Tänään opin että on sellainenkin asia kuin valvottu virtsanäyte. Hah hah, naurahdin hoitajan heittämälle vitsille kun hän piikitti kyynärtaivettani ja ilmoitti tulevansa mukaan vessaan katsomaan kun lorotan purkkiin. Ja tosiaan sitten muutaman hetken kuluttua tästä selvisi että hän oli tosissaan. Pyydettynä painoin sideharsotyynyä verinäytteen otosta jääneen piikinjäljen päälle ja kun hoitaja oli teipannut nyytin ihooni kiinni, käärin hihan takaisin alas."Niin että eiköhän lähdetä sitten sinne vessaan", hoitaja sanoi.
Huokaisin. Nousin tuolista, puin takin hitaasti ylleni, ja katsoin hoitajaa silmiin.
"Jos nyt annetaan tän kuitenkin olla", totesin. Kieltämättä hoitaja vaikutti hieman yllättyneeltä siitä, etten ollut tiennyt mihin olin tulossa, mutta saadessani kehotuksen käväistä labrassa ei tällaisesta ollut mainintaa; ehkä huumetestin (jollaiseksi tämä siis paljastui vasta ollessani paikan päällä) on tarkoituskin olla yllätys, joten sikäli onnistui. Mutta minä totesin että on tiettyjä rajoja joita en ylitä, mikä tarkoittaa että on joitakin nöyryytyksiä joihin en alennu, siltikään, vaikka tässä elämässä en ole montaa asiaa niin hyvin tehnyt kuin nöyrtynyt milloin minkäkin ääreen.
En sitten kussut purkkiin. Kävelin viiltävän aamuviiman virkeydessä takaisin kotiin. Tarkoitus oli saada näytteenoton jälkeen lähete, mutta se sitten jäi. Nauratti. Elämä on sattumissa, hetkellisissä päätöksissä, vahingoissa. Minä ja minun Y-kromosomini, vihreät silmäni, mutkikas selkärankani, alipainoinen vartaloni ja kykenemättömyyteni kontakteihin. Pelkkä geneettisten sattumien summa, ja siltikin. Jokin pieni surkea ylpeydenrihma silläkin vielä on jäljellä. Se raahautui kotiin, keitti kahvit, teki voileipiä läjän kun nälkäkin oli; ennen näytteenottoa oli pitänyt kymmenen tuntia paastota, turhaa siis nyt sekin. Syödessä ikkunan taakse ilmestyi pulu. Se katsoi minua, nyökytteli hyväksyvästi, hymyilin sille.
