää joltain kieroutuneen miljoonametropolin kartalta.

4. Samaisen TV:n kokonaan kiinankieliset (okei, voi tämä koreaakin olla) käyttöohjeet hassuine sarjakuvamaisine opaskuvineen. Itse televisio on nykyään vintillä maalla.

5. Kaksi mustavalkoista valokuvaa 17-vuotiaasta minusta roikkumassa pää alaspäin pitkä musta peruukki lattiaa hipoen. Kummankin kuvan taakse on kynällä kirjoitettu merkintä "IV".

6. Ennätysvihko!! Fläppimallinen ruutuvihko, jossa kymmeniä sivuja täynnä kuusnepa-pelien nimiä ja niissä saavutettuja ennätystuloksia.

7. Kolmen aanelosen printattu ja yhteen niitattu lista työaikoja ensimmäisiltä työviikoiltani nykyisessä duunissa vuodenvaihteesta 2009/2010.

8. Pieni pahvilappu, jossa piirtämäni ronsufantti tonttulakki päässä. (ronsufantti on itse luomani olento, jonka piirtely on nyt periytynyt tyttärelleni, koska hänen mielestään se on maailman söpöin otus)

9. Jippii! Groupilta saatu lasku, eräpäivä 9.4.2002. Olen säästänyt tämän, koska laskun loppusumma (0.00) oli mielestäni hupaisa.

10. Don Rosan piirtämä Aku Ankan sukupuu -juliste, joka on ollut lehdessä kaiketi 90-luvun lopulla, jolloin Ankka tuli minulle vuoden ja risat. Sama juliste oli oikoluettuna ja muutenkin paremmin toimitettuna viime vuonna Ankassa, nyt tyttäreni seinällä. (on hänellä myös Robinin kuvia)

11. Turun Ylioppilaskyläsäätiön kanssa tehty vuokrasopimus elokuulta 2003. Allekirjoittajina minä ja puoliso. 45 neliön parvekkeellinen vastaremontoitu kaksio sisältäen veden, sähkön ja kiinteän netin: 414 euroa kuussa.

12. Peruskoulun 9-luokkalaisille tarkoitetun taloustietokilpailun osanotto-ohjeet vuodelta 1992. A3-kokoinen lämiskä, jonka olen säästänyt sen kääntöpuolelle painetun upean Turun keskustan ilmakuvan vuoksi. Kuvan alareunassa näkyy ensimmäinen talo jossa Turussa asuin, Itäisellä Rantakadulla.

13. Netistä printtaamani 10 sivun lista kontekstista irrotettuja sitaatteja Carl Barksin sarjakuvista. Huikaisevaa absurdismia. Nauratti taas kun näitä selailin.

14. Suomen Kuvalehdestä leikkaamiani Jyviä ja akanoita -palstoja iso nippu vuosilta 2001 ja 2004, jolloin lehti on minulle tullut. Helmi ja Heikki on vähän niin kuin pakon sanelemana myös mukana.

15. A4-arkki, jossa tekemiäni epämääräisiä piirroksia, joiden päälle tytär on taaperoikäisenä vedellyt värikynällä.

16. Iso nivaska folkloristiikan peruskurssin opintomateriaalia, jota koristaa tekemäni runsas piirroskuvitus.

17. Valokopio ruutuvihkoon tekemästäni piirroksesta, jolla ensimmäisenä yliopistovuonna osallistuin valtakunnalliseen luentopiirroskilpailuun.

18. Pieni paperilappu, jossa piirtämiäni robotti/mutanttihahmoja, sekä tekstit "(Rum)Fliegend" ja "Die Katze".

19. Keltainen A4-arkki: Humanistisen tiedekunnan oppiaineiden esittelytilaisuudet syksyllä 2001. Paperi on täynnä piirtämiäni hahmoja.

20. Kolme paperilappua, joissa piirustuksia. Yhdessä myös teksti "Jeg köper ikke pölse!"

21. Varmaankin jonkun lyriikankurssin oppimateriaalia paksu nivaska, mm. lehdestä kopioitu Paavo Haavikon haastattelu ja paljon kotimaista runoutta.

22. Kirjanen, jonka kannessa: "Kurra, kotimainen kirjallisuus, syksy 2001". Olen lisäkuvittanut kannen huolellisesti.

23. Pari tyhjää Nordean kirjekuorta, jotka olen piirtänyt täyteen ja piirrokset halunnut säästää.

24. Pari isohkoa paperilappua, epämääräisen kokoista ja muotoista, molemmat puolet piirretty täyteen.

25. Turun Sanomista leikattu Kirjaston kissat -strippi.

26. Kotimaisen kirjallisuuden proseminaarityö syksyltä 2006. Ei minun tekemäni siis, vaan toisen seminaarilaisen.

27. Valokopio tekemästäni piirroksesta, jota käytettiin vuonna 1998 kansanopiston kirjoittajalinjan miniantologian kansikuvana.

28. Käsin kirjoittamani yhdistyksen kokouksen pöytäkirja vuodelta 2006. Hyvä piirroskuvitus.

29. Ruutupaperi, jossa muistiinpanoja minun, Tepon ja Sarin suunnittelemaa elokuvaa varten. Se piti kuvata... milloin? Turussa joka tapauksessa. Brokeback Mountain oli tuolloin kuuma nimi. Suunnittelimme julisteen, jossa minä ja Teppo olisimme samoin aseteltuna kuin kyseisen leffan julisteen hahmot. Meidän elokuvamme nimeksi olisi tullut Vartiovuorenmäki. Aika paljon tätä suunniteltiin, mutta kaatuikohan lopulta siihen, että ampaisin Helsinkiin.

30. A4-kokoinen ruutuvihko, josta vain pieni osa käytetty. Sisältää Turun yliopiston luovan kirjallisuuden aineopintojen kurssimuistiinpanoja ja tehtäviä lukuvuodelta 2004-2005. Monipuolinen ja yksityiskohtainen piirroskuvitus.

