Sieltä se taas tuli. Ehdin jo ihmetelläkin miten on koko syksyn ollut suhteellisen positiivinen olo, minun mittapuullani jopa kohtalaisen reipaskin, välillä. Ja sitten eilisaamuna leijaili taivaalta hiutaleita. Tuumasin ettei muutamalla niin väliä, mutta ne eivät loppuneet. Iltapäivällä naapurin puutarhapöydän päälle kertynyt lumipatja oli noin 15 sentin paksuinen ja mieliala kolisi kuin puisessa arkussa syvään mustaan kuiluun. Tämä käy joka vuosi vaikeammaksi. Tilhien itsemurhaparvetkin saapuivat päivän verran lumen jälkeen, ne valmistautuvat tappamaan itsensä varmasti juuri meidän ikkunoitamme vasten. Kissa tulee hulluksi, minä vedän köyttä kaulaan, sielut iskee tulta, sammuu satavuotinen silmä.
Ja sittenkin.
Jostain huokosista kihoava selkäydinmehu kertoo viimeisistä sisunpisaroista. Ajattelin että kun ottaa minuutin kerrallaan niin äkkiähän tämä talvi menee. Vaikka huomaa puristaneensa kahvimukin pirstoiksi kämmenessään voi lohduttautua sillä että ainakin on vielä jäljellä sisäinen raivo. Vain lampaat teuraaksi jonottavat, ja jos minä tästä talvesta taas selviän, minulla on varmaan edessä ihan kiva kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti