<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

19.3.15

Jänniä juttuja joita mummulassa oli 

1. Jääkaapin näköinen ja kokoinen öljyllä toimiva lämmitin olohuoneen seinustalla. Siinä oli Upon logo nurkassa, se teki mieli avata ja katsoa sisälle, mutta ei siinä ollut ovea, valkoiset kyljet vain. En ole nähnyt vastaavaa koskaan missään muualla.

2. Hulluksi tulleen cyberpunk-designerin houreunta muistuttava hella. Teräsjaloilla seisova valurautahirviö täytti puolet keittiöstä. Siinä oli luukkuja, venttiileitä, räppänöitä, säiliöitä, levyjä, hormeja ja vipstaakeja. Kun mummula meni myyntiin, oli ensimmäinen ajatukseni mennä kuvaamaan tämä Strömbergin kaunokirjoituslogolla varustettu ihmelaite. Se jotenkin jäi tekemättä, koska olin vetelä myöhäisteini tuolloin. On harmittanut katkerasti. Olen miettinyt, mitä laitteelle sittemmin tapahtui, toivottavasti on lahjoitettu johonkin museoon. Mummu sitä vielä 90-luvulla käytti, eli laite oli tuolloin yhä toimintakuntoinen. Samantyylisiä mutta paljon pienempiä olen kyllä nähnyt, tämä oli monin tavoin aivan uskomaton laite.

3. Sahanpurulattiaisen vintin perällä olevan kaapin pohjalla iso pino priimakuntoisia 60-luvun Suosikkeja. Useampi vuosikerta täynnä Jyräys Hämäläisen Lontoon-raportteja, Beatles-fanijuttuja mahtavine kuvamanipulaatioineen, iskelmätähtien haastatteluja ja yleistä 60-luvun vibaa. Pelastimme lehdet meille ennen kuin talo myytiin, sitten niiden päälle kaatui hämärissä olosuhteissa jotain tuhoavaa nestettä (lakkaa tms) ja koko pino meni roskiin.

4. Suuli. Maailman hienoin rakennus, joka sisälsi muun muassa puuseen, saunan, halkovaraston, pilttuut niin kileille kuin porsaillekin (kumpiakaan ei enää minun aikanani tosin ollut), kymmeniä polkupyöränraatoja, tonnikaupalla heinää ja korkeaa avaruutta; pääovista kun astui sisään oli kuin kirkkoon olisi tullut. Seinustoiltaan rakennus oli monikerroksinen, ja ylhäällä piti varoa, ettei tipahda heinänlaittoluukuista pahnoille. Kesällä hämäryyttä leikkasivat seinänlautojen väleistä terävät auringonsäteet, joissa heinäpöly näkyi paksuna mattona. Kulkukissoja joka nurkassa, poikueita kesäisin. Ylimmän tason perimmäisessä katonrajassa omituinen laite, joka muistutti jotain murskainta tai prässiä, siinä oli suuria väkipyöriä ja ahdas aukko, jonne olisi mahtunut työntämään käden, muttei ikinä uskaltanut.

15.3.15

Hän kuvailee kuin lapsi 

Jokainen ei-kirjallinen ihminen, (mikä tarkoittaa henkilöä, joka ei koskaan vapaa-aikanaan lue - en tiedä mitä he sitten tekevät) joka on saanut kuulla minun julkaisevan esikoisromaanini tulevana syksynä, on säännönmukaisesti esittänyt samat kaksi kysymystä, joista kumpikaan ei ole tullut yhdenkään kirjallisuuteen suuntautuneen henkilön mieleen.

1. "Mistä se kertoo?"

Tämä lyö minut heti lukkoon. En ole koskaan ajatellut, että mitään kirjaa voisi tiivistää täten. Onko olemassa kirja, joka kertoisi tasan yhdestä asiasta? Tai elokuva, taideteos, elämä? Sähkeuutisesta voisi kysyä tuon kysymyksen, ei kirjasta.

2. "Julkaisetko sen ihan omalla nimelläsi?"

Joko minun nimeni on niin kamala ja/tai ryvettynyt, että sen käyttäminen julkisuudessa olisi kysyjien mielestä hirveä virhe, tai sitten heille on jostain syntynyt käsitys kirjallisuudesta pelkkänä nimimerkkien temmellyskenttänä, eli vähän sellaisena kuin vanha hyvä Blogoslavia. No, kyllä julkaisen. Nykyään se on aika pakkokin, siinä määrin kirjailijan on oltava esillä, framilla, kuvattavana, ahdistaa ahdist


16.2.15

State of the Union 

Kävin baarissa ja otin oluen. Tai no onhan siitä vähän aikaa, vuosi ja kuukausi jos tarkkaan lasketaan. Sellainen perinteinen baari-ilta; mutta jotenkin sen jälkeen tuli tunne että tämä on kyllä nähty. Että miksi pitää ihmisiä tavatessa juoda, kun juomatta on pääsääntöisesti aina mukavampi. Hyvältä maistuvaa alkoholiakaan ei liene vielä keksitty. Niin että tuon tammikuun 2014 jälkeen olen juonut kaksi lasillista kuoharia (helmi- ja joulukuussa) ja puolikkaan lonkeron kesällä. Mitään en ole huomannut menettäneeni.

Lihaa syön nykyään satunnaisesti ehkä viitisen kertaa vuodessa, lähinnä tilanteissa joissa se on helpoin ratkaisu olla olematta hankala. Jotkut liharuuat ovat ihan hyviä, mutta niistä tulee kovin raskas olo kun ei juuri mitään kuluta. Paitsi joka päivä vedän leukoja. Nykyisin menee noin neljäkymmentä.

Parisuhteessa en ole ollut kahteen vuoteen. Ei minulla mitään sellaistakaan vastaan olisi, ihan mukavahan se olisi jonkun kanssa arkensa jakaa. Mutta kotoa pitää tulla hakemaan, vaivaa en erityisemmin asian eteen jaksa nähdä. Seksiäkin oli silloin viimeksi, ajatuskin siitä ilman parisuhdetta on outo. En ole sitäkään juuri kaipaillut.

Kahvinkulutus on jo vuosien ajan kasvanut, ja on yhä kasvussa. Uneni ovat menneet todella villeiksi. Kirjoitan ja luen enemmän kuin aikoihin, mutta hajanaisemmin. Elokuvia en enää edes yritä katsoa, paitsi sellaisia joissa on aikaluuppi.

Kissat ovat maailman oleellisimpia otuksia.


6.2.15

Linssitorakka 

Minut kuvattiin tänään markkinointi- ja lehdistökäyttöön. Kaksi muistikorttia täyttyi; ammattimies sai minunlaisenikin yleensä kuvissa neuroottiselta näyttävän jässikän vaikuttamaan vakuuttavalta. Alleni sopisi monenlaisenikin kuvateksti.

Paluumatkalla kuvauspaikalta poikkesin Fredalla levykaupasta hakemassa tilaukseni: kolme vielä hyllystä puuttunutta Juicen albumia 70-luvun lopulta. Leskisen elämäkerta kosketti oudolla tavalla, se oli paljon surullisempi kuin odotin. Ehkä jopa koin sen surullisempana kuin kirjoittaja oli tarkoittanut. Samastuin Juicen ihmisenkaipuuseen; siihen josta hän ei koskaan päässyt, joka ajoi hänet itsetuhoiseen juomiseen ja joka kai hänet loppuviimeksi sitten tappoikin. Miten yksinäinen ihminen hän kaikista hetkittäin onnellisista ihmissuihteistaan huolimattakin aina oli.

Kuten kirjan kirjoittanut Antti Heikkinen, minäkin löysin Leskisen musiikin kunnolla vasta 90-luvun puolivälissä ilmestyneen tuplakokoelman myötä. Intensiivisen tutustumisen seurauksena Juice tuli lähelle, on tuntunut läheiseltä siitä lähtien.

Mutta luin tuossa kyllä myös Tommi Liimatan Jeppiksen, joka on kyllä yksi maailman rakastettavimpia kirjoja. Liimatta on saman ikäinen kuin minä. Menimme molemmat kouluun syksyllä 1983. Elimme samoja vaiheita, tunsimme samoja tunteita, leikimme samoilla leluilla. Hurjaa luettavaa, ihanaa. Kakkososaa jännityksellä odottaen.


31.1.15

Sama vanha ärmäke 

Täällä taas. Käytin muutaman päivän käymällä läpi arkistoni, poistin osapuilleen kolmekymmentä päivitystä, lähinnä teknisesti toistaitoisimmat, muutaman ideaköyhän, hyvin vähän mitään sisällöltään häpeällistä, ja pamautin tämän taas tänne. Tauko teki hyvää. Paineet ovat kadonneet, ja kun ensi syksynä debytoin kirjailijanakin, ajattelin noista tunteista kenties tännekin kanavoituvan kiinnostava materiaalintynkää. Saa nähdä.

Mutta jollei tämä miellytä, niin muutakin on. Silmänkääntökahvila tarjoilee lähes päivittäisen annoksen herkkuja 70-luvulta, ja jokunen päivä sitten startannut Wanha Blogistania keräsi kasaan melkein kaikki bloggaajat siltä ajalta kun blogit vielä olivat, no, jotain muuta kuin peilin edessä keikistelyä ja mainontaa. Olen minä sielläkin siis, ja jos nyt äkkiä päässäni räknään, niin kyseessä on kolmastoista blogi, jota kirjoittelen. Saattaa olla että joku unohtuikin. Youtube-kanavakin löytyy nykyisin.

Tervetuloa vankilan harmaaseen arkeen taas.

8.2.14

Estopupu 

Sataa. Nostan pulkan takaisin kaapin päälle; luotan ettei sitä enää ennen ensi talvea tarvita. Pakkaan lapsen sukset ja monot takaisin komeroon. Käyttämättä jäivät, mutta luistelemaan sentään ehti. Ja yksi lumiukko - korjaan: lumikissa - väkerrettiin joulukuun alussa sinä yhtenä viikonloppuna kun silloin oli lunta. Niin että talvi tämäkin. Toppatakin jätän vielä naulakkoon. Jos nollan alle vaikka laskee vielä, ja villasukat saavat olla esillä, täällä on kylmä muutenki aina. Naakat kyyhottävät koivunlatvassa vettyneinä, kissa katsoo niitä kuin elokuvaa. Pienistä käänteistä aidosti kiinnostuen se kallistelee päätään ja kommentoi. Kas, nyt tuo yksi ravisti itseään. Oho, neljäs lehahti jostain joukon jatkoksi, märkä kuin toverinsa. Ja minä katson kissaa, ja minä kirjoitan siitä että katson kissaa joka katsoo naakkoja, ja minä kuulen sanat ääneen, kun tarkkailija näkee tekstin ilmestyvän näytölle, ja jossain taustalla minä nukun edelleen, nukun, käänteissä, lakanoiden solmuissa, ihmiselämän kätköissä, vyyhdeissä.

Eilen Yle Puheen toimittaja sai sitkeän hihityskohtauksen kertoessaan tyttöjen ympärileikkausta vastaan kampanjoivasta aktivistista. Sitä oli melko vaivaannuttava kuunnella.


3.2.14

(& ? sinä & & xa) 

Olen huomannut asioiden kerääntyvän. Pitkiä kausia katoaa siihen kuohuun, joka aina oksentuu ohitsemme, kuukausia, vuosia. Sitten jotain tapahtuu. Ja jotain muuta tapahtuu. Minäkin olen se sama ihminen edelleen kaikesta siitä huolimatta, mitä saatatte minusta lähitulevaisuudessa kuulla. Tai jos ette kuulekaan enää mitään.

Otin kuvan. Tai oikeastaan - -

Olen kyllä ajatellut sitäkin, voisiko kaltaiseni yksinelävä mörökölli vielä joskus tavata ihmisen jonka kanssa muodostaa jotain hyvää ja pysyvää. Se olisi mukavaa. Mutta toisaalta pelkkä ajatus runnoo minut näännyttävällä työläydellään: että pitäisi alkaa taas se vaihe, taas se toiseen tutustuminen, taas se itsestään kauhominen, ammentaminen, kaikki ne teljet pitäisi jälleen avata ja se on joka kerta niin murhaava prosessi, niin hirveä. Kun ei koskaan enää rakastuisi, kun pääsisi suoraan siihen tilaan jossa toinen on jo tuttu, jossa kaikki ne suuret tunteet ovat jo takanapäin.

22.1.14

23 / 40 / 9 

Olen niin monelle maininnut tälle vuodelle kaavailemistani suurista suunnitelmista, että häpeä tulee olemaan valtava sitten kun en taaskaan saa aikaan mitään. Mutta ei se mitään, olen tottunut häpeään. Se turruttaa mukavasti tiellä kohti uusia pettymyksiä.

Joku kertoi että nyt on menossa "Luovu joka päivä yhdestä tavarasta" -vuosi. En sitten jaksa näitä tyytyväisenpullean hyvinvointiyhteiskunnan tempausprojekteja. Maalaisjärkeä saa käyttää. Liiasta tavarasta luopumiseen ei nähdäkseni tarvita kampanjoita, puhumattakaan että mitään korneja dokumenttielokuvia varastoon viedystä omaisuudesta. Onko liikaa kamaa? No luovu siitä! Minulla ei ole. Olen tänä vuonnakin ostanut jo kaikenlaista mukavaa, kirjoja lähinnä mutta muutakin pitäisi. Ainahan sitä asioita tarvitsee. Enkä minä turhaa hamstraa; siltikään, vaikka eilen huomasin, että minulla on edelleen tallessa kaikki koskaan omistamani kännykät, siis vuodesta 1998 lähtien. Niitä on kuusi, nykyinen mukaan lukien. Mihin ne voisi pistää? Roskiin vai? (toimimattoman pöytäkoneen monitorin kyllä aikoinaan kippasinkin jäteastiaan, kännykät vielä kulkevat muuttokuormassa, mutta joku raja...) Ja läppäreitä on kolme. Ja takkeja yllättävän monta kun ottaa huomioon että kahta käytän. Ja makuupussi, viimeksi käytetty kymmenisen vuotta sitten. Valtava säkillinen verhoja. Pelkästään epämääräistä paperitavaraa vähintään viisi pahvilaatikollista. No niin. Joo.

Okei, voisin luopua yhdestä kiposta. Se on hölmön näköinen.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker