<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

26.7.15

X-Files 2.5: Duane Barry 

Tämä on kuuluisa jakso, sarjan ensimmäisen kaksiosaisen alkupuolisko ja yhtäkkiä tauon jälkeen otetaan aimo harppaus takaisin mytologian puolelle. Painajaismaisista abduktiokokemuksistaan kärsivä entinen FBI-agentti ottaa panttivankeja ja kukas muu kutsutaan hätiin kuin Mulder, joka pikapuoliin löytääkin itsensä puhelinyhteyden sijasta yhtenä vangeista. Mutta Mulder haluaa uskoa, ja kovin graafiselta, kerta kaikkiaan kyseenalaistamattomilta, Duanen humanoidikokemukset vaikuttavatkin. Mutta Scullylla on tarkempaa tietoa - miehen menneisyydestä paljastuu aivovaurio ja taipumus patologiseen valehteluun. Ja juuri kun katsojat olivat mykistyneitä: näin suoraan meille nyt vihjailujen jälkeen näytetään humanoideja ja ties mitä!

Tietenkään X-Files ei voinut antaa mitään näin annettuna. Kyllä sarja senkin lopulta teki, muistaakseni, mutta meni siihen paljon pidempi aika, toistaiseksi oli tyydyttävä vihjeisiin ja arvailuihin, mutta ainakin olemme sellaisen henkilön käsissä, joka taatusti tietää mitä tekee: Chris Carter on paitsi kirjoittanut, ensi kerran myös ohjannut jakson. Kaikesta tästä huolimatta Duane Barry jätti minut vähän kylmäksi. Mitään erityisiä muistijälkiä se ei ollut aiemmilta kerroiltakaan jättänyt, enkä tiedä onko syy se, että kyllä tästä huomaa tuplajaksouden (eli tempo on hidas ja jotkut kohtaukset lievästi venytettyjä) vai se, että varsinkin nyt mutta ehkä jo silloin koko kuvio oli loppujen lopuksi aika perinteinen. Panttivankitilanteita on nähty elokuvissa ja poliisisarjoissa maailman sivu. Eivät nuo abduktiojututkaan olleet edes vuonna 1994 mitään upouutta kuvastoltaan. Jotenkin Duane Barry on yllätyksetön suurimman osan kestostaan, vasta viimeisen neljänneksen aikana tapahtuu muutama nopea äkkikäänne ja tietysti loppu jää auki. Mutta ehkä vähän kuluneella tavalla sekin. Taasko joku pyskopaatti saapuu Scullyn kotiin? Ei muuta kuin jonon jatkoksi vaan.


23.7.15

X-Files 2.4: Sleepless 

Yritän olla toistamatta itseäni, mutta minkä sille voi kun sarjan taso on singahtanut niin pilviin. Ykköskaudella Sleepless olisi vielä ollut aika unohdettava perusjakso, nyt jokainen pienikin asia on tehty viimeisen päälle hyvin. Juoni on oikeastaan melko elokuvallinen: Vietnam-traumoista kärsivä veteraani tappaa syyllisuudentuntoisia joukkuetovereitaan 24 vuotta sodassa tapahtuneiden raakuuksien jälkeen, mutta miten, se ei heti olekaan ihan ilmiselvää, ja pian paljastuu että kyseiselle joukko-osastolle on tehty varsin radikaaleja kokeita sotavuosina. Elokuvallisella tarkoitan siis sitä, että tästä tarinasta ja asetelmasta olisi saanut hyvinkin näppärän jenkkien sotahäpeää puivan trillerin vähän Sevenin henkeen. Mutta tämä juoni ei ole nyt tärkein, se on taustakauraa sille suuremmalle kuviolle, joka muhii taustalla taas kiivaammin kuin pariin viime jaksoon. Tutustumme ensi kerran agentti Alex Krycekiin, joka on innokas siloposkinen Mulderia fanittava nöösiagentti vielä tässä (aina viimeiseen kohtaukseen asti...), ja suorastaan sympaattista on se, miten kaiken kokeneet konkarit Mulder & Scully häntä dissaavat. Ja tavataanpa myös Deep Throatin paikan sisäpiirinmiehenä perinyt herra X - kiukkuisempi ja vastahakoisempi kuin DT, mutta mielenkiintoinen hahmo heti.

"Se suuri juoni" siis etenee aimo harppauksin, kun X-mytologian keskeisiä hahmoja pelmahtaa framille, ja sittenkin se miksi eniten pidin tästä jaksosta oli tuotannon taso. Näyttelijät olivat loistavia kaikki, musiikki - ah, vihdoin Mark Snow pääsee ykköskauden parhaiden hetkiensä tasolle tällä kolkolla industrial-pianokalkatuksella, hyytävää. Ja ohjaaja (Rob Bowman, yksi keskeisistä X-ohjaajista) on aivan villinä: hillittömiä kamera-ajoja, pitkiä otoksia, pyörryttäviä kuvakulmia, kaiken kaikkiaan teemaan sopivasti unenomainen ja vainoharhainen tunnelma ensi hetkistä lähtien. Laatukamaa, vaikka perustarinan simppeliys jättääkin tämän pykälän verran vaikkapa edeltävän Bloodin alapuolelle. Mutta Gillian Anderson saisi jo pian synnyttää, Scullyn nimittäin mielellään jo näkisi tositoimissa.

21.7.15

X-Files 2.3: Blood 

Ah, Darin Morgan, olemme odottaneet sinua. Sarjan tähän asti timanttisimpia jaksoja käsikirjoittaneen Glen Morgan / James Wong -parivaljakon toisen osapuolen velipoika tekee nyt ensiesiintymisensä kirjoittajapuolella (hän  piipahti jo viime jaksossa näyttelijänä tehden vaikuttavan roolityön ihmismatomutanttina), tosin vielä toistaiseksi vain jakson juoni on hänen käsialaansa, varsinainen kässäri on M/W-kaksikon työtä. Joka tapauksessa jo pelkkä nimi alkuteksteissä herätti toiveita, sen verran hyvin Darin Morgan jäi mieleen outojen, hauskojen ja kokeellisten jaksojen kirjoittajana X-Filesin myöhempien kausien aikana. (ja vielä paljon oudompia, hauskempia ja kokeellisempia töitä hän teki Millenniumin, tuon Chris Carterin syyttä sorsitun myöhemmän sarjan puolella, mutta se olkoon toinen tarina)

Blood onkin hyvä. Perusjuoni on tyly: pikkukaupungissa alkaa esiintyä silmittömiä joukkomurhia kun tavallisilla kansalaisilla kilahtaa. Katsojat näkevät syynkin, kun kauhukohtausten lamaannuttamat ihmispolot alkavat nähdä tappoviestejä laitteiden kuten pankkiautomaatin ja hissin näyttötauluilla. Teorioita sinkoilee, Mulder on kentällä tehden melko perinteistä etsiväntyötä (ja Scully entistäkin visummin syrjässä toiminnasta) ja piru vie että kaikki on vaan tehty niin kertakaikkisen hyvin että tämä jakso oli täyttä dynamiittia. Ohjaaja David Nutter on hauskan, hullun ja piinaavan käsiksen tasolla täydellisesti, ja Blood sisältää jopa useamman kuin yhden oikeasti aika jännitystä kiristävän kohtauksen. Mutta viimeinen kymmenminuuttinen: silkkaa ohjauksen, kuvauksen, musiikin ja näyttelijäsuoritusten juhlaa.

En keksi moitittavaa. Vieraileva starba William Sanderson (joka IMDB:n mukaan on esiintynyt sellaisissa sarjoissa kuin True Blood ja Deadwood - mutta enhän minä niitä ole katsonut; sen sijaan muistan hänet hyvin Babylon 5:stä, kuinkas muuten) on täydellinen roolissaan kauhukohtauksista ja paranoiasta kärsivänä piruparkana. Vähän kuin se William H. Macyn esittämä nörtti Magnoliassa mutta hysterian rajalle ajettu pakokauhuineen. Täydet pointsit. Hemmetti että kakkoskausi on toistaiseksi ollut hyvä.


17.7.15

Neljä kaltaistasi katua 

Kesällä maaseutuasunnollani hoivasin ex-puolison sinne aikanaan istuttamia marjapensaita, jotka eivät koskaan kasva suuriksi, koska sijaitsevat heinikkoisessa nurkassa tonttia ja niitän ne joka vuosi vahingossa melkein hengiltä. Tästä saisi varmaan jonkin hienon vertauskuvan rakenneltua, mutta olen liian väsynyt sellaiseen. Tiedän että on yleinen vitsi, miten taloyhtiöiden remontit toimivat, mutta kai siihen on joku oikea syy miksi ne menevät juuri niin kuin niissä vitseissä: seitsemältä aamulla alkaa hirveä runttaus sekä rappukäytävässä (putkiremontti) että ulkona (julkisivuremontti), mutta puoli yhdeksältä molemmat päättyvät ja loppupäivä onkin sitten mukavan hiljaista. Kun on yhden aikaan yöllä päässyt iltavuoron jälkeen nukkumaan niin ei kyllä yhtään naurata. Mutta elämä, se sentään nauraa. Omaa vihlovaa iloaan se tarjoaa kaikkien kuolevien äänellä kirkuen. Olin luullut olevani valmis asioihin, en ollut sittenkään. Olen kyllästynyt olemaan.


15.7.15

X-Files 2.2: The Host 

Kun homma toimii, se toimii. Edellisen jakson moniaalle kurottelevat juonirakennelmat unohdetaan hetkeksi, ja näyttämölle uiskentelee kauden ensimmäinen monster of the week. Ja tehokkaasti sen tekeekin. Kuten jo edellä sanoin, on nyt kakkoskaudelle tultaessa sarjan panoksia korotettu rutkasti. Viemäriverkossa asusteleva olento on yliampuvan karmea, puolimädäntyneen venäläisen merimiehen ruumiinavauksessa ei säästellä lähikuvia (sentään tv:n sallivuuden rajoissa mennään, tietenkin, mutta niitä rajoja kyllä koetellaan) ja koko ajan liikutaan muutenkin jossain kuvottavan ja kutkuttavan rajamailla: syljetään verta, leikellään ruumiita, kahlataan viemärivedessä ja mennään pää edellä koko ajan sinne mihin ei kukaan täysjärkinen menisi.

Jonkin verran pitkällisempääkin juonta jatketaan: agentit ovat yhä sijoitettuna kumpikin taholleen, (tosin se että Mulder on Hostin ainoa aktiivinen kenttätoimija johtuu enemmän siitä, että Gillian Anderson oli jo melko pitkällä raskaana ja siksi kirjoitettu sarjassa hetkeksi syrjempään) mutta "joku" soittelee Mulderille kertoen olevansa tämän ystävä byroon sisällä. Mutta kuka? Myös AD Skinnerin todellinen luonne alkaa pikkuhiljaa paljastua: jäykästä kapiaishenkisestä olemuksestaan huolimatta hän on sittenkin Scullyn & Mulderin puolella.

The Host on hyvin lähellä päästä klassikkosarjaan. Ihan Eugene Victor Toomsin veroinen ei tämä matoihminen kuitenkaan ole, vaikka jakson loppu kertookin, ettei tässä tapettu ollut ainoa yksilö. Ei tälle silti tainnut koskaan jatkoa tulla, enkä tiedä olisiko se toiminutkaan. Tässä kun kuitenkin oli jo mukana se musta huumori, mikä Toomsin tarinan yhteydessä tuli vasta jatko-osajakson myötä mukaan.

Siis kuvottavan hyvä episodi, kertalaakijaksojen parhaimmistoa tähän asti, ja ykköskauden jälkeen saatu lisäbudjettikin näkyy sikäli, että edellisen jakson tavoin olivat tälläkin kertaa kaikki vierailevat näyttelijät pääsääntöisesti hyviä. Vedenpuhdistuslaitoksen johtaja oli jopa poikkeuksellisen mainio, niin hahmona kuin roolityönä. Ja on muuten kansainväliseksikin mennyt: Little Green Menissä solkotettiin espanjaa, nyt teaser oli kokonaan venäjänkielinen.


14.7.15

X-Files 2.1: Little Green Men 

Kakkoskauden avausjakso jatkaa pienen harppauksen tehden siitä mihin viimeksi jäätiin: X-Files (osasto) on suljettu, agentit siirretty FBI:n sisällä muihin rutiinihommiin. Scully pärjäilee, mutta Mulder on katoamassa syvälle omaan paranoiaansa. Hahmon keinuminen romahdustilan rajalla on itse asiassa oivallinen ratkaisu - sen avulla tunnelma tiivistyy vauhdilla heti kättelyssä, ja kaikki nupit onkin käännetty pykälää kireämmälle ykköskauden jälkeen. Tyhjiä hetkiä ei ole. Little Green Men vie katsojat nopeasti Washingtonista Puerto Ricoon keskellä viidakkoa sijaitsevaan hylättyyn observatorioon, jonne Mulder lähtee etsimään todisteita saatuaan tietää siellä hiljakkoin käyneen kaukaisia vieraita. Ja tulevathan he uudestaankin.

Pidin tästä jaksosta, se oli sopivalla tavalla elokuvallinen. Maantieteellisesti mentiin Washingtonista Puerto Ricoon, surumielinen musiikki pyyhki kuohuina ylitse, Mulderin pakkomielteinen vainoharha ja totuudenetsintä oli jotain, no, enemmän kuin mitä vielä tuohon aikaan oli totuttu tv-sarjojen hahmoilta näkemään. Totisesti hän on jo tässä vaiheessa riivattu mies, mitä lietsotaan mukavasti lisää näyttämällä viimein se tapahtuma, joka hänet on lapsena ajanut tälle tielle: pikkusisko Samanthan sieppaus. Kohtaus on lyhyt mutta lähes pysäyttävän kaamea. Jos tekijöillä onkin vielä ykköskaudella ollut jonkinlainen rajoitin päälle, se on nyt heitetty nurkkaan. Ehtaa painajaiskamaa perheen pienimmille; ja sama tunnelma pysyi ja pitkittyi Mulderin kohdatessa jotain outoa uudestaan viidakon keskelle hylätyssä observatoriossa. Ja jottei tylsäksi kävisi, on jakson loppuun vielä heitetty massiivinen autotakaa-ajo läpi viidakon. Timanttia.

Siitä en kyllä pitänyt, että takavasemmalta pamahti nyt esiin Mulderin uskottu senaattori, joka (näin saamme tietää) on ollut hänen uransa takapiruna alusta asti. Tarvittiinko tuota hahmoa? Tuskin. Jotain kertoo, etten alkuunkaan muistanut sellaista sarjassa olleenkaan. Ei hän hahmonakaan ollut, ainakaan vielä, kovin pitkälle kehitetty, ei senaattoriainesta jos saan sanoa. Mutta päähenkilöt olivat entisellään ja omat loistokkaat itsensä, kaikki toimi, kaikki oli hyvin ja ahdistavan lopullisen ja pahaenteisen tunnelman vallassa mentiin ensi minuutista loppuun. Loistava alku kakkoskaudelle.


12.7.15

X-Files 1.23: The Erlenmeyer Flask 

No nyt kosahti. Hieman jakomielinen olo oikeastaan iski ainakin tätä ykkös-X-kautta katsoessa, kun suurin osa jaksoista oli laadultaan epätasaisia kertaluontoisia juttuja, ja sitten aina välissä jatkettiin tätä salaliittomytologiaa; jos kaikki tähän suureen kuvioon liittymättömät jaksot olisi jättänyt pois, olisi silti ollut kasassa mitä toimivin sarja, vieläpä varsin intensiivinen, joskin toki jaksoluvultaan hyvin brittiläinen. Mutta toisaalta - kyllä ne kertaluontoiset jututkin ovat tärkeitä. Kuten jo aiemmin sanoin, pidinkin niistä enemmän "silloin joskus", mutta nyt on pakko sanoa, että ne ainoat kaksi kunnon vainoharhaista salaliittojaksoa tällä kaudella (E.B.E. ja tämä Erlenmeyer Flask) ovat kyllä olleet julmetun hyviä. Kuten usein jenkkisarjoissa, kauden päätösjaksoon ladataan paukkuja niin että saumat nitisee, ja kyllähän tässä oli kaikki se, mikä X-Filesin vainoharhaisemmassa puolessa on parasta: tunnelmallista yökuvaa, hämäriä mustapukuisia miehiä, pakokauhuista epäluuloa (sarjan mottokin on alkuteksteissä vaihtunut muotoon "Trust no one") ja kerta kaikkiaan vain se... tunne. Se tälle sarjalle täysin ominainen jännite, joka niistä kertajaksoista tyystin puuttuu, mutta joka näissä mytologiajaksoissa on - ainakin tässä oli, voi olla että tämä tunne myöhemmin latistuu. Se tunne, että on Mulder ja Scully ja heitä vastassa jokin hahmoton ja suuri.

Melko vedenpitäviä todisteita Maan ulkopuolisesta elämästä löytyy, ja nimenomaan Scully niihin törmää, mutta upeita kohtauksia on muitakin: Mulder löytää syrjäisestä varastohallista ihmisiä kellumassa vesitankeissa, ja tietenkin se uskomattoman upea loppukohtaus öisellä sillalla, jossa Deep Throatin tarina päättyy (Spoilers!) Kyllä kyllä: kuvaus, ohjaus, musiikkikin taas (tavanomaisempaa tosin kuin monessa muussa jaksossa, mutta upeaa silti), jopa näyttelijäsuoritukset olivat tässä niin iskussa, että ensi kaudelle on luvassa hyvää, ja ykköskauden top vitoseen meni lähelle kärkeä.

Siitä puheen ollen, tässäpä X-Filesin ensimmäisen tuotantokauden viisi parasta jaksoa:

1. Ice
Harvinaisen hienosti kokonaisuutena toimiva teos. Kävisi lyhytelokuvasta. Duchovnyn & Andersonin parhaat roolisuoritukset toistaiseksi myös.

2. The Erlenmeyer Flask
Kyllä tässä niin syvälle mentiin siihen X-Filesin perusolemuksen ytimeen, että vähempään en voi tyytyä. Pidin tästä paljon enemmän kuin etukäteen odotin.

3. Squeeze
Klassikko, kuten sanottu. Glen Morgan & James Wong (jotka kirjoittivat myös Icen) tiesivät heti alusta lähtien melkein X-luojaa Chris Carteria paremmin millainen tämän sarjan pitää olla.

4. Darkness falls
Olisi kenties ansainnut korkeammankin sijan, mutta koska on periaatteessa vain Ice siirrettynä toiseen miljööseen, niin en sitten kärkikolmikkoon kuitenkaan. Parhaiten mielessä pysynyt kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja se on jo meriitti sinällään.

5. Young at heart
Niistä monista "elämää kuoleman jälkeen"-jaksoista paras, mutta ei niinkään itse juonensa vuoksi, vaan siksi että oli jumalaisen tyylikäs visuaalisesti ja sisälsi täräyttävän upean soundtrackin. Mark Snown huippuhetki, odotan tosin niitä vielä paljon lisää.

Notta semmoista. Huonoin tekele oli ihmissusiräpellys Shapes, mutta ei siitä enempiä ettei ala masentaa. Kakkoskausi pyörähtää käyntiin ihan lähipäivinä.


10.7.15

X-Files 1.22: Roland 

Olikohan Salaiset kansiot (kuten sarjaa en pääsääntöisesti halua nykyisin kutsua) jo silloin alkuaikoina niin leimallisesti "ufo"-sarja kuin millaisena se nykyään käsitetään? Siis maineeltaan? Koska ainakin tämän ykköskauden perusteella ufot ovat selvänä vähemmistönä. Nyt kun kauden tokavika jakso on katsottuna, on takana kuusi ufojaksoa (ja yksi vielä tulossa) ja tämä oli nyt kuudes rajantakaapaluu - siihen kun lisätään sitten ihmissudet, Toomsit ynnä muut pyrokinetikot, niin ufot ovat selkeä minoriteetti, eikä yksikään ufojaksoista tule esiintymään kauden top vitosessani (jollaisen juuri tämän lauseen kuluessa päätin joka kauden katsottuani laatia), ikävä sanoa.

Mutta tosiaan niin, viimekertaista teemaa jatkaakseni: taas tullaan manalasta takaisin. Sinänsä toki propsit käsikirjoittajille, että ovat nyt kuudennen erilaisen lähtökohdan aiheelle keksineet, mutta huh huh silti. Toisaalta Roland lieni paremman puoleisia tätä teemaa käsitelleistä jaksoista, joten en minä valita. Nimiroolin (josta tulee tietenkin mieleen - siis nimestä - tuo sankareista salskein, Roland Deschain) vähälahjaisena ja lapsen tasolle jääneenä labrasiivoojana vetäisee tyylillä Zeljko Ivanek, jonka itse muistan Ozin (Kylmä rinki) ikimuistoisen täysmulkvistina limanuljaskasenaattorina. Hän oli lempihahmojani tuossa sarjassa, ja Ivanek on siis hyvä myös Rolandina, joka tekee tekoja joita ei ymmärrä eikä kunnolla edes muista, häntä käytetään kuin kauko-ohjauksella, kuten Mulder taas nokkelana nopeasti huomaa.

Rolandissa nähdään myös X-Filesin toistaiseksi brutaaleimmat murhat, kun miestä imeytyy turbiiniin ja syväjäädytettyä päätä pistetään lattiaan pirstaleiksi. Muistaakseni tämänkaltainen mässäily ampui myöhempien kausien jaksoissa jo jonkin verran ylikin, mutta toisaalta on tässä taas tuota sarjalle jo tähän mennessä ominaiseksi osoittautunutta pimeää huumoria mukana: ikkunan editse vaakalentoa kohti turbiinia lentävä tiedemies on kuin jostain Buster Keatonin leffasta, varsinkin kun Roland ikkunan ääressä tyynenä moppaa lattiaa. Pakko tunnustaa että hörähdin.


This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker