29.12.06

Tilanteemme on kelmeä, Andrew

Sitä kutsutaan jouluksi, ja sen varjolla saadaan surutta tuhlata luonnonvaroja, aikaa, inhimillistä kapasiteettia ja terveyttä. Ei siitä sen kummempaa, kunpa pian olisi maailman viimeinen joulu. Nelonen sentään oli ymmärtänyt asian ytimen; joulupäivänä lähetetyssä Kylmä rinki -sarjan jaksossa oli kohtaus, jossa lapseen sekaantumisesta vankeutuun tuomittu pappi ristiinnaulittiin vankilan liikuntasalin lattiaan. Tästä kuvasta siirryttiin mainostauolle, ja ruudulle ilmestyi Nelosen joulumainosteksti: "Toivon kaikille oikein ihanaa joulua". Minulla on usein samanlainen olo, vaikka glögi onkin kyllä hyvää.

Miksen tekisikään kuten Jaakob, ja luettelisi tänä vuonna hankkimaani musiikkia. Seuraavat teokset etsiytyivät vuoden 2006 aikana kivaa levykokoelmaani kaunistamaan:

The Beatles: Abbey road
The Beatles: Love
Kate Bush: The Kick inside
Nick Cave & The Bad Seeds: The Boatman's call
Elbow: Asleep in the back
Guns n' Roses: Use your illusion II
George Harrison: All things must pass
Kill Bill vol.1 Original soundtrack
Kill Bill vol.2 Original soundtrack
Led Zeppelin: Houses of the holy
Juice Leskinen & Coitus int.: Juice Leskinen & Coitus int.
Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi
Suomen talvisota 1939-1940: Underground-rock
Sydän, sydän: Auto
Tanita Tikaram: The Sweet keeper
Tool: 10.000 days


Kaukana ovat ne ajat kun ostin 60-70 levyä vuodessa, mutta toisaalta olin silloin työssäkäyvä maalaispoika, joka eleli vanhempien nurkissa ja rassaili vapaa-aikanaan autoaan pihassa. Kymmenen vuotta myöhemmin olen opiskeleva kaupunkilainen, ehkä joku mieltäisi minut perheelliseksikin (en itse osaa, vielä), ja minulla on tyylikkäämmät silmälasit kuin silloin ja ohenevat hiukset. Sitä tajuaa tulleensa vanhaksi, kun huomaa että vaikka kaikki serkut (minulla on paljon serkkuja) ovatkin ikuisesti muistikuvissa jääneet juuri sellaisiksi teineiksi, joina he mummolassa hengailivat aina kesäisin, niin niistä osa on jo täyttänyt neljäkymmentä. Äh.

Vuoden aikana luin seuraavat kirjat:

Paul Auster: Oracle Night
Jorge Luis Borges: Labyrinths
Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja
Jonathan Carroll: Naurujen maa
Ray Coleman: John Lennon
Kirsti Ellilä: Iiris
Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
Will Ferguson: Onni
John Fowles: Jumalten naamiot
Katarina Haavio & Satu Koskimies: 50-luvun tytöt & 50-luvun teinit *
Jarl Hellemann: Kirjalliset liikemiehet
Adam Hochschild: Kuningas Leopoldin haamu
Kari Hotakainen: Klassikko
Annika Idström: Luonnollinen ravinto
Stephen King: Musta torni I-IV *
Stephen King: Musta torni V-VI
Rosa Liksom: Bamalama
Barry Miles: Paul McCartney: Eilinen
Walter M. Miller, Jr: Viimeinen kiitoshymni
Abo Rasul: Macht und Rebel
Dan Rhodes: Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta
Salman Rushdie: Maa hänen jalkojensa alla
Juha Seppälä: Lähtösavut
Juha Seppälä: Silta
Johanna Sinisalo: Lasisilmä
Jouko Turkka: Aiheita
Francis Wheen: Kuinka humpuuki valloitti maailman


Tähdellä merkityt uusintaluentoja vanhoista suosikeista. Jätin listasta pois kaiken tuhoon tuomittuun graduuni liittyvän sekä pari niin noloa kirjaa ettei niiden nimiä kyennyt kirjoittamaan tähän. Ehdin lukea enemmän kuin parina viime vuonna, mikä on oikeastaan outoa. Hirmu hyviä kirjoja vielä melkein kaikki noista.

Kun olisi muutakin ehtinyt. Siirryn kiikkustuoliini, luita kolottaa.

26.12.06

Käse kann ich kiloweise essen

Porkkana-, peruna-, lanttu- ja makaronilaatikkoa kylmäsäilytystilojen kapasiteetin rajoilla. Rosollia iso kulho, siihen exmen ohjeen mukaan valmistettu mieluisa kastike. Kaksi isohkoa pönikkää silliä, perunasalaattia, uunissa hurmokkaaksi haudutettu lohifile (raakana kissakin tykkäsi), punaviinikynsiä (allekirjoittanut yksin ymmärtää näiden päälle) ja kolmea eri lajia leipää, joiden päälle italialaista maalaisgoudaa ja ranskalaista raclettea. Iso kattilallinen riisipuuroa. Jälkiruuaksi pari pellillistä pipareita, saman verran joulutorttuja, konvehteja, pietarilaista suklaata ja viipurilaisia irtokarkkeja, herkullinen hedelmäkakku. Glögiä niin paljon kuin nielu vetää.

Kelpaa.

18.12.06

William Challes 1862-1904

"Advocatus Cantata" on yleisesti tunnetuimpia klassisen musiikin teoksia, jonka ylitsevuotavaa surua kantava melodia on 1900-luvun kuluessa löytänyt kodin sadoista konserteista, elokuvista, radiolähetyksistä ja lainauksina muista musiikkikappaleista. Tämän kaikkialle levinneen teoksen säveltäjästä on pitkään tiedetty hämmästyttävän vähän; vuosikausia "Advocatus Cantataa" pidettiin anonyyminä sävellyksenä, kunnes joistakin vanhimmista nuottijäljennöksistä löydetty nimi "Challes" johdatti tutkijat säveltäjän jäljille.

Lähellä Lontoota 1862 syntynyt Susan Jane Middlemarch otti käyttöön nimen William Challes alle kaksikymmentävuotiaana, ja piti pseudonyymistään kiinni niin tiukasti, että hänen elinaikanaan harva tiesi hänen todellista nimeään tai edes sukupuoltaan. Challes ei koskaan selvittänyt uuden nimensä syitä tai taustoja. Hän ei joidenkin historiankirjoittajien väitteistä huolimatta ollut tasa-arvon esitaistelijoita eikä nimenvaihdolla ollut ilmeisesti mitään muuta taustaa kuin lapsesta asti jatkunut pakkomielle: "lapsena kirjoitin nimeä William Challes toistuvasti kaikkialle niin että ajoin vanhempani hulluksi", hän kirjoittaa eräässä viimeisistä julkaisuista teksteistään, ainoassa jossa vihjaa julkisesti ettei hänen nimensä todella ole hänen nimensä.

William Challes kuoli vankilassa 42-vuotiaana, samassa yksityisessä sellissä, jossa hän asui elämänsä viimeiset seitsemän vuotta. Mistään pöytäkirjoista ei ole löytynyt tarkkaa syytä hänen vangitsemiseensa, mutta syyn epäillään olleen hänen lehtikirjoituksissaan, joista kaikki eivät ole säilyneet ja joiden sisältö jää siis osin puutteellisesti dokumentoiduksi. William Challes aloitti kolumnistina useissa Lontoon ympäristössä ilmestyvissä sanomalehdissä 21-vuotiaana, ja jatkoi kiivasta kirjoittamistaan loppuelämänsä ajan; vangitsemisestaan huolimatta hänen annettiin jatkaa kirjoittamistaan, mutta on luultavaa, että vankeusaikojen tekstit tarkastettiin huolellisesti ennen kuin ne pääsivät vankilan muurien ulkopuolelle. Nuorena Challes puuttui yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta kadotti kiinnostuksensa näihin pian, ja siirtyi jonnekin henkilökohtaisen psykologian ja uskonnollis-sävytteisen mystiikan puolelle. Poliittisen aineksen jäädessä teksteistä pois niiden vimmainen sävy kasvoi, mutta harvalle lukijalle oli selvää miksi Willam Challes oli vihainen ja kenelle. Hänen kirjoituksensa olivat kuitenkin kohtuullisen suosittuja ja lehdet jatkoivat niiden julkaisemista.

Vaikkei koskaan ollut kiinnostunut musiikista esitettynä taidemuotona (hän ei esimerkiksi käynyt kertaakaan elämänsä aikana konsertissa), William Challes sävelsi jo nuorena, ja hänen väitenään aikaansaaneen kymmeniä sinfonioita, oopperoita, kantaatteja ja sadoittain lyhyitä laulelmia ja katkelmia. Kuitenkin vain vähän hänen teoksiaan on säilynyt. "Advocatus Cantata" epätoivoisine kuoro-osuuksineen on saavuttanut kuolemattomuuden, mutta muut hyvinkin samankaltaiset teokset ovat unohtuneet; tunnettuja Challesin teoksia on tällä hetkellä "Advocatus Cantatan" lisäksi vain viisi, mutta on mahdollista että enemmän on säilynyt anonyymeinä. Ennen vankeusrangaistustaan Challes lahjoitti teoksensa Lontoossa toimivalle teatterille, jonka kapellimestari yritti saattaa sävellyksiä laajempaan tietoisuuteen, mutta pääsääntöisesti turhaan. On edelleen epäselvää mitä kautta "Advocatus Cantata" on säilynyt jälkipolville, mutta 1930-luvulla sitä on tiedetty esitetyn Saksassa keskiaikaisena kuorolauluteoksena. Vankilavuosinaan William Challes ei nuotittanut sävellyksiään, eikä täten ole tietoa jatkoiko hän musiikkinsa luomista yksityishuoneessaan.

"Elämä on rumaa", on yksi William Challesin mieleenpainuvimmista lauseista; se toistui lukuisissa hänen lehtikirjoituksissaan. Silti hänen teoksensa ovat kauniita. Vimmaiset lehtikirjoitukset, epätoivoiset sävelteokset, ja valokuvataide, jonka uranuurtajiin hän olisi kuulunut jos olisi saanut jatkaa taiteensa kehittelyä. Challes oli ensimmäisiä valokuvaa ja piirroksia yhdistäneitä taiteilijoita, ja hänen harvat säilyneet kaksiväriset vedoksensa yhdistävät kauniita ihmismalleja rumiin väreihin, epämuodostuneisiin ympäristöihin ja kuolemaan. "Minulla on pakkomielle", hän kirjoitti. Joillakin säilyneistä teoksista on sama otsikko kuin osalla säilyneistä sävellyksistä. Challesin valokuvakollaasit ovat nykyisin tallella British Museumissa, mutta niiden aikalaismerkitys jäi vähäiseksi; liian harva ymmärsi mihin taiteilija pyrki, ja liian harva koskaan edes näki töitä, jotka löytyivät hänen asunnostaan vangitsemisen yhteydessä, ja jotka oli tuolloin tarkoitus tuhota, mutta syystä tai toisesta työt säilyivät.

William Challesin pakkomielle rumuuteen näkyi myös hänessä itsessään. Aikakauden yhteiskuntaa järkyttäen hän jo nuorena kyni hiuksensa jatkuvasti epätasaiseksi lyhyeksi sotkuksi, hän pukeutui raskaisiin sukupuolettomiin takkeihin ja myöhemmin kätki kasvonsa luumaisen sarveiskalvokasvaimen taakse. West Surwoodin vankilan arkistoista löytyneet piirrokset vanki William Challesista näyttävät hätkähdyttävän tarkasti hänen nyttemmin mainetta saavuttaneet kasvaimensa, jotka hänen viimeisinä vankeusvuosinaan ovat peittäneet kasvot kokonaan. Toinen luukasvain näyttää lähteneen tunkeutumaan hänen alaleuastaan ihon läpi ylös kasvaen ensin suun ja nenän eteen, lopulta silmien. Tämä kasvain oli kuin suuri kynsi, jonka sivuitse Challes kykeni, joskin ilmeisen hankalasti, syömään ja juomaan. Toinen kasvain alkoi kasvaa päälaelta alas, tiukasti ihon pinnassa, lopulta saavuttaen niskan ja olkapäät. Noin 30-vuotiaaksi asti William Challes piti molemmat kasvaimet hiomalla lyhyinä ja näkymättöminä, mutta hänen pakkomielteensä rumuuteen johti sittemmin toisenlaiseen ratkaisuun. Viimeisinä vankeusvuosinaan hän oli käytännössä kasvoton olento; kelmeän luisen kalvon taakse jäänyt. Vankilan arkiston piirroksissa näkyvät pienet kyhmyt ohimoilla ovat kuvan alareunaan lisätyn huomautuksen mukaan Challesin kasvaimistaan irti kynimiä palasia, jotka hän sijoittanut ihon alle kohoumiksi, kuin esiin työntyviksi sarviksi.

William Challes ei koskaan esittänyt vastalauseita vangitsemisestaan, eikä sitä tehnyt hänen puolestaan edes kukaan hänen lehtikirjoitustensa julkaisijoista tai lukijoista. Hänen sukutaustansa ei edelleenkään ole selvillä; syntymätodistuksen nimen "Middlemarch" uskotaan senkin olevan keksitty, ja hänen kuulumistaan niin kuninkaallisten kuin ulkomaisten aatelisten sukuihin on vuosien kuluessa spekuloitu. On myös epäselvää, onko edes vankilan henkilökunta tiennyt, että kyseessä on nimestään huolimatta nainen. Ainakin on varmaa, että hänen kirjoitustensa lukijakunta piti William Challesia miehenä; kirjoittaja ei koskaan tehnyt numeroa sukupuolestaan, eikä lukijoilla ollut mitään syytä olettaa nimen alle kätkeytyvän mitään muuta.

West Surwoodin vankilassa kuolleet vangit haudattiin merkitsemättömiin joukkohautoihin, eikä William Challesin maallisten jäännösten olinpaikka täten ole tiedossa.

14.12.06

She came in through the bathroom window

Meemi kiertää. Valitaan artisti ja vastataan esitettyihin kysymyksiin kyseisen artistin kappaleiden nimillä. Mitä sopivin sattuma, kun tämä valitsemani artisti on yksinoikeudella soinut stereoistani jo viikon päivät antamatta kellekään muulle sävelen sijaa. Kun kerran pää on heikäläisiä täynnä muutenkin niin annetaan mennä:

1. Sukupuolesi?
Something

2. Mikä on suurin unelmasi?
Good day sunshine

3. Mitä inhoat?
Carry that weight

4. Millainen fiilis sinulla nyt on?
I feel fine

5. Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
Little child

6. Mistä asioista pidät?
I'm only sleeping

7. Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Oh! Darling

8. Missä haluaisit olla?
Octopus's garden

9. Kuvaile elämää?
Tomorrow never knows

10. Kuvaile itseäsi?
The Fool on the hill

11. Mitä sinä haluaisit juuri nyt?
Money (that's what I want)

13.12.06

Sanoja pussit pullollaan

-Gibranilla, Kahlil puhelimessa.

-Teentuottajakorporaatiosta Sambora päivää.

-Hm.

-Saatiin tuossa geenimuunneltua taas ihan uusi teelaatu markkinoille ja, heh heh, arvaatkin varmaan. Pitäisi jotain ajatelmia taas saada narunpäähän heilumaan.

-Eikö niitä vanhoja enää millään voisi käyttää? On tässä kädet täynnä työtä muutenkin, kaikkeen ei ehdi.

-No katsohan Kahlil - saanhan sanoa Kahlil? - asia on niin että ihmiset eivät enää osta meidän teitämme niin kuin ennen. Kilpailijat palkkasivat uusia nimiä mietelauseitaan kirjoittamaan ja meidän pitää iskeä kybällä takaisin. Kyllähän sinä Opec-maan kansalaisena tiedät mitä kilpailu on...

-Itse asiassa Libanon ei kyllä -

-...ja ihan sillä ajateltiin saunaillassa poikain kanssa että me palkataan se alan kovin nimi. Kaikkien teepussiajattelijoitten äiti ja isä, itse "Old KG", kuten meilläpäin sanotaan.

-Minä en nyt vaan mitenkään kun -

-Korvaus on hyvä. Rojaltit per myyty teepussi eivät nekään ole ihan poissuljettu juttu tässä vaiheessa.

-Hmm. Toisaalta puolet puheestani on merkityksetöntä joka tapauksessa. Koska teillä on kalmanraja?

-Ei kiirettä. Joulumarkkinoille ehditään vielä hyvin tämän viikon aikana.

-No hyvä. Väsään tuossa illalla muutaman, katson eilisen Mullan alla ensin nauhalta ja pistän sitten jotain tulemaan, kai sulle voi tekstata?

-Voi mainiosti. Kiitti!

-Ei mitään kato.

11.12.06

Lämmintä luvassa

Osasto kotiutti äidin ja lapsen vihdoin tänään, sittemmin olen opetellut vaihtamaan kakkavaippoja. Sujuu toistaiseksi kuin tanssi, mutta kai siihen pikkuhiljaa oppii. Eipä ainakaan harjoitusta puutu tällä tahdilla.

Kissa on ihmetellyt tulokasta, se istuu turvallisen välimatkan päässä ja tuijottaa miettien miten reagoida olentoon joka ei mitenkään reagoi siihen. Olemme havaitsevinamme sen käytöksessä lieviä mustasukkaisuuden oireita, se makaa nurkassa ja kääntää meille selkänsä. Niinhän ne vanhemmat lapset tiemmä vauvaan suhtautuvat.

Jouluun on kaksi viikkoa. Tein torttuja, mutta ne syötiin heti kaikki.

6.12.06

Ja ihmisen lapselle puettiin vaatteet

Viime päivinä on blogongossa kirjoiteltu länsimaista yhteiskuntaa nykyisellään vaivaavasta pedofiilihysteriasta. (mm. Joni eilen) Meillä täällä Suomessakin on alettu siirtyä tälle neuroottiselle linjalle, mikä saunakulttuurin kotimaassa on melko huono ratkaisu, mutta mitä isot edellä ja mehän emme halua missään nimessä vihjata että olisimme lapsipornon suosijoita, terroristeja, islaminloukkaajia tai muita epämiellyttäviä ihmisiä. Siispä on parempi nousta kansainväliseen junaan ja nähdä piruja seinillä kun lapsi juoksee alasti takapihalla kesäkuumalla. Jos hänen vanhempansa vielä ottavat tilanteesta valokuvan, on syytä huostaanottaa lapsi.

Tarkoitukseni on vielä tämän talven aikana aloittaa suuri valokuvantaltioimisprojekti, kantaa vanhempien arkistoista Turkuun laatikoittain otoksia 70- ja 80-luvulta ja skannailla niitä omaan arkistooni digimuodossa. Siellä on varmaan paljon kuvia pikkuisesta minusta ilman rihman kiertämää. Mitä jos käy niin että kesken tämän projektin tietokoneeni tilttaa ja joudun viemään sen huoltoon? Ja huoltomies löytää kovalevyltä kasan kuvia alastomista pikkupojista? Uskooko poliisi että kyseessä olen minä itse ja onko sillä nykymeiningeissä enää mitään merkitystä? Tekee melkein mieli laittaa kuvia ihan testimielessä verkkoon, sillä olisi vinkeä nähdä kuka ensimmäisenä reagoi ja miten. Pistää miettimään onko ihmisellä vielä siinä määrin oikeus omaan vartaloonsa, että jos siitä vartalosta on 27 vuotta sitten otettu valokuva, hän saa itse päättää mitä sillä kuvalla tehdään. Ei varmaan kulu kauaa kun lakiin liitetään pykälä jossa määritellään itseen kohdistuvat pedofiiliset taipumukset. Kansakunta vaipuu hiljalleen kollektiivihysteriaan josta ei noin vain nousta.

Ehkä on vaan parempi ettei lapsista enää oteta kuvia. Sairastahan sellainen on.

3.12.06

Saatanan hyvää joulua!

Nyt kun on ensimmäinen adventtipäivä ja kaikkea, niin ajattelin välittää kauttani mielenkiintoisen joulutervehdyksen, jonka taannoin postiluukusta kolahtanut Bilteman tuiki tarpeellinen tarvikeluettelo sisälsi:



En nimittäin usko hetkeäkään etteikö tuo tähti olisi asetettu ikkunaan noin päin täysin tarkoituksella. Jees, kohti vuoden kylmintä juhlaa taas mennään, ja kun joulupukin sorkkajalka lyö tahtia lattiaan niin voidaan joulukuuskuuskuusen ympärillä tanssia iloista pirunpolskaa! Haluan itsekin toivottaa lukijoilleni mitä parhainta joulunodotusta. Joku voi tulla ikkunan taa.

30.11.06

Kaikkien kanssa kaiken aikaa

Osoitan aluksi lukijoideni huomion Marimban eiliseen kirjoitukseen siitä, miten nuoriso ei nykymaailmassa enää osaa ajatella. Se on hieno kirjoitus ja ansaitsee tulla luetuksi. Inspiroiduin kirjoittamaan itsekin samasta aiheesta, joka on minua viime kuukausina alkanut pohdituttaa sellaisella kauhua herättävällä tavalla, johon ei tee mieli takertua tai taas ahdistaa. Tässä yhteiskunnassa on nykyisin vallalla sen käsitys, että informaatio on aina hyvä asia, ja että sitä pitää olla aina saatavilla mahdollisimman paljon. Tästä on seurannut verkkoyhteyksien leviäminen joka niemeen ja notkoon, digitelevisiot, kännykän ja muiden kannettavien laitteiden lähestulkoon kasvaminen käyttäjiinsä kiinni. Mutta kuinka hyväksi kasvuikäiselle ihmiselle on se, että hänen ulottuvillaan on joka hetki koko maailma, juuri niin paljon tyhjänpäiväistä ajanvietettä kuin hän vain sattuu haluamaan? Sillä kasvuikäinenhän haluaa. Hukuttamalla itsensä miljooniin aina saatavilla oleviin musiikkitiedostoihin, verkkopeleihin, keskustelupalstoihin ja yksinkertaiseen, hetkellisyyttä korostavaan pintaan hän välttyy ajattelemiselta. Mitä tulee ihmisestä, jonka ei tarvitse ajatella, joka ei osaa sitä edes? Juuri itsensä kaltaisen kertakäyttöinformaation tuottaja verkkoon, tai ehkä vain sellaisen käyttäjä. Informaatio ei tietenkään toimi yksin, se vaatii niitä joille sen voi syöttää. Soluja jotka eivät ajattele, eivät kyseenalaista, eivät tiedä muusta.

Voiko nykyisen infotulvan uhriksi joutunutta lasta (ja lapsinahan nykyisin säilytään kauas kolmannellekymmenelle, monet pidemmälle) pitää muuna kuin uhrina? Onko hän itse syyllinen tilaansa, jos massa vie hänet mukanaan? Tietoverkostuminen on aloittanut länsimaiden hitaan tyhmentämisen. Ehkä vaikutukset eivät näy vielä yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, mutta kolmas nykyistä seuraava polvi elänee jo maailmassa, jossa koulutusta ei enää tarvita, sillä sen epätodennäköisen hetken sattuessa että jotain on tiedettävä, se noudetaan sieltä mikä nykyistä verkkoa sitten silloin vastaakin. Sadat miljoonat ihmiset elävät keinotekoisen elämänsä viihdyttämällä itseään, koska muuta ei ole jäljellä. On typerää ajatella, kun kaikki on kuitenkin ajateltu valmiiksi. On typerää keskittyä muuhun kuin jatkuvaan läsnäoloon jokaisen muun täsmälleen samanlaisen solupankin kanssa.

Olen tietenkin tämän kirjoittaessani pessimisti; eihän näin todella tarvitse käydä. Vielä on jäljellä toivo siitä, että energiakriisi syöksee meidät takaisin kivikaudelle ja voimme aloittaa monta asiaa alusta taas.

27.11.06

Varis sanoi ei

On tässä kaiken multiploitumistohinan keskellä melkein jäänyt unohtumaan sellainen pikkuseikka joka muuten olisi saattanut paljon enemmän mietityttää, että reilun kolmen viikon päästä napsahtaa ikämittariin tasan kolmekymmentä vuotta. Varmaankin tähän asiaan olisi pitänyt jollakin tavalla suhtautua, ehkä jonkinlainen välitilinpäätös nyt kun nuoruus jää taakse ja alkaa keski-ikäistymisen kalsea tie. No, onneksi epäkypsyys henkisen elämän tasolla estää aikuistumasta liikaa. Silti mietityttää miten itse itsensä tuosta merkkipäivästä edemmäs profiloi. Voiko enää tosissaan laskea itseään nuorisoon kuuluvaksi kun käy jo neljättäkymmentä? Ja miksi kukaan oikeastaan haluaisi kuulua nuorisoon? "Älä luota kehenkään alle kolmekymppiseen" on jo vuosia ollut tunnuslauseeni. Mitä juniorit muka maailman menosta ymmärtäisivät?

Vaikka on kai se niinkin ettei nuorukaisena uskoisi sen kolmannenkymmenennen syntymäpäivän oikeasti koskaan koittavan. Varmaan sen jälkeen se sama usko siirtyy siihen nelikymppispäivään, ja nykyisellä ajankulkunopeudella sekin on luonani ennen kuin huomaankaan. Olin tuossa viikonloppuna tuopposella (muutamalla) Jonin ja Marimban kanssa ja viereisessä pöydässä pitkähiuksinen nahkapukuinen mies julisti täyttävänsä lähipäivinä kolmekymmentäyhdeksän. Hän näytti nuorekkaalta, joskin lievästi yhteiskunnasta syrjäytyneellä tavalla, mutta reilu kaveri oli; lahjoitti meille täyden ostamansa tuopin kun huomasi liiaksi humaltuneensa ja suuntasi kotiin. Jaoimme oluen tasan, ulkona oli vielä lämmin kuin poistuimme Hämeenkadun hämärään ja oikaisin hautausmaan kautta kotiin. Lauleskelin puille. Oli hyvä olo olla humalassa, se on niitä hetkiä elämässä kun osaa olla vilpittömän onnellinen olemassaolostaan. Tähdet nauroivat, minä ajattelin sanankäänteissään potkivaa proosaa ja männyn oksalta varis rääkäisi. Katsoin siihen kysyvästi ja se puhui suoraan minulle: "Ei nyt eikä myöhemmin", se sanoi ja lensi pois.

*

(Otsikko on napattu Carmabalin tarjoamasta valikoimasta)

26.11.06

Teippiä ja porkkanaa

MacGyver-maraton, ensimmäinen tuotantokausi DVD-boksina ja viikonloppu aikaa. Kuulostaa paljolta, mistä johtuen onkin hyvä että osallistuin vain jälkimmäisenä päivänä, lauantaiset kuusitoista jaksoa jäivät kokematta ja näin vain ykköskauden kuusi viimeistä. Olipa niissäkin kestämistä. Joukkokokemuksena tietenkin riemastuttava, mutta eihän noita voinut ajatellakaan yksin katsovansa. Kenelle siinä tapauksessa heittelisi kyyniset kommenttinsa? Ja meillähän oli sentään varta vasten askarrellut MacGyver-viirit, joita heilutettiin aina aivan erityisen MacGyvereissa kohdissa. Paikoitellen viirinheilutus ja riemunkiljunta sai penkkiurheilumaiset mittasuhteet, alan ymmärtää tiettyä ihmisryhmää, tai siis oikeasti tietenkään en. Me suhtauduimme Ihmemieheen kuin kilttiin mutta jälkeenjääneeseen lapseen. Hän sai paljon anteeksi; kaameat poliittiset näkemykset, luokattoman huonot käsikirjoitukset ja näyttelijät, paikoitellen tönköhkö tekninen toteutus. Ja kuitenkin niin sympaattinen kokonaisuus... Kuusi jaksoa riitti kuitenkin minulle. Olin havaitsevinani kaikki kaksikymmentä ja risat katsoneissa osallistujissa silmien haritusta ja kasvolihasten epämääräistä nyintää kohti puolimaanisia irvistyksiä. Joka jaksossa Amerikka voitti ja muualla oli vain kamalaa. Alkutekstit katsottiin joka kerta kokonaan. Ei siihen tunnariin kyllästy.

23.11.06

Päivitys numero 704

Minä tykkään merkkipäivistä, minkä moni varmaan on huomannut. Siis sellaisista, jotka muistuttavat sinä kyseisenä päivänä tapahtuneesta asiasta; että tähdet ja kuu ovat kuin silloin, herättää ajatuksia. Tänään on aihetta metabloggailla ja itsereflektoida ihan huolella. Kolme vuotta sitten tänään tein yliopiston tietokoneluokassa virtuaaliyliopiston "Päiväkirja genrenä ja kommunikaationa" -kurssin harjoituksia, olin etäisesti kiinnostunut, ajatukseni harhailivat kenties jossain aivan muussa. Kurssin senhetkinen aihe käsitteli verkkopäiväkirjoja, ja erään tehtävän lopuksi viitattiin ohimennen Pinserin vielä tuolloin ylläpitämään blogilistaan. Tarjonnan määrä hämmensi, listalla oli satoja nimiä, ja mikä oudointa, niitä kutsuttiin lähinnä "blogeiksi", ei verkkopäiväkirjoiksi. Klikkailin blogeista toisiin muutaman minuutin ajan ja pakkomielteinen kiihko saada itselleni samanlainen oli siinä vaiheessa jo iskenyt. Useimpien blogien osoitteessa näkyi mystinen "blogspot", mitä kautti löysin Bloggerin (hyvä ja toimiva pohja muuten, syyttä usein parjattu!) ja rekisteröidyin lennossa sisään. Oman blogini nimen keksimiseen käytin ehkä yhden elämäni merkityksellisimmistä puoliminuuttisista.

Ja sittemmin. Tiesinkö että jatkaisin vuosia? Todennäköisesti tiesin, heti ensi hetkestä. Kaikki oli liian helppoa ja liian julkista jotta lopettaminen olisi ollut edes alussa mielessä käynyt vaihtoehto. Ensimmäisen kuukauden jälkeen säädin Bloggerin vakiotemplaatin värit omanlaisikseni (tahtoo sanoa ankean harmaiksi) ja siinä on sittemmin pysytty. Kotikolohan tästä on tullut, ja vaikka ehkä kerran on käynyt sivun ulkoasun vaihto mielessä, hylkäsin ajatuksen. Näissä kuoseissa Silmänkääntövankila pysyy kunnes kuihtuu pois.

Muistelen että aluksi oli tarkoitus olla päiväkirjamainen, etäinen ja kyyninen. Olin hukannut kaikki nämä ominaisuudet parissa viikossa, ja sen jälkeen on menty milloin mihinkin suuntaan. Tästä tuli itseilmaisun väline. Yksi on kuitenkin pysynyt: ensimmäisistä päivityksestä asti olen suhtautunut jokaiseen tekstiin itsenäisenä teoksena. Jokaisen on toimittava omillaan, ja samanaikaisesti jokaisella on sijansa kokonaisuudessa. Tässä kokoelmassa, jos sana sallitaan. Proosateoksessa nimeltä Silmänkääntövankila; vaikkei tätä kukaan sellaisena lue, niin ainakin alitajunnan tasolla juuri sellaista minä kirjoitan. Tämä vaatimus on vaientanut tahtiani alkuajoista reilustikin, mitä pidän tietenkin hyvänä asiana. Maailmaan mahtuu vähemmänkin tekstiä. Toisaalta on kai näilläkin sijansa. Kolmessa vuodessa ehtii; se on pidempi aika kuin vietin yläasteella tai lukiossa, mikä nyt jälkikäteen tuntuu kummalta. Nuo kestivät molemmat pitkään, viimeiset kolme vuotta ovat kiitäen menneet. Välillä olin koukussa tänne, talvi 2004/2005 taisi olla pahinta aikaa. Irrotin itseni kun muistin että verkon ulkopuolellakin on elämää. Oikeastaan vain verkon ulkopuolella on elämää.

Arkistoja selasin ja muistelin menneitä. Seuraavat lienevät kymmenen suosituinta päivitystäni näiden kolmen vuoden ajalta, eivät siis omia suosikkejani, eivät parhaita tekstejä täällä, vaan kymmenen tänne eniten väkeä linkityksin vetänyttä tai eniten kommentteja kerännyttä. Näitä oli kiinnostava havainnoida, siksi julkaisen listan täälläkin.

Keihäänä hankeen
She bangs (eli Omnia vincit amor)
Jo loppui, ei sattunut
Sunnuntaillista
Ei tehrä tästä ny numeroo
Virkeä kanalja
Kutsuwa!
Kun minut valittiin
Turun ABC
The Sorrow that ate sir Thomas

Ehkä näitä tekstejäni analysoimalla, niiden keskeiset pointit yhteen keräämällä, saavuttaisin täydellisen merkinnän, juuri sellaisen joka kiteyttäisi tämän blogin. Sen saavutettuaan voisi lopettaa. "Täydellinen blogimerkintä", mikä hieno ajatus. En edelleenkään tiedä mitä täältä odotetaan, mitä vaaditaan, miksi tänne palataan. Olen jokaisen päivityksen jälkeen aina yhtä hämmentyneessä tilassa sen suhteen mitä taas tuli kirjoitettua. Kaiketi tämänkin. Vuoden päästä analysoin varmaan taas lisää.

19.11.06

Todellisuudempi kuin

Ajatusmaailmaa vuosikaudet askarruttanut aihepiiri ilmestyi jälleen uniin viime yönä. Arkipäiväisestä ympäristöstä löytyi ovi, jonka kautta pääsi pahvista ja laudoista kyhättyihin kulissirakennelmiin. Se mikä oli näyttänyt havupuiden reunustamalta maatalon pihalta, olikin rakennettu kokonaisuus, jonka taakse jäävästä tilasta lavasteissa kulkevien edesottamuksia seurattiin. Kulisseista edemmäs johti toinen ovi; sen kautta avautui suuria hallimaisia tiloja täynnä toimistopöytiä ja virkailijoita, heillä oli jokaisella oma tehtävänsä. Joku suunnitteli ihmisiä, toinen heille tunteita, kolmannen vastuualueena olivat maisemat ja ympäristö, joku kehitteli maailmanpoliittisia tilanteita, toinen ajatuksia, reaktioita, toimintamalleja, joita sitten istutettaisiin valittuihin ihmisiin suunniteltuina hetkinä. Näiden hallien jälkeenkin tila jatkui. Siellä oli luokkahuoneita ja luentosaleja, joissa opetettiin tuleville virkailijoille sitä mitä todellisuutta ylläpitäviltä virkailijoilta vaadittiin. Kaikki tieteen ja taiteen alat käytiin läpi, muistan yhden liitutaulullisen täynnä monimutkaisia matemaattisia kaavoja, oli biologiaa, filosofiaa, käytännön rakennustaitoja ja visuaalisen hahmotuskyvyn teoriaa.

Minun on nykyisin entistä vaikeampi päästä eroon tunteesta että vasta todellisuuden verhon takaa paljastuu todellisuus. Se on unista jo ajat sitten valvetilaan pesiytynyt epäluulo joka kohdistuu entistä useammin asioihin, joiden kyseenalaistamisen voisi kuvitella olevan järjettömintä. Yksinkertaisten asioiden kätkeminen toisten yksinkertaisten asioiden taakse, ei kai kellään voisi olla mitään syytä sellaiseen. Miksi nähdä niin paljon vaivaa?

Kulissitodellisuuden olemuksesta ei kuitenkaan koskaan saa tarpeeksi todisteita. On kuin joku onnistuisi kätkemään virheet ja pienet paljastavat yksityiskohdat aina juuri kun olen kiinnittämäisilläni huomioni niihin.

15.11.06

In absentia

Jokaisena elämänsä päivänä oppii ihminen uutta, pieniinkin asioihin on pesiytynyt kasvavan tiedon siemen, joka sitten erään kerran puhkeaa läpi pinnan ja näyttää maailman taas uudella tavalla, peilinä heijastaa eri kulmasta kohteen jota yksilö omasta rajoittuneesta tilastaan katsoo. Niin kävin minäkin, elämäni alkuehtoon puolelle ehtinyt ja tämän vuoksi paljon nähnyt mies, kenties joidenkin silmissä nuori, mutta kuitenkin kumaraksi kuluva, päivänä tasaisen harmaana ja sateisena, elintarvikeliikkeessä, mahtoi olla suurin K-kirjaimin varustettu tuo liike, ja, koska viimeaikaisina vuosinani olen tottunut kahvipavuista jauhettua juomaa nauttimaan en vain kerran vaan nykyisinä pitkinä syysviikkoina useammankin päivässä, oli tarkoitukseni ostaa keittimeen suodatinpusseja, niitä tämän kylmiin päiviin mitä parhaimmin sopivan lämpimän juoman valmistus kuluttaa kuin vuodet ihomme kerrosta luiden päältä, ja jälleen oli siis aika tullut hankkia lisää. Minä nappasin laatikon hyllystä. Maksoin sen, kovalla työllä ansaitsemani opintotukikolikot kilisivät myyjäneidin kyllästyneisiin kätösiin tiukusten tavoin, ja tunsin jännityksen helpottavan otettaan jälleen erään kaupantekotapahtuman jäädessä elämäni virran rannalle etääntyväksi pisteeksi. Kotona sitten, se hetki joka kyseisenkin päivän kirkasti ojanvarren kuraisesta suolaheinästä kohoavana aurinkona: uuden asian oppiminen, ja jos kirjoittaisin päiväkirjaa, minä kauniilla koukeroisella käsialalla yötaivaan sinisellä musteella tämän totuuden sinne ylös merkitsisin. On olemassa kahdenkokoisia suodatinpusseja. Minä opin tämän vasta ostamalla niitä vääriä. Sinänsä tästä erheestäni ei tietenkään koitunut vahinkoa juuri kellekään, ei varsinkaan, tämän tahdon erityisesti huomauttaa, kaupalle tai suodatinpussien valmistajalle. Ehkä kuitenkin on syytä istahtaa alas tuoliin ja yölampun valossa valvoa vielä toinenkin tovi pohtien sitä, kuinka pienistä valinnoista joskus saattaa eskaloitua prosessi, joka kuin padostaan irti päässyt koski vyöryy eteenpäin murskaten tieltään ennakkoluuloja ja vanhoja, usein vääriä, käsitteitä. Tämä ei tietenkään ollut kyseisenlainen muutoshetki elämässäni, tämähän ei loppujen lopuksi ollut muuta kuin havainto siitä, että näinkin pitkälle voi päästä havaitsematta totuutta niinkin pienistä asioista kuin suodatinpusseista. Olen kuitenkin kuullut että suuriakin käänteitä ihmiselle toisinaan vastaan tulee. Koska elämässä kaikenlaista sattuu.

13.11.06

Hän söi minulta yhden seuralaisen!

Vaikka marraskuu paukkui ikkunanpielissä, he lähtivät matkaan; soturi, druidi ja musta maagikko, kaikki kolme kohti Herruuden kruunua, sitä nimenomaista valtakunnan keskipistettä, jonka omistaminen auttaisi hallitsemaan julman diktaattorin ottein kurjaa ja kärsivää kansaa. Ja mikä seikkailu siitä syntyikään! Luonteenlaatuaan tuuliviirin tavoin vaihtava druidi osoittautui kapitalistiksi ja keräsi niityiltä lojumasta kultasäkin toisensa jälkeen, maagikko pyrki näkyvimmin tavoitteeseensa, soturilla meni vain huonosti. Uljaat, joskin kilpailuasetelmastaan huolimatta melko joviaalit toisilleen, seikkailijat huomasivat alkuvaiheessa että heidän eteensä tulevissa tapahtumissa oli hämmentävää säännönmukaisuutta. "Ei kai vain", maagikko totesi ja nappasi seikkailukorttipakan laudalta, "kämppikseni ole päässyt näihin käsiksi." Soturi muisteli tämän kerran järjestäneen Trivial Pursuitin kortit numerojärjestykseen; se näytti toistuneen. Uusi sekoitus johti elämän ennakoimattomammaksi kahvia ja inkiväärikeksejä nauttivalle kolmikolle, jonka pyyhekumista improvisoitua noppaa vähän väliä saalisti kissa. Yllätyksellisyydessään elämä muuttui auvoisammaksi kuitenkin vain kolmesta kahdelle. Soturiin tarttui poltergeist, ja hän sai huomata hauskan asian: silloin kun asiat alkavat mennä tosissaan huonosti, ei itsemurhakaan onnistu millään. Lopulta hän sai elämänsä järjestykseen, pääsi seikkailuun mukaan ja kuoli kun ökykapitalistiksi muuttunut druidi tappoi hänet pelkästä tappelun ilosta.

Soturin henki reinkarnoitui salamurhaajaan, joka aloitti taipaleensa saavuttaen vauhdilla kanssakilpailijoitaan. Ehkä hänen aiemmin Kupittaan Citymarketista ostamansa Lordi-cola auttoi; se oli ihan hyvää, maun perusteella vain Afri-colaa uudessa pullossa. Koskaan ei ole liian vanha hihittämään sellaisille aseille kuin "pyhä peitsi" ja "tuhoamissauva". Kun peli venyi, kissakin väsyi. Lopulta druidin oli siirryttävä nukkumaan, hänellä oli seuraavaksi työpäivä, toisin kuin ainalaiskottelevilla maagikolla ja salamurhaajalla. He pistelivät toisiaan päihin vielä hetken aikaa, mutta lopulta kissanjauhama kuminoppa totteli maagikkoa pari vuoroa peräjälkeen, ja herruustaiat iskivät salamurhaajan maan tomuun. Ja hän oli niin lähellä...

Ties kuinka monen vuoden jälkeenkin Talisman on edelleen maailman paras lautapeli. Ainakin niille jotka ovat sen parissa jo varhaisnuoruuttaankin tuhlanneet.



8.11.06

Sain tämän otsikon lahjaksi

Kuuden sanan novellit, kaikki ovat varmaan jo kyllästyneet niihin, mutta se ei estä minua osallistumasta tähänkin reippailuun, johan edellisestä on puolitoista vuotta. Näin siis:

Taivas paloi. Ihmiset jäivät katsomaan tulta.

6.11.06

The Sorrow that ate Sir Thomas

Onneksi olen viettänyt kasvuvuoteni taloudessa, josta mitään ei ole koskaan heitetty pois. Niinpä tulee vieläkin vastaan sellaisia helmiä kuin taannoin kotoa pahvilaatikon pohjalta löytämäni eka- ja tokaluokan uskontokirjani. Vielä 1980-luvun alussa ei koululaitoksella ollut tarvetta olla mitään muuta kuin vuosia jatkuneen perinteen nöyrä jatkaja, ja sen vuoksi uskonnonopetuskin on ollut 100% luterilaista propagandatykitystä. Ensimmäisen luokan uskontokirjan ensimmäiset sanat ovat "O-LEN JU-MA-LAN OMA. MI-NUT ON KAS-TET-TU." Toivottavasti kaikki tunnille osallistuneet olivat, muuten olisi saattanut tulla orpo olo. Tai no, ehkä suuremmissa kaupungeissa oli friikeille ja pakanoille elämänkatsomustietoa, Luoja tietää että meidän takapajuisessa pikkukylässämme sellaiset lapset olisi pantu kerralla ojennukseen ja suoraselkäisinä uskontotunnille kuulemaan Jumalasta. Ensimmäisen luokan oppikirja keskittyy Vanhan testamentin tarinoihin, missä onkin ollut melkoinen editointityö varmasti, koska kaikki kuolema, kidutus, kosto, viha ja muu oleellinen on tarinoista karsittu pois. Jäljellä on lähinnä tarinoita paimenista, joiden kummallisia kaapumaisia pukuja ja keppejä muistan lapsena kummastelleeni, ei niitä kirjassa jaksettu selittää. Vähän väliä on hieman ohjailevia sanatäydennystehtäviä tähän tyyliin:



Onneksi olin hyperaktiivinen lapsi, enkä jäänyt ihmeemmin tuollaisia väitteitä pikku päässäni pohtimaan; tiedän että ala-asteen uskonnonopetus on monelle aiheuttanut syvää vuosia kestänyttä ahdistusta. J_ _ S _ _ sentään. Kakkosluokan kirjaan mennessä sanatäydennykset ovat jääneet, mutta asenne säilyy. Tämä sivu sisältää näiden kahden kirjan enimmin sanovan kysymyksen:



Ymmärrä asemasi, mato! Et sinä itsekään tiedä mitä haluat! Kiva nähdä itäsaksalaisten aivopesumetodeiden olleen Suomessa vakaassa käytössä vielä 80-luvulla. Kun Jumala tietää parhaiten ja valtio ja kirkko ovat yhtä niin ei tästä hirmuisen pitkiä päättelyketjuja osaa tehdä, vieläkään. En muuten koskaan päässyt sinne Englantiin, joka näyttää olleen ainoa asia, jota olen kahdeksanvuotiaana elämältä toivonut. Ehkä tämä selittää paljon. Näyttäisi myös siltä että vanhempani ovat pitäneet minua nälässä, koska olisin "tahtonut saada omakseni" ruokaa ja juomaa. Ne on myöhemmin pyyhitty yli, opettajako on puuttunut tilanteeseen ja saanut minut pikemminkin tahtomaan legoja? Ei, kyllä minulla uskontotunneista huolimatta oli hyvä lapsuus.

Haluaisin vielä kiinnittää huomionne ekaluokan kirjan kanteen, sillä sen herättämät mielikuvat häiritsevät minua.



Kolme lasta käsi kädessä, keskimmäisen esipuberteettiset rinnat kummallisen selkeästi kuvasta silmään pistävinä, juoksevat kuivaa hiekkatietä kumisaappaat jalassa, nähtynä kiikaritähtäimen läpi. Risti kohdistuu heistä yksitellen jokaiseen ja äänenvaimennin peitää laukaukset. Sinne kaatuvat, maan poveen, ristin tie on voittoisa tie.

3.11.06

Sinne leijaili lunta ja enkeleitä

Kymmenen kilometrin kävely saa väsyneeksi. Lunta tulee, se on ihmeellistä miten nopeasti talvi taas muuttui pysyväksi perustilaksi. Ei se hauskaa ole, en ainakaan huomaa nauravani. Aina talven tuntua on olo, että nyt ollaan jälleen masentavan arkipäivän parissa. Ahdistavassa todellisuudessa, jokapäiväisyydessä, kaikkinaisuudessa. Ja kesä kiitää ohi aina liian nopeasti, kuin välitila jonka haluaisi ikuiseksi jäävän eikä se koskaan jää. Tätä mietin tänään Jonin kanssa kahvilla: vaikka suomalainen näkee suurimman osan elämästään puut lehdettöminä rankoina, ehkä lumen peittäminä, hän kuitenkin pyydettäessä piirtää puun vihreine lehtineen. Suojelemmeko itseämme todellisuudelta uskottelemalla että "puu" perustilassaan on sitä mitä se on kesäisin, vaikka se meille suurimman osan ajasta on kuollut? Kun lapsi tässä maailmankolkassa piirtää taivaan, hän piirtää sinisen ja aurinkoisen, ei harmaata ja pilvistä. Me olemme kieltäymyksessä elävä kansa.

1.11.06

Kuin purisi peltiä

Sieltä se taas tuli. Ehdin jo ihmetelläkin miten on koko syksyn ollut suhteellisen positiivinen olo, minun mittapuullani jopa kohtalaisen reipaskin, välillä. Ja sitten eilisaamuna leijaili taivaalta hiutaleita. Tuumasin ettei muutamalla niin väliä, mutta ne eivät loppuneet. Iltapäivällä naapurin puutarhapöydän päälle kertynyt lumipatja oli noin 15 sentin paksuinen ja mieliala kolisi kuin puisessa arkussa syvään mustaan kuiluun. Tämä käy joka vuosi vaikeammaksi. Tilhien itsemurhaparvetkin saapuivat päivän verran lumen jälkeen, ne valmistautuvat tappamaan itsensä varmasti juuri meidän ikkunoitamme vasten. Kissa tulee hulluksi, minä vedän köyttä kaulaan, sielut iskee tulta, sammuu satavuotinen silmä.

Ja sittenkin.

Jostain huokosista kihoava selkäydinmehu kertoo viimeisistä sisunpisaroista. Ajattelin että kun ottaa minuutin kerrallaan niin äkkiähän tämä talvi menee. Vaikka huomaa puristaneensa kahvimukin pirstoiksi kämmenessään voi lohduttautua sillä että ainakin on vielä jäljellä sisäinen raivo. Vain lampaat teuraaksi jonottavat, ja jos minä tästä talvesta taas selviän, minulla on varmaan edessä ihan kiva kevät.

30.10.06

Syö, meikkaa ja unohda

Kävin kotipitäjässä. Tarsin kuluneita katuja, muistan kun kotitalon ohi menevä tie sai asfaltin yhtenä kesänä, taisi olla pian sen jälkeen kun kunta otti käyttöön kadunnimet. Nyt ne tiet halkeilevat jo ja ruoho vie kaistanleveyttä reunoilta. Keskustasta kilometrin kun kulkee on jo ikihongikossa, kirpeässä pakkasaamussa saattoi jäiset suppilovahverot kerätä ämpäriin kuin hauraat lasiesineet, naps ne katkesivat juuriltaan ja kilisivät ämpärin pohjalle. Mutta mikä hienointa sittenkin: ei yhdessä vaan peräti kahdessa omakotitalon pihassa päästeli isäntä menemään lehtipuhaltimella. Äijyyttä perkele.

Televisiotakin on taas nähty enemmän kuin tarpeeksi, mutta mikä ihme se on, ei maalla ole muuta viihdettä. Eikä tietenkään pidäkään olla; olen edelleen sitä mieltä vakaasti että maaseutu pitäisi tyhjentää ihmisistä ikuisiksi ajoiksi. Jollain ihmisoikeusartiklalla pitäisi kieltää pienet paikkakunnat ja tätä kautta vähenisivät niiden ihmisille aiheuttamat pysyvät henkiset arvet.

Tältä näyttää vuonna 2006 talo jossa olen elämäni ensimmäiset kuusi vuotta asunut:



Nyttemin se on autio. Taas masentaa.

26.10.06

Miks kaikki kaunis

Tänään tarjoan taidetta, siis syysaiheista runoa ja kuvaa. Lyriikka ei ole vahvin lajini, mutta joskus kauan sitten sain säkeisiin sanoja joihin saattoi itsekin olla tyytyväinen. Tämä syysruno on kirjoitettu syyskuussa 1998:


Syyskuu lyö kylmän ja kostean hämähäkinseitin kasvoilleni
Nauraa, ja imaisevan äänen saattelemana
uppoan vyötäröäni myöten märkään nurmikkoon
Päälleni alkaa sataa omenoita
Tumps
tumpstumpstumpstumpstumps
jotka haisevat maalle ja ilmalle
raikkaalle ja kuolleelle yhtä aikaa
ja minä kuulen kastematojen huudot kun Pori-Helsinki -tien autot musertavat ne alleen
Omenakasan alla on uskomaton akustiikka



Koska Blogger on julkaisualustana vähän mitä sattuu, on runon asemointi tuossa rumasti vasemmassa reunassa. Skannaus alkuperäisestä löytyy täältä.

Ja vaikka syksy on enimmäkseen kamalaa aikaa, tulee syksyisin taivaalta vuoden kaunein valo joka parhaimmillaan saa vuoden kauneimmat värit syttymään tuleen.



24.10.06

Neljänteen seinään

Kyllä minua etukäteen jännitti. Edellisiltana jo olin jonkinasteisissa täpinöissä; ja miksen olisi ollut kun kerran olin menossa tapaamaan bloggaajatoveria joka on pääni sisällä tietynlaisesti idolisoitunut. Mutta helpotus sentään. Kun saavuin (harmilliset kymmenen minuttia myöhässä) niin ihan ihmiseksihän se Jani paljastui. Hetken ajan olin jo varma että yli-ihmiseksi, mutta sitten hänen tietämälleen salaisuudelle selvisi ihan looginen selitys. Niin tosiaan, puhuttiin myös siitä miten kiva on kierrellä asioita blogikirjoituksissa sanomatta todella sitä mistä on kyse.

Janista kyllä näki että hän on oikeasti kiltti ihminen, vaikka tekstinsä välillä sivaltaakin terävänä. Eikä se tietenkään koskaan ole mikään epäkiltteyden merkki ollutkaan, en minä sitä. Mutta vaikka etukäteen varoittelikin olevansa kenties outo niin en minä sellaista pannut merkille, kun vähäpuheisuus ei ole koskaan minusta ollut outoa vaan pikemminkin tervettä tässä maailmassa jossa kaikki puhuvat muutenkin liikaa sanomatta juuri mitään. Jäi sellainen olo että Janin läsnäolo sai itseni hermostumaan ja höpöttämään mutta saattoi se Arnoldsin vahva kahvikin nopsaan tahtiin nautittuna sen tehdä.

Jännityskin jo hiljalleen helpottaa.



22.10.06

Tähänastisen elämäni kaltaiset

Istuskelin tuossa pari iltaa sitten Kirstin luona ja tuli puheeksi tietty joukko ihmisiä, joka oli minullekin joskus vuosia sitten hirmuisen tärkeä ja joka sitten sirosi ympäri maata kuka mihinkin. Mielelläni heitä näkisin, eikä se kai mahdotonta ole; nykyisessä hakukonetodellisuudessa kun ei ole ihmisen ainakin jonkinasteinen löytäminen vaikeaa ellei hänen nimensä sitten satu olemaan Maija Virtanen.

Olen sen illan jälkeen ajatellut ystäväpiirejä, sitä miten ne rakentuvat tietyssä iässä tietyistä ihmisistä, hajoavat sitten palasiksi, kenties katoavat, muodostuvat uudestaan jossain muualla kokonaan toisista. Se määrittää. Koen heijastavani itsestäni ystäväpiiriä kuin peilaava pinta, olen sellainen kuin senhetkinen kehä ympärilläni on. On siis ollut erilaisia minuja. Jos ne tapaisivat, ne eivät todennäköisesti voisi sietää toisiaan; eivät ymmärtäisi ainakaan. Se saa tuntumaan siltä ettei ole omaa persoonaa lainkaan. Että katselee milloin kenenkin näköistä kuvaa itsestään, ettei ole muuta kuin kuori, että se kuori muuttaa muotoaan joka hetki, että on maailma jossa jokainen tekee itsestään tärkeää ja päiväkirjatkin ovat julkisia, nämä nettiblogit, tiedätte varmaan.

On tietynlainen olo.



20.10.06

But I'm not like that!

Huolestuttavana tendenssinä on viime päivinä tänne blogiini osuttu toistuvasti google-haulla "Silmänkääntövankila vauvakuume". Tehdään nyt kerralla selväksi tämä kansamme keskuuteen levinnyt harhaluulo: minulla ei ole milloinkaan ollut vauvakuumetta, ei vieläkään. Olen ihan tyytyväinen ettei ole ollut, koska minusta sellainen ei ole tervettä. Minkä tahansa asian vuoksi obsessoiminen sillä tavoin kuin joidenkin vauvakuumeesta kärsivien olen havainnut pakko-oireilevan lisääntymisen vuoksi, on vaarallista itselle ja johtaa epätoivottuihin asioihin. Maaninen halu hankkia lapsi on ehdottomasti väärä syy hankkia lapsi. Kun melkein kolme vuotta sitten aiheesta kirjoitin, aloitin väärinymmärrysten sarjan, joka perustui siihen, ettei huumorini terä ollut tarpeeksi hiottu. Sain jo tuolloin kärsiä siitä, että hupaisa ideani allergisia oireita aiheuttavasta taudista nimeltä "vauvakuume" ei vain kertakaikkiaan toiminut.

Ne on pieniä ihmisiä vaan. Ei niiden takia kannata seota.

19.10.06

Soi kuin hirvi

Vietinpä tuossa Marimban kanssa hänen luonaan ennakkoonsuunnitellun oudon musiikin illan. Sattuman oikusta jäimme ainoiksi osanottajiksi, eikä siinä sinällään mitään, materiaalia kyllä riitti ja jäi ylikin sen verran että odotettavissa on oudon musiikin illan toistuminen lähitulevaisuudessa.

Friikimpien musiikillisten taipumustensa esittely toisille henkilöille on aina mieluisaa, ja sitä mukavampaa on tietenkin, mitä vastaanottavampi tuo toinen osapuoli on. Joten koska olemme molemmat avantgardistisilla taipumuksillamme retostelevia musiikinharrastajia, sujui ilta sopivan jouhevasti ilman että kukaan poistui paikalta tai edes kertaakaan pyysi varta vasten vaihtamaan levyä. Sitä voisi jo pitää outona.

Soittolistan voi siis tsekata tuolta Marimban lähes-livenä päivittyneestä merkinnästä, mutta todettakoon sen verran, että itse vaikutuin vahvimmin Rättö & Lehtisalo -duon Ed Benttonin briljantti stabilismi -albumista, jota soiteltiin useampikin kappale. Ulkomaisista Butthole surfersin Jimi kolisi miljoonaa meikäläiseen, ja myös Liikkuvat lapset, nimenä kovin tuttu yhtye vaan ei tuotannoltaan, oli illan yllättävimpiä kokemuksia. Hienoa kuin mikä.

Itse olin kantanut mukanani yhdeksän cd:tä, joista osaa en tosin ollut itsekään vuosikausiin soittanut. Kuuntelijatoveri näytti pitävän erityisesti Ektroverden Futuro-albumin tarjonnasta, ja myös Rob Hubbardin One man and his droid teki ilmiselvän vaikutuksen. Tarjoilin myös keskiaikaista menoa Gryphonin muodossa, sopisi kuulemma aamunavausmusiikiksi kouluun. Jos toteutuu, myhäilen.

Kun tarjoilukin pelasi niin eihän tässä voi kuin olla tyytyväinen siihen että on viettänyt taide-elämyksin täytetyn syysillan.

14.10.06

Sori etten ole enää muodissa

Poikkesin eilen pikemmin Helsingissä, puoliso jäi vielä sinne. Ei käynnillä ollut mitään erityistä tarkoitusta, paitsi piipahdus Ateneumissa ehkä, mutta jotenkin kaikki Helsingissä on vaan aina niin suurta että sinne päästyään ei tunne eriyisiä merkityksiä tarvitsevansakaan. Nähtävästi minun on edelleen raportoitava Helsingin-käynneistäni. En voi sille mitään; se on vain niin outo iso paikka edelleen. Vieläkin tuntuu vaikealta uskoa että Suomesta löytyy jotain niin isoa kuin Helsinki, ja vain kaksi tuntia junalla Turusta. En lakkaa hämmästelemästä esimerkiksi metroa ja ratikoita. Kuin ulkomailla! Helsinki ei jotenkin sovi lainkaan minun käsitykseeni Suomesta, se on pieni oma todellisuutensa, joka on niin vieras ja erikoinen, että sen kuuluisi oikeastaan olla tästä maasta irrallaan. Ei edes haitannut että kaksi kuivahkoa pullaa ja kaksi kupillista kaakaota maksoi toista kymppiä. Sillä rahalla olisi syönyt Turussa ulkona kolmesti koko perhe.

Tänään oli tarkoitus kasata graduseminaariin matskua. Ei sinänsä syyttä, kun deadline on maanantaina. Istahdin koneen ääreen heti aamusta, olo muuttui levottomaksi ja totesin että ehkä kahvi auttaisi. Siis vettä pannuun ja kuvottavaa Spar-pikakahvia kuppiin. Ei auttanut, ehkä musiikki auttaisi, Gunnarit ja Use your illusion II soittimeen. Kun sitten hetken kuluttua loikin ympäri asuntoa ilmakitaraa veivaten ja kirkuen "I don't need your civil war!" tajusin ettei graduhommista taida tänään mitään tulla, istahdin alas, join lisää kahvia. Kofeiini alkoikin niillä main jo vaikuttaa sillä tutulla ajatuksia sumentavalla tavallaan jota kavahdan ja josta huolimatta kuitenkin juon kahvia yhä suurempia määriä joka päivä nykyisin. Mitä vähemmän ajattelee, sitä onnellisempi on, ja minä tykkään olla onnellinen.

Työpöytäni muuten näyttävät nykyisin tältä:



Kirjoittelin nelisen sanaa gradujohdantoa ja sitten tein uuden ennätykseni Bolassa. Onneksi ei ole paineita opintojen suhteen, pari vuotta sitten tajusin ettei akateemisella tutkimuksella ole oikeastaan mitään annettavaa minulle joten eipä minullakaan varmaan tarvitse olla paljoa annettavaa sille. Uurastus kuitenkin tuotti nälän, ja nälkä tuotti halun syödä. Kävin ostamassa kaupasta ruoka-aineita pastasoseeseen, kermaa ja juustoa, koska raskas ja rasvainen ruoka tekee ihmiselle hyvän mielen. Ruuanlaittoni oli sitä tuttua ja turvallista hallitsematonta kaaosta, jota vähän joka asia nykyisin. Sillä välin kun porkkanat paloivat pannuun, sinkoilivat feta ja spagetit lattialle, mutta ei se mitään, kun toin kaupasta Pepsiä myös. Vielä pari kolme vuotta sitten kannoin kotiin ison pullon kyseistä sokerilientä kerran viikossa, nyt mietiskelin että olen viimeksi ostanut Pepsiä kesäkuussa. Kymmeniä euroja olen nyt jättänyt tuottamatta Pepsicompanylle voittoa.

Anteeksi.

11.10.06

Ei osunut, upposi

Kolmisenkymmentä vuotta (tällä hetkellä kaksi kuukautta ja kaksikymmentä päivää vaille) olen katsellut maailmaa yhdestä pisteestä, omien aistieni kautta rakentanut pään sisään käsityksen siitä mikä on tärkeää, miten maailma toimii. Muodostanut todellisuuden tulkinnan, sen ainoan jolla on mitään merkitystä, koska kaikki muu on kuitenkin minun ulkopuolellani ja täten minulle vierasta.

Mitä lähempänä on lapsen syntymä (laskettuun aikaan tällä hetkellä kuukausi ja kolme viikkoa), sitä enemmän olen alkanut pelätä mitä uusi, minunkin vastuulleni tähän maailmaan heitetty ihminen tekee omalle käsitykselleni todellisuudesta. Janin taannoin käyttämä korttitalovertaus tulee mieleen. Päänsisäinen rakennelma on hauras, ja kun se lähtee menemään ei sitä mikään enää pidä pystyssä. Tuleeko lapsesta itseäni tärkeämpi? Entä jos siinä tapauksessa tuntuu siltä kuin minulta vietäisiin jotain pois? Alitajunnassa on minun sisäinen lapseni jo valmiina käymään kirkuen taisteluun paikastaan universumini keskipisteenä.

8.10.06

Sieltä kuului kaameaa meteliä
eli "Onks sulla vikat villasukat?"

Elämäntapayhdistys Kankkulan syyskokouksen pöytäkirja

Paikka: Turkulaisessa lähiössä sijaitsevan kerrostalokolmion takapiha
Läsnäolijat: Kale, Makkonen, Terkkis, Ugus, Virpa, Yrsa

1§ Kokouksen avaaminen
Makkonen avaa kokouksen toteamalla meidän perkele odottaneen Yrsan saapumista jo ihan tarpeeksi. Heitetään kolikkoa siitä kenestä tulee puheenjohtaja, kunnes Ugus muistuttaa ettei puheenjohtajaa valita vielä tässä kohdassa.

2§ Laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen
Kale yrittää lukea lauseen "Todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus", mutta purskahtaa puolivälissä räjähdysmäiseen nauruun. Hän nauraa ja nauraa, muut päättävät siirtyä eteenpäin.

3§ Järjestäytyminen
Valittaisiin kokouksen puheenjohtaja ja sihteeri lanttia heittämällä, mutta se hukkui aiemman heittelyn yhteydessä. Sen todetaan olleen yhdistyksen ainoa lantti. Ugus heittelee pensasaidan takaa ohi kävelevää koiraa pihasta noukkimillaan pikkukivillä. Virpa haukottelee ja näpyttelee tekstiviestiä. Makkonen toteaa olevansa tarpeeksi päätösvaltainen voidakseen olla sekä puheenjohtaja että sihteeri.

4§ Esitylistan hyväksyminen.
Edellisessä kokouksessa on päätetty esityslistalla olevan pizzaa ja olutta. Tämä hyväksytään yksimielisesti. Ugus ehdottaa kokouksen nopeuttamista jotta päästäisiin esityslistan pariin. Kale ei enää naura, ehdottaa muille kokouksen ottamista vähän hei vakavammin.

5§ Ilmoitusasiat
Virpa ilmoittaa että hänellä on kylmä. Uguksella on nälkä, Makkosella kova jano. Terkkis ilmoittaa kyllästyneensä pelleilyyn ja poistuu paikalta. Ehdotetaan Terkkiksestä tilintarkastajaa tämän mentyä. Ehdotusta kannatetaan.

6§ Syyskokouksen käsiteltävät asiat
Makkonen ehdottaa Virpalle voivansa hieman käsitellä tämän asioita. Ehdotus ei saa kannatusta. Kale avaa ensimmäisen oluen. Yrsa saapuu takapihalle, jonne aurinko ei enää suoraan osu. Makkonen kysyy olutta Kalelta, ei saa vastausta, Ugus päättää ottaa sihteerin toimen haltuunsa, löytää aiemmin hukatun lantin ruohikosta. Lähestyvä talvi on jo ilmassa.

7§ Puheenjohtajan ja hallituksen valitseminen
"Valittaneen entiset", ehdottaa Kale, mutta yhdistyksellä ei ole entistä hallitusta. Muistetaan, että aikoinaan yritysrekisteriin jätetyt paperit tulivat punakynättyinä takaisin. Yrsa esitää aiheellisen kysymyksen: "Onko meidän yhdistystä sitten olemassakaan?" Kale avaa toisen oluen, Makkonen sytyttää tupakan, Virpa naputtelee uutta tekstiviestiä, kissa syö kesävoin ja jänis laukkaa laputtaa.

8§ Valitaan tilintarkastajat
Todetaan Terkkiksen jo tulleen valituksi. Makkonen kysyy keitä hallituksessa nyt on, yhdistys äänestää äänin 4-1 tuloksen "vitun sama" puolesta. Virpa ehdottaa tilintarkastajan toimeen lisättäväksi yhdistyksen pääasiallista rahoittamista, ja tämä hyväksytään yksimielisesti. Auto ajaa ohi, minkä Kale huomioi, koska heillä oli ihan samanlainen silloin kun hän oli pieni.

9§ Yleistä keskustelua
Makkonen ehdottaa lisää kauniita naisia yhdistyksen jäseneksi koska Virpa ei anna. Yrsa ehdottaa ettemme antaisi Kalen jatkaa juomista samaa tahtia tai pizzalle lähtiessämme emme kannattaisi ehdotusta vaan Kalea. Ehdotusta kannatetaan. Ugus muistuttaa yhdistyksen kesemmällä lausutuista perustamissanoista: "Jotta elämäntapamme olisi sirkeä ja kaukaa viisas! Jotta kulttuurimme olisi taidetta, ja kansamme syvät massat valaistuisivat tietävyytemme edessä!" Otetaan sille.

11§ Kokouksen päättäminen
Puheenjohtaja poistuu sisätiloihin vessaan. Yrsa sytyttää tupakan, äänin 4-1 päättelemme, ettei meillä ole laskupäätä. Yhdistys huutelee ohikulkevalle sedälle hölmöyksiä, puheenjohtaja palaa ja päättää kokouksen olevan huonoin kokous johon hän on koskaan osallistunut. Päätöstä kannatetaan.

5.10.06

Se jolle elämä on kuutamokeikka

Tarkoitus oli kirjoittaa nautinnosta. Nukahdettuani sohvalle gradukirja sylissä näin unia teorioista, joissa mielihyvä lohkottiin analyyttisiin osiin ja ihmisen kyky pitää asioista nähtiin pikemminkin oireena kuin ominaisuutena. Hätkähdin kissan kirkaisuun selkäni takana; taannoin kuvailemani lasioven läpi tapahtuva kollien keskinäinen miehekkyysmatsi toistui nyt neljännen kerran. Sydänkohtaus lienee lievä ilmaus reaktiolleni, eikä onneksi ollut vielä koittanut iltapäiväkahvin aika, se olisi läikkynyt, aika. Päivien viemän alku viivästyi kun kannoin nojatuolia päiväkodin vintille varastokoppiin. Ehdin kuitenkin nähdä lopun, en edelleenkään tuntenut liikkuneeni päivän aikana sohvasta pitkälle, vaikka aamupäivän vietinkin paitsi ilmestymässä pensaikosta hätkähdyttävästi, myös kuvaamassa kauniita syysmaisemia. Väitteistään huolimatta Ugus ei oikeasti vihaa syksyä, kunhan syksy on sellainen kuin vuonna 2006 - lämmin. Ruusut pukkaavat uutta nuppua, takapihallakin melkein tarkenisi, mutta sohva kutsui puoleensa, huomasin taas nukahtaneeni kun koitti hämärämpää. "Musiikki", ajattelin, se saattaisi olla hyvä nautinnon lähde. Viime aikoina meillä on kuunneltu runsaasti Miljoonasadetta, juuri nytkin. Hirveästi hienoja kappaleita. Ponnahdin ylös, veri virtasi päästä nilkkoihin. Lasipöydän pinta lähestyi, ja muistin ettei ollut lasipöytää. Sitten olin perillä kaupan luona ja kävellessä pyörittelemäni ajatukset katkesivat.

2.10.06

Arvokohdiste

Yle avasi jokin aika sitten elävän arkistonsa netissä, hirmuisesti vanhaa tv- ja radiotavaraa vain hiirenklikkauksen päässä verkon äärellä notkujasta. "Kannatettava projekti", totesin itselleni aamukahvin ääressä, ääneni saadessa imaginääriset sälekaihtimet keittiön veritahraisen ikkunan edessä resonoimaan. Kannatettava siitäkin huolimatta, etten juuri itse näille arkistoille käyttöä löytäisi, senhän jo yksin puhuessani tiesin. Uutiset kun eivät ole koskaan kiinnostaneet - vanhat vielä vähemmän kuin uudet. Lastenohjelmien kultakuorrutteisten muistojen uudelleenkokeminen osoittautui suureksi virheeksi, Timo Taikuri sai minut depression partaalle huonoudellaan. Mutta sitten kului aika, ja kun aika kului, löytyi uutta: kirjallisuus. Osasto täynnä silkkaa kultaa. Radiomateriaalia riittää tunti-, ellei päiväkausiksi (johtuen ehkä monien kirjailijoiden melko verkkaisesta ulosannista), videot päälle. Miksei tällaista arkistomateriaalia ollut omassa nuoruudessa tarjolla? Olisi tuntunut kotimaisen kirjallisuuden opiskelu jotenkin ihmisläheisemmältä, peijoona vie.

1.10.06

Bolgobolgobolgo

Nyt on taas oikea hetki innostua metabloggauksesta, siis hampaat kiinni meeminreunaan ja leuka lukkoon! Suositus oli esitellä omalta lukulistaltaan ne blogit, joiden tilaajamäärä listalla on alle kaksikymmentäviisi. Ja mikäs siinä, näitä liian vähän huomioituja näyttäisi olevan tarkalleen puolet seuraamistani blogeista. Minä soisin paljon lisää tilaajia kaikille heille:

Ajatusviiva
BringDeathCorporation
Elohopea
Elämä ja teot
Hassuja tarinoita Siilisaarelta
Jaakobin uusi testamentti
Katuoja
L'éternité inconnu
Lokitahra
Piste.

Tehkääpä hyvin.

30.9.06

Kaiken sanotun sivuraiteella

Ah, Turun kirjamessut taas tältä vuodelta takanapäin, pitäisi alkaa hiljalleen oppia lauantain olevan huonoin mahdollinen päivä siellä käydä. Vaikka toisaalta ilahduttaahan se mieltä, että tuhannet ihmiset kirjallisuudesta kiinnostuvat - kun eivät kiinnostuisi samaan aikaan kuin minä. Ei tunku ja vääntö ole kenenkään mielestä kivaa, ja varsinkin me herkät ja syvät ihmiset siitä kärsimme. Bongailin tuttuja ja niitä, jotka näkee aina kerran vuodessa Turun kirjamessuilla. Osa heistäkin löytyi, osaa tällä kertaa ei, mutta yhteen asiaan voi luottaa - se perkeleen Alivaltiosihteeri oli taas signeeraamassa uutta tuotostaan. Haluaisinpa ihan totta tietää kuka edelleen ostaa joka syksy uuden täsmälleen edellistenkaltaisen tekeleen heiltä, mutta toisaalta ostavathan jotkut Remestä ja Paasilinnaakin enkä minä sitäkään järjellä käsitä.

No jaa, valitus sikseen. Oli nimittäin kirjamessuimmat kirjamessut ikinä tahollani (yhdeksännet perättäiset muuten...). Aloitin seminaarista; "Blogien pauloissa" olivat Kirsti ja muutama grafomanialainen. Sitten siirryin ostamaan kirjallisuuslehti Lumoojan uusimman numeron. Ja lopulta, vuosien pähkäilyn jälkeen, päädyin tilaamaan itselleni vuodeksi Parnasson. Viimein olen oikea kirjallisuusihminen.

28.9.06

Tämä on juuri sinulle

Gud'nuah ei koskaan onnistunut elämään pienen nenänsä kanssa - hänen heimossaan pieninenäinen ei ollut kunnon kansalainen, pieninenäisellä ei ollut, ei ainakaan kuulunut olla, tulevaisuutta. Jos Gud'nuah olisi saanut valita, hän olisi paennut jo lapsena viidakkoon, toisinaan hän näki unta jossa hukuttautui mereen. Mutta meri ei ollut todellisuutta, vaan ainoastaan Gud'nuahin suurinenäisten serkkujen kertomien tarinoiden kautta hänelle tuttu. Koskaan Gud'nuahille ei naurettu. Hänen heimonsa ei uskonut nauruun, sen sijaan he löivät. Ilmeettä he antoivat nyrkkiensä puhua aina kun Gud'nuahin ulkomuoto ei heitä sattunut miellyttämään, mikä oli usein. Elämänsä viidentenätuhannentena päivänä Gud'nuah osallistui, kuten kaikki tämän ikäiset hänen heimossaan, aikuistumisriittiin. Jos hänen nenänsä olisi ollut suuri kuten muilla, olisi hän pelastunut liekeiltä riitin ensimmäisessä vaiheessa, mutta pieni nenä ei pysäyttänyt rimaa, joka osui koukkuun, joka kaatoi öljyn, joka sytytti tulen ja niin Gud'nuah paloi, hänen ihonsa hiiltyi ja rullaantui, pienellä nenällään hän haistoi oman käristymisensä hajun. Gud'nuah irrotettiin telineestä ja hän kaatui maahan kasvoilleen. Heimon jäsenet heittivät hänet koneistoon, joka viipaloi hänen lihansa irti luista.

26.9.06

Epävakaa

Toisinaan jään ajattelemaan jotakin asiaa ja sitä että se joskus päättyy. Se on jännittävä ajatus kun sen konkretisoi. Esimerkiksi, jonain päivänä ilmestyy kaikkein viimeinen Helsingin Sanomat. Millainen päivä se on, koska? Onko siihen sata vuotta, kaksisataa, tuhat? Ehkä siihen on kolmekymmentä vuotta. Tietääkö lehden toimitus jo lehteä tehdessään tekevänsä viimeistä, vai onko se sattuman oikusta viimeinen? Kuinka monta lukijaa lehdellä tuolloin on? Miljoona? Tuhat? Kymmenen?

Jonakin päivänä painetaan viimeinen kiinankielinen kirja. Mitä se sisältää, kuinka monta sivua siinä on? Entä kuinka kaukana tulevaisuudessa on se päivä, jona kuolee viimeinen sarvikuono? Ehkä eläintarhassa, ehkä luonnossa. Jotenkin olisi lohdullisempaa että viimeinen kuolisi luonnossa.

Mikä on viimeinen levy jonka kuuntelen?

Jokin laiva on viimeinen joka koskaan saapuu Turun satamaan. Se on poikkeuksellisen surullinen ajatus. Ehkä se tulee vahingossa tänne. Nouseeko siitä ketään maihin, lähteekö se vielä matkaan vai jääkö niille sijoilleen? Kuinka kauan ennen sitä on satamassa käynyt toiseksi viimeinen alus?

Jokainen blogikin päättyy joskus. Minua kiehtoo ajatus siitä, että jonain päivänä kirjoitetaan Silmänkääntövankilan viimeinen merkintä.

24.9.06

Rutkuus on suhteellista

On jotenkin hölmöä olla päätoiminen opiskelija nykyisin. Jos minun opiskelumääräni on "päätoimi", saattaa "sivutoimi" sijaita jo mikroskooppisessa kokoluokituksessa. Toisaalta pidän toimimisesta tasolla, jolla minua ei havaita. Pienenä on paremmin, ja yksilölle tärkeisiin asioihin voi keskittyä hämäten niillä todellisuutta olemaan viskomatta pakotteilla. Selailin vuoden aikana kertyneitä digikuvia tarkoituksena teettää onnistuneimpia valokuviksi. Viime joulukuun lopulla hankitulla kameralla olen nakuttanut yhdeksässä kuukaudessa 3800 kuvaa, eli on tätä selaamista. Kuvat kertovat elämästä paremmin kuin päiväkirja ikinä voisi.

Kirpputorimyyjä kysyi meiltä lauantaina, puolison vatsaa kohti nyökäten: Oletteko harrastaneet seksiä vai miten tuo on saanut alkunsa?

Keskityin ajattelemaan pilviä sinisellä taivaalla.

21.9.06

Lasin läpi

Heräsimme vähän jälkeen aamukuuden huutoon. Eikä kyseessä ollut sellainen etäisesti kuultu jonnekin nukkuvan tajunnan rajoille hiipinyt paikantamaton karjaisu jostain kaukaisuudesta, vaan kunnon rääkäisy suoraan meidän omasta olohuoneestamme. Uni katkesi leikkaamalla. Nousimme molemmat istumaan, rääkäisyä seurasi uusi, kovempi, se riipi rihmoja pään sisästä melko tehokkaasti. Kissa huusi, ja ne jotka tietävät miten kissat pahimmillaan huutavat, ymmärtävät, että tässä vaiheessa oli meidän lisäksemme hereillä jo koko talo. Hirveää repivää kiljuntaa säesti sähinä ja murina. Ensimmäinen takkuinen ajatukseni oli että hyvä luoja, joku toinen kissa on päässyt jotenkin sisälle ja nyt ne tappavat toisiaan... Puoliso epäili kissan jääneen johonkin loukkuun tavallisestikin vähän rakennevaurioisesta jalastaan. Se kuulosti mahdollisemmalta. Uusi, entisiä raastavampi kiljaisu, täynnä epätoivoa ja vihaa. Syöksyimme olohuoneeseen.

Ja siellä Rasmus istui häntä pörheänä lasisen takaoven edessä, lasin toisella puolella suuri valkoinen kissa selkä kiljuvaa lajitoveriaan kohti. Tunkeilija katsoi jonnekin pois, näytti olevan portaalla kotonaan. Rasmus rääkyi, hakkasi etutassuja vasten lasia, kiersi lenkin huoneessa nuuhkien epätoivoisesti jotain tuoksua olennosta, joka oli tullut sen reviirille kuin omistaisi sen. Mutta ei hajua. Sitten piti palata lasille, rääkyä, kiljua, murista, ulvoa, hakata.

Rauhoittele nyt sitä sitten. Yritin hakata ovea pelottaakseni vihulaisen pois, mutta se vilkaisi minua olkansa yli kuin odottaen pääsevänsä sisälle. Virhe; kun Rasmus näki silmät, se sekosi entisestään ja oli vähällä mennä lasista ulos. Ääni kävi kovemmaksi. Pidin Rasmusta kyljistä kiinni, laskin verhon oven eteen niin ettei se nähnyt ulos; murisi vain eikä huutanut enää. Ehkä kyllästyttyään tilanteeseen poistui naapuri tänä aikana.

Kissojen äänessä piinaavinta on niiden kirkaisujen, sähähtelyjen, murinoiden ja ulinoiden hetkittäin ohikiitävä inhimillisyys. Se kylmää pahimmillaan sydäntä. Kun kuuntelee valottomana talviyönä kirkuvia kissoja jonkin tiettömän metsätaipaleen takana, voi yhtä hyvin kuvitella kuuntelevansa hengiltä hitaasti otettavia ihmisparkoja. Jos helvetissä on taustamusiikkia, siitä vastaavat kissat.

18.9.06

Hiukokooste

Ajat ovat tosiaan muuttuneet, sen viimein tänään minäkin ymmärsin kun yritin etsiä keskustan kaupoista talkkunajauhoja. Mitä tapahtuu todella? Eikö kansakunta enää ymmärrä parastaan; vasta kolmas suurena itseään pitää market tunsi kyseisen tuotteen. Se ahdistaa aitohämäläisestä talkkunasta kovin nauttivaa pseudopirkanmaalaista nuortamiestä. Maailman mielettömyys on pienissä asioissa, ja talkkunajauhokin koostuu atomeista. Mykkyys tappaa ajan myötä tunteet, ja mitä taivaalta milloinkin valuu, imeytyy kaikki maahan lopulta. Maasta veteen. Eilen saimme lahjoituksena paketillisen savustettua ahventa, millä elellään tämä viikko tyytyväisenä kehräten, niin ihminen kuin kissa. Ja jossain, kaiken keskellä, osallistuin ensi kertaa elämässäni talousarvion tekoon.

Tämä on toinen, ensimmäisestä täysin poikkeava versio tästä päivityksestä.

15.9.06

Kuminpalasia myslissä

Joki puski aamulla sumua kuin savua pinnastaan, se näytti haluavan höyrystyä taivaalle ennen aamuruuhkia. Olin heinikossa jo seitsemältä, sorsat vaakkuivat jossain eikä niitä näkynyt, se sumu, äänetkin vei lopulta. Käsi halkoi harmaata ilmaa. Otin kuvia sillasta, bussit näkyivät sumussa kauaskin mustina hahmoina, taivas punersi niiden läpi.

Eikä muuta tarvittu. Palasin kotiin, kirjoitin kuin riivattu; onnekas olo se kun ei tarvitse miettiä mitä sanoillaan tekisi, kun ne tulevat virtana silti. Mutta sittenkin: jääkö tila kuinka pitkäksi aikaa? On "metodeja" joilla auttaa asiaa. Maamme kirjallisuushistoriasta voi käyttää esimerkkejä A ja B, jotka suurinpiirtein toimiviksi ovat todetut.

Esimerkki A, Pentti Saarikoski, silloin kun vielä nuorena jaksoi. Joka aamu puoli pulloa viinaa, päiväksi ravintolaan juomaan, illalla toinen puolikas. Esimerkin huono puoli: delirium, heikkenevä kunto, ajan mittaan myös hiipuva luomiskyky.

Esimerkki B, Timo K. Mukka, neljäkymmentä kupillista kahvia ja kaksi rasiaa tupakkaa päivässä. Esimerkin huono puoli: kuolema alle kolmekymppisenä.

Eilen mietin Herra K:n kanssa kahvilassa että nämä metodithan voisi yhdistää. Elimistö ei ehkä kehräisi, mutta luovuus olisi iskussaan ainakin sen kolme päivää mitä tuota jaksaisi. Sinä aikana loisi Tuotannon. Minua ihan oikeasti vituttaa että nykyisin ovat tuollaiset elämäätuhoavat kirjailijanerot täysin out. Kirjailijan pitää hölkätä ja syödä terveellisesti, ei saa juodakaan juuri. Ollaan onnellisia ja terveitä, ajetaan Mondeolla ja hymyillään. Ei mitään järkeä tuossa. Onhan se nyt vuosisatojen mittaan nähty että vain tuskasta syntyy oikea taide.

11.9.06

Conundrum

Pää on paksu lasinen esine jonka joku tunari on pudottanut korkealta maahan; tämän seurauksena päähän on syntynyt syvä halkeama. Halkeamaa vihloo ja jomottaa. Sen kautta valuu pään sisältö pois. Vietimme viikonlopun sairastaen, virus pisti meitä kuus nolla sängynpohjalle, viime yönä en nukkunut kuin vasta viiden jälkeen, limakalvoja särki kuin niitä olisi viillelty terävällä veitsellä. Nyt jo helpottaa. Aamulla sain kuulla että sama tauti niittää toveripiiriä laajemminkin ympäri Turkua; yksi ehti sen jo Helsinkiinkin viemään.

Päivälleen viisi vuotta sitten minä olin juuri aloittanut yliopiston, ehtinyt vajaan viikon käydä luennoilla ja olin vielä innoissani, mikä myöhemmin muuttuisi. Vietin tylsää iltapäivää katsomalla videolta Simpsoneita. Jakso toisensa jälkeen vierähti ohi, ne olivat niitä vanhoja hyviä, tiesi etukäteen missä kohdin naurahtaa. Iltapäivän jo käännyttyä iltaan minä pysäytin nauhan mennäkseni keittämään kahvia; ruutuun läjähti kuva savuavasta WTC-tornista, ja ihmisäänet kiljuivat kilpaa mielipiteitään tapahtuneesta. Hämmennyin. Lähetin muistaakseni jollekin kysyvän tekstiviestin, en tainnut enää katsoa enempää Simpsoneita vaikka alunperin meinasin, TV:nkin tosin suljin hyvin nopeasti. Taisin upota johonkin kirjaan. Seuraavana aamuna oli taidehistorian peruskurssin ensimmäinen luento, mikä jännitti etukäteen.

Ja viime lauantaina toistui taas tuttu suomalainen mediailmiö: kun ensin on 3000 ihmisen rauhallinen mielenosoitus ja sen jälkeen parisataa kännistä teiniä pistää paikkoja paskaksi, huomioi media vain jälkimmäisen ja tarjoaa näin suurelle yleisölle jälleen haluamaansa kuvaa kansalaisaktivismista. Kuinkahan moni suomalainen ottaa tällaisen uutisoinnin kyseenalaistamatta vastaan totuutena? Yhdeksän kymmenestä? Pelottava ajatus.

8.9.06

Oppikirjanmukainen raivotarjonta

Eräätkin blogimerkinnät kertoivat paikallisylpeydestä; siitä, millaista oli asua kaupungissa, jonka halki kauppiaat ja merirosvot keskiajalla seilasivat mereltä sisämaahan. Toiset lähestyivät latteuksia ja keskittyivät kertaamaan populaarikulttuurin tarjontaa itselleen tärkeällä tavalla. Ehkä unohdetumpia olivat ne, jotka kommentoivat ajan kulkua; sitä mitä oli tekeillä vieraissa maissa. Oli myös niitä, jotka tarkoin lausein halusivat kertoa mitä heidän elämässään oli kirjoittamispäivänä tapahtunut. "Kävin kirjastossa tänään", he kirjoittivat, tai "tulin juuri tentistä". Näissä merkinnöissä tekstiä oli yleensä paljon. Vaikutti melkein siltä, että yhden pienen ihmisen elämän haluttiin olevan mitä merkittävin asia. Ja tietenkin jotkut kirjoittivat kissoista, toiset koirista, monet keskittyivät vihaamaan, toiset rakastamaan, oli kyynisiä humanisteja ja naiiveja lukiolaisia, armeijapoikia ja työttömiä äitejä.

Minä en siinä vaiheessa ollut enää vuosiin kirjoittanut sanaakaan. Silti sen kaiken näkeminen jotenkin lämmitti mieltä. Ajattelin osallistua ja lisäsin kuvan äitiyspakkauksesta, sen kannoimme kotiin kolme päivää sitten.



5.9.06

Ei hei oikeesti

Minä olen tottunut elelemään omassa bloginurkassani, muutama ihminen poikkeaa toisinaan moikkaamassa, muuten saan ihan rauhassa olla. Kun Silmänkääntövankilan keskimääräiset kävijäluvut ovat yleensä pysytelleet siinä 60-70 kävijässä per päivä, nakuttaa Sitemeter tätä nykyä mittariin 50 kävijää tunnissa. Arvaattehan kai, mitä nuo kaikki googlella epätoivoisesti etsivät: "Pig Brothel" Alastonkuvia tietenkin. En keksi enää mitään nasevaa sanottavaa kun minua niin masentaa.



Lisäys, kello 21.45: Ai mikä kävijäpiikki?



3.9.06

Turun ABC

Paljasjalkaisena turkulaisena, varsinkin kesäisin, minulla on mahdollisuus, ja jopa tietynlainen velvollisuus, opastaa kaupunkiin ja sen yksityiskohtiin perehtymättömiä tärkeän paikallistiedon pariin. Niinpä olen laatinut Turun ABC:n, kaikkien kaupunkiin juuri muuttaneiden tai muuten Turusta kiinnostuneiden luettavaksi suositellun tietopaketin, vaikka kovin moni ei tietenkään ole Turusta kiinnostunut, minkä ymmärrän hyvin.

Aurajoki
Halkoo Turkua kuin kirves piispa Henrikkiä, ja antaa kaupungille sen kovasti kaipaamaa manner-europpalaista tunnelmaa, melkein. Jotenkin sympaattinen joki, vaikka onkin lyhyt ja kapea, väriltään ruskea, ei juuri virtaa, ja padotun Halistenkosken alapuolelta voi kävellä kuivin jaloin yli.

Börs
Fiinimpi paikka keskustassa, jonne mennään juomaan kalliita drinksuja ja näyttäytymään piireissä. Tai näin minulle on kerrottu, mitäpä minä siellä tekisin, en varmaan pääsisi sisäänkään. Paikan koko nimi, "Hamburger Börs", ei huhuista huolimatta tiettävästi viittaa paikalliseen pikaruokaketju Hesburgeriin.

Caribia
Visuaalisen ilmeensä Miami vicestä lainannut kylpylähotelli. Varsinkin aivan vieressä sijaitsevan Pyhän Katariinan hautausmaan ylle langettaa tämä vaaleanpunainen laatikko räikeine juhlavaloineen ja ikuisesti humisevine tuulettimineen vinkeän tunnelman. Sisätiloista löytyy palmuja ja muuta pseudo-välimerellistä. Elävä todiste siitä, ettei korni mauttomuus koskaan kuole.

Dynamo
Jos ikinä ajautuu Turussa jonkun kotona vietettäviin bileisiin, tulee jossain vaiheessa iltaa se vaihe, että lähdetään Dynamoon. Tässä purkukuntoisessa puutalossa voi sitten viettää loppuiltansa tulemalla kuuroksi, saamalla kyynärpään muotoisia mustelmia eri puolille kehoaan ja vastaanottamalla läikkyvää kaljaa kengilleen. Kaikki Turussa asuvat nuoret pitävät tästä huvista niin paljon, että viikonloppuisin maksavat päästäkseen sen kokemaan.

Eerikinkatu
Turun keskustan sykkivä valtasuoni, jota tosin vaivaa pahahko valtimotukos. Liikenne jyrää tätä viivasuoraa 70-luvun kerrostaloin reunustettua baanaa aamusta iltaan luoden keskustan jo valmiin harmauden ylle kivan pakokaasu- ja äänimaton. Pituutta parisen kilometriä, jossain puolivälissä sijaitsee Turun kauppahalli.

Föri
Vanhan ja helvetin huonon sanonnan mukaan jokilautta Föri kulkee "Turun ja Åbon välillä". Voi saatana että pistää vihaksi tuollainen mukaleppoisa paikallishuumori.

Garda
Hämeenkadulla kukonloikan päässä yliopistolta sijaitseva Turun oivallisin pizzapaikka. Koska hinta/laatusuhde on enemmän kuin kohdallaan, ja sopivasti nuhjuinen sisustus pitää hienomman väen poissa, voi varsinkin köyhiä humanisteja täällä usein kohdata.

Hesburger
Mitä saadaan kun kopioidaan amerikkalainen ruoka- ja paperiroskan ideologia ja liitetään siihen megalomaanisen omistajamiljonäärin haastatteluissaan levittämä kristillinen maailmankuva? Tietenkin Turun ylpeys, Hese! Toimipisteita kasvaa kotikaupungin kartalle kuin paukamia iholle hyvänä hyttyskesänä, mutta jotain hyvääkin sentään; molemmat Turun keskustan MacDonaldsit lopettivat hiljakkoin lyhyen ajan sisällä Hesen ristipaineessa. Melko harvinainen suuntaus ihan globaalillakin tasolla, veikkaan.

Ilpoinen ja Ispoinen
Kaksi vierekkäistä kaupunginosaa jossain eteläisessä Turussa. Liekö näissä muuta eroa kuin tuo yksi vaihtuva kirjain.

Joulukaupunki
Jotain säälittävää on siinä, että Suomen joulukaupungiksi on omakätisesti julistautunut se kolkka, jossa talvi on vesisadetta ja loskaa yhtä yleensä helmikuulle sijoittuvaa pientä pakkaskautta lukuunottamatta. Kun pääkaupunkius ja yliopisto menivät molemmat aikanaan Helsinkiin niin pakkohan sitä itsetuntoa on jollain pirulla kohottaa. Joulupukki on kuitenkin kovin kaukana joulukaupungista.

Kielletty
Turussa on kaikki kiellettyä. Taloyhtiöt aitaavat pihojensa leikkikenttiä piikkilangalla ja isännöitsijät vaanivat varjoissa valmiina räjähtämään pihan poikki oikaisevalle köyhälle, joka etsii perheelleen leipäpalaa. Mutta koska sorsien ruokkiminen on ehdottomasti kielletty, ei leipäpalaa löydy.

Levottomat
Turussa sinkkumiehet asuvat sadan neliön asunnoissa keskustassa, ovat apaattisia ja harrastavat välillä seksiä Irina Björklundin kanssa.

Moisio
Lähiö jossain jeesuksenperseessä. Pikainen käynti keskustassa vaatii kilometritolkulla moottoritietä. Varmaan kivaa, tai ehkä ei.

Naapurit
Turussa naapureita ei tervehditä, sillä tämä on ylpeä ja jäyhä pikkuporvarillinen kaupunki. Omissa asioissakin on täällä tarpeeksi huolta.

Odusoga, Lola
Hiljakkoin iltapäivälehti kutsui tätä turkulaiskaunotarta määritelmällä "Upea äiti!" hänen palatessaan töihin vain neljän viikon kuluttua synnytyksestä. On varmasti lapsenkin mielestä tosi upea äiti sellainen.

Port Arthur
Eli tuttavallisesti "Portsa". Kaupunginosa johon kaikki haluavat. Idyllinen puutalokorttelisto keskustan länsireunalla, ajoneuvoille ja nilkoille tuhoisat kapeat mukulakivikadut, pakotetut kesäpäivänvietot naapurien kanssa yhteispihoissa, jääkylmät asunnot talvisin, niin ohuet seinät että hipsuttelukin kuuluu häiriönä. Jep, kaikki haluavat Portsaan!

Quantum
Turun yliopiston fysiikan laitos. Varmasti hienoin Q:lla alkava rakennus Turussa heti Qwenselin talon jälkeen.

Runous
"Turun runoliike" muodostui käsitteeksi 90-luvun kuluessa, ja lyriikka on kaupungisa suosittu taidemuoto edelleen. Keskeisimmät teemat ovat vittu ja viinanjuonti.

Sibeliusmuseo
Suurelta betoniharkolta näyttävä rakennus kauniilla paikalla Piispankadulla. Kukaan ei tiedä mitä Sibeliusmuseo itse asiassa sisältää (kuvia Sibeliuksesta? nuotteja?), mutta paikka onkin paremmin tunnettu siitä, että sen takana jokiranta on kauneimmillaan; vettä kohti viettävä nurmikenttä on kesäisin iltapäiväauringon puolella. Pussikaljat ja intiimit hetket "sibbemuseon takana" ovat jääneet pysyvästi lämpiminä muistoina monen Turussa opiskelleen mieleen.

Tampere
"Turku on Suomen Tampere", lausui Iiro Seppänen kerran TV:ssä. Moni pahoitti mielensä, ja syystä.

Urusvuori
Teollisuusalue moottoritien varressa kaukana kaupungin pohjoispuolella. Jotenkin hupaisa nimi tuo Urusvuori.

Varissuo
On neroutta raivata suolle lähiö ja rakentaa kaikki sen rakennukset samasta tummanruskeasta tiilestä. Älä huolehdi, jos ensikäyntisi Varissuolla hämmentää; myöhemmin opit arvostamaan sitä, että ostoskeskus, kirjasto, baarit ja kirkko ovat kaikki samaa suurta kompleksia. Varissuo kuulemma on parantanut imagoaan viime vuosina valtavasti karulta 80-luvulta, mutta itse en ole siellä kertaakaan käynyt saamatta seurata poliisien ja/tai ambulanssien hälytysajoa. Varteenotettava asumalähiö niille, jotka arvostavat toiminnantäyteistä elämää.

Wiklund
Liekö missään muualla päin maailmaa suht hienona pidetty tavaratalo niin järkyttävän rumassa rakennuksessa kaupungin ydinkeskustassa kuin Wikke Turussa? Mustuneista ja repsottavista elementtilaatoista koostettu julkisivu on aina luonamme kauppatorin reunalla. Ei houkuta, mutta jos houkuttaa, voi kahvilasta käydä ostamassa pienen neljän euron muffinssin. Varmaan teillä suuressa maailmassa se on halpaa, mutta meillä Turussa se on kyllä eliittimuffinssi jo.

Xxx
Pornokaupat ovat keskittyneet linja-autoaseman tuntumaan Verkatehtaankadulle. Samalla lyhyellä pätkällä on myös räkäinen karaokebaari ja pizzeria, jonka omistaja ja nimi vaihtuvat kuin vuodenajat, paitsi useammin. Kiva katu! Toinen kiteytymä on Läntinen pitkäkatu, jonka päästä päähän kävellessäni laskin jokin aika sitten seitsemän thaihieronta-paikkaa. Onkohan Thaimaassa Suomi-hierontapaikkoja?

Yo-kylä
Itäsaksalaisen arkkitehtuurin hienoimpia saavutuksia, paitsi että Turussa eikä siellä. No, ensin tehdyn länsipuolen jälkeen opittiin jotain ja täällä itäpuolella ihan jo tykkää asua. Talojen numeroinnissa on tehty sellainen hauska seikka, että numerot eivät esiinny erityisen loogisesti toisiin numeroihin nähden. Epätoivoiset taksikuskit ja pizzalähetit neuvoa kysymässä ovatkin täällä jokapäiväinen näky; muutamassa kuukaudessa asukkaat itse kuitenkin yleensä oppivat suunnistamaan.

Zoolandia
Turusta nähden lähin eläintarha sijaitsee naapurikunnassa Liedossa. Ellei matkustus houkuta, voi tutustua Kupittaanpuiston ankkalampeen. Se on oikeasti ihan kiva.

Åbo
Turussa kuulemma asuu paljon ruotsalaisia, mutta se saattaa olla myös urbaanilegenda, koska täällä kuulee kadulla japaniakin useammin kuin ruotsia. Tästä väitetystä kielivähemmistöstä on se hyvä puoli, että voi hihitella hassuja ruotsinkielisiä kadunnimiä kaksikielisistä kylteistä. Eheh, Hampspinnaregatan.

Äärioikeisto
Tänä kesänä aloitti Turussa toimintansa suomenlippuliivein varustautunut vapaaehtoinen yövartiosto, jonka tarkoituksena on estää ulkomaalaisia rettelöimästä keskustassa viikonloppuisin. Tämä on kyllä niin hieno kaupunki ettei aina tiedä itkeäkö vai itkeä.

Ökytalokeskittymät
Niitä on muutama. Yo-kylän yläpuolella Kuuvuorella on jokunen kaikin tavoin yliampuva ökyasunto, mutta laajempia esiintymiä on syytä lähteä etsimään saaristosta. Varsinkin Hirvensalossa on paljon bongattavaa köyhälle. Kannattaa käydä tutustumassa!

31.8.06

Jumalan silmäluomia

Minun, tänä syksynä kuitenkin vasta kuudennen opiskeluvuoteni aloittavan nuorukaisen, on vaikea käsittää tätä muuntunutta yliopistojärjestelmää, jossa, vaikka viralliset avajaiset ja muu lukuvuoden käynnistys on kuten ennenkin syyskuun alussa, kierrätetään opiskelijatulokkaita ryhmissä ympäri kampusaluetta ja Hämeenkadun baareja jo pian elokuun puolivälin jälkeen. Toista se on ollut ennen, ja parempaa tietenkin. Yliopisto aloitteli virallisin juhlallisuuksin syyskuun alussa; näihin oli lähes välttämätöntä kenenkään olla osallistumatta. Sitten istuskeltiin baareissa pari viikkoa, aktiivisimmat ainejärjestöt järjestivät jo isompiakin bileitä. Opetusta aloiteltiin oppiaineiden taholta sitten joskus kuun puolivälin jälkeen, jos viitsittiin. Tämä järjestelmä sopi minulle hyvin. Nykyisin on kaikki mennyt niin suorituspainoiseksi. Pyrkivät jopa humanistit valmistumaan siinä ajassa kun tukikuukausia riittää; tätä suuntausta en kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään.

Mutta toisaalta, kun akateemisista tulokkaista valtaosa on joka tapauksessa naispuolisia, on tässä hellekelien aikana aloitetussa ekavuotisten laumoittamisessa hyvätkin puolensa, jotka aina yliopistoalueen läpi kulkiessaan omin silmineen havaitsee. Että sainkin eilen siihen lyhyeen oikopolkuun kulumaan niin paljon aikaa taas.

29.8.06

Sininen sittenkin

Eilen kahdessakin blogissa lainailtiin ihan minun alkuaikojen kirjoituksiani täältä, kahden ja puolen vuoden takaa ja kauempaakin. Iski kumma haikea. Sitä toivoi että voisi vielä palata siihen aikaan kun oli vielä noviisi tässä, kun ei vielä ollut melkein seitsemääsataa merkintää takana ja mitä ikinä näytölle näppäilikään, siinä oli tuoreen tuntu. Eilen lukiessani minä pidin noista alkuaikojen ajatuksistani. Ne olivat häkellyttävän hauraasti kokoon kudottuja päätelmiä ja toisaalta hedelmällisen vähäsanaisia kiteytyksiä; nykyisin tuntee enää sanoihin hukkuvansa. Missä vaiheessa oma polku on siinä määrin rullalle kääntynyt ettei enää tiedä miten asiansa hahmottaa? Kahdessa ja puolessa vuodessa on tapahtunut hirveän paljon ja se miten maailma on ympärillä, on mennyt toiseksi. Onhan se muuttanut tapaani muodostaa mietteitä. Sanat on saumoista vinot. Lähtöhetkestä on kauan, mutta onneksi täällä vielä muutamia tuttuja liikkuu niiltäkin ajoilta asti.

27.8.06

Kuvaputken kelmeässä kajossa

Nyt testataan ketkä ovat todellisia Silmänkääntövankila-faneja ja ketkä vain väittävät! Lukijoiden melko selkeästä mielenilmaisusta huolimatta (toistakymmentä lopettanuttta blogilista-tilaaja kolmessa viikossa on kohtalainen kato...) jatkan viitoittamattomalla tielläni tuttuja kuvioitani ja osallistun neljännen kerran samaan meemiin! Tällä kertaa aiheena tv-sarjat, nuo modernin maailman myytit ja legendat joilla meistä jokaista on enemmän tai vähemmän kasvatettu. Hey-ho jne.

1. Tv-sarja joka muutti elämäsi
Twin Peaks. Ensikosketukseni taiteilijaan nimeltä David Lynch, ja jotain peruuttamattomasti muuttui minussa. Peaks on yksi suurimpia vaikuttajia minun tavassani kokea ja käsittää fiktiivisiä maailmoja ja kertomuksia; yhtä aikaa vilpitön ja ironinen, häpeämättömän naiivi ja välillä säälimätön, jopa sietämättömän ahdistava. Humoristinen. Kaunis. Minulta katoavat sanat... Twin Peaks muutti myös amerikkalaisen tv-sarjan käsitteenä, eikä ilman sitä olisi varmasti yhtäkään 90-luvulla ja myöhemmin startanneista "laatusarjoista" (jollaiseksi käsite on vakiintunut) ainakaan sellaisena kuin ne olemme oppineet tuntemaan. Viime talvena ostin ykköskauden DVD:llä, kunhan kakkoskausikin joskus julkaistaan, sitten ostan sen.

2. Tv-sarja jonka olet katsellut yhä uudelleen
Twin Peaks. Ensimmäinen esityskerta Suomessa (olisinko ollut neljäntoista?) oli vaillinainen, samoin uusinta vuonna 1995(?), vasta 2000/2001 sarja näytettiin ensi kerran kokonaan. Tuolloin nauhoitin sen, paranee kuin viini joka katselulla. Miten sen voisi selittää kellekään joka ei koe samoin? Sarjassa on kotiinpaluun tunnelmaa. Voitaneen kuitenkin mainita myös Simpsonit, joita aikoinaan nauhoittelin ensimmäiseltä kahdeksalta tuotantokaudelta parisenkymmentä vhs-kasettia täyteen, ja jotka ovat vuosien kuluessa täyttäneet kymmenet turhautuneet tyhjät hetket.

3. Tv-sarja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle
Twin Peaks kai. Ellei sitten olisi mahdollista saada Päivien viemää yhtenä kokonaispakettina, se riittäisi pidempäänkin oleskeluun, koska 40 vuotta päivittäistä sarjaa on monta jaksoa. Olisipa sitten lopuksi sukukuvioista kunnolla selvillä.

4. Tv-sarja joka sai sinut nauramaan ääneen
Viittaan edelläkin mainittuihin Simpsoneihin, mutta hekään eivät pärjää suomalaiselle tietotaidolle tässä. On se kumma; siinä missä elokuvarintamalla kotimaassa ei ole koskaan onnistuttu komediassa (eikä juuri muussakaan, toim huom) on täällä tv-puolella olemassa silkkaa neroutta: Lapinlahden lintujen kolme ensimmäistä sketsisarjaa vuosilta 1989-1992. Tänä syksynähän nuo ovat DVD:lle myös tulossa, mikä huojennus ettei enää tarvitse vaalia niitä rispaantuneita ja harmillisen vaillinaisia videokasetteja, joille nuo on aikoinaan taltioinut. Kun lukiovuosina kaikki muut fanittivat tuolloin pinnalla ollutta Kummelia, minä ja pari kaveria ylenkatsoimme heitä heitellen iskulauseita kaikkien jo silloin unohtamista Lintu-sketseistä. Me olimme luokan outoja.

5. Tv-sarja joka sai sinut itkemään
Ei ihan, mutta lähellä oli kerran. Twin Peaks, yksi kohtaus toisen tuotantokauden alussa. Ehkä se vaati sen, että tiesi jo kaiken mitä oli tulossa.

6. Tv-sarja jonka toivoisit olevan tehty
Hm, ei minulla taida olla sellaista. Tv-sarjoja on liikaakin.

7. Tv-sarja jota mielestäsi ei olisi pitänyt tehdä
Sanottakoon, että Simpsonien väkisin hengissä pitäminen olisi saanut loppua jo ainakin viisi vuotta sitten. Mutta toisaalta, eipä se minua häiritse; minulla on monta kasetillista materiaalia ajalta jolloin sarja oli vielä iskussa.

8. Tv-sarja jota tällä hetkellä katsot
En oikeastaan nykyisin enää liiemmin tv:tä katso. Päivien viemää pyrin keskimäärin kolmesti viikossa näkemään, se viihdyttää minua kuin ei juuri mikään fiktio enää nykyisin. Voisi sitä joku obsessionakin pitää, mutta pikemminkin kyseessä on jatkuva viehätys sarjan yksiulotteiseen maailmankuvaan ja sen parissa räpisteleviin paperinukkehahmoihin, jotka on kaikki heitetty keskellä häpeämättömän mediatietoista juonta. Ne sarjamurhaajat ja lentävät lautaset, mikrosirut aivoissa ja ihmiskloonit... Jaa no, katsonhan minä myös Salaiset kansiot -uusintoja Subilta, ja lokakuussa palaa ruutuihin Mullan alla, mitä kovasti odottelen.

9. Tv-sarja jonka olet aikonut katsoa
Onhan noita. Lukuisat kehutut laatuteokset kuten West wing, Deadwood ja Carnivale ovat jääneet kokonaan näkemättä, tuleekohan heitä edes enää? Myös muutaman vuoden takainen Irtiottoja jäi suosiolla sivuun, ajattelin että en kyllä mihinkään kotimaiseen draamaan sentään alennu. Vaan on sitäkin myöhemmin kehuttu... Niin ja se minua on harmittanut etten aikoinani nähnyt Fast showta kuin puolikkaan yhtä jaksoa. Se vaikutti hauskalta.

Oikeasti olen kyllä sitä mieltä että televisiosta tulee ihan liikaa ohjelmaa.

24.8.06

Stand back ma'm, this ain't for ladies

Kuten viimeksi sanoin, jatkan edellisen meemeilyn variointia muihin medioihin ja täytän kyselyn tällä kertaa elokuva-aiheisesti kysymyksiä sopivaan suuntaan muokaten. Saa ottaa levitykseen.

1. Elokuva joka muutti elämäsi
Nytkin on todettava ettei tähän kysymykseen voi vastata. Eikä elokuva kai maailmaa voisi muuttaakaan. Elokuva on... vain elokuvaa. Se ei koskaan voi aiheuttaa samalla tavalla järisyttäviä tunteita kuin kirja tai musiikki. Poislukien David Lynchin tuotanto.

2. Elokuva jonka olet katsellut yhä uudelleen
Mel Brooksin Spaceballs on takuulla useimmin näkemäni elokuva, vaikken ole sitä varmaan pian kymmeneen vuoteen enää katsonut. Mutta nuorempana, aina uudelleen. Olin katsonut elokuvan ainakin kymmenen kertaa ennen kuin lopulta näin Star warsin, hirveästi pettyneenä. Ei se alkuperäistrilogia kerta kaikkiaan pääse lähellekään Avaruusboltseja.

3. Elokuva jonka tahtoisit mukaan autiolle saarelle
Jos Quentin Tarantinon Kill Billit lasketaan yhdeksi elokuvaksi niin se sitten. Tai no, ehkä kuitenkin Lynchin Mulholland Drive, sille voisi sitten keksiä kaikessa rauhassa yhä uusia ja uusia tulkintoja ja merkityksiä.

4. Elokuva joka sai sinut nauramaan ääneen
Kaksi koulukuntaa: amerikkalainan ja brittiläinen. Jenkkihuumori on parhaimmillaan Zucker-veljesten mestarillisissa kreisikomedioissa, joiden parasta antia ovat kaksi ensimmäistä Alastonta asetta ja niitäkin nerokkaampana nuoren Val Kilmerin tähdittämä Top secret. Aina toimii! Sittenkin lähempänä sydäntä on Monty Python -kaksikko Holy Grail ja Brianin elämä. Aiheuttavat oikeassa seurassa hysteriaa. Kala nimeltä Wanda toimii sekin joka kerta, ja onhan se melkein Python-leffa sekin. Suomalaiset leffat eivät ole koskaan naurattaneet, paitsi tahattomasti. Sekin vaihtuu yleensä itkuun ennen lopputekstejä.

5. Elokuva joka sai sinut itkemään
David Lynchin Elefanttimies. Hyväuskoisen ja -sydämisen ihmisen häikäilemätön hyväksikäyttö kävi sielun päälle. Muista liikutuksen tilaan saattaneista tulee mieleen ainakin Lynchin Twin Peaks: Fire walk with me ja Lars von Trierin Dancer in the dark, tuo ahdistuselokuvista ahdistavin, joskin se alkaa olla jo siinä rajoilla ettei ammu yli.

6. Elokuva jonka toivoisit olevan tehty
Olisi kiva jos se nuorina miehinä kotipitäjässä kuvaamamme toimintapätkä olisi valmistunut. Minä ja ohjaaja väsäsimme käsiksen, ohjaaja piirsi storyboardit, oli kuvaaja, näyttelijäjoukko ja musiikintekijätkin valmiina. Lopulta purkkiin saatiin vain pätkät joissa ajetaan kevarilla sataakahtakymppiä kylänraitilla ja ammuskellaan ampumaradalla ihmisen näköiseen tauluun. Jaa no olisi sekin ollut kiva että David Lynch olisi toteuttanut 80-luvulla suunnittelemansa projektin Ronnie Rocket. Löysin aikanaan jostakin BBS:stä alustavan käsikirjoituksen, tuntui hienolta. Lynch ja cyberpunk olisi ollut hyvä yhdistelmä.

7. Elokuva jota mielestäsi ei olisi pitänyt tehdä
Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta. Se trilogia oli virhe. Oli niin hienoa, että vielä 2000-luvun viihde-elektronisella aikakaudella oli olemassa kirja, jota fanitettiin ympäri maailmaa, joka keräsi yhteisöjä ja harrastajia. Not so anymore. Tästä eteenpäin Sormusten herra on suurimmalle osalle ihmisiä aina ensin elokuva, kirja vasta sitten. Trilogiasta olen nähnyt ykkösosan, enempää ei tarvinnut. Hollywoodille kelpaa raha.

8. Elokuva jonka viimeksi näit
Lars von Trierin Manderlay. Kuten jo aiemmin sanoin, ihan ok, mutta kuitenkin heikoin näkemistäni Trier-teoksista. Dogville lienee ylittämätön, mutta myös Idiootit vaikutti. Tietenkin on itsestään selvää, että tällä tanskalaisohjaajalla on vakavia henkisiä ongelmia, mutta kenelläpä todellisella taiteilijalla ei.

9. Elokuva jonka olet aikonut katsoa
Tulee mieleen kaksi: Lucile Hadzihalilovicin Innocence ja Chan-wook Parkin Oldboy. Molemmat kävivät kuluneen vuoden aikana Turussa teatterissakin ja kovasti olin menossa mutten sitten lopulta viitsinytkään. Kertoo ehkä jotain yleisestä suhtautumisestani elokuviin.

23.8.06

Crescendo!

Mahtavaa, lisää meemejä. Bongaan tämän Janilta, ai minkä siis, no hiljakkoisen kirjakyselyn musiikkiversion. Minulla on palava halu kertoa näistäkin mieltymyksistäni teille, let's go:

1. Levy joka muutti elämäsi
Sellaista ei ole. Kokoelmastani löytyy hirmuisesti levyjä joista pidän, joistakin pidän niin paljon että fyysisesti liikutun. Mutta ei kai mikään ole tosissaan muuttanut elämääni mihinkään suuntaan? Jossain mielessä Absoluuttisen Nollapisteen Muovi antaa periksi, joka varmaan enimmin vapautti musiikkimakuani liikkumaan laajoihin suuntiin ja voimallisemmin myös kohti kotimaista. Ehkä myös voitaisiin mainita Pink Floydin Division bell, joka toki on melko paska albumi, mutta oli ensimmäinen kuulemani Pink Floyd ja herätti kiinnostuksen bändiin, jonka tuotantoa löytyy nykyisin levyhyllystäni määrällisesti eniten.

2. Levy jonka olet kuunnellut lähes puhki
Tämä onkin mielenkiintoinen kohta. Näes, minulla on sellainen outo taipumus, että vaikka pidänkin itseäni aktiivisena musiikinharrastajana ja minulla on laaja kokoelma genrejen kirjoa, en kuuntele musiikkia mitenkään jatkuvasti. Minulla musiikki ei soi koko ajan taustalla, soitan päivässä yhden tai kaksi levyä. Hiljaisuus on sittenkin aina parempi vaihtoehto. Tämä pätee erityisesti niihin levyihin, joita ihan vilpittömästi rakastan; nämä kokoelmani suursuosikit, palvotun teoksen asemaan nousseet merkkiteokset kuuntelen keskimäärin vain kerran vuodessa, monet harvemminkin. En halua pilata nautintoa voimasoitolla. Absoluuttisen Nollapisteen Suljettu on maailmanhistorian hienoimpia äänitteitä edelleen - kuuntelin sen varmaan viimeksi vuonna 2004. Mutta mitä siis ovat ne eniten soineet levyt? Jonkinlaista hyvänmielenmusiikkia kenties, kevyttä mutta toimivaa, taidokasta muttei liian syvällistä, ei liian koskettavaa... Olisinkohan ihan väärässä jos arvioisin, että useimmin kuuntelemani levyt ovat Lapinlahden lintuja? Ainakin albumit Tähdet kertovat ja Elämä janottaa saattaisivat sopia vastaukseksi tähän.

3. Levy jonka tahtoisit mukaan autiolla saarelle
Hmm. Yksikö vain? Lainaten Jonin vastausta tuohon taannoiseen kirjakyselyyn, alkaa siellä saarella olla nettikyselyistä jo niin paljon tavaraa että mahtuukohan sinne mitään levyä enää mukaan. No, ottaisin varmaankin Danny Elfmanin johtaman Boingon (joka toiseksi viimeiseen albumiinsa asti tunnettiin nimellä Oingo Boingo) viimeisen albumin Boingo. Se kun sisältää kaiken tarpeellisen: kitaravallia, heviä orkestraatiota, lapsikuoroa, hillittömiä laulusuorituksia, Beatles-coverin, rönsyvää melodiaa ja sanaa. Olen joskus sanonut sen olevan kokoelmani paras levy enkä näe toistaiseksi syytä perua puheitani.

4. Levy joka sekoitti kuulasi
On pakko myöntää, että on vieläkin vaikea hahmottaa miten PMMP:n viimevuotinen julkaisu Kovemmat kädet minuun upposi. Kun hurahdustani epäiltiin vain hetken huumaksi, aloin tähän itsekin uskoa. Jonkinlainen friikki paheviehätys? Vaan ei. PMMP iskee edelleen kovemmalla kädellä. (heikko) Täysin toista kuin mikään muu levy kokoelmassani, I love it anyways.

5. Levy joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin
Nick Caven No more shall we part. Tai ei nyt ihan kyyneliin sentään, mutta syksyllä 2001 kyseinen äänite aiheutti minulle lähes hysterian kaltaisen tilan toistuvasti. Oh Lord, oh my Lord!! Väänsin äänenvoimakkuutta niin ylös että ylioppilaskyläasunnon kipsiseinät rakoilivat ja irtauduin äänenvoimakkuudella ruumiistani, leijuin keskellä musiikkia, joka kaikkialta tulvi jokaiseen soluuni. Myöhäiset anteeksipyynnöt silloisille naapureille. Toisaalta mainittava on jälleen myös Absoluuttinen Nollapiste ja Suljettu. Ahdasmielisen pikkukylän sisäänpäinlämpiävyys on levyn loppuhuipennuksessa niin hyvin esiin tuotu että sielua kylmää, hyvällä tavalla toki sentään.

6. Levy jonka toivoisit tulleen äänitetyksi
Melkein vuosi sitten perustin jo parin kaverin kera bändin, mutta ensimmäiset treenitkin vielä odotuttavat itseään. Kyllä me tästä vielä studioonkin ehdimme. Sitä odotellessa.

7. Levy josta toivot ettei sitä olisi koskaan äänitetty
Minähän ainakin yritän kovasti elää "kukkikoon joka kukka" -periaatteen mukaan, mutta mitä enemmän ikää kertyy, sitä suurempaa inhoa tuottaa hiphop-niminen äänisaaste. En voi sille mitään. Se kuvottaa minua, eikä vain musiikkimuotona vaan kaikkine ideologioineen ja kuvastoineen erityisesti. Jos populaarimusiikin historiassa on jokin sellainen äänite, jota kutsutaan "ensimmäiseksi rap-levyksi", voisin melkein toivoa ettei sitä olisi koskaan tehty. Ehkä sitten olisi jäänyt se muukin tuuba tulematta markkinoille. Tosin sitten meillä ei olisi myöskään Raptoria ja Tulenkantajia, suomalaisista sentään löytyy tälläkin saralla pari onnistunutta toimijaa.

8. Levy jota parhaillaan kuuntelet
Kuten jo aiemmin totesin, minulla ei taustalla yleensä soi mitään. Ehdin kuitenkin tuossa aamukahvia hörppiessä kuunnella Kill Bill 2 -elokuvan soundtrackin, hieno kokonaisuus (tosin ykkönen vielä hienompi), kunhan sormi ehtii stop-napille ennen viimeistä kappaletta.

9. Levy jonka olet aikonut kuunnella
Niitä on valehtelematta satoja. Maailmassa on ihan liikaa levyjä, ei niitä kaikkia ehdi. Viime kuukausina on tosin mielessä toistuvasti käynyt että pitäisi ostaa Ulverin kakkosalbumi Kveldssanger. Saa nähdä. Hankittavien lista on parissa vuodessa venynyt rahatilanteeseen nähden ikävän pitkäksi.


...Nonih. Tämä oli tässä, ja sitten vain tekemään samaa kyselyä taas uusin kohtein. Ainakin elokuvista ja tv-sarjoista tämä varmaan vielä tullaan näkemään, jos ei muualla niin täällä. Kuka keksii lisää? No hö, blogeihinhan tämä pitää myös ehdottomasti soveltaa. Näissä merkeissä nähdään.