30.1.18

Syyskuu 1993

Vielä seiskaluokalla kirjoittelin päiväkirjaani pohdintoja siitä mahtaisiko sekin yksi luokan tytöistä tykätä minusta. Nyt olen lukion tokalla, ja missä ajatukseni ovat? Fiktiossa. Entistä laajempia maailmoja tarjoamissa Pc-peleissä, joista sellaiset kuin Dune 2 ja Civilization toimivat pikemminkin kuin peleinä, jonkinlaisina mielikuvituskatalyytteinä käynnistäen vaihtoehtoisia maailmoja, skenaarioita, henkilöitäkin. Tarinoita. En tiedä luenko paljoakaan - viimeinen kirja jonka vuoden 1993 aikana merkkaan vihkoon luetuksi, on elokuussa loppuun saamani Stephen Kingin Se. Käyn kavereiden kanssa leffoissa, katson televisiostakin varmaan lähinnä elokuvia (mitä sarjoja tuolloin tulee muuta kuin Simpsonit?) mutta loppujen lopuksi hukun ennen kaikkea oman pään sisältä kumpuavaan fiktioon. Kirjoitan tarinoita jotka alkavat ja loppuvat ennen kuin koskaan pääsevät minnekään, tallennan Civilizationissa aikaansaamiani vaihtoehtomaailmoja diskettien täydeltä, vielä toisinaan saapuu jostain päin Eurooppaa iso läjä diskettejä kuusneloselle; kokoelmaani kartuttavia vanhoja pelejä ja demoja lähinnä - kuusnelosharrastukseni on taantunut keräilijäasteelle. Vai onko se taantumista, kenties kultivoitumista?

Ja vaikka maailmani tuntuu rajoittuneemmalta kuin aikoihin, tunnen toisaalta myös kuuluvani joukkoon tiiviimmin kuin aikoihin. Juurikin tämän lukion kakkosvuoden aikana meidän luokkaamme kehittyy tiivis omanlaistaan sanallista absurdihuumoria viljelevä porukkamme, jossa on hyvä henki ja joka saa aikaan sen, ettei aamuisin kauheasti jurpi lähteä kouluun. Oppituntien aikana piirtelen vihkoihini mikroskooppisen pientä maisemataidetta, kuolevia tikku-ukkoja ja pentagrammeja. Pelaamme ristinollaa niillä tunneilla joiden opettaja on tarpeeksi tympääntynyt välittääkseen. Kauhean vähän on mitään huolia tai stressiä, lukion läksytaakan hoitaminenkin on toiseen vuoteen mennesä jo muuttunut rutiiniksi. Mutta päiväkirjaan en kirjoittele enää mitään. Ei ole huolia tytöistä, ei koulusta, ei töistä tai muusta. Näpyttelen fiktioitani. Kehittelen maailmoja.

23.1.18

Elokuu 1993

Lukion toinen vuosi alkaa. Me kakkoset siirrymme viimeiseksi kahdeksi vuodeksi käytävän päätyluokkaan, lukion isoimpaan tilaan. Sen takaseinällä sijaitsee lukion minikokoinen kirjasto, jonka eteen sitten itsenikin asemoin suurimmaksi osaksi tätä kahta vuotta. Osasyy tähän paikanvaihdokseen on se, että saamme joitakin uusia oppilaita, kun muutama edellisvuotinen kakkonen päättää ottaa vuoden uusiksi, ja onneksi näin käy - lisätilan tarpeesta meille langennut kirjastohuone on jokseenkin viihdyttävä. Tämä on se paikka jonka muistan kun muistelen lukiota, joka on täten tiivistynyt niiksi kahdeksi viimeiseksi vuodeksi. On totisesti kuin muistissa olisi juuri tällä kohtaa taitos: lukion ensimmäinen vuosi tuntuu enää sumealta yläasteen jatkeelta, mutta kakkosluokasta asti kaikki on kirkkaammin taltioituneina kuvina, ehkä vähän kolmannen polven VHS-kopion tavoin värisevänä, mutta kuitenkin tunnistettavana, siinä on jo jotain samaa kuin allekirjoittaneessa on vuonna 2018, ja ehkä tämä on vain perspektiiviharha, mutta huojentava silti. Ettei kaikki sentään ajan kuluessa muutu toiseksi, vaikka melkein kaikki kuitenkin.

Huomaan nyt kirjoittaessani, että käytävän päässä sijaitseva luokkamme herättää mielleyhtymiä moneen suuntaan. Esimerkiksi kouluvuosiini: kaikki neljä luokkahuonetta joissa ala-asteen kuusi vuottani vietin, olivat oman käytävänsä päässä. Samoin kotiluokkamme yläasteella. Entä erilaiset väliaikaiset majoitustilat? Taannoinen ysiluokan leirikoulun asuinhuoneeni oli käytävän viimeinen huone, ja kun muutaman vuoden kuluttua astun armeijan harmaisiin, käy samoin: olen aakkosten alkupäässä ja päädyn patterimme kotikäytävän ensimmäiseen huoneeseen. Kun asun vuoden kansanopistolla, minun huoneeni on ensimmäinen joka tulee vastaan kun asuinkerroksen portaat on noussut.

Tämä kaikki herättää kysymyksen. Onko alitajuinen hakeutumiseni nurkkiin ja päätytiloihin syntynyt tästä hallitsemattomasta ajautumisesta reuna-alueille vai olenko onnistunut vaikuttamaan sijaintiini siihen tietoisesti pyrkimättä? Viimeiset seitsemän vuotta olen asunut kerrostalon ylimmässä kerroksessa, asunnossa jonka ovi on käytävän perällä, erillään kaikista muista, ainoana ovena sillä seinällä.

En tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa.

20.1.18

Kesäkuu - Heinäkuu 1993

Lukion ensimmäinen vuosi päättyy menestyksekkäästi, kun saan kevättodistukseen englannista kympin; saavutus, joka on viimeksi onnistunut ala-asteella. Siinä ei äidinkielen seiska paljon haittaa - totta puhuen millekään muulle numerolle (jotka vaihtelivat vitosesta kasiin) en varmaan uhraa ajatustakaan. Englannin tavoite oli saavutettu, se riitti, pakkasin kirjat kaappiin ja aloitin kesäloman. Joka alkoi tietenkin aika vahvasti uuden tietokoneen merkeissä. Heti kesäkuun alussa Raisa on viikon Kuopiossa, vanhemmat töissä - minulla on päivät aikaa pelata ja kirjoittaa, tosin painotus on vahvasti pelaamisessa. Tekstejä syntyy tasaisen hitaasti. Mielenkiinto niitä kohtaan hiipuu kesän aikana samalla kun hankin koneeseen äänikortin ja pelaaminen pääsee ihan tosissaan vauhtiin. Legend of Myra, Stunts, Civilization... Vierähtäähän siinä kesä. Lukemaan ehdin sen verran, että helmikuusta asti tahkoamani Sormusten herra pääsee viimein loppuun, ja on vaikuttava teos totta kai. Mutta ei alkuunkaan niin vaikuttava kuin Musta torni, jonka kakkososan luin heti sen ilmestyttyä toukokuussa, ja joka on nyt entistä korkeammalla kaikkien aikojen kirjojeni listalla. Lisää Kingiä tulee ahmittua loman kuluessa: ensin hieno Doloreksen tunnustus kesäkuussa, sitten heinä-elokuussa Se, joka on vallan räjäyttävä kokemus (ja toimi yhä vuonna 2017, kun sen uskalsin viimein uudelleenlukea).

Heinäkuun aikana käynemme jossain Pohjois-Suomessa ja/tai Norjassa lomalla, kuten tavaksi on tullut, ja todennäköisesti olen ainakin joitakin päiviä kirjastolla hommissa, vaikka mitään pitkää kesätyötä en olekaan hankkkinut. Tiedä olisiko sellaista mistään saanutkaan - lama rusikoi Suomenmaata nyt täysillä, ja heinäkuussa työttömien määrä ampaisee uusiin ennätyslukemiin. Mutta väliäkö sillä minulle. Vielä tämänikäisenäkin kesät ovat pitkiä, ja vaikka lapsuudesta moni asia on muuttunut, moni kesäperinne myös säilyy ennallaan: Raisan kanssa piirrellään sarjakuvia ja koiran kanssa tehdään niin pitkiä lenkkejä kuin nyt kuusivuotiaan bassetin kanssa voi - lähinnä siis maleksitaan kemikaalintuoksuisten hiekkateiden reunoilla (en tiedä mitä se tökötti on mitä niille kesäisin ruiskutetaan pölyämistä vastaan, mutta muistan yhä sen pistävän hajun) kun Lupsi mönkii ojanpohjalla nenä maassa kiinni. Elämä on aika helppoa, loppujen lopuksi.




12.1.18

Toukokuu 1993

Puhelin soi helteisenä toukokuun puolivälin iltana. Todennäköisesti näpertelen jotain vielä uuden tietokoneeni kanssa, tai mistä sen tietää vaikka läksyjäkin väsäisin. Olen joka tapauksessa kotona itsekseni, isä leikkaa nurmikkoa, äiti ja Raisa ovat jossain muualla. Vastaan, ja heti kun kuulen enon äänen tiedän mitä asia koskee: mummu on nukkunut pois. Kuluneet viikot ovat menneet valmistautuessa tähän. En oikeastaan tiedä mitä lopulta tapahtui. Elämänlanka päättyi, paljon nähnyt ja kokenut ihminen ei enää jaksanut. Äidinäiti oli isovanhemmistani ainoa jota en koskaan nähnyt kiukkuisena, harmistuneena tai ärtyneenä edes. Hän oli uskomattoman positiivinen, vaikka köyhissä oloissa eli koko ikänsä. Sai kuusi lasta sotavuosien molemmin puolin, piti kotona sikoja ja vuohia vielä 70-luvun alussa, teki käsitöitä aina kun kykeni. Lapsenlapsia oli paljon, ja aina heidän jutuilleen riitti aikaa, vaikkei mummu juuri meidän touhuihimme muuten osallistunut. Vielä kun asui kotonaan, löytyi häneltä lapsille aina herkkuja kaapista. Mummu oli sellainen isoäidin perikuva, klassinen mummu, monin tavoin täydellinen.

Hautajaisista muistan että oli kaunis päivä, melkein jo kesä. Kaikki paikalla olevat ihmiset enemmän tai vähemmän hysteerisiä tai vereslihalla; sukua koossa pitävä voima oli poissa. Vaikka nämä olivat jo kolmannet isovanhemman hautajaiset minulle, näissä oli jotain kauheampaa kuin niissä viisi vuotta sitten peräkkäin olleissa isoisien muistotilaisuuksissa. Tuntui että ihmisiä sattui enemmän. Tai kukaties olin nyt viisi vuotta vanhempana itse enemmän kartalla siitä mistä oli kyse. Yksitoistavuotiaalle tieto kuolemasta on ensishokki jonka jälkeen elämä jatkuu, kuusitoistavuotias sen sijaan ei lamaannu, mutta ajan myötä ymmärrys tapahtuneesta juurtuu syvään.

Vielä kohtuullisen rauhallisten hautajaisten jälkeen mummun perunkirjoitus ja omaisuudenjako menivät riitelyksi, mutta mikäs ihme se, kun toisin kuin äitinsä, sisarukset ovat kaikki enemmän tai vähemmän tulisieluisia jokainen. Ehkä ovat tulleet isäänsä, jota itse en koskaan kunnolla tuntenut. Kuinka paljon sitten sukulaisiaan lopulta voikaan tuntea, sitä voi miettiä. Äidin puolen suku on ollut minulle kuitenkin aina läheisempi, mutta nyt se jotenkin hajoaa, ajautuu ikään kuin pitkäkestoiseen sekavuuden tilaan josta palautuu vain hiljalleen vuosien kuluessa johonkin vähän entisenkaltaiseen. Mutta niinhän sen kai kuuluukin mennä. Jokaiselle tärkeän ihmisen poismenon pitää näkyä. Sen kuuluu aiheuttaa järistyksiä, muutoksia maailmankuvaan ja arkeen.


9.1.18

Huhtikuu 1993

Kevät koittaa, tietotekninen olemukseni uudistuu. Commodore sysäytyy tylysti syrjään kun huoneeseeni kannetaan PC-kone mallia IBM Ps/1. Eikä ihan mikään mopo masiinaksi olekaan: 25 megahertsin prosessori, 4 megaa muistia, jopa 80 megan kovalevy. Kirjoitan tästä päiväkirjaani vasta reilun viikon kuluttua; sen verran täpinöissä olen uudesta laitteesta etten aiemmin ehdi. Jo hyvän aikaa PC-maailmassa pyörineen Jussin kautta on heti läjäpäin kopsattuja pelejä tarjolla, ensimmäisten joukossa, muistelen, ainakin Boulder Dash -klooni Legend of Myra, Cthulhu-seikkailu Alone in the Dark ja parhaana kaikista hillitön ralliajelu Stunts. Mutta vaikka nämä isot ja erilaiset pelit kiinnostavatkin ihan eri tavalla kuin kuusnepapelit enää vuosiin, on uuden koneen suurin hohdokkuus sittenkin muualla. Parasta on näpertely. Hiplailen hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin valikoita, askartelen jotain Paintilla ja Notepadilla. Ja tietenkin, koska Windows on vain sokerikuorrutus sen koneen varsinaisen käyttöjärjestelmän yllä, otan haltuun DOSsin. Ah, muistanpa vieläkin sen puhelinluettelon paksuisen DOS 6.0 -käyttöoppaan, joka IBM:n mukana tuli. Se on edelleen kesämökin komerossa memorabiliana tallessa. En sitä kauheasti lukenut sen jälkeen kun olin peruskäskyt ottanut haltuun. Olen edelleen sitä mieltä että DOS on paras ja selkein käyttöjärjestelmä koskaan. Kun kirjoitti mitä halusi, tiesi mitä sai.

Kirjoittaminen toimiikin aasinsiltana siihen mitä olin vanhemmilleni luvannut tietokoneella pelaamisen sijasta tekeväni (kun en etukäteen osannut aavistaa miten houkuttelevia ne pelit ovatkaan... varsinkin sen jälkeen kun kesällä ostan Jussilta vanhan Soundblaster-äänikortin), eli kirjoittamiseen. Aloittelen seuraavien kuukausien kuluessa Microsoft Works 2.0:lla tekstin toisensa jälkeen, harpon niiden välillä fiiliksestä riippuen saamatta tietenkään mitään valmista (paitsi novellin otsikolla "Herra Virtanen"; melko hauska psykiatrin ja potilaan välinen yllärikäännelopulla varustettu kauhuvivahteinen dialogi), mutta jos nyt neljännesvuosisata myöhemmin noita tekstejä otsa kurtussa kirjoittavalle teinille voisin jotain sanoa, sanoisin vain että anna mennä. Ideoita, ajatuksia, henkilöitä ja tarinoita pursuaa jo tässä vaiheessa esiin hengästyttävänä ryöppynä. Kielenhuoltoa kaivataan - esimerkiksi sellaiset perusasiat kuin välimerkkien jälkeen lisätyt välilyönnit puuttuvat.Mikä saa tekstin näyttämään hieman kummalliselta,kuten havainnette.

Mutta totisesti. Näihin muutamiin tekstinalkuihin mahtuu maailmasta toiseen syöksymisiä, alien-invaasioita, kuolemaansa aseet laulaen rynnistäviä sotilaita, omakotitalojen rakenteissa asuvia mutanttihyönteisyhdyskuntia, eeppinen ulottuvuuksien välinen "ajan museo", päättymätön vankilaulottuvuus, häkellyttävästi videochattia muistuttava orwelliaaninen valvontajärjestelmä ja mitä kaikkea. En tiedä mistä nuo kaikki ovat lähtöisin. Suodatan 16 vuoden aikana sisäistämääni populaarikulttuuria kai. Lukuisista aloituksista huolimatta on yksi teksti, joka on ikäänkuin se pääasiallinen projekti. Nimetön romaani, joka alkaa lauseella "Don Rodrigusesilla oli ongelma". Sitä jatkan pisimpään, ja kauimmin, ja aloitanpa sen vielä joskus vuoden 2000 tienoilla uusiksikin mielestäni teknisesti paremmin siihen silloin kykenevänä, mutta ei se silti koskaan valmistu. Vivahteita siitä on kuitenkin säilynyt nyt kovalevyllä olevaan valmiiseen romaanikäsikseen asti. Elämäkertakirjoittajani voi sitten joskus todeta että tuo ensimmäinen romaanikäsikseni on se mitä kirjoitan koko elämäni ajan, eikä hän olekaan ihan väärässä.

Isovanhemmistani äidinäiti on asunut jo monta vuotta vanhainkodissa, hyvävointisena muuten, mutta osittain liikkumiskykynsä menettäneenä. Olen käynyt häntä katsomassa säännöllisesti ja ennen etäiseksi jäänyt ihminen on tullut vasta nyt kunnolla tutuksi. Yhtäkkiä kevään aikana mummun olemus muuttuu. Siihen asti niin iloinen ja olosuhteista huolimatta (vanhainkoti ei ole ympäristönä järin inspiroiva, minkä mummu on monesti naureskellen meille huomioinut) tarkasti maailman tapahtumia seuraava ihminen muuttuu pelokkaaksi. Hän alkaa kertoilla meille oudoista kokemuksistaan, joista yksi on jäänyt minulle erityisen tarkasti mieleen: hän haluaa meidän kysyvän henkilökunnalta miksi hänen huoneessaan käy niin paljon edesmenneitä sukulaisia sängyn äärellä öisin seisomassa. Katsomassa häntä, puhumatta. Mummu kertoo että tämä on pelottavaa ja hän toivoisi sen loppuvan. Voin uskoa. Olen koko ikäni tuntenut äidinäidin isovanhemmistani voimakastahtoisimpana ja maanläheisimpänä, ja tämä muutos on jotenkin kammottavan nopea ja raju. Tekisi mieli sanoa mummulle jotain lohduttavaa, mutta miten siihen minunlaiseni kykenisi, kun tämän omat lapsetkin ovat lähinnä hämmentyneitä näiden tarinoiden äärellä. Aavistus tulevasta leijuu raskaana ilmassa.

6.1.18

Menetät tuhat heittovuoroa

Teen kyllä vielä kattavammankin vuosikatsauksen, mutta eriytän tällä kertaa omaksi osiokseen lautapelit, jotka jo viime vuoden sadonkorjuussa olivat kovasti nostamassa noppaista päätään esiin. Ovatpa totisesti nousseet ihan uudella tavalla ajanvietteeksi nämä pelit kiitos lähinnä kahden seikan: Helsingin kirjastolaitoksen järisyttävän monipuolisen valikoiman, ja sen että oma jälkikasvu alkaa olla haastavaa peliseuraa ja, onneksi, varsin kiinnostunut lautapeleistä itsekin. No, jonkin verran sentään ikäisessänikin seurassa tuli vuoden mittaan otettua matsia. Mutta vuosi sitten varovasti kehumani nettipeluupaikka Boardgamearena piti kesällä jättää - viihdyttävä kuin mikä, mutta imaisi liikaa aikaa.

Ajattelin listata tähän kaikki vuoden aikana (ja vuosi on nyt vähän laajennettu käsite - alkaen syksystä 2016, jolloin Töölön kirjaston pelihylly ensi kerran räjähti kunnolla tietoisuuteemme) ensitutustutut pelit, jaoteltuna suunnilleen viihdyttävyysasteensa mukaan. Katsotaan jaksanko. Hirvittää jo etukäteen tällaiset mammuttipäivitykset. Ihan muistuu mieleen joku 2006. Kun vielä eli blogaten ja jaksoi aina vaan.




Viiden tähden pelit:

Carcassonne: Etelämeri
Se alkuperäinen Carcassonne on ensimmäisiä moderneja lautapelejä joita pelasin, joskus vuoden 2005 tienoilla Turussa, arvelen, eikä ole juuri vanhentunut - edelleen sen maisemanrakentelu ja laattojenasettelu jaksaa viehättää; ihan kaikkien aikojen suosikkipelieni kärjen tuntumaahan iso C hiplailee. Mutta myönnettävä on, että pelin pisteytys ei ole kaikkien selkein, tai loogisin edes. Monista sääntöjä eri tavoin virittelevistä uudisversioista tämä Etelämeri on niitä harvoja joita olen kokeillut, ja piru vie että se laittaa onnistuneen kierteen vanhaan klassikkoon. Peliä on virtaviivaistettu ja nopeutettu oikein huolella, sekava pisteytys on yhtäkkiä mitä yksinkertaisin ymmärtää, ja kun pelaajalla on vain kolme työläistä käytössä (heitä saa tosin tällä kertaa myös poimia laudalta halutessaan pois), ovat kaikki siirrot jotenkin tärkeämpiä kuin aiemmin. Nopea, viihdyttävä ja Carcassonne-tyyliin oikein näyttävä peli, jota tällä hetkellä pelaan mieluummin kuin sitä alkuperäistä, ainakin kun on jonkin verran uutuudenviehätystä yhä.

Fungi
Etsin joululahjaksi taktista kahden hengen korttipeliä, ja nettiarvioiden perusteella päädyin tähän sieniaiheiseen (mikä aihe ei muuten minua sienifanina häirinnyt laisinkaan). Osuipa taas kerran valinta oikeaan kohteeseen, kun tytär vasta muutaman kerran pelattuaan nimesi tämän kaikkien aikojen suosikkipelikseen. Pakko myöntää: pidän itsekin kovasti. Sienenkeruumatka kuulostaa oudolta aiheelta pelille, mutta pakankeruutahan tässä vajaan kolmen vartin mittaisessa korttienläiskinnässä harjoitetaan. Tempo on rauhallinen, mutta pöydällä olevan pakan pienentyessä alkavat hermot kiristyä kun niitä kokkaamiseen vaadittavia paistinpannuja ei vaan näy ja kädessä olisi kaksi huhtasientä mutta missä se kolmas... Oivallinen tarpeiden ja uhrausten tasapainottamisen fiilis on tässä vahvana, ja voitto voi olla pienestä mutta harkitusta ratkaisusta kiinni. Voimallisten tunteiden peli kertakaikkiaan.

Karuba
Tästä jo vuosi sitten kirjoitinkin, joten ei nyt pitkää epistolaa. On alkuhuuman jälkeen meillä vähän jäänyt muiden varjoon, mutta edelleen pirun viihdyttävä aina kun otetaan esille. Tuossa vuodenvaihteessa sain tilaisuuden ottaa aikuispelaajan kanssa matsia tässä ja siitä kehittyikin varsin verinen taistelu jossa uutta erää otettiin yhä ja yhä vaan. Mahtavaa!

Patchwork
Uwe Rosenberg tunnetaan parhaiten kohtuullisen raskaista peleistään nykyään (ja siitä papupelistä...), mutta mies on monipuolisempi kuin miltä äkkiä katsoen näyttää, ja tämä varsin yksinkertainen kahden hengen tilkkutäkkipeli on ehdottomasti paras pelaamani Rosenberg (ainoa myös, mutta ehkä tilanne joskus muuttuu...). Ensimmäiset pelikerrat menivät vähän ohi miettien että tässäkö tämä, mutta kun pisteiden keruun ja laudalla etenemisen välisen tasapainottelun idean sisäisti, tästä löytyi ihan uusia tasoja. Mahtavan nerokas konsepti, jota ei visuaalinen kauneus lainkaan haittaa. Jotkut netissä valittelevat ettei tilkkutäkin pelaaminen ole kovin hohdokasta, mutta voittaa minun nähdäkseni iänikuiset keskiaikaiset eurooppalaiskaupungit mennen tullen. Tässäkin pelissä on sitä vahvaa "kerta vielä"-fiilistä.


Tokaido
Vähän varoen tämän nostan viiden tähden kategoriaan, mutta menköön nyt - jos ei muuten niin lisäpiste pelin kertakaikkisen kauniista ulkoasusta. Tätä tuli pelattua Boardgamearenalla enemmän kuin oli tervettä, ja kun tuossa joulun alla löytyi kirjastosta niin olihan live-versiotakin kokeiltava. Toimii kyllä! Tytärkin Japani-fanina tykkää. Moni on Tokaidoa kritisoinut sen suoraviivaisuudesta - yleinen moite on, ettei pelaajalla ole vuorollaan kuin yksi ilmiselvä vaihtoehto joka suorittaa, ja että peli on täten suoraviivainen, jopa vallan valinnaton. Enpä tiedä... sen verran monta peliä on nyt takana sekä virtuaalisesti että pahvisesti, että olen huomannut voittoon johtavan selkeästi erilaisia taktiikoita. Taidosta siinä vain on kuulkaa kyse. Idea tässä zeniläisessä pelissä on kulkea halki Japanin maaseudun matkasta nauttien ja ihmisiä kohdaten. Ei taisteluita, mikä miellyttävänä poikkeuksena mainittakoon. Oikein mukava elämys, hyvin erilainen kuin suurin osa nykyisistä lautapeleistä.


Neljän tähden pelit:

0-9
Laajimman, ihan vaan "hyvien" pelien kategorian avaa tämä vähän hankalasti nimetty laattojenasettelupeli, joka saa pisteet olemalla maailmanhistorian nopeimmin aloitettava lautapeli: avaa laatikon kansi ja ala pelata. Palat otetaan ulos boksista vasta pelin kuluessa - aina tiettyä numeroa esittävä palanen kerrallaan, jokainen pelaaja saman numeron samaan aikaan, ja näitä pitää sitten pinota päällekkäin tai vierekkäin ilman että väliin jää koloja. Korkeimmalle päässyt kerää pisteet. Kuulostaa hölmöltä, mutta positiiviset arviot saivat tämän lainaamaan, ja olipa mainion viihdyttävä pikapeli kyllä. Otettiin kolmen hengen matsiakin tässä, mikä ei vienyt aikaa yhtään sitä normaalia kymmenminuuttista enempää, koska, Karuban tavoin, tässäkin kaikki pelaavat omaa peliään yhtä aikaa. Mukavaa kilpanäpertelyä. Tiedä sitten kuinka aikaa kestävä tämä omassa hyllyssä olisi.

Aavikon karavaanit
Reiner Knizia on ehdottomasti suosikkini modernien pelisuunnittelijoiden joukossa. Syyksi riittäisi ehkä jo pelkkä Battle Line, oma all-time suosikkini, mutta onneksi miehen nerokkaiden pelien joukko on laaja. Aavikon karavaanit (Through the Desert) taitaa olla yksi Reinerin tunnetuimmista töistä, ja sen kamelienasettelu heksagoniautiomaalle onkin, tyypilliseen Knizia-tapaan, näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävän aivojarasittavaa puuhaa. Joka vuorolla tuntuu olevan noin kymmenen ehdottoman välttämätöntä toimenpidettä tehtävänä, ja kun säännöt sallivat niitä vain kaksi... Siinä sitä on resurssien sijoittamisen pikakurssi parhaimmillaan. Näinkin leppoisan näköiseksi peliksi taistelu tilasta ja keitaista on armotonta. Olen pelannut tätä vain kahdestaan, joten en tiedä miten raadolliseksi tämä menee isommilla pelaajamäärillä, mutta ilmeisesti erittäin. Kuulostaa hyvältä, pitää joskus päästä kokeilemaan.

Camel Cup

Lisää kameleita. Joo, tiedän että tämän nimi on oikeasti Camel Up, mutta logo näyttää kannessa Camel Cupilta, ja olisi loogisempikin siten. Joten sillä nimellä peli meillä tunnetaan. Ja onpa tämä meillä ollutkin; taitaa olla vuoden aikana useimmin kirjastosta kotiin kannettu lautapeli. Kevyttä perhepeliviihdettähän tämä on, mutta kamelien kilpajuoksu on sympaattista hupia kaikessa kaoottisuudessaan, ja lyhyeksi peliksi tässä on yllättävän paljon tekemistä vedonlyönteineen. Ulkoasuunkin on panostettu: puiset kamelit ja iso nopanpyörityspyramidi ovat hienoja jo esineinä, ja kuvitus on lukuisine sarjakuvamaisine pelihahmoineen oivallinen. Pelkkää bonusta toki kaikki tällainen, mutta pidentää pelin käyttöikää kyllä. Tätäkin tulee yleensä otettua aina useampi matsi putkeen. Hölmö mutta huvittavuudessaan piristävä peli.

Dominion
Myös tästä olen jo sanani sanonut. Lainattiin kevät-kesällä pari kertaa peräkkäin ja pelattiin intensiivisesti, mutta ei ole nyt puoleen vuoteen meillä käynyt. Ehkä muita hyviä pelejä on vain tullut sen verran paljon vastaan ettei tähän ole ehtinyt palata, mutta mitenköhän olisi käynyt jos tämän olisin itselle ostanut niin kuin silloin tuumin? Pitää kyllä kohta taas kokeilla onko tämä yhä iskussa.

Hive
Tästäkin olen blogannut. Ihanan nerokas ötökkäpeli, uskomattoman yksinkertainen ja ajaton, kuin shakki, mutta sata kertaa parempi. Jäi vähän omassa suosiossani muiden taustalle kun hävisin koko ajan kaikille (mutinaa ja murinaa). Mutta ei tämän pelin tyylikkään ekonomista designia voi edelleenkään kuin ihailla.

Kingdomino
Tämä taisi voittaa sen maailman isoimman pelipalkinnon, Spiel des Jahresin. On ollut vasta kerran meillä kirjastosta lainassa, mutta osoittautui kerrassaan addiktoivaksi - tosin sillä ehdolla, että pelattiin kaksinpelissäkin kaikki pelin laatat mukaan ottavaa sääntömuunnosta; sillä pienemmällä määrällä oli turhan yksinkertainen. Mikä viittaa siihen, että tämä saattaa ajan kuluessa käydä itseään toistavaksi. Erittäin simppelihän tämä dominoa ja valtakunnankasvatusta yhdistävä peli on, mutta ilmeisesti sääntöjä monipuolistava Queendomino on askel oikeaan suuntaan, joten siihen haluan ehdottomasti tutustua. Mutta joo - on tämä kunkkukin hyvä peli, ja oikein nätti taas tämäkin. Niinhän monet nykypelit ovat.

Kodama
Tätä pelasin Tampereella kolmestaan ja teki sen verran kovan vaikutuksen, että ostin Turun kirjamessuilta pelikaupan osastolta tarjoushintaan itsellenikin. Tytär viehättyi sekä pelin teemasta että upeasta ulkoasusta kovasti, mutta korttien laajahko englanninkielinen tekstisisältö on jättänyt pelin meillä vielä vähän syrjään - olemme pelanneet vasta mukana tulevilla junior-säännöillä, joilla pääsee hyvin alkuun, mutta vasta sillä varsinaisella pakalla tämä puunkasvatuspeli pääsee oikeuksiinsa. Monia mielessä pidettäviä asioita joka kierroksella, kun oman puun käppyrät oksat kasvavat ja kiemurtelevat. Mainio, omaperäinen peli-idea ja mahdollistaa matemaattisesti orientoituneen henkilön murskavoitot muiden jäädessä ihmettelemään omia surkeita pisteitään (terveisiä vaan sinne Tampereelle...).

Taru sormusten herrasta: Kaksinkamppailu
Lisää Kniziaa. Harvinainen peli sikäli, että kahden pelaajan joukot - Sormuksen saattue tai Sauronin sotavoimat - ovat keskenään totaalisen erilaiset erilaisine ominaisuuksineen ja tavoitteineen. Ja juuri näiden toisistaan poikkeavien kykyjen yhteentörmäyksestä tämän pelin voima löytyy. Pimeyden puolella voittaminen on yleensä helpompaa, mutta voi sitä tunnetta kun hyvikset onnistuvat saamaan sormuksen Tuomiovuoren sisuksiin. Siinä melkein sauronilaisetkin herkeävät kyyneliin - niin majesteettinen tuo hetki on. Raskaasta temaattisuudestaan huolimatta Kaksinkamppailu on aika nopea ja helposti opittava peli, jonka laudallakin on vain muutama ruutu johon liikkua, mutta jossa pelaamista tuntuu silti riittävän. Suomenkielisessä versiossa tulee mukana lisäksi vaihtoehtoiset kortit, ilmeisesti vähän haastavampaa peliä ajatellen, mutta niihin emme ole vielä edes tutustuneet.

Yardmaster Express
Uutenavuotena tätä nopeaa junanrakentelupeliä tuli otettua useampi tusina erää. Lienee nopein koskaan pelaamani korttipeli: junaan laitetaan seitsemän vaunua, ja kun kaksi pelaajaa laittaa vuoron perään seitsemän korttia pöytään, voi miettiä kauanko siihen yhteen peliin menee. Mutta tästä nopeudesta huolimatta piinaavia hetkiä ja raastavia valintoja riittää. Hämmentävä peli: ei minkään näin pienen pitäisi aiheuttaa tällaista kyräilyä ja kyttäämistä. Mutta silti Yardmaster Express tässä onnistuu. Pelaajia voi olla maksimissaan viisi, jolloin pelin kestokin parista minuutista kasvanee. Tätä pitää ottaa pian muutama erä lisää.


Kolmen tähden pelit:

Castles of Mad King Ludwig
Olen pelannut vasta kahdesti, joten siksi suhtautuminen vielä vähän epävarma - tuntuu etten ihan täysin ole sisäistänyt kaikkea mitä pelillä on tarjota. Pisteytysmetodi varsinkin sai vielä toisen pelin jälkeenkin pään pyörälle, mutta kyllä tässä on runsaasti potentiaalia neljän tähden peliksi. Linnanrakentelu mitä hulluimmista huoneista on viihdyttävää puuhaa, mutta tässä on niin paljon muutakin rahatilanteen tarkkailusta alkaen mukana, että, kuten sanottu, päässä pyörii. Mutta ehkä sekin sopii pelin teemaan.

Imhotep
Tässä on peli, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin pidin. Pari kertaa tämä on meillä kirjastosta ollut, ja ihan viihdyttävä pelihän tässä on kyseessä... mutta tuntuu että pitäisi pelata enemmän aikuisseurassa. Kymmenvuotiaalle tämä muinaisen Egyptin kivenhakkuutyömaille sijoittuva peli on vähän armoton: tajusin itsekin muutaman pelin jälkeen, miten tässä on oikeastaan vain toista pelaajaa säälittä lyöviä siirtoja tehtävänä; jokainen omaa pistesaldoa edistävä siirto on mäjäytys vasten kanssapelaajan tavoitteita. Pirun tyylikäs peli kyllä isoine puukuutioineen, ja ehkä erilaisessa peliseurassa voisi olla kovempikin hitti. Pitää joskus kokeilla.

King of Tokyo
Tästä Yatzy-variaatosta me ihan tykkäsimme, mutta oli todettava että kokemus jäi kahdella pelaajalla puolitiehen. Sääntöjen mukaan tämä on mahdollinen minimimäärä, mutta kamoon: nopeasti kävi selväksi että kunnon haaste täten pelatessa jää puuttumaan. Isot monsterit mätkimässä toisiaan Tokiossa on mainio teema, ja tämäkin on hyvän näköinen peli, mutta kyllä tämä vaatisi monta pelaajaa kurmottamassa toisiaan. Kahden hengen matsissa ei ole hengenvaaraa eikä jännitettä.

Stone Age
Taisi olla ihan ensimmäisiä pelejä mitä tuolta kirjastosta kotiin kannettiin, ja teki kovan vaikutuksen aluksi, mutta kun on ollut pari kertaa tämän jälkeenkin lainassa, on osoittautunut vähän jo pitkäpiimäiseksi. Ehkä tämän pisteidenkeruun pahin ongelma onkin juuri pituus: peli jatkuu ihan liian pitkään ja lopulta hyvin samanlaisena toistuvat vuorot alkavat puuduttaa. Ensimmäiset puoli tuntia jännite säilyy. Sitten alkaa mielenkiinto lipsua. Todella kaunis pelilauta ja hurmaavat puiset resurssipalikat ovat plussaa.


Kahden tähden pelit

Crystal Caves: Kristallikaivos
Houkuttavan näköinen peli kaivoslaattoineen ja Tetris-henkisine jalokivipalasineen, mutta osoittautui pelinä aika sudeksi. Liian helppo ja haasteeton, jotenkin hengetön. Ensimmäisen illan ajan tämä viehätti, sen jälkeen ei oikein jaksettu enää kaivostoiminnan pariin palata.

Otrio
Hauskan näköinen jättikokoinen laatikko lähti kokeilumielessä mukaan kirjastosta, olipa ansaitusta Mensa-palkinnostakin lätkäisty tarra kanteen. Mutta lopulta tämä oli vain glorifioitu ristinolla. Hieno suurikokoinen puinen lauta kyllä, mutta yhden illan jälkeen tämä kävi tylsäksi kuin puhelinluettelo kun kaikki mahdolliset voittovariaatiot oli käyty läpi. Hohhoijaa.




Ja siinä ne. Totta kai vuoden aikana tuli vanhoja suosikkejakin pelattua, kuten Talismania (vähintään yksi useamman tunnin matsi pitää joka vuosi ottaa), ja olipa myös Ingenious (Knizia, tietty) ahkerasti kuvioissa mukana. Pitkästä aikaa myös Battle Line, tuo kaikkien aikojen suosikkini, josta pitäisi kyllä ihan oma päivityksin joskus väsätä. Yllättävästi viime vuoden kuluessa muutamia ikiwanhojakin pelejä nousi kammioiden kätköistä esiin, kuten Cluedo vuosi sitten ja Heitä sikaa kesällä. Kyllä kelpasivat.