7.9.20

Julma kato

Näitä nimiä ja määritelmiä. Kirjainlyhenteitä. Ulkopuolisena niiden keskelle pudonneen vanhan harmaan kankeita ajatuksia. Elämästä jonka pyörän akselissa rasvaiset hiekanjyvät kalskahtavat, ja eläimen vaistolla hakeutuu häpeästään hermostuneena hämärän huoneensa hoiviin hän. Unohtuu ja unohtaa. Miettii mitä on ollut, mitä on aina tiennyt olevansa vaikkei sitä kukaan ole nähnyt. Pohtii ääneen. Ennakkoluulokoloistansa kurkkivat kaikenviisaat. Mutta ehkä yksilö haihtuu hyhmäiseen ryhmäänsä helposti, kelpo kansalaisen kaltaisena koloonsa kupsahtaa eikä katoa, ei muutu, ikuisesti sama leima otsassaan yön yksinäisen yli yhä ylös ympyröistään yrittää. Aamun kastepisarat sitten peileinä. Jokainen näyttää eri kuvan, eikä yksikään väärää. Siksi ei ole niistä mikään oikeinkaan. Ihmisparka on paljon enemmän kuin sen miksi hänet tahdotaan rajoittaa. Ole mitä olet, mutta muista ettet ole kuitenkaan sellainen kuin minä. Olet varmasti huonompi. Se on nyt aamunkarvaiden lintuparvien äänenä täällä. Aina on niitä jotka tietävät paremmin, ja joiden ääni on kovempi. Se on surullista. 

30.8.20

Kuu Sciurusta kesään

Toissapäivänä kävelin Hietaniemen hautausmaalla, missä kohtasin hauskan oravan. Se nousi ylös kiviportaita joita pitkin olin juuri aikeissa alkaa laskeutua, pysähtyi ylimmälle askelmalle ja jäi tuijottamaan minua. Olimme metrin päässä toisistamme. Astuin hienotunteisesti taaemmas antaakseni järkyttyneeksi arvelemalleni kurrelle tilaisuuden livahtaa teilleen. Se vipelsi yhtä pitkän matkan perässäni kuin olin pakittanut, kallisteli päätään. Aloin kiertää sen sivuitse kohti portaita, mutta orava laukkasi edelleni, pakitti itsensä ylärapulle estäen kulkuni ja jäi pää kenossa tapittamaan minua. Katselimme siinä toisiamme hetken.

"Mitäköhän sulla on asiaa?" kysyin, koska maalla lähinnä itsekseni (eli kissan kanssa) viettämieni kuukausien aikana otin tavakseni höpistä kaiket päivät eläimille. Kissalle jutustelun ohella puhua pälpätin ainakin sammakoille, oraville, supikoirille, kukkakärpäsille, sisiliskoille, päästäisille ja lukemattomille hämähäkeille. Taisi jotain muitakin vielä olla.

Tämä Hietsu-orava reagoi kysymykseeni kuitenkin tavalla joka onnistui yllättämään: se ampaisi eteenpäin ja lähti kapuamaan jalkaani pitkin ylös kynnet napakasti farkunlahkeeseen tarraten. Polven ylitettyään se taas pysähtyi. Katsoimme toisiamme silmiin; tilanteen omituisuus sai minut purskahtamaan nauruun, mistä orava joko ei tykännyt tai pelästyi – otti ns. ritolat joka tapauksessa ja häntä viuhtoen hävisi hautojen varjoihin.

Muutama vuosi sitten kohtasin samaisella hautausmaalla kärpän, mutta se ei sentään alkanut kiipeillä minussa. Kuten ei se kettukaan, joka jolkotteli editseni laiskasti vilkaisten uimastadionin lähellä keväällä. Totta puhuen ainoa minussa kiipeillyt luonnonvarainen karvaturri on tätä ennenkin ollut orava: vastasyntynyt poikue telmi ympärilläni kun istuin saunanportaalla. Kiipeilivät varpaitteni yli (olivat hyvin pieniä ne poikaset vielä) ja toistensakin, kompuroivat heinikossa ja tupsahtelivat kuonolleen. Oli muuten sama kesä, jolloin muutama viikko sitten täällä muistelemani supikoirapentuekin minua kävi nuuskimassa.

Niin että jos joskus jotain uraa harkitsen, niin oravakuiskaajaksi voisi ryhtyä. Tai niiden kiipeilytelineeksi ainakin.

19.8.20

Aika multaa puistot




Luin twitteristä että kosketus on tärkeä mielihyvän lähde. Yritin sitten lähteä kadulle koskettelemaan kanssakulkijoita, mutta havaitsin että kanssakulkijoiden mielihyvä loisti poissaolollaan. Koin itsekin tilanteen ahdistavana. Ilmeisesti on totta kun sanotaan, että internetistä voi lukea kaikenlaista huuhaata.


Totta puhuen kosketus on minulle jonkinasteinen vieraslaji. Toisen ihmisen koskettaminen ei milloinkaan ole tullut minulle kovin luonnostaan, ja kun on siltä onnistunut välttymään pian kymmenen vuoden ajan, on sen puuttuminen elämästä lähinnä helpotus. Koskettelu on pääosin epämiellyttävä jäänne ajalta jolloin vielä nypimme toisistamme täitä. Onneksi pandemia palauttaa ihmiset soveliaan matkan päähän toisistaan.


Hesarissa oli pari päivää sitten juttu seksityöstä. Luulisi olevan hiljaista bisnes näinä aikoina, mutta ehkä ei. Itse olen mieluummin ilman; ajatus seksin ostamisesta tuntuu paitsi iljettävältä, myös kertakaikkisen turhalta. Mutta kuka mistäkin tykkää; syöväthän jotkut avokadoakin vapaaehtoisesti. Jotkut jalkapalloilevatkin. En kuitenkaan purematta niele väitettä että seksin ostaminen on jonkinlainen yksinäisyydenkorvike. Eikö juttelu auttaisi asiaan paremmin? Mihin sitä hikistä hinkkaamista tarvitaan?


Olen tässä pandemistisesti miettinyt sitäkin, että käynköhän enää koskaan ulkomailla. Todennäköisesti en. Viime kerta oli vuonna 2004, joskin silloinkin vain Tukholman satamassa; laivasta en poistunut. Taitaa mennä 90-luvun puolelle kun olen viimeksi Suomen rajan maitse ylittänyt. Opel Vectralla ajaen. Silloin ei vielä ollut kännyköitä, ei voinut olla yhteydessä kaiken aikaa kaikkiin. Siinä oli jotain musertavan lohdullista. Vähän samaa kuin hyönteisissä ja sadepilvissä. Ennen aikojaan mädäntyvissä omenoissa, ruosteen syömissä ruuveissa, arpeutuneissa haavoissa harteilla ja tuhansien tavujen tasaisessa rytmissä kun ne laskeutuvat yksinäisen peltikattoni ylle aamuyön tunteina. Silmäluomieni takana muljuu maailmoja.
Yritän hengittä joka päivä vähemmän niin että jonain päivänä loppuisin kokonaan.
Mutta muovia en ole vielä ryhtynyt kierrättämään. Raja se on minullakin sentään.

8.8.20

Pizza Fornicario

Maalla liikkuu joskus susia. Mutta hirven olen nähnyt tänä kesänä pihassa, ja jäljistä päätellen öisin mellastavat villisiat ja supikoirat. Joku syö kärpässienet säännönmukaisesti heti niiden ilmestyttyä, ja joku, kenties sama, oli kakkinut haperolle. Kiillemustesienet hohtivat upeina kaksi päivää ennen kuin sulivat pois, koivunkantosienen alle katosi kaupunkeja, miljoonien koteja. Herkkutatin olen kuvitellut olevan lähinnä kulinaristien toiveuni, tryffelinkaltainen äärilöytö, mutta niin vaan niitäkin kohoili tontinreunalta jo heinäkuun alussa. Yhden poimin koemielessä jo varhaisvaiheessa, viipaloin pannulle, oli taivaallista. Seuraavana yönä supikoiranpenteleet olivat pistelleet loput poskeensa. Kiva että kelpasi. Haluan korostaa, että "supikoiranpentele" on hellittelynimitys; pidän niistä suunnattomasti. Ovat persoonallista porukkaa. Muutama kesä sitten pihassa oli pentue, jonka touhuja istuin portaalla katselemassa. Ne hiippailivat varovasti lähemmäs, tulivat varpaitanikin haistelemaan, ja kun liikahdin, säntäsivät palleroisina tuulispäinä lähimpään pusikkoon piiloon. Kahden sekunnin hiljaisuuden jälkeen lehtien keskeltä pisti esiin uteliaita päitä jotka tuijottivat minua.

Kangashaperoa on tänä vuonna ennätysmäärä. Yksinomaan piskuisella puolen hehtaarin maaplämiskälläni on karkeasti arvioiden parisataa komeaa leveälakkista yksilöä, ja näyttäisi olevan toinen mokoma puskemassa maan alta esiin. Harmi etten ole oikein haperoihminen. Kruunuhaarakas oli sekin tavattoman komea, samassa vanhassa hakkuupölkyssä kasvoi kuin jo viimeiset viisi vuotta. Jotain kummallisia keltaisia vähän kantarellin näköisiä tyyppejä oli lahopölkyillä naapurimetsän puolella, en heitä tunnistanut, enkä niitä violetteja naapureitaan, jotka vieressä kohoilivat. Osterivinokkaita? Ehkä. Myös haavanpunikki-, koivunpunikki- ja lehmäntatteja löytyy, mutta toukkien kaivertamia ovat kaikki olleet. Limasieniäkin näkyy. Ja hiippoja.

Jos kysyttäisiin mikä eläin mieluiten olisin, kysyin jatkokysymyksen että lasketaanko sieni eläimeksi, ja jos, olisin sieni. Sen tarkemmin en ole vielä asiaa ajatellut, mutta ainakin joidenkin kääpien elämä näyttää aika leppoisalta.

Palokärki on alkanut huudella iltaisin, siitä tietää että syksy on tulossa, jos nyt ei ehkä vielä muuten; tänäänkin sentään hipoo mittarissa lukemat melkein kolmessakympissä. Mukavaa että ehti vielä ottaa tirsat riippumatossa. Kohta on aika pakata kimpsut ja palata Helsinkiin, sairastua koronaan ja masentua. Mutta sitä ennen voi olla ihan ok vielä pari päivää.

1.8.20

Listen, the pod is casting

Mitäs tässä sen ihmeemmin kirjoittelemaan kun voi kuunnella. (no joo, on tässä nyt työn alla viiden kirjan samanaikaisesti julkituleva kokonaisuus; hyvin etenee) Ei siis kummempaa raportoitavaa, lähinnä omasta mielenkiinnosta listasin poiskuluneiden kahden kesäkuukauden aikana kuuntelemani podcastit.

Seitsemällä (7) jaksolla ykköseksi nousee The Dollop, joka on männävuoden aikana kohonnut kuuntelusuosikkieni kärkikahinoihin. Kahjoja tositarinoita Yhdysvaltojen historiasta käsittelevä kahden koomikon räjähtävän epäkorrekti tarinatunti viehättää nautinnollisen räävittömällä asenteellaan.

Neljä (4) jaksoa kesäkuukausien aikana tuli kuunneltua seuraavia:
Battle of the Atom
They Walk Among Us
Thinking Sideways
The Trail Went Cold
Listassa on tämänhetkinen ykkönen X-Men-podcasteista, jonka tapa käsitellä arvostelumielessä kriittisesti tarinoita sieltä täältä mutanttien pian 60-vuotisen historian ajalta miellyttää kaltaistani satunnaislukijaa. Yliherkkyys tiettyjen poliittis-kultturellien ilmiöiden suuntaan vaivaa välillä, mutta niin se vaivaa nykyään vähän kaikkea X-kommentointia, valitettavasti. Parin true crime -sarjan lisäksi (Robin Warderin The Trail Went Cold on ikisuosikki) olen käynyt läpi jo lopettaneen Thinking Sidewaysin arkistoa kiintoisimpia tapauksia valiten. Siellä on rikoksia, ufoja, urbaanilegendoja ja muuta mystistä. Paljon muualla vastaan tulematonta juttua.

Kolmen (3) jakson verran kesällä vietin näiden parissa:
Criminal
Danger Room
If I Were You
My Favorite Murder
Reply All
Hyvin sekalaista seurakuntaa. Reply All on parhaimmillaan älyttömän kiinnostava kummallisia internet-ilmiöitä käsittelevä podcast, If I Were You nojaa juontajiensa persoonaan ja on puhdasta komediaa, kuten toki myös My Favorite Murder, vaikka murhista puhutaankin. Danger Room oli joskus suosikki X-sarjani, eikä siinä kai mitään vikaa ole vieläkään. Rennompi kuin muut kuulemani.

Kaksi (2) jaksoa sitten näitä:
The Fantasticast
Generation Why
Jay & Miles X-Plain the X-Men
Make Ours Marvel
Retro Asylum
Huikeita melkein kolmetuntisia jaksoja retropelaamisesta tarjoava Retro Asylum jäi jo ajat sitten kuuntelusta, mutta palasin sen pariin pitkillä automatkoilla. Oikein miellyttävä, kun valikoi arkistosta itseä jollain tavoin koskettavat aihepiirit. Make Ours Marvel on suht uusi tuttavuus, joka käy läpi Marvelin alkuvaiheet julkaisu julkaisulta, ja hyvin. Lukeutuu suosikkeihini tällä hetkellä, vaikka jäikin oudosti vain kahteen jaksoon kesän aikana. Fantasticast tekee samaa Ihmenelosiin keskittyen.

Ja sitten jakson verran meni tällaisiakin:
99% Invisible
The Jeff Rubin Jeff Rubin Show
Sword And Scale
Unfound
Näistä neljästä mikään ei ole suursuosikki, joskin ovat kaikki tilattuina olleet jo jonkin aikaa. Arkkitehtuuria (ja designia), populaarikulttuuria, rikoksia ja kadonneita ihmisiä hyvin eri tavoin toteutettuina. Jos aihe on kohdillaan, näistä kaikilla on tarjottavana hyvää tavaraa, mutta aina eivät suinkaan ole sytyttäneet. 99% Invisible on näistä pitkäikäisin ja ammattimaisin, ja sieltä on tullut vuosien saatossa vastaan paljon sellaista, jota olen sitten jatkossa googlaillut ja nettiselaillut pitkäänkin. Lyhyine tynkäjaksoineen vaan vähän ärsyttävä. Kyllä semmoiset kolme varttia pitäisi kunnon podcastin vähintään kestää.


21.7.20

Tulen tuleksi tulemaan

Ha! Neljännesvuosi takana ja tyhjää edessä, tiliotteet tykittää nollanettoa ja hyvänsäänlisää saa tuskin nimeksikään. Joskus tuntuu että on tasapainossa, joskus ei; aihetta kyllä olisi kumpaankin. Toki etupäässä jälkimmäiseen. Eilen huomasin, että olin edellisiltana tilaillut Amazonista sadalla eurolla kirjoja. Sen siitä saa kun vierailee väsyneenä verkossa, kukkarohan kevenee kertalaakista. Se siinä vain, että keväinen sadan euron tilauskaan ei ole vielä tullut – nyt on kymmenisen kirjaa matkalla luokseni eri maailmankolkista, osa jo kuukausia kierrellyt kaunista planeettaamme. Kai ne joskus sieltä.

Mutta te tietenkin haluatte tietää, miten keväällä täällä blogissa kovasti mainostettu tuloillaan oleva kirjani edistyy? Hyvin!

Ei siitä sen enempää nyt. Ketään ei oikeasti kiinnosta, ja tuskin sitä kukaan koskaan lukeekaan. Toivottavasti ainakaan, joskin vahinkoja sattuu. Minäkin kerran tartuin erehdyksessä Finlandia-palkittuun teokseen. Virhe! Tosin ylipäätään olen alkanut epäillä, että ikinä kirjaan tarttuminen oli pahin moka minkä olen elämässäni tehnyt. Mitä kirjallisuus on minulle antanut? Ei mitään.

Mieluiten asuisin sammaleisessa metsämökissä, kuokkisin omaa naurismaata, kalastelisin ja juttelisin pöllöille. Nykyvuosillani olisin jo raihnainen vanhus ja viettäisin viimeistä kesääni. Se olisi mahtavaa.

Mutta saahan ihminen uneksia sentään.

21.6.20

Lintuja maahan asti


Nyt kun vietetään rakkauden kesää niin pitäisi minunkin olla uurastamassa lemmentöissä hiki hatussa. Mutta sen sijaan kirjoittelen. En olisi nuorena uskonut tätäkään. Siis että vielä tämän ikäisenä Silmistä päivitän... Mutta kun ystäväni tänään facebookin puolella kertoi Turun ylioppilaskylän asuntoonsa naapurin avoimen parvekkeen kautta kajahtelevista lemmensoundeista, niin tulipa mieleen oma kokemukseni samaisessa ilmeisen eroottisessa asuinpaikassa. Olinhan siis jo tottunut silloisten seinänaapurieni aktiiviseen seksielämään (enkä nyt sano että minun ja avopuolison vastaava olisi kauheasti kalvennut), mutta silti hätkähdin, kun ryhtyivät hommiin noin vain arkena ja aamupäivällä. Olin juuri asettunut tietokoneeni ääreen kirjoittamaan (mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä... jne) kun äänet alkoivat kantautua suoraan vierestäni; sen seinän vastapuolelta jonka ääressä sijaitsin. Oli sillä kertaa pariskunnalla siinä vielä yksi ylimääräinen miekkonen äänistä päätellen mukana. Kiihkeää tuntui olevan. Ja äänekästä. Jonkin aikaa yritin keskittyä tekstiini, mutta lopulta oli mentävä ulos. Tunsin itseni tirkistelijäksi kotonani. Oli muistaakseni kevät, ainakin muistikuva on mielessäni kirkkaan valoisa, vaaleana hohtavissa väreissä. Portaissa tuli vastaan se musta kissa, joka Yo-kylä 14 A:ssa tuolloin asui. Se kuljeskeli aina portaikossa ja luhtikäytävillä, ei koskaan selvinnyt kenen se oli, mutta hirmu mukava ja seurallinen otus. Pysähdyin rapsuttelemaan aina kun nähtiin.

Olen sittemmin monesti miettinyt tuota naapuripariskuntaa (jota en sivumennen sanoen koskaan nähnyt, kuulin vain) ja heidän mukanaan telminyttä kolmatta pyörää. He ovat nyt keski-ikäisiä. Muistelevatko he tuota arkiaamuista aktiaan lämmöllä, häpeällä, kukaties kaiholla? Oliko se ehkä kertakokeilu vai toistuvaa puuhaa? Keitä he olivat? Muistelen kyllä myös sitä kissaa.

Jos miettisin itseäni, miettisin sellaista, onko minusta jäänyt Yo-kylän vuosilta paljon legendoja. Se hiippari joka kulki öisin kameran kanssa pusikossa. Se naapuri joka soitti Nick Cavea sietämättömillä voimakkuuksilla. Se joka surutta poltteli parvekkeella yhden kesän aina iltaisin niin että oli pakko läjäyttää tuuletusikkuna kiinni. Se kissaa jahdannut outo. Se kelahtanut ventteri. Se koiso. Sepuste.

Olen tänään kiskonut kottikärryllisen kielonjuurakkoa takapihalta, pinta-alaltaan alle metri kertaa metrin kokoiselta alueelta. Kun iskee kuokan kielonlehtiin ja kääntää, ei esiin tulekaan maata, vaan miljoonia valkoisia matoja umpisolmuiksi sotkeutuneita. Kuin repisi maan sisästä kottikärryllisen toisensa jälkeen jonkin painajaisolennon hermosolukkoa. Tai vatsalaukun kokoisina paakkuina aivoja tai suolia. Maan pinta laskee dramaattisesti sitä mukaa kuin etenen – koska maata on vain pinta, sen alla hyvinkin kolmikymmensenttinen kerros kielonjuurta. Helle väistyy aina kun jatkan tämän juurakkoprojektini parissa. Taivas tummuu, salamat lyövät, painajaiskuvasto palaa verkkokalvoihin. On pimeää, maasta nousee solukkoa, huudan, juna syöksyy tunneliin. Tehän tiedätte ne unet kyllä. Ne ovat totta toisinaan.

29.5.20

This is the way the world ends (not with a bang, but with a gangbang)

Kävin testaamassa uutta pyörääni Hietsun suunnalla iltapuhteiksi. Nuorisoa oli kokoontunut satamäärin auringonlaskuisille kallioille meren rantaan, käppyräiset männyt piirtyivät mustina siluetteina huumaavan sinistä taivasta vasten. Musiikki pauhasi, valitettavasti, koska nuorison musiikkimaku on kautta historian ollut huono. Muuten tunnelma oli miellyttävä. Valkoposkihanhet läheisellä nurmialueella eivät porukasta piitanneet, vaan jatkoivat tyytyväistä oleiluaan. Olivat muodostaneet pienen kehän, jonka keskellä harmaanpörheät juniorit tarkkailivat maailmaa vähän kummissaan. Olipa siinä katsomista kyllä, minussakin, joka kameran kanssa heikäläisiä olen sihtaillut viime viikot. Ovat sympaattisia otuksia. Mainittakoon linnuista myös taloyhtiön pihassa asuvat varpuset, jotka ovat melkein itsetuhoisen seurallisia. Pumppasin pyöränkumeihin ilmaa, ja ne hyppelehtivät tarakalla, tangolla, istuimella, sarvilla; huutelivat asiantynkäänsä. Sen verran pilvistä oli kyllä tänään, että tuskin taannoisen peipposen tavoin varoittelivat auringosta. Veikkaan kyllä etteivät varpuset muutenkaan sellaista, tietäähän heidät.

Maailma on siten hassusti nyrjällään nyt, että on kuin katselisi dystopiascifiä, joskin tylsän kliseistä, kun tsekkailee uutisia. Mietin tänään että jos olisi vuodenvaihteessa saanut tietää kaiken sen mitä kesäkuun alkuun mennessäkin on tapahtunut, niin olisi varmaan luovuttanut ja murtunut. Mutta nyt kun kaikki se on arkipäivää, niin on vähän että so what. Ihminen elelee elämäänsä. Käy kaupassa, kirjoittelee kirjojaan, lukee, juo kahvia. Kaikki on lopulta kuitenkin vain narratiivia. Kertomusta elämästä, kertomista elämistä. Ei kukaan voi varmasti tietää onko mitään mellakoita. Onko pandemiaa. Onko taantumaa tai sotia. Pitää vain luottaa siihen mitä sanotaan. Nyökytellä hyväksyvästi. Asettua asentoon, lihaksikkaita miehiä on jo tulossa tuvan täydeltä, seuraavan videon kuvaukset voivat alkaa. Joskus väsyttää.

Polkaisin sitten takaisin kotiin. Rustasin apurahahakemuksen valmiiksi. Mietin olinko ansainnut kaiken tämän, enkä tietenkään, ei kukaan meistä ole. Sattumalta olemme tänne lintukotiloon syntyneet. Siinä kaikki. Ei siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä, jos nyt ei erityistä ylpeyttäkään. Asiat ovat niin kuin ovat, kunnes sitten lopulta eivät ole.