21.1.17

Lokakuu 1990

Oletan että syksyn 1990 tapahtumia puitiin jossain määrin koulussakin. Koska kuohuuhan maailmalla: Kuwaitissa soditaan, Saksat yhdistyvät, Neuvostoliitto on mullistuksen kourissa, itäblokin maat kurottavat länteen. Mutta ehkä kasiluokkalaisena ei silti ihan tajunnut asioiden merkitystä. Toki nuo olivat tapahtumina kiinnostavia; siinä määrin kun maailman tapahtumat aina. Jotain kerrottavaa. Asioita ja reaktioita niihin. Sitä suurta ja etäistä, mikä aina tapahtui 5000 asukkaan länsisuomalaisesta paikkakunnasta nähtynä jossain hyvin kaukana muualla. Mutta ainakin historiantunnit olisivat olleet oivallisia foorumeja noiden asioiden käsittelyyn, ja voi olla että niin tehtiinkin, meillä oli tämän vuoden ajan hissanopettajana kerrassaan omituinen heppu nimeltä Timo. Mies tuli paikkakunnalle jostain isommasta kaupungista, opetti vuoden verran historiaa, siirtyi sitten opinnonohjaajaksi, jota virkaa taisi hoidella pitkäänkin. Hän oli viihdyttävä. Kirjoittaessaan tunnin asioita taululle hän havainnollisti niitä koomisin tikku-ukoin. Hän muistutti sketsihahmoa ainakin kun vertasi siihen nuupahtaneeseen joukkoon kansakoulunaikaisia kansankynttilöitä, joista yläastelukion henkilökunta muuten koostui: Timo oli melko lyhyt ja pyöreä, pukeutui puvuntakkiin ja puhui kirjakielen ja standup-komiikan välimuotoisesti. Käsittelimme kasiluokan aikana toista maailmansotaa, ja silti tunnit olivat välillä yhtä naurumyrskyä. Näin kirjoitettuna kuulostaa ehkä hieman kierolta, mutta asiat jäivät mieleen.

Vapaa-ajan vietän, kuten saagan edellisosista on voinut päätellä, kuusnelosen parissa. Huoneeni muodostuu linnakkeeksi. Ovi ja ikkunaverhot ovat yleensä kiinni. Pöytä täyttyy disketeistä, koulukirjat leviävät sinne mihin sopii, sarjakuvilla täytetyt lehtikotelot painavat hyllyjä vinoon. Pitsivarjostiminen kattolamppu (huone oli alunperin vanhempien makuuhuone) ei kauheasti valaise, yleistunnelma on hämärä. On kirjoituskone ja nurkissa vielä leluja, joille ei muuta sijoituspaikkaa toistaiseksi löydy. Punainen räsymatto, jossa valkoisia koirankarvoja. Nirskahteleva konttorituoli, jonka äiti on joskus pelastanut työpaikalta, ja jonka tuttavaperheen isä on pajassaan uudelleenverhoillut. Sama tuoli muuttaa kanssani Turkuun, ja taitaa vasta Yo-kylässä 2000-luvun puolella lopulta lentää totaalisen hajalle menneenä roskiin.

Minä ja Joonas olemme molemmat haalineet jo muutaman kontaktin ulkomailta, ja upouusiakin pelejä kopsahtelee jo harvakseltaan postilaatikkoon. Lisäksi molemmilla on ainakin yksi samanhenkinen kaveri myös omalla paikkakunnalla: minä kopsailen kamaa Petriltä, joka levyaseman ja 64-scenen maailmaan minut alkujaan tutustutti. Mutta Joonaksen kanssa tästä puuhasta tulee se keskeinen ajanviete. Kopsailemme toisillemme pelejä, joita posti sitten kuljettaa Pirkanmaan ja Pohjanmaan välillä. Kirjoittelemme kuusnelosella kirjeitä (sellaisilla ohjelmilla kuin Futurewriter 2 ja Legend-writer!), joita juuri äsken lueskelin emulaattorin kautta. "Kirje" on kai laaja käsite. Ennemmin tuotokset ovat sarja huudahduksia, hetkellisiä assosiaatioita ja kommenntteja johonkin nyt jo unohtuneeseen. Mutta sentään löysin 30.10. päiväämäni listauksen peleistä, joiden parissa olen syksyn aikana viettänyt eniten aikaa:

1. Midnight Resistance
2. Krakout Professional II (alkuperäinen Krakout oli kai jo niin puhkipelattu, että tahkosin tätä hakkerien väsäämää epävirallista versiota)
3. Traz
4. Speedball
5. Denaris
6. Space Rogue

Jos luin tuolloin kirjoja, siitä ei ole merkintöjä missään. Todennäköisesti Kingiä ja Koontzia on ollut yöpöydällä, sarjakuvissa pysyttelin edelleen Marvelin parissa, mutta Hämähäkkimieheen olin jo kyllästynyt. Tilasin Rautakirjan tilauspalvelun kautta Jenkeistä Daredevilin, jota sitten vuoden verran kotiin tulikin. Lehdestä vastasivat tuolloin Ann Nocenti ja John Romita Jr, ja kama oli mullistavan surrealistista. Totaalisen toista maata kuin mitä Suomessa oli DD:tä siihen mennessä julkaistu: Frank Millerin raa'an dekonstruktion jälkeen Nocenti ja Romita veivät Daredevilin hahmon ihan omiin sfääreihinsä, mutta alkuhämmennyksen jälkeen tykkäsin tuosta kaudesta kovasti. Lukeutuu omituisimpien Marvel-sarjakuvien joukkoon ehdottomasti.

Telkkarissa vaikuttivat tuolloin Lapinlahden Linnut, joiden järjestyksessä toinen sketsisarja, Maailman kahdeksan ihmettä, oli syksyllä ruudussa. Edellisvuotinen ensimmäinen sarja meni enimmäkseen ohi (kun se tuntui vähän liian ronskilta jotta sitä olisi viitsinyt kotona katsoa), mutta tätä tuli seurattua. Mopojengi Hurjat on tästä jäänyt monen mieleen. Tykkäsin biiseistäkin, ja tämä visuaalinen yhteys varmasti vaikutti siihen, että kun vuosia myöhemmin lopulta aloin lähestyä populaarimusiikin laajaa maastoa, tartuin Lappareihin. Suosikkibändejäni yhä, ja koko tuotanto on hyllyssä kyllä. Kuten ne Daredevilitkin. Ja ovat ne kaikki sadat disketitkin yhä vintinrapussa maalla, mutta tokko toimivat sentään. Jotain taidetta niistä voisi tehdä.

20.1.17

Party misses you

Sain kutsun illalliselle, sellaiselle juhlavammalle. Olen harvakseltaan tilaisuus-henkinen, mutta ajattelin että tällä kertaa varmaan kannattaisi mennä, jos ei muuten niin pikemmin, hyviä ja kiinnostavia tyyppejä kuitenkin paikalla. Sysäsin kutsun jonnekin ajatusten takamaille, fyysisesti siihen pinoon pöydän nurkalla joka kerää paperitavaraa ja myöhässä olevia laskuja. Jatkoin arkipäiväistä elämääni, johon pääsääntöisesti eivät kuulu tilaisuudet.

Seuraavan kerran muistin kutsun eilen, kun kutsuja soitti ja kyseli. Että kun se rsvp-päivämääräkin jo meni eikä miehestä kuulu. En osannut suoralta kädeltä sanoa; illallinen on ensi viikon perjantaina, ja perjantait ovat pahoja päiviä kun olen yleensä joko a) töissä, b) ...

Mutta lupasin tarkistaa pääsevyyteni ja ilmoittaa ensi tilassa. Pengoin kutsun esiin. "Tumma puku", siinä sanottiin. Avasin vaatekaappini ja sain todeta muistavani oikein: omistan farkkuja, pooloja ja ruutupaitoja. Avasin pukuvuokraamon sivut, katselin hintoja. Aloin epäillä etteivät tällaiset tilaisuudet ole ihan minua varten.

En ole oikein sellaista tyyppiä joka viihtyy paikoissa.

13.1.17

Pelipöydällä: Karuba

Kuten vannoutuneet lukijani tietävät, olen suuri lautapelien ystävä. Turussa niitä tuli pelattua porukalla paljonkin; nykyään aikuista peliseuraa löytyy vain satunnaisesti, mutta toisaalta tytär alkaa olla siinä iässä, että pistää isälle kampoihin jo vaativammissakin peleissä. Case in point: Karuba, pitkän linja pelidesignerin Rüdiger Dornin suunnittelema ja Haban 2015 julkaisema strategiapeli.

Poimin tämän Lautepelit.fi:n mainiosta puodista Kampista joulukuussa puhtaasti herätteenä. Olin etsimässä jotain ihan muuta (Stone age taisi olla vähän niin kuin tähtäimessä, mutta oli loppu), mutta tämän takakansikuvat tekivät vaikutuksen, ja kun kannessa tarra vielä kertoi että kyseessä on "Vuoden 2016 strategiapeli -finalisti", niin toivoin parasta, enkä pettynyt. (Karuba oli myös Saksassa yksi neljästä Spiel des Jahres -ehdokkaasta, mikä myöhemmin selvisi)

Karubassa jokainen pelaaja (kahdesta neljään) saa eteensä saaren, joka on jaoteltu koordinoituun ruudukkoon. Viidakkoon asetellaan neljä temppeliä, kukin pelaaja samaan ruutuun omalla kartallaan, ja rannalle neljä seikkailijaa, nämäkin samoille paikoille joka kartalle. Pyrkimyksenä on saada jokainen neljästä seikkailijasta omanvärisensä temppelin luo. Tämä tapahtuu asettamalla saarelle reiteiksi laattoja, joista muodostuu polku. Jokaisella on omat laattansa, numerojärjestyksessä muilla paitsi pelin johtajana toimivalla pelaajalla, joka nostaa satunnaispinosta yhden laatan kerrallaan, kertoo sen numeron, ja näin jokainen saa samanlaisen laatan aina samalla vuorolla. Ja tähän pelin sattumaosuus sitten jääkin: vaikka palat tulevat pinosta randomisti, on jokaisen harkinnassa miten sen omalle laudalleen asettaa, vai asettaako lainkaan: laatan voi myös hylätä, ja jossain vaiheessa niin on pakko tehdäkin, sillä vain hylättyjen laattojen myötä lähtevät seikkailijat askeltamaan temppelilleen. Välillä viidakkoon ilmestyy houkuttimeksi kultaa ja kristalleja, joita kiiluvasilmäinen aarteenhamuaja voi pysähtyä poimimaan; paitsi ettei kannata jos peli alkaa olla pitkällä.

Karuba on erittäin helppo oppia (taaskaan ohjeet eivät ole ainakaan liian selkeät, mikä on nykylautapeleissä yleinen ongelma), ja jo parin pelin jälkeen alkaa hahmottaa oivalliset reititysstrategiat. Tavallaan Karuba on aika pasianssimaista näpertämistä, mutta sitten taas toisaalta on syytä pitää silmällä tois(t)enkin saarta. Vähintäänkin jos reitit valmistuvat suht tasatahtiin (mitä ei läheskään aina tapahdu), voi olla merkitystä sillä minkä värinen seikkailija lähtee liikkeelle kenelläkin ensin. Temppelilleen ensimmäisenä ehtinyt sininen saa viiden pisteen sinisen aarteen, toisena kolmen pisteen ja niin edelleen. Peli päättyy kun joku saa kaikki neljä seikkailijaansa temppeliin tai kun laatat loppuvat. Sitten lasketaan pisteet.

Sälää Karubassa on ihan riittävästi. Reittilaattoja 4 kertaa 36, temppeliaarteet, puiset seikkailijat ja temppelit, ja päälle läjä oikein kivan näköisiä kulta- ja kristallikimpaleita. Peli on nopea. 40 minuuttia, sanotaan laatikossa, mutta kahden pelaajan pelin tempaisemme tyttären kanssa hyvinkin vartissa, eikä peliaika todennäköisesti juuri kasva kolmella tai neljällä ottelijalla, koska toiminnot tapahtuvat samanaikaisesti joka laudalla. Nurisemista tulee lähinnä siitä, että joka pelin jälkeen on muiden paitsi yhden järjestettävä laattansa numerojärjestykseen, mikä on vähän tylsää, mutta minkäs teet. Itse tykkään Karubasta kovasti, oikeastaan parin viikon pelaamisen jälkeen jopa aika lailla kovemmin kuin miltä aluksi vaikutti. Reittien optimointi on koukuttavaa, ja "vielä yksi peli" -efekti on voimallisesti läsnä kun tämä on kaivettu esiin. Myös kymmenvuotias tykkää, varsinkin kun voittaa: tuossa ohessa tyttären aivan samperin elegantti voittosaari. Omaa päämäärätöntä räpellystäni kyseisestä matsista en nyt tähän laita päivää pilaamaan.

7.1.17

Kuosivatkaus

Jassoo, kolmentoista vuoden silmänkääntövankeuden jälkeen saatiin modernimmat tapetit seiniin. Mikäs sen mukavampaa! Varsinkin kun tähän aikaan kalenterista on tapana ollut katsastella noita menneitä kahtatoista kuukautta sellaiseen kulttuurielämystenlistaushenkeen. Omalla kohdallanihan tämä varmaan jo vuosikymmen sitten taantui kirjaluetteloksi, ja sehän sopii, kun kirjallisuuden parissa nykyään (taas) pähkäilen enemmänkin kuin vain kirjaston vakioasiakkaana. Muutamia kivoja asioita vuoteen osui tämän aihepiirin tiimoilta: tammikuussa olin Turun pääkirjastossa kirjailijavieraana, elokuussa Urjalassa meitä esikoiskirjailijoita oli iso liuta semi-narinoimassa. Hyviä tyyppejä enemmän kuin mitä muutamassa päivässä ehti kunnolla tutustua, ja kirjallista keskustelua, mikä yleensä uuvuttaa minua henkisesti, mutta nyt ei ehtinyt, kun oli niin kamalasti kaikkea muutakin.

Mistä pääsemmekin kiinnostavimpiin vuoden 2016 aikana lukemiini kirjoihin. Pari isompaa projektia leimasi vuotta: alkuvuodesta Harry Potterit, jotka tempaisin siksi että tytärkin löysi sarjan ja uppoutui siihen juuri sillä innolla jolla yhdeksänvuotiaana hyviin kirjoihin uppoudutaan. Luin sitten tosiaan minäkin, ja vaikutuin; maineensa tuo järkäle on ansainnut - tosin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Potterista on tulossa samanlainen ikuisesti lypsettävä tuotesarja kuin joku starwars on, mikä on sääli. Se toinen projekti oli Urjalan esikoislaisten teokset, joista osan ehdin ahmaista kevät-kesällä ennen seminaaria, lisää olen lueskellut sitä mukaan kun on vastaan tullut itse tapahtuman jälkeen, joitakin ostin omaan hyllyynkin. Hyviä, jopa pirun vaikuttavia teoksia yksi toisensa jälkeen, enkä ala heitä tässä nyt erottelemaan, mutta jos ihan pari kolme pitää nostaa, niin Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut, Antti Ritvasen Miten muistat minut ja Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kolisivat niin kovaa että tuntui. Niin ja Hiltusen Simon Lampaan vaatteissa! Ja ihan liioittelematta jokainen - oli vähän sellainen olo että on totisesti kovan luokan tekijöiden keskellä siellä.

Muista kirjoista mainittakoon heti viime tammikuun alussa lukemani David Mitchellin Number9dream, joka livahti lähelle kaikkien aikojen hienoimpia lukukokemuksiani. Aiemmista lukemistani Mitchelleistä Pilvikartasto oli ok ja Black Swan Green aivan mahtava - mutta tästä viimeisimmästä voisin kuvitella että miehen on vaikea parantaa. Onhan ne loputkin nyt silti luettava. Michel Faberin The Book of Strange New Things oli hieno ja erikoinen romaani sekin, ja John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen aivan hengästyttävän upea löytö kirjastosta. Mieheltä on muitakin suomennoksia, mutta niistä olen kuullut vähän ristiriitaisia mielipiteitä - taisin vahingossa osua heti kättelyssä tekijän parhaimpaan. No, pitää tutustua muihinkin kun ehdin. Muista ruotsalaisista mainittakoon Liza Marklundin Annika Bengtzon -dekkarit, jotka luin suurimman osan viime vuoden aikana. Sarja oli puolivälissä parhaimmillaan, pari kolme viimeistä osaa menivät vähän liikaa olemisen tuskan puolelle. Heitetään loppuun vielä muutama kotimainen nimi: Marko Hautalan Kuokkamummo oli vähän kököstä nimestään huolimatta yhtä hyvää Hautalaa kuin aiemmat, ellei parempaa. Riivatun tunnelmallinen kirja. Alexandra Salmelan Antisankari jäi mediassa rikollisen vähälle huomiolle, varsinkin kun hänen palkittuun esikoiseensa vertaa, mutta oli kirjana minusta parempi. Julma ja hauska. Ja sitten tietysti Tommi Liimatan Jeppis 2, joka ei ollut yhtä hyvä kuin ykkösosa, mutta kelpo teos kuitenkin, ja taas paikoitellen piinallisen tuttu kuvatessaan oman ikäluokkani pojankloppien elämää 80-luvun lopulla.

Huh, onhan tuossa. Tietokirjoja en nyt ala ihmeemmin listata, mutta ahmimpa niitäkin. Varmaan yksi mieleenpainuvimmista oli Kauppinen-Oinaala -kaksikon Talvivaaran vangit, aika kylmäävä. Jollain tavalla tekstin kanssa tässä on ollut joka tapauksessa tekemisissä ikään kuin koko ajan. Onnistuin viettämään kuuden viikon kirjoittajavapaankin töistä, joka meni mukavasti maalla. Aamut kirjoitin, päivät tein ulkohommia, ja kun oli lämmin syyskuu, istuin illat löhötuolissa kuistilla lukemassa Georges Perecin romaanijärkälettä Elämä Käyttöohje. Kymmenisen vuotta sitten sen viimeksi luin, mutta taisi olla keskittymisvaikeuksia silloin; nyt kirja avautui ihan uudella tavalla, ja miten uskomattoman häikäisevällä. Niin vaan tämäkin lienee lempiromaanejani, olipa itse asiassa harvinaisen hyvä kirjavuosi tuo viime.

Musaa en enää ostanut lainkaan, se on jäänyt, Spotifyyn vähän yritin tutustua, muttei oikein ollut minun juttuni. Leffoja katselin sen verran, että tyttären kanssa käytiin Potter-elokuvat kirjojen jälkeen läpi (kummitäti lainasi), ja Studio Ghiblin animaatioita myös; hyvää lauantai-iltojen vietettä ovat. Itsekseni katselen vain tv-sarjoja. X-Files on nyt edennyt seiskakauteen, Lostin katsoin vuoden aikana kokonaan ja oli paljon parempi sekin kuin muistin, vaikka muistin hyväksi. Doctor Whota etenen tietysti, sen sellaista.

Jos nyt vielä jokin vuotta leimannut asia mainittakoon, niin lautapelit palailivat jotenkin yllättäen elämään ihan tuossa loppuvuodesta, syynä etupäässä Töölön kirjaston upea pelihylly, josta napattiin kokeiluun ainakin Stone Age (oikein tyylikäs worker placement -peli), For Sale (nopea ja hauska joutoajantappaja), Battlesheep (simppelin näköinen perhepeli, mutta julmetun koukuttava ja strategiointiin kannustava) ja sokerina pohjalla Taru sormusten herrasta -kaksinpeli, joka häikäisi yksinkertaisella toimivuudellaan, ja jossa juuri kymmenen täyttänyt pelaaja oppi nopeasti niin oivalliseksi strategistiksi, että oli siinä isällä haastetta, taisin voittokerroissa jäädä lopulta toiseksi. Joululahjaksi hommattiin ihan omaksi Karuba, mistä lisää ehkä jopa täällä lähiaikoina, katsotaan nyt. Löysinpä tuossa myös Board Game Arenan, jossa olen nyt kirjoilla ja pelailemassa. Mitä oivallisin sivusto meille lautapeleistä suuresti pitäville erakoille.

Että semmoinen vuosi. Ei huono lainkaan. Tästä voi olla suunta vain alas ja lujaa.

2.1.17

Syyskuu 1990

Tavallaan lienee sopivaa, että tähän kohtaan tarinan eteneminen pitkäksi aikaa pysähtyi, koska jossain mielessä hukkasin itsenikin syksyllä 1990. Katosin hitaisiin tietoverkkoihin. Ei kukaan ollut internetistä vielä kuullutkaan, mutta posti kulki, ja ihmisiä ja yhteisöjä etsivä sellaisia kyllä löysi tuolloinkin. Jo keväällä vaikutuksen tehnyt sceneksi kutsuttu Commodore 64:n alamaailma löytyy lopullisesti syyskuun aikana, kun saan ensimmäiset vastaukseni niiltä joiden osoitteisiin olen yhteydenottoja heitellyt. Ensimmäisen ulkomaailmasta saapuvan diskettini koskaan saan Uudesta-Seelannista; tämän jälkeen toiminta keskittyykin melkein välittömästi Euroopan puolelle, missä 80% scene-toiminnastakin tapahtuu. Australiassa on oma pieni faktionsa, ja jenkit tehtailevat omia demojaan ja hakkerointejaan ihan aktiivisestikin, mutta USA-scene on oma sisäpiirinsä eikä läheskään yhtä suuri kuin Euroopan vastaava.

Myös Joonas päivittää kalustoaan syksyn tullen levyasemalla, ja aivan kuten sarjakuvien keräilyyn vuosi pari aiemmin, ryntäämme kuusnepan alamaailman valloitukseen yhteistuumin. Vielä tässä vaiheessa kyse on lähinnä peleistä tietenkin. Mutta taustalla, tiedostamattomana, on riemu jonkin itselle sopivan yhteisön löytymisestä. 13-vuotiaana ihminen totisesti kaipaa paikkaa johon kuulua, ja miellyttäähän sekin, että tämä "oma juttu" on melkein kaikille samanikäisille tuntematon maailma. Erilaisuus on tärkeää, enkä jaksa välittää siitä, että tämä erilaisuus johtaa omalla kohdallani entisestäkin jyrkempään vetäytymiseen omiin oloihini. Tietokoneen ääressä istuminen on etupäässä yksinäistä puuhaa. Levyjen kopsailussa kuluva aika alkaa tässä syksyn mittaan hiljalleen kasvaa, ja postimaksuihinkin alkaa kohta upota rahaa. Seuraavan vuoden aikana hyväksi havaittavasta "teippiä postimerkkien päälle" -tempusta emme ole vielä kuulleetkaan.

Tapahtuuko koulussa mitään merkittävää? En enää tiedä. Isoon muistikirjaani en kirjoita muuta kuin yhden innostuneen merkinnän postin maailmalta tuomista levykkeistä. Muistelen etten enää jaksa panostaa läksyihin. Hyviä koearvosanoja jonkinlaisena itsestäänselvänä kunnia-asiana pitänyt reipas ala-astelainen on kasiluokan alkaessa lopullisesti jäänyt taakse. Lapsuus on kaukana, aikuisuus kauempana, yläaste ikuinen.