31.12.09

Tietynlaista haipakkaa

On tämä ollut kumma vuosi. Muistan asioita viime tammikuusta tarkasti, lähes mikroskooppisin yksityiskohdin mieleeni painuneita hetkiä, merkityksettömiä etupäässä, tai huonojakin, silti niiden yksityiskohdat palautuvat mieleeni kuin ne olisivat tapahtuneet ei vain vuosi sitten, vaan tänään, äskettäin; kuin ne edelleen tapahtuisivat loputtomana toistona. Keväältä muistan vähemmän. Kesä meni sumussa, syksyi astui ohitseni ja tämä talvi on ollut aina. Lunta on nyt Helsingissä yhtä paljon kuin Turussa viime tammikuussa, eli tarpeeksi haittaamaan jokapäiväistä elämää. Ei silti, ei mieleni erityisemmin tee ulos. Siellä paukkuu, enkä nyt tarkoita pakkasta, ja minä kun en tykkää kovista äänistä. Siksi en käy baareissa enkä nykyään enää kuuntele musiikkia paitsi ehkä kerran kuussa nupit lounaassa. Juuri tämänhetkinen olotilani on minulle kokemuksena uusi: en ole koskaan ennen ollut uudenvuodenaattona itsekseni. Keitin iltakahvit, katsoin yhden jakson kolmoskauden Lostia, olin siirtymässä kirjan pariin kunnes kävi mielessä päivitys tänne. Teen tämän ja sitten. Tuskin ennen puoltayötä kannattaa yrittää nukkua, sen verran pitävät meteliä ulkona. Huomenna taas uusi vuosi, ja jos jotain, se väsyttää. Pitää tiskata ja laittaa ruokaa. Pyykkiä on kasoiksi kertynyt. Muistaakseni joku joskus sanoi elämän olevan ihmisen parasta aikaa. Voi miten väärässä hän olikaan.

23.12.09

Fraktuura

Eikö tuo myräkkä koskaan lopu? Maailma on mennyt itsensä irvikuvaksi, lunta sataa kuin mannaa taivaalta ja niin on kaikille kaipauksen kangistamille saatu juuri sellainen joulu kuin lapsuuden televisio-ohjelmissakin aina oli. Heräilin hieman ennen seitsemää, huomasin että on aikaa hörpätä hattivattimukista aamukahvit. Luin kirjaa aikani, annoin tietokoneen ruksutella itsensä käyttökuntoon ja ikkunantakaista pyryä katsellessa mietin kuinka moni minunkaltaiseni tekee juuri tätä samaa juuri tällä hetkellä tässä kaupungissa.

Nämä ovat niitä aamuja joita ei vanhana muista. Perjantaina istuksin baarin tupakkahuoneessa enemmän kuin on terveellistä, mutta mikäs hyvässä seurassa on istuessa. Erään kerran siellä oli mukana kuusikymppinen pariskunta, hirmuisen humalainen ja onnellinen; heidän lapsillaan oli kotona juhlat ja vanhemmat oli häädetty pois. Mies kosketteli hiuksiani, muttei häiritsevästi. Hän näytti saavan hiusteni kautta yhteyden johonkin kauaksi kadonneeseen. Hän näytti hirveän liikuttuneelta, ja hirveän rakastuneelta vaimoonsa. Luuli minua taiteilijaksi, oikaisin käsitteen vain osittain.

Lauantaina ostin itselleni joululahjaksi kirjan, maanantaina täytin vuosia. Viikonlopun aikana tapasin kaksi ystävääni ajalta ennen muuttoa. Toinen oli lähdössä jouluksi Poriin, toinen Saksaan. Itse jään tänne, vastahan saavuin. En toivota loppuun mitään sen ihmeemmin. Jokainen tekee pyhänsä itse, kuitenkin.

20.12.09

Pokasahaa, baby

Perjantaina olin tuoreiden duunikavereiden kera illanvietossa, kun yksi ilman ennakkovaroitusta ilmoitti lueskelleensa Silmänkääntövankilaa. Sitten minä - -

No joo, ei se ollut sen kummempi hetki. Ei minua kadulla tunnistettu tai mitään; se kuusi vuotta odottamani tapahtuma on edelleen edessäpäin, edelleen minut mahdollisesti tunnistaneetkin ovat pitäneet tietonsa itsellään sen sijaan, että he, no, vaikkapa lankeisivat eteeni vuolaasti kiittäen kaikista nautinnollisista hetkistä, jotka ovat tämän blogin ääressä kokeneet. Että lukijoitteni onkin niin estyneitä oltava. Älkää peljätkö, toteutukaa! Antakaa minun olla meidän välisessämme suhteessa se osapuoli, joka purkittaa tunteensa, varastoi ne kosteudelta tuoksahtavan kylmäkellarin perimmäiseen nurkkaan, lähelle sitä rispaantuneen johdon varassa killuvaa aikaa sitten pimennyttä nelikymmenwattista hehkulamppua.

Samainen ihminen kyllä paljastui myös istuneen minun, hm, tuttuni kanssa joskus baarissa. Sen kuultuani minä - -

No joo, eivät minua enää nykyään yllätä ihmisten väliset yhteydet. Tämä maa on pieni sisäsiittola, jokainen on jotain sukua jollekin, ja jos et tunne vähintään yhtä ihmistä joka tuntee sinut jotain aivan toista kautta, olet muualta tullut. Täällä me tuuheine kulmakarvoinemme ja korkeine poskipäinemme otamme vastaan vuosisadasta seuraavaan puhaltavan viiman. Minä pitäisisin talvesta, jos se olisi lämmin ja valoisa. No, se siitä. Perjantai oli railakas päivä. Olin ensi kerran keilaamassa, olin ensi kerran Kalliossa baarikierroksella, joka tosin Roskapankin jälkeen seisahtui loppuillaksi johonkin lähistön karaokemestaan. Itse en laulamaan sortunut, mutta toki viihdyin, jossain vaiheessa taisin alkaa luonnenalysoida muita.

Nykyään kaikki asiat tuntuvat hirveän lopullisilta.

12.12.09

Kudos

Annantalon joulupolulla minut saattoi tänään nähdä, kuulemma bloggaajien pikkujoulukin olisi parhaillaan jossain lähinurkilla, olen kutsuttu tiistaiksi kahteen eri puurotilaisuuteen enkä pääse kumpaankaan. En ole vielä hankkinut ainuttakaan joululahjaa. En ole kotona siivonnut ihmeemmin, enkä aiokaan, kun en täällä vietä pyhiä. Loisin, saattaa olla että vaellan keskelle Narinkkatoria aattona kauppojen sulkeuduttua ja katson hiljaisuutta kuvitellen olevani viimeinen eloonjäänyt. Kortteja en ole saanut, mutta ehkä ne tulevatkin myöhemmin. En muista; ei ole ollut tapana saada aiemminkaan. Viimeksi lähetin joulukortteja vuonna 1999, ensimmäiseni, silloin ystäväni totesi kortin saatuaan että jaha, tekin lähditten sitten tohon hysteriaan mukaan. Sen koommin en. Tytär ilmoitti joulupukille Annantalon pihassa, ettei hänellä ole erityisiä lahjatoiveita, mutta käymään saa aattona silti tulla. Pukki, joka kuulemma näytti hassulta kun oli niin paljon partaa ja puhuikin liian lujaa, oli mielestäni aika hyvä. Hän ei yrittänyt liikaa, ei hou-hou-houta, ei korvatunturi-kliseitä, ei ylipäätään paljoa Kosti Kotirantaa tai Coca-Colaa. Sisällä oli askartelupaja. Väkersimme napeista, hileestä, erikeepperistä, pahvinpaloista ja luoja ties mistä aikamme kahta erilaista, hmm, teosta, jotka sitten, askarteluohjaajan tullessa olkamme yli kannustamaan, jätimme pöydän reunalle "kuivumaan" ja liukenimme vaivihkaa ulos. Lienevät jo aika rapeita. Oli huojentavaa huomata, että tytär tunsi täsmälleen yhtä suurta intoa epämääräisten askareiden kotiin raahamista kohtaan kuin minä hänen iässään, no okei, jossain lapsuusiässä jonka ehkä hämärästi muistan. Saatoin olla likemmäs kymmenvuotias, kuka näistä tietää. Minut mitattiin tänään mittanauhalla. Se hetki, se aamunharmaus kun makaa sängyssä selällään, vastaa huoneessa eestaas pehmoleluineen vaeltavan tenavan kysymyksiin yksisanaisia vastauksia kahden unen välisinä hetkinä ja vajoaa aina uudelleen juuri siten kuin navetan katossa olevaan heinänsyöttöaukkoon lapsena pelkäsi vajoavansa, mutta nyt ei pelännyt, ei tietenkään, se on niin suloinen se tunne ja sitä voisi jatkaa, vaikka alitajunnan kello jaksaakin muistuttaa: oli teillä tänään menojakin... Ja sitten lapsi ilmestyi viereeni, käsissään mittanauha. Kiersi sen pääni ympäri, nenäni poikki, olalta toiselle, hyvä ettei kaulaani, lopulta antoi tuloksen: "Sinä olet neljäsataa kilokymppiä!" Nauruun purskahtaminen on mukava tapa herätä, silloin kun herätä täytyy.

6.12.09

Tapahdu, vanha ihminen!

Tajusin eilen, että voisin kotoa kävellä katsomaan linnan juhlille jonottavaa pönäkkää juhlaväkeä. Se tajuaminen oli hyvin lattea hetki. Ajattelin itseni kadunkulmaan, kylmissään värjöttelevien tavisten keskelle tuijottamaan jonona saapuvia limusiineja, joista merkittävät kansalaiset tuntemattomine kasvoineen astuvat ulos ja yrittävät olla katsomatta meihin päin, jotka lapsenkaltainen hymy kasvoillamme kuiskimme toisillemme kuka mistäkin autosta saapuu. Luulemme tuntevamme heidät, nimiä, ilmeitä, ehkä pelkkiä television uutiskuvasta tuttuja eleitä ja tapoja liikkua, ja me kuvittelemme tosiaan että tunnemme. He eivät katso meihin.

Sitten ajattelin itseni kotiin, nojatuoliin kahvikupposen ääreen lukemaan kirjaa. Se tuntui paremmalta, jos ei täydelliseltä vaihtoehdolta tietenkään. Saatan tietenkin myös hyperventiloida peilin ääressä. Eihän sitä koskaan ennalta tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

Minulle itsenäisyys on aina liittynyt hyvin läheisesti yksinäisyyteen. Ne ajat, jotka elämässäni olen ollut itsenäisimmilläni, olen myös ollut yksinäisin; tämä tuntuu toistuvan kuin keinulaudan liike. Jos olen parisuhteessa, ratkaisuni ovat kollektiivisia, olen onnellinen; jos olen eronnut, yritän luotsia itsekseni eteenpäin, olen yksinäinen. Nykyisin, mikä ei ehkä ole täältä suoraan selvinnyt, mutta elo/syyskuisen problemointini mahdollisesti selittää, olen taas itsekseni. Olen hyvä saamaan parisuhteita päätökseen. Tahattomasti, tietenkin, mutta ne päättyvät karikolle kirnahtavan valtamerilaivan päättäväisyydellä ja fuusio, symbioosi, mikä lieneekään, hajoaa ja tilalle astuu itsenäisyys. Ja pieni, harvaan asuttu maaläiskä jossain tundran rajalla pitää taas astetta tiukemmin rajojaan kiinni päästämättä ketään sisälleen. Se ei tiedä miksi niin tekee; ehkä sille on opetettu itsenäisyyden olevan hyvä asia, ja se on kuuliainen koira jolle kepiniskut ovat paljon kertoneet. Se muistelee aikaa, jolloin oli kiinni läntisessä naapurimaassa, ja se muistelee aikaa jolloin raja toiseen suuntaan puuttui, ja ennen kaikkea se viinahuuruissaan juhlii niitä väkivaltaisia hetkiä, jolloin rajaviivat on vedetty ja se on jäänyt itsekseen. Yksikseen. Toki sen suhteet aiempiin kumppanuksiin ovat muodollisen hyvät; syyskuussa se huomasi keskustelleensa kaikkien entisten kumppaniensa kanssa puhelimitse, sähköpostitse ja tekstiviestitse kolmen vuorokauden ajan melkein yhtäjaksoisesti, eikä koko aikana kenenkään muun. Mutta koska on itsenäinen (ja tässä vaiheessa kirjoittaja on jo kadottanut vertauskuvansa ytimen, hän ei muista mikä enää on se, jota hän esimerkkinä käyttää), se tietää, ettei rajoja saa enää ylittää. Muodollisuudet, ymmärrättehän. Raja on piikkilangoin vuorattu ja kovin kolkko. Ajatuksiinsa uponneena se lämmittää kattilallisen glögiä.

Hyvää itsenäisyyspäivää.





26.11.09

Häpys rannat, syyt

Olen yhtäkkiä välimuoto. En ehkä muille. En sinulle, vaikka tiedän mitä ajattelet juuri nyt. Mutta itse tunnen itseni avaraksi; avatuksi, ja yhtä lailla olen pieneksi kiveksi kurtistunut entinen ihmisolento, jokseenkin tahdoton mutta haluava, enimmäkseen yrittämätön mutta johonkin uskova. Olen lähivalo usvassa, ja mahdoton.

Kuutisen vuotta sitten raapustelin päiväkirjamaiseen ruutuvihkoon seuraavaa:

"Innostun aina järjettömästi kaikista omituisista jutuista... niinkuin nyt tänään nettipäiväkirjoista. Törmäsin virtuaaliyliopiston päiväkirjakurssilla Suomen blogilistaan, joka johti blogspotiin... ja Silmänkääntövankilaan. Seuraakohan tästä oikeasti mitään hyvää? Ajankäytöllisesti? Koulutöitä ajatellen, puhumattakaan kirjoitusprojekteista? Ja entä sitten koko systeemin nimi, kannattiko? Huolestuttaa ja samaan aikaan kiehtoo ihan älyttömästi."

Kuuden vuoden kuluttua nykyhetkestä olen 38-vuotias. Melko pian siis, ajatellen sitä miten nopeasti aika on juossut. Ehkä pian olisi aika miettiä mitä haluaa tehdä isona, vaikka toisaalta; onko ihmisestä pakko tulla "jokin"? Onko oltava jokin määriteltävä päätepiste, johon hän tähtää aikansa, kunnes sen saavutettuaan alkaa harmaantua kuin maatuva käpy? Minä olen loputtoman pessimistinen asioiden tavoittelemisen suhteen: jos ihmisellä on vaihtoehtona tavoitellako haluamaansa vai ei, sanon suoraan: älä hullu tavoittele. Petyt vain. Mutta jos tytär joskus kysyy asiasta, kiellän näin väittäneeni. "Kaunokirjallisuutta se vain, tyttöseni." Ja sitähän tämä, hamaan ikuisuuteen.

Olin viimeksi dokumentaarisesti faktuaalinen persoona vuonna 2003. Nyt on jäljellä enää kadunkulmasta kipinää iskevä kuskiton bussi, joka päin torivilinää on kaasu hirressä puskemassa. Ketään häiritsemättä istun takapenkillä ja katselen, kuinka näyttötaulu strobona vilkkuu: "Pysähtyy stannar".

22.11.09

Kirjeitä jätemyllystäni

Siellä toisessa kaupungissa arkielämäni tuudittui kuin lapsen joka kätkyessään keikkuu, millä tarkoitan biojätteistä eroon hankkiutumista: sekakuonaan vain. Mutta ans olla kun saavuin pääkaupunkiin. Johan minua hiillostetaan taholta jos toiseltakin, että kaikki maatuvahkoksi laskettava on kerättävä erikseen muusta jätteestä. Jonkinlaiseen, ilmeisesti kaupasta hankittavaan, itsekseen maatuvaan säkkiin vielä. Ja heitettävä biojäteastiaan ulkosalla, mitä saaplaria? Halussani olla yhteisöä miellyttävä pääkaupunkinlainen minä sitten hankin sellaisia maissitärkkelyspussukoita, keräilinpä niihin kilttinä suodatinpussit, banaaninkuoret, homeiset leivät ja muun tyypillisen - - about kaksi viikkoa. Sitten napsahti. Vaikka vain joka neljäs kerta lihasmuisti viskoi ruuantähteen sekaroskiin, niin hirveää syyllisyyttä sieltä biopussin suunnalta silti aina syöksähti sieluun. Se tuntui vaativan minulta hirveästi. Se käski olemaan kierrättävä ekoihminen, enkä edes tiedä miksi! Ja siksi napsahti, ja voi miten suurta tyydytystä tuottikaan muutaman päivän ajan kumota kaikki roska sinne samaan sankoon. Oli kuin silloin ennen Turussa, ja onnenkyyneleeni poskilla hoosiannaa solisivat. Sinne menivät, kahvinpuruni. Parin huumaisen onnenpäivän jälkeen avasin vapisevin sormin uuden biopussukan, ja nykyisin välimme ovat suht ok. Kunhan muistan kerran viikossa pitää aidosti turkuhenkiset biopoistopäivät.

Entä miksei täällä kerätä lasi- ja peltipurkkeja? Niitä tottuneesti kasasin tiskipöydälleni isot vuoret, kunnes sitten niiden kanssa taiteilin takapihan jätepisteeseen eräänä kevätsateisena marraskuun iltana ja mitä näin: no, en mitään sellaista mitä olisin toivonut ja sekajätteeseen menivät nekin. On tämä ihme kaupunki, helvata soi.

Henkisen jätteen sentään voin kierrättää tänne verkonreunaan kuten aina ennenkin. Ylistetty olkoon jne.

7.11.09

Fotografieren

Minulla on valokuvia kahden tietokoneen kovalevyllä, kymmenillä cd-levyillä, muutamalla muistitikulla, tukevissa pahvisissa valokuvalaatikoissa, vähemmän tukevissa levähtäneissä kenkälaatikoissa, ikimuinaisissa valokuvaamon taskuissa negatiiveineen, tuoreemmisa pahvitaskuissa ilman negatiiveja, kirjekuorissa, minigrip-pusseissa, seinillä ja ovissa, kirjojen ja vihkojen välissä, ja lopulta, tärkeimpänä, hyllyllisessä albumeja. Minulle valokuvat ovat oleellinen asia. Elämäni ei hahmottuisi ilman valokuvia; kun toinen vanhemmista valokuvasi työkseen koko lapsuusaikani, ei ole ihme, että kameroiden, negatiivien, albumien ja pelkkien valokuvapinojen läsnäoloon tottui ja kasvoi kiinni. Sain ensimmäisen oman kamerani joskus 80-luvun alussa. Se oli puoliantiikkinen nahkakuorinen laatikko, joka otti näpsäköitä neliön mallisia kuvia, ja jonka negatiivit olivat valtavan suuria, melkein olisivat kuvista käyneet nekin. Myöhemmin sain Konica AF3 -merkkisen täysautomaattisen pokkarin, joka oli siunattu poikkeuksellisen hyvällä optiikalla. Sen erityisominaisuuksiin kuului taivaan hahmottaminen kauniin syvänsinisenä aina. Nykyään saa hikoilla järkkäreilläkin, että saa taivaasta muuta kuin räikeänvalkeaa, mutta se Konica osasi hommansa. Hyvä kamera muutenkin. Sen virittimestä katkesi jousi keväällä 1999 juuri kun olin ottamassa kuvaa Kirstistä, mikä kuva siis jäi ottamatta, ja tämän koommin turhautuneena pengoin vanhempieni kaappeja, kunnes löysin 60-luvulta periytyvän Pentax Spotmaticin parilla vaihdettavalla objektiivilla. Pyyhkäisin laitteistosta pölyt, aloin opetella valotusaikojen ja aukkokokojen merkityksiä ja huomasin kykeneväni ottamaan ihan uudenlaisia kuvia. Harjoitus teki puolilahjakkaan amatöörin, ja joissakin 2000-luvun alun kuvissani on selkeää yritystä, muutama onnistuminenkin. Kuvasin keskimäärin puolitoista filmirullaa kuussa melko säännöllisesti, mikä alkoi yhtäkkiä tuntua kovalta rahanmenolta siinä vaiheessa kun olin opiskelijoitunut ja siirtynyt Euroshopper-elämänlaatuun. Aktiviteettini valokuvaajana hiipui, ja kun taitoa ei ylläpitänyt, kuvien laatukin heikkeni. Vuoden 2003 albumini on jotenkin kumman väsynyt. No, ei se tainnut kovin pirteä vuosi olla muutenkaan, etten sillä. Pentax saattoi välillä viettää pitkiä aikoja hyllyllä, se alkoi kerätä pölyä jälleen. Onneksi se ei sisällä paristoja, jotka unohdettuna vuodattaisivat happonsa - Pentax on täysmekaaninen. Digikamerat saapuivat lähipiiriini. Tai no, olinhan testaillut yhtä jo vuonna 1997, (mm. tämän levyn kannessa esiintyvä kissakuva on otettu tuolloin Fuji-merkkisellä paristosyöpöllä) mutta varsinaisesti digikameroita ei kukaan omistanut ennen kuin joskus 2004 niitä alkoi olla kaikilla. Itse en ollut vakuuttunut. En kuvien laadusta, enkä, Pentaxiin ja siihen kuuluviin huipputason objektiiveihin tottuneena, laitteiston mahdollisuuksista ylipäätään. Joulukuussa 2005 lopulta kuitenkin sorruin. Marssin Anttilaan asiantuntija-apu mukanani ja valitsin hyllystä näppärännäköisen ja -hintaisen Sonyn Cybershotin. Yhtenä ostoperusteena oli mahdollisuus kiinnittää kameraan lisäobjektiiveja, mutta toistaiseksi tämä on jäänyt hyödyntämättä. Vaan ehtiihän tässä. Pian neljä vuotta olen Sonylla kuvannut ja olen edelleen tyytyväinen. Linssi on hyvä, manuaaliominaisuudet kerrassaan riittävät ja tietyistä rajoituksista tietenkin huolimatta kamera jaksaa edelleen toisinaan yllättää sillä mihin kykenee. Peruspokkarihan tuo vissiin on, mutta vaikka sitä täysautomaattinakin mainostettiin, olen ottanut noin 15.000:sta nappaamastani kuvasta arviolta 8 niitä automaattiominaisuuksia käyttäen. Pentax roikkui mukana kesään 2007 asti, mutta sitten se seuraava filmi kehityksen jälkeen kerta kaikkiaan jäi ostamatta ja, vaikka kamerassa sinällään ei vikaa olekaan, epäilen josko tuota enää käyttöön otan. Digijärkkäriin laajentaminen on luonnollisesti edessä vielä, mutta niin kauan kuin Cybershot riittää ikuistamaan elämäni hetket, ihmiset, havainnot ja maisemat, se saa hankkimistaan odottaa.

En tiedä miksi kerron kaiken tämän. Valokuvaaminen on ollut minulle jonkinlainen elämän itsestäänselvyys aina, albumien kokoaminen, niiden paraatipaikalla kirjahyllyssä säilyttäminen. Kuukausi sitten järjestin läksiäisiä luonani Turussa, ja jossain vaiheessa vieraat uppoutuivat albumieni antimiin ilman eri kehotusta. Ne taidettiin kaikki katsella läpi. Kaikki oman aikuisikäni elämänvaiheet, kodit, ihmissuhteet, ystävät, lomat, arjet, kissat, kaupungit, maaseutu ja lopulta lapsikin, joka valtaa albumien kertoman tarinan yhtäkkiä ja hetkeksi aikaa melko kokonaisvaltaisesti.

Ajattelin kipeimpiä albumista löytyviä kuvia tänään. Ne ovat niitä, joissa ihminen katsoo suoraan kameraan ilman yritystä, ilman pyyntöä poseerata, yllätettynä mutta silti pysähtyneenä, ja hymyilee, ei pakotettua, ei kameralle tarjottua hymyä vaan kuvaajalle kameran takana. Niitä kuvia on kaikista niistä, joiden kanssa on joskus viettänyt yhteistä elämää. Ei montaa, koska sellaisissa hyvissä hetkissä on kamera harvoin ollut läsnä, ja jos onkin, sen hetken on mieluummin käyttänyt toisin kuin kuvaamalla. Mutta kuitenkin. Nekin ovat kaikki albumeissa.

Ja kaikki ne mielettömän lämpimät kesät, joita ei muuten muistaisi kun ne sekoittuisivat kaikkiin muihin taakse jääneisiin kesiin.

Monet ihmiset muistan heistä ottamieni valokuvien kautta.

2.11.09

Ratoja, viivoja

Kuu kuin kolikko jossain itäisen Helsingin kerrostalojen välissä. Se luikkii katsetta pakoon kun kävelen Helsinginkatua Kallioon päin. Katselen sitä veden yli, kuuta, ja yritän muistella mikä vesialue välillemme jää. Ei kai tämä Töölönlahtea voi olla? Ja tietenkin se on, Linnunlaulun huvilat heijastuvat veden vavahtelevaan pintaan, ja juna, tarpeeksi kauan kun odottaisin, menisi sellainenkin pohjoiseen. Saisi hyvän kuvan jos kamera olisi mukana. Harkitsen. Kallio, Alppila, Vallila. Yritän opetella mitä eroa on kaupunginosilla, yritän opetella mikä missäkin sijaitsee, mikä minkäkin suhde on ympäröiviin alueisiin, missä kulkevat kaupunginosien rajat. Käännyn Sturenkadulle, ohitan Linnanmäen, jossa maailmanpyörä näyttää pääkallolta kuun valaistessa sen kyljen kylmäksi. Katuvalot ovat täällä oransseja kaikki. Helsinki on oranssi, ja kuukin on, ne heijastelevat väriä toisilleen kuin viestittäisivät olevansa ystäviä. Ykkösen ratikka liukuu kuin aave ohitseni. Olenko niin kaukana jo? Onko aamu jo niin pitkällä - minä kun luulin ehtiväni kotiin vielä, takaisin ennen kuin pitää uudestaan nousta, unettomuuteni lähes loppuun lääkinneenä. Mutta paluumatka on pitkä...

En tiedä missä olen. Tai tiedän, jopa tarkalleenkin, näen alueen satelliittikuvana, jota voisi hiiren pyörällä zoomata edestakaisin. Mutta en tiedä olenko Alppilassa, Vallilassa, jossakin täällä on Harju. En kai voi olla enää Kalliossa, Sörnäisiin on matkaa, jossain pohjoisessa siintävät Pasilan valot. Olen sillalla, allani monta kaistaa tyhjää matkalla tätä pienempiin paikkoihin. Jos hyppäisin, leijuisin. Mutta vain nyt, vain juuri tällä hetkellä kun selkääni silittävä kuu tekee minusta painottoman ja kaikki lämpöisistä sängyistään nousevat ihmiset naksauttelevat rankojaan ottaakseen uuden päivän vastaan. He ovat olemassa edelleen, heidän sydämensä lyövät, he eivät ole uniinsa eksyneet, eivät toisiinsa paiskautuvissa autoissa lyhyttä aikaansa täällä päättäneet. Rusentuvaan teräkseen ja lasiin. Ilmassa ei vielä tuoksu pakokaasu. Vain sähkö tuntuu värähtelynä, tässä kaupungissa jylläävät voimat. Istun kadulle, nojaan selkäni sillan kaiteeseen ja yritän nukkua. Ehkä lopulta tähtitaivaan alla minä onnistun siinä.

29.10.09

Sijaniksahdus

Tänään opastin intialaisen näköisen eksyneen salkkuherran oopperan nurkilta Humalistonkadulle, ja vielä kaksi viikkoa sitten en edes tiennyt että Helsingissäkin on Humalistonkatu! (Turussa on, nimittäin, keskustassa, sen varrella ovat kaikki kämät baarit rivissä) En ole kauheasti ehtinyt kaupunkia katsomaan vielä, mutta on toki ollut hetkiä, sykähdyttäviäkin. Itse asiassa toissa iltana, kun kävelin Mannerheimintietä kotiinpäin, oli kosteaa ja hämärää, kadun valot saivat lehmusten viimeiset lehdet palamaan keltaistaan, ratikat kolistelivat ohi suuntaan jos toiseenkin ja kaikki kadulla sillä hetkellä kävelevät näyttivät joko onnellisilta tai haaveilevilta, minä huomasin: on tämä aika hieno kaupunki kyllä. Oli elämää ja liikettä, ja minä huomaan, toistaiseksi ainakin, pitäväni kovasti siitä. Turussa kun katsoi ikkunastaan ulos, näki ehkä joskus oravan. Jos näki, sekin yleensä kuoli kun sitä jäi katsomaan.

Oli minulla aihekin tänään. Oli se eilenkin, ja sinä päivänä sitä ennen ja viikkoina muutamina. Se asia, jonka mainitsin jokin aika sitten: syy siihen, miksi minä ihan tosissani olin lyömässä Silmänkääntövankilalle pistettä, oli hyvin yksinkertainen loppujen lopuksi. Turku. Miten kummasti se kaupunki on leimannut tätä blogia alkumetreistä lähtien. Heti ensimmäisessä päivityksessä luon Turku-tunnelmia, ja vaikka suhteeni kyseiseen kaupunkiin on aina ollut hieman nihkeäpintainen, se on kuitenkin ollut jossain kumman mielessä läsnä aina niissäkin päivityksissä, joissa ei oikeasti ole. Havaitsin asian vasta tänä syksynä. Ajattelin, että Silmänkääntövankila, jos ei sen kirjoittaja toivottavasti sentään, on jotenkin niin Turkuun pesiytynyt, ettei se voisi toimia muualla. Tunne oli vahva. En halunnut Silmänkääntövankilan muuttuvan väkinäiseksi, en halunnut sen elelevän letkuissa, hampaat irvessä yrittävän joko a) jatkaa sellaisenaan tai b) muuttua erilaiseksi. Vaihtoehdot olivat siis vähissä, ja tein kuten aina teen, hätiköin ratkaisun, joka osoittautui huonoksi, ja jota en siis pitänyt. Ei tässä iässä enää uusia blogeja aloitella, onhan se selvä. Näillä korteilla mennään, ja mikäs on mennessä kun on ne itse pakan pohjalta jakanut.

Joten siksi Silmis jäi henkiin. Ja taitaa voida ihan hyvinkin, peijoona vieköön.

20.10.09

Taidetta koteihin, melkein

Tepastelin tuossa päivänä muutamana jo viimeksikin mainitsemani monumentin luokse. Tai alunpitäen olin tyttären kanssa sunnuntaiulkoilemassa, ja kun jalkapallon potkiminen lehtien liukastaman kallion pinnalla läheisessä leikkipuistossa alkoi käydä iskän kunnon päälle, ehdotin puuskuttaen että ottaisimme lähikontaktia välillä myös henkiseen kulttuuriin. Tämähän tytölle sopi, joten osoitin suunnaksi puiden takaa pilkistelevän rykelmän epämääräisiä putkia. Puisto oli sangen kaunis, syksyn värit kirkkaat ja taivaalta tuli pikemminkin kosteutta kuin vettä, aurinko ei paistanut mutta värit olivat sillä tavalla syvät kuin olisivat juuri siihen sipaistut pensselillä, johon maalia oli kaapaistu ronskimmalla otteella. Pysähdyimme putkien eteen katsomaan niitä. Ne näyttivät meistä kummastakin oudoilta, mutta tekivät toki allekirjoittaneeseen lievähkön Stendhal-vaikutuksen kun sain todeta tämänkin teoksen olevan ihan tosissaan olemassa eikä vain kirjojen kuvissa. Mitäköhän tästä kaupungista vielä löytyykään, oijoi. Pienempi tuo monumentti kyllä oli kuin olin kuvitellut, mutta toisaalta olenkin kuvitellut sitä lapsesta asti. Aloin ottaa kuvia ja kuulin ääniä. Käännyin ympäri, ja meitä kohti purkautui turistibussillinen japanilaisia, joista jokapahisella kamera kädessä. Ahdistuimme kahdessa sukupolvessa ja aloimme väistää merta kohti viettävää kalliota pitkin, mutta karkeasti arvioiden sataan kuvaan silti ikuistuimme. On siinä nipponeilla eksotiikkaa sitten taas.

Myös se Töölön kirjaston edustalla oleva patsas on minulle lapsuudessa intohimoisesti selaamistani veistotaidekirjoista tuttu, mutta elämän myllerrys on ollut sellaista, etten enää tekijän nimeä saa päähäni. Varmasti vielä parisen vuotta sitten se olisi muistunut kuin apteekin hyllyltä, tai tiskin alta häveliäästi vähintään.

17.10.09

Oi miten nuori olet

Asun nyt kolmatta päivää Helsingissä. Niin, minä joka en vielä viisi vuotta sitten tiennyt pääkaupungista mitään. Voi elämän syys. Nyt olen nähnyt Sibelius-monumentin livenä ja olen ihan että ooh.

Yritykseni soluttautua uuteen naapurustoon ei kuitenkaan ole tuottanut toivottua tulosta. Kenties slangi-intonaationi ei ole vielä täydellinen, ehkä hiuksissani harottaa Turku vielä. "Tuukkonä Töölöstä, juokkonä piimee" ei ainakaan, näin olen päätellyt, ole paras tapa avata keskustelua Alepassa. Kamala miten huumorintajuttomia maahanmuuttajat ovat välillä.

Hah, huijasin. Minä olen sopeutunut ihan kivasti. Welhotin itseni kaapeliverkkoon, juttelen naapureille rapussa ja laavalamppunikin näkyy Mannerheimintielle jos oikeassa kohtaa tihrustaa ja on hyvä näkö.

Tästä eteenpäin tämä blogi on silkkaa stadismia.

11.10.09

Pien' perkel'

Selkärangattomuus on paheistani pienin ja silti sekin tunkee ruman kuononsa esiin kun sitä vähiten kaipaan. Olin vakaasti päättänyt edellisen päivityksen olevan Silmänkääntövankilan Final Closure!, ja tässä sitä taas mennään. Säälitän itseäni ja naapurin mummoa. Koin kummallista sanomisen tarvetta eilen, ja koska en milloinkaan sano asioita ajallaan, suoraan, niiden kohteelle tai oikein, liiskantuvat ne sitten joskus tekstiksi tänne. Mitäpä siitä, että täältä niitä ei löydä kuin ken lienee, te binääriset hahmot ja pikselöidyt kasvokuvat, te siellä jotka vihaatte ja rakastatte ja etenette jokapäiväistä polkuanne kohti vääjäämätöntä; en voi tietää onko teitä olemassa, ja silti, siltikin... Jokin teissä. Hahmoja. Meistä jokainen haarautuu miljooniksi, jälkemme puuroutuvat ja taakse mennessä ne liittyvät toisiinsa, me palaamme pisteisiin. Jossain kaukana jokin kaunis, pieni ja sykkivä. Valo on kaunis, lohduttava. Valossa ihminen ei pelkää.

Mutta pimeys tietenkin. Ja se mitä minun oli tarkoitus sanoa, on taas kryptattu jonnekin ihopoimujen kuivahtaneisiin kätköihin. Voi luoja tätäkin elämää. Jokainen kahvikupillinen voi olla viimeinen. Istuin takaoven portaalla, kuuntelin pensaikon takaa käytyä keskustelua, jossa naapurin ovelle jumiutunut perheenäiti jutteli kaltaisensa kanssa ja edellämainitun lahkeessa roikkui lapsi kärttäen äidiltään: "Kato taivaalle! Kato taivaalle!". Minä katsoin, enkä pimeässä nähnyt kuin tähdet. On sekin sentään. Olen oudosti hetkissä kiinni. Kymmenen vuotta hetkiä, puhalsin ne savuna iltataivaalle ja sisällä kahvi oli sillä välin valmistunut. Piirtäisin seinään viivan jokaisesta ystävästä, jonka en halua katoavan ja mietin olenko vielä koskaan ollut mistään niin varma kuin siitä että olen tällä hetkellä epävarmempi kuin milloinkaan aiemmin elämässäni.

Jospas taas poistuisin.

1.10.09

Elämänkaltaisia taipumuksia

Nappulana pelailin paljon tietokonepelejä. Ajattelua vaativista en juuri välittänyt, pidin niistä, joissa mentiin pää edellä päin vastuksia, enkä kyllä niissäkään yleensä edennyt pitkälle. Ei se haitannut. Tavoitteeni ei koskaan ollut pelin loppuun pääseminen, ei edes huipputuloksen nakuttaminen pistelaskuriin. En oikeastaan, nyt kun mietin, tiedä mikä minua peleissä viehätti, koska en kokenut niitä ylitettävinä haasteina. Suhtautumiseni tietokonepeleihin konkretisoitui tasonloppuhirviöissä. Minä vihasin niitä. En ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Ne katkaisivat hyvin etenevän pelin. Aina kun olin päässyt tarpeeksi pitkälle, tuli vastaan jokin hirveän suuri ja hirveän voimakas, joka päihitti minut järjestään. En ikinä mahtanut mitään tasonloppuhirviöille, ja lopulta, peli kuin peli, tuntui että sellainen jonkin nurkan takaa raahautui esiin. Ja minä yritin ja yritin.

Aina se sama, aina se viimeinen ylipääsemätön vastus voitettavana. Aikaraja lähestyi hermostuttavasti nollaa ja lisäelämät oli tuhlattu kaikki.

Game over.



"Good morning, and in case I don't see ya, good afternoon, good evening, and good night!"

(Truman Burbank)


22.9.09

Linea negra

Istuin viikonloppuna tyttären kanssa sohvalla, luin hänelle kuvakirjan ja sen päätyttyä hän alkoi kertoa minulle tarinaa. Katsoen kirjaa, kuin olisi siitä vuorostaan minulle lukenut. Yllättäen tarina kertoi meidän kissastamme Rasmuksesta, joka heinäkuussa katosi, ja joka ei muutamista lähiseudun havainnoista huolimatta ole palannut luoksemme.

Tarinassa Rasmus oli eksynyt metsään. Sitä ajoivat takaa vuoron perään kaikki metsän eläimet, isoista pieniin, ja kaikilta niiltä Rasmus aina lopulta pääsi pakoon ja meni piiloon yhä syvemmälle metsään. Lopuksi Rasmus meni siilin pesään turvaan. Tarina oli kauniisti kerrottu ja hyvin visuaalinen. Siitä huokui syvä luottamus siihen, että Rasmus selviää. Jos tytär olisi siinä kohdin kääntynyt ympäri, hän olisi nähnyt isän poskella kyyneleen. Mutta kysyttäessäkään ei isä olisi tiennyt, johtuiko kyynel siitä miten kovasti hän kaipasi Rasmusta, vai siitä, miten hienosti alle kolmevuotias osasi kissan katoamisen itselleen selittää.

Ellei syynä sitten ollut vain se hetki. Ehkä se tosiaan oli vain yksi niistä hetkistä.

Pienet olennot, minunkin vastuulleni maailmaan heitetyt. Rutistin sylissäni istuvaa lujemmin ettei se sentään koskaan eksyisi.

8.9.09

Umpisolmumies

Kaikkine vikoineen ja paheineen hän heittäytyy yleisönsä eteen. Erityisemmin laittautumatta hän on saapunut, sen näkevät kaikki, että hän on kerta kaikkisen valmistautumaton ja jopa yllätetty, sekin on selvää. Hän on juonut vuorokauden aikana pannullisen kahvia, puolisentoista jos tarkkoja ollaan, mutta polttanut sentään vain nelisen tupakkaa auringonlaskun kahta puolta katsellen. Onkohan hän pois tolaltaan? Kenties. Hänen hiuksensa törröttävät tuoden mieleen Pelle Hermannin, hänen takapihallaan mätänevät omenat ja päästäiset. Ennen kuin naapurit heräsivät, hän hiippaili pihan hiekkalaatikolla. Keräili leluja juuttikankaiseen kassiin, kantoi kassin hilseilevälle puutarhatuolille odottamaan seuraava käyttökertaa. Ja kaikesta huolimatta hän ei saanut itseään auki: solmussa. Miespaha, polunposkeen viskottu. Tyhjäkumisella pyörällä hän nitisteli keskustaan, joutui Kelan söpöimmän tytön tiskille ja hikoillen änkytti asiansa. "Kun, anteeks." Hän poistui ja jätti ojennetun kaavakkeen ottamatta. Palatessaan hän oli itsevarmempi, sortui silti kaupassa lohtuherkkuihin. Puhelin ei soinut. Hän arvioi tilannettaan, laski rahojaan ja asioitaan. Laski kuluneita päiviä, viikkoja, kuukausiakin. Hän lämmitti mikrossa tonnikalakastikkeen ja syödessään luki toissapäiväisen lehden uudestaan.


"Umpisolmumiehen päivä alkoi nähtävästi
kuten aiemmatkin aamut, eli melko ikävästi..."

(Tohtori Orff & herra Dalcroze: Umpisolmumies)


6.9.09

Silmät

Ennen vanhaan oli leikki nimeltä 'Silmät'. Sen jälkeen kun oli menty piiriin pirtin lattialle, otettiin vierustovereita käsistä kiinni. Sitten alettiin heilua ja keinua musiikin tahdissa. Sitä soittivat pelimannit, jollaiset olivat siihen aikaan suosiossa. Lattialla oli olkia ja tuoleja. Toisinaan kävi niin, että jostain putosi kynttilä, joka poltti koko pirtin maan tasalle. Savun sattuessa silmiin juostiin ulos koko lauma, minä lapsista nuorimpana. Ulkona oli pimeää ja kirvelevin silmin katsottuna täysikuu näytti virnistelevän tähtien täplittämällä pakkastaivaalla. Silloin oli suuri itku ja parku. Vanhemmat olivat metsällä ja sillä välin olivat lapset polttaneet pirtin. Yhden lapsista nimi oli Olli. Hänellä oli tuuheat vaaleat hiukset ja nokitahra nenän päässä, joka ei lähtenyt millään pois. Ollista tuli myöhemmin merkittävä lääketieteellinen tutkija, osa muistakin lapsista kasvoi aikuiseksi. Vanhetessaan Olli kävi aina vaan vieraantuneemmaksi. Hän kehitteli mielikuvitusmaailman ja mielikuvitusystäviä. Sitten hänen vaimonsakin lähti. Myöhemmin kuulin että vaimo oli muuttanut Indonesiaan, jossa hänellä oli pieni matkamuistojen vientiä harjoittava firma. Hän olisi kuulemma halunnut lähettää minulle kortin kun täytin tasavuosia, mutta hän oli saanut käärmeenpureman ja melkein kuollut. Siitä oli paikallisessa lehdessäkin, mutta indonesialaiset lehdet eivät täällä ilmesty. Olli ei silloin enää muistanut hänellä vaimoa olleenkaan. Hän istui nojatuolissaan ja kertoi miten oftalmologia oli hänen pitkän uransa aikana kehittynyt. Ihmisen silmän vikoja ja sairauksia osattiin Ollin mukaan hoitaa paremmin kuin kuin vielä hänen lapsuudessaan oli kukaan uskaltanut kuvitellakaan. Ollin asunnossa soi aina blues. Hän nukahti kesken puheensa istualleen ja minä jäin tuijottamaan hänen nokitahraansa, joka oli hieman haalistunut mutta edelleen siinä. Televisiosta tuli uutislähetys Indonesiasta. Ajattelin kuinka hassusti maailman palaset sopivat yhteen. Kävelin kotiinpäin paksujen lumihiutaleiden tupsahdellessa. Aamu oli pitkällä ja Olli oli pitänyt minua hereillä läpi yön keittämällä kahvia määrän, joka olisi riittänyt suvulle. Kun Olli puhui, näin liekkien heijastuvan hänen silmistään. Ne valaisivat koko pienen lumisen mäennyppylän vuosikymmeniä sitten. Ylhäällä oli täysikuu, alhaalla pakkanen ja hätä. Siihen aikaan eivät uutiset kulkeneet niin kuin nyt. Naapurissakaan ei tiedetty että lapset olivat pirtin polttaneet. Metsässä vanhemmat olivat nähneet puiden keskellä hehkuvat silmät. Siitä he tiesivät että kotona oli taas 'Silmiä' leikitty. Ikkunan takaa kuului kolme koputusta vähän ennen kuin musiikki alkoi. Alakerrassa nukkui isoisä. Häntä ei ehditty herättämään, ja toinen pelimanneistakin jäi. Olli ehti ensimmäisenä ulos.

3.9.09

Kuvassa vasemmalla tuntematon henkilö

Elämässä on paljon pieniä asioita ja vähän suuria. Ja on tosia ja valheita, ja on tunnetta ja ikävää, hiljaisuutta ja paljon ääntä. Jos pysähtyy, voi kohinan takaa kuulla sanoja: "Sinä hukutat kaiken tuohon ääneen."

Syy ja seuraus, lopulta nekin ovat vain sanoja, omaan ikäväänsä kadonneita, taustameluun. Mistä kumpusi se luottamus, jota kerran tunsimme? Se varmuus että on pysähtynyt jonkin todellisen ääreen.

Silti, kaiken jälkeen - -

Toivon että olet minua tarkasti kuunnellut.

Kun olen laskenut kolmeen, voit avata silmäsi. Näet huoneen josta minä olen poistunut.



1.9.09

Luo mua lujempaa

Kuvissa näkyy virheitä. Hiljaisia muutoksia todellisuuden väripinnassa, ehkä tyhjiä tiloja, vapaita tulkinnoille ja asetettaville merkityksille. Ja millaisissa kuvissa! Millaisessa määrässä valokuvia, olen viikon aikana arkistoinut tuhansia pysäytettyjä hetkiä, en käytä sanaa "vangittuja", koska se on jokseenkin sairas klisee, liikaa käytetty, typerä, minä vihaan sitä sanaa kun puhutaan valokuvista. Kuva vapauttaa hetket siitä unohdukseen syöksyvästä koskesta jota ajaksikin kutsutaan, ja kukas nyt on kliseinen! Helvetin säälittävää.

"Believe in me, and you will be, like, totally saved."

Mutta nämä ovat kevyitä päiviä mutta nämä ovat kevyitä elämiä, minä tapan vain aikaa en eläimiä lepo

lepo

Ole ettet. ja

Minulla on ymmärrys ja halu ymmärtää. Halu tulla ymmärretyksi ja kohde. Tästä päivästä tuli lopulta hyvä päivä. Keskeinen. Mitä minä juuri tällä hetkellä haluaisin sitä ei saa sanoa ääneen mutta sinä tiedät sen kyllä.

Niin, arvaa ett

kun m

s

Minulle on hirveän oleellinen seuraava numero: "3".

Kyllä sinä senkin tiedät.

Like, totally dude

30.8.09

Iso kaunis lintu

Ehkä se oli kaikki kirjoitettu jo kauan sitten valmiiksi. Siltä tuntui siinä pienessä keittiössä kun valo koputteli verhon takaa ja naapurin radio valisti aamun ensimmäisillä uutisilla. Kahvi tuoksui. Sinä olisit mieluummin juonut teetä muttei minulla ollut. Olimme ehkä valvoneet yön. Jatkoit keskustelua kuin se ei juuri olisi tauonnut niin pitkäksi aikaa että ehdin keittää pannullissen ilman että kukaan puhui. Tai kuin se ei juuri olisi vuosiksi tauonnut.

"Sanoit ettet koskaan enää aloita mitään ellet voi olla varma siitä miten käy."

Säpsähdin kun sellaisen muistit. Hymyilin, mutta seinälle. En halunnut että huomasit, ja mitä olisin lopulta kyennyt, sinä olit minua yön aikana muistuttanut monta kertaa siitä, että tarrasin kuin takiainen. Asioihin kuin yksi saatanan takiainen jota ei saa kiskomallakaan irti.

"No joo. Olin nuorempi silloin."

Se sai sinusta naurun. Laskin sinun eteesi sinisen mukin, itselleni punaisen, istuin pöydän ääreen ja muistin että se oli alunperin ollut sinun pöytäsi. Sillä oli pino lehtiä, toinen piirroksia. Niiden alla asui vanhoja laskuja.

"Ihan niin kuin minä en olisi ollut."

"Sinä olet aina tuntunut vanhemmalta kuin minä."

Hymähdit. Teki mieleni pyytää anteeksi, mutta tietenkin tiesimme että kaiken sellaisen aika oli mennyt.

"Jeesus vitun kristus näitä päiviä."

Sinun kuuli kiroilevan niin harvoin että taas minua hymyilytti. Olisin sytyttänyt tupakan, mutta enhän ollut enää vuosiin polttanut. Ei se muuttanut sitä että teki mieli.

"Älä nyt. Hyvä tästä vielä tulee."

Katsoit minuun kuin et olisi uskonut mitä kuulet. Jatkoin kun pysyit hiljaa.

"Minä olen sinulta oppinut, että kun kaiken valmiiksi ajattelee, ei koskaan eksy."

"Oho."

"Olen siitä ajatuksesta pitänyt kiinni."

Sydän hakkasi kun odotin mitä sanoisit. Lisää asioita joihin tartuin, etkä sanonut mitään. Katselit verhon raosta ulos, eikä sunnuntaiaamuisin kulkenut kuin harakoita. Ajatukset harhailivat, odottelin ja mittailin huoneen seiniä. Niin pieneen tilaan mahtui niin paljon kaikkea, se tempoili ja repi. Näin että muotoilit sanoja, pitkäänkin, lopulta luovutit, halusit että minä sanoisin vielä jotakin, oli minun vuoroni olla välillä se joka kokoaa ajatuksia, rakentaa sanotusta päätelmiä.

"Miksi sinä kuvittelet jonnekin kadonneesi?"

"Ajattelin - - -"

"Minulle sinä olet ollut aina siinä."

Sen sanottuani aamu kävi niin vaikeaksi jatkaa, että me enimmäkseen luovutimme. Mutta sikäli olin kyllä oikeassa, että loppujen lopuksi siitä tuli hyvä päivä.

28.8.09

Ja maa minuun tyytyväinen

Ajattelen sateen etukäteen etten sen sattuessa kastuisi, olen sen sinulta oppinut.

Petaan sängyn ja imuroin. Avaan tuuletusikkunan, tiskaan.

Ajattelen sateen etukäteen etten sen sattuessa kastuisi.




23.8.09

Sadoittain

Jeesus vitun kristus näitä päiviä. Aina välillä...

Joo.

Savu piirsi kuvioita sinuun kuin taivaalle.

21.8.09

Jumalan ottolapsi

Sinä yönä satoi vettä. Muistan kuinka jokainen pisara keihästi minut ja kaupungin oranssit valot saivat kaduille kerääntyvät lammikot näyttämään kuvottavilta. Niissä läiskytteli hukkuvia käärmeitä. Ulko-ovi naksahti kiinni takanani, kulman takana yökerho sammui hiljalleen, jossain mateli autoja, ei kävelijöitä. En vilkaissut ylös, enkä täten tiedä vieläkö makuuhuoneesi ikkunasta näkyi valo. Kolmas kerros ja silti olin asunnossasi tuntenut aina olevani maan alla. Irrotin otteeni. Annoin mennä. Haljennut huuli valutti verta suuhun. Viittasin ohikulkevalle taksille ja vasta sen takapenkillä oksensin sinut. Tartun asioihin kuin takiainen, mikä joskus sai sinut hymyilemään, ei se, että tein niin, vaan että me molemmat huomioimme sen ja saatoimme nauraa. Takiainen rikki hiertyneellä iholla. Satoi kuin pommeja, pelkäsin ettei taksin tuulilasi kestä ja kuljettajan tupakka hehkui ainoana valona siellä, kojelauta oli pimeänä ja mittari ja radio hiljaisia kuin hengitys. Annoin mennä. Tuntui hyvältä ettei tarvinnut puhua. Tunsin itseni eläimeksi. Valuin vasten likaista istuinta, käänsin kasvoni kohti taksin kattoa, suljin silmät. Aika kului. Elämä meni. Tunsin itseni eläimeksi unohtuneessa pesäkolossa. Tunkkaisessa hämärässä oli toivoa, yritin auton käännöksistä päätellä sen reittiä, mutta eksyin ajatuksiini. Ehkä kuski kuvitteli minun sammuneen ja kierteli keskustaa aikansa. Olin takiainen likaisen taksin takapenkillä. Jumalauta että mieleni teki tupakkaa. Hengittelin autossa leijuvaa savua. Olin jotenkin hirveän yksinäinen, mutta silti siinä yössä oli parasta se sateen puristuksessa syntyvä hiljaisuus. Sillä hiljainen ihminen on kaunis. Tappaessaan. Luvatessaan rakastaa.



18.8.09

Jotta sinun ei tarvitsisi olla olemassa

"Kaavan mukaan valmistettu kone tekee ajoitetusti sille määrätyt toiminnot. Se oppii tekemästään ja käy työssään jatkuvasti kätevämmäksi. Kone toimii kohtuullisen pitkään yhdellä latauksella, mutta työtehon alkaessa näyttää hiipumisen merkkejä on kone irrotettava sitä käynnissä pitävästä kehästä ja asetettava joksikin aikaa lepäämään. Se lataa itse itsensä, ja on valmis toistamaan ohjelmointiaan viimeistään muutaman viikon kuluttua.

Kone on siitä mainio, että se on melko kokonaisvaltaisesti itsehuoltava. Koneen omistajan ei juurikaan tarvitse seurata koneen senhetkistä kuntoa tai tilaa; vasta koneen käyttöiän lähestyessä viimeistä takuupäivää on syytä passittaa se säännöllisiin huoltokäynteihin ja lopulta vapauttaa työtehtävistään odottamaan koneiston hiipumista, minkä tapahduttua kone voidaan kuljettaa romuttamoon.

Tätä ennen kone on toki ollut jo vuosien ajan hyödyksi omistajalleen, ja parhaassa tapauksessa - tästä ominaisuudesta koneen markkinoijat ovat erityisen ylpeitä - se on luonut itsestään kopion tai useammankin, jotka muutaman valmistelevan vuoden jälkeen ovat nekin käyttökelpoisia asetettavaksi järjestelmän ylläpitäjien haluamiin toimenkuviin."



Kun sinulta kysytään messiaasi nimeä, on samantekevää mitä vastaat. Tärkeintä on, että uskot.

Huuda että uskot.

16.8.09

Kuin timantteja nielisi

Torstaisen taiteiden yön aikana keskustan yllä rasvaisena vellonut näennäiskulturelli ilmapiiri sai minussa aikaan etäisen tuttuusreaktion. Olin arvelevinani että kokemuspiirissä oli ollut joskus jotain samankaltaista, ja sitten muistin: viimeksi kun taiteiden yössä käyskentelin, mikä tahtoo sanoa vuonna 1999, oli silloinkin lämmin ja tähtien valaisema elokuun yö, musiikkia korttelinkulmilla ja paljon kännisiä teinejä ja virtsaa! Ja vasta sitä seurasi keskeisempi tajuaminen: päivämäärällä, juuri sillä taiteiden yöhön osuneella kolme päivää sitten, minä tulin asuneeksi Turussa täsmälleen kymmenen vuotta.

Vuosikymmen täällä. Kun alunperin muutti, ei sitä niin miettinyt että miten pitkäksi aikaa. Ei ollut oikein suunnitelmiakaan, oli liian jännää kaikki kun a) muutti vanhempien hoteista pois, b) muutti maalta kaupunkiin, c) oli ihan vähän aikaa sitten muuttunut peräkamarinpojasta söpön nuorenparin osapuoleksi, ja d) oli päättänyt ruveta suureksi ja vakavasti otettavaksi taiteilijaksi. Ah, ollapa vielä nuori ja söpö! Ja idealistinen. Ja toiveikas. Ja

Mitä kymmeneen Turun vuoteen mahtuu? Tai mitä ei. Elämä sinällään; ei minussa ole juuri samaa kuin siinä siloposkisessa nassikassa, joka ystävärannekkeineen ja kaulakoruineen tänne saapui progelevyt kenkälaatikossa ja tukka merituulessa hulmuillen. Kahdeksan vuotta olen ollut yliopistossa kirjoilla, niistä viimeiset kaksi nimenomaan kirjoilla; hyvä jos laitoksen sijaintia enää muistan. Mutta tavan vuoksi, ja pitäähän sitä ihmisen perkele jossain asua, mikä tarkoittaa Turun ylioppilaskylää. Kymmenen Turun vuoden aikana olen asunut seitsemässä eri osoitteessa, joista kuusi viimeistä ylioppilaskylän nuorekkaan akateemisessa ilmapiirissä. Hiponeeko ennätystä? Kuka saaplari muu täällä nyt muuttaisi keskimäärin melkein kerran vuodessa, tai en minä osaa laskea; elokuusta 2001 täällä Aurajoen mutkassa olen joka tapauksessa viettänyt ja asustellut seuraavasti:
















(ympyröimäni kohteet ovat joskus, ja yksi tälläkin hetkellä, saaneet nauttia läsnäolostani; listaan mahtuu yksiö, kolmio ja neljä kaksiota)


Yliopisto on antanut minulle kohtuudella kätevää nippelitietoa, muutamia oivalluksia, 145 opintoviikkoa ja ylivoimaisesti tärkeimpänä nipun hyviä ystäviä. Mikä sen tärkeämpää olisi? Olen aina ollut hidas tutustumaan, vaikea lähestyä, huono pitämään yhteyttä ja sen sellaista. Nykyisenkin ystäväpiirini on pieni, ja enimmäkseen koostuu yliopistolla tapaamistani ihmisistä, vaikka yliopisto keskeisenä hengailupaikkana onkin jäänyt jo ajan nieluun. On meistä osa valmistunutkin, minulla ei enää ole tarve; tokko koskaan ollut.

Turun vuosiin mahtuvat kaikki elämäni kolme ihmissuhdetta, mahtuu miljoonia kirjoitettuja sanoja, tuhansia otettuja valokuvia, satoja piirrettyjä sivuja sarja- tai muuta kuvaa, pitkiä vaelluksia ympäri kaupunkia niin jalan kuin pyöritsekin ja joskus, jossain, sen muistan, olen kokenut olevani onnellinen täällä.

Kerran esiinnyin keskustelutilaisuudessa. Juttujani on julkaistu näinä vuosina kahdessa antologiassa, viidessä lehdessä ja verkossa muutamissa oudoissa yhteyksissä, jotka nyttemmin huvittavat.

Turku.

Ihan helvetin ruma sana, mutta välillä kaunis kaupunki. Pidän Raunistulasta ja Nummenmäestä, Portsassa olen käynyt niin harvoin etten oikein osaa sanoa. Pidän Lonttisten rapaisemmasta puolesta, Martinmäestä ja Aurajokirannan valaistuista lehtipuista kesäöinä. Pidän aivan erityisesti uudesta pääkirjastosta, joka jotenkin kummasti valaisi käsitystäni kaupungista lopulta viime talvena kokonaisuutena avauduttuaan. Tykkään edelleen käydä siellä. Pidän Hansakorttelin kaaoksesta, kauppatorin sympaattisesta sikarumuudesta ja Turun linnasta tietenkin, mutta Luostarinmäen vanhat hökkelit eivät sanottavasti hetkauta, anteeksi vain. Turun kulttuurielämä ei sekään. Mutta saaristo on kaunis vaikkei sitä koskaan mistään näekään ja Virnamäen luontopolku on melkein kuin oma takapiha, se on tutuksi käynyt.

Vuosikymmen sitten en juonut kahvia. En ollut koskaan maistanut viinaa, lihaakin söin, olin autonomistaja. Kuuntelin musiikkia silmät suljettuina säkkituolissani vähintään kaksi tuntia päivässä, katsoin televisiota ja elokuvia, luin enimmäkseen amerikkalaista viihdekirjallisuutta, olin naiivi ja hankala ja lähes mielenterveysongelmaisesti sulkeutunut ja ihmiskammoinen. Voitaneen sanoa, että on tapahtunut kymmenen vuoden askel parempaan, tiettyine ylilyönteineen: olinkohan kesästä 2004 selvinpäin puoltakaan siitä ajasta kuin rempseässä humalassa. Ah, muistoja. Nykyään saa kahdesta kaljasta jo krapulan ja morkkiksen.

Kymmeneen vuoteen mahtuu ystäviksi tulleita ihmisiä, rakastumisia ja hiipumisia, monta kissaa ja kotia, unia ja toiveita ja ennen kaikkea tänä vuonna kolme täyttävä tytär, joka aloittaa huomenna päiväkodin, mitä iskä jännittää varmaankin enemmän kuin tytär.

"Sinä tiedät kaiken kun sinä olet iskä."

Vielä kymmenen vuotta ja kaikki tämä näyttää vuorostaan pieneltä.

13.8.09

Your pointless being

Ajattelen kelloa. Se käy itsekseen vanhan hirsitalon keittiön seinällä, sen heiluri halkoo nukkuvaa ilmaa. Kukaan ei raksutusta kuule, seinät narisevat iltaisin kun lämpö laskee. Talon pihaan vie melkein umpeenkasvanut tie. Se jää puiden puristuksiin, heinän varjoihin, ja aina illan tullen tie kääntää kylkeään, se on väsynyt, vanha. Enimmäkseen kulkematon.

Askeleeni eivät menneet maahan asti kun viimeksi kävelin tietä. Koskin männyn runkoa ohittaessani, aurinko oli alkanut laskea, se siveli kultaa pilvenpohjiin. Pihan kukkapenkin perhoset näkyivät tielle, niillä oli ennen pimeää kiire. Perhosekas ilta, ajattelin. Puu nauroi, tai vähintään sen runkoon halkesi hymynmuotoinen kolo. Noin vain. Oli edelleen lämmin, vaikka pian sataisi, taivaalle kasvoi suuria harmaita sieniä. Ne jyrisivät toisilleen ja metsä puuskahti. Että tuokin täällä vielä jaksaa, ja niin sanottaessa viitattiin minuun.

On niitä joiden elämässä on hirveästi kaikkea. Ja on me muut.

28.7.09

Silenzio

Olen ja en ole vaiennut tarkoituksella. Hiljenin, koska kadonnut ystäväni on edelleen kadonnut, ja alati kasvava huoli on paitsi sumentanut tekstintuottoon tarkoitetut osiot aivoissani, myös saanut tällaisen näpertelyn tuntumaan turhalta; minä en ole valmis luovuttamaan, ja palaaminen normaalina pitämääni päiväjärjestykseen merkitsisi luovuttamista. Fun fact: pidin jo hiiren osoitinta Bloggerin "Delete this blog" -napin päällä, sormen jo melkein klikatessa bittini historian hurmeeseen. Taikauskon: jos luovun jostakin tärkeästä, saan jotakin tärkeää tilalle. Enkä kuitenkaan. Ja syyt tämän teon harkintaankin olivat todenpuhuen jo etäämmällä, ne ovat vain odottaneet toimeenpanomääräystä, joka on nyt kuitenkin jonnekin rattaisiin juuttunut. Nirsk nirsk.

Tämä kirjoitus päätyi kiertoteitse käsittelemään aivan muuta kuin kadonnutta kissaa, enkä minä osaa käsitellä nyt muuta, koska yrityksistä huolimatta minun on vaikea miettiä muuta. Ne pelosta vapaat hetket täyttää lapsi, jonka "Miksi?"-kausi alkoi ja kysymykset seuraavat toisiaan limittyen äärettömyyksiin kuin Escherin kuviot. Sohvapöydällä on pinossa neljä kirjaa, joita luen vuoronperään, viitisen sivua kutakin, enempään en keskity vaikka haluaisin.

Jos nukahdan, herään päättyviin tarinoihin.

10.7.09

Lomalta

Piti kirjoittaa tähän tarmoa uhkuva kirjoitus siitä, miten viisi viikkoa ilman nettiä, lehtiä, radiota ja, enimmäkseen, sosiaalisia kontakteja tekee ihmiselle hyvää. Tulee nukutuksi pitkään, tulee saunotuksi keskimäärin kuudesti viikossa. Sateella voi paiskia sisähommia, helteellä ulko, ja molempia riitti. Muitakin aihioita muhi mielessä. Ajattelin kirjoittaa tämänkertaisesta kirjasaaliistani Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä, kenties hohdokkaimmat löydöt koskaan, ja sen ohessa kalkkiutua muistelemaan aiempien vuosien hankintoja sieltä, ja kenties niiden avulla luoda näkökulmaa oman kirjamaun myötä siihen, miten ihminen on kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi vanhojen kirjojen parissa. Piti siitäkin, miten uitin riemusta hihkuvaa tytärtä Kokemäenjoessa, jonka vesi oli naurettavan lämmintä; ei joessa tuollaista pitäisi kun virtaileehan se kuitenkin. Ja sitten piti mökkiläisen perushuolista ja luonnonhelman perusheilahteluista, kaikesta tästä.

Mutta kolme päivää sitten kissa lähti mökinpihasta teilleen eikä palannut. Loma päättyi liueten epätietoon. En hirveästi saanut unta, kuuntelin yöt sadetta. Tänään palasin kaupunkiin töihin, muut jäivät sinne kun suunnitelmat menivät uusiksi. Kolme ja puoli vuorokautta nyt, eikä se tietenkään ole kissalle pitkä aika, kyllä minä sen tiedän. Mutta että minua pelottaa. Ei Rasmus ole metsiin tottunut, se on stadilaiskolli, joskus Malmilta talteen noukittu. Kuljettiin sateessa hakkuualueilla ja metsässä, riivatullisen kivilouhikon poikki kävelin hirveän viiman iskiessä vatukkoa kasvoille, vesi tuli kuin saavista, huusin kissan nimeä eikä se varmaan olisi metriä kauemmas kuulunut mutta jotain täytyi. Ei kai se sinne voinut mennä? Miksi olisi, mukavuudenhaluinen kaveri, joka varsin taitavaksi hiirestäjäksi kehittyi parissa viikossa. Ei sille nälkä tule. Ovat vaan olleet niin kylmiä ja märkiä juuri nämä viimeiset päivät. Kaksi vuorokautta on tuullut kuin lokakuussa, ja Rasmus pelkää hirveästi tuulta. On kuulemma kyitäkin siellä, ja kettuja, tosin vain jälkimmäistä nähtiin omassa pihassa.

Kätken jutusteluun sen mitä en uskalla ajatella. Minä olen niin saakelin kiintynyt siihen ronttiin, ystävystyin sen kanssa heti, silloin kerran, ja paremmin kuin yhdenkään muun kissan ja monen ihmisen. Palaa kunnossa, kirjoitan, ja toivon että vaikka sanat eivät, ajatus silti saavuttaa sen pienen otuksen, joka aamuisin kehrää korvanjuuressa niin että unessa soi. Tule nyt takaisin sieltä Rasmus, sinusta niin moni on jo huolissaan ettet tiedäkään.

5.6.09

Hevonen heilahti kuin kirves

Kesäisin on kiva istua lukemassa takapihalla. Ottaa hyvä kirja, lepolassessa lokoisa lötkötys, pöydälle viereen lasillinen virvoitetta. Joka tosin laimenee, sadevedellä kun on sellainen vaikutus. Ja kirjasta sivut vettyvät hiljalleen, tuolissakin on lopulta aika kylmä, ja raajojen yleisen sinisyysasteen noustua jonnekin iltataivaan tasolle on aika käydä välillä sisällä. Juoda kuppi kahvia, palata sitten takaisin pihalle. Koska on kesä.

Kaksisataa sivua sanojani oli tänään baarinpöydässä, kädestä käteen kiersivät ja olutläikkien, kahvinkin, keskellä tietään hakien lopulta päätyivät salkkuun ja pois. Nostalgisoin tuossa itsekin; muistin vanhan yliopiston sähköpostini jonain päivänä katoavan tavutaivaalle ja niinpä napsin sieltä kirjeenvaihdon talteen, minun ja toisen välinen tutustuminen, yhden kauniin kevään aikana neljä vuotta sitten. Tekstitiedoston kooksi kasvoi rapiat viisisataa sivua. Ehkä, kun olemme vanhoja ja ajan kultaamia, meidän lapsemme voi sitä hätkähtäen lukea. Miten rakastutaan sanoilla, se on hurja ajatus jos sen antaa tulla. Mutta sanat ovat pelottavia. Niiden kohtaaminen, vaatimukset. Se mitä ne haluavat.

Ei silti. Tulkoon jäistä vettä, käyköön trombi kimppuun, purkoon punkki ja kärppä. Ei haittaa yhtään! Huomenna alkaa kesäloma!

Katoan näihin maisemiin:



2.6.09

Beni Hasan, Elefantine, Giza, Siwa, Sillal

Sitä laskeskeli miekkonen eilisehtoonkorvilla rahojaan, välillä loi väsähtäneen katseen jääkaapin suuntaan, ja tyhjyydestä katse kimmahti kaikuna takaisin. Ei jaksaisi alkaa kokkaamaan, myöhä jo kolisteli kellonpieliä ja lähipuoti salpaisi uksensa. No, jos minä nyt uhraan kolikoitani pizzaan sitten, miekkonen tuumasi. Hän käppäili rusehtavassa valossa putiikkiin ja humalaisten haaliessa mallaslientä koreihinsa hän kaarteli pakastealtaalle. Olivat alennettuna tarjolla pakastekiekot siellä, minkä myhäillen miekkonen merkille pani.

Päädyin kassalle. Näön vuoksi ostin vielä kurkkua, leipää, muuta pientä ettei niin hävettäisi kun pizzaa iltamyöhällä kotiin kantaa, sentään raavas mies, tai lähinnä hintelä mutta mies kuitenkin. Maksoin, heitin ostokset kangaskassiini ja valo oli edelleen kertakaikkisen sairas kun kävelin kotiin paeten petokissojen murinaa, joka viimein eteisessä vatsaksi osoittautui. Napsautin uunin päälle ja läväytin pizzan kassista, missä vaiheessa vasta havaitsin napanneeni altaasta epähuomiossa salamipizzan.

Hetkisen siinä miekkonen tuumaili toimintatapojaan. Toisaalta hänen teki kovasti mieli pizzaa, ja näkökentän rajoja jo musta verho pyrki sulkemaan, eli siinä mielessä alkoi olla aika saada ravintoa sisuksiin. Mutta lihaa. Hän oli jo avaamassa roskista, sammuttamassa uunia. Vielä kuitenkin mietti. Päätti lopulta kirpaisun olevan kertahenkinen ja repäisi pizzan käärestään, missä vaiheessa jäisen kiekon ylle levitellyt salamiviipaleet räväyttivät keittiöön typerryttävän metvurstinlöyhkänsä ja mies alkoi tosissaan voida pahoin. Syvähengitellen tahdonvoimaa sisäänsä hän tarttui lihanpaloihin ja viskoi ne roskikseen. Ei sitä ihan teerenpoikia olla, hän mietti ja hillosipulein peitti näin kovin autioksi käyneen pizzansa pintaa. Ketsupoi myös hivenen, ja ei kun uuniin. Siellä sitten muhi eines, ja asuntoon levitti lihan hajua, mikä oli omiaan tappamaan ruokahalun.

Kun munakello maukaisi, avasin luukun. Näköaistilla havaittavaa lihaa ei ollut jäljellä, mutta se haju, se haju. Jossain tuon sulaneen juuston ja taikinapohjan välissä oli edelleen eläimenpaloja, mutta koska jo talvella olin itseni karaissut nauttimalla pari siivua mureaa porokassleria, totesin etten kai tähän henkeäni heitä, ja loppujen lopuksi haju olikin pahinta; hillosipulikuorrutukseni kätki oikeastaan kaikki muut maut niin tehokkaasti että pizza sinällään menetti merkityksensä ja olisin yhtä hyvin voinut syödä niitä hillosipuleita yksikseen. Nautin iltapalantapaiseni kahvin kanssa, ja sopivathan ne toisilleen kuin hillo. Ei se pahaa ollut. Vasta viitisen tuntia myöhemmin aloin rajusti oksentaa.

28.5.09

Taustatietoja vaitiolovelvollisille

Kaikeksi on tähän ikään mennessä sanottu vaan ei konservatiiviksi vielä, kunnes tänään Jani ohimennen heitti minun olevan konservatiivisuuden perikuvana tunnettu. Meni siinä hetki kun kokosin itseäni. En väitä ettenkö olisi kädellä vasenta rintapuolta painanut ja hikikarpaloita kulmakarvojen tienoilta hihalla pyyhkeillyt. Moni muu olisi saanut saman määritelmän viskellä ilmoille ilman sanottavaa reagointia, mutta Marginaali-Jani on tunnettu piru lukijaksi, kätketymmätkin piilomerkitykset verikoirana vainuava. Ja, vaikka aikoinaan tiivis blogitoveruutemme onkin ajanvirtaan osin liuennut (no niin, nyt alkaa mennä siirappiseksi tämä...), huomaan edelleen antavani painoarvoa hänen kommenteilleen.

Vaan että! Konservatiivi! Ja minä kun olen kuvitellut olevani kliseisyyteen asti tyypillinen vasemmistolaishippi, humanistisia aineita kukka hiuksissa opiskellut ruohonpolttaja-utopisti. En Conservapediaankaan enää nykyään päivittäin kirjoita! Wikipedian, jota sivumennen sanoen en pidä kovin hyvänä lähteenä (huomaan nyt heti antavani värittyneitä merkityksiä tälle mielipiteelleni) mutta nyt laiskottaa, mukaan konservatismi on "poliittinen, henkinen ja yhteisöllinen näkemys, joka pyrkii säilyttämään vallitsevia ja palauttamaan entisiä arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän piirteitä". Heti tämän varjossa ymmärrän Janin näkemystä. Minulla on vahva tendenssi suhtautua epäilyksellä uusiin ilmiöihin; ja mitä suuremmalla rummunpärinällä esiintuotuihin, sen vahvempi. Pidän tätä pikemminkin nostalgismina kuin konservartismina. Nähdäkseni tämä on vain tervettä epäluuloa, tai epätervettä ehkä mutta epäluuloa kuitenkin. Kautta historian ihminen on kapsahtanut katajaan, ja mikä voi mennä pieleen, se 99%:ssa tapauksista menee. Silti olen vankkumaton eteenpäinpyrkimisen kannattaja: ihminen joka pysähtyy paikalleen on henkisesti kuollut ihminen. Konservatiivi siis.

Nostalgisointitaipumustani suurempi syyllinen, jos nyt tosiaan mitään syyllisyyttä tässä etsitään, on se, miten tartun aiheisiin, joista nyt ylipäätään voi tehdä kirjoittajan maailmankatsomukseen liittyviä yhteenvetoja. Jo vuosia sitten päätin kirjoittaa päivänpolttavista aiheista (vaikkapa politiikka, sananvapaudet internetissä, tekijänoikeudet) mittarit punaisella väpättäviä kirjoituksia, jotka iskeytyvät vasten sillä hetkellä vahvinta näkemystä joka kaltaisteni nettikirjoittajien keskuudessa vallitsee. Syynä on pikemminkin vastarannankiiskeys kuin se että olisin järkähtämättä näiden kirjoitusteni takana. Olen kouluikäisestä asti ollut pakkomielteisen allerginen sille, että kaikki ovat kuorossa samaa mieltä. Ajatelkaa itse, minun tekee mieli sanoa jokaiselle, kaikessa. Älkää olko samaa mieltä kuin nuo muut vain koska ette muusta tiedä.

Ajattelin etten koskaan paljastaisi sitä miten suuri vaikutus tällä tavalla mahdollisesti on ollut siihen kuvaan joka Silmänkääntövankilan kautta on minusta piirtynyt, mutta tulipahan esiin. On tosiaan saattanut minut esittää vankkumattoman vanhoillisessa valossa välillä, mutta mitäs pirua minä sille voin että tämä internet on sellainen lammaslauma, jonkunhan se on vastaan sanottava.

25.5.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 8:
Sielun veljet / Suomi - Finland (1988)


Mielenkiintoisin ulkomusiikillinen seikka Sielun veljien kuudennen albumin Suomi - Finland cd-painoksessa on hyttynen. Kantta koristava lihaveistos esiintyy myös kotelon takakannessa epätarkempana versiona, ja keskelle tuon epämiellyttävällä tavalla omituisen taideteoksen kasvoja, taustapaperin ja muovikannen väliin, on omistamassani kappaleessa liiskaantunut hyttynen. Pidin tätä hulppeana sattumana levyn hankittuani. Harvoin sentään kaupallisiin tuotteisiin näin näkyvälle paikalle jää mitään sellaista kuin kuolleita hyönteisiä; steriiliä tehdaskamaahan nämä. Kului aikaa ja poikkesin, kuten tuolloin usein tapasin tehdä, Porin Green riverissä levyhankintamatkalla. Selailin Siekkareiden osastoa harkiten lisääväni bändin edustusta kokoelmassani, kun havaitsin Suomi - Finlandin levyn takakannessa, samalla kohtaa jos ei sentään millilleen niin parin sentin tarkkuudella, taas kerran liiskaantuneen hyttysen. Voitaneen sanoa että niillä main ajatuksissa vilahteli selityksiä ja tapahtumaketjuja, joista yksikään ei ole järjellinen. Onko kyseessä sattuma vai onko joku, jossakin, joskus asetellut tarkoituksella hyttysiä levynkansiin? Kenen tietoisella päätöksellä näin on tehty, jos on? Haluaisin mielelläni havaintoja muilta jotka mahdollisesti omistavat tämän saman levyn. Vilkaiskaa sitä takakantta ja kertokaa.

Tästä mysteeristä on pitänyt jo vuosien ajan kirjoittaa.

Ensikosketukseni Ismo Alankoon tapahtui syksyllä 1998, taas siellä samassa hippiluolassa, korjaan, kansanopistossa joka muutamissa sarjan aiemmissakin episodeissa mainitaan. Eräällä opiskelijalla oli Ismon tuolloin ilmestynyt Alangolla-boksi mukanaan, ja sen neljää levyä soiteltaessa minulle paljastui, ettei kyseessä ole J. Karjalaiseen tai Edu Kettuseen rinnastettava rallattelija (kuten olin syystä tai toisesta kuvitellut), vaan mies joka kirjoittaa perhanan hyviä tekstejä ja jonka musiikillinen pensseli maalaa laajalle kankaalle aika saakelinmoista väriskaalaa. Jouluna sain sitten lahjaksi Ismo Alanko Säätiön tuoreen albumin Pulu, josta pidin, mutta vasta seuraavana keväänä hankkimani Suomi - Finland räjäytti potin ja teki minusta Ismo-fanin eliniäksi.

Rock-setien mielestä tämä on Sielun veljien vähiten hyviä julkaisuja, ja minä sanon siihen seuraavaa: se litistynyt hyttynen siellä takakannen sisällä kuvaa kiekkoa oikeastaan varsin mainiosti. Tämä on rujo levy, muttei sillä tavalla että särökitarat runnoisivat ja tuplabasari paukkuisi. (hah, Ugus yrittää kirjoittaa kuin asiantuntija - - ei minulla oikeasti ole aavistustakaan mikä on rock-jargonissa usein esiintyvä "tuplabasari") Akustisen albumin kun on aika vaikea olla sillä tavalla rujo. Tai no, ei kai tämä täysakustinen ole, johan sen satunnaiset aneemisesti inisevät sähköurut estävät, mutta tehtyään pari albumillista riivatun suosittua riivatun suoraviivaista rujorokkia Alanko ja kumppanit (Forsman, Hohko, Orma) ilmeisesti kyllästyivät ja rupesivat avantgardeiksi. Minä, vielä vuonna 1999 elätellen vanhoja "vain outo musiikki on hyvää musiikkia" -periaatteitani, tietysti ohitin suvereenisti koko yhtyeen menestyksekkään vaiheen ja aloitin sen tuotantoon tutustumiseen tästä levystä. Joka muuten on edelleen, valtaosan miehen tuotannosta levyhyllyyni hankittuanikin, yksi Alangon kolmesta parhaasta levystä.

Tällä albumilla Sielun veljet unohtaa kolme oleellista seikkaa rock-musiikista: 1) ne sähkökitarat, 2) purkkamaisen tarttuvat kertosäkeet, 3) sen, että kun on takavasemmalta noustu maan melkein suosituimmaksi bändiksi, pitää faneille antaa sitä mitä fanit haluavat. Näiden sijasta saadaan ruosteentuoksuinen äänimaailma, äärimmäisen vittumainen asenne ("Rock'n'roll" ja "Suomi - Finland" ovat kappaleita, joiden kuuntelu tekee hyvää koska, kuten kaiken kunnon rock-musiikin, niiden tekijää on selvästi vituttanut asiaintila) ja outo, lähes primitiivinen rytmiikka. Onko tämä etnomusiikkia? Ei, mutta jotain hyvin kansanomaista tässä on. Shamanistista alkuvoimaa betonilähiöstä, sitähän tämä on, ja kun tulee se hitaampi hetki, se tulee hienona: "Ihminen" on minun lempikappaleeni levyllä, ja se on tuntemani musiikkitodellisuuden ainoa teos, jota en kykene kuuntelemaan laulamatta mukana. Sen maalailevan hidas, käärmeen lailla kääntyvä melodia kiskaisee minut. Se vie transsiin vaikken kovin selvillä olekaan, edelleenkään, vuosikymmenen jälkeen, siitä mistä tämä kappale kertoo.

Sielun veljet lopetti pari vuotta tämän albumin jälkeen. On hienoa että yhtyeet osaavat toisinaan lopettaa ollessaan luomiskautensa huipulla, mutta se jättää silti kalvavan tunteen: olisiko niillä vielä yksi tai kaksi kiekollista huippumateriaalia ollut jemmassa? Alangon sooloura on kertonut hyvin selvästi että ainakin hänen puolestaan olisi, mutta on muistettava että kaikista Ismon bändeistä Sielun veljet oli selvimmin bändi, ei yhden ihmisen projekti. Ja hieno bändi olikin, ja minulle kovin tärkeä. Keräilin niitä alkupään levyjäkin sittemmin, mutta niin hittikappaleita kuin L'amourha sisältääkin, on sen musiikillinen anti selvästi niukempi kuin bändin kolmen viimeisen sfääreihin singahtaneen julkaisun. Vaan voihan se olla ettei ilman "Peltirumpua" olisi koskaan päästy siihen mihin tämä levy päättyy: "Volvot ulvoo kuun savuun / Ihmislapset hullaantuu".

20.5.09

Luojamme anamorfiset anteeksiannot

Niin, piti kirjoittaa aikeista mutta vääristyin, sen hetken muistamana kun tajuaa ettei todella ole olemassa; että nämä nukkaiset seinät ovat niitä itserakennetun pakkopaidan sisäpintoja, joita rispaantuneet sormenpäät enää unisina hiplaavat, rakennellen kuvia, aistimuksista mahdollisuuksista.

Ihmeellisiä totuuksia. On järjenvastaista että yksilö kykenee kasvamaan aikuiseksi kaiken sen keskellä mikä sitä ympäröi, ja silti jokainen vuorollaan puhkeaa kukkaan jokaisen oman kissankusisen takaportaan reunalla kun se omin kevät koittaa.

Voi olla että olen tänään taas "tuulella". Kuka näitä hetkiä heittelee? Tavallaan on hienoa olla puolivälissä hysteriaa ja apatiaa, aikansa. Kahvilla hetkiä voi venyttää, ja odotellessa: musiikkia, kuvia, ihminen täyttää itsensä muiden ihmisten käsitteillä, ehkä joku, jossain, joskus, näilläkin mitä tänne oksennan ja karkeasti arvioiden varmasti näin, sillä jossain on edelleen männävuosi, aika kuluu hitaasti kun tietää niksit.

Poimin kuin hedelmää. Vapisen eteesi, mutta silmiisi en koskaan uskalla katsoa, sen lupaan.

17.5.09

Meistä jokainen on kertaluontoinen

Odottelen innolla ennakkoäänestyspäivien koittamista, minulla on ensi kerran pieneen ihmisikään ehdokas jonka numeron käyn raapaisemassa lappuun, tai miten se toimenpide nyt tapahtuikaan, en muista enää koska olen äänestänyt tasan kerran, vuonna 1995 eduskuntavaaleissa, ehdokkaani ei läpäissyt seulaa, mistä luojahemmolle jälkijättöiset kiitokset, koska tämä, siis ei luojahemmo vaan se jota äänestin, oli jonkinlainen pienimuotoisen "irti EU:sta" -puolueen jäsen, joka vetosi minuun lähinnä sillä, että, no, halusi irti EU:sta. Minäkin halusin, tuolloin, koska olin maalaispoika. No, nyt minulla on ehdokas, joka tosin Hesarin vaalikonetestin mukaan ei ole minulle suinkaan sopivin, Kanki-Kaikkonen ja Jani Sievinen sen sijaan olisivat top viidessäni, hm, mutta äänestän häntä silti, jopa silti että puolueensakaan ei minua viehätä. Minäpä perkele äänestän. Kerrankin.

Yksinkertainen ihminen on yksinkertaisimmillaan puristaessaan hikiseen kännyynsä mainoskynää, jolla kaihertaa paperille numeron kielenpää suupielestään pilkahtaen. Hän toivoo, että yksi ihminen ratkaisisi hänen ongelmansa, ja hänen kotimaansa ongelmat, ja hänen lastensakin, ehkä, jos sellaisia on, mutta toisaalta pieni ihminen, korjaan: yksinkertainen, ei välttämättä ajattele näin pitkälle; kenties tarkoituksellisesti hän jättää tulevaisuuden omaan arvoonsa, hänhän äänestää sentään vaaleissa vaan, ei tässä nyt maailmaa ratkaista.

Silloin kerran kun minä kävin äänestämässä, kaikki vaalitoimitsijat olivat joko omia sukulaisiani (eno istui vaalipöydän takana) tai muuten ihmisiä jotka tunsin kylän raitilta, kaupan jonosta, kirjaston tiskin vastapuolelta, koska lukioikäisenä jamppana jo tuolloin kirjastossa satunnaisesti taskurahoja tienailin, jotka menivät etupäässä bensaan ja pizzoihin, pennoset. Olisipa nekin älynnyt säästää. Olisin vaikka tänään käynyt ostamassa jätskiä, oli niin sellainen päivä.

Rakastellessaan ihminen aina hetkeksi rakastuu uudelleen, aktin kumppaniin tai johonkin toiseen, ajatuksissa asuvaan, etäiskuvaankin, mutta tunne on silti hetkellisesti sama kuin silloin, sinä yhtenä päivänä jona alkukesän aurinko siivilöityi vaaleanvihreiden koivunlehdentapaisten läpi nurmikolle jossa istuttiin vierekkäin kädet toisen ympärille sanomatta mitään koska ei tarvinnut.

Ikkunastani näkyy mielettömän kauniita pilviä. Perhonen.

Kukkia.

12.5.09

Yeah, that's me in the Voynich manuscript

Kävin tuossa päivänä jokusena ex-puolison kanssa kaljalla. Meillä on siten mutkattomat välit että voimme, vaikkei se ero aikoinaan mikään mutkaton ollut niin aika suoristaa asiat, niin kai. On onnekasta ettei viiden vuoden jälkeen ole tilassa jossa tekee mieli vetää toista turpaan kun näkee; että on päästy kahden ihmisen välisissä tavoissa reagoida pois selkäydintasolta. Että voi kysyä mitä sun vanhemmille kuuluu.

On huojentavaa kun voi jättää asioita taakseen, enkä sano tätä helposti. Minä olen sitä lajia joka on aina tosisaan: joka ei alkaisi suhdetta yrittämäänkään ellei uskoisi sen olevan aina. Miksi ryhtyä mihinkään päättyvään? Eikö, jos ei ole varma, sokeasti pysyvyyteen uskova, suhdetta varjosta ensihetkestä asti tällöin sen päättyvyys? En kykenisi aloittamaan mitään jos "vain katsottaisiin". Se olisi kuin yrittäisi rotkon yli hypätä "jos nyt puoliväliin pääsisi".

Väsyneenä asiat näyttävät selkeämmiltä. Kulmat siloittuvat, ja totuudet, ja kuitenkin: miljoonien unimatojen kuhiseva lauma. Valkoisena massana ne luikertavat ajatuksiin, syövät pelot ja epävarmuudet, ulostavat unta, valetta ja kaiken peittävää kaunista harhaa.

Ihmisen loiseläimistä paras ja vaarallisin.

Teimme virheen kun nousimme alkumerestä maalle.

9.5.09

Ennustus

Kerrotaan, että jos tammikuisena yönä lähtee yksin kävelemään kohti pimeää metsänreunaa yli pellon, jonka isäntä on edellisen vuoden aikana kuollut, voi nähdä kuvajaisena sen miten itse kuolee. Raappinanmäen pappi Jooseppi Kainulainen ei tähän uskonut vaan päätti todistaa tarinan taikauskoksi.

Kainulainen valitsi päiväksi sunnuntain, jolloin hän vielä olisi Pyhän Hengen vahvistama kirkonmenojen jäljiltä. Kun ilta koitti, lähti Kainulainen kulkemaan kohti Jukaraisen peltoa, kun oli Jukaraisen vanha isäntä vain pari kuunkiertoa sitten kuollut. Pimeällä tiellä tuli Kainulaista vastaan hevosenkokoinen koira, jolla oli kaksi päätä ja tulta se sylki kummastakin suustaan. Tätä ei Kainulainen pelästynyt, vaan siunasi itsensä Herran Jeesuksen nimeen. Koira käveli Kainulaisen ohi eikä uskaltanut katsoakaan tämän suuntaan. Sitten tuli Kainulaista vastaan kaunis nuori nainen, joka piteli verta valuvaa pientä lasta sylissään ja aneli pappia pelastamaan lapsen hengen. Kainulainen näki lapsella vuohen sorkat, ja siunasi itsensä lujaan ääneen. Lapsi katosi ja kohta katosi nainenkin, sähähtäen mennessään.

Lopulta saapui Kainulainen Jukaraisen pellolle. Oli niin pimeä, ettei hän kunnolla eteensä nähnyt kun kuukin oli vain sirppi taivaalla, eikä juuri ollenkaan valaissut. Metsänreuna näkyi muurina pellon toisella laidalla. Hetken aikaa Kainulainen mietti uskaltaisiko kokemansa jälkeen lähteä peltoa ensinkään ylittämään, mutta siunasi vielä kerran itsensä ja lähti sitten matkaan. Tuskin oli hän ensimmäisen askeleen ottanut, kun alkoi pellon sisältä kuulua kova itku ja parku, semmoinen kuin olisi kymmentätuhatta ihmistä yhtä aikaa tulikivillä kiusattu. Kainulaisen askel kävi nopeammaksi, mutta mitä pidemmäs hän lumisella pellolla meni, sitä kovemmaksi kävivät tuskanhuudot. Lopulta ei hän enää kestänyt vaan lyyhistyi polvilleen ja itki. Huomaamattaan oli hän kuitenkin päässyt lähelle metsänreunaa, ja kuuli nyt kun kumiseva ääni jostain puhui:

"Jooseppi Matiaksenpoika Kainulainen, tämän olet sinä näkemään tullut."

Sitten aukeni metsään valonsäde, ja niin kuin olisi esirippu kuusten edestä auennut ja siinä valonsäteessä Kainulainen näki itsensä. Kuvassa hän istui polvillaan lumisella pellolla, ja nousi hänen selkänsä takaa siinä palavia käsiä, jotka kiskoivat hänen maan sisään. Ei ehtinyt Kainulainen huutaa kuvalleen varoitusta, kun tunsi jo kuumat sormet olkapäillänsä.

23.4.09

Your people are dying by the millions

Muurahaisia kuljeskeli olohuoneen lattialla. Enimmäkseen yksittäistapauksina, välillä sattui kaksi tai korkeintaan kolme olemaan yhtä aikaa liikkeellä. Tein sen mikä ihmiselle tulee luonnostaan ja marssin Vapaa valintaan ostamaan pullollisen muurahaismyrkkyä. "Ehdottomasti ei saa päästää vesistöihin." "Alle 1-vuotiaiden lasten ja vastasyntyneiden eläinten lähistöllä käyttö kielletty".

Myrkkyä siis.

Kankesin talikolla takapihan laatoitusta ylös nurmesta ja siellähän ne kuhisivat. Kaaos, paniikki, ja minä olen täälläkin maininnut miten paljon pidän muurahaisista. Pidän niiden yhteiskuntajärjestelmästä, kyvystä rakentaa, niiden hurmaavasta kollektiivisesta mielestä. Muurahaismyrkky toi mieleen tomusokerin. Se pöllähteli pesään, peitti valkeana jauhona käytävät ja kaiken sen hätääntyneen kaaoksen. Valkoisiksi värjääntyneet yksilöt eivät tienneet mitä tapahtui, ne juoksivat toistensa yli ja ali ja päin.

Sirottelin ohjeen mukaan. Pesään, kulkureiteille, aivan erityisesti siihen mistä oletetusti käyvät sisään asuntoon. Kaaos hiljeni, kansa vetäytyi maan alle kuolemaan. Jäin katselemaan. Ahdisti, sivumennen sanoen, minkä ehkä arvasittekin. Ei ole oikein tehdä näin, ja silti tein. Joukkotuhoase. Näin yhden muurahaisen kierähtävän kaivannon reunalta kopsahtaen selälleen. Nousin ylös, asettelin laatat takaisin paikoilleen ja myrkky pölähteli valkoisena tomuna lämpimään kevätilmaan. Ehkä hengittelin sitä, enkä vähempään tyytyisikään. Minun olisi reilua saada vähintään elinikäinen keuhkoinfektio.

Palasin sisälle. Olohuoneen lattialla kouristeli selällään kovakuoriainen. Katsellessani se kuoli. Lohduttaudun sillä että jos minä makaisin avuttomana pusikossa minut kaluttaisiin surutta luita myöten.

18.4.09

Herttaistukiryhmä

En enää kovin kummoisesti seuraa nettikeskusteluja, en tosiaan edes nettikirjoitteluja hirveästi, joten en tiedä millaisen äläkän tuo uutinen Piratebay-veikkojen linnatuomiosta on nostattanut. Olen ennakkokäsitteellinen ja kuvittelen sen aiheuttaneen vastahankaista kirskuntaa, ehkä jopa oikeusmurhaa on huudettu.

Olen silti samaa mieltä kuin Jaakob. Järki tässä tuomiossa voitti eikä ihmeellinen näkemys siitä että kun verkossa mitä vaan on mahdollista tehdä niin silloin mitä vaan saa tehdä. Yksi tuomituista ilmoitti että he ovat tämän jutun sankareita. Jaa, kas kummaa ettei minulle tullut mieleen. En ole mieltänyt sankareiksi sellaisia jotka varastavat muiden työtä ja jakelevat sitä ilmaiseksi maailman turuilla...

Kappas, Ruotsin piraattipuolue näköjään on sen "oikeusmurha"-kortin jo esiin kiskaissutkin. Mielenosoituksia järjestetään. Piraattipuolue - - mitä seuraavaksi; varkauspuolue? Kunnianloukkauspuolue? (siihen voisin liittyä...) Rattijuopumuspuolue?

Mielestäni vanha sääntö on edelleen mitä toimivin: jos varastat muilta, sinua rangaistaan. Live with it, boys.

14.4.09

Kesäkauden vajavaiset

No mutta, sehän kävi loppujen lopuksi helposti kun asiaan ryhtyi. Ei todeten vaan saavuttaen, tai saavutellen, aikana jolloin voin laskeskella melkein sormineni päiviä kesäloman alkuun, tai no en nyt sentään, ei sillä että kuumeisesti odottelisin, mutta kuukausi ja kolme viikkoa siihen tästä päivästä lukien enää on ja se on hyvä, herra nähköön.

Ai mihin ryhtyi, ihminenkö? Hän kiskoi kumisaappaat jalkaansa ja höyryävän savimaan poikki tarpoi ojanpenkkaan saha kourassa, kiroten tempoi sieltä risukasaa puoleensa, sahasi paksuimmat sytykkeeksi ja rannettaan ohemmat jätti sään syödä. Hän iski kipinää kiukaanpesään ja löi löylyllä itsensä unohdukseen. Hän heitti aamuvirtsansa jäiseen maahan, rastaan vielä rykiessä ääntään kuusenlatvassa kuntoon, ja hän piirsi hiekkaan kuvia, muistikirjansa lehtien sammaleensyömiä jatkeita.

Aamupuuro valmistui puuhellalla. Ei yhtään pääsiäismunaa, mutta saahan sen jokavuotisen Mignonin jälkikäteenkin.

Ajatus: melkein kuin ei koko mennyttä talvea olisi ollut, ei sitä mihinkään tarvittu.

6.4.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 7:
Tuomari Nurmio / Lasten mehuhetki (1981) & Punainen planeetta (1982)

Tässä vaiheessa iltaa lienee soveliasta tunnustaa että olen valehdellut teille. Tai itselleni. Tai muistini on, tai vaikeasti ilmaisten voi olla että saatan olla epätäydellisesti itseinformoitu sen suhteen millä aikatasoilla hahmotan omaa menneisyyttäni. Joka tapauksessa.

Missä olin? Ahaa, itsereflektiota. Tappakaa se! Noin! Noin! Siitäs sai, prrk.

Käyskentelin tänään kevätaurinkoisessa lähikalmistossa etsimässä sukunimisiäni vainaita. Ja löytyihän sieltä kaksi ennen huomaamatonta hautaa. Niiden äärellä ajattelin minkä mutkien kautta hekin ovat mahtaneet minun sukupuuhuni haaroittua. Lintu lauloi, aurinko osui sinne. Väsytti, mutta siihen olisi voinut jäädä. Leskenlehtiä ei täällä vielä näy, toissaviikkoinen äkäinen takatalvi ne pelotti pitkälle puoleenkuuhun varmaan. Jollain tavalla kevät on aina tuntunut tärkeältä ajalta. Jotain on aina tapahtunut keväällä, jokin asia on mennyt toiseksi tai vähintään itsestään on löytänyt jonkin uuden kyvyn, ajatuksen, tunteen. Tänä vuonna kevät tuli kuin peläten. Se ei meinannut tietään tänne löytää.

Ai niin, se vale. Anteeksi, ajatuksia harhailututtaa, mutta olen sentään pääsemässä niihin, tai mihinkö: ajatuksentapaisiin peiteyrityksiin ja tarkasti luokiteltuihin sijaistoimintoihin, sananmuodostuksiin. Nämä kaksi Nurmion levyä lainasin alunperin työpaikaltani kirjastosta, missä ne olivat c-kasetteina lukuisten muitten c-kasettien joukossa kuin huoltamon tiskillä, nuhjaantuneina ja kaiketi aika paljon lainattuina mutta silti oikein hyväkuntoisina; eivät venyneet eivätkä mankuneet ja miten kävi kun nyt tätäkin päivitystä varten nuo levyt hyllystä poimin: Lasten mehuhetki hyppi ja nyki "Kiinalaisten kastesanojen" kohdalla. Jo on kirous ja kuolema! Sadat cd:ni olen koittanut niin siivoina pitää kuin suin, ja nyt on ensimmäiseen iskenyt hivutustauti. Ah ja voi, niin vaan tämäkin äänitekokoelmani on alkamassa hajoamisensa, pikkuhiljaa se tuohon hyllyyn murenee, hiljaisuus sitten enää näiden seinien sisällä käy...

Ahaa, aivan. Piti tosiaan. Kun olen aiemmin väittänyt ettei minulla oikeastaan ollut mitään kosketusta musiikkiin ennen kuin sain cd-soittimen lahjaksi 19-vuotiaana, olen saattanut olla kiusallisen epärehellinen. Muistikuvani näistä Nurmion kahdesta albumista, kertakaikkisen häkellyttävän loistokkaasta muuten, kun eivät asetu aikajanalle sitten millään. Olinko jo alkanut nokkia helmiä mudasta progejulkaisujen muodossa? Vastako harhailin elokuvasoundtrackien luokse hivenen ujostellen? Vai sijoittuvatko nämä sittenkin johonkin aikaan ennen sitä; on mahdollista että olen lainannut nämä kaksi kasettia tarkoituksenani koostaa jotain kuunneltavaa silloiseen iki-ihanaan menopeliini, minulta varmaan usemmankin kerran melkein hengen vieneeseen pieneen Fiatiin. Näistä kahdesta rapiat 35-minuuttisesta julkaisusta sain muistaakseni nihkeästi 40:n minuutin kasetin täyteen; varsinkin Mehuhetken jälkipuolen kappaleita tuolloin vierastin. Kaipasin tarttuvaa ja selkeää melodiaa, ehdottoman ei-arveluttavia sanoituksia (mikä tarkoittaa sitä että minun piti ymmärtää mitä laulettiin), hyvin vähän instrumentaalista kikkaspeliä. Mikä kaikki tosiaan voi viitata siihen, että nämä ovat itse asiassa kaikuja esihistoriastani; musiikkia ajalta jolloin en vielä kuunnellut musiikkia.

Tai sitten voi olla, että minulla oli jo plakkarissa Nurmion vuonna 1997 julkaisema levy Luuta ja nahkaa, josta satuin näkemään hänen esittävän pari kappaletta tv:ssä ja jonka sitten tuoreena musiikinharrastajana kävin julkaisuviikolla ostamassa Epe'siltä ja johon rakastuin niin maan julmetun vimmatusti, että se oikeastaan vasta sytytti minussa mielenkiinnon suomenkielistä rock-musiikkia kohtaan sillä hauskalla lisäheitolla ettei oikeastaan ole sitä lainkaan. Siis rock-musiikkia. Ja että ehkä tosiaan vasta tämän levyn jälkeen bongasin työpaikan kasettiosastolta nämä kaksi minulle ennen mitäänsanomatonta julkaisua.

Oli miten tahansa, musiikillisesti nämä kaksi levyä, ja kaksi niitä edeltävää, mikä tarkoittaa Nurmion neljää ensimmäistä albumia kaikkiaan, ovat häkellyttävää parhautta. En usko että juuri missään juuri koskaan on artisti aloittanut uraansa niin tyhjentävän täydellisellä nelikentällä kuin Nurmio: Kohdusta hautaan, Maailmanpyörä palaa! ja nämä kaksi ilmestyivät perättäisvuosina 1979-1982 ja niistä jokainen on "klassikko" sanan vähiten inflaatiota kärsineessä merkityksessä. Niistä jokainen on myös täysin omanlaisensa levy musiikillisesti: esikoisen rautalangasta (taustabändinäkin Agents!) Maailmanpyörän urkuvetoiseen kitararockiin, sitten Mehuhetki oli lelusoittimilla soitettua terävää ja kaoottistakin räminää (lelupunkkia? melodicagaragea?), ja lopulta Punainen planeetta toi mukaan stailin basson, pehmeät rummut, torvisektion ja kaiken kaikkiaan mitä täyteläisimmän äänimaailman. Noiden levyjen sanoituksetkin miellyttävät minua edelleen suuresti: kiteytettyjä havaintoja, arvoituksiin puettua maailmankuvaa ja toisaalta jonkinlaisen laitapuolisen erakon vieraantunutta totuutta.

Pitkään kuuntelin näiden neljän levyn jälkimmäisistä koostamaani kasettia, mutta levyhyllyynhän nuo kaikki lopulta päätyivät, ellen väärin muista oli Planeetta viimeinen hankinta joskus loppukesästä 2000. Nurmion uralle näillä ensimmäisillä julkaisuilla oli kahtalainen merkitys: toisaalta hän pulttasi itsensä ikuiseksi klassikoksi suomirokin klassikoiden joukkoon, täysin syystäkin, mutta toisaalta hän ei koskaan enää kyennyt ylittämään näiden alkulevytystensä tasoa. Jos tylyjä ollaan, ei hän ole koskaan enää päässyt edes hirveän lähelle; toki hänen pitkälle uralleen on mahtunut muutamia myöhempiäkin kohokohtia (Hullu puutarhuri, Luuta ja nahkaa), mutta jokin oli vuoden 1982 jälkeen iäksi mennyt, ja liikaa on aikaa kulunut jotta noihin ensimmäisten vuosien tunnelmiin voitaisiin koskaan palata. Eikä sillä ole väliä; ehkei se koskaan ole ollut mahdollistakaan. Nurmio on silti minulle erittäin tärkeä artisti, joka ei, vaikkei täydellisyyttä hipovia albumikokonaisuuksia enää julkaisekaan, tunnu koskaan lakkaavan kokeilemasta mitä ihmeellisimpiä ideoita ja juttuja. Hän on suomirokin outsider, eräänlainen musiikkimaailman kylähullu, tai pikemminkin se vanhassa tönössään kylän laidalla asuva pelottava setä joka on nuoruudessaan tehnyt jotain tosi jännää ja jonka outouksia muutkin kyläläiset sen vuoksi yhä sietävät.

No niin, pakkohan tämän jälkeen on taas iskeä Dumaria soittimeen.

"Sun pitää kuunnella aineen ääniä / ja ääniä äänien takaa."

23.3.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 6:
Kate Bush / Never for ever (1980)


Kuten etenemme musiikissa tuolta häpeämättömän korskealta 70-luvulta, niin etenemme myös minun musiikkihistoriassani, hitaammin mutta edeten kuitenkin selkein askelin ja tämän levyn myötä olemme vuodenvaihteessa 1998/1999. Olen syväsukeltanut musiikkiin melkein kolme vuotta ja leikin kaikentietäjää; äärimmäisen kapealla sektorilla toki tätä olenkin. Tuohon maailmanaikaan tein kaikenlaista muutakin vänkää, kurkistelin elämänpituisista varjoistani hämmentäviin todellisuuksiin ja auoin päätäni sanoille ja lauseille, kirjoitin enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen, tutustuin ihmeellisiin ihmisiin, pikkuisen rakastuinkin, vähän, ja sellaista. Viinaan en sentään vielä koskenut.

Ah, tuotakin talvea. Kliseisenä pitkätukkapoitsuna notkuin jumalantakaisen opistoasuntolan kynttilöin valaistussa olohuoneessa ja nurkassa kolhuinen cd-soitin tarjoili hämärien hetkiemme taustalle melko keskitetysti vain muutaman ihmisen suosikkiartisteja, joista itseäni hätkähdyttivät enimmin Tori Amos ja Kate Bush, joita eräskin neitokainen tuolloin lähes päivittäin meille tarjoili. Ensinmainitusta lisää myöhemmin, ja oikeastaan Tori Amos on se josta sankarimme seikkaluiden tämänkertaisen jakson olisi määrä kertoa jos etenisimme jossakin niinkin loogisessa kuin kronologisessa järjestyksessä mitä omaan historiikkiini tulee, mutta me, koska maailma on epäselvä, kuljemme musiikinmukaisessa järjestyksessä ja tämän vuoksi ensin, paljonkin aiemmin, on vuorossa Kate Bush, joka on monelle oudon pyhä olento, ja johon, mielestäni maailman epäoikeudenmukaisimmin, Tori Amosta on verrattu kautta hänen uransa. Tori Amos siis kolisi minulle lujaa, niinkin hirveän lujaa että tuolloinen progekukkoiluni näytti yhtäkkiä typerän puberteettiselta outoudentavoittelulta kun kerran tarjolla oli ihan oikeastikin hyvää musiikkia. Vuosiksi eteenpäin Torista tuli suosikkiartistini; ylittämätön jumalolento, juuri se pyhimys, jonkalalaista sädekehää Kate Bushin ylle ripusteltiin hänen uransa ensivuosina, joilta siis myös Never for ever, hänen kolmas albuminsa, on lähtöisin.

Katen kanssa asiat sujuivat kuitenkin hippaisen hitaammin, siitäkin huolimatta että hän päätyi levykokoelmaani aiemmin, juuri tämän joululomalla -98 ostamani levyn myötä. Siinä missä Tori Amos on intensiivistä, kärsivää, aggressiivista ja nujerrettunakin voimakasta, on Kate Bush ilmavaa, monimutkaista, päättäväistä ja, hmm, fantastista? Onko se oikea sana? Koska vaikka ensikuulemalta hänen sanoituksensa saattavatkin kuulostaa saduilta, ne loppujen lopuksi käsittelevät äärimmäisen maallisia asioita: armeijaa, kuolemaa, pettämistä, murhia, ydinsotaa, ja muuta mitä nyt 21-vuotiaat naiset Britanniassa vuonna 1980 ajattelivat; runouttahan tämä on sanoituksiltaan ja runoudesta ei tarvitse aina ottaa tolkkua.

Voi olla että lievä varautuneisuuteni Bushin musiikkia kohtaan johtui siitä, että tiesin hänen olevan progepiirien lempilapsi: erityisesti hänen kolme ensimmäistä 80-luvun julkaisuaan nauttivat samanlaista katu-uskottavuutta progehörhöjen parissa kuin PMMP nykyään suomirokkareiden keskuudessa. Ja ymmärränhän sen. Kate Bushin progressiivisuus ei ole musiikin vaikeaselkoisuudessa, ei sanoitusten hippiydessä eikä soitannollisessa insinööreilyssä; sen sijaan hän on sovitusten ja tuotannollisten ratkaisujen ihmelapsi. Never for ever on täynnä erikoisia soittimia, outoja perkussioita, taustaefektejä, ties mitä kaikkea joka saa levyn kohoamaan aikansa muuhun pop-musiikkiin pesiytyneestä steriiliydestä kuin ruusun paskasta. Kaikesta hämmästyttävästä sisällöstään huolimatta Never for ever on suorastaan petollisen notkeasti soljuva levy; jos sen antaa mennä, se menee huomaamatta ohi. Sen sokerilla silatut melodiat ja lauluäänet, sen hunajaiset pianot, jouset, satunnaiset rajummat kitarat, aikansa ykkösteknologiaa edustaneiden koskettimien luovat käyttöratkaisut - ne kaikki nivoutuvat yhdeksi julmetun kauniiksi auraalipitsiksi vain kun niihin keskittyy. Minullakin siinä meni aikaa. Heti hankinnan jälkeen levy oli muistaakseni pieni pettymys; pidin siitä toki, mutta se oli sittenkin vähemmän kuin olin odottanut, vähemmän kuin miltä kappaleet yksittäisinä tuntuivat siellä kynttiläntuoksussa, mitä syvällisempien yökeskusteluiden taustamusiikkina. Mutta kuukaudet kuluivat ja huomasin palaavani albumin pariin hämmästyttävän usein. Se oli kaunis, paikoitellen riehakkaan rietaskin, ja niin pirun melodinen. Niin järkyttävän upean melodinen...

Lopulta Kate Bushia oli pakko hankkia lisää. Oli kulunut aikaa, olin hamstrannut Tori Amoksen tuotannosta enimmän osan, olin musiikkimaullisesti aika kaukana siitä mitä olin ollut tuolloin jouluna 1998, oli kesä 2001 ja minä hetken hellehuumassa poimin kaupanhyllystä mukaani albumin The Dreaming. Se oli menoa, ja sen, Bushin parhaan levyn, myötä minä viimein ymmärsin kaiken Never for everinkin sisältämän potentiaalin. Ja vuodet kuluvat ja toisin kuin moni, erittäin moni, vuonna 1998 hankkimani levy, ei Kate Bush jää pölyttymään hyllyyn. Vaikka The Dreaming onkin sitä lopullista parhautta (ja albumi jota Kate ei koskaan onnistunut enää laadullisesti ylittämään), on Never for ever ensikosketus ja siinä mielessä tärkeämpi. Sen soittaminen ei palauta minua vuosissa taakse kuten jotkut toiset nuoruussuosikit tekevät. Se on edelleen yhtä taidokasta ja julmetun melodista kuin silloin; edelleen yhtä paljon antavaa musiikkia.

19.3.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 5:
Pink Floyd / Wish you were here (1975) & Animals (1977)

Suokaa anteeksi viivähtämiseni, olen risteillyt pitkin pääkaupunkia ja välillä vaipunut leppoisaan elämänhorteeseen. Kai tämä tästä, sanoi entinen mies, sittemmin naiseksi leikelty, ja kun Ugus on näin saanut pakolliset alkuvelmuilut ryittyä ajatuksista irralleen, voi hän jatkaa.

Musiikkihistoriani, tuo laaja korpimaa, kun on vasta alkuunpuitu, ja myönnän että hieman on tämänkertaisen epistolan laatiminen hirvittänyt ihan vain merkityksensä vuoksi, ja toisaalta, olenko jo sanonut kaiken? Alanko toistua? Äh, joo. Mutta ovathan toki nämä äänitteet aiemmista poikkevat sikäli, että vaikka juurikin oman musiikkimakuni kehittymiseen radikaaleimmin vaikuttaneita teoksia listaan, niin vasta nyt ollaan sellaista parissa, jotka vielä vuonna 2009 esiintyisivät kumpikin omassa "Top 10"-listassani, korkealla, jos sellaisen laatisin. Tai no, keskimääräistä vakavamman psykoosin kourissa laaditulla listalla varmasti trippailisi myös White Noise korkealla, mutta se nyt tällä kertaa siitä.

Pink Floyd. Tavallaan kyseessä on yhtye, jonka linkosi minut matkalle musiikin ihmeellisen kommervenkkiseen maailmaan ("sitä on taas Ugus katsellut Lapinlahden Lintuja, näköjään..."). Mikä juuri tässä yhtyeessä kiehtoi minua?, niin minä ajattelin alunperin lähteä tämänkertaisuuksia purkamaan, mutta sitten laajenin: Mistä ylipäätään muodostuu musiikkimaku? Miksi jotkut pitävät Pink Floydista, jotkut vihaavat sitä, miksi jotkut kuuntelevat black metallia, toiset jazzia, mikä on saanut jotkut kieroutuneet epäihimiset ihastumaan hiphoppiin? Jos minulta kysyt, nämä kaksi perättäistä levyä, minun synnyinvuoteni molemmin puolin hauskasti ilmestyneet muuten, ovat osapuilleen parasta musiikkia mitä tämä ruma kaksijalkainen nisäkäslaji on saanut aikaan. Mitä näissä kahdessa levyssä on sellaista josta joku ei pitäisi? En ymmärrä, ja kuitenkin...

Haluan tässä kohdin kumota sen omituisen Pink Floydiin liittyvän myytin, että kyseinen yhtye soittaisi progea, "progressiivista rockia", mikä kuulostaa hirveän nörtiltä ääneen sanottuna. Ei soita. Ensimmäisillä albumeillaan Floyd soitti happoisen psykedeelistä 60-luvun popmusiikkia, kevensi sitä sittemmin mainioilla folkahtavilla vedoilla (More on vähän tunnettu mutta hieno esimerkki tästä, vuodelta 1968), etsi itseään parin kokeellisen albumin verran 60/70-lukujen vaihteessa ja keksi sitten tämän hitaan, massiivisen, jylhän ja samanaikaisesti sekä haikean että kyynisen "space"-rokin, kuten toinen outo ja yleinen määritelmä yhtyeen musiikista kuuluu. Mutta että progea? No, mietitäänpä mitä progeen yleensä lasketaan kuuluvaksi: 1) Monimutkaiset sävellykset, usein jazzista tai klassisesta musiikista vahvasti inspiroituneet. 2) Virtuoosimaista soitantaa, epäinhimillisiä kikkailusooloja ja käsittämättömiä tahtilajeja. 3) Happoisenhämäriä sanoituksia keijukaisista, avaruuskansoista tai ihmislajin utooppisesta onnelaelämästä joko kaukana menneisyydessä tai vielä kauempana tulevaisuudessa.

Ja mitäpä Pink Floyd? Ei mitään näistä. Toki näidenkin levyjen kappaleet ovat pitkiä (Animalsin avaavat ja sulkevat lyhyet lurautukset poislukien näillä kahdella kiekolla on yhteensä kahdeksan kappaletta), mutta ne ovat sävellyksinä suoraviivaisia, vain äärimmäisyyksiinsä venytettyjä. Roger Watersin sanoitukset ovat yhdistelmä elämäänsä pettynyttä kyynikkoa ja nuoruuttaan muistelevaa vanhusta, pisteliästä toki sellaisenakin. Etenkin Animals, ilmestyessään vuonna 1977 punkrokkareiden irvailun kohteeksi joutunut, on teksiltään niin lähellä tuolloin establishmentille keskisormea näyttäneitä niittiposkia, että heidän olisi pitänyt pikemminkin arvostaa Floydia oman suuntauksensa harmaapartaisena suunnannäyttäjänä kuin moittia tätä dinosauruudesta. Just sayin'. Niin ja tiluttelusoittajia Floydista ei hakemallakaan löydy; heitä lähimmäs ehkä pääsee kitaristi David Gilmour - - mutta ei, ehei. Eivät nämä mitään progesooloja ole, tyylitietoisia sen sijaan hyvinkin.

Muistelen että Wish you were here oli neljäs hankkimani Floyd-albumi, joulun alla 1997 kokoelmaani kotiutunut. Ensimmäinen kuuntelu oli pettymys. Musiikki tuntui liiankin hitaasti etenevältä, liiankin uneliaalta ja omaan koteloonsa kätkeytyneeltä, läpäisemättömältä. Vain hitaasti levy alkoi avautua, sen melodioiden ajaton kauneus, sen raskaan surullinen tunnelma. Animals on toista maata; sen ostin vasta kesällä 1998, vissiinkin aivan viimeisiä hankkimiani Floydeja ilman mitään erityistä syytä. Jestas miten se pysäytti ensikuulemallaan. Tämäkö Pink Floyd? Mitä näille tyypeille on tuolloin tapahtunut, miksi tämä viha ja inho ja, mitä selvimmin, itseinho? Tai no, liioittelen reaktiotani; tiesinhän toki jo kaiken mitä täytyi, olin varmasti lukenut aiheesta enemmän kuin tarpeeksi ja tiesin mitä oli tulossa seuraavaksi, The Wall, kyynisen paskuuden kiteytymä ja maailman myydyin tupla-albumi. Silti mitään niin pistävästi sattuvaa kuin Animalsin sappea tihkuvat kolme pitkää raitaa ei tuolta tulevalta magnumopukselta löydy. Mutta saakeli että Roger Waters oli tuolloin vihainen. Ja