5.10.16

Elokuu 1990

Mihin jäimmekään? Niin, Norjasta palailtiin, minkä jälkeen vietän loppuloman piirrellen, kuunnellen italodiskoa ja räpeltäen edelleen uutuudenviehätystään huokuvan kuusnepan levyaseman parissa. Kesäpäivien hautovassa lämmössä eivät pelit silti jaksa kiinnostaa pitkään. Alan tutkia mitä kaikkea muuta lerpuilta löytyy, ja löytyyhän sieltä: ennen kaikkea ohjelma nimeltä Demo Designer 3, joka mahdollistaa maailman simppelimpien demoviritysten tekemisen: ruudulla kuva, sen alla skrolliteksti, musa soi. Pitäähän sitä kokeilla, ja kun lopputulos miellyttää, alkaa kesäloman paria viimeistä viikkoa leimaava tehtailu, jossa disketit täyttyvät nopeasti väsätyillä pikselitaideteoksilla. Kuvan alla virtaavaan tekstimassaan hahmottuu nimiä, tekijöitä, luon kuvitteellisen supercoolin ja mitä kansainvälisimmän demojengin, joka lähettelee terveisiä toisille yhtä kuvitelluille.

Hiljakkoin levyaseman hankkineelle Artsille näitä esittelen, ja into tarttuu. Kilpailuhengessä näitä demoteoksia sitten väsäämme ja toiselle kopsailemme siihen asti kunnes kasiluokka alkaa ja pakottaa taas kouluun, joka kiinnostaa nyt vielä vähemmän kuin keväällä, josko lienee mahdollista. Luokkamme säilyy ennallaan, ja sikäli elämä koulussa on rauhoittunut, että uudet seiskat vievät nyt ylempien huomion, me kasit olemme jossain siinä välissä. Kasiluokka, yläasteen ankean harmauden tiivistymä. Vuotta eivät väritä seiskaluokkalaisen lapsenmielen romahdus eikä ysien ylemmyydentunto, me vain olemme. Sinnittelemme. Lievää mielenkiintoa sentään saavat aikaan alkavat valinnaisaineet: minulla kotitalous (kivoin!), atk (Windows 3.0 ja Logo-ohjelmointia) ja saksa (Käse kann ich kiloweise essen!), jonka opettaja lähettää terveisiä isälle, jota on myös opettanut. Lukion opettajakunnasta kolme neljäsosaa on jo täyttänyt kuusikymmentä.

Poikien uudeksi liikunnanopettajaksi saamme suomenruotsalaisen Claesin, joka on samaan aikaan myös käsipallomaajoukkueen valmentaja, ja tämän vuoksi kisamatkoilla aina silloin tällöin, lähinnä Ahvenanmaalla ja Ruotsissa. Oppilaista ei kukaan ole koskaan käsipalloa nähnytkään, mutta tuleepa sitä sitten vuoden mittaan liikuntatunnilla pelattua. Inhoan lajia yhtä paljon kuin jalka-, kori-, pesä- tai lentopalloa. Tai jääkiekkoa tai sählyä.

3.10.16

Archiva Horribilis

Etsin tuossa päivänä jokusena erästä vanhaa muistivihkoa. Oli lopulta todettava ettei se ole ainakaan ikkunalaudalla, keittiön pöydällä, kirjahyllyssä tai suolla. Siispä arkiston pariin; minulla sitä riittää. Muistanpa kun silloinen avopuoliso meinasi kilahtaa jossain muutossa allekirjoittaneen pahvilaatikoiden takia - merkityksetöntä sälää ne hänen mielestään vain olivat täynnä. Ja onhan toki totta paitsi se, että näitä rahaan muutamia mukanani, myös se, etten näihin enää viime vuosina ole juuri koskenut. Arkistoihin ei enää kerry kamaa, tiedä sitten onko se huolestuttava vai huojennuttava merkki. Siinä mielessä joskus niin elävä arkistoni on siis muuttunut aikakapseliksi, jonka päivittäminen on alkanut 90-luvun lopulla, päättynyt varmaankin joskus 2007-2008 ehkä muutamia satunnaislisäyksiä lukuunottamatta.

Jakaakseni hämmentävät salaisuuteni (kyllä se elämäkertasarjanikin vielä jatkuu) päätin avata yhden arkiston julkisesti. Yksi laatikko vain, kenties itsestäni eniten kertova sikäli ettei ole minkään teeman mukaan (kuten yliopisto tai kansanopiston kirjoittajalinja) lajiteltu. Katsotaanpa yhdessä mitä sieltä löytyy!

Itse laatikko on joskus sisältänyt Pirkka-tikkuperunoita ja siinä on päiväysleima 07 - 2006, mikä viittaa siihen että loota on joskus vaihtunut pienemmästä tähän. Koska materiaali on enimmäkseen vanhempaa. No nythän tämä lähti sivuraiteelle heti, joten nyt siis, pinnalta pohjaa kohti edeten, tämän kaiken olen joskus katsonut säilömisen arvoiseksi:




1. Turun Luostarinmäen museoalueen opaskartta. Yksi kartan taloista on ruksittu kuulakärkikynällä.

2. Postikortin kokoinen pahvi, jossa piirtämäni ihmis-eläinhybridi seisomassa jyrkänteen reunalla, yllään jingjang-kuvioitu aurinko. Vieressä teksti "One lonely Centauri". Tämä oli Kokemäellä kansanopistomme yhteistilojen seinällä.

3. Vanhan Peony-televisoni (jota käytin kuusnelostellessa) kokonaan kiinankielinen kytkentäkaavio, kokoa A3. Olen säästänyt tämän sen mielipuolisen monimutkaisuuden vuoksi. Se näyttää joltain kieroutuneen miljoonametropolin kartalta.

4. Samaisen TV:n kokonaan kiinankieliset (okei, voi tämä koreaakin olla) käyttöohjeet hassuine sarjakuvamaisine opaskuvineen. Itse televisio on nykyään vintillä maalla.

5. Kaksi mustavalkoista valokuvaa 17-vuotiaasta minusta roikkumassa pää alaspäin pitkä musta peruukki lattiaa hipoen. Kummankin kuvan taakse on kynällä kirjoitettu merkintä "IV".

6. Ennätysvihko!! Fläppimallinen ruutuvihko, jossa kymmeniä sivuja täynnä kuusnepa-pelien nimiä ja niissä saavutettuja ennätystuloksia.

7. Kolmen aanelosen printattu ja yhteen niitattu lista työaikoja ensimmäisiltä työviikoiltani nykyisessä duunissa vuodenvaihteesta 2009/2010.

8. Pieni pahvilappu, jossa piirtämäni ronsufantti tonttulakki päässä. (ronsufantti on itse luomani olento, jonka piirtely on nyt periytynyt tyttärelleni, koska hänen mielestään se on maailman söpöin otus)

9. Jippii! Groupilta saatu lasku, eräpäivä 9.4.2002. Olen säästänyt tämän, koska laskun loppusumma (0.00) oli mielestäni hupaisa.

10. Don Rosan piirtämä Aku Ankan sukupuu -juliste, joka on ollut lehdessä kaiketi 90-luvun lopulla, jolloin Ankka tuli minulle vuoden ja risat. Sama juliste oli oikoluettuna ja muutenkin paremmin toimitettuna viime vuonna Ankassa, nyt tyttäreni seinällä. (on hänellä myös Robinin kuvia)

11. Turun Ylioppilaskyläsäätiön kanssa tehty vuokrasopimus elokuulta 2003. Allekirjoittajina minä ja puoliso. 45 neliön parvekkeellinen vastaremontoitu kaksio sisältäen veden, sähkön ja kiinteän netin: 414 euroa kuussa.

12. Peruskoulun 9-luokkalaisille tarkoitetun taloustietokilpailun osanotto-ohjeet vuodelta 1992. A3-kokoinen lämiskä, jonka olen säästänyt sen kääntöpuolelle painetun upean Turun keskustan ilmakuvan vuoksi. Kuvan alareunassa näkyy ensimmäinen talo jossa Turussa asuin, Itäisellä Rantakadulla.

13. Netistä printtaamani 10 sivun lista kontekstista irrotettuja sitaatteja Carl Barksin sarjakuvista. Huikaisevaa absurdismia. Nauratti taas kun näitä selailin.

14. Suomen Kuvalehdestä leikkaamiani Jyviä ja akanoita -palstoja iso nippu vuosilta 2001 ja 2004, jolloin lehti on minulle tullut. Helmi ja Heikki on vähän niin kuin pakon sanelemana myös mukana.

15. A4-arkki, jossa tekemiäni epämääräisiä piirroksia, joiden päälle tytär on taaperoikäisenä vedellyt värikynällä.

16. Iso nivaska folkloristiikan peruskurssin opintomateriaalia, jota koristaa tekemäni runsas piirroskuvitus.

17. Valokopio ruutuvihkoon tekemästäni piirroksesta, jolla ensimmäisenä yliopistovuonna osallistuin valtakunnalliseen luentopiirroskilpailuun.

18. Pieni paperilappu, jossa piirtämiäni robotti/mutanttihahmoja, sekä tekstit "(Rum)Fliegend" ja "Die Katze".

19. Keltainen A4-arkki: Humanistisen tiedekunnan oppiaineiden esittelytilaisuudet syksyllä 2001. Paperi on täynnä piirtämiäni hahmoja.

20. Kolme paperilappua, joissa piirustuksia. Yhdessä myös teksti "Jeg köper ikke pölse!"

21. Varmaankin jonkun lyriikankurssin oppimateriaalia paksu nivaska, mm. lehdestä kopioitu Paavo Haavikon haastattelu ja paljon kotimaista runoutta.

22. Kirjanen, jonka kannessa: "Kurra, kotimainen kirjallisuus, syksy 2001". Olen lisäkuvittanut kannen huolellisesti.

23. Pari tyhjää Nordean kirjekuorta, jotka olen piirtänyt täyteen ja piirrokset halunnut säästää.

24. Pari isohkoa paperilappua, epämääräisen kokoista ja muotoista, molemmat puolet piirretty täyteen.

25. Turun Sanomista leikattu Kirjaston kissat -strippi.

26. Kotimaisen kirjallisuuden proseminaarityö syksyltä 2006. Ei minun tekemäni siis, vaan toisen seminaarilaisen.

27. Valokopio tekemästäni piirroksesta, jota käytettiin vuonna 1998 kansanopiston kirjoittajalinjan miniantologian kansikuvana.

28. Käsin kirjoittamani yhdistyksen kokouksen pöytäkirja vuodelta 2006. Hyvä piirroskuvitus.

29. Ruutupaperi, jossa muistiinpanoja minun, Tepon ja Sarin suunnittelemaa elokuvaa varten. Se piti kuvata... milloin? Turussa joka tapauksessa. Brokeback Mountain oli tuolloin kuuma nimi. Suunnittelimme julisteen, jossa minä ja Teppo olisimme samoin aseteltuna kuin kyseisen leffan julisteen hahmot. Meidän elokuvamme nimeksi olisi tullut Vartiovuorenmäki. Aika paljon tätä suunniteltiin, mutta kaatuikohan lopulta siihen, että ampaisin Helsinkiin.

30. A4-kokoinen ruutuvihko, josta vain pieni osa käytetty. Sisältää Turun yliopiston luovan kirjallisuuden aineopintojen kurssimuistiinpanoja ja tehtäviä lukuvuodelta 2004-2005. Monipuolinen ja yksityiskohtainen piirroskuvitus.

31. Pari epämääräistä lappua, joissa piirroksia.

32. Kansainväliseltä soveltavan estetiikan instituutilta saamani kirje, jossa kerrotaan minun tulleen toiseksi valtakunnallisessa luentopiirroskilpailussa vuonna 2001. Mielestäni olin moraalinen voittaja, koska ykköseksi valittiin kilpailun sääntöjen vastaisesti kahden sivun kokoinen tekele. Piirrokseni julkaistiin eri kaupunkien ylioppilaslehdissä ja minua haastateltiin yhteen niistä puhelimitse. Muutamaan kertaan olivat myös järjestäjien taholta yhteydessä koska en kertonut minkä palkintovalikoimasta haluan, mutta viivyttelin ja lopulta lakkasivat soittelemasta. Palkinnoksi olisi siis sanut valita jonkin kyseisen instituutin kustantamista kirjoista, jotka eivät kiinnostaneet piirun vertaa.

33. Tampereen science fiction -seuralta saamani kirje, jossa kerrotaan etten sijoittunut vuoden 2001 novellikilpailussa, mutta työni oli "lupaava".

34. Taskukalenterin muovikuoret (kalenteri puuttuu) joka pursuaa nyt jo eittämättä vuosia sitten vanhenneita eri ihmisten osoitetietoja.

35. Tyhjä A4-kokoinen muovitasku, jossa logo "NOKIA Chemicals".

36. Jyväskylän yliopistoon tehty taidehistorian proseminaarityö vuodelta 2004.

37. Paperilappu, johon olen kirjoittanut lainauksen eräästä Dänikenin kirjasta, jossa siteerataan egyptiläisestä pyramidista löydettyä seinäkirjoitusta. Se oli työn alla olevan romaanini mottona.

38. Paperilappu, jossa kolmisenkymmentä naisen etunimeä ja niiden perässä päivämäärät, jotka kaikki näyttävät osuvan marraskuun ja tammikuun väliselle ajalle, ei vuotta.

39. Tiimarin lukujärjestys, jonka täytin syksyllä 2001 humoristisesti ja se oli pitkään jääkaapin ovessa.

40. "Esitiedot allergiaoireista"-lomake, jonka olen täyttänyt allergiatestiin YTHS:lle mennessäni. Sain tietää testissä olevani allerginen lähes kaikelle, mutta "ilman oireita"; kuulemma sellainenkin allergia on mahdollinen.

41. Varsinais-Suomen taidetoimikunnalta saamani kirje, jossa kerrotaan minun tulleen valituksi vuoden 2001 Reviiri-antologiaan.

42. A5-kokoinen kalenterista (tms) repäisty sivu, jossa molemmilla puolilla Turun karttaa. Vanha, koska Tuomaansiltaa ei vielä ole.

43. Toinen käsinkirjoittamani yhdistyksen kokouspöytäkirja vuodelta 2006.

44. A4-kokoinen ruskea kirjekuori, jonka takapuolelle Ulla on kirjoittanut kommentteja hänellä luetuttamastani romaanikäsikirjoituksesta.

45. A3-kokoinen Turun yliopistojen toimitiloja esittelevä kartta ja luettelo syksyltä 1999.

46. Pieni Stockmannin muovikassi täynnä Bribedin täytettyjä votesheettejä.

47. Printattu neljän kirjoittajan runo, jonka otsikkona päivämäärä 30.6.2001. Alkujaan kynällä paperille kirjoitettu siten että kirjoittaja on nähnyt vain edellisen säkeen, aiemmat on taitettu piiloon ja sitten paperi on kiertänyt.

48. Myllykummun työkeskus ry:n minulle postiluukusta jakama esite otsikolla Ystävä! Tästä olen blogannutkin.

49. Postipankin sinikantinen säästökirja. Minulle on avattu tili siellä 27.9.1978. Varsinainen tilini oli Säästöpankissa, eikä tästä ollut muuta hyötyä kuin että tuli Kultapossu-lehti kotiin. Neljäs ja viimeinen merkintä on tilin lopettaminen vuonna 1989. Noin 60 markkaa sieltä on silloin irronnut.

50. Heidin kirjoittama romaanikäsikirjoitus muovitaskussa.

51. Muistilappu, jossa käsin kirjoittamani teksti "Kauhun tunne täyttää pään / on ihmeellisen viileää / ja männikössä kaikuu huuto kurjen". Onko tuo sitaatti jostain?

52. Kopio kirjeestä, jossa minun ilmoitetaan päässeen kansanopiston kirjoittajalinjalle, päivätty 30.7.1998.

53. Pieni opasvihkonen "Lastemme hoito 1: Ruokintaohjeita 0-1 vuotiaille". Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisuja, vuodelta 1969. Äiti lahjoitti tämän vitsinä niihin aikoihin kun tytär oli syntymässä.

54. 17-sivuinen kopionivaska, "Rentoutumisen ABC".

55. Yhdistyksen kokouspöytäkirja, puhtaaksi kirjoitettu ja printattu.

56. Kolme erittäin kulunutta ja nuhjaantunutta paperia, joissa ohjeita henkilökohtaisten voimavarojen ja omien vahvuuksien löytämiseen.

57. Kaksi kopioharjoitelmaa joihin koottu kuvia Kafkasta (kissa), ja lehdestä leikattu otsikko "Kafka-buumi jyrää".

(nyt muuten nykyinen kissa meni sinne laatikkoon kun siellä alkaa olla tarpeeksi tyhjää)

58. Muutama sivu Turun Ylioppilaslehteä tammikuulta 2002, mukana pienenä minun menestyksekäs luentopiirrokseni. Ajankuvaa: arvostelussa on Turun romantiikan levy. Se oli kyllä sysipaska bändi.

59. Iso George Clooneyn naama. Vanhat fanini muistanevat tämänkin.

60. Muovitaskussa kunniakirja, jossa kerrotaan että novellini "Aachenin aikakirjat" on saanut kunniamaininnan Tampereen science-fiction seuran novellikilpailussa 2005. Lisäksi kirje, jossa kerrotaan minun saaneen myös "Kanerva Eskolan erikoispalkinnon", eli kilon ufokarkkeja.

61.  Lehdestä leikattu Helmiä sioille -strippi, joka on kulmateipeistä päätellen ollut joskus jossain kiinni.

62. Näytenumerona tullut sukuseuran lehti vuodelta 2005.

63. Lehtileike: joskus 2000-luvun alkuvuosina (leikattu niin että päivämäärä jäänyt pois) Aamulehdessä ollut melkein kokosivun juttu Turun runoliikkeestä, joka alkaa oudosti siten, että kirjoittaja harhailee Äetsässä.

64. Jyväskylän yliopistoon keväällä 2005 tehty tutkimustyö blogikulttuurin mahdollisuuksista kirjoittajalle.

65. A4-kokoinen Studia-luentolehtiö, jonka ruutusivuja olen aluksi käyttänyt C64:n kopiopelikasettien sisältöjen indeksointiin. Sitä seuraa monta sivua ranxeja scenevuosiltani, lopulta vuonna 1995 (?) aloittamani eeppisen fantasiaromaanin juonisuunnitelmat ja kartat valtaavat vihon. Niiden jälkeen ei mitään.

66. Turun Ylioppilaslehden numero 12/2002 (toukokuun viimeinen numero ennen kesätaukoa), jonka olen säästänyt ilman erityistä syytä. Onneksi olen. Ajankuva huokuu. Tuo on päätoimittaja Juri Nummelinin viimeinen numero, ja hänen kaudellaan lehti oli ihan timanttia.

67. 100-sivuinen A5-ruutuvihko, jonka kahdeksan ensimmäistä sivua on täytetty runoilla kansanopistossa vuonna 1998. Muuten tyhjä.

68. A5-kokoinen Esselte-teknikkolehtiö. Muutama ensimmäinen sivu täytetty piirroksin ja muistiinpanoin (sukupuu, kuvitteellinen diskografia yms.).

69. Taskukokoinen kierreselkäinen ruutuvihko, täynnä. Alkupuoli suunnitelmia elokuvaa varten, lopussa kahden eri romaanikäsiksen (vuonna 1997 aloitettu molemmat) suunnitelmia.

70. Vasemman käteni röntgenkuvat lääkärikeskus Pulssin kirjekuoressa helmikuulta 2001.

71. Perus sinikantinen ruutuvihko, aloitettu molemmista päistä, eri romaanikäsisten suunnittelua, noin vuodelta 1997. Toiseen olen käyttänyt metodia jota en sittemmin koskaan: kirjoittelin pätkiä käsin, jotka sitten myöhemmin laajensin koneella kokonaisuuden osiksi. Pätkistä ensimmäinen alkaa "Ja kun kävelet K-lähikauppaan ja näet lihatiskillä naapurin 3-vuotiaan pikkukakaran tarjolla hintaan 59,90 kilo tiedät pimeyden koittavan niin pian ja niin loputtoman syvänä että silmissäsi lyö mustiin ja pystyt tuskin kävelemään kaupasta ulos ennen kuin oksennat." Kyseisen romaanin työnimenä oli Pimeys. Olen edelleen sitä mieltä että siinä on timanttinen idea, mutta en ollut teknisesti sen tasolla vuonna 1997. Olin myös keskittymiskyvytön ja impulsiivisesti tekstistä toiseen sinkoileva. Kesken jäi pahasti.

72. Ruskeaa revittyä voimapaperia, jolla paksulla mustalla tussilla kirjoitettu 17 anagrammia sanasta "mankelimies".

73. Pätkä luentolehtiötä, jolle olen elokuussa 2000 kirjoittanut sarjan huonoja runoja.

74. Nivaska ruutupapereita, joille olen kirjoittanut Rappiounelma-nimisen bändin diskografian. (Bändin nimi on anagrammi Eppu Normaalista; levyt ja biisien nimet ovat myös anagrammeja)

75. Heidin kirjoittama novelli "Iltaa viettämässä", päivätty marraskuulle 1998.

76. Kaksisivuinen novelli, kirjoittajalinjan ensimmäinen harjoitus, otsikoimaton, printattu kansanopiston surkealla vanhalla printterillä.

77. Luentopaperillinen outoja runoja, olisiko -97 tai -98 kirjoitettu. Varmasti ensimmäiset tekemäni.

78. A4-kokoinen paksuilla vihreillä kansilla varustettu vihko. Ensimmäisillä sivuilla piirroksia, sen jälkeen englanninkielisiä laulunsanoja kuvitteelliselle bändille. Toiselta suunnalta aloitettu korvakuulolta kirjoitettuja Lapinlahden Lintujen laulunsanoja, sitten kuvitteellisia eläinlajeja ja niiden etymologiaa, karttoja.

79. Nippu papereita, osin käsin kirjoitettuja, osin printattuja, täynnä lisäiltyjä kynämerkintöjä: abivideomme "käsikirjoitus".

80. Vuonna 2000 Turun yliopiston humanistiselta tiedekunnalta saamani kirje, jossa kerrotaan etten läpäissyt pääsykoetta.

81. Matriisikirjoittimella printattu runo, tekijöinä minä ja Jussi jollain yläasteen tiloissa järjestetyllä kansalaisopiston tietokonekurssilla 90-luvun puolivälissä. Runo on laadittu kurssin vetäjän, runoilija Arto Kytöhongan, laatimalla Runotar-runogeneraattorilla.

82. Nuoren voiman liiton lähettämä kirje, jossa kerrotaan että olin vuoden 2001 novellikilpailun 50 parhaan joukossa, mutta etten sentään kirjaan asti päässyt.

83. Toukokuussa 1998 kirjoituskoneella (koska halusin erilaisen fiiliksen kuin tietokoneella) kirjoittamani novelli "Kone". Kirjeen muodossa etenevä teksti kertoo miehestä, joka kiihottuu seksuaalisesti elektroniikasta.

84. Kansanopistossa kirjoittamani proosaruno (?) "Donaattinen aplokaatio".

85. Like-kustannukselta saamani hylkäyskirje vuodelta 1997.

86. Pohjan tuntumaan ajautunut läjä kuitteja ja pääsylippuja. Muun muassa Siwasta olen tammikuussa 1998 ostanut jauhelihapizzan, Ilta-Sanomat ja kissanhiekkaa.

87. Turun kirjamessujen esite vuodelta 1998.

88. Katilta saamani syntymäpäiväkortti, täytin 22.

89. Yhteen nidottu laajahko kesällä 2000 kirjoittamani runosarja otsikolla "Juhannus 2000", Katin runsaasti kommentoima. Nämä ovat parhaat kirjoittamani runot, joiden jälkeen enemmän tai vähemmän menetin kykyni luoda lyriikkaa.

90. Muovitaskussa (NOKIA Chemicals) iso pino lukioaikaisia vihkoja ja kokeita, yhdistävänä tekijänä tuolloin pakkomielteisesti piirtelemäni köysistä ja vanhoista puisista kylteistä kyhätyt rakennelmat. Muistelen että oli tarkoitus käyttää noita piirroksia joskus johonkin. Ehkä kuvaan ne talteen.





No niin, näin tuli sitten todistetuksi että luulosta huolimatta eivät nämä laatikot mitään turhaa sisällä. Takaisin vaatekaapin perukoille vaan seuraavaa muuttoa odottamaan.

7.8.16

Muistoja Urjalasta

Ostin rautatieasemalta kahvin, euro kakskymmentä. Junan lähtöön yksitoista minuuttia, tarkistin, askelsin laiturille ja hermostutti vain vähän. Kahvi oli seuraavat kolme vuorokautta aloittavan kofeiiniputken ensimmäinen. Olin vähällä törmätä huomiotani hamuavaan kolmikkoon, jonka ohi ja ympäri ajatukseni kulkivat. Siinähän heitä oli, samaan junaan nousijoita, jotka sitten Toijalan asemalta pikkubussi kuljetti Urjalaan.

Se minkä panin rauhoittuen merkille heti ensi hetkinä, oli että jokainen oli jollain tavalla epävarma. Rentouduin. Niillä main vakuutuin etten ehkä kuole. Söimme, otin kahvia. Saimme huoneen, jossa asuinkumppanini heti ensimmäisenä yönä etsivät natisevien äänten aiheuttajaa, mutta allekirjoittaneen narskuvat hampaat ne vain, mikä sitten myöhemmin selvisi. Olin kyllä varoittanut etukäteen. Aamu taisi alkaa kahvilla, mutta pika-. Kahvio aukesi meille aamuihmisille epäinhimilliseen aikaan.

Tänään sain kuulla olleeni etukäteen pelätty mutta lopulta sitten puhuttelukelpoinen kuitenkin. Itse pidin suurinta osaa muista jonkinlaisina staroina - olihan moni telkkarissakin ollut. Radiossa yksi jopa joka päivä. Jaoimme kokemuksia. Hämmästyin kaikkien niiden asioiden äärellä jotka oli pitänyt tapahtua jotta juuri me kolmetoista olimme siellä. Hain kahvia. Jätin murhaillallisen väliin rauhoittaakseni ylikierroksilla käyvää hippokampustani ja istuin seminaaritilan ikkunalaudalle lukemaan yhdeltä vetäjistä saadun kirjan. Kaikki paljastuivat päivien aikana ihmisiksi. Lauantain tähtihetkeni oli seminaarin kuopuksen pelastaminen lavatansseista. Puhuin hänen kanssaan Pokemonista, Apulannasta ja Helsingin kirjamessuista; ensinmainittuja ei muuten Urjalassa ollut ainuttakaan.

Seminaarimme huipentui lauantain paneeliin, jonka yleisö oli runsasvuotinen ja jonka jälkeen saatiin kanakeittoa ilman kanaa. Maailman hirvein baari, Urjalan voimamieskisat, toistuvasti bongattu paneeliyleisön edustaja ja lopulta päädyimme nurmikolle, jolla ampiaiset pyörivät ympärillä, kirjallisuudentutkija uhrattiin, yleisö valui kaupungintaloon, muumikassi kädessä käteltiin kaupunginjohtajaa enkä minä tiennyt, eikä kukaan meistä, keitä ne muut olivat joita käteltiin, mutta käteltiin silti. Viini virtasi ja hiki, ehkä helpotuksen jo siinä vaiheessa, ja sadekin, lopulta.

Koskaan ei ole mitään organisoitu niin nopeasti missään kuin alkoholia metsän keskelle, kun päästiin tanssilavalle, kello oli kakskymmentä vaille yhdeksän ja paikanpäältä oli anniskelumahdollisuus sitten edelliskesien poistunut. Olin etukäteen lukenut muiden kirjoja vähemmän kuin olin toivonut, mutta ne olivat kaikki olleet parempia kuin arvasin. Loput ovat nyt listalla. Karaokessa vedettiin Mombasaa ja Highway to Helliä, poltin enemmän kuin vuosiin. Eilen join puoli olutta. Hain kahvia.
Hain kahvia. Hain kahvia.

"Mä en tiennyt mitä sä teet siellä. Ajattelin että sä varmaan pakkasit."
"Ei kun mä kakkasin."

Bongailimme yhteisiä tuttuja. Olimme jostain tutun näköisiä. Kuulimme räväköitä tarinoita männävuosilta ja yksi ohjaajista yhteenveti tämän vuoden osallistujat: ryhmäämme luokittelee tiemmä sana "vaisu". Määritelmä herätti vastaväitteitä. Vertasimme viikonloppua kokemuksiin Sodankylässä ja Kokemäellä, oli roadtrip Tampereelle ja yliajettu siideri. Yksi meistä oli lukenut jokaisen osanottajan kirjan. Hän sai palkinnoksi lätyn.

24.7.16

Nelikko

1. Markus Ala-Kanta, 38

Sähköasentajana pienessä yrityksessä Kauhajoella työskennellyt Ala-Kanta katosi marraskuussa 2012. Pidetty ja työssään pitkään viihtynyt mies oli syksyn kuluessa valittanut tyytymättömyyttään elämäänsä. Kuun kolmannen viikonlopun jälkeen hän ei palannut töihin. Etsittäessä havaittiin miehen kodin olleen asumaton jo ainakin kuukauden. Lompakkoa ei löytynyt, auto puuttui. Ala-Kannan tiliä käytettiin seuraavien viikkojen aikana eri puolilla Suomea useasti. Kolme päivää katoamisen jälkeen Ala-Kannan työnantaja, kuuden lapsen isä ja menestynyt yksityisyrittäjä, tappoi itsensä. Firman tilat tuhottiin polttopulloiskulla pian tämän jälkeen. Ala-Kannasta on vuosien 2013 ja 2014 aikana tehty vahvistamattomia havaintoja ainakin Singaporessa ja Australiassa. Hän oli katoamishetkellä poikamies. Entisen työnantajan perheestä neljä on sittemmin sairastunut vakavasti. Ala-Kannan ikäisen miehen maatuneet jäänteet löydettiin Isojoen Lauhanvuorelta kesällä 2014, mutta niitä ei ole toistaiseksi tunnistettu.

2. Kiki Lindqvist, 13

Yläasteen seitsemättä luokkaa Espoon Kivenlahdessa käyneen Kiki Lindqvistin luokanvalvoja oli kotiin yhteydessä maaliskuussa 2013, kun Kikiä ei ollut viikkoon näkynyt koulussa. Vanhempien mukaan tytär oli lähtenyt joka aamu normaaliin aikaan kotoa, mutta tutkittaessa paljastui että koulubussiin Kiki ei ollut enää kuukausiin noussut. Kikistä tehtiin katoamisilmoitus kun hän ei opettajan yhteydenottopäivän iltana palannut kotiin. Hänen huoneestaan ei löydetty johtolankoja, mutta Kikin vuoteen havaittiin hohtavan heikosti pimeässä. Tämän todettiin johtuvan sienikasvustosta, jonka alkuperää ei ole onnistuttu selvittämään.

3. Jillian Turma, 55

Nuorena leskeksi jäänyt kirjailija Jillian Turma katosi joulun ja uudenvuoden välisenä aikana vuonna 2014 kotoaan Somerolta. Hänen naapurissaan asunut perhe huolestui kun Jillian ei käynyt aamuisin postilaatikollaan. Asuntojen välissä ei ole näköyhteyttä. Mennessään tarkistamaan oliko naapurilla kaikki kunnossa, naapurit näkivät talon ulko-oven olevan auki. Eteiseen oli kannettu suuri määrä kasseja, laukkuja ja vaatteita, mutta mitään ei ollut erityisen järjestelmällisesti pakattu. Asunnon sähköt oli katkaistu, Jillian lompakko löydettiin sisältöineen talon takapihan kuistilta. Kaksi päivää vuodenvaihteen jälkeen poliisi sai useilta silminnäkijöiltä havaintoja metsässä lähellä Turman kotia liikkuneesta kokonaan mustiin pukeutuneesta naisesta, joka itki ja lähestyttäessä pakeni metsään. Turman postilaatikkoon ilmestyi kevättalven kuluessa useita A4-kokoisia kirjeitä, jotka oli lähetetty eri puolilta maailmaa. Tutkittaessa havaittiin niiden olevan tyhjiä. Turman viimeiseksi jäänyt lastenkirja ilmestyi syksyllä 2015.

4. Anton Hellänen, 40

Huittislainen pitkäaikaistyötön Anton Hellänen nähtiin viimeisen kerran liftaamassa Porin suuntaan varhain maaliskuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 2015. Mies on varmuudella tunnistettu useiden silminnäkijöiden toimesta. Samalla hetkellä täsmälleen hänen näköisensä mies on tallentunut epäonnistuneen pankkiautomaattiryöstön yhteydessä Espoon Soukassa sijaitsevaan turvakameraan. Helläsellä ei ole lähisukua. Toista miehistä ei ole tunnistettu. Viimeinen varma havainto Helläsestä tienvarressa Huittisissa on kello 6.15, jolloin hänet tunnistanut bussikuski on tervehtinyt miestä. Helläsen kotoa löydettiin myöhemmin romaanikäsikirjoitus, joka alkaa kohtauksella kaukoitään katoavasta sähköasentajasta. Anton Helläsen nykyään Somerolla asuva entinen vaimo sai syyskuussa 2015 sähköpostin, jossa Helläsen väitettiin asuneen toisella paikkakunnalla ja toisella nimellä jo pitkään. Tarkempien tietojen puuttuessa poliisi ei voinut vahvistaa väitettä.

20.7.16

Heinäkuu 1990

Kesät nyt on kesiä. Särkänniemessäkin vielä käydään, mutta kyllä tämä alkaa olla viimeisiä, ellei viimeinen, vuotuinen kesäkäynti siellä. 13-vuotiaana koen itseni jo vähän vanhaksi huvipuistoon, mutta toisaalta mistään liian hurjista laitteista en pidä, mikä ehkä tämän ikädilemman selittääkin: ne laitteet jotka ovat ikäisilleni suunnattuja, eivät houkuta, muut ovat turhan nössöjä. Onneksi on Artsi mukana niin on joku jonka kanssa tuntea samoin. Paitsi että Artsi olisi varmaan halunnut vuoristorataan. Kummitusjunassa kai sentään käymme.

Tervehenkinen katkos ruudun ääressä istumiseen tulee nyt keskikesällä muutenkin, kun keväisestä Rovaniemen hiihtoreissusta innostuneet vanhempani keksivät, että tänä vuonna lähdetään Norjaan. Sehän kelpaa. Noin viikon mittainen reissu suunnitellaan jossain määrin etukäteen, mutta enimmäkseen majoitus hoidetaan "katotaan missä on tilaa"-periaatteella. Epämääräiset mökkikylät ja saksalaisturistien täyttämät pesutilat tulevat tutuiksi, mutta silti ensimmäisen yön majapaikka, Ruotsissa Blå vägenin varrella sijaitsevan maatilan piharakennus, on jäänyt parhaiten mieleen. Muuta ei oikeastaan paljon olekaan, koska naurettavan pedanttiset matkapäiväkirjani on maa niellyt. Ensimmäisen tien vieressä nähdyn lumipenkan kohdalle ainakin pysähdyttiin ottamaan kuvia, oli se sen verran absurdi näky. Kävimme Svartisenin jäätiköllä, Grønligrottenin kalkkiviluolilla, korkealla Tromssan yläpuolella ja sen sellaista.

Painoin mieleeni ensin synkkään metsään, myöhemmin tunturikoivikkoon katoavia teitä ja syrjäisten seutujen hylättyjä taloja. Kuvittelin jokaiselle tunturinhuipulle historian. Kasvatin tarinoita kuin kukkia, kehittelin maailman sisälle toisen, ihmettelin sitä turistien omaa todellisuutta, joka eli pohjoisen vakituisten asukkaiden elämästä irrallaan, omissa oloissaan. Kaikki oli uutta. Yhden päivän ajomatka kotoa Pirkanmaalta, ja oltiin jo paikassa jossa jylhät lumihuippuvuoret kurottelivat pilviä, Saksan rekisterissä olevien autojen kolonnat täyttivät pikkukaupungin kauppakeskuksen parkkipaikat, liikennemerkit olivat punavalkoisia. Keräsin materiaalia. Muistan sen rusinaksi ruskettuneen kurttuisen saksalaisäijän, joka autuaasti suihkutteli jääkylmällä vedellä Mo i Ranassa sijaitsevan mökkikylän pesuhuoneessa. Hän näytti elämäänsä tyytyväiseltä, ja ehkä 45 vuotta aiemmin oli Norjassa vähän eri tunnelmissa.

Meillä kotimaassa on lomakeskusten nurkilla muovisia pingviinejä mainostamassa Valiojäätelöä, mutta Norjassa on kaikkialla Diplom Is -logolla varustettuja eskimoita. Valikoimat ovat eksoottisia. Muukin kuin jätski on parempaa kuin Suomessa, meidän kaksiovinen pian kymmenen vuoden ikäinen Kadetti nyt varsinkin kalpenee niiden upouusien Volvojen ja Mersujen rinnalla. Mutta jugurtista eivät norjalaiset tajua mitään. Meillä sitä kuluu kotona litratolkulla ja niin on nytkin tarkoitus ostaa samaa tavaraa aamiaispöytään. Mutta kovin on niukkaa - joka kaupassa tasan yhtä lajia: kirsikkajugurttia. Siihen on sitten pakko viikon kuluessa tottua, eikä kai tuo pahaakaan liene. Mutta Suomessa on sentään hedelmäpommit, banaanijugurtit, Kalinkat ja muut. Maustamatontakin halutessaan saa, Norjassa on vaan kirsikkaa.

Palaamme kotiin, poimimme Lupsin jo tutusta koirahotellista ja kesäinen joutenolo jatkuu. Yhtenä päivänä käymme koko perheen voimin lähitilalla poimimassa 12 kiloa mansikoita, toisena listaan päiväkirjaani levyraatihenkeen parhaita kasetilla omistamiani kappaleita arvosanat antaen. Black Boxin Ride on time saa täydet kymmenet pistettä. Sarjakuviakin vielä piirtelen. Vanha hahmoni Brankestein palaa jatko-osassa Brankestein II - The Destruction, ja aiemmin komediallinen verikekkeri on muuttunut introvertiksi väkivaltapornoksi jossa miestä kidutetaan sivukaupalla erilaisin timpurinvälinein päähenkilön miettiessä murhapuhteissa olemisensa syitä. Erään tärkeän aluevaltauksen teen kuun alussa, kun päätän kirjoittaa muistiin kaksi mielestäni merkityksellistä unta. Parin sivun muistiinpanot ovat esinäytös sille räjähdysmäisiin mittoihin vuosituhannen vaihteeseen mennessä kasvaneelle unenkirjoittamiselle, joka lopulta polttaa itsensä loppuun joskus 2006/2007 kun ihmisen ylimääräinen aika kerrassaan lopulta hupenee pois. Mistä 13-vuotias sitten kesällä 1990 uneksii? Hologrammikuvioista, tv-sarjojen hahmoista, nukkemaisista jazz-muusikoista joiden silmistä ruiskuaa tahnaa, verta valuvista sormista ja itäportugalilaisesta ravintolasta. Siinäpä sitä.

18.7.16

Kesäkuu 1990

Kiitävi siinä aika, vierähtävät päivät, kun kopsailen pelejä, alan hiljalleen tutustua kuusnelosen piraatti- ja demoskenen laajaan kansainväliseen verkostoon, ylipäätään päkerrän tietokoneen kanssa yhtäkkiä enemmän kuin vuosiin, todennäköisesti koskaan aiemmin. Kesäloma ja kauniit ilmat saattavat vielä toisinaan kutsua, mutta se kiehtovin maailma löytyy kuitenkin nyt viiden ja yhden neljännestuuman disketeiltä. Tunne on vähän sama kuin vuosikymmentä myöhemmin internetin räjäytettyä tiensä arkipäivääni ihan tosissaan. Siinä missä kasettiaseman käyttäjät kopioivat niitä samoja usein ikivanhoja pikkupelejä toisilleen vuodesta toiseen, minulla on yhtäkkiä tykönäni pelejä joiden arvostelun vasta viikko pari aiemmin olen lukenut uudesta Zzap!ista. Se, että pelien crackaaminen (kuten piratismia tuolloin kuusnelosella pääsääntöisesti kutsuttiin) ja kopsailu kaverilta toiselle on laitonta, on jotenkin hämärästi tiedossa sellaisessa "ei kai tämä mua koske"-hengessä. Eikä Suomessa taidettu juuri 64-kopioijia rangaistakaan, Saksassa jo noihin aikoihin kyllä, rajustikin. Mutta se oli kaikki kaukana - nämä olivat tapahtumia joista sai lukea mageista oman pienen televisionsa näytöltä. Paitsi ettei näitä diskettilehtiä nyt vielä ihan alkuvaiheessa minulla ollut. Keskityin kesän verran peleihin.

Paikkakunnan joka kolmas vuosi järjestettävillä kesämessuilla sentään poikkesin, siellä oli nähtävyytenä maailman suurin laukku, joka pääsi seuraavana vuonna kokosivun kuvana Guinnessin ennätystenkirjaankin. Olin siitä etukäteen innoissani, mutta pettymys oli karu: se mikään laukku ollut. Laukun näköiseksi tehty koppi vaan jossa sisällä paikallisen Lions clubin (tms) esittelytiski. Pidän edelleen huutavana vääryytenä, että tämä "maailman suurin laukku" pääsi ennätyskirjan sivuille. Niitähän tuohon aikaan kilvan luettiin. Varsinkin minulla ja Artsilla oli aina joku Guinness kirjastosta lainassa, kotonakin niitä oli pari, joista vuoden 1972 versio on jäänyt mieleen jotenkin rujoine mustavalkokuvineen ja kalseine taittoineen. Vieläköhän kyseinen kirjasarja ilmestyy? Google varmaan kertoisi, mutten nyt jaksa tarkistaa.

Kesäkuulta 1990 löysin sattumalta yhden valokuvan: siinä minä ja Raisa maalaamme kuistin kalustoa uusiksi, taitaa muuttua kuultavanruskeasta taivaansiniseksi. Olen pukeutunut sammalenvihreään collegeasuun ja kypärän mallinen kampaukseni valuu tasaisena pitkin päätä. Näytän siltä että ajatukseni ovat tv-ruudulla liikkuvissa pikseleissä.

20.6.16

Toukokuu 1990

Niin se vaan seiskaluokkakin lähestyy loppuaan. Vappuna paistan Joonaksen kanssa munkkeja meidän keittiössämme, ja ne joko onnistuvat tai sitten vanhemmat ovat kohteliaita. Ainakaan emme ennakko-odotuksista poiketen polta itseämme karrelle, onhan sekin jotain. Joonaksella on mukanaan hiljakkoin ostettu peli, System 3:n julkaisema Myth, taiteellisesti korkeatasoisimpia pelejä joita kuusneloselle koskaan ilmestyi, ja sen Jeroen Telin (joka tuolloin oli 18-vuotias ja jo iso nimi pelimaailmassa) säveltämä tunnusmusiikki soi päässäni koko kesän, ja huoneessanikin, koska äänitän sen kasetille - minulla on noihin aikoihin parikin 90-minuuttista kasettia täynnä parasta Commodore-musiikkia. Niiden joukossakin tämä Mythin tunnari menee kyllä kärkipäähän. Kuunnelkaa vaikka. On muuten tälläkin hetkellä puhelimeni default-soittoäänenä.

Muutakin uutta tapahtuu neparintamalla, itse asiassa se kaikkein suurin mullistus kohdallani sitten itse koneen hankkimisen. Olen nimittäin kevään kuluessa vieraillut tiheästi Petrin luona, joka on saanut oman Commodorensa rinnalle vallan kiehtovan oheislaitteen: levyaseman. Sitä uusien ja uudenlaisten pelien määrää! Puhumattakaan siitä, että disketeiltä tuntuu löytyvän aina kaikenlaista outoa sälää kuten "demoja" ja "noteja" ja "maggeja" - no joo, eivät ne totta puhuen niin kinnosta tässä vaiheessa, mutta yhtäkkiä tajuan kaiken sen potentiaalin joka tässä laitteessani on ja jota oman ankean kasettiasemani kanssa ei vaan kerta kaikkiaan ole mahdollista hyödyntää. Puhun asiasta kotona. Isä varsinkin on skeptinen - tarviiko siihen nyt mitään lisälaitteita hommata? Äiti sen sijaan käyttää tietokoneita työpaikallaan (Nokian MikroMikko kolmonen taisi olla tuolloin tietotekniikan kuuminta shittiä) ja ymmärtää kyllä disketin ominaisuudet. Saan luvan hankintaan jos itse kustannan, mistä seuraa pieni probleema: ovat pirun kalliita mokomat. Lehtiä selailemalla pelastus löytyy kuitenkin Tampereelta vanhan tutun pelikaupan muodossa, kun Triosoft mainostaa halpismerkki Oceanicin levareita minunkin kukkarolleni sopivaan hintaan.

Joten kun sitten seuraava Tampereen ostoslauantai on edessä, marssimme minun johdollani Triosoftiin. Olen niin täpinöissä, etten meinaa nahoissani pysyä, mutta vaikka miten pienen liiketilan hyllyjä katseella selaan, ei näy merkkiäkään levyasemista. Uskaltaudun kysäisemään myyjältä ja saan kuulla että halvat Oceanicit myytiin nopeasti loppuun. Se siitä ja pulinat pois. Tekeepä siinä mieli vähän hammasta purra. En väitä etteikö pettymyksen karvas pala jo kurkussa polttelisi. Käännyn murtuneena kohti ovella odottavia vanhempiani, kun myyjä huikkaa: "Jaa mutta odotas..." Takahuoneesta löytyy hiljakkoin paikalle tuotu käytetty Commodoren oma 1541 II -merkkinen levari Oceaniciakin halvemmalla. Jo syttyvät taivaalle tähtivyöt ja enkelitkin taitavat siinä hymninsä hoilauttaa. Teemme kaupat nopeasti. Olen sentään lukenut MikroBittini ja tiedän että 1541 II on kova juttu. Laadultaan ihan toista kuin Oceanic, jotka aika surullisenkuuluisia sitten myöhemmin ovatkin paitsi yhteensopimattomuudestaan, myös hajoamisestaan. Minun levarini kesti niin kauan kun sitä käytin. Milloinkahan se toistaiseksi viimeisen kerran on laitteen rinnalla käytössä hurissut, ehkä joskus 2003 tai 2004... Ihan ongelmitta vielä silloinkin. Ei huono kauppa.

Petri lupautuu sitten auliisti kopsaamaan minulle levyntäydeltä pelejä mutta tästä ja kaikesta muusta lisää sitten kesäkuun puolella. Ensimmäinen vuosi yläastetta on nyt kuitenkin loppuun käyty ja keskiarvoni kevättodistuksessa on tasan kahdeksan. Olen vuoden kuluessa oppinut inhoamaan koulua, olen ottanut tavaksi vetäytyä kuoreeni. Jo nyt, vuosi sen jälkeen kun vielä olin ainakin puoliaktiivisesti mukana kaikenlaisessa ajanvietetoiminnassa, tuntuu ajatuskin jossain säännöllisessä harrastustoiminnassa käymisestä lähestulkoon absurdilta. Olen tällä linjalla sittemmin pitäytynyt.

19.6.16

Huhtikuu 1990

Tuskin olen keuhkokuumeeltani kouluun ehtinyt, kun jo pukkaa pääsiäistä päälle, ja vanhemmat ovat meille suunnitelleet jotain ihan uudenlaista: pakkaamme sukset autoon ja ajamme Rovaniemelle, jonne isän veli on hiljakkoin Turusta muuttanut. Tätä ennen en ole Pohjanmaata korkeammalla käynyt, ja tuleepa siinä yhden ajopäivän aikana tutuksi Suomi. Siis se ankea tasainen maisema, joka tuntikausien ajan vilisee ohi kun huristelemme yhden päivän kuluessa Pirkanmaalta Lappiin. Lupsi jätetään jo tutuksi käyneeseen koirahotelliin johonkin Tampereen reunamille (olisko Kangasalaa?) ja illalla sitten saavutaan perille. Muistaakseni keskustassa piti hetki harhailla, mutta kyllä se oikea osoite lopulta löytyy, kerrostalo ihan Rovaniemen ytimessä, ja yksi asia mikä tuolta on jäänyt elävästi mieleen on naapuritalon kissa, joka kaikessa rauhassa käveli kuudenen kerroksen parvekkeenkaidetta eestaas. Sitä saattoi sydän syrjällään katsoa majapaikkamme keittiön ikkunasta.

Etelässä oli kevät kun lähdimme, ja niin Lapissakin on, enimmäkseen, mutta Ounasvaaralla ovat ladut vielä loistokunnossa, ja hiihtäminen on meidän perheessä tuttua puuhaa (osittain siksi, kuten täälläkin olen maininnut, että kunnan ylläpitämä hiihtolatu kurvaisee pihamme kulmilta ja lähteminen on täten helppoa). Lähdemme ladulle yhtä matkaa, mutta pikapuoliin parveilemme tahoillemme. Aurinko lämmittää, ladut ovat priimakuntoiset, kelpaahan siinä sivakoida. Teen muistaakseni aika pitkänkin kierroksen, ainakin osan matkaa Raisan kanssa tasatahtia mennen, myöhemmin itsekseni. Erään mutkan takana latu katkeaa porotokkaan, joka nököttää ihmisiä mulkoillen paikallaan. On siinä pari ulkomaistakin turistia kummastelemassa, mutta vaikka jonkin aikaa odottelemme, eivät elikot siirry. Eksoottista. Ei meillä etelässä vaan. Iltapäivällä palaamme Markkinakadulle ja vierailumme isäntäväki on laittanut poroa pöytäänkin. Ei pahaa lainkaan.

Toisena päivänä tutustumme Rovaniemen keskustaan. Poikkean legendaarisessa (olen tämä määritelmän jostain myöhemmin kuullut; tuolloin en vielä paikan mainetta tiennyt) Cityn kirja & paperi -nimisessä antikvariaatti-kirjakaupassa, jonka Marvelin sarjakuvien valikoima on muikea. Muutaman uudemmankin kerran liikkeessä tulee lähivuosina poikettua - hyvien sarjakuvien vuoksi sitä mielellään vähän matkustaa. Isoon siniseen muistikirjaani en juuri mitään raapusta, mutta sen sijaan kirjoitan matkan ajan matkapäiväkirjaa, johon merkitsen jokaisen päivän tapahtumat kellontarkkuudella ja usein sarjakuvahenkisellä kuvituskuvalla varustettuna. Tämä tapa säilyy muutaman seuraavan vuoden ajan ja on tärkeä dokumentti 90-luvun alun kesäreissuilta... Paitsi että ovat ilmeisesti maan nielemiä nykyisin nuo matkapäiväkirjat, joten se niistä dokumenteista sitten. Olisipa niillä yhden ainoan kerran nyt vähän käyttöäkin ollut, mutta vaikka kovasti tänä keväänä noita kirottuja etsin niin turhaan.

On siis jäänyt historian mysteeriksi sekin, kävimmekö Ylläksellä tuon viikonlopun aikana vai vasta saman vuoden kesällä. Olkoon - retki sinällään on muistamisen arvoinen. Isäntäväki lähtee oppaaksi ja ajamme Rovaniemeltä peräkanaa jo lumettoman tunturin juurelle. Laskettelukeskuksen rakennukset ovat autioita, vain poroja löhöilee kevätauringossa parkkipaikalla ja kahvilan edustalla. Ei muita autoja. Parkkeeraamme - eikä sitten muuta kuin menoksi. Tarkoitus on kiivetä Ylläksen laelle, ja tottahan tämä kaltaiselleni tasaisen eteläsuomalaisen peltomaiseman kasvatille on jotain varsin huimaa. Tempaisen nopeasti etumatkan muihin. Ei kulu kauaa kun olen jo kadottanut heidät näkyvistäkin, niin isä, äiti ja Raisa kuin setä ja hänen puolisonsakin, jotka kaksi viimemainittua sentään ovat hyvinkin tottuneita patikoitsijoita, jäävät jälkeen. Alhaalla oli lämmin, ylhäällä viilenee. Tuuli tempoo lippistä päästäni, ulkohousujeni lahkeet lepattavat. Näen kymmenien kilometrien päähän maisemaa, jonka tummaa vihreyttä varjostavat kiitävät pilvet. Olen onnellinen. Olen myös juonut kiivetessäni runsaasti. Huipulle päästyäni otan suunnan sinne mihin tuulikin kulkee ja kusen kohti Norjaa. Mikä riemun ja vapauden tunne! Ei ole ennen eikä jälkeen niin kauas virtsani virrannut. Palaan tunturin laen keskipisteeksi pystytetyn maamerkin luo, odottelen aikani, pitkäänkin, ja sieltähän muut lopulta kampeavat itsensä viimeisten kivikoiden yli. Huipulla nautimme evästä, paluumatkalla poimin mukaan yhden tunturin pintaa peittävistä vuosien puikulaksi hiomista kivistä. Se on sellainen munakoison kokoinen möhkäle, ja tallella edelleen.


18.6.16

Maaliskuu 1990

Helmi-maaliskuun vaihteessa hiihtoloma loppuu, mutta kouluun en palaa. Poden korkeaa kuumetta muutaman päivän ilman että tauti näyttää menevän miksikään, mistä seuraa lääkärireissu ja diagnoosi: keuhkokuume. Menee sitä luokkaa pahaksi että yhden yön vietän Vammalan sairaalassa, ja kaiken kaikkiaan hiihtoloma mukaan lukien olen kolmatta viikkoa pois koulusta. Luokanvalvojallemme on ilmoitettu, mutta koska hän ei jaa tietoa eteenpäin, huhut alkavat levitä ja olen jo moneen kertaan kuollut ja vaipunut koomaan ja vaihtanut paikkakuntaa ja ties mitä kun sitten maaliskuun puolivälissä lopulta palaan mestoille. En pahemmin kavereilta läksyjä kysellyt koko aikana, joten olen hiukan ulkona siitä missä mennään, mutta tätä kestää ehkä päivän verran ja loppujen lopuksi pitkä poissaolo oppilaitoksesta ei jätä pysyvää vaikutusta sen paremmin koulumenestykseeni kuin terveyteenikään.

Tähän kirjoitusikään mennessä olenkin sitten välttänyt sairaalavisiitit tätä yhtä lukuunottamatta melkein kokonaan. Armeija-aikana nukun Tilkan sotilassairaalassa yhden yön, mutta lähinnä siksi, että kun olen asiani siellä saanut hoidettua, on paluuliikenne Niinisaloon tuolta päivältä jo mennyt, eikä tilanteessa oikein muuta mahdollisuutta ole. Sieltä voidaankin harpata suoraan joulukuuhun 2006, jolloin yö kuluu Turun yliopistollisen sairaalan pahamaineisen vesivahinkorakennuksen synnytysosastolla. Siinäpä nuo. Tai no ihan naskalina teloin ja kolhin itseäni jatkuvasti, milloin oli reikä otsassa, milloin käsi murtui, milloin nenä tohjona. Putoilin tuoleilta, sain päätä jumiin erilaisiin huomattavasti päätä pienempiin koloihin, astuin nauloihin ja naulasin sormiin, kerran survaisin jalan täydessä vauhdissa tarakalta äidin pyöränpinnojen väliin (se muuten sattui). Mutta kaikki nuo kaukaiset kolhut ovat jotenkin kumman sumuisina muistikuvina enää. Mistäköhän tosiaan johtuu.

16.6.16

Helmikuu 1990

Vuoden 1990 wikipedia-sivun helmikuu on hengästyttävää luettavaa: Neuvostoliitto murenee, Nelson Mandela vapautuu, Falklandin sodan jälkikaiutkin huuhtoutuvat pois. Mitäpä minulla silloin? Ei sanottavia. Eikä oikein kirjoitettavaakaan: suureen muistikirjaani ei helmikuun aikana ilmesty mitään, joten hiihtoloman tekemisetkin jäävät historian hämäriin. Sen tiedän, että vielä tässäkin vaiheessa vietämme Raisan kanssa lomapäiviä sarjakuvia piirrellen. Mutta kuten jo aiemmin todettua, meidän "lastensarjakuvamme" alkoivat vuosien kertyessä saada yhä oudompia parodiallisia ja itsetietoisia piirteitä. Varmaan jo tässä vaiheessa tämä näkyy - olenhan itse jo yläasteella sentään. Mitään konkreettista dataa minulla ei kuitenkaan ole. Luen Stephen Kingiä, jonka suomennettujen tuotosten loputtua kesken alan hiljalleen laajentua muihinkin suuntiin, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa Dean R. Koontzia, jota kovin ahkerasti suomennettiin ja Kingin vertaiseksi kehuttiin tuolloin. Luen niitä seuraavina vuosina aika monta, siinä määrin sarjana Koontzin tuotoksia julkaistaan, ja muistan että minua niissä nyppi jo silloin se, miten kylmäävän hyvistä skenaarioista kirjat aina lähtivät liikkeelle ja miten surkean latteaan loppuun ne aina lässähtivät. Jotain muitakin kauhuksi luokiteltua menee varmaan, ainakin Jalavan julkaisemia novelliantologioita taisin hotkaista, ja Clive Barkeria ehkä. Noista ajoista on kauan, ja lukemaani alan ylöskirjata vasta vuonna -95.

Piirtämisestä tuli mieleen kuvistunnit, toinen majesteettisen laatuharppauksen ala-asteen jäljiltä tehnyt aine. Siinä missä vielä edelliskeväänä saatiin aina yksi paperi ja yksi aihe, jota sitten värikynillä nysvättiin tunti, meillä onkin nyt kaikenlaista vänkää: saamme ensinnäkin isot lehtiöt laadukasta piirustuspaperia per lärvi (elämme vielä pahaa-aavistamatonta aikaa ennen lamaa), on piirustuhiiltä ja vesivärejä ja linoleumkaiverrusta ja vaikka mitä. Kuvaamataitoa varten on jopa oma luokka pimiöineen kaikkineen, ja vuosien kuluessa tästä luokasta tulee syystä tai toisesta lempparini koko rakennuksessa. Ehkä se johtuu valosta: luokka on enimmäkseen valkoinen verrattuna muun koulun erilaisiin kellertävänruskean sävyihin, isojen ikkunoiden edessä ei ole puita eikä naapurinurkkia. On tilaa luoda. Kuvisopettajat vaihtuvat taajaan: seiskalla meillä on parikymppinen lyhytpinnainen Tuomas, häntä seuraa vahvasti uskovainen mies josta käytettiin nimeä Suffeli, en muista hänen oikeaa nimeään enää. Ysillä on sitten Jukka-Pekka, joka heittelee vinkeitä vitsejä ja alkaa vuoden aikana luoda yllättävää uraa tangolaulajana. Hän on kevätpuolella toistuvasti pitkiä aikoja keikkakiertueilla, usein niin lyhyellä varoitusajalla (kai?) ettei sijaista hommata. Yhteen vuoteen jää hänenkin pestinsä.

Toinen tärkeä muutos ala-asteelta: aamunavaukset ovat koulun yhteiset ja kuuluvat keskusradion kautta joka luokkaan. Opettajilla on kiertävä avausvuoro, ja heidän persoonansa näkyvät näissä yhteislähetyksissä hyvin. Mara soittelee usein Pink Floydia. (esimerkiksi Moneyn olen ensi kertaa kuullut yläasteen keskusradiosta) Eija kritisoi kipakkaan mutta viihdyttävään sävyyn nykyaikojen tapainturmelusta. Merja soittaa aina suomirokkia, hyvin usein Lapinlahden Lintuja. Kaija on yhtä kömpelö ja muistiinpanoissaan sekaisin kuin tunnilla. Ja niin edelleen. Noin kerran kuussa on joku seurakunnan edustaja vetämässä uskonnollisemman avauksen, mutta kyllä niitä toisinaan pitävät opettajatkin; onhan koulussa esimerkiksi maassamme varsin pieneen baptistiseurakuntaan kuuluvia opettajia parikin minun aikanani. Juuri edellämainitun kuvisopettajan avaukset ovat ikimuistoisia. Jyrisevällä äänellä mies kuvailee näkemiään visioita tyhjyydessä vaeltavista eksyneistä ihmisistä. Siinäpä kuunnellaan sitten. Mitään musiikkia hän ei saarnansa jälkeen koskaan soita.

Ehkä jotenkin hämmentävintä tässä on se, että tosiaan vielä edelliskeväänä, ala-asteen kuudennella vuonna 1989, me aloitimme jokaisen kouluaamun virrenveisuulla. Sama aamunavaustapa säilyi läpi ala-asteen: jokainen luokan oppilas luki vuorollaan valitsemansa katkelman psalmikokoelmasta (tai Raamatusta tms) ja sitten veisattiin luokan voimin hänen valitsemansa virsi. Pojat valitsivat käytännössä aina saman: Vieraalla maalla kaukana vedettiin varmaan muutama sata kertaa täysin palkein ala-asteen aikana.

13.6.16

Tammikuu 1990

Uuden vuosikymmenen alku ei merkittävästi muuta elämän arkipäiväistynyttä suuntaa. Muistiin merkittäviä asioita ei ilmaannu. Raisan kanssa pelaamme Talismania tasaiseen tahtiin ja tämä ensikosketukseni juuri mihinkään miekka & magia -fantasiaan (Sormusten herraa en lue vielä vuosikausiin, ja vaikka Joonas on monesti koittanut tyrkyttää minulle Conan-sarjakuviaan lainaan, en ole niistä koskaan innostunut) on omiaan inspiroimaan mielikuvitustani. Aloitan jouluna saamaani isoon muistikirjaan Talisman-aiheisen kertomuksen, jota päätän kirjoittaa satunnaisotannalla kuin pelaisin itse peliä: nostan pakasta kortteja, joiden tapahtumia sitten ymppään kertomukseen. Käsin kirjoittaminen on kyllä ankean hidasta, kirjoitan pari kolme sivua, mutta myöhemmin revin suurimman osan tuotoksesta nolostuneena pois. Ehkä voi sanoa että etsin tapoja toteuttaa itseäni, mutta en löydä niitä. Katoan koulun ahdistavaa kaaokseen ja kotona kuusneloseen, joka jo kahden vuoden ikäisenä alkaa osoittaa ikäviä merkkejä maanantaikappaluudesta: hajonneen virtapiirin vuoksi kone oli jo loppuvuodesta -89 huollossa ja tv-signaalin pistoke on jotenkin löysä, mikä johtaa siihen, että kuva ruudulla tuppaa vähän väliä katoamaan lumisateeksi. Myöhemmin korjailen tätä ongelmaa teipillä, mutta kyllä kuuslankkuni tuevina vuosina vielä ainakin kaksi, vissiin kolme kertaa käy huollossa tuossa samassa firmassa.

Koulun puukäsityöverstaalla (jota kutsutaan sitä hallitsevan opettajan mukaan Sakken verstaaksi) meillä on käytössämme välineistö, joka ala-asteen sodanaikaisiin käsihöyliin verrattuna on jotain ihan muuta: on sorvit ja lehtisahat ja peltileikkurit. Saan vuoden aikana valmiiksi yhden mainion esineen: jakkaran, joka on päivittäisessä käytössä yhä, sekä useita epäonnistuneita tai keskenjääneitä. Tavallaan kässätunnit ovat hauskoja, koska siellä ovat vain meidän luokan pojat, kaikki kymmenen isossa verstaassa kuka missäkin. Sakke rakentelee enimmäkseen omiaan, mikä varsinkin hitsausta vaativien töiden kanssa tuntuu näin jälkikäteen vähän kyseenalaiselta. Mutta muistan kyllä selvästi, että siellä me kaasupullojen kanssakin sähelsimme keskenämme sen jälkeen kun opettaja oli kerran näyttänyt miten homma toimii. Pari muistikuvaa niihin liittyy: se miten Jussi hitsatessaan huomasi suojalasiensa valuvan ja korjasi niitä - epähuomiossa sillä kädellä missä hitsauslaitekin oli. Etuhiukset kärähtivät. Toisessa muistikuvassa Harri hitsaa kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä alkaa kova pauke: on tapahtunut se mistä opettaja meistä varoitti - letkuräjähdys! Pauke etenee letkua pitkin kohti kaasusäiliöitä ja me kaikki paikalla olleet syöksymme henkemme hädässä ulos hitsaushuoneesta. Paitsi Harri, joka on viimeistelemäisillään työtään, eikä halua jättää sitä kesken. Paukkeet sammuvat itsekseen ennen kuin saavuttavat kaasuvaraston, joten ihmisuhreilta sillä kertaa vältyttiin. Verstas on yhä paikallaan, mikä on ehkä vähän yllättävääkin.

Ei kun teinhän minä siellä aika hienon löylykauhankin, tummennettua puuta, kierteinen rautavarsi ja kaikkea. Oli vissiin viitisentoista vuotta vanhemmillani käytössä, kunnes lopulta kupariset niitit kuluivat poikki ja kauha hajosi osiin. Sisäpuhelinta en ahkeralla kolvaamisellakaan ikinä saanut toimimaan, ja lehtiteline tai joku sellainen jäi kesken. Kun kasiluokalle mennessä poimittiin tarjonnasta valinnaisia, olin luokan ainoa poika joka ei puukässää ottanut, ja olin tyytyväinen että siitä pääsin. Jakkarasta ja löylykauhasta huolimatta.

5.6.16

Joulukuu 1989

Vuodesta 1985 katkelmallisesti jatkunut kirjoitteluni päiväkirjaan päättyy marraskuussa 1989 alkaakseen uudestaan vasta seuraavan vuosituhannen puolella. Pimento ei kuitenkaan ole täydellinen: joululahjaksi saan A4-kokoisen sinikantisen muistikirjan, joka on eräänlainen muistioni läpi 90-luvun ankeiden vaiheiden. Jouluaattona kirjoittamassani esipuheessa painotan, että tämä EI ole päiväkirja, vaan jotain paljon vapaampaa ja kuvallisempaa - ja päivittäinen tapahtumien kuvailu kyllä loppuukin. Voi olla että olen tuota itseilmaisun tapaa alkanut jo pitää jokseenkin lapsellisena, mutta varmasti ainakin kertakaikkisen rajoittavana. Uuteen siniseen kirjaani piirtelen kuvia, merkkaan muistiin unia, teippailen leikkeitä ja liitteitä, välillä kirjoitan ylös jonkin merkittävän tapahtumankin, ja ennen kaikkea laadin listoja. Rakastan listoja. Heti ensimmäiselle sivulle luetteloin vuoden -89 joululahjat, joihin lukeutuu sellainenkin merkittävä juttu kuin lautapeli nimeltä Talisman. Tuotahan pelaan muutamien muiden kyseistä peliä arvostavien kanssa edelleen kerran pari vuodessa. Talismanista ei lautapeli parane, mistä voi olla moni eri mieltä, mutta väärässä ovat. Kesällä 2003 neljän hengen porukalla pelattu sellaiset 8 tuntia kestänyt turnaus on varsinkin jäänyt elävänä mieleen. Sen jälkeen oli pakko pitää muutama vuosi taukoa. Muista lahjoista mainittakoon elektroniikkapeli Donkey Kong II. Yhä alkuperäisessä pahvilootassaan, yhä toimii (testasin viime kesänä).

Tuo pikkupojan päiväkirjoista eroon pyrkiminen näkyy siinäkin, että käsialani muuttuu. Kaikki päiväkirjani olen kirjoittanut kaunolla, mikä on pölkkykirjainten lisäksi ainoa tapa kirjoittaa jonka osaan. Niinpä pakotan itseni tekstaamaan pikkukirjaimin; tätähän ei koulussa tuohon aikaan opiskeltu, joten harjoittelen itse. Pienet a:t ovat varsinkin hankalia ja näyttävät sinisen kirjan ensisivuilla melko muodottomilta möykyiltä. Mutta tämä itse kehittämäni käsiala kyllä hitaasti luontevoituu ja sen pohjalta kehittyneellä kynänjäljellä edelleen kirjoitan. Muistan hyvin miten testailin esimerkiksi erilaisia pieniä t-kirjaimia kokeillen millainen näyttäisi parhaalta. Mitäköhän grafologi tästä tuumisi? Kauno sujuu toki tämän jälkeenkin vauhdikkaimmin, ja sillähän koulussa kirjoitetaan kaikki aina ylioppilaskokeisiin asti, minkä jälkeen tuon käsialoista luontevimman käyttö loppuu kuin seinään. Vuonna 2014 kokeilin vieläkö kauno taittuu, ja sieltähän sitä tuli jostain aivojen poimuista ihan tutun näköisesti esiin edelleen. Oli oikeastaan vähän pelottava tunne.

Kuun lopulla täytän 13 vuotta. Niin tekevät samoihin aikoihin myös Arhinmäen Paavo ja Holopaisen Tuomas. Vietämme synttäreitä tahoillamme.

1.6.16

Marraskuu 1989

Yläasteikäiseksi siirtymisellä on sellainenkin seuraus, että ihminen, vaikka kovin lapsi vielä onkin, joutuu ikään kuin pakotettuna siirtymään lapsuuden touhuista pois. Tässä tilanteessa olemme mekin, saman asuinalueen poikakolmikko, vielä puoli vuotta sitten pahaa-aavistamattomia tenavia jokainen, nyt on yhtäkkiä pakko ainakin yrittää olla jotenkin iso. Iltamme kuluvat roikkuessa. Pyöräilemme hiekkateitä pitkin, notkumme pihoilla ja takapihoilla ja rautatiesillan alla ja pellonreunassa. Kerran sitten kiinnitämme huomiomme valtavaan puiseen keräyslaatikkoon Artsin kodin lähellä; sinne naapuruston asukkaat kantavat luetut sanomalehtensä. Ja me alamme kantaa niitä sieltä pois, sillä mikä sen paremmin palaa kuin kulmasta tikulla sohaistu sanomalehti. Ensin poltamme lehtiä pieninä nuotioina luistelukentän laidalla, mutta sitä ympäröivät joka suunnalta talot - ei kauheasti kiinnosta kuulla naapurintätien komenteluja, joten parin päivän jälkeen päätämme polkaista kauemmas. Kurvaamme minun kotitaloni ohi vievää tietä. Vasta laitettu vielä sileä asfaltti päättyy, seuraavan mutkan takana päättyvät myös katuvalot, ylitämme rautatien jossa taitaa tässä vaiheessa sentään olla jo puomit ja hälytysvalot; vielä varhemmassa lapsuudessani ylikäytävä oli vartioimaton, ja lisäksi rata tuli kohtuullisen tiukan mutkan takaa. Kyllä oli sydän syrjällä aina kun tästä mummulaan kuljettiin. Nyt jatkamme pimeydessä pellon ja metsän väliä halkovaa mutkaista tietä hetken matkaa ja saavutamme muutama vuosi sitten rakennetun suuren peltihallin: puhelinyhtiön varaston. Sen piha on suuri ja autio, hallia ei ole valaistu mitenkään, puut ympäröivät aluetta - siellä kelpaa kokkoja rakennella. Tämä tulee tavaksi. En tiedä mikä taho sanomalehtilaatikon tyhjennyksestä vastasi tuolloin, mutta mahtavat he luulla naapuruston kierrätysinnon laantuneen laakista, kun loota onkin yhtäkkiä enimmäkseen tyhjä. Vähänpä aavistavat, että sen sisältö on kadonnut tuhkana tuuliin.

Iltaa kohti polttamamme lehtimäärät tosiaan kasvavat ja kasvavat. Lehdet palavat yhä suurempina kokkoina, ja huomaamme että yksittäiset palavat sivut kohoavat nuotion lämpimässä ilmavirrassa korkealle taivaalle kuin punahehkuiset lepakot. Ne näkyvät varmasti kauas, mikä ei kyllä siinä kohtaa tule mieleen. Mikko mainitsee jonain päivänä koulussa, että kotona oli vaatteiden savunhajua ihmetelty. Oli kertonut kaverilla saunaa lämmitetyn, tiedä sitä menikö täydestä.

Pimeydestä huolimatta emme suinkaan ole missään pussinperäisessä korvessa, vaan hallin ohi kulkevaa tietä halkovat kohtuullisen tasaisesti auton valokeilat; olisiko viitisentoista taloa vielä siellä metsemmällä, minun ja Artsin mummulatkin, muun muassa, ja minun enoni perheineen. Pyrkimys on tietysti aina kadota pajukkoon kun auto saapuu, mutta ei se ihan aina onnistu. Eräs auto pysähtyy kohdalle - sinä päivänä emme ole vielä ehtineet edes tikkua raapaista. Pakenemme hallin takaiseen ryteikköön ja kuuntelemme kun askelet lähestyvät. Pyöriämme raahataan ojanpielestä esiin, kaukovaloilla valaistaan juuri sitä metsää jossa kyyhötämme kuin pelästyneet puput. Lopulta kyttääjä kyllästyy ja jatkaa matkaa.

Oliko sitten sama päivä tai eri se kun keksimme tunkea hallin sadevesiviemärin täyteen lehtiä. Se imaisee vähintään vuosikerran, paperia menee ja menee ja koska olemme kolme tarakallista paikalle tuoneet, niin onhan kamaakin jota tunkea. Ja ei kun tulta perään. No nuotiohan siinä ihan komeasti palaa, kunnes sitten alkaa se rakennuksen nurkkaa pitkin laskeutuva syöksyputkikin palaa. Maali kuplii. Liekö jotain muovia itse putki, mutta sulaahan sekin alkaa. Siinä kohdin pitäisi aika äkkiä saada kokko sammumaan, mutta milläs polkee sellaista, joka nousee maan sisästä melkein miehenmittaisin liekein, ja jossa palavaa paperia on varmaan sama mitta alaspäin? Ei millään. Ja onko meillä mukana vettä? Ei tietenkään. Eikä ojassa, koska on marraskuun loppu, maa roudassa muttei lunta. Lähimpään taloon ei ole pitkälti, mutta vedenhakupyyntö olisi samalla tunnustus. Kyllä silti ilmoille tämäkin ehdotus heitetään. Liekit kasvavat katsoessamme. Käyhän siinä toki mielessä että kuinka moni meidät on siinä ohi ajellessaan syksyn mittaan nähnyt. Sillä hetkellä tuntuu että puoli kuntaa vähintään, ja tulee sellainenkin ajatus että kuinkahan paljon tulee per nuppi maksettavaa puhelinyhtiön varastosta. Mitä siellä sitten onkin, kaapelikeloja ja puisia tolppia kai. Puisia niin, tietenkin.

Siinä me sitten seisomme ja katsomme. Eipä ole piha enää pimeä. Varjomme heittyvät tienmutkaan kuin kolme vapisevaa mustaa kauhua.

"Ei kellään oo kusihätä?" kysäisen. Vitsiksi sen tarkoitan, mutta jostain kumman syystä ei nyt ketään naurata liikaa.

"Itse asiassa", Mikko sanoo ja astuu askeleen lähemmäs roviota, josta on siihen asti jouduttu ottamaan nimenomaan takapakkia. Ja kun lorotus alkaa, kohoaa sadevesirännistä paksu harmaa savu. Varjot lyhenevät, piha pimenee, vain henkeä salpaava palavan paperin katku jää. Kun Mikko lopettaa, kokko on sammunut, halli pelastettu, tulevaisuutemme siinä sivussa vissiin myös, mutta eipä tuota silloin tule tuumanneeksi. Homma selvä. Isommin puhumatta otetaan pyörät ja polkaistaan takaisin kotiinpäin. Loppuupa tämäkin illanvietto.

28.5.16

Lokakuu 1989

Luokkakuvasta jotenkin huokuu se, että yläasteella on nihkeää. Kaikki viisitoista (koska Jammu kuvauspäivänä puuttui) näyttävät enemmän tai vähemmän pöllähtäneiltä, no, paitsi Piia - hän on yhtä fotogeneettinen kuin aina. Muiden olemus vaihtelee epävarman, epäluuloisen, epätietoisen ja epätoivoisen välillä, ja siinä me kuitenkin olemme sulassa sovussa collegepuseroinemme ja kivipestyine farkkuinemme. Itse nähtävästi hekottelen kuin hassun taikatempun nähnyt kaksivuotias. Tämä kuva on lähes ainoa dokumentti lokakuulta 1989, koska päiväkirjamerkintöjäkin kertyy kuukauden ajalta tasan yksi: siinä odottelen että koittaisi viikonloppu; Joonaksen on määrä tulla meille pariksi päiväksi ja suunnitelmissa on jo sarjakuvanhankintamatka Tampereelle. Vapaa-aikani kuluu Marvelin supersankarien (muuhun sarjakuvaan en juuri koske, mitä nyt kirjastosta haen Asterixeja vielä toisinaan) ja tietokoneen parissa. Jonkin verran luen kirjoja. Parin edellisen vuoden massiiviset määrät kulttuuriharrastuksia ovat takanapäin. Jäikö niistä jotain käteen? Kaipa tärkeintä on, että kaikenlaista tuli kokeiltua (paitsi mitään instrumenttia en ole koskaan soittanut) ja tämän myötä jonkinlainen avoimen vastaanottava suhde kaikenlaista luovaa toimintaa kohtaan on säilynyt näihin päiviin. Koska onko jokin muu muka tärkeää? Älkää väittäkö. Paitsi että kävin minä syyskauden aikana vielä kansalaisopiston taidekurssilla, joka on ollut elämäni vihonviimeinen "harrastus", sikäli kun harrastus määritellään siten, että on säännöllinen aika jolloin mennään johonkin säännölliseen paikkaan. Tähän kaikki sellainen päättyy. Itse kurssista muistikuvia on häviävän vähän, mainintoja päiväkirjassa ei lainkaan. Paikallistan sen tähän syksyyn vain toisen siellä olleen oppilaan myötä, joka oli minua vuotta nuorempi ja identifioitui vielä ala-astelaiseksi toisin kuin minä, pikkuruisen ryhmän ikäpresidentti ellen väärin muista. Piirsin julmetun hienon ison lyijykynätyön kolmipäistä lohikäärmettä vastaan taistelevasta ritarista, mihin lie sekin kadonnut. Ja mitäpä sillä väliä.

Ai niin, lupasinko viimeksi jotain dramaattista? Kyllä, mutta malttakaa ensi jaksoon.

23.5.16

Syyskuu 1989

Tiedotan päiväkirjalle heti kuun alussa pari tärkeää pointtia. Ensin ilmoitan tehneeni eilen "aika oudon jutun. Otin nimittäin tietokoneeni esille." Yllättävän hyvin kuusnelkku olikin pysynyt kaapissa, jonne sen keväällä laitoin, mutta nyt se palaa sieltä jäädäkseen. Pelien kanssa aika kuluu taas, laitteiston myyminen on ajatuksena unohtunut eikä varsinkaan tietokoneilun korvannutta kuntoilua ole mainittu kertaakaan sitten helmikuun, jolloin ajatus ensiesiintyi. Heti tämän jälkeen alan "taas lukea kirjoja, sillä kesällä luin vain sarjakuvia." Heti kättelyssä kehaisen tempaisseeni kolme kirjaa kuudessa päivässä - mutta valitettavasti tämä tehosuoritus on tärkeämpi muistiinpainettava asia, kuin se mitkä teokset olivat kyseessä. Vahva veikkaus on että ainakin yksi niistä oli Stephen Kingiä. Muistan kuitenkin tähän oheen täsmentää, että sarjakuvat ovat toki edelleen pääharrastukseni, ja kyllähän niitä nyt kertyykin, kun vuoden -89 aikana myös se kolmas Suomessa ilmestyvä Marvel-lehti alkaa tulla tilattuna kotiin, ja divareiden kiertely pääsee kunnolla vauhtiin. Tampereen rautatieasemaa vastapäätä sijaitseva Kukunor massiivisine jenkkisarjakuvahyllyineen on hiljakkoin löytynyt ja sen tarjonnan äärellä kyllä sydän väpättää.

Koska täytän pian kolmetoista, alan olla iässä jossa tytöt kiinnostavat. Luulisin. Joonas poikkeaa ja mainitsee että häntä on jotkut luokan tytöistä jo käyneet pyytämässä ulos. Ei minua vaan!, ajattelen (voi tosin olla että väitän toista), mutta muistan myös kauhunsekaisin tuntein miettineeni mitä ihmettä tekisin jos tällainen ihme todella sattuisi. Toisaalta yhtenä päivänä palaan koulun jälkeen bussipysäkiltä yhtä matkaa Niinan kanssa (joka asuu melkein naapurissa, meidän väliimme jää yksi talo) ja olen meidän vapautuneesta juttelustamme ihan täpinöissä. "Ehkä hänkin pitää minusta", uskallan arvella, mutta toista kertaa emme silti taida kotimatkaa yhdessä taittaa.

Koulusta en mainitse muuta kuin että yhtenä päivänä nyrjäytän nilkkani pudotessani "petoniraput" alas ja että kotitaloudessa tehtyä vaniljakiisseliä valmistan kotonakin siinä epäonnistuen. Ehkäpä kokkiurahaaveenikin alkavat näillä main kariutua. Aika monet haaveet alkavat. Se vaikutus yläasteella on minuun ollut hyvin nopeasti, että kaikki mikä vielä aiemmin oli koulunkäynnissä ja oppiaineissa kiinnostavaa, on muuttunut epämiellyttäväksi ja kamalaksi. Panostan englantiin, muut aineet menevät autopilotilla. Vihaan liikuntaa enemmän kuin ennen, koska yhtäkkiä joukkuepelit ovat muuttuneet elämän ja kuoleman asioiksi: varsinkin kunnan toiselta isolta ala-asteelta (minä olen siltä toiselta) tulleilla on hirmuinen voittamistahto ja tappamisen meininki. Kuvis on ok, musiikkikin siinä mielessä, että musiikkiluokassa on jännä ominaisuus: sen saa haitariovella jaettua kahtia, ja opettaja ottaa tavaksi jakaa myös luokan oppilaat kahtia. Ne joilla on musiikillista lahjakkuutta menevät opettajan kanssa toiselle puolella harjoittelemaan instrumentteja, me muut jäämme toiselle puolelle heittelemään huonoja ja vitsejä ja pelaamaan ristinollaa. Näemme opettajan aina tunnin alussa ja lopussa. Todistukseen tästä musiikin riemujuhlasta napsahtaa kelvollinen seiska. Mutta ainakaan ei ole enää laulukokeita.

Yhden viikonlopun vietämme kummivanhempieni mökillä Sysmässä (tämä on aikaa ennen syysloman keksimistä, joten siksi vain viikonlopun) ja paljon koulunjälkeisiä iltoja hengaan Artsin ja yhä useammin myös Mikon kanssa naapurustossa roikkuen. Pompotamme Artsin naapurissa asuvaa ekaluokkalaista poikaa keksien hänelle omituisia tehtäviä ja heitellen hänen hiekkalelujaan puuhun. Ja kun se kyllästyttää, menemme Artsille ja pelaamme kolmistaan Heitä sikaa, ilta toisen jälkeen. Olemme siinä oudossa välitilassa, että koemme itsemme liian vanhoiksi leikkimään, mutta olemme kuitenkin ihan liian nuoria tekemään mitään aikuista. Tämän tyhjyyden täyttäminen on vähällä saada melko dramaattisen käänteen myöhemmin syksyllä, mutta siitä tulevissa jaksoissa lisää.

Ai niin, vedetään meidän talomme ohi menevälle tielle asfalttikin syyskuun lopulla. Alkaa siis elämä totisesti jo urbaanilta tuntua. Autotien asfalttia on myöhemmin korjailtukin, mutta se mitä vuonna 2016 on tien vieressä kulkevan pyörätien yhä alkuperäisestä päällysteestä jäljellä, alkaa olla jo melko säälittävä näky.

18.5.16

Elokuu 1989

Koko kuudennen luokan ajan suuri osa meidän luokan pojista vietti välitunnit pudotusta pelaamalla. Siis heittelemällä tai potkimalla palloa tiettyyn kohteeseen johon piti osua, ja jokainen vuorollaan heitti sitten sieltä missä kohtaa sai pallon kiinni. Yhtenä iltapäivänä vuotta aiemmin koulustamme yläasteelle siirtyneet kävivät koulun pihassa ja kertoivat tämän nähdessään halveksivaan sävyyn että siellä ei sitten muuten mitään palloa pelatakaan välkällä. "Siellä kävellään niinku ryhmissä ja puhutaan." No tämä kuulosti tietysti paitsi tylsältä, myös jokseenkin älyttömältä, mutta paljastui elokuussa 1989 valitettavaksi totuudeksi: yläasteella välitunnit olivat roikkumista varten. Ensimmäisellä viikolla minä ja Mikko onnistuimme kuitenkin kaivamaan jostain esiin pallon, ja potkiskelimme sitä jalkkiskentällä huomaamatta että meidät oli muutamassa hetkessä ympäröinyt ysiluokkalaisten farkkutakkinen kehä.

"Mokkerit pelaa vähän jalkkista."

"Pelataan vittu kohta teijän päällä."

Liukasliikkeisempänä Mikko onnistui livahtamaan piiristä pois. Minua tönittiin jonkin aikaa. Sain kuulla olevani säälittävä pikkukakara, miksi varmaan itseni tunsinkin. Ei sillä kertaa sen enempää, eikä kohdalleni juurikaan mitään isompaa osunutkaan, mutta tuo tuollainen oli päivittäistä. Pallon potkiskelu jäi siihen yhteen kertaan - mekin opimme että piti kävellä pienissä ryhmissä rakennusta ympäri ja puhua. Kovimmat olivat Kympin päädyssä tietenkin, ja osa vielä pykälää kovemmista jalkkiskentän takana vuorimäntyjen keskellä ysien tupakkapaikalla.

"Kiusaamiseen on jo tottunut", kirjoitan päiväkirjaani kun koulua on jatkunut noin viikon. Muutos ala-asteen tunnelmasta on kuitenkin musertavan suuri. Varsinkin viimeisenä vuonna olimme koulun kingit; arvostettu vanhin luokka, toki pienehköjen ristiriitojen satunnaisesti tempoma, mutta meillä oli oma tuttu luokkahuoneemme, oma - joskin pirun pelottava - opettaja, kaikki muut olivat naperoita. Meiltä odotettiin jonkinlaista vanhimman vakavuutta ja kyllähän kuudesluokkalaiset siihen kykenivät. Sitten meidät heitettiin hylkiöiksi viidakkoon, jossa olimme vapaata riistaa. Jo pelkästään useista ristiin rastiin limittyvistä laajennuksista koostuvan rakennuksen haltuunottoon meni aikaa, ja kun joka tunti oli eri luokassa, oli muutos ja kaaos pysyvä olotila. Välitunnit yritettiin välttää ysien kohtaamista, mutta eräs toinen muutos liittyi tähän: opettajat eivät enää olleet auktoriteetteja siinä määrin kuin ala-asteella. Kaikki tiesivät seiskoja kiusattavan, joitakin rankastikin, mutta ei siihen juuri puututtu. Varsinaisia väkivallantekoja tapahtui vähän, mutta ysiluokalla oli tuolloin muutamia poikkeuksellisen julmaan huuteluun ja henkiseen väkivaltaan kykeneviä. Tämän meille luokanvalvojammekin keväällä totesi. Hän itse piti silloista ysiluokkaa pahimpana hänen parikymmenvuotisen uransa aikana. "Siellä on joitakin ihan aidosti pahoja oppilaita", hän sanoi. Sellaiseen ympäristöön me tulimme ja jäimme samantien omillemme.

Vielä kutosluokallakin olin tavallaan pitänyt koulusta. Luokka oli mukava, kavereita riitti, välitunnit olivat aina kivoja, koulumatkakin yksin tai kaverin kanssa sellaista leppoisaa omaa aikaa. Nyt muuttui kaikki. Yläaste romahdutti kertaheitolla kaiken oppimishalukkuuteni. Jopa koulumatkat muuttuivat painajaisiksi, kun oli yhtäkkiä mentävä linja-autolla, joka erosi koulusta vielä siten, että siellä ei ollut läsnä edes näennäistä valvovaa silmää. Kuskia ei olisi kiinnostanut vaikka jotakuta olisi takapenkillä tapettu. Ei kulunut kuin muutama viikko kun aloin totisesti inhota ajatustakin koulusta. Aloin vetäytyä kuoreeni.

Pari liennytyksen sanaa kuitenkin. Ei ihan kaikki ollut kamalaa, ja parhaimmasta päästä oli kotitalous, johon uusista oppiaineista kovimmin ihastuin. "Haluaisin sen sitten joskus ammatikseni", kirjoitin. Olisinpa Suomen Gordon Ramsay nyt jos olisin tuolla tiellä jatkanut, mihinköhän sekin sitten unohtui, hm. Tykkäsin ainakin aluksi myös fyssa-kemiasta, kunnes syksyn mittaan selvisi että meillä oli heti aluksi kaikki jännät kokeet kaasuliekeillä ja niin edelleen, talven tullen aine oli muuttunut ihan matikaksi vaan. Olipa meidän oma luokkammekin loppujen lopuksi ihan ok, aika nopeasti taisin uusista tyypeistä ainakin Jussiin tutustua, ja varmaan Janneenkin, jonka seura tosin oli vähän vaarallista kun hän veti magneetin lailla näyttämishaluisia ysejä puoleensa. Luokanvalvojammekin oli opettajista mukavimpia; ihan kaikilla seiskoilla ei käynyt samanlainen tuuri. Ylipäätään opettajien määrä oli uutta. Ennen oli luokanopettaja, nyt joka aineella omansa. Löytyi hassuja höpisevä puukässänope verstaassaan josta hän ei juuri koskaan poistunut, vielä monta pykälää sekopäisempi musiikinopettaja ("Olen ollut mielisairaalassa töissä, ja se kyllä jättää jälkensä", hän kerran sanoi), työtään selvästi inhonnut parikymppinen kuvisopettaja, joka viihtyi koulussa vain vuoden eikä silloinkaan läheskään aina ilmestynyt paikalle ("Hänellä on tekninen ongelma nimeltä Wartburg", kävi rehtori meille kerran ilmoittamassa kun Tuomas taas kerran puuttui aamutunneilta), unettavan kuiva uskonnonope, baptistiseurakunnan aktiivijäsenenä vapaa-ajallaan toimiva biologianopettaja, helposti hiiltyvä ja sanalla sivaltava äikänope, epäilyttävän punasilmäisenä usein töihin saapuva poikien liikunnanopettaja (hän sai sittemmin lähtöpassit arvattavasta syystä) ja niin edelleen. Melkoinen joukko. Eikä heistä juuri kukaan välittänyt siitä mitä välituntisin tapahtui.

16.5.16

Heinäkuu 1989

Ehkä tämä on viimeinen viattomuuden kesäni. Se jonka kirjoittaisin auringossa kimaltavin muistikuvin talteen jos joskus kirjoittaisin muistelmateoksen kultaisista lapsuusvuosistani. Ja ehkä jossain mielessä aavistankin sen, mikä käy ilmi siitä, että alan heinäkuun kuluessa tuntea hienoista ahdistusta pian alkavan yläasteen vuoksi, ja alan päiväkirjaan kirjoittamisen sijasta purkaa tätä ahdistustani iltaisin huoneessani kasetille. No, en tiedä onko ahdistus oikea sana. Joka tapauksessa ero päiväkirjailmaisuuni on hurja: tuo kuulakärkikynällä ja kaunokirjoituksella tallennettu arkipäiväjargon on pysynyt pitkälti muuttumattomana niistä lapsuusvuosista asti jolloin ensi kerran toimeen ryhdyin, kun taas kasetille äänittelen vakavasävyistä kuiskintaa, joka sisältää suuria sanoja kuten "luottamus", "rakkaus", "toiveet" ja "suunnitelmat". Taustalle laitan usein hiljaa soimaan jonkun Joonakselta äänitetyn biisin: olen tosiaan vuoden 1989 kuluessa hiljalleen ja nimenomaan Joonaksen kautta alkanut tutustua myös populaarimusiikin ihmeellisen maailmaan. Minulla on pari kolme sekalaista kasettia, joissa on Technotronicia, Sabrinaa, Rick Astleyta, Michael Jacksonia ja Knackin My Sharona, joka on ehkäpä lempparini. Ja tietenkin Living on Video, tuo biiseistä uljain, jonka esittäjän nimi selvisi minulle vasta kun internet sen 90-luvun lopulla viimein kertoi. Kasettipäiväkirjamerkintöjä jaksan tehdä reilun vajaan kuukauden ajan heinäkuun lopulta jonnekin elokuun puoliväliin, jolloin palaan kirjallisen ilmaisun pariin vain vähän ennen kuin uuvun päiväkirjanpitoon lopullisesti palatakseni puuhaan vasta vuonna 2001. Mutta 90-luvulta on toki jo paljon muutakin referenssimateriaalia olemassa.

Mitä nuo kasetille uskotut ajatukset siis sisältävät? Ihan tarkkaan en muista. Kasettien nykyinen sijainti on tuntematon, tokko lienevät kuuntelukunnossakaan enää, saattavatpa olla uusiokäytettyjäkin. Mutta ainakin yläastetta ensin pelonsekaisesti odotin, sitten katkerasti vihasin. Tunnustin ihastuneeni Niinaan. Sen muistan, että äänensävyni oli koko ajan värittömän vakava. Varmaan olin oppinut sellaisen jostain tv-dokumentista; uskoutuminen piti tehdä niin että se kuulosti murhaajan katuvalta tunnustukselta. Toisaalta niin kasettipäiväkirjani ulosannissa kuin sisällössäkin on paljon tahallista dramatiikkaa. En oikeasti miettinyt kovin syvällisiä tai vakavia, en varsinkaan suhdetta vanhempiini, jota sitäkin muistan käsitelleeni. Mutta jotain oli keksittävä kun nauha pyöri, joten tartuin joihinkin ohikiitäviin tunteisiin, väänsin niistä asiaa kaksitoistavuotiaan eläytymiskyvyllä. Ja taustalla soi Pump up the jam.

Äänittelyinspiraatio varmaan syntyi siitä, että keksimme jonain tylsänä kesäpäivänä Raisan kanssa kulkea ympäri pihaa äänitellen Raisan mainiolla pinkillä Philips Roller -merkkisellä nauhurilla (joka on muuten parhaillaan minulla täällä vaatekomerossa) outoja kuunnelmia, joissa kaikki alkaa normaalina kesäpäivänä ja sitten joku kuolee väkivaltaisesti. No, kaikenlaista muutakin, ja jotain avaruuskuunnelmia ja miljoonaosaisen kummitustalosarjan olimme jo aiemmin sisätiloissa tehneet. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin outojen juttujen äänittäminen kasetille oli melkein yhtä säännöllistä ajanvietettä kuin sarjakuvien piirtely. Mistä kaikki tuo aika oikein löytyi? Olivatko päivät tosiaan niin paljon pidempiä silloin? Tuona viimeisenä lapsuuteni kesänä näin taisi varsinkin olla.

15.5.16

Kesäkuu 1989

Kesäkuun ensimmäinen päivä alkaa järkyttävästi: "Tänä aamuna nukuin todella pitkään, ja kun heräsin oli jo melkein 9." Olen ollut jo tuohon aikaan aamuvirkku. Mutta kaipa sitä nyt kesäloman ensimmäisenä päivänä... Lounasaikaan lähden sitten Lauttakylä-lehden kirjoituskilpailun palkintomatkalle Heurekaan. Kyydissä on bussillinen outoja ihmisiä, mutta onneksi meidän koulusta palkittiin myös Tomi, joten meidän kahden päivä sujuu vallan mukavissa merkeissä. Heurekan kaupasta ostan kaikenlaista krääsää ja itse paikasta jää vahvimpana mieleen mykistävän kokoinen heiluri, joka hitaasti ja raskaasti liikehti, sitä olisi voinut jäädä pitkäksikin aikaa katsomaan. Kotopuolessa loma alkaa taas Raunon kanssa luonnossa remeltäessä. Jo toukokuun lopulla teimme pitkään suunnittelemamme patikkaretken syvälle metsään, kauas tutuilta poluilta ja seuduilta (ja löysimme munalukolla lukitun pienen aaltopeltikattoisen vajan, jota emme pystyneet lähestymään, koska sieltä kohoava löyhkä oli viedä tajun). Nyt alamme suunnitella uuden, hienomman majan rakentamista mummulan santamontulle aiemmin kesken jääneen hökkelimme korvaajaksi. Tällä kertaa on tarkoitus nakutella seinälaudat nauloilla kiinni ja kaiken kaikkiaan saada aikaan säitä pitävä ja viihtyisä rakennus. Eipä tämä projekti koskaan alkua pidemmälle pääse. Mutta majanrakennusta on kyllä kotonakin ilmassa, kun kyhään meidän pihan autotalli-varaston ylisille - no, "majaksi" sitä päiväkirjassa kutsun, mutta eipä se kyllä ole kuin muutamia lankkuja kattotuolien yhteyteen aseteltuna niin että siellä samanaikaisesti sekä pihaelämän yläpuolella että katseilta piilossa on mukava viettää lämmintä kesäpäivää sarjakuvia lukemalla.

Kesäkuussa teemme myös tämänvuotisen perheloman. Meille on varattu viikoksi mökki järven rannalta Varpaisjärveltä, mistä seuraa viikon verran pedanttisen tarkkaa mökkielämän raportointia päiväkirjalle. Viikko on mukava, vaikka mitään erikoista ei tapahdu: tehdään kävelyretkiä sekä koiran kanssa että ilman, uidaan, soudellaan järvellä (sielläkin Lupsi on mukana), katiskatkin katsotaan joka päivä eikä mitään kertaakaan löydy. Makkaraa ja muurinpohjalättyjä paistetaan, torilta ostettua kalaa savustetaan, kun ei omaa saalista kerran saada.

Muutamia yksittäisiä asioita tämän viikon varrelta on terävänä piirtynyt mieleen:

1. Heti toisena aamuna huomaan mökin varaston nurkalla nuuskineen Lupsin huulessa ongenkoukun, joten ei muuta kuin koira autoon ja kohti Varpaisjärven kunnaneläinlääkäriä. Nukutus ja nipsaus ja koukku on pois. Jätämme nukkuvan koiran mökin omistajaperheen kymmenvuotiaan pojan vahdittavaksi ja häippäsemme päiväksi Outokumpuun Vuorenpeikonmaahan, josta ei ole jäänyt mieleen mitään. Ajatukset olivat ehkä Lupsin hyvinvoinnissa?

2. Äiti on pakannut mukaan isoja piirustuslehtiöitä, paketillisen graffitihiiltä ja öljyvärejä. Hänen tehdessään ilta-auringon valossa maisemataidetta innostun minäkin piirtämään ja laadin A3-kokoiselle sivulle ensimmäisen sivun kummituslinnaan sijoittuvasta sarjakuvasta. En ole piirtänyt koskaan mitään niin pieteetillä ja pitkään. Lopputulos mykistää vanhemmatkin. Tuntuu etten ikinä parempaan pysty vaikka miten yrittäisin. Pian tämän loman jälkeen kyseinen sivu katoaa enkä ole nähnyt sitä koskaan sittemmin.

3. Kuolleita hyttysiä on aina aamuisin vessan lattialla sellainen sentin paksuinen tasainen matto. Niitä saa harjata monta rikkalapiollista joka aamu.

4. Mökin olohuoneessa on televisio, jota ei kovin paljon katsota, mutta yhtenä iltana sieltä tulee elokuva Syvä joki. Se kammottaa minua suunnattomasti.

Kun palaamme takaisin Länsi-Suomeen, ruoho on pitkää, kaikki muu ennallaan. Päiväkirjankirjoittamisesta olen kuitenkin Varpaisjärvellä saanut siinä määrin tarpeekseni, että palaan siihen puuhaan vasta yläasteen jo parin viikon verran edettyä. Mutta sen ainakin tiedän, että Raisan kanssa vietämme pitkiä kesäpäiviä piirrellen sarjakuvia ja seikkailukirjoja. Lisää Lupsin seikkailuja ja Taikamaailman tarinoita siis syntyy.

12.5.16

Toukokuu 1989

Torstaina toukokuun neljäntenä koittaa etukäteen jännitetty tutustumispäivä yläasteelle. Pakkaudumme koulun pihassa bussiin, hurautamme kuuden kilometrin matkan peltojen poikki ja olemme tuntemattomassa maastossa, sillä puolella kuntaa jossa ei tule ikinä käytyä, paikat ovat outoja, ihmiset näyttävät täällä kaukana vierailta. Samanlaisia eksyneitä astuu ulos muistakin busseista: kaikkien kuuden ala-asteen kutosluokkalaiset ovat tänään täällä. Päivä alkaa kohdallani katkeralla pettymyksellä; voitaneen puhua jopa pahanlaisesta jäämisestä ulkopuolelle. Minä ja Petri emme toiveesta huolimatta pääse samalle luokalle, mutta ei se vielä riitä: koko se kaveriporukka jonka kanssa tiiviisti vietän aikaa, ne ainoat koulukaverit joita näen myös vapaa-ajalla eli Petri, Artsi, Tomi ja Markku - päätyvät yhdessä luokalle 7 D. Minut osoitetaan ainoana tästä jengistä 7 C:lle. Tulee meidän koulusta sinne myös Mikko, Jammu, Harri, Piia ja Niina... Mutta onpa vähän orpo olo silti.

Tuleva luokkani on totutun jälkeen hassun pieni: vain 16 oppilasta kolmelta eri ala-asteelta ties minkä logiikan mukaan poimittuna. Vieraisiin naamoihin en pahemmin ehdi tutustua, mitä nyt panen merkille, että pojat ovat enemmistönä suhteella 10-6. En enää muista, mutta ehkäpä oli jo tässä vaiheessa tuleva luokanvalvojamme Tarja joka johdattaa meitä sitten ympäri koulua, tutustutaan sokkeloisen rakennuksen käytäviin, luokkiin, saleihin ja sinne tänne risteileviin portaikkoihin niin että pää on kohta pyörällä. Muutamia asioita painuu aivojen poimuihin hyvin selkeästi: ensimmäisenä kai se, miten suuria ja äänekkäitä kaikki ovat. Porukka on aikuisten kokoista, monet pojista paljonkin suurempia, ja kaikki huutavat koko ajan. Tunnelma on aggressiivinen, naulakoilla painitaan, ulkona tönitään, etenkin yhdellä monista ulko-ovista on kerääntyneenä todella pahiksen näköistä sakkia. Tämän paikan tulen sittemmin tuntemaan nimellä "Kympin pääty", koska tätä ovea lähimpänä on luokka numero 10 - ja Kympin pääty on totisesti se paikka jossa vain karskeimmat selviävät.

Jossain välissä olemme ryhmänä nousemassa pääoven portaita ylös, kun ovista syöksyy juosten meitä vastaan jättikokoinen pehkotukkainen poika, jonka hartiat ovat varmaan kolmen itseni levyiset, ja joka on päätä pidempi ketään näkemääni aikuista. Hän huutaa raikuvalla baritoniäänellä jotain sellaista kuin "Vondee vondee vondee vondee!" Tyyppi on kuin jonkin vieraan heimon edustaja. Hän hymyilee leveästi huutaessaan ja juoksee meidän ryhmämme läpi runnoen tarkoituksella natiaisia portaikon seinämiin. Meitä johdattanut opettaja ei reagoi. Tyyppi jatkaa juoksuaan ja katoaa kulman taakse. Myöhemmin opin ettei hän ole edes omiensa keskuudessa suosittu: "Ne kiusaa sen hengiltä", Tarja uskoutuu hänestä meille jollakin luokanvalvojantunnilla.

Toinen mieleen jäänyt yksittäinen oppilas on ysiluokkalainen tyttö, joka on viimeisillään raskaana. Hän näyttää olevan kaikkien kovimpien jätkien kaveri ja kulkee rempseästi kiroillen suuren mahansa kanssa heidän seurassaan. Hän tuntuu estoitta nauttivan siitä että kutosluokkalaiset tuijottavat häntä järkyttyneen ihastuksen vallassa, ja onhan hurjaa jo sekin, että yläasteen oppilaista kukaan ei näytä häntä kummastelevan. Ajattelen miten vieraaseen maailmaan olen astumassa. Että tällainenkin on ihan arkipäivää täällä, mietin miten voin ikinä sopeutua tällaiseen paikkaan. Kierroksemme lopuksi osallistumme yhdelle oppitunnille tarkkailijoina. Meidän luokkamme survotaan erään äikäntunnin takaseinälle, ja käsittelyssä ovat oppilaiden aineet. Kun tiukan konttoristitädin näköinen opettaja ilmoittaa lukevansa koko luokalle yhden pojan aineen, tämä protestoi kovaan ääneen ja lopulta, lukemisen alkaessa, syöksyy kiroillen ulos luokasta. Taas meidän kutosten suunnalta huokuu hiljainen tyrmistys. Opettaja vain naurahtaa ja jatkaa lukemista. Jos meidän opettajallemme joku uskaltaisi korottaa ääntään, saati kiroilla, saati lähteä omin luvin luokasta - - huh huh. Seuraukset olisivat kohtalokkaat. Yläasteella tämä näyttää kuitenkin olevan mitä jokapäiväisintä. Vasta tyrmistyksen mentyä huomaan kuunnella ainetta jota opettaja lukee. Se on mielestäni oikein hyvä, kertoo kirjoittajan kalaretkestä ja siinä on oikein kaunista luontokuvausta. Itse olisin ollut sellaisen ääneenluvusta valtavan ylpeä.

Kirjoittamiseen liittyykin toinen tärkeä tapahtuma tässä kuussa. Alkuvuonna paikallislehti järjesti kaikille lähikuntien kutosluokkalaisille kirjoituskilpailun, johon meidänkin luokka osallistui, ja minä kerroin joulukuisesta matkasta Tukholman Picasso-näyttelyyn. Tulokset saapuvat: luokaltamme minä ja Tomi olemme palkittujen joukossa, ja palkintona on heti kesäkuun alussa järjestetty matka tiedekeskus Heurekaan, joka on vasta tämän saman vuoden aikana avattu. Matka järjestetään heti kesäloman alettua, ja juttuni taidetaan julkaista lehdessäkin. (tai ehkä ei, tai jos julkaistaankin, niin ainakaan leikekokoelmaani se ei päädy) Ensimmäinen palkittu tekstini on kuitenkin jonkinasteinen virstanpylväs sentään, vaikka aika lunkisti asiaan muistaakseni suhtaudun.

Ja sitten päättyy kuudes luokka ja koko ala-aste. Mitään erityistä haikeutta ei ilmassa ole, kun tiedämme että kaikki jatkavat samalla yläasteella elokusssa. Opettajaa nyt varsinkaan ei tule ikävä. Päästötodistukeni keskiarvo kohoaa 8,3:een ja englanti on viimein se pyöreä kymppi, joka sen koetulosten perusteella olisi pitänyt olla kolmannelta luokalta asti, mutta koska tuntiaktiivisuuteni on laiskaa, se on aina ollut ysi. On lämmintä ja elämä on jotenkin aika jees. Tuleva yläaste ei kauhunäyistään huolimatta pelota, koska on niin kaukana. Vielä tässä iässäkään ei kykene hahmottamaan mitään kesäloman mittaisen ajan päähän.

11.5.16

Huhtikuu 1989

Kuukausi on epätavallisen kesäinen, ja kun lämpötila huitelee parissakympissä useamman päivän jo puolenkuun maissa, saan mennä t-paidassa kouluun. Ulkoiluakin tällainen sää suosii, teen Lupsin kanssa ennätyspitkiä kävelymatkoja ja reipas metsämeininki Raunon kanssakin jatkuu. Alamme kyhätä mummulan suulin seinustalle kasatuista vanhoista laudoista majaa santamontun lepikön suojiin. Tämä toiminta tosin saa äkkilopun: eräänä aamuna Rauno ilmestyy tuohtuneena rimputtamaan ovikelloa, ja kertoo että santamontun puut on kaikki kaadettu, eikä majallamme ole täten enää tukirankaa. Eipä se meitä hidasta. Siirrymme luonnonsuojelupuolelle, ja alamme pelastaa Lampea (pieni soistunut lampare mummulan takana metsässä - ei kai sillä mitään virallista nimeä ole, mutta meidän puheessa se on aina vaan Lampi). Tämä tarkoittaa, että pyrimme estämään sen kasvamista umpeen, eli alamme riipiä puolen metrin paksuista karhunsammalmattoa Lammesta ylös ja raahaamaan sitä ämpäreillä jonnekin syvemmälle metsään. Mahdamme aiheuttaa melkoista tuhoa Lammen hennossa suosysteemissä, mutta tarkoitus ainakin on hyvä. Pari päivää ja useita kymmeniä ämpärillisiä myöhemmin jostain Lammen syvyyksistä alkaa yhtäkkiä pulputa öljyä. Sen lähde jää selvittämättä. Nyt kirjoittaessani mietin miltä tuo paikka nykyään näyttää; Lammesta tuskin on jäljellä mitään, mutta löytäisinkö paikan jossa se joskus sijaitsi? Ehkä on kesällä piipahdettava siellä.

Kuukauden alussa yläasteen opinto-ohjaaja käy koulussa kertomassa yläasteesta "kaikenlaista mukavaa", kuten päiväkirjalle uskoudun. Ehtivätpä mielipiteet vain muutamassa kuukaudessa totisesti muuttua, mutta tästä lisää jo ensi kuun päivityksessä kun käymme paikan päällä tutustumassa. Huh huh. Toistaiseksi saamme kuulla läninnä uusista jännittävistä aineista, joita lukujärjestykseemme ilmestyy: fysiikka-kemia kuulostaa vallan mahtavalta, ruotsi ei niinkään, kotitalous on vähän kysymysmerkki. Meitä muistutetaan myös siitä, että tuo kunnan ainoa yläaste on varsinainen sulatusuuni, jossa kaikkien kuuden ala-asteen oppilaat sekoitetaan keskenään ja heistä muodostetaan neljä rinnakkaisluokkaa. Saamme sentään täyttää paperin, jossa kysytään kenen kanssa nykyisistä oppilaista haluaisi jatkaa: minä ja Petri päätämme tähdätä samalle luokalle, joten ei muuta kuin nimeä papruun ja toivomaan parasta.

Kuukauden aikana tapahtuu kaksi kerrassaan merkittävästi persoonaani muokannutta asiaa: niistä ensimmäinen on uskaltautuminen kirjastossa aikuisten puolelle. Olen jo pitkään lukenut pääsääntöisesti sarjakuvia, ehkä osittain siksikin, etten ole nuortenosastolta löytänyt enää mitään sellaista lainattavaa, jota en olisi lukenut (Blytonin Seikkailujen-sarjan parhaita luin kyllä useampaankin kertaan) tai joka olisi millään tavoin kiinnostanut. Osittain äidin kannustuksesta lainaan sitten Ray Bradburyn dystopian Fahrenheit 451, joka on yksi äidin suosikkikirjoja (hänellä oli tuohon aikaan scifikausi menossa) ja joka saa kunnian olla ensimmäinen lukemani aikuisille tarkoitettu kaunokirjallinen teos. Ei helpoin mahdollinen alku varmastikaan, mutta pidän kirjasta kyllä. Heti Bradburyn jälkeen taidankin sitten suunnata Stephen Kingin pariin, muistaakseni Joonaksen suosituksesta, ja seuraavien kuukausien kuluessa hotkaisenkin kaikki suomennetut Kingit läpi - niitä ei tosin tuolloin vielä ole montaa, ehkä viisi tai kuusi. Christine, tappaja-auto on joka tapauksessa Kingeistä ensimmäinen, ja siksi minulle jotenkin tärkeä kirja yhä, vaikkei tunnetuinta ja parhaaksi rankattua Stepheniä olekaan. Kerrassaan vaikuttava silti, tulee uniin ja ahdistaa. Olisiko Piina ollut sitten jo seuraava... Ei kun Tulisilmä taisi sittenkin ehtiä väliin. Joka tapauksessa ensimmäiset "aikuisten" kirjani olivat melkoinen harppaus paitsi väkivallan ja kuoleman kierteeseen, myös tietynlaisen kerrontatyylin pariin - Stephen Kingin vaikutus näkyy monissa vielä vuosien päästäkin kirjoittamissani teksteissä vahvana.

Ja se toinen tapahtuma. Liittyy itse asiassa tuossa edellä mainittuun Raunon kanssa harjoittamaani metsätoimintaan - meillä on kevään aikana nimittäin koulussa projekti, jossa jokainen luokan oppilas pitää vuorollaan esitelmän jostain harrastuksestaan. Ja kun postimerkkeily, sarjakuvat tai tietokone eivät tunnu luontevilta aiheilta esitelmälle, keksin kirjoittaa kattavan selontoen siitä mitä kaikkea olen serkkupojan kanssa metsässä raatanut; otan kuviakin melkein filmirullan verran. Vielä esityspäivän koittaessa kaikki on kuten aina: minulla on avainsanoja jotka on tarkoitus laajentaa puheeksi, minulla on läjä kuvia laitettavaksi luokassa kiertämään, sellaista normaalia esitelmäkamaa. Muistanette täälläkin useaan otteeseen tulleen ilmi, että olen innokas ja näyttämishaluinen esiintyjä. Jokaisessa koulun joulu- ja kevätjuhlassa olen framilla, aina luokan tapahtumissa näytelmän tähtenä ja ties minkä itse laatimani ohjelman kanssa kaikkien pällisteltävänä ja tästä tyytyväisenä. Nyt tämä muuttuu. Minun esitelmävuoroni tulee ja astun luokan eteen. Selitän puuhiani metsässä, tosin kerrontani haahuilee sinne tänne kun olen vähän liikaa luottanut kykyihini keksiä edes viideksi minuutiksi asiaa muutamasta sanasta. Tämän lisäksi huomaan että majanrakennustouhuni herättävät luokassa hilpeyttä, mutta vääränlaista. Alan lennossa muutta kertomustani enemmän luonnonsuojelulliseen suuntaan, mutta sekoan sanoissani. Yhtäkkiä tunnen kerrassaan kummallisen tunteen: kuin päässä humisisi hirmuisen kovaa. Joudun ottamaan tukea opettajanpöydästä, ja näen käteni vapisevan kuin horkassa. Tämä järkyttää minua lisää. Ylleni hulmahtaa tuskanhiki. Sanon ehkä vielä viisi sanaa ja poistun takaisin paikalleni mukanani kuvat, joita en sitten laittanutkaan luokassa kiertämään. Sydän hakkaa kuin olisin juuri juossut kotoa kouluun. Tämä on hetki, jona muutun esiintymisestä nauttivasta naskalista siksi julkisuuskammoiseksi vetäytyjäksi, joka yhä tänäkin päivänä olen, enkä koskaan ole oikein ollut selvillä miksi näin käy. Valitsinko väärän aiheen esitelmälleni? Luotinko liikaa siihen, että aika heikolla valmistelulla olisin uskottava? Elämässä kaikki on joka tapauksessa sattumaa. Suoria syitä mihinkään ei ole, eikä millään lopulta ole tarkoitusta. Jotain vain aina tapahtuu. Päivä seuraa toista kunnes ihminen kuolee pois.

8.5.16

Maaliskuu 1989

"Tänään päätin vakituisesti lopettaa tietokoneella pelaamisen, sillä se heikentää näköäni." Näin jämäkästi tätä asiaa heti kuun alussa painotan, mutta kai jotain kertoo se, että joudun tätä päätöstäni toistuvasti erilaisin syin perustelemaan päiväkirjalle. Vielä viime kuussa uhosin tietokoneilun tilalle aloittavani kuntoilun, mutta sitä en maaliskuussa enää mainitse sanallakaan. Tämä ei silti tarkoita etteikö kuukausi tosiaan kuluisi muualla kuin näppiksen ääressä: kun Petri poikkeaa kylässä, pelaamme Maniac Mansionin sijasta ulkona jalkkista ja juoksutamme Lupsia. Lisäksi alan viettää aikaa yhä enenevästi kolme vuotta nuoremman serkkuni Raunon kanssa, mikä, kuten täälläkin olen jo maininnut, tarkoittaa aina reipasta ulkoilua. Samoamme mummulan metsissä, siivoamme roskia luonnosta, rakennamme majaa ja lopulta laadimme ilmoituksen Alueviestiin, jossa tarjoamme koiranulkoilutuspalveluja lähiseudulla ihan vain tienausmielessä. Rahat tähän ilmoitukseen saamme pulloja tienposkesta keräämällä - mitä tervehenkisintä toimintaa siis! Itse ilmoituksesta on kuitenkin vain yksi seuraus: "väärään numeroon" meille soittajien määrä lisääntyy räjähdysmäisesti, kun paikalliset uteliaat kokeilevat että kuka sen ilmoituksen oikein on laittanut. Tai no, yksi vanhempi äijä olisi asiastakin soitellut, mutta kun kuulee äänestäni miten nuori olen, ilmoittaa ettei me hänen koiralleen pärjättäisi. Se bisnesidea kuivuu sitten siihen. Mutta ollaan me sentään välillä Raunon kanssa sisälläkin, varsinkin mummulassa kun mummu tulee taas sairaalakuntoutuksestaan viikonloppulomille. Aikuisten kahvitellessa minä, Rauno ja Raisa pelaamme korttia ja olemme päälläseisontaa sohvalla - normi mummulapäivä siis.

Kevään mittaan kulutan aikaani kuitenkin yhä enemmän ja enemmän sarjakuvien piirrellen. Mitään tarkkoja päivämääriä en eri tuotoksilleni löydä, mutta ainakin supersankariparodia Kapteeni Tornado vinkeine vihollisgallerioineen taitaa olla kevään -89 tuotoksia. Tämän lisäksi käyn toistuvasti Artsilla katsomassa Kolmoskanavaa (Alfia erityisesti tässä vaiheessa), ja yhtäkkiä olemme myös innokkaita filatelisteja. Tämä tosiaan tulee aika puskista, mutta muistelen, että sain joltain äidin työkaverilta niin valtavan läjän vanhoja ulkomaisia merkkejä, että menipä niiden lajittelussa hetki jos toinenkin, ja jos jostain, niin lajittelusta minä tykkään. Vaihdellaan Artsin kanssa joitakin merkkejä, ja varmaan vielä pari kolme vuotta tämän jälkeenkin mainitsen postimerkkien keräilyn harrastuksekseni, vaikka varsinainen kokoelmani ei tämän massiivisen alkurysäyksen jälkeen oikeastaan kasva enää lainkaan. Naputtelen myös kirjalleni jatkoa, ja jotain muutakin: lukijakirjettä Ryhmä-X:ään. Lienee ensimmäinen jonka kirjoitan, eikä sitä vielä julkaista, mutta seuraavien parin vuoden aikana niitä lähtee Mail-Manille (tuolle Suomen Marvel-julkaisuista vastaavalle sarjisgurulle) melkoinen määrä, niin yksin kuin yhdessä Joonaksen kanssa kirjoitettuja. Ryhmä-X:n palstalle en taida saada yhtään (Joonas onnistui siinä!), mutta Marvelissa, Hämiksessä ja myöhemmin starttaavassa kuivasti nimetyssä Sarjakuvalehdessä (joka sisältää Daredeviliä ja Tuomaria lähinnä) saan itseni palstalle, ja ainakin yksi minun ja Joonaksen surrealistisen sekava yhteiskirjekin julkaistaan.

Pääsiäislomalla vaeltelen Joonaksen kanssa samassa metsässä, jossa olen Raunon kanssa viettänyt koko kuun ollen tarmokas kuin partiolainen. Mutta meillä kahdella visiot lähtevät aina jotenkin kipeämpiin suuntiin. Keksimme kesäksi valokuvaprojektin: valmistamme ihmisen kokoisia nukkeja, joita asettelemme metsään erilaisin julmin tavoin murhattuina uhreina. Suunnitelmasta muodostuu nopeasti varsin monipolvinen, ja kevään aikana väsäilenkin huovasta ja täytevanusta yhden irtopään, mutta joudun toteamaan ettei se varsinaisesti aidolta näytä. Projekti unohtuu, ehkä kaikkien onneksi.