31. Pari epämääräistä lappua, joissa piirroksia.

32. Kansainväliseltä soveltavan estetiikan instituutilta saamani kirje, jossa kerrotaan minun tulleen toiseksi valtakunnallisessa luentopiirroskilpailussa vuonna 2001. Mielestäni olin moraalinen voittaja, koska ykköseksi valittiin kilpailun sääntöjen vastaisesti kahden sivun kokoinen tekele. Piirrokseni julkaistiin eri kaupunkien ylioppilaslehdissä ja minua haastateltiin yhteen niistä puhelimitse. Muutamaan kertaan olivat myös järjestäjien taholta yhteydessä koska en kertonut minkä palkintovalikoimasta haluan, mutta viivyttelin ja lopulta lakkasivat soittelemasta. Palkinnoksi olisi siis sanut valita jonkin kyseisen instituutin kustantamista kirjoista, jotka eivät kiinnostaneet piirun vertaa.

33. Tampereen science fiction -seuralta saamani kirje, jossa kerrotaan etten sijoittunut vuoden 2001 novellikilpailussa, mutta työni oli "lupaava".

34. Taskukalenterin muovikuoret (kalenteri puuttuu) joka pursuaa nyt jo eittämättä vuosia sitten vanhenneita eri ihmisten osoitetietoja.

35. Tyhjä A4-kokoinen muovitasku, jossa logo "NOKIA Chemicals".

36. Jyväskylän yliopistoon tehty taidehistorian proseminaarityö vuodelta 2004.

37. Paperilappu, johon olen kirjoittanut lainauksen eräästä Dänikenin kirjasta, jossa siteerataan egyptiläisestä pyramidista löydettyä seinäkirjoitusta. Se oli työn alla olevan romaanini mottona.

38. Paperilappu, jossa kolmisenkymmentä naisen etunimeä ja niiden perässä päivämäärät, jotka kaikki näyttävät osuvan marraskuun ja tammikuun väliselle ajalle, ei vuotta.

39. Tiimarin lukujärjestys, jonka täytin syksyllä 2001 humoristisesti ja se oli pitkään jääkaapin ovessa.

40. "Esitiedot allergiaoireista"-lomake, jonka olen täyttänyt allergiatestiin YTHS:lle mennessäni. Sain tietää testissä olevani allerginen lähes kaikelle, mutta "ilman oireita"; kuulemma sellainenkin allergia on mahdollinen.

41. Varsinais-Suomen taidetoimikunnalta saamani kirje, jossa kerrotaan minun tulleen valituksi vuoden 2001 Reviiri-antologiaan.

42. A5-kokoinen kalenterista (tms) repäisty sivu, jossa molemmilla puolilla Turun karttaa. Vanha, koska Tuomaansiltaa ei vielä ole.

43. Toinen käsinkirjoittamani yhdistyksen kokouspöytäkirja vuodelta 2006.

44. A4-kokoinen ruskea kirjekuori, jonka takapuolelle Ulla on kirjoittanut kommentteja hänellä luetuttamastani romaanikäsikirjoituksesta.

45. A3-kokoinen Turun yliopistojen toimitiloja esittelevä kartta ja luettelo syksyltä 1999.

46. Pieni Stockmannin muovikassi täynnä Bribedin täytettyjä votesheettejä.

47. Printattu neljän kirjoittajan runo, jonka otsikkona päivämäärä 30.6.2001. Alkujaan kynällä paperille kirjoitettu siten että kirjoittaja on nähnyt vain edellisen säkeen, aiemmat on taitettu piiloon ja sitten paperi on kiertänyt.

48. Myllykummun työkeskus ry:n minulle postiluukusta jakama esite otsikolla Ystävä! Tästä olen blogannutkin.

49. Postipankin sinikantinen säästökirja. Minulle on avattu tili siellä 27.9.1978. Varsinainen tilini oli Säästöpankissa, eikä tästä ollut muuta hyötyä kuin että tuli Kultapossu-lehti kotiin. Neljäs ja viimeinen merkintä on tilin lopettaminen vuonna 1989. Noin 60 markkaa sieltä on silloin irronnut.

50. Heidin kirjoittama romaanikäsikirjoitus muovitaskussa.

51. Muistilappu, jossa käsin kirjoittamani teksti "Kauhun tunne täyttää pään / on ihmeellisen viileää / ja männikössä kaikuu huuto kurjen". Onko tuo sitaatti jostain?

52. Kopio kirjeestä, jossa minun ilmoitetaan päässeen kansanopiston kirjoittajalinjalle, päivätty 30.7.1998.

53. Pieni opasvihkonen "Lastemme hoito 1: Ruokintaohjeita 0-1 vuotiaille". Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisuja, vuodelta 1969. Äiti lahjoitti tämän vitsinä niihin aikoihin kun tytär oli syntymässä.

54. 17-sivuinen kopionivaska, "Rentoutumisen ABC".

55. Yhdistyksen kokouspöytäkirja, puhtaaksi kirjoitettu ja printattu.

56. Kolme erittäin kulunutta ja nuhjaantunutta paperia, joissa ohjeita henkilökohtaisten voimavarojen ja omien vahvuuksien löytämiseen.

57. Kaksi kopioharjoitelmaa joihin koottu kuvia Kafkasta (kissa), ja lehdestä leikattu otsikko "Kafka-buumi jyrää".

(nyt muuten nykyinen kissa meni sinne laatikkoon kun siellä alkaa olla tarpeeksi tyhjää)

58. Muutama sivu Turun Ylioppilaslehteä tammikuulta 2002, mukana pienenä minun menestyksekäs luentopiirrokseni. Ajankuvaa: arvostelussa on Turun romantiikan levy. Se oli kyllä sysipaska bändi.

59. Iso George Clooneyn naama. Vanhat fanini muistanevat tämänkin.

60. Muovitaskussa kunniakirja, jossa kerrotaan että novellini "Aachenin aikakirjat" on saanut kunniamaininnan Tampereen science-fiction seuran novellikilpailussa 2005. Lisäksi kirje, jossa kerrotaan minun saaneen myös "Kanerva Eskolan erikoispalkinnon", eli kilon ufokarkkeja.

61.  Lehdestä leikattu Helmiä sioille -strippi, joka on kulmateipeistä päätellen ollut joskus jossain kiinni.

62. Näytenumerona tullut sukuseuran lehti vuodelta 2005.

63. Lehtileike: joskus 2000-luvun alkuvuosina (leikattu niin että päivämäärä jäänyt pois) Aamulehdessä ollut melkein kokosivun juttu Turun runoliikkeestä, joka alkaa oudosti siten, että kirjoittaja harhailee Äetsässä.

64. Jyväskylän yliopistoon keväällä 2005 tehty tutkimustyö blogikulttuurin mahdollisuuksista kirjoittajalle.

65. A4-kokoinen Studia-luentolehtiö, jonka ruutusivuja olen aluksi käyttänyt C64:n kopiopelikasettien sisältöjen indeksointiin. Sitä seuraa monta sivua ranxeja scenevuosiltani, lopulta vuonna 1995 (?) aloittamani eeppisen fantasiaromaanin juonisuunnitelmat ja kartat valtaavat vihon. Niiden jälkeen ei mitään.

66. Turun Ylioppilaslehden numero 12/2002 (toukokuun viimeinen numero ennen kesätaukoa), jonka olen säästänyt ilman erityistä syytä. Onneksi olen. Ajankuva huokuu. Tuo on päätoimittaja Juri Nummelinin viimeinen numero, ja hänen kaudellaan lehti oli ihan timanttia.

67. 100-sivuinen A5-ruutuvihko, jonka kahdeksan ensimmäistä sivua on täytetty runoilla kansanopistossa vuonna 1998. Muuten tyhjä.

68. A5-kokoinen Esselte-teknikkolehtiö. Muutama ensimmäinen sivu täytetty piirroksin ja muistiinpanoin (sukupuu, kuvitteellinen diskografia yms.).

69. Taskukokoinen kierreselkäinen ruutuvihko, täynnä. Alkupuoli suunnitelmia elokuvaa varten, lopussa kahden eri romaanikäsiksen (vuonna 1997 aloitettu molemmat) suunnitelmia.

70. Vasemman käteni röntgenkuvat lääkärikeskus Pulssin kirjekuoressa helmikuulta 2001.

71. Perus sinikantinen ruutuvihko, aloitettu molemmista päistä, eri romaanikäsisten suunnittelua, noin vuodelta 1997. Toiseen olen käyttänyt metodia jota en sittemmin koskaan: kirjoittelin pätkiä käsin, jotka sitten myöhemmin laajensin koneella kokonaisuuden osiksi. Pätkistä ensimmäinen alkaa "Ja kun kävelet K-lähikauppaan ja näet lihatiskillä naapurin 3-vuotiaan pikkukakaran tarjolla hintaan 59,90 kilo tiedät pimeyden koittavan niin pian ja niin loputtoman syvänä että silmissäsi lyö mustiin ja pystyt tuskin kävelemään kaupasta ulos ennen kuin oksennat." Kyseisen romaanin työnimenä oli Pimeys. Olen edelleen sitä mieltä että siinä on timanttinen idea, mutta en ollut teknisesti sen tasolla vuonna 1997. Olin myös keskittymiskyvytön ja impulsiivisesti tekstistä toiseen sinkoileva. Kesken jäi pahasti.

72. Ruskeaa revittyä voimapaperia, jolla paksulla mustalla tussilla kirjoitettu 17 anagrammia sanasta "mankelimies".

73. Pätkä luentolehtiötä, jolle olen elokuussa 2000 kirjoittanut sarjan huonoja runoja.

74. Nivaska ruutupapereita, joille olen kirjoittanut Rappiounelma-nimisen bändin diskografian. (Bändin nimi on anagrammi Eppu Normaalista; levyt ja biisien nimet ovat myös anagrammeja)

75. Heidin kirjoittama novelli "Iltaa viettämässä", päivätty marraskuulle 1998.

76. Kaksisivuinen novelli, kirjoittajalinjan ensimmäinen harjoitus, otsikoimaton, printattu kansanopiston surkealla vanhalla printterillä.

77. Luentopaperillinen outoja runoja, olisiko -97 tai -98 kirjoitettu. Varmasti ensimmäiset tekemäni.

78. A4-kokoinen paksuilla vihreillä kansilla varustettu vihko. Ensimmäisillä sivuilla piirroksia, sen jälkeen englanninkielisiä laulunsanoja kuvitteelliselle bändille. Toiselta suunnalta aloitettu korvakuulolta kirjoitettuja Lapinlahden Lintujen laulunsanoja, sitten kuvitteellisia eläinlajeja ja niiden etymologiaa, karttoja.

79. Nippu papereita, osin käsin kirjoitettuja, osin printattuja, täynnä lisäiltyjä kynämerkintöjä: abivideomme "käsikirjoitus".

80. Vuonna 2000 Turun yliopiston humanistiselta tiedekunnalta saamani kirje, jossa kerrotaan etten läpäissyt pääsykoetta.

81. Matriisikirjoittimella printattu runo, tekijöinä minä ja Jussi jollain yläasteen tiloissa järjestetyllä kansalaisopiston tietokonekurssilla 90-luvun puolivälissä. Runo on laadittu kurssin vetäjän, runoilija Arto Kytöhongan, laatimalla Runotar-runogeneraattorilla.

82. Nuoren voiman liiton lähettämä kirje, jossa kerrotaan että olin vuoden 2001 novellikilpailun 50 parhaan joukossa, mutta etten sentään kirjaan asti päässyt.

83. Toukokuussa 1998 kirjoituskoneella (koska halusin erilaisen fiiliksen kuin tietokoneella) kirjoittamani novelli "Kone". Kirjeen muodossa etenevä teksti kertoo miehestä, joka kiihottuu seksuaalisesti elektroniikasta.

84. Kansanopistossa kirjoittamani proosaruno (?) "Donaattinen aplokaatio".

85. Like-kustannukselta saamani hylkäyskirje vuodelta 1997.

86. Pohjan tuntumaan ajautunut läjä kuitteja ja pääsylippuja. Muun muassa Siwasta olen tammikuussa 1998 ostanut jauhelihapizzan, Ilta-Sanomat ja kissanhiekkaa.

87. Turun kirjamessujen esite vuodelta 1998.

88. Katilta saamani syntymäpäiväkortti, täytin 22.

89. Yhteen nidottu laajahko kesällä 2000 kirjoittamani runosarja otsikolla "Juhannus 2000", Katin runsaasti kommentoima. Nämä ovat parhaat kirjoittamani runot, joiden jälkeen enemmän tai vähemmän menetin kykyni luoda lyriikkaa.

90. Muovitaskussa (NOKIA Chemicals) iso pino lukioaikaisia vihkoja ja kokeita, yhdistävänä tekijänä tuolloin pakkomielteisesti piirtelemäni köysistä ja vanhoista puisista kylteistä kyhätyt rakennelmat. Muistelen että oli tarkoitus käyttää noita piirroksia joskus johonkin. Ehkä kuvaan ne talteen.





No niin, näin tuli sitten todistetuksi että luulosta huolimatta eivät nämä laatikot mitään turhaa sisällä. Takaisin vaatekaapin perukoille vaan seuraavaa muuttoa odottamaan.

7.8.16

Muistoja Urjalasta 

Ostin rautatieasemalta kahvin, euro kakskymmentä. Junan lähtöön yksitoista minuuttia, tarkistin, askelsin laiturille ja hermostutti vain vähän. Kahvi oli seuraavat kolme vuorokautta aloittavan kofeiiniputken ensimmäinen. Olin vähällä törmätä huomiotani hamuavaan kolmikkoon, jonka ohi ja ympäri ajatukseni kulkivat. Siinähän heitä oli, samaan junaan nousijoita, jotka sitten Toijalan asemalta pikkubussi kuljetti Urjalaan.

Se minkä panin rauhoittuen merkille heti ensi hetkinä, oli että jokainen oli jollain tavalla epävarma. Rentouduin. Niillä main vakuutuin etten ehkä kuole. Söimme, otin kahvia. Saimme huoneen, jossa asuinkumppanini heti ensimmäisenä yönä etsivät natisevien äänten aiheuttajaa, mutta allekirjoittaneen narskuvat hampaat ne vain, mikä sitten myöhemmin selvisi. Olin kyllä varoittanut etukäteen. Aamu taisi alkaa kahvilla, mutta pika-. Kahvio aukesi meille aamuihmisille epäinhimilliseen aikaan.

Tänään sain kuulla olleeni etukäteen pelätty mutta lopulta sitten puhuttelukelpoinen kuitenkin. Itse pidin suurinta osaa muista jonkinlaisina staroina - olihan moni telkkarissakin ollut. Radiossa yksi jopa joka päivä. Jaoimme kokemuksia. Hämmästyin kaikkien niiden asioiden äärellä jotka oli pitänyt tapahtua jotta juuri me kolmetoista olimme siellä. Hain kahvia. Jätin murhaillallisen väliin rauhoittaakseni ylikierroksilla käyvää hippokampustani ja istuin seminaaritilan ikkunalaudalle lukemaan yhdeltä vetäjistä saadun kirjan. Kaikki paljastuivat päivien aikana ihmisiksi. Lauantain tähtihetkeni oli seminaarin kuopuksen pelastaminen lavatansseista. Puhuin hänen kanssaan Pokemonista, Apulannasta ja Helsingin kirjamessuista; ensinmainittuja ei muuten Urjalassa ollut ainuttakaan.

Seminaarimme huipentui lauantain paneeliin, jonka yleisö oli runsasvuotinen ja jonka jälkeen saatiin kanakeittoa ilman kanaa. Maailman hirvein baari, Urjalan voimamieskisat, toistuvasti bongattu paneeliyleisön edustaja ja lopulta päädyimme nurmikolle, jolla ampiaiset pyörivät ympärillä, kirjallisuudentutkija uhrattiin, yleisö valui kaupungintaloon, muumikassi kädessä käteltiin kaupunginjohtajaa enkä minä tiennyt, eikä kukaan meistä, keitä ne muut olivat joita käteltiin, mutta käteltiin silti. Viini virtasi ja hiki, ehkä helpotuksen jo siinä vaiheessa, ja sadekin, lopulta.

Koskaan ei ole mitään organisoitu niin nopeasti missään kuin alkoholia metsän keskelle, kun päästiin tanssilavalle, kello oli kakskymmentä vaille yhdeksän ja paikanpäältä oli anniskelumahdollisuus sitten edelliskesien poistunut. Olin etukäteen lukenut muiden kirjoja vähemmän kuin olin toivonut, mutta ne olivat kaikki olleet parempia kuin arvasin. Loput ovat nyt listalla. Karaokessa vedettiin Mombasaa ja Highway to Helliä, poltin enemmän kuin vuosiin. Eilen join puoli olutta. Hain kahvia.
Hain kahvia. Hain kahvia.

"Mä en tiennyt mitä sä teet siellä. Ajattelin että sä varmaan pakkasit."
"Ei kun mä kakkasin."

Bongailimme yhteisiä tuttuja. Olimme jostain tutun näköisiä. Kuulimme räväköitä tarinoita männävuosilta ja yksi ohjaajista yhteenveti tämän vuoden osallistujat: ryhmäämme luokittelee tiemmä sana "vaisu". Määritelmä herätti vastaväitteitä. Vertasimme viikonloppua kokemuksiin Sodankylässä ja Kokemäellä, oli roadtrip Tampereelle ja yliajettu siideri. Yksi meistä oli lukenut jokaisen osanottajan kirjan. Hän sai palkinnoksi lätyn.

24.7.16

Nelikko 

1. Markus Ala-Kanta, 38

Sähköasentajana pienessä yrityksessä Kauhajoella työskennellyt Ala-Kanta katosi marraskuussa 2012. Pidetty ja työssään pitkään viihtynyt mies oli syksyn kuluessa valittanut tyytymättömyyttään elämäänsä. Kuun kolmannen viikonlopun jälkeen hän ei palannut töihin. Etsittäessä havaittiin miehen kodin olleen asumaton jo ainakin kuukauden. Lompakkoa ei löytynyt, auto puuttui. Ala-Kannan tiliä käytettiin seuraavien viikkojen aikana eri puolilla Suomea useasti. Kolme päivää katoamisen jälkeen Ala-Kannan työnantaja, kuuden lapsen isä ja menestynyt yksityisyrittäjä, tappoi itsensä. Firman tilat tuhottiin polttopulloiskulla pian tämän jälkeen. Ala-Kannasta on vuosien 2013 ja 2014 aikana tehty vahvistamattomia havaintoja ainakin Singaporessa ja Australiassa. Hän oli katoamishetkellä poikamies. Entisen työnantajan perheestä neljä on sittemmin sairastunut vakavasti. Ala-Kannan ikäisen miehen maatuneet jäänteet löydettiin Isojoen Lauhanvuorelta kesällä 2014, mutta niitä ei ole toistaiseksi tunnistettu.

2. Kiki Lindqvist, 13

Yläasteen seitsemättä luokkaa Espoon Kivenlahdessa käyneen Kiki Lindqvistin luokanvalvoja oli kotiin yhteydessä maaliskuussa 2013, kun Kikiä ei ollut viikkoon näkynyt koulussa. Vanhempien mukaan tytär oli lähtenyt joka aamu normaaliin aikaan kotoa, mutta tutkittaessa paljastui että koulubussiin Kiki ei ollut enää kuukausiin noussut. Kikistä tehtiin katoamisilmoitus kun hän ei opettajan yhteydenottopäivän iltana palannut kotiin. Hänen huoneestaan ei löydetty johtolankoja, mutta Kikin vuoteen havaittiin hohtavan heikosti pimeässä. Tämän todettiin johtuvan sienikasvustosta, jonka alkuperää ei ole onnistuttu selvittämään.

3. Jillian Turma, 55

Nuorena leskeksi jäänyt kirjailija Jillian Turma katosi joulun ja uudenvuoden välisenä aikana vuonna 2014 kotoaan Somerolta. Hänen naapurissaan asunut perhe huolestui kun Jillian ei käynyt aamuisin postilaatikollaan. Asuntojen välissä ei ole näköyhteyttä. Mennessään tarkistamaan oliko naapurilla kaikki kunnossa, naapurit näkivät talon ulko-oven olevan auki. Eteiseen oli kannettu suuri määrä kasseja, laukkuja ja vaatteita, mutta mitään ei ollut erityisen järjestelmällisesti pakattu. Asunnon sähköt oli katkaistu, Jillian lompakko löydettiin sisältöineen talon takapihan kuistilta. Kaksi päivää vuodenvaihteen jälkeen poliisi sai useilta silminnäkijöiltä havaintoja metsässä lähellä Turman kotia liikkuneesta kokonaan mustiin pukeutuneesta naisesta, joka itki ja lähestyttäessä pakeni metsään. Turman postilaatikkoon ilmestyi kevättalven kuluessa useita A4-kokoisia kirjeitä, jotka oli lähetetty eri puolilta maailmaa. Tutkittaessa havaittiin niiden olevan tyhjiä. Turman viimeiseksi jäänyt lastenkirja ilmestyi syksyllä 2015.

4. Anton Hellänen, 40

Huittislainen pitkäaikaistyötön Anton Hellänen nähtiin viimeisen kerran liftaamassa Porin suuntaan varhain maaliskuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 2015. Mies on varmuudella tunnistettu useiden silminnäkijöiden toimesta. Samalla hetkellä täsmälleen hänen näköisensä mies on tallentunut epäonnistuneen pankkiautomaattiryöstön yhteydessä Espoon Soukassa sijaitsevaan turvakameraan. Helläsellä ei ole lähisukua. Toista miehistä ei ole tunnistettu. Viimeinen varma havainto Helläsestä tienvarressa Huittisissa on kello 6.15, jolloin hänet tunnistanut bussikuski on tervehtinyt miestä. Helläsen kotoa löydettiin myöhemmin romaanikäsikirjoitus, joka alkaa kohtauksella kaukoitään katoavasta sähköasentajasta. Anton Helläsen nykyään Somerolla asuva entinen vaimo sai syyskuussa 2015 sähköpostin, jossa Helläsen väitettiin asuneen toisella paikkakunnalla ja toisella nimellä jo pitkään. Tarkempien tietojen puuttuessa poliisi ei voinut vahvistaa väitettä.

20.7.16

Heinäkuu 1990 

Kesät nyt on kesiä. Särkänniemessäkin vielä käydään, mutta kyllä tämä alkaa olla viimeisiä, ellei viimeinen, vuotuinen kesäkäynti siellä. 13-vuotiaana koen itseni jo vähän vanhaksi huvipuistoon, mutta toisaalta mistään liian hurjista laitteista en pidä, mikä ehkä tämän ikädilemman selittääkin: ne laitteet jotka ovat ikäisilleni suunnattuja, eivät houkuta, muut ovat turhan nössöjä. Onneksi on Artsi mukana niin on joku jonka kanssa tuntea samoin. Paitsi että Artsi olisi varmaan halunnut vuoristorataan. Kummitusjunassa kai sentään käymme.

Tervehenkinen katkos ruudun ääressä istumiseen tulee nyt keskikesällä muutenkin, kun keväisestä Rovaniemen hiihtoreissusta innostuneet vanhempani keksivät, että tänä vuonna lähdetään Norjaan. Sehän kelpaa. Noin viikon mittainen reissu suunnitellaan jossain määrin etukäteen, mutta enimmäkseen majoitus hoidetaan "katotaan missä on tilaa"-periaatteella. Epämääräiset mökkikylät ja saksalaisturistien täyttämät pesutilat tulevat tutuiksi, mutta silti ensimmäisen yön majapaikka, Ruotsissa Blå vägenin varrella sijaitsevan maatilan piharakennus, on jäänyt parhaiten mieleen. Muuta ei oikeastaan paljon olekaan, koska naurettavan pedanttiset matkapäiväkirjani on maa niellyt. Ensimmäisen tien vieressä nähdyn lumipenkan kohdalle ainakin pysähdyttiin ottamaan kuvia, oli se sen verran absurdi näky. Kävimme Svartisenin jäätiköllä, Grønligrottenin kalkkiviluolilla, korkealla Tromssan yläpuolella ja sen sellaista.

Painoin mieleeni ensin synkkään metsään, myöhemmin tunturikoivikkoon katoavia teitä ja syrjäisten seutujen hylättyjä taloja. Kuvittelin jokaiselle tunturinhuipulle historian. Kasvatin tarinoita kuin kukkia, kehittelin maailman sisälle toisen, ihmettelin sitä turistien omaa todellisuutta, joka eli pohjoisen vakituisten asukkaiden elämästä irrallaan, omissa oloissaan. Kaikki oli uutta. Yhden päivän ajomatka kotoa Pirkanmaalta, ja oltiin jo paikassa jossa jylhät lumihuippuvuoret kurottelivat pilviä, Saksan rekisterissä olevien autojen kolonnat täyttivät pikkukaupungin kauppakeskuksen parkkipaikat, liikennemerkit olivat punavalkoisia. Keräsin materiaalia. Muistan sen rusinaksi ruskettuneen kurttuisen saksalaisäijän, joka autuaasti suihkutteli jääkylmällä vedellä Mo i Ranassa sijaitsevan mökkikylän pesuhuoneessa. Hän näytti elämäänsä tyytyväiseltä, ja ehkä 45 vuotta aiemmin oli Norjassa vähän eri tunnelmissa.

Meillä kotimaassa on lomakeskusten nurkilla muovisia pingviinejä mainostamassa Valiojäätelöä, mutta Norjassa on kaikkialla Diplom Is -logolla varustettuja eskimoita. Valikoimat ovat eksoottisia. Muukin kuin jätski on parempaa kuin Suomessa, meidän kaksiovinen pian kymmenen vuoden ikäinen Kadetti nyt varsinkin kalpenee niiden upouusien Volvojen ja Mersujen rinnalla. Mutta jugurtista eivät norjalaiset tajua mitään. Meillä sitä kuluu kotona litratolkulla ja niin on nytkin tarkoitus ostaa samaa tavaraa aamiaispöytään. Mutta kovin on niukkaa - joka kaupassa tasan yhtä lajia: kirsikkajugurttia. Siihen on sitten pakko viikon kuluessa tottua, eikä kai tuo pahaakaan liene. Mutta Suomessa on sentään hedelmäpommit, banaanijugurtit, Kalinkat ja muut. Maustamatontakin halutessaan saa, Norjassa on vaan kirsikkaa.

Palaamme kotiin, poimimme Lupsin jo tutusta koirahotellista ja kesäinen joutenolo jatkuu. Yhtenä päivänä käymme koko perheen voimin lähitilalla poimimassa 12 kiloa mansikoita, toisena listaan päiväkirjaani levyraatihenkeen parhaita kasetilla omistamiani kappaleita arvosanat antaen. Black Boxin Ride on time saa täydet kymmenet pistettä. Sarjakuviakin vielä piirtelen. Vanha hahmoni Brankestein palaa jatko-osassa Brankestein II - The Destruction, ja aiemmin komediallinen verikekkeri on muuttunut introvertiksi väkivaltapornoksi jossa miestä kidutetaan sivukaupalla erilaisin timpurinvälinein päähenkilön miettiessä murhapuhteissa olemisensa syitä. Erään tärkeän aluevaltauksen teen kuun alussa, kun päätän kirjoittaa muistiin kaksi mielestäni merkityksellistä unta. Parin sivun muistiinpanot ovat esinäytös sille räjähdysmäisiin mittoihin vuosituhannen vaihteeseen mennessä kasvaneelle unenkirjoittamiselle, joka lopulta polttaa itsensä loppuun joskus 2006/2007 kun ihmisen ylimääräinen aika kerrassaan lopulta hupenee pois. Mistä 13-vuotias sitten kesällä 1990 uneksii? Hologrammikuvioista, tv-sarjojen hahmoista, nukkemaisista jazz-muusikoista joiden silmistä ruiskuaa tahnaa, verta valuvista sormista ja itäportugalilaisesta ravintolasta. Siinäpä sitä.

18.7.16

Kesäkuu 1990 

Kiitävi siinä aika, vierähtävät päivät, kun kopsailen pelejä, alan hiljalleen tutustua kuusnelosen piraatti- ja demoskenen laajaan kansainväliseen verkostoon, ylipäätään päkerrän tietokoneen kanssa yhtäkkiä enemmän kuin vuosiin, todennäköisesti koskaan aiemmin. Kesäloma ja kauniit ilmat saattavat vielä toisinaan kutsua, mutta se kiehtovin maailma löytyy kuitenkin nyt viiden ja yhden neljännestuuman disketeiltä. Tunne on vähän sama kuin vuosikymmentä myöhemmin internetin räjäytettyä tiensä arkipäivääni ihan tosissaan. Siinä missä kasettiaseman käyttäjät kopioivat niitä samoja usein ikivanhoja pikkupelejä toisilleen vuodesta toiseen, minulla on yhtäkkiä tykönäni pelejä joiden arvostelun vasta viikko pari aiemmin olen lukenut uudesta Zzap!ista. Se, että pelien crackaaminen (kuten piratismia tuolloin kuusnelosella pääsääntöisesti kutsuttiin) ja kopsailu kaverilta toiselle on laitonta, on jotenkin hämärästi tiedossa sellaisessa "ei kai tämä mua koske"-hengessä. Eikä Suomessa taidettu juuri 64-kopioijia rangaistakaan, Saksassa jo noihin aikoihin kyllä, rajustikin. Mutta se oli kaikki kaukana - nämä olivat tapahtumia joista sai lukea mageista oman pienen televisionsa näytöltä. Paitsi ettei näitä diskettilehtiä nyt vielä ihan alkuvaiheessa minulla ollut. Keskityin kesän verran peleihin.

Paikkakunnan joka kolmas vuosi järjestettävillä kesämessuilla sentään poikkesin, siellä oli nähtävyytenä maailman suurin laukku, joka pääsi seuraavana vuonna kokosivun kuvana Guinnessin ennätystenkirjaankin. Olin siitä etukäteen innoissani, mutta pettymys oli karu: se mikään laukku ollut. Laukun näköiseksi tehty koppi vaan jossa sisällä paikallisen Lions clubin (tms) esittelytiski. Pidän edelleen huutavana vääryytenä, että tämä "maailman suurin laukku" pääsi ennätyskirjan sivuille. Niitähän tuohon aikaan kilvan luettiin. Varsinkin minulla ja Artsilla oli aina joku Guinness kirjastosta lainassa, kotonakin niitä oli pari, joista vuoden 1972 versio on jäänyt mieleen jotenkin rujoine mustavalkokuvineen ja kalseine taittoineen. Vieläköhän kyseinen kirjasarja ilmestyy? Google varmaan kertoisi, mutten nyt jaksa tarkistaa.

Kesäkuulta 1990 löysin sattumalta yhden valokuvan: siinä minä ja Raisa maalaamme kuistin kalustoa uusiksi, taitaa muuttua kuultavanruskeasta taivaansiniseksi. Olen pukeutunut sammalenvihreään collegeasuun ja kypärän mallinen kampaukseni valuu tasaisena pitkin päätä. Näytän siltä että ajatukseni ovat tv-ruudulla liikkuvissa pikseleissä.

7.7.16

Tarjoilija, motellini on tulessa! 

Elämässä tärkeitä asioita ovat rehellisyys ja havainnointi, ja näistä jälkimmäisellä tarkoitan lähinnä vain silmien pitämistä auki. Maailman tilan ja ihmisten näkemistä sellaisina kuin he ovat. Tietenkin havainnointi on oikeastaan mahdotonta. Ketään, mitään ei näe sellaisenaan. Asiat ovat komplekseja, ja mitä enemmän havaintoja, mitä kauemmas, mitä avarammin silmät ovat katsoneet - - - sitä autenttisempi tulkinta. Sitä tarkempi havainto. Tämä on itseään ruokkiva kehä.

Yhden asian minä maailmaa tarkkaillessani opin jo lapsena: otsikot johtavat harhaan. Pahimmillaan ne leimaavat, määrittävät kohteensa niin ettei määritelty itsekään tajua tulleensa lyödyksi karsinaan. Olen pyrkinyt välttämään määrityksiä. En koe että minulla olisi varsinaisesti ammattia. En ole ollut koskaan siviilisäädyltäni juuri mikään. Olen mies, Suomen kansalainen, 39-vuotias - nämä ovat perusjuttuja, mutta vaikka näiden mukaankin ihminen toki voidaan leimata, olen itse lakannut määrittymästä niiden kautta. En varmaankaan toimi ikäni vaatimalla tavalla. Pidän suomalaisesta kulttuurista, enimmäkseen, ja perinteistä, mutta itseäni en silti koe jatkumon osaksi. Katson kauempaa. Miehenä olen aina ollut tavattoman huono; naismaiseksi sanoivat koulussa niin muutama opettaja kuin jotkut oppilaatkin. Ensimmäisen kerran aikuinen sanoi minua tytöksi kun olin noin viisi, ja vielä kun 30-vuotiaana kävelin silloisen puolison kanssa käsi kädessä, lauma kännisiä turkulaisuroita kävi viheltelemään peräämme; naispari kun kerran olimme. Tätä tapahtui 2000-luvun kuluessa säännöllisesti. Mutta ihmekös tuo. Eihän minulta miehisyys ole sujunut koskaan. Kävin armeijan vain osaksi. En osaa korjata autoja, ylipäätään viihdyn miesseurassa vähän heikosti, muutamat hyvät ystävät toki poislukien.

Tämä kirjoitus sai alkusysäyksensä kun tuossa taannoin kummastelin sitä että Facebook tarjoaa nyt 30 sukupuolta joista valita omansa. Pidin tätä perin surullisena; että jos on siinä onnellisessa tilanteessa ettei koe olevansa sen paremmin mies kuin nainenkaan, miksi silti lyödä leima omaan otsaansa? Eikö voi sitten olla vain ”muu”. Tai ”X”. Tai ”määrittelemätön”, mikä olisikin paras vaihtoehto kaikille. Miksi kenenkään meistä pitäisi olla julkisesti jotain sukupuolta? Jokainen kyllä tykönään tietää kenen kanssa tykkäisi harrastaa seksijuttuja, jos kenenkään. Seksiä ilmankin voi olla. Monelle tekisi varmaan ihan hyvääkin olla, välillä. Ja vaikka olisi koko ikänsä ilman, siihen ei kuole. Jos elämän suurin ongelma on se, ettei tiedä kumpaan vessaan voi mennä, ei se kyllä ole kamalan suuri ongelma noin loppupeleissä. Toki tämä asia olisi julkisuudessa mitä helpoin ratkaista, kunhan muistaa että vaihtoehtoja on sekä hyvä että huono. Turun kirjasto päätyi huonoon kiinnittämällä ”sukupuolineutraalien” vessojensa oviin sellaiset symbolihässäkät etten itse ollut siellä taannoin käydessäni varma sopiiko ovesta kulkea. Hyvä ratkaisu on se vanha perinteinen: otetaan kukon ja kanan symbolit pois, jäljelle jää ”WC”. Kaikille avoin.

Olen julkaissut yhden romaanin, jonka olen nähnyt kirjastoissa luokitellun niin kauhuksi, jännäriksi kuin fantasiaksikin. Tämä on vähän itseäni hämmentänyt, koska kirjoitin nimenomaan genretöntä perusfiktiota. (olen korjannut asiaa kiikuttamalla teoksen aina yleiskirjallisuuden hyllyyn sen nähdessäni jossain genreosastolla) Mutta onhan kirjallisuus ihan liian hieno asia tullakseen rajoitetuksi noin. Minun nuoruudessani olivat dekkarit jo kirjastoissa erikseen, muuten olivat samoissa hyllyissä niin Stephen King kuin Leena Krohn, niin Toni Morrison kuin David Eddings. Sanotaan että lukeminen tekee fiksuksi. Tekeekö tosiaan jos lukee aina vain osastoa ”fantasia”? Tai ”dekkarit”? Vähän samanlainen sanonta kuin ”matkailu avartaa”, mikä on kyllä melkoista kukkua. Tunnen useampiakin paljon matkaavia ihmisiä, jotka ovat ennakkoluuloisimpien ja empatiakyvyttömimpien tuntemieni joukossa helposti. Ei matkailu mitään avarra jos kulkee silmät kiinni. Havainnointi avartaa. Tai niin minä uskon. Tietäähän en voi, kuten ei kukaan lopulta mitään. Varmuus on valheista pahin.

20.6.16

Toukokuu 1990 

Niin se vaan seiskaluokkakin lähestyy loppuaan. Vappuna paistan Joonaksen kanssa munkkeja meidän keittiössämme, ja ne joko onnistuvat tai sitten vanhemmat ovat kohteliaita. Ainakaan emme ennakko-odotuksista poiketen polta itseämme karrelle, onhan sekin jotain. Joonaksella on mukanaan hiljakkoin ostettu peli, System 3:n julkaisema Myth, taiteellisesti korkeatasoisimpia pelejä joita kuusneloselle koskaan ilmestyi, ja sen Jeroen Telin (joka tuolloin oli 18-vuotias ja jo iso nimi pelimaailmassa) säveltämä tunnusmusiikki soi päässäni koko kesän, ja huoneessanikin, koska äänitän sen kasetille - minulla on noihin aikoihin parikin 90-minuuttista kasettia täynnä parasta Commodore-musiikkia. Niiden joukossakin tämä Mythin tunnari menee kyllä kärkipäähän. Kuunnelkaa vaikka. On muuten tälläkin hetkellä puhelimeni default-soittoäänenä.

Muutakin uutta tapahtuu neparintamalla, itse asiassa se kaikkein suurin mullistus kohdallani sitten itse koneen hankkimisen. Olen nimittäin kevään kuluessa vieraillut tiheästi Petrin luona, joka on saanut oman Commodorensa rinnalle vallan kiehtovan oheislaitteen: levyaseman. Sitä uusien ja uudenlaisten pelien määrää! Puhumattakaan siitä, että disketeiltä tuntuu löytyvän aina kaikenlaista outoa sälää kuten "demoja" ja "noteja" ja "maggeja" - no joo, eivät ne totta puhuen niin kinnosta tässä vaiheessa, mutta yhtäkkiä tajuan kaiken sen potentiaalin joka tässä laitteessani on ja jota oman ankean kasettiasemani kanssa ei vaan kerta kaikkiaan ole mahdollista hyödyntää. Puhun asiasta kotona. Isä varsinkin on skeptinen - tarviiko siihen nyt mitään lisälaitteita hommata? Äiti sen sijaan käyttää tietokoneita työpaikallaan (Nokian MikroMikko kolmonen taisi olla tuolloin tietotekniikan kuuminta shittiä) ja ymmärtää kyllä disketin ominaisuudet. Saan luvan hankintaan jos itse kustannan, mistä seuraa pieni probleema: ovat pirun kalliita mokomat. Lehtiä selailemalla pelastus löytyy kuitenkin Tampereelta vanhan tutun pelikaupan muodossa, kun Triosoft mainostaa halpismerkki Oceanicin levareita minunkin kukkarolleni sopivaan hintaan.

Joten kun sitten seuraava Tampereen ostoslauantai on edessä, marssimme minun johdollani Triosoftiin. Olen niin täpinöissä, etten meinaa nahoissani pysyä, mutta vaikka miten pienen liiketilan hyllyjä katseella selaan, ei näy merkkiäkään levyasemista. Uskaltaudun kysäisemään myyjältä ja saan kuulla että halvat Oceanicit myytiin nopeasti loppuun. Se siitä ja pulinat pois. Tekeepä siinä mieli vähän hammasta purra. En väitä etteikö pettymyksen karvas pala jo kurkussa polttelisi. Käännyn murtuneena kohti ovella odottavia vanhempiani, kun myyjä huikkaa: "Jaa mutta odotas..." Takahuoneesta löytyy hiljakkoin paikalle tuotu käytetty Commodoren oma 1541 II -merkkinen levari Oceaniciakin halvemmalla. Jo syttyvät taivaalle tähtivyöt ja enkelitkin taitavat siinä hymninsä hoilauttaa. Teemme kaupat nopeasti. Olen sentään lukenut MikroBittini ja tiedän että 1541 II on kova juttu. Laadultaan ihan toista kuin Oceanic, jotka aika surullisenkuuluisia sitten myöhemmin ovatkin paitsi yhteensopimattomuudestaan, myös hajoamisestaan. Minun levarini kesti niin kauan kun sitä käytin. Milloinkahan se toistaiseksi viimeisen kerran on laitteen rinnalla käytössä hurissut, ehkä joskus 2003 tai 2004... Ihan ongelmitta vielä silloinkin. Ei huono kauppa.

Petri lupautuu sitten auliisti kopsaamaan minulle levyntäydeltä pelejä mutta tästä ja kaikesta muusta lisää sitten kesäkuun puolella. Ensimmäinen vuosi yläastetta on nyt kuitenkin loppuun käyty ja keskiarvoni kevättodistuksessa on tasan kahdeksan. Olen vuoden kuluessa oppinut inhoamaan koulua, olen ottanut tavaksi vetäytyä kuoreeni. Jo nyt, vuosi sen jälkeen kun vielä olin ainakin puoliaktiivisesti mukana kaikenlaisessa ajanvietetoiminnassa, tuntuu ajatuskin jossain säännöllisessä harrastustoiminnassa käymisestä lähestulkoon absurdilta. Olen tällä linjalla sittemmin pitäytynyt.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker