<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

23.5.16

Syyskuu 1989 

Tiedotan päiväkirjalle heti kuun alussa pari tärkeää pointtia. Ensin ilmoitan tehneeni eilen "aika oudon jutun. Otin nimittäin tietokoneeni esille." Yllättävän hyvin kuusnelkku olikin pysynyt kaapissa, jonne sen keväällä laitoin, mutta nyt se palaa sieltä jäädäkseen. Pelien kanssa aika kuluu taas, laitteiston myyminen on ajatuksena unohtunut eikä varsinkaan tietokoneilun korvannutta kuntoilua ole mainittu kertaakaan sitten helmikuun, jolloin ajatus ensiesiintyi. Heti tämän jälkeen alan "taas lukea kirjoja, sillä kesällä luin vain sarjakuvia." Heti kättelyssä kehaisen tempaisseeni kolme kirjaa kuudessa päivässä - mutta valitettavasti tämä tehosuoritus on tärkeämpi muistiinpainettava asia, kuin se mitkä teokset olivat kyseessä. Vahva veikkaus on että ainakin yksi niistä oli Stephen Kingiä. Muistan kuitenkin tähän oheen täsmentää, että sarjakuvat ovat toki edelleen pääharrastukseni, ja kyllähän niitä nyt kertyykin, kun vuoden -89 aikana myös se kolmas Suomessa ilmestyvä Marvel-lehti alkaa tulla tilattuna kotiin, ja divareiden kiertely pääsee kunnolla vauhtiin. Tampereen rautatieasemaa vastapäätä sijaitseva Kukunor massiivisine jenkkisarjakuvahyllyineen on hiljakkoin löytynyt ja sen tarjonnan äärellä kyllä sydän väpättää.

Koska täytän pian kolmetoista, alan olla iässä jossa tytöt kiinnostavat. Luulisin. Joonas poikkeaa ja mainitsee että häntä on jotkut luokan tytöistä jo käyneet pyytämässä ulos. Ei minua vaan!, ajattelen (voi tosin olla että väitän toista), mutta muistan myös kauhunsekaisin tuntein miettineeni mitä ihmettä tekisin jos tällainen ihme todella sattuisi. Toisaalta yhtenä päivänä palaan koulun jälkeen bussipysäkiltä yhtä matkaa Niinan kanssa (joka asuu melkein naapurissa, meidän väliimme jää yksi talo) ja olen meidän vapautuneesta juttelustamme ihan täpinöissä. "Ehkä hänkin pitää minusta", uskallan arvella, mutta toista kertaa emme silti taida kotimatkaa yhdessä taittaa.

Koulusta en mainitse muuta kuin että yhtenä päivänä nyrjäytän nilkkani pudotessani "petoniraput" alas ja että kotitaloudessa tehtyä vaniljakiisseliä valmistan kotonakin siinä epäonnistuen. Ehkäpä kokkiurahaaveenikin alkavat näillä main kariutua. Aika monet haaveet alkavat. Se vaikutus yläasteella on minuun ollut hyvin nopeasti, että kaikki mikä vielä aiemmin oli koulunkäynnissä ja oppiaineissa kiinnostavaa, on muuttunut epämiellyttäväksi ja kamalaksi. Panostan englantiin, muut aineet menevät autopilotilla. Vihaan liikuntaa enemmän kuin ennen, koska yhtäkkiä joukkuepelit ovat muuttuneet elämän ja kuoleman asioiksi: varsinkin kunnan toiselta isolta ala-asteelta (minä olen siltä toiselta) tulleilla on hirmuinen voittamistahto ja tappamisen meininki. Kuvis on ok, musiikkikin siinä mielessä, että musiikkiluokassa on jännä ominaisuus: sen saa haitariovella jaettua kahtia, ja opettaja ottaa tavaksi jakaa myös luokan oppilaat kahtia. Ne joilla on musiikillista lahjakkuutta menevät opettajan kanssa toiselle puolella harjoittelemaan instrumentteja, me muut jäämme toiselle puolelle heittelemään huonoja ja vitsejä ja pelaamaan ristinollaa. Näemme opettajan aina tunnin alussa ja lopussa. Todistukseen tästä musiikin riemujuhlasta napsahtaa kelvollinen seiska. Mutta ainakaan ei ole enää laulukokeita.

Yhden viikonlopun vietämme kummivanhempieni mökillä Sysmässä (tämä on aikaa ennen syysloman keksimistä, joten siksi vain viikonlopun) ja paljon koulunjälkeisiä iltoja hengaan Artsin ja yhä useammin myös Mikon kanssa naapurustossa roikkuen. Pompotamme Artsin naapurissa asuvaa ekaluokkalaista poikaa keksien hänelle omituisia tehtäviä ja heitellen hänen hiekkalelujaan puuhun. Ja kun se kyllästyttää, menemme Artsille ja pelaamme kolmistaan Heitä sikaa, ilta toisen jälkeen. Olemme siinä oudossa välitilassa, että koemme itsemme liian vanhoiksi leikkimään, mutta olemme kuitenkin ihan liian nuoria tekemään mitään aikuista. Tämän tyhjyyden täyttäminen on vähällä saada melko dramaattisen käänteen myöhemmin syksyllä, mutta siitä tulevissa jaksoissa lisää.

Ai niin, vedetään meidän talomme ohi menevälle tielle asfalttikin syyskuun lopulla. Alkaa siis elämä totisesti jo urbaanilta tuntua. Autotien asfalttia on myöhemmin korjailtukin, mutta se mitä vuonna 2016 on tien vieressä kulkevan pyörätien yhä alkuperäisestä päällysteestä jäljellä, alkaa olla jo melko säälittävä näky.

18.5.16

Elokuu 1989 

Koko kuudennen luokan ajan suuri osa meidän luokan pojista vietti välitunnit pudotusta pelaamalla. Siis heittelemällä tai potkimalla palloa tiettyyn kohteeseen johon piti osua, ja jokainen vuorollaan heitti sitten sieltä missä kohtaa sai pallon kiinni. Yhtenä iltapäivänä vuotta aiemmin koulustamme yläasteelle siirtyneet kävivät koulun pihassa ja kertoivat tämän nähdessään halveksivaan sävyyn että siellä ei sitten muuten mitään palloa pelatakaan välkällä. "Siellä kävellään niinku ryhmissä ja puhutaan." No tämä kuulosti tietysti paitsi tylsältä, myös jokseenkin älyttömältä, mutta paljastui elokuussa 1989 valitettavaksi totuudeksi: yläasteella välitunnit olivat roikkumista varten. Ensimmäisellä viikolla minä ja Mikko onnistuimme kuitenkin kaivamaan jostain esiin pallon, ja potkiskelimme sitä jalkkiskentällä huomaamatta että meidät oli muutamassa hetkessä ympäröinyt ysiluokkalaisten farkkutakkinen kehä.

"Mokkerit pelaa vähän jalkkista."

"Pelataan vittu kohta teijän päällä."

Liukasliikkeisempänä Mikko onnistui livahtamaan piiristä pois. Minua tönittiin jonkin aikaa. Sain kuulla olevani säälittävä pikkukakara, miksi varmaan itseni tunsinkin. Ei sillä kertaa sen enempää, eikä kohdalleni juurikaan mitään isompaa osunutkaan, mutta tuo tuollainen oli päivittäistä. Pallon potkiskelu jäi siihen yhteen kertaan - mekin opimme että piti kävellä pienissä ryhmissä rakennusta ympäri ja puhua. Kovimmat olivat Kympin päädyssä tietenkin, ja osa vielä pykälää kovemmista jalkkiskentän takana vuorimäntyjen keskellä ysien tupakkapaikalla.

"Kiusaamiseen on jo tottunut", kirjoitan päiväkirjaani kun koulua on jatkunut noin viikon. Muutos ala-asteen tunnelmasta on kuitenkin musertavan suuri. Varsinkin viimeisenä vuonna olimme koulun kingit; arvostettu vanhin luokka, toki pienehköjen ristiriitojen satunnaisesti tempoma, mutta meillä oli oma tuttu luokkahuoneemme, oma - joskin pirun pelottava - opettaja, kaikki muut olivat naperoita. Meiltä odotettiin jonkinlaista vanhimman vakavuutta ja kyllähän kuudesluokkalaiset siihen kykenivät. Sitten meidät heitettiin hylkiöiksi viidakkoon, jossa olimme vapaata riistaa. Jo pelkästään useista ristiin rastiin limittyvistä laajennuksista koostuvan rakennuksen haltuunottoon meni aikaa, ja kun joka tunti oli eri luokassa, oli muutos ja kaaos pysyvä olotila. Välitunnit yritettiin välttää ysien kohtaamista, mutta eräs toinen muutos liittyi tähän: opettajat eivät enää olleet auktoriteetteja siinä määrin kuin ala-asteella. Kaikki tiesivät seiskoja kiusattavan, joitakin rankastikin, mutta ei siihen juuri puututtu. Varsinaisia väkivallantekoja tapahtui vähän, mutta ysiluokalla oli tuolloin muutamia poikkeuksellisen julmaan huuteluun ja henkiseen väkivaltaan kykeneviä. Tämän meille luokanvalvojammekin keväällä totesi. Hän itse piti silloista ysiluokkaa pahimpana hänen parikymmenvuotisen uransa aikana. "Siellä on joitakin ihan aidosti pahoja oppilaita", hän sanoi. Sellaiseen ympäristöön me tulimme ja jäimme samantien omillemme.

Vielä kutosluokallakin olin tavallaan pitänyt koulusta. Luokka oli mukava, kavereita riitti, välitunnit olivat aina kivoja, koulumatkakin yksin tai kaverin kanssa sellaista leppoisaa omaa aikaa. Nyt muuttui kaikki. Yläaste romahdutti kertaheitolla kaiken oppimishalukkuuteni. Jopa koulumatkat muuttuivat painajaisiksi, kun oli yhtäkkiä mentävä linja-autolla, joka erosi koulusta vielä siten, että siellä ei ollut läsnä edes näennäistä valvovaa silmää. Kuskia ei olisi kiinnostanut vaikka jotakuta olisi takapenkillä tapettu. Ei kulunut kuin muutama viikko kun aloin totisesti inhota ajatustakin koulusta. Aloin vetäytyä kuoreeni.

Pari liennytyksen sanaa kuitenkin. Ei ihan kaikki ollut kamalaa, ja parhaimmasta päästä oli kotitalous, johon uusista oppiaineista kovimmin ihastuin. "Haluaisin sen sitten joskus ammatikseni", kirjoitin. Olisinpa Suomen Gordon Ramsay nyt jos olisin tuolla tiellä jatkanut, mihinköhän sekin sitten unohtui, hm. Tykkäsin ainakin aluksi myös fyssa-kemiasta, kunnes syksyn mittaan selvisi että meillä oli heti aluksi kaikki jännät kokeet kaasuliekeillä ja niin edelleen, talven tullen aine oli muuttunut ihan matikaksi vaan. Olipa meidän oma luokkammekin loppujen lopuksi ihan ok, aika nopeasti taisin uusista tyypeistä ainakin Jussiin tutustua, ja varmaan Janneenkin, jonka seura tosin oli vähän vaarallista kun hän veti magneetin lailla näyttämishaluisia ysejä puoleensa. Luokanvalvojammekin oli opettajista mukavimpia; ihan kaikilla seiskoilla ei käynyt samanlainen tuuri. Ylipäätään opettajien määrä oli uutta. Ennen oli luokanopettaja, nyt joka aineella omansa. Löytyi hassuja höpisevä puukässänope verstaassaan josta hän ei juuri koskaan poistunut, vielä monta pykälää sekopäisempi musiikinopettaja ("Olen ollut mielisairaalassa töissä, ja se kyllä jättää jälkensä", hän kerran sanoi), työtään selvästi inhonnut parikymppinen kuvisopettaja, joka viihtyi koulussa vain vuoden eikä silloinkaan läheskään aina ilmestynyt paikalle ("Hänellä on tekninen ongelma nimeltä Wartburg", kävi rehtori meille kerran ilmoittamassa kun Tuomas taas kerran puuttui aamutunneilta), unettavan kuiva uskonnonope, baptistiseurakunnan aktiivijäsenenä vapaa-ajallaan toimiva biologianopettaja, helposti hiiltyvä ja sanalla sivaltava äikänope, epäilyttävän punasilmäisenä usein töihin saapuva poikien liikunnanopettaja (hän sai sittemmin lähtöpassit arvattavasta syystä) ja niin edelleen. Melkoinen joukko. Eikä heistä juuri kukaan välittänyt siitä mitä välituntisin tapahtui.

16.5.16

Heinäkuu 1989 

Ehkä tämä on viimeinen viattomuuden kesäni. Se jonka kirjoittaisin auringossa kimaltavin muistikuvin talteen jos joskus kirjoittaisin muistelmateoksen kultaisista lapsuusvuosistani. Ja ehkä jossain mielessä aavistankin sen, mikä käy ilmi siitä, että alan heinäkuun kuluessa tuntea hienoista ahdistusta pian alkavan yläasteen vuoksi, ja alan päiväkirjaan kirjoittamisen sijasta purkaa tätä ahdistustani iltaisin huoneessani kasetille. No, en tiedä onko ahdistus oikea sana. Joka tapauksessa ero päiväkirjailmaisuuni on hurja: tuo kuulakärkikynällä ja kaunokirjoituksella tallennettu arkipäiväjargon on pysynyt pitkälti muuttumattomana niistä lapsuusvuosista asti jolloin ensi kerran toimeen ryhdyin, kun taas kasetille äänittelen vakavasävyistä kuiskintaa, joka sisältää suuria sanoja kuten "luottamus", "rakkaus", "toiveet" ja "suunnitelmat". Taustalle laitan usein hiljaa soimaan jonkun Joonakselta äänitetyn biisin: olen tosiaan vuoden 1989 kuluessa hiljalleen ja nimenomaan Joonaksen kautta alkanut tutustua myös populaarimusiikin ihmeellisen maailmaan. Minulla on pari kolme sekalaista kasettia, joissa on Technotronicia, Sabrinaa, Rick Astleyta, Michael Jacksonia ja Knackin My Sharona, joka on ehkäpä lempparini. Ja tietenkin Living on Video, tuo biiseistä uljain, jonka esittäjän nimi selvisi minulle vasta kun internet sen 90-luvun lopulla viimein kertoi. Kasettipäiväkirjamerkintöjä jaksan tehdä reilun vajaan kuukauden ajan heinäkuun lopulta jonnekin elokuun puoliväliin, jolloin palaan kirjallisen ilmaisun pariin vain vähän ennen kuin uuvun päiväkirjanpitoon lopullisesti palatakseni puuhaan vasta vuonna 2001. Mutta 90-luvulta on toki jo paljon muutakin referenssimateriaalia olemassa.

Mitä nuo kasetille uskotut ajatukset siis sisältävät? Ihan tarkkaan en muista. Kasettien nykyinen sijainti on tuntematon, tokko lienevät kuuntelukunnossakaan enää, saattavatpa olla uusiokäytettyjäkin. Mutta ainakin yläastetta ensin pelonsekaisesti odotin, sitten katkerasti vihasin. Tunnustin ihastuneeni Niinaan. Sen muistan, että äänensävyni oli koko ajan värittömän vakava. Varmaan olin oppinut sellaisen jostain tv-dokumentista; uskoutuminen piti tehdä niin että se kuulosti murhaajan katuvalta tunnustukselta. Toisaalta niin kasettipäiväkirjani ulosannissa kuin sisällössäkin on paljon tahallista dramatiikkaa. En oikeasti miettinyt kovin syvällisiä tai vakavia, en varsinkaan suhdetta vanhempiini, jota sitäkin muistan käsitelleeni. Mutta jotain oli keksittävä kun nauha pyöri, joten tartuin joihinkin ohikiitäviin tunteisiin, väänsin niistä asiaa kaksitoistavuotiaan eläytymiskyvyllä. Ja taustalla soi Pump up the jam.

Äänittelyinspiraatio varmaan syntyi siitä, että keksimme jonain tylsänä kesäpäivänä Raisan kanssa kulkea ympäri pihaa äänitellen Raisan mainiolla pinkillä Philips Roller -merkkisellä nauhurilla (joka on muuten parhaillaan minulla täällä vaatekomerossa) outoja kuunnelmia, joissa kaikki alkaa normaalina kesäpäivänä ja sitten joku kuolee väkivaltaisesti. No, kaikenlaista muutakin, ja jotain avaruuskuunnelmia ja miljoonaosaisen kummitustalosarjan olimme jo aiemmin sisätiloissa tehneet. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin outojen juttujen äänittäminen kasetille oli melkein yhtä säännöllistä ajanvietettä kuin sarjakuvien piirtely. Mistä kaikki tuo aika oikein löytyi? Olivatko päivät tosiaan niin paljon pidempiä silloin? Tuona viimeisenä lapsuuteni kesänä näin taisi varsinkin olla.

15.5.16

Kesäkuu 1989 

Kesäkuun ensimmäinen päivä alkaa järkyttävästi: "Tänä aamuna nukuin todella pitkään, ja kun heräsin oli jo melkein 9." Olen ollut jo tuohon aikaan aamuvirkku. Mutta kaipa sitä nyt kesäloman ensimmäisenä päivänä... Lounasaikaan lähden sitten Lauttakylä-lehden kirjoituskilpailun palkintomatkalle Heurekaan. Kyydissä on bussillinen outoja ihmisiä, mutta onneksi meidän koulusta palkittiin myös Tomi, joten meidän kahden päivä sujuu vallan mukavissa merkeissä. Heurekan kaupasta ostan kaikenlaista krääsää ja itse paikasta jää vahvimpana mieleen mykistävän kokoinen heiluri, joka hitaasti ja raskaasti liikehti, sitä olisi voinut jäädä pitkäksikin aikaa katsomaan. Kotopuolessa loma alkaa taas Raunon kanssa luonnossa remeltäessä. Jo toukokuun lopulla teimme pitkään suunnittelemamme patikkaretken syvälle metsään, kauas tutuilta poluilta ja seuduilta (ja löysimme munalukolla lukitun pienen aaltopeltikattoisen vajan, jota emme pystyneet lähestymään, koska sieltä kohoava löyhkä oli viedä tajun). Nyt alamme suunnitella uuden, hienomman majan rakentamista mummulan santamontulle aiemmin kesken jääneen hökkelimme korvaajaksi. Tällä kertaa on tarkoitus nakutella seinälaudat nauloilla kiinni ja kaiken kaikkiaan saada aikaan säitä pitävä ja viihtyisä rakennus. Eipä tämä projekti koskaan alkua pidemmälle pääse. Mutta majanrakennusta on kyllä kotonakin ilmassa, kun kyhään meidän pihan autotalli-varaston ylisille - no, "majaksi" sitä päiväkirjassa kutsun, mutta eipä se kyllä ole kuin muutamia lankkuja kattotuolien yhteyteen aseteltuna niin että siellä samanaikaisesti sekä pihaelämän yläpuolella että katseilta piilossa on mukava viettää lämmintä kesäpäivää sarjakuvia lukemalla.

Kesäkuussa teemme myös tämänvuotisen perheloman. Meille on varattu viikoksi mökki järven rannalta Varpaisjärveltä, mistä seuraa viikon verran pedanttisen tarkkaa mökkielämän raportointia päiväkirjalle. Viikko on mukava, vaikka mitään erikoista ei tapahdu: tehdään kävelyretkiä sekä koiran kanssa että ilman, uidaan, soudellaan järvellä (sielläkin Lupsi on mukana), katiskatkin katsotaan joka päivä eikä mitään kertaakaan löydy. Makkaraa ja muurinpohjalättyjä paistetaan, torilta ostettua kalaa savustetaan, kun ei omaa saalista kerran saada.

Muutamia yksittäisiä asioita tämän viikon varrelta on terävänä piirtynyt mieleen:

1. Heti toisena aamuna huomaan mökin varaston nurkalla nuuskineen Lupsin huulessa ongenkoukun, joten ei muuta kuin koira autoon ja kohti Varpaisjärven kunnaneläinlääkäriä. Nukutus ja nipsaus ja koukku on pois. Jätämme nukkuvan koiran mökin omistajaperheen kymmenvuotiaan pojan vahdittavaksi ja häippäsemme päiväksi Outokumpuun Vuorenpeikonmaahan, josta ei ole jäänyt mieleen mitään. Ajatukset olivat ehkä Lupsin hyvinvoinnissa?

2. Äiti on pakannut mukaan isoja piirustuslehtiöitä, paketillisen graffitihiiltä ja öljyvärejä. Hänen tehdessään ilta-auringon valossa maisemataidetta innostun minäkin piirtämään ja laadin A3-kokoiselle sivulle ensimmäisen sivun kummituslinnaan sijoittuvasta sarjakuvasta. En ole piirtänyt koskaan mitään niin pieteetillä ja pitkään. Lopputulos mykistää vanhemmatkin. Tuntuu etten ikinä parempaan pysty vaikka miten yrittäisin. Pian tämän loman jälkeen kyseinen sivu katoaa enkä ole nähnyt sitä koskaan sittemmin.

3. Kuolleita hyttysiä on aina aamuisin vessan lattialla sellainen sentin paksuinen tasainen matto. Niitä saa harjata monta rikkalapiollista joka aamu.

4. Mökin olohuoneessa on televisio, jota ei kovin paljon katsota, mutta yhtenä iltana sieltä tulee elokuva Syvä joki. Se kammottaa minua suunnattomasti.

Kun palaamme takaisin Länsi-Suomeen, ruoho on pitkää, kaikki muu ennallaan. Päiväkirjankirjoittamisesta olen kuitenkin Varpaisjärvellä saanut siinä määrin tarpeekseni, että palaan siihen puuhaan vasta yläasteen jo parin viikon verran edettyä. Mutta sen ainakin tiedän, että Raisan kanssa vietämme pitkiä kesäpäiviä piirrellen sarjakuvia ja seikkailukirjoja. Lisää Lupsin seikkailuja ja Taikamaailman tarinoita siis syntyy.

12.5.16

Toukokuu 1989 

Torstaina toukokuun neljäntenä koittaa etukäteen jännitetty tutustumispäivä yläasteelle. Pakkaudumme koulun pihassa bussiin, hurautamme kuuden kilometrin matkan peltojen poikki ja olemme tuntemattomassa maastossa, sillä puolella kuntaa jossa ei tule ikinä käytyä, paikat ovat outoja, ihmiset näyttävät täällä kaukana vierailta. Samanlaisia eksyneitä astuu ulos muistakin busseista: kaikkien kuuden ala-asteen kutosluokkalaiset ovat tänään täällä. Päivä alkaa kohdallani katkeralla pettymyksellä; voitaneen puhua jopa pahanlaisesta jäämisestä ulkopuolelle. Minä ja Petri emme toiveesta huolimatta pääse samalle luokalle, mutta ei se vielä riitä: koko se kaveriporukka jonka kanssa tiiviisti vietän aikaa, ne ainoat koulukaverit joita näen myös vapaa-ajalla eli Petri, Artsi, Tomi ja Markku - päätyvät yhdessä luokalle 7 D. Minut osoitetaan ainoana tästä jengistä 7 C:lle. Tulee meidän koulusta sinne myös Mikko, Jammu, Harri, Piia ja Niina... Mutta onpa vähän orpo olo silti.

Tuleva luokkani on totutun jälkeen hassun pieni: vain 16 oppilasta kolmelta eri ala-asteelta ties minkä logiikan mukaan poimittuna. Vieraisiin naamoihin en pahemmin ehdi tutustua, mitä nyt panen merkille, että pojat ovat enemmistönä suhteella 10-6. En enää muista, mutta ehkäpä oli jo tässä vaiheessa tuleva luokanvalvojamme Tarja joka johdattaa meitä sitten ympäri koulua, tutustutaan sokkeloisen rakennuksen käytäviin, luokkiin, saleihin ja sinne tänne risteileviin portaikkoihin niin että pää on kohta pyörällä. Muutamia asioita painuu aivojen poimuihin hyvin selkeästi: ensimmäisenä kai se, miten suuria ja äänekkäitä kaikki ovat. Porukka on aikuisten kokoista, monet pojista paljonkin suurempia, ja kaikki huutavat koko ajan. Tunnelma on aggressiivinen, naulakoilla painitaan, ulkona tönitään, etenkin yhdellä monista ulko-ovista on kerääntyneenä todella pahiksen näköistä sakkia. Tämän paikan tulen sittemmin tuntemaan nimellä "Kympin pääty", koska tätä ovea lähimpänä on luokka numero 10 - ja Kympin pääty on totisesti se paikka jossa vain karskeimmat selviävät.

Jossain välissä olemme ryhmänä nousemassa pääoven portaita ylös, kun ovista syöksyy juosten meitä vastaan jättikokoinen pehkotukkainen poika, jonka hartiat ovat varmaan kolmen itseni levyiset, ja joka on päätä pidempi ketään näkemääni aikuista. Hän huutaa raikuvalla baritoniäänellä jotain sellaista kuin "Vondee vondee vondee vondee!" Tyyppi on kuin jonkin vieraan heimon edustaja. Hän hymyilee leveästi huutaessaan ja juoksee meidän ryhmämme läpi runnoen tarkoituksella natiaisia portaikon seinämiin. Meitä johdattanut opettaja ei reagoi. Tyyppi jatkaa juoksuaan ja katoaa kulman taakse. Myöhemmin opin ettei hän ole edes omiensa keskuudessa suosittu: "Ne kiusaa sen hengiltä", Tarja uskoutuu hänestä meille jollakin luokanvalvojantunnilla.

Toinen mieleen jäänyt yksittäinen oppilas on ysiluokkalainen tyttö, joka on viimeisillään raskaana. Hän näyttää olevan kaikkien kovimpien jätkien kaveri ja kulkee rempseästi kiroillen suuren mahansa kanssa heidän seurassaan. Hän tuntuu estoitta nauttivan siitä että kutosluokkalaiset tuijottavat häntä järkyttyneen ihastuksen vallassa, ja onhan hurjaa jo sekin, että yläasteen oppilaista kukaan ei näytä häntä kummastelevan. Ajattelen miten vieraaseen maailmaan olen astumassa. Että tällainenkin on ihan arkipäivää täällä, mietin miten voin ikinä sopeutua tällaiseen paikkaan. Kierroksemme lopuksi osallistumme yhdelle oppitunnille tarkkailijoina. Meidän luokkamme survotaan erään äikäntunnin takaseinälle, ja käsittelyssä ovat oppilaiden aineet. Kun tiukan konttoristitädin näköinen opettaja ilmoittaa lukevansa koko luokalle yhden pojan aineen, tämä protestoi kovaan ääneen ja lopulta, lukemisen alkaessa, syöksyy kiroillen ulos luokasta. Taas meidän kutosten suunnalta huokuu hiljainen tyrmistys. Opettaja vain naurahtaa ja jatkaa lukemista. Jos meidän opettajallemme joku uskaltaisi korottaa ääntään, saati kiroilla, saati lähteä omin luvin luokasta - - huh huh. Seuraukset olisivat kohtalokkaat. Yläasteella tämä näyttää kuitenkin olevan mitä jokapäiväisintä. Vasta tyrmistyksen mentyä huomaan kuunnella ainetta jota opettaja lukee. Se on mielestäni oikein hyvä, kertoo kirjoittajan kalaretkestä ja siinä on oikein kaunista luontokuvausta. Itse olisin ollut sellaisen ääneenluvusta valtavan ylpeä.

Kirjoittamiseen liittyykin toinen tärkeä tapahtuma tässä kuussa. Alkuvuonna paikallislehti järjesti kaikille lähikuntien kutosluokkalaisille kirjoituskilpailun, johon meidänkin luokka osallistui, ja minä kerroin joulukuisesta matkasta Tukholman Picasso-näyttelyyn. Tulokset saapuvat: luokaltamme minä ja Tomi olemme palkittujen joukossa, ja palkintona on heti kesäkuun alussa järjestetty matka tiedekeskus Heurekaan, joka on vasta tämän saman vuoden aikana avattu. Matka järjestetään heti kesäloman alettua, ja juttuni taidetaan julkaista lehdessäkin. (tai ehkä ei, tai jos julkaistaankin, niin ainakaan leikekokoelmaani se ei päädy) Ensimmäinen palkittu tekstini on kuitenkin jonkinasteinen virstanpylväs sentään, vaikka aika lunkisti asiaan muistaakseni suhtaudun.

Ja sitten päättyy kuudes luokka ja koko ala-aste. Mitään erityistä haikeutta ei ilmassa ole, kun tiedämme että kaikki jatkavat samalla yläasteella elokusssa. Opettajaa nyt varsinkaan ei tule ikävä. Päästötodistukeni keskiarvo kohoaa 8,3:een ja englanti on viimein se pyöreä kymppi, joka sen koetulosten perusteella olisi pitänyt olla kolmannelta luokalta asti, mutta koska tuntiaktiivisuuteni on laiskaa, se on aina ollut ysi. On lämmintä ja elämä on jotenkin aika jees. Tuleva yläaste ei kauhunäyistään huolimatta pelota, koska on niin kaukana. Vielä tässä iässäkään ei kykene hahmottamaan mitään kesäloman mittaisen ajan päähän.

11.5.16

Huhtikuu 1989 

Kuukausi on epätavallisen kesäinen, ja kun lämpötila huitelee parissakympissä useamman päivän jo puolenkuun maissa, saan mennä t-paidassa kouluun. Ulkoiluakin tällainen sää suosii, teen Lupsin kanssa ennätyspitkiä kävelymatkoja ja reipas metsämeininki Raunon kanssakin jatkuu. Alamme kyhätä mummulan suulin seinustalle kasatuista vanhoista laudoista majaa santamontun lepikön suojiin. Tämä toiminta tosin saa äkkilopun: eräänä aamuna Rauno ilmestyy tuohtuneena rimputtamaan ovikelloa, ja kertoo että santamontun puut on kaikki kaadettu, eikä majallamme ole täten enää tukirankaa. Eipä se meitä hidasta. Siirrymme luonnonsuojelupuolelle, ja alamme pelastaa Lampea (pieni soistunut lampare mummulan takana metsässä - ei kai sillä mitään virallista nimeä ole, mutta meidän puheessa se on aina vaan Lampi). Tämä tarkoittaa, että pyrimme estämään sen kasvamista umpeen, eli alamme riipiä puolen metrin paksuista karhunsammalmattoa Lammesta ylös ja raahaamaan sitä ämpäreillä jonnekin syvemmälle metsään. Mahdamme aiheuttaa melkoista tuhoa Lammen hennossa suosysteemissä, mutta tarkoitus ainakin on hyvä. Pari päivää ja useita kymmeniä ämpärillisiä myöhemmin jostain Lammen syvyyksistä alkaa yhtäkkiä pulputa öljyä. Sen lähde jää selvittämättä. Nyt kirjoittaessani mietin miltä tuo paikka nykyään näyttää; Lammesta tuskin on jäljellä mitään, mutta löytäisinkö paikan jossa se joskus sijaitsi? Ehkä on kesällä piipahdettava siellä.

Kuukauden alussa yläasteen opinto-ohjaaja käy koulussa kertomassa yläasteesta "kaikenlaista mukavaa", kuten päiväkirjalle uskoudun. Ehtivätpä mielipiteet vain muutamassa kuukaudessa totisesti muuttua, mutta tästä lisää jo ensi kuun päivityksessä kun käymme paikan päällä tutustumassa. Huh huh. Toistaiseksi saamme kuulla läninnä uusista jännittävistä aineista, joita lukujärjestykseemme ilmestyy: fysiikka-kemia kuulostaa vallan mahtavalta, ruotsi ei niinkään, kotitalous on vähän kysymysmerkki. Meitä muistutetaan myös siitä, että tuo kunnan ainoa yläaste on varsinainen sulatusuuni, jossa kaikkien kuuden ala-asteen oppilaat sekoitetaan keskenään ja heistä muodostetaan neljä rinnakkaisluokkaa. Saamme sentään täyttää paperin, jossa kysytään kenen kanssa nykyisistä oppilaista haluaisi jatkaa: minä ja Petri päätämme tähdätä samalle luokalle, joten ei muuta kuin nimeä papruun ja toivomaan parasta.

Kuukauden aikana tapahtuu kaksi kerrassaan merkittävästi persoonaani muokannutta asiaa: niistä ensimmäinen on uskaltautuminen kirjastossa aikuisten puolelle. Olen jo pitkään lukenut pääsääntöisesti sarjakuvia, ehkä osittain siksikin, etten ole nuortenosastolta löytänyt enää mitään sellaista lainattavaa, jota en olisi lukenut (Blytonin Seikkailujen-sarjan parhaita luin kyllä useampaankin kertaan) tai joka olisi millään tavoin kiinnostanut. Osittain äidin kannustuksesta lainaan sitten Ray Bradburyn dystopian Fahrenheit 451, joka on yksi äidin suosikkikirjoja (hänellä oli tuohon aikaan scifikausi menossa) ja joka saa kunnian olla ensimmäinen lukemani aikuisille tarkoitettu kaunokirjallinen teos. Ei helpoin mahdollinen alku varmastikaan, mutta pidän kirjasta kyllä. Heti Bradburyn jälkeen taidankin sitten suunnata Stephen Kingin pariin, muistaakseni Joonaksen suosituksesta, ja seuraavien kuukausien kuluessa hotkaisenkin kaikki suomennetut Kingit läpi - niitä ei tosin tuolloin vielä ole montaa, ehkä viisi tai kuusi. Christine, tappaja-auto on joka tapauksessa Kingeistä ensimmäinen, ja siksi minulle jotenkin tärkeä kirja yhä, vaikkei tunnetuinta ja parhaaksi rankattua Stepheniä olekaan. Kerrassaan vaikuttava silti, tulee uniin ja ahdistaa. Olisiko Piina ollut sitten jo seuraava... Ei kun Tulisilmä taisi sittenkin ehtiä väliin. Joka tapauksessa ensimmäiset "aikuisten" kirjani olivat melkoinen harppaus paitsi väkivallan ja kuoleman kierteeseen, myös tietynlaisen kerrontatyylin pariin - Stephen Kingin vaikutus näkyy monissa vielä vuosien päästäkin kirjoittamissani teksteissä vahvana.

Ja se toinen tapahtuma. Liittyy itse asiassa tuossa edellä mainittuun Raunon kanssa harjoittamaani metsätoimintaan - meillä on kevään aikana nimittäin koulussa projekti, jossa jokainen luokan oppilas pitää vuorollaan esitelmän jostain harrastuksestaan. Ja kun postimerkkeily, sarjakuvat tai tietokone eivät tunnu luontevilta aiheilta esitelmälle, keksin kirjoittaa kattavan selontoen siitä mitä kaikkea olen serkkupojan kanssa metsässä raatanut; otan kuviakin melkein filmirullan verran. Vielä esityspäivän koittaessa kaikki on kuten aina: minulla on avainsanoja jotka on tarkoitus laajentaa puheeksi, minulla on läjä kuvia laitettavaksi luokassa kiertämään, sellaista normaalia esitelmäkamaa. Muistanette täälläkin useaan otteeseen tulleen ilmi, että olen innokas ja näyttämishaluinen esiintyjä. Jokaisessa koulun joulu- ja kevätjuhlassa olen framilla, aina luokan tapahtumissa näytelmän tähtenä ja ties minkä itse laatimani ohjelman kanssa kaikkien pällisteltävänä ja tästä tyytyväisenä. Nyt tämä muuttuu. Minun esitelmävuoroni tulee ja astun luokan eteen. Selitän puuhiani metsässä, tosin kerrontani haahuilee sinne tänne kun olen vähän liikaa luottanut kykyihini keksiä edes viideksi minuutiksi asiaa muutamasta sanasta. Tämän lisäksi huomaan että majanrakennustouhuni herättävät luokassa hilpeyttä, mutta vääränlaista. Alan lennossa muutta kertomustani enemmän luonnonsuojelulliseen suuntaan, mutta sekoan sanoissani. Yhtäkkiä tunnen kerrassaan kummallisen tunteen: kuin päässä humisisi hirmuisen kovaa. Joudun ottamaan tukea opettajanpöydästä, ja näen käteni vapisevan kuin horkassa. Tämä järkyttää minua lisää. Ylleni hulmahtaa tuskanhiki. Sanon ehkä vielä viisi sanaa ja poistun takaisin paikalleni mukanani kuvat, joita en sitten laittanutkaan luokassa kiertämään. Sydän hakkaa kuin olisin juuri juossut kotoa kouluun. Tämä on hetki, jona muutun esiintymisestä nauttivasta naskalista siksi julkisuuskammoiseksi vetäytyjäksi, joka yhä tänäkin päivänä olen, enkä koskaan ole oikein ollut selvillä miksi näin käy. Valitsinko väärän aiheen esitelmälleni? Luotinko liikaa siihen, että aika heikolla valmistelulla olisin uskottava? Elämässä kaikki on joka tapauksessa sattumaa. Suoria syitä mihinkään ei ole, eikä millään lopulta ole tarkoitusta. Jotain vain aina tapahtuu. Päivä seuraa toista kunnes ihminen kuolee pois.

8.5.16

Maaliskuu 1989 

"Tänään päätin vakituisesti lopettaa tietokoneella pelaamisen, sillä se heikentää näköäni." Näin jämäkästi tätä asiaa heti kuun alussa painotan, mutta kai jotain kertoo se, että joudun tätä päätöstäni toistuvasti erilaisin syin perustelemaan päiväkirjalle. Vielä viime kuussa uhosin tietokoneilun tilalle aloittavani kuntoilun, mutta sitä en maaliskuussa enää mainitse sanallakaan. Tämä ei silti tarkoita etteikö kuukausi tosiaan kuluisi muualla kuin näppiksen ääressä: kun Petri poikkeaa kylässä, pelaamme Maniac Mansionin sijasta ulkona jalkkista ja juoksutamme Lupsia. Lisäksi alan viettää aikaa yhä enenevästi kolme vuotta nuoremman serkkuni Raunon kanssa, mikä, kuten täälläkin olen jo maininnut, tarkoittaa aina reipasta ulkoilua. Samoamme mummulan metsissä, siivoamme roskia luonnosta, rakennamme majaa ja lopulta laadimme ilmoituksen Alueviestiin, jossa tarjoamme koiranulkoilutuspalveluja lähiseudulla ihan vain tienausmielessä. Rahat tähän ilmoitukseen saamme pulloja tienposkesta keräämällä - mitä tervehenkisintä toimintaa siis! Itse ilmoituksesta on kuitenkin vain yksi seuraus: "väärään numeroon" meille soittajien määrä lisääntyy räjähdysmäisesti, kun paikalliset uteliaat kokeilevat että kuka sen ilmoituksen oikein on laittanut. Tai no, yksi vanhempi äijä olisi asiastakin soitellut, mutta kun kuulee äänestäni miten nuori olen, ilmoittaa ettei me hänen koiralleen pärjättäisi. Se bisnesidea kuivuu sitten siihen. Mutta ollaan me sentään välillä Raunon kanssa sisälläkin, varsinkin mummulassa kun mummu tulee taas sairaalakuntoutuksestaan viikonloppulomille. Aikuisten kahvitellessa minä, Rauno ja Raisa pelaamme korttia ja olemme päälläseisontaa sohvalla - normi mummulapäivä siis.

Kevään mittaan kulutan aikaani kuitenkin yhä enemmän ja enemmän sarjakuvien piirrellen. Mitään tarkkoja päivämääriä en eri tuotoksilleni löydä, mutta ainakin supersankariparodia Kapteeni Tornado vinkeine vihollisgallerioineen taitaa olla kevään -89 tuotoksia. Tämän lisäksi käyn toistuvasti Artsilla katsomassa Kolmoskanavaa (Alfia erityisesti tässä vaiheessa), ja yhtäkkiä olemme myös innokkaita filatelisteja. Tämä tosiaan tulee aika puskista, mutta muistelen, että sain joltain äidin työkaverilta niin valtavan läjän vanhoja ulkomaisia merkkejä, että menipä niiden lajittelussa hetki jos toinenkin, ja jos jostain, niin lajittelusta minä tykkään. Vaihdellaan Artsin kanssa joitakin merkkejä, ja varmaan vielä pari kolme vuotta tämän jälkeenkin mainitsen postimerkkien keräilyn harrastuksekseni, vaikka varsinainen kokoelmani ei tämän massiivisen alkurysäyksen jälkeen oikeastaan kasva enää lainkaan. Naputtelen myös kirjalleni jatkoa, ja jotain muutakin: lukijakirjettä Ryhmä-X:ään. Lienee ensimmäinen jonka kirjoitan, eikä sitä vielä julkaista, mutta seuraavien parin vuoden aikana niitä lähtee Mail-Manille (tuolle Suomen Marvel-julkaisuista vastaavalle sarjisgurulle) melkoinen määrä, niin yksin kuin yhdessä Joonaksen kanssa kirjoitettuja. Ryhmä-X:n palstalle en taida saada yhtään (Joonas onnistui siinä!), mutta Marvelissa, Hämiksessä ja myöhemmin starttaavassa kuivasti nimetyssä Sarjakuvalehdessä (joka sisältää Daredeviliä ja Tuomaria lähinnä) saan itseni palstalle, ja ainakin yksi minun ja Joonaksen surrealistisen sekava yhteiskirjekin julkaistaan.

Pääsiäislomalla vaeltelen Joonaksen kanssa samassa metsässä, jossa olen Raunon kanssa viettänyt koko kuun ollen tarmokas kuin partiolainen. Mutta meillä kahdella visiot lähtevät aina jotenkin kipeämpiin suuntiin. Keksimme kesäksi valokuvaprojektin: valmistamme ihmisen kokoisia nukkeja, joita asettelemme metsään erilaisin julmin tavoin murhattuina uhreina. Suunnitelmasta muodostuu nopeasti varsin monipolvinen, ja kevään aikana väsäilenkin huovasta ja täytevanusta yhden irtopään, mutta joudun toteamaan ettei se varsinaisesti aidolta näytä. Projekti unohtuu, ehkä kaikkien onneksi.

6.5.16

Helmikuu 1989 

Kohtalaisen lumisena alkanut talvi muuttuu sateiseksi eikä hiihtoloman tullen ole enää hiihtokelejä. Tietokoneharrastukseni on kehittymässä outoon suuntaa, kun yritän väsäillä omatekoista reset-kytkintä, kunnes sitten yhtäkkiä: "Tänään sattui myös kumma tapaus, kyllästyin nimittäin tietokoneeseeni." Tämä tulee jotenkin mystisesti takavasemmalta, mutta missään nimessä ei ole hetkessä ohimenevä päähänpisto. Kaksi päivää tämän merkinnän jälkeen laadin jo paikallislehteen ilmoitusta jossa myyn kaikki pelini. Tämä kertakaikkisen fatalistinen elämänmuutos valtaa päiväkirjani sivut muutamaksi päiväksi täysin, ja huipentuu näin: "Olen muuten jo keksinyt, minkä harrastuksen otan tietokoneen tilalle. Kuntoilun! Aloitin tänään." Ehkä on merkillepantavaa, että tämä on ensimmäinen lukuisista kerroista elämäni aikana kun aloitan kuntoilun, eikä se ole vielä koskaan johtanut mihinkään. Silti pysyn päätöksessäni kohtuullisen sitkeästi (en tosin spesifioi mitä tuo aloittaminen on pitänyt sisällään - tai miten nyt ylipäätään aion kuntoilla). Hiihtolomalla vietän muutaman päivän Isojoella Joonaksen luona. Jompi kumpi meistä on vaikuttanut toiseen, ja niinpä hänkin päättää luopua kuusnelosesta. Totean meidän molempien tulleen samaan johtopäätökseen: "Aion myydä sen ja ostaa jotain esim. urheiluun liittyvää."

Mutta miten kuntoilee ihminen, joka ei ole koskaan harrastanut urheilua (paitsi hiihtämistä, mikä on ajankuluna ihan kivaa)? Ei hän oikein sitä tiedä, ja sen vuoksi uhoaa päiväkirjaansa kovasti aloittavansa vaikka mitä eikä koskaan aloita. Jotain uutta tunnun silti kaipaavan. Ehkä olemme Joonaksen kanssa kokeneet kuusnelosen jo vähän lasten jutuksi, tiedä häntä, vasta vähän yli vuoden me kumpikin olemme laitteen omistaneet, mutta vuosi on tuohon aikaan vielä ikuisuus. Joka tapauksessa muutkin vanhat harrastukset alkavat tuntua tylsiltä: viimeinen maininta elokuvakerhosta on, että siellä esitettiin Peppi Pitkätossua, ja lähdin jo alkuvaiheessa kesken kotiin.

Sarjakuvien piirtäminen alkaa näillä main viedä yhä enemmän aikaa. Joonaksen kanssa olen jo pari kesää sitten alkanut piirtää splatter-henkisiä piiiiitkiä sarjakuvaeepoksia, ja kotona itsekseni tuotan paitsi tätä samaa materiaalia, myös strippisarjakuvia, lyhyitä novellimaisia tarinoita, supersankariparodiaa, kaikenlaista. Sateisena hiihtolomapäivänä olemme Raisan kanssa sisällä ja piirrämme keittiön pöydän ääressä sarjakuvia. Meistä kumpikin kehittää oman lapsille suunnatun sarjakuvalehden lukijapalstoineen ja kilpailuineen: minun lehteni on perheen koiran mukaan yksinkertaisesti Lupsin seikkailut. Kuulostaa geneeriseltä, mutta nämä lehdet ovat heti ensihetkestään lähtien jonkinlaista metasarjakuvaa: outoa lehtiparodiaa, jossa kirjepalstalla solvataan lukijoita, sarjakuvat ovat tarkoituksellisen naiiveja ja outoja, kilpailut ovat absurdeja. Jatkamme näiden piirtämistä loma-aikoina muutaman seuraavan vuoden ajan. Viimeiset Lupsin seikkailut piirrän varmaan noin 15-vuotiaana, missä vaiheessa sarja on jo muuttunut kohtalaisen surrealistiseksi taideprojektiksi. Hämmentävää kamaa.

Toinen alkuvuonna 1989 (en nyt varmaksi sano oliko juuri hiihtolomalla, mutta se on hyvin mahdollista) kehittämäni projekti on nimeltään Taikamaailman tarinoita. Tämäkin saa alkunsa Raisan kanssa ideoinnista: meillä on ollut luvussa pari tuolloin markkinoilla ollutta "valitse oma seikkailusi"-kirjaa, jossa harpotaan lukijan omien ratkaisujen mukaan annetuista vaihtoehdoista aina tietylle sivulle, ja juoni haarautuu ja haarautuu aina vain lisää. Päätämme tehdä itsekin tällaiset kirjat (lapsen usko omiin kykyihinsä on ihastuttava ominaisuus, joka ihmiseltä sittemmin katoaa). Omaani luon sankarihahmon nimeltä Thora, joka tunkeutuu velhojen asuttamaan Taikaamailman etsimään sen tarunhohtoista kätkettyä aarretta. Kirjassa on parikymmentä sivua, joista suurin osa äkkikuolemaloppuja. Tekeminen on silti hauskaa - ennen kaikkea koska teksti on toissijaista ja keskitymme kuvitukseen. Päätämme tehdä toiset samanlaiset, ja tämäkin tapa jatkuu lomista ja vapaapäivistä toiseen. Siinä missä Raisa kehittää omiin kirjoihinsa aina uudet hahmot ja tapahtumapaikat, minä pysyttelen Thoran ja Taikamaailman parissa, ja kuten Lupsin seikkailut, myös Taikamaailma-kirjat muuttuvat nopeasti yhä tripahtavammaksi absurdikomediaksi. Ne ovat myös pitkiä: viimeisen taikamaailman piirrän 17-vuotiaana, missä vaiheessa siinä on yli 150 sivua ja Thora on muuttunut 12-vuotiaan piirtämästä kulmikkaasta ukkelista hauskaksi karrikoiduksi sarjakuvahahmoksi. Joskus 2000-luvun alussa yritän vielä elvyttää Thoran puhtaassa sarjakuvamuodossa, mutta tuossa iässä aika enää riitä. Elämän tyhjät hetket kuluvat ohi niin paljon nopeammin.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker