26.11.17

Tammikuu 1993

Koska kotikunnassani ei juurikaan ollut viikonloppupaikkoja nuorisolle, piti porukan siirtyä ympäröiviin paikkakuntiin, tai jopa jo vähän kauempana sijaitsevaan Köyliöön, mistä löytyikin se kaikista bilemestoista legendaarisin: Lallintalo, eli tuttavallisesti ihan vaan Lallis. Olinhan minä toki tarinoita paikan päältä kuullut, eittämättä lähinnä liioiteltuja, mutta kohtalaisen tapahtumarikkaalta paikka silti vaikutti ja pakko myöntää - myös joltain sellaiselta jonne en olisi ihan helposti tullut lähteneeksi. Mutta kun Joonas erään viikonlopun meillä viettäessään tätä mahdollisuutta ehdotti, totesin että mennään nyt sitten, olisi Lalliskin koettuna.

Tajusin tehneeni virheen jo siinä grillikioskin edessä, josta linja-auto noukkisi nuorisolauman kyytiin. Hirveä lauma äänekkäästi remuavia teinejä, joista - kuten nopeasti tajusin - suuri osa oli enemmän tai vähemmän humalassa. Ilmestymiseni paikalle herätti joissakin tutuissa hämmennystä, mutta totta puhuen suurin osa ei tainnut huomata kuin lähipiirinsä. Väkeä oli niin pirusti ja kaikki niin täynnä ääntä ja liikettä että kireässä pakkasillassa me katosimme sinne kirkkaanväristen toppatakkien joukkoon. Bussi saapui. Muistan elävästi että kuljettajana olleen miehen ilme kertoi hänen haluavan olla missä tahansa muualla. Ihan missä tahansa. Jaoin hänen tunteensa. Pakkauduimme autoon. Kukaan ei varsinaisesti yrittänyt piilotella pullojaan, eikä se kuljettajaa häirinnyt. En usko että hän olisi kiinnostunut vaikka joku olisi laitettu takapenkillä kylmäksi.

Kun istuimma alas ja matka alkoi, minutkin huomattiin lähimmistä penkeistä. Ennen Lalliksella käymättömänä herätin kohtuullisesti huomiota etenkin kahdessa edessämme istuneessa luokan tytössä "Toi Tuomo on niin söpö!" muistan Tainan kiljuneen meille penkkien selkänojien välistä - hän oli yleensä hyvin hillitty. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään ikäistäni humalassa, mistä seurasi etten oikeastaan osannut suhtautua kehenkään. Bussimatka oli yhdistelmä absurdia painajaista, sekavaa komediaa ja jo tässä vaiheessa minut täysin uuvuttanutta meteliä. Janne käveli bussin takaosasta seuraamme ja ojensi pulloa. Joonas otti hörpyn ja ojensi pullon sitten minulle. Jotain oranssin väristä se oli. En ollut alkoholia ennen sitä juonut. Naukkasin. Ei se pahaa ollut.

Saavuimme hornankattilana kuhisevaan pihaan, jonne bussilasteittain nuorisoa oli jo tuotu ympäri maakunnan, ja nopeasti minulle selvisi että Lallikselle kerääntyi kahdenlaista väkeä: toiset olivat menossa sisälle bilettämään, toisten pääkohde oli Lalliksen piha, jossa huittislaiset, äetsäläiset, vampulalaiset ja muut nopeasti kerääntyivät laumoiksi ja sitten alkoi vääränpuolilaisten sakinhivutus. Olin Jannen kuullut näistä joukkotappeluista puhuvan, mutta ennen kuin itse näin tämän alkukantaisen hormoniväkivallan ilmentymän, olin niitäkin pitänyt puhtaasti tarinoina. Eivät ne olleet. Näin henkensä hädässä pakoon juoksevia miehenalkuja kymmenen jätkän joukko perässään, astalot viuhuivat.

Astuin Joonaksen perässä sisään. Hänellä oli sentään tällaisista paikoista kokemusta; minä seurasin ja yritin mukautua. Aulaan kuului peremmältä raikaava Rhythm is a dancer. Maksoimme pääsylipuista iäkkäälle naiselle, joka näytti vihaavan työtään yhtä paljon kuin meidät sinne ajanut bussikuski. Ja sitten ei muuta kuin salin puolelle: paskaringiksi kuulin tuossa viikko pari sitten radiossa jonkun kutsuvan sitä mitä siellä tapahtui. Discohitit soivat, väki raahusti salia ympäri kuin maailman apaattisimmassa piirileikissä. Keskellä lattiaa muutamat harvat innokkaat, kenties humalaisimmat, tanssivat. Seinustalla näin penkkejä, jotka kutsuivat minua.

"Mää istun vähäks aikaa", huusin Joonakselle, joka nyökkäsi ja oli sitten poissa. Jäin istumaan, katselemaan vilkkuvien valojen ja käryävän rasvan hajuisten savupilvien valossa tallustavaa massaa. En ollut koskaan ollut niin itselleni vieraassa ympäristössä. Tiesin että olisi pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain istua, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt näkemään itseäni sen joukon jatkona. En silloin ymmärtänyt niin yksinkertaista asiaa että tällaiset paikat eivät vain olleet minua varten. Ihmiset toimivat erilaisilla realiteeteillä, ja tämä oli minulle vieras - minä ja tällaiset paikat emme olleet yhteensopivia. Toki niillä selvästi oli yleisönsä ja eittämättä Lallis oli valtavan tärkeä ja viihdyttävä paikka monelle, en sitä missään nimessä kiellä. Itse enimmäkseen vilkuilin kelloa. Lopulta lähdin liikkeelle, olisiko ollut niihin aikoihin kun illan live-esiintyjä, metallibändi nimeltä Horsepower, nousi lavalle. Tein sen virheen että astuin hetkeksi ulos, missä pakkanen senkun kiristyi. Musiikki jäi taakse, väkivalta nousi esiin. Erittäin huonosti valaistu piha oli kuin näkymä helvetin esikartanosta: varjoissa kirottiin ja huudettiin, pullot lensivät, testosteronia pursuavat uroot iskivät toisiaan vasten seinää, nyrkit heiluivat. Palasin aulaan, mutta tanssilattian puolelle en enää kyennyt. Lipputiskin nainen katsoi minua kuin nilkkiä.

Lopulta ilta päättyi. Väki valui ulos ja busseihinsa; Janne juoksi sisään lauma helvetin vihaisia huittislaisia kintereillään ja syöksyi sisään juuri ennen kuin hänestä saatiin ote. Paluumatka alkoi, enkä muista siitä juurikaan; vain sen, että puolenyön jälkeinen kävely Joonaksen kanssa aution kunnan keskustan läpi meille kotiin helvetinmoisessa pakkasessa oli uskomattoman rauhoittava kokemus monen tunnin jatkuvan äänimaton jälkeen.

Maanantaina koulussa käyntini Lalliksella oli nopeasti koko luokan tiedossa. Sankaruuspisteeni kohosivat. Mitään en niin varmasti ollut koskaan tiennyt kuin että toista kertaa en Lallikselle menisi, mutta niin tapahtui pikemmin kuin arvasinkaan, ja kovin erilaisissa tunnelmissa onneksi, mistä ensi kuun päivityksessä lisää.

23.11.17

Loskaiset paikkani

Johan se on peijakas. Blogintynkäni täyttää neljätoista vuotta tänään, eihän tällaiseen ole pystynyt edes Beatles. Enää muutama vuosi niin Silmis saa äänestää. Kahden vuoden päästä voisi sekstaillakin, mutta eihän se uskalla noita söpöjä muotiblogeja kuin nurkastaan vähän ujona vilkuilla. No jaa, vanhahan tämä rahjus jo on. Koirana taitaisi olla manan majoilla, kissanakin jo harmaantuisi. Ihmisenä olisi ärsyttävimmillään, mitä lienee kyllä muutenkin, en minä sillä.

Mutta toistapa oli sosiaalinen media silloin 2003. Ja kun sanon "toista" niin tarkoitan että juuri tätä: bloggaamista. Paitsi että oli jotain keskustelupalstojakin, muistelen... Taisinpa joskus 2001-2002 olla ihan aktiivinenkin yhdellä. Kuka piru noin vanhoja nyt enää... Silloin tuntui jotenkin hienolta että saattoi internetin kautta olla keskusteluyhteydessä milloin kehenkin. Jotkut innokkaimmat jopa irccasivat. Kaipa itsekin tunsin kanssakäymistä kohtaan jonkinlaista mielenmyönteisyyttä tuolloin, mutta vähissä on nykyisin: tuntuu että mitä vähemmän internet-keskustelee, sitä onnellisempi on ihminen. Oma kanssakäyntini on facebook-kuplassani, missä varon visusti menemästä kauas kotoani. Tämän lisäksi olen lähinnä Instagramissa, jossa sisäinen luontokuvaajani ikuistaa kaikkea pientä ja kiehtovaa. Twitteriä en tajua. Rajoitettu merkkimäärä johtaa vain siihen, että siellä mennään muoto edellä, ei sisältö: seurauksena tyhjää huutelua. Kuin haiku-runoutta. Tyhjänhuutona sitäkin pidän. Kunhan triplaavat sen nykyisen merkkimäärän, saatan itsekin Twitteristä kiinnostua.

Tiukimmin keskityn nykyisin blogiini Run/Stop - Restore. Se on tavallaan iän tuoma projekti: siinä missä isäni 80-luvulla muisteli poikavuosiensa autokortteja ja sarjakuvia 50-luvulta, muistelen minä nyt tietokonepelejä 80-luvulta. Näin tämä menee, sukupolvet vaihtuvat, palvelimet hurisevat imiessään elämän toisensa jälkeen tyhjiin.

Kunpa internet kaatuisi pian.

Mutta oli miten oli: kakkua tänään tarjolla Silmiksen synttärin kunniaksi Senaatintorilla kello neljästätoista eteenpäin. Kaikki paikalle!

14.11.17

Joulukuu 1992

"Suomi 75 vuotta... Ei voisi vähempää kiinnostaa!!"

Näin anarkistisella otteella palaan puolen vuoden tauon jälkeen päiväkirjani pariin joulukuun kuudentena. Muutenkin joulua ja lomaa odotellessa raapustelen sivuille nyt kaikenlaista, kuten huoneeni pohjapiirroksen, muistiinpanoja näkemästäni unesta, eräänä päivänä teen listan kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Ykköspaikalle kipuavat Hohto, Mies ja alaston ase (molemmat kaksi tuolloin olemassaolevaa) ja Top Secret, tuo vähän vähemmän tunnettu Zucker-Abrahams-Zucker -kolmikon komedia. Se oli minulla pitkään videolla ja on varmaan tänäkin päivänä useimmin katsomiani leffoja - viime kerrasta on kyllä nyt vuonna -17 rutkasti aikaa. Pitäisikin joskus se taas nähdä. Myös Die Hard ja Terminator kakkonen kolistelevat listan kärkeä.

Lukion syyskausi päättyy, täytän kuusitoista vuotta, raportoin joulusiivouksen etenemisestä ja lahjojen hankinnan vaikeudesta paljastaen täten tietynlaisen levottoman odotuksen tilan. Kyllä vielä tässäkin iässä joulussa on jotain omituisen hohdokasta. Vaikka aatto onkin lumeton (kuten kaksi edellistäkin aattoa - kovin ovat mustia olleet joulut tuolloin), on tunne siitä että jonkin tärkeän äärellä ollaan. Käymme aattona paitsi haudoilla, myös kynttiläkirkossa - enkä tätäkään käytäntöä tule kyseenalaistaneeksi vaikka kirkon kanssa ei olla edes etäisesti tekemisissä muuten. Se kuuluu asiaan eikä oikeastaan ärsytä edes.

Joululahjojeni joukossa on Coca Cola -pyyhe, jonka neljätoista vuotta myöhemmin leikkelen kestovaipoiksi vastasyntyneelle tyttärelleni.

12.11.17

Marraskuu 1992

Syksyn edetessä alkaa vaivata pari asiaa, joille näyttäisi olevan selkeä yhteinen ratkaisu. Ensinnäkin olen alkanut tosissani viehättyä isommista tietokoneista. Käyn kylässä Jussin luona, jolla on viimeisen päälle päheä PC-laitteisto äänikortteineen ja viimeisimpine peleineen, eikä yhtään helpota asiaa, että koulussakin uudennihkeitä Windows-koneita käytetään milloin missäkin yhteydessä. Voi jumaliste miten ankealta tuntuu joystickit, lerput ja muu kun on saanut hiirellä klikkailla Windows-valikosta auki ohjelmia moniajoon. Tämän ohella olen kirjoitellut; voi olla että on osittain lukion innostavan äikänopen Merjan aikaansaannosta että olen alkanut ainekirjoitukseen panostaa tosissani, ja kiinnostaahan aihe kotonakin. Naputtelen kirjoituskoneella jotain novellintynkiä, mutta sen verran tajuan sentään, että tietokoneella tätä hommaa pitäisi tehdä. Vaan eihän kuusnelosesta sellaiseen ole. Aloitan vanhempieni hitaan pehmittämisen asian tiimoilta. Lupaan pyhästi että ei pelikoneeksi tietenkään, eikä lupaus nyt ihan täyttä puutaheinää ole koska se kirjoittaminen oikeasti houkuttaa - mutta kyllähän ne Jussin esittelemät pelit kovasti kutkuttaisivat kotikäytössäkin. Dune II on aivan erityisesti sellainen, johon haluaisin paneutua, sen verran vaikuttavalta peli Jussin luona näyttää.

Olisi kiinnostava tietää minkä verran ja mitä tuohon aikaan luen, mutta tämän suhteen data on vähän vaillinaista. Stephen Kingit varmaan vetäisen kirjastosta tuoreeltaan sitä mukaa kuin niitä ilmestyy, ja 90-luvun puolella King-käännösten määrä kääntyikin jyrkkään kasvuun - muutaman vuoden ajan miekkosen fanikuntaa hemmoteltiin kun koko tuotanto tuli Suomeksi lyhyessä ajassa, useita julkaisuja vuodessa, ja olin juuri sopivassa iässä. Muun populaarikulttuurin kulutuskin on vähän kysymysmerkki. Marvel-sarjakuvia vielä lueskelin, mutta kiinnostus oli päättymässä. Kerran kuukaudessa postilaatikkoon kolahtavat lehdet vielä luin läpi, mutta muistan että ainoastaan Ryhmä-X jaksoi enää oikeasti kiinnostaa - ja siinäkin oltiin lähestymässä Chris Claremontin käsikirjoituskauden loppua, mikä merkitsi sitten seuraavana vuonna tapahtuessaan myös oman suhteeni nopeaa päättymistä kyseiseen lehteen, ja sitä myötä käytännössä aktiivisen Marvel-seuraamisenkin loppumista. Televisiosta en tiedä muuta kuin että keväällä -92 katsoin ja pääosin nauhoitinkin Lapinlahden Lintujen kolmannen sketsisarjan Kuudesti laukeava, joka pikkuhiljaa saatteli minua myös populaarimusiikin maailmaan siten, että äänitin sarjan musiikkiosuuksia kasetille, jota sitten huoneessani kuuntelin. Muita kasetteja ei enää ollut, kun ne Joonaksen nauhoittamat italodiscot muutaman vuoden takaa olivat jo taakse jääneet. En tosiaan teininä ollut mikään suuri musiikinkuuntelija, kuten on ehkä huomattavissa.

8.11.17

Lokakuu 1992

Lukion alkamista seurannut kulttuurishokki on tasoittunut ja olen sopeutunut siihen faktaan, että koulumenestyksen eteen on jotain tehtävä. Ehkä tähän on ollut vaikuttimena sekin, että syksyllä kuulemme luokan oven läpi kun lukion rehtori pitää käytävässä huutosulkeiset eräälle ylemmän luokan oppilaalle ilmoittaen ettei tästä tule koskaan mitään ja olisi vähän helvetin viisasta vaihtaa koulua. Tämän oppilas sitten tekeekin; alkaa selvitä millä metodilla pienestä lukiosta kirjoitetaan aina hyvin paperein ilman reputtajia. No, en silti väitä että ottaisin hirveitä paineita opintojen suhteen vieläkään. Englantiin panostan, mikä tarkoittaa että teen minkä pitää. Äidinkieli on ihan mukavaa kun saa kirjoitella, loput lukujärjestyksestä sujuu miten sujuu.

Ja vaikka kuusnelosharrastus alkaakin uhkaavasti hiipua, on sekin vielä voimissaan. Aktiivisin disketinpostittelu on kuitenkin jo takanapäin; jäljellä vielä pari aktiivista kontaktia, mutta heidän ohellaan jo muutamia keräilijöitä, joiden kanssa vaihtelen vanhoja pelejä ja demoja, kokoelmaani kartuttaen. Kirjoittelemme pitkiä kirjeitä ja toisinaan juttelen jonkun kanssa puhelimitsekin edelleen, ainakin Hollantiin soittelen vielä tässäkin vaiheessa. Mielenkiintoisin tilaisuus on kuitenkin näissäkin kuvioissa kirjoittamisen saralla: saan tarjouksen kirjoittaa omaa palstaa Flashback-nimiseen hollantilaiseen diskettilehteen. Mitä vain, saan ohjeistuksen, ja alan suunnitella kaikenlaisista lukemistani paranormaaleista ilmiöistä raportoivaa kolumninkaltaista. En muista mitä tälle hommalle sittemmin tapahtui - ainakin kirjoitin kyseisen palstani avaustekstin, mutta ei se tainnut koskaan tulla julkaistuksi. Taisi käydä niin kuin noissa kuvioissa usein kävi, että lehden toimituskunta (yleensä yksi tyyppi) kyllästyi tai koki ajankäyttöongelmia ja lehti lopahti kuin seinään. Sama kävi minulle myöhemminkin: ylivoimaisesti tuon ajan suosituin diskettijulkaisu kuusnelosella oli turkkilainen Script, jonka toimittajan kanssa olin tuolloin paljon tekemisissä. Hänkin tarjosi minulle omaa lukua lehdessään, samoihin aikoihin kun Scriptin naurettavan massiivinen kaksi disketinpuolta kokonaan täyttänyt numero 14 ilmestyi. Se oli kuitenkin ollut toimituskunnalleen niin näännyttävä työ, että he laittoivat hanskat naulaan ja heittivät hellät jäähyväiset kuusnepalle. Ja minä maineelle, perkele.

Joonaksen kanssakin yhä tuohon aikaan vaihdellaan diskettejä, mutta aika harvoin enää, hyvä jos kerran kuussa. Mukana on jotain maailmalta viime aikoina saatua kamaa, mutta enimmäkseen omia tuotoksia meiltä molemmilta. Levotonta puuhastelua, ehkä vähän päämäärätöntäkin, kun meidän varmaankin vuoden päivät suunnitteilla ollut oma lehtemme Bribed on nyt pakko hyväksyä kuolleeksi ideaksi. Paljon se herätti kiinnostusta, paljon närää, alkuun emme lopulta päässeet. No, kohti seuraavia pettymyksiä... Tai ei kai tuohon aikaan vielä. Viisitoistavuotias on sen verran täynnä itseään ja maailmaansa ettei hän vastoinkäymisiin kaadu.

4.11.17

Palkokasti

Kirjoituspöytäni äärellä eilen sinkoilevat kirjaröykkiöt saivat keskittymiseni herpaantumaan siinä määrin, että kun minulla oli kirjoittamaan alkaessani yksi (1) aihe mielessä, jota ensin ajattelin pohjustaa muilla, niin juuri se kyseinen aihe sitten siinä kaaoksessa unohtui. Piti nimittäin mainita viimeaikaisista kuuntelutottumuksista. Olen kuluvan vuoden aikana löytänyt podcastit, joihin aiemmin suhtauduin jäärämäisen epäluuloisesti. (asioita joihin olen aiemmin suhtautunut samalla asenteella ovat mm. kännykät, internet-liittymä kotona ja dvd-levyt) Mutta taisi olla viime talvena joko Serial tai Jay & Miles X-plain the X-Men joka minut vei mukanaan. Sikäli urauduin välittömästi, että kuuntelussa on tälläkin hetkellä tasan kahta genreä: joko true crime (johdannaisineen) tai X-Men -aiheisia. Mutta laajennan varmaan sitten joskus kun ehdin.

Joka tapauksessa tämän hetken ehdoton suosikki on The Trail Went Cold, jossa kanadalainen Robin Warder käsittelee yleensä vähän huonommin tunnettuja selvittämättä jääneitä rikos- tai katoamistapauksia vuosikymmenten varrelta. Tähän rinnastuvia ei-journalistisia wikipedianluenta-podcasteja tuntuu havaintojeni perusteella riittävän yksitoista tusinaan, mutta Warderin keskiverto netinkäyttäjää paljon laajempi asiantuntemus (ja nämähän ovatkin lähinnä tapauksia, joista tietoa joutu kaivamaan esiin kiven alta), innostunut spekulointi ja jotenkin sympaattinen tapa kertoa ovat nostaneet tämän ihan ykköseksi listallani. Ohi Cold Case Filesin, joka on toki ammattilaisten tekemä, mutta sen tapaukset ovat jotenkin kuivia ja aika mielenkiinnottomia verrattuna Warderin esiin kaivamiin.

Myös Thin Air vaikuttaa hyvältä, se on ollut nyt kolmen jakson verran kokeilussa. Ensimmäinen oli ok, mutta sitä seurannut kaksiosainen jakso oli hengästyttävän upea ja hyvin toimitettu kertomus aivan uskomattomasta keissistä. Parhaita parituntisia joita olen podcastien äärellä viettänyt.

Generation Why on jo monivuotinen sarja, jossa kaksi kaverusta vähän kuivikkaasti keskustelee näkemyksiään rikos- ja vähän muunkinlaisista tapauksista. Pitkäpiimäinen välillä, mutta kiinnostavan aiheen ollessa kysessää tämäkin menee, varsinkin iltavuorossa duunissa.

Tällä hetkellä ei siis ole kuuntelussa yhtään Serialin kaltaista yhteen tapaukseen keskittyvää sarjaa, mutta kesällä kuuntelemani Up and Vanished nosti kyllä sillä saralla riman pirun korkealle. Vielä kun juuri ennen sitä sain S-Townin loppuun, niin siinä on kaksi sellaista tapausta joita ei ihan äkkiä ylitetä. S-Town nyt ei sinällään ole rikos-podcast, vaan... No, hieno, hieno ihmiskuva vain. Aika lailla ylittämätön, luulen.

Ja mitä sitten tulee tuohon X-Men -puoleen, niin Jay & Miles on toki yhä kuuntelussa, ja heidän ohellaan myös Danger Room, joka käy läpi kaikki X-Menin numerot yksi kerrallaan alkaen vuodesta 1962 ja on jokseenkin lakonisessa puujalkahuumorissaan sympaattinen. Tämäkin on hyvää puuduttavan työpäivän taustakohinaa.

Että tämmöisiä. Mutta äänikirjoihin en aio ikinä koskea, sen vannon.

3.11.17

Neljä olettamaa aihepiireistä

1. Näin ilmeisesti kissan kanssa viime yönä samaa unta. Olin tilanteessa jossa kaikki ajautui kohti kaaosta, liian monta liikkuvaa osaa oli saavuttamassa kriittisen pisteensä, ja juuri sillä hetkellä kun oli tapahtumaisillaan kaiken katastrofaalinen yhteentörmäys, sänkyni vieressä yöpöydällä yöt nukkuva kissa heräsi niin majesteettiseen unisätkyyn, että potkaisi herätyskellon rämisten alas. Olinpa hereillä sitten minäkin. Epätietoinen eläinparka mourusi sitten hetken aikaa häntä pörheänä ja pallo hukassa, kunnes asettui takaisin kerälle ja jatkoi uniaan. Kello oli 2.05.

2. Ostin taannoin Twin Peaks -boksin ja aloittelen uutta kierrosta sarjan parissa taas. Kuten olen monesti maininnut, sarja on minulle merkittävintä tv:tä koskaan, ja jotain paljon enemmän kuin vain tv-sarja. Se on kotiinpaluu, ja vaikka varsinkin tuossa jokin aika sitten katsomani pilotin olen nähnyt useasti, se onnistui edelleen vaikuttamaan - edelleen, vaikka joka kohtauksen osaa jo ulkoa, on mukana hetkiä jotka saavat hymyilemään, hetkiä jotka saavat käsivarren karvat pystyyn. Mielenkintoisen perspektiivimuutoksen tosin nyt panin merkille tapahtuneen: ensimmäisen kerran Twin Peaksin nähdessäni olin pari kolme vuotta nuorempi kuin sarjan teinihahmot - nyt alan olla sarjan aikuispopulaation ikäluokkaa. Odotan paljon antoisia hetkiä; edelliskerrasta onkin jo liian kauan.

3. Elämäkertakirjoitusteni sarja on kyllä sekin vielä jatkumassa. Lokakuu 1992 kolkuttelee jo kulman takana.

4. Ensi keväänä tapahtuvaa muuttoani ounastellen olen tyhjentänyt asunnostani kamaa lähinnä jäteastiaan, mutta kirjoja en sinne ilkeä viskoa. Joten kun komeron perällä on jo pitkään ollut pinottuna seuraavanlainen läjä kökköjä kirjoja (paljon myös tarkoituksensa kunnialla hoitaneita kuvakirjoja männävuosilta), ne ovat nyt joko lentämässä paperinkeräykseen tai niitä saa hakea korvauksetta luotani. Kiinnostuneet yhteydenotot tämän blogin toimitukseen!

Andersen: Lentävä matka-arkku
Bassom: The A-Z Guide to Babylon 5
Bernadette: Soittoniekkojen salajuoni
Beskow: Tätien satuaarteita
Burgess: Hevosten maailma
Duncan: Kalenteri
Echenoz: Minä lähden
Erberth & Arvner: Lasten eläinkirja
Grimwood: redRobe
Hotakainen: Kantaja
Hubbard: Itseanalyysi
Isokangas: Minä suojelen sinua taiteelta
Isokangas: Villejä rubiineja
Itä-Helsingin vaiheita ja nähtävyyksiä
Jokinen: Vallan kirjailijat
Jäppinen & Kanala: Kontiokujan nallet
Kouga: Earthian 1
Laakkonen & Huovinen: Konekieli
Lintuja - Tutustu Pohjolan eläimiin
Marklund: Studio Sex
Miina ja Manu - Kiukuttelukirja
Owen: Suuri ratsastuskirja
Paasilinna: Majuri Holterin uroteko
Pihlaja: Eläinten maa
Praphubada: Kuningatar Kuntin opetukset
Svensson: Vallaton juhlapäivä
Uusi sivistyssanakirja
Vachss: The Getaway Man
Vartiainen: Mikätin
Werner: Roman Polanski - Henkilökuva
Westlake et al. : A Bird in the hand is worth kymmenen oksalla
Widmark & Willis: Kirjaston arvoitus

Sekä seuraavat DVD:t: Linklater: Fast Food Nation, Polanski: Bitter Moon, Mad Men kaudet 4 & 5.

Tuo pino jo kerran tätä kirjoittaessani romahti ja säikäytti kissan melkein hengiltä toisen kerran vuorokauden sisään joten hakekaa ne nyt pois täältä kun otus on vielä elävien kirjoissa. Kohta alan imuroida.