<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

20.12.15

X-Files 4.1: Herrenvolk 

Lattein kaudenavaus tähän mennessä, ikävä todeta. Tavallaanhan se oli odotettavissa, koska kolmoskauden cliffhanger ei sekään ollut kaksinen, mutta se miten tästä jatkettiin, oli - äh, on nyt ihan pakko todeta että laimeaa. Yllätyksetöntä. Jo jakson rakenne oli ongelmallinen: heti tunnarin jälkeen paukahtaa silmille minuutteja kestävä takaa-ajo halki hämyisen tehdasrakennuksen, myöhemmin ryntäillään lisää, ja hitaat hetket ovat muutamin poikkeuksin yllätyksettömiä nekin. Me olemme ihmisklooneja jo nähneet. Me olemme jo pitkään tienneet että kansalaisista kerätään dna-näytteitä. Alien Bounty Hunter on vaarallinen, senkin me tiedämme, ja että Tupakkamiehellä on tunteita Mulderin äitiä kohtaan, mikään tästä ei tule katsojalle yllätyksenä, vaikka tällaisen mytologiajakson pitäisi nimenomaan niitä käänteitä tarjoilla.

Muutamia sentään: Mister X heittää henkensä, mutta viimeisenä tekonaan johdattaa Mulderin jälleen uuden lähteen luokse, tällä kertaa YK:ssa työskentelevän Marita Covarrubiasin (en muistanut häntä ollenkaan, mutta aivoissa kuului kilahdus kun hän ilmestyi ruutuun). Ja mehiläiset ilmestyvät kuvioon: nehän olivat keskeisiä ainakin siinä ensimmäisessä X-elokuvassa, muistelen. Ja on kyllä tunnustettava että se lapsikloonein miehitetty mehiläisfarmi hulppean hienoissa kanadalaismaisemissa oli hieno lokaatio. Mutta sekin tuli ja meni kadotakseen jälleen. Jeremiah Smith oli vielä viime jaksossa kiinnostava hahmo, nyt hänellä oli kova halu antaa Mulderille informaatiota, ja miehet matkaavat yhdessä Kanadaan ja takaisin, eikä hän silti onnistu kertomaan kuin arvoituksia. Poikkeuksellisen tiedonjakokyvytön henkilö. Jakson suurin synti oli ehkä kuitenkin se monesti ennenkin tehty: agentit hajautettiin niin, että Mulder hoiti toimintapuolen, Scullylle jäi enempi toimistotyö. Etenkin tällä kertaa epätasapaino oli erittäin häiritsevä. Pyh.


12.12.15

X-Files 3.24: Talitha Cumi 

Parista edellisestä kaudenlopetuksesta poiketen tällä kertaa mentiin toiminnan ja trillerin sijasta enempi tunnepuolelle; ehkä osoitus siitä, miten itsevarmasti käsikirjoittajat (David Duchovny toisena osapuolena jälleen!) hahmoihinsa jo luottavat. Ja mikäs on luottaessa: nämä ovat hyvin rakennettuja henkilöitä. Pääosassa on tällä kertaa Tupakkamies ja hänen ilmeisesti jo vuosikymmeniä jatkunut yhteytensä Mulderin perheeseen ja etenkin tämän äitiin, jonka CSM kohtaa Mulderien vanhalla kesäasunnolla. Myös Herra X on paikalla ottamassa kuvia, jotka paljastavat tämän yhteyden Mulderille, mutta muusta Fox onkin sitten edelleen autuaan tietämätön. Itse asiassa hän on tämän kuvion kanssa jatkuvasti täsmälleen samalla viivalla kuin katsojakin - me tiedämme saman verran kaikesta. Kun Mulderin äiti sitten halvauksen saaneena joutuu sairaalaan, ollaan poloista agenttia taas mankeloimassa henkisesti. Kun Fox itkee äitinsä sairaalavuoteen äärellä, käy mielessä että eikö tämä nyt jo riitä...

Ei tämä silti loistokas jakso ollut. Muotoamuuttavat muukalaiset ja jopa nuoren Schwartzeneggerin näköinen Alien Bounty Hunter ovat taas mukana, mutta en oikein ole itse täysillä. Pidän tuon salaliiton historiallisista juonteista, kuten olen jo ennenkin todennut. Isä-Mulderin, Tupakkamiehen, Deep Throatin ja muiden nyt jo vanhojen ukkojen muinaiset vehkeilyt ovat oivaa juonimateriaalia hitaasti paljastuessaan. Mutta tämä nykyhetkeen sijoittuva kuvio saa minut vähän uupumaan. Cliffhangerikään ei nyt ollut kaksinen. Mutta Herra X:n rooli tämän jälkeen mietityttää; sen verran brutaalin nyrkkimatsin hän ja Mulder ottivat. X:n viimeiset sanat: "You're a dead man, agent Muder. One way or another." En muista nähdäänkö häntä enää, ja missä mittakaavassa. Yritän olla vilkuilematta spoilereita. Lisäpointti vielä: Mark Snow oli huikeimmillaan. Lähes koko kolmevarttisen ajan velloo eeppinen musiikki taustalla. Kyllä tämän selvästi haluttiin olevan klassinen kaudenpäätös taas, mutta näin majesteettisen kauden jälkeen ei siihen pelkkä musiikki riittänyt. Olisin kaivannut enemmän. Vaikka Deep Throatkin vieraili - kätevä elementti nuo muodonmuuttajat mahdollistaessaan edesmenneiden hahmojen comebackeja rajattomasti. (Ja sen verran Imdb:stä vilkaisin, että Jerry Hardin on mukana myös tänä vuonna paluun tehneessä uudessa X-sarjassa... haluanko nähdä sitä? On kuulemma hillittömän itsetietoinen metasarja, eli mitä ehdottomimmin haluan, luulen. Sitten joskus.)

Tupakkamieheltä irtoaa myös jakson paras sitaatti: "We give them freedom. They give us authority." Mutta ei ole lainkaan varmaa uskooko hän omiin sanoihinsa enää. Alkujaan niin kaikkivoipaiselta tuntunut hahmo on kolmoskauden aikana alkanut vaikuttaa perin juurin hermostuneelta.




Totutuksi lopuksi vielä kolmoskauden viisi parasta jaksoa:

1. Jose Chung's "From Outer Space"
Kyllä tämä Darin Morganin megateos ykköspaikan odotetusti otti, vaikka onkin toisenlainen kuin mikään muu sarjassa nähty.

2. Paper Clip
Ehkäpä sen ikimuistoisimman X-kohtauksen vuoksi, jossa M & S löytävät loputtomat arkistokaappirivit hylätyn kaivoksen käytäviltä. Ja sitten pieniä hahmoja juoksee, ja ufo kohoaa taivaalle ja taskulamppujen valokeilat viuhuvat... No olihan tämä timantiksi hiottu toimintajakso kaikin tavoin kyllä.

3. Clyde Bruckman's Final Repose
Lisää Darin Morgania. Nousi kolmossijalle ennen kaikkea hienon dialoginsa ansiosta. Se tosiaan kruunasi tämän kaikin muinkin tavoin upean jakson.

4. Pusher
Oivallinen kertarykäys, jossa (enkä osaa tätä selittää tarkemmin) jotenkin älyttömän viehättävä retroleffatunnelma. Sellainen 70-luvulla tehty jännäri. Tai 80-luvun ninjahalpis. Ai eikö? No minulle tuli mieleen. Yksi parhaista murhaajahahmoista myös, ja Vince Gilligan nousi kiinnostavien kirjoittajien joukkoon.

5. War of the Coprophages
No pääsihän se Morganin kolmaskin jakso listalle. Tämä on tunnelmaltaan yksi surrealistisimpia X-jaksoja, ja kestää takuulla vielä monta uudelleenkatselua. Turha yrittääkään kaikkia viittauksia ja pikkujuttuja bongata kerralla.




Ja sitten ei muuta kun neloskauden pariin. No saattaapa tahti nyt vähän hidastua kun hankin Lostin neljä ensimmäistä kautta dvd:llä. Niistä en kirjoita. Mutta sarja muuten on kyllä houkuttanut uudelleenkatselun ääreen jo pitkään.


10.12.15

X-Files 3.23: Wetwired 

Jossain määrin samankaltaiseen peruskuvioon pohjautuva jakso kuin kakkoskauden mainio Blood, mutta vähäeleisyydessään uskottavampi. Television kautta lähetettävät subliminaalit signaalit siis tekevät satunnaisista kansalaisista tappajia, Mulder saa vihjeen että jutussa olisi tutkittavaa, eikä kulu kauaakaan kun agentit ovat korviaan myöten ongelmissa itsekin. Myönnetään että formaatin pakottama kolmen vartin kesto oli tällä kertaa hieman ongelmallinen, sillä se mitä tapahtui oli kovin nopeaa ja vailla kovin pitkiä johdatuksia. Joka tapauksessa Scully uppoaa tutkimaan yhden murhista pidätetyn kotoa löytyneitä videonauhoja ja on tuota pikaa itsekin saman aivopesun uhri. Tästä puolesta pidin eniten: vaikka katsoja tietää Scullyn näkevän, kuulevan ja uskovan harhoja, tunne välittyy vahvasti. Kameratyö nitkahtaa juuri sopivasti nyrjälleen, musiikki sykkii, Gillian Anderson vakuuttaa ihmisenä jonka luottamus on yhtäkkiä tuhottu. Mulder ja Tupakkamies juttelemassa tuttavallisesti öisessä autossa on X-katsojaan väkisinkin vaikuttava näky, sen verran syvälle nämä henkilöt ovat jo tässä vaiheessa sarjaa päässeet. Muutenkin mukaan oli haalittu koko sivuhenkilökaarti: Skinner piipahtaa, The Lone Gunmen tarjoaa teknistä osaamistaan (ja on myönnettävä että alan lämmetä heidänkin läsnäololleen hitaasti), Scullyn äiti on mukana ja jakson lopulla myös Mister X, joka on paitsi henkilökohtaisesti mukana koko testimielessä organisoidussa aivopesukokeessa, myös se joka johdatti Mulderin jutun pariin toiveena saattaa se julkisuuteen. Mutta, X:n sanoin, Mulder epäonnistui - hän ei saanut todisteita kasaan, ei estänyt kuolemia (no sentään Scully ei tappanut ketään - ja jotenkin yhtäkkiä hän parantuikin, mikä jäi vähän auki mutta oli kai se oletettavissa, joten turha siihen tuhlata kallisarvoisia minuutteja...), hänelle ei lopulta jäänyt käteen mitään. Viimeinen kohtaus sitoo yhteen Tupakkamiehen ja X:n kieron hienolla tavalla. Pidän X:n hahmosta: pelkästään tämän jakson kahden kohtauksen aikana katsojan oletus hänestä heilahtelee ääripäästä toiseen - ystävä vai vihollinen?

Internet on mainio asia. Paljastui esimerkiksi että tämän jakson käsikirjoittaja Mat Beck on X-Filesissa koko sarjan ajan työskennellyt erikoisefektimies, jonka ura on alkanut jo 70-luvun lopulla, ja joka yhä vieläkin paiskii hommia ison luokan leffoissa. Wetwired on hänen ainoa käsikirjoituskrediittinsä. Kaipa sitä muitakin on mukana ollut vääntämässä (viittaan edellisjaksoon, johon Darin Morgan oli lisännyt kokonaisia kohtauksia ilman että sitä millään tavoin noteerattiin krediiteissä), mutta nappisuoritus silti. Hyvä elokuvallinen juoni ja henkilöt ovat kohdillaan. Mitäpä sitä enempiä vaatimaan.


7.12.15

X-Files 3.22: Quagmire 

"Poor Queequeg!"

Mielenkiintoinen jakso (jonka käänteet ja suuren osan dialogiakin muistin hyvin... olen edelleen vähän epätietoinen miksi joidenkin jaksojen kohdalla näin on, toisten, hyvienkin, ei lainkaan), joka on periaatteessa mitä suoraviivaisin Monster Of The Week, mutta tapausta käsitellään muutamin yllättävin tavoin. Alkupuoli on sitä tavallista: Georgiassa sijaitsevalla järvellä alkaa ihmisiä kadota (ja puoliksi syötyjä ruumiita pulpahdella esiin), ja Mulder on pakkoraahannut Scullyn mukaansa paikan päälle, koska kansanuskomus on sijoittanut kyseiselle järvelle myös Big Blue -nimisen järvihirviön. Ja Scully on joutunut äkkilähdön vuoksi ottamaan mukaan myös koiransa Queequegin (jonka hän sai jaksossa Clyde Bruckman's Final Repose... ja jonka jotenkin muistin olleen enemmänkin kolmoskauden aikana esillä, mutta tämä on poloisen Queequegin isoin ja viimeinen esiintyminen). Puoliväliin asti kaikki sujuukin suht odotetusti. Tapaamme toinen toistaan punaniskaisempia paikallisia, joista iso osa päätyy pikapuoliin monsterin (jota katsojat eivät näe, tietenkään) kitaan, ja sinnehän sitten kohtalokkaana viimeisenä yönä myös urhea Queequeg joutuu. Agentit suuntaavat öiselle järvelle hirviöjahtiin veneellä, haaksirikkoutuvat kivenpahaselle ja Mulderin harhaiseen totuuden etsintään perinjuurin kyllästynyt Scully alkaa tykittää totuuksia partnerilleen.

Rakastan kyseistä kohtausta. Mustuus, sumu ja aaltojen loiske ympäröi agentit. Scully on juuri menettänyt koiransa Mulderin höyrypäiselle hirviöjahdille. Hänen kyllästynyt vastauksensa Mulderin innolle siitä että hirviö on lähellä on jotain mihin katsojakin voi yhtyä: "So what if it was?" Eihän sillä merkitystä ole. Mulder on paikalla vain koska, eikä varmasti ole ennen Scullyn huomiota itsekään pysähtynyt ajattelemaan miksi juuri hänen pitää olla kaikkialla, miksi juuri hänen on kaivettava "totuus" esille asioista kuin asioista, niinkin älyttömistä kuin jonkin suuren eläimen syömät ihmiset syvän etelän suositun kalajärven rannoilla. Dialogi helmeilee kirkkaana ja älykkäänä. Olinpa antamassa isot plussat käsikirjoittaja Kim Newtonille, kunnes netti kertoi, että tuon koko kohtauksen kirjoitti tuossa taannoin kovin ylistämäni Darin Morgan, joka muutenkin paranteli käsistä sieltä täältä. Selittänee sekä Queequegin läsnäolon, että Morganin omasta torakkajaksosta tutut pilvenpolttajat, jotka tällä kertaa hengasivat Georgiassa sammakoita nuollen.

Ei klassikkojakso, mutta valtavasti hyvää materiaalia. Sinisen kuun valaisema metsäkin on näyttävä, mutta pakko myöntää etten missään vaiheessa saanut aivojani nyrjätettyä Georgian reheville mangrovesoille: X-Fileshan kuvattiin Kanadassa, ja kyllä nämä jylhät havumetsät ja lumihuippuvuoret siltä näyttävätkin. Olikohan tuotantotiimissä joku projekti antaa joka osavaltiolle oma jaksonsa, en muuten ymmärrä miksi jaksoa ei ihan yksinkertaisesti sijoitettu pohjoiseen.


6.12.15

X-Files 3.21: Avatar 

Walter Skinner on ehdottomasti X-Filesin kiinnostavin sivuhenkilö, ja arvostan tuotannon halukkuutta omistaa kokonainen jakso hänelle. Avatar onnistuukin kertomaan Skinneristä paljon, tapaamme hänen avioeroa vaativan muualle muuttaneen vaimonsa (eikä ole kauaa siitä kun tuskailin assistant directorin olevan ilmeisesti kovin yksinäinen), kuulemme nuoruuden kokemuksista Vietnamissa ja sellaista. Mutta ennen kaikkea Skinneriä koetellaan. Hänen vaimonsa on jättämässä, ja baari-illan päätteksi mies päätyy tapaamansa naisen kanssa sänkyyn - vain löytääkseen tämän aamulla vierestään murhattuna ja itsensä luonnollisesti pääepäiltynä. Kaiken lisäksi mies näkee näkyjä kirkuvasta vanhasta naisesta. Friikkiä? Eipä sitten muuta kuin Mulder ja hänen succubus-teoriansa kehiin.

Avatar on ideana hyvä, mutta jaksona lievästi ongelmallinen. Juonta on lopulta kovin vähän. Eteneminen on hidasta, ja vaikka tunnelmaa tällä kenties tavoitellaankin, ei tunnelma aina täysin välity. Scullyn ja varsinkin Mulderin halukkuus auttaa heidän puolestaan itsensä likoon monesti laittanutta esimiestä on helppo ymmärtää, mutta tälläkin kertaa teoriat jutun taustalla tuntuvat nousevan jotenkin yhtäkkisesti esiin. Mikä kuitenkin oli kiinnostava käänne: itse kummitusnainen ("avatar?") oli lopulta sivuseikka, enemmän katsojien hämäämistä kuin mitään. Eukko nyt vain sattui seuraamaan Skinneriä; tosiasiassa murha oli tosiaan lavastus, Tupakkamiehen yritys murtaa Skinnerin uskottavuus ja sitä kautta koko X-Files... Eli tämä olikin siis mytologiajakso? Piru vie, että katsojaa vedätettiinkin. No, Skinner jatkaa siis työssään, ilmeisesti avioliitossaankin, joten isompaa vahinkoa ei sattunut, mutta eipä katsojakaan sykähtynyt syvästi. Tiedämmekö hänestä nyt enemmän? Jonkin verran. Palataanko hänen yksityiselämäänsä sarjassa myöhemmin? Jotenkin on sellainen käsitys että ei, mikä tekee tästä jaksosta hieman toisarvoisen, valitettavasti. Panin kyllä merkille, että David Duchovny oli jälleen ollut mukana käsikirjoituspuolella. En tosiaan ollut tietoinen hänen kirjoitelleen X:ää näin ahkerasti.


4.12.15

X-Files 3.20: Jose Chung's "From Outer Space" 

Darin Morgan. Mies joka ilmestyi melkolailla tyhjästä X-Filesin kirjoittajatiimiin kakkoskaudella, kirjoitti tähän kolmannen kauden loppuun mennessä neljä jaksoa ja katosi sitten. Hänen tuotantoaan muistellaan lämmöllä, eikä ihan vähän: Jose Chung on huomattavan monessa nettilistauksessa rankattu sarjan parhaaksi jaksoksi. Saatan olla samaa mieltä, katsotaan nyt sitten kun olen uudelleennähnyt kutoskauden jakson Field Trip, jolle olen tuon arvosanan joskus antanut. Joka tapauksessa Jose Chung on siis Darin Morganin neljäs ja viimeinen jakso, ja vaikka on sääli että sarja menettää näin häkellyttävän omaperäisen käsikirjoittajan, on myös ymmärrettävää, että Morgan ei enää jatkanut. Minne hän olisi tästä mennyt? Jose Chung on pyörryttävän täyteen viittauksia, käänteitä, kliseitä ja niillä leikkimistä, hahmoja ja heidän heijastuksiaan totuudesta. Se on mestarillista kerronnan tasojen pyörittelyä, jonka pohjana on näennäisen klassinen abduktiotapaus: kaksi nuorta kohtaavat syrjäisellä tiellä ufon ja heidät siepataan sen kyytiin.

Tarina alkaa sen jälkeen kun se on jo päättynyt: menestyskirjailija Jose Chung, joka on jo tehnyt tutkimuksia itse tapahtumapaikkakunnalla, haastattelee Scullya ja pyytää tätä kertomaan totuuden tapauksesta. Scully kuvailee paikan päällä Mulderin kanssa tekemiään tutkimuksia, ja silminnäkijöinä ovat toinen toistaan originellimmat hahmot, joista jokaisella tuntuu olevan käsitys siitä mitä tapahtui, koska se tässä jaksossakin todetaan: abudktiotapahtumat ovat muuttuneet populaarikulttuurin peruskauraksi. Totta kai kaikki tietävät mitä tapahtuu ja miksi, mutta miksi jokaisen tarina on erilainen? Kenen kokemus on totta, ja lopulta: onko mitään totuutta olemassa, tapahtuiko mitään? Todistajanlausuntojen kuva Mulderista ja Scullysta on katsojalle yhtä etäinen kuin kuvaus kenestä tahansa muusta, ja täten herää kysymys: onko itse X-Files kokonaan puolueellisen filtterin läpi nähty? Tätäkö nämä sympaattiset agentit todella ovatkin muiden silmin nähtynä?

Kakkoskauden DVD:llä Chris Carter totesi, että Darin Morgan käsikirjoitti siten kuin olisi halunnut tuhota koko sarjan. Ja juuri senhän hän tässä magnum opuksessaan tekee. X-Files riisutaan niin alkutekijöihinsä, että edes päähenkilöitä ei enää tunnista. Edes heidän totuutensa ei ole enää totta, ja lopullinen sulkeuma jää tälläkin kertaa, kuten niin usein, saamatta. Mutta tällä kertaa katsoja jää niin monumentaalisen tyhjän päälle, että sen aikaansaanti näin tiheällä käsikirjoituksella tyrmää. Minkään tapahtumisesta ei voi lopulta olla varma. Edes legendaarisen aivot kiepauttava teaser - joka sentään tuntui olevan se mikä varmuudella tapahtui, ei sitten lopulta ehkä kuitenkaan ollut totta. Kaikkien näiden tasojen ylle Morgan viljelee omaa huumoriaan, joka on ennen kaikkea eksentristen hahmojen yhä tiheämpää ilmestymistä tarinaan mukaan. Viittauksia sinkoilee kaikkiin suuntiin: jokaisen hahmon nimi on kunnianosoitus johonkin, jokainen kohtaus sisältää yleensä vähintään yhden heiton joko X-Filesin omaan absurdiin todellisuuteen tai science fictioniin yleensä. Scully on järjen ääni, mutta lopulta hänkin imeytyy mukaan tarinan harhoihin. Kävivätkö mustapukuiset miehet todella hänen luonaan? Mulderin muistin mukaan kyllä, Scullyn ei.

Darin Morgan tosiaan tämän jälkeen enimmäkseen katosi. Hän kirjoitti Carterin toiseen sarjaan Millenniumiin kaksi jaksoa, joista Somehow Satan got behind me on ehkä omaperäisin ja tyrmäävin kolmevarttinen jota olen jenkkitelevision koskaan nähnyt tuottavan - se käyttää samanhenkistä kerrontatekniikkaa kuin Jose Chung, mutta - no niin, sanotaan että näin jakson joskus vuonna 1999 kun se Suomen kanavilla näytettiin ja muistan sen yhä. Pitäisi nähdä sekin uudestaan. Joka tapauksessa Jose Chung on mestariteos, se kai on tullut selväksi. Se on tarinankertojan taidonnäyte; samanaikaisesti sekä kunnianosoitus että estoton parodia X-Filesista ja niin monen epäluotettavan kertojan yhtäaikainen kuoro, että niiden äänien syvyydestä kenties nousee jokin yhden ihmisen "kokemusta" suurempi totuus. Kenties.


3.12.15

X-Files 3.19: Hell Money 

Mitä sanoinkaan juuri viimeksi näistä etnisistä jaksoista? Otan nyt puheitani vähän takaisin, koska Hell Money käsittelee ei-amerikkalaista kulttuuria oikeastaan ihan tyylillä. San Fransiscon Chinatowniin sijoittuvassa jaksossa pyöritään kiinalaisten maahanmuuttajien omaan eristyneeseen maailmaan muodostuneen julman pelin ympärillä: kulttuuriseen tyhjiöön pudonneet siirtolaiset ovat ajatuneet osaksi arvontaa, jossa pääpalkintona hohtaa iso tukku rahaa - mutta jossa pääpalkinto jää silti jokaiselta saamatta ja osallistujat vain menettävät kauppatavaraksi sopivia sisäelimiään. Pois pelistä ei tietenkään pääse.

On monta syytä siihen miksi tämä jakso onnistui (vaikka myönnän, että kun hyvin muistin tämän ei-niin-erikoisena tapauksena, oli suuri houkutus hypätä suoraan seuraavaan, kun olen kyseistä jaksoa odottanut kuin kuuta nousevaa...). Ehkä parasta tietynlainen luonnollisuus, joka korostui niissä arvontakohtauksissa: saliin oli koottu hirveä määrä extroja, ja kiinankielinen puheensorina, ihmisten eleet, pukeutuminen, mikään ei ollut sitä nolostuttavaa "tunikoita ja shamaanijuomaa"-tasoa kuin millä edellisjakson eteläamerikkalaisia kuvattiin. Ylipäätään kaikki yksin kiinalaisten keskuudessa tapahtuneet kohtaukset käytiin tekstitetysti kiinaksi, mikä lienee nykyisin jo käytäntö jenkki-tv:ssäkin, mutta ei taatusti ollut sitä vielä vuonna 1996, eli plussat siitä; jopa Mark Snow oli inspiroituneempi nyt. Viimeviikkoisten panhuilujen (oh god) tasolle ei vaivuttu, vaan surullinen urkuteema johdatteli agentteja pimeästä tilasta toiseen. Niin tosiaan, pikku hiljaa saisivat alkaa valoja sytytellä tässä sarjassa: oliko koko kolmevarttisen aikana yhtään päiväkohtausta? Ehkä yksi. Loput ajasta mentiin hämärässä, jopa ihmisten asunnoissa oli verhot kiinni ja yksi pieni yölamppu jossain nurkassa. Pöh.

Ei Hell Money siis mikään klassikkojakso ollut, mutta pidin siitä nyt enemmän kuin ennen. Tunnelma toimi, ja jotenkin agentit olivat koko ajan yhtä ulkopuolella kuin katsojakin. He eivät päässeet kulttuurieron muurin läpi, ja vahvana ilmassa leijui se tunne, että kun tapaus päättyy, se ei sittenkään pääty. Että Mulder & Scully saattavat olettaa ratkaisseensa jotain, mutta mikään ei lopulta muutu. Kuten loppukohtaus sitten osoittikin. Toinen pointti: tämä oli yksi niistä harvoista jaksoista, joissa ei ollut mitään yliluonnollisen häivääkään - mikä ei haitannut ollenkaan, paitsi herätti kysymyksen miksi M & S ylipäätään olivat San Fransiscossa juttua tutkimassa? Tämä ei selvinnyt. Ai niin ja lopuksi vielä: olipa pari kovaa vierailevaa näyttelijääkin mukana, Ozista tuttu B. D. Wong juttuun sekaantuneena amerikankiinalaisena poliisina ja ei-vielä-tähti Lucy Liu, joka oli onneton ja arka ja täten kaikkien tähtirooliensa vastakohta.


1.12.15

X-Files 3.18: Teso dos Bichos 

Äh, edellinen jakso oli niin täydellinen, tämä oli kyllä... Muistin että tämä on huono. Mutta en että tässä huonous oli tasaisesti ja kaikenkattavasti levittäytynyt jokaiselle osa-alueelle. Häkellyttävää että pääsääntöisesti huippulaatuiseen kolmoskauteen mahtuu tällainenkin pohjakosketus, tosin se sentään on sanottava että loppumetreillä sai ääneen nauraa. Ei tosin sillä että komedia olisi tarkoituksellista ollut. No joka tapauksessa, heti ensi sekunneilla mennään metsään, kun Ecuadoriin sijoittuva arkeologinen työmaa vilisee tunikaan ja andipipoihin pukeutunueita työläisiä ja panhuilu soi. Ei. Nämä etnisesti virittyneet jaksot ovat aina olleet jokseenkin kiusallisen feikin tuntuisia, mutta harvoin näin. Työpäivän päätteeksi kaivuujengi kokoontuu nuotion ympärille hokemaan mantraa ja hörppimään taikajuomaa. Ihanko? Jos X-Files olisi tehnyt Suomeen sijoittuvan jakson, olisi jengi varmaan kulkenut kaduilla neljäntuulenlakit päässään joikhuja kailottaen. No, kaivuutyömaalta löytyy luuranko, joka kuljetetaan museoon Bostoniin, ja museon henkilökunta alkaa kuolla. Tai no, kadota - mitään varsinaista kuolemaa ei näytetä, kiitos todennäköisesti ylittyneen budjetin. Tai ehkä vain pimeyden. X on kuuluisa tunnelmallisen pimeistä interiööreistään, mutta Teso dos Bichos on niin pikimusta, että suuren osan ajasta ruudulta näki oman heijastuksensa. Joka näytti harvinaisen tympääntyneeltä.

Juoni on siis jo tähän mennessä niin loppuunkaluttu kuin voi olla. Epäkiinnostava museoväki kuolee säkkipimeässä museossaan (luulisi että tutkimustyötä tehdessä edes sytyteltäisiin valoja, mutta ei ilmeisesti) epäkiinnostavasti yksi kerrallaan ja agentit heittelevät teorioitaan; itse asiassa alkutekstit vielä pyörivät kun Mulder jo toteaa että varmaan syyllinen on noissa luissa oleva kirous. Olisivat vaan vetäneet lopputekstit siitä suoraan framille. Paitsi että sitten olisi jäänyt näkemättä se surkuhupaisan hilpeyden huipentuma - se mihin niiden luiden mukana tullut kirous iski. Kissoja. Kymmenittäin mitä herttaisimpia kotikissoja, jotka leppoisasti hyppelehtivät ja tassuttelivat museon alaisessa viemärissä. Kyllähän siihen kuvan päälle kovasti liitettiin sähinää ja mouruamista, mutta näkihän sen että nämä kissat olivat mitä tyytyväisimpiä oloonsa. Paitsi se kovasti irvistävä nukke, joka lähikuvissa verihampaisena välähteli. Ja sitten taas kissat laiskasti maleksivat. En keksinyt muuta syytä miksi agentit näitä leppoisia otuksia juoksivat kauhuissaan pakoon kuin kummankin pahanlaatuinen kissa-allergia. Majesteettisen kökköä. Mutta kissat varmaan saivat kuvauspaikalla kalaa ja niillä oli paljon kavereita. Toivotaan ainakin.


This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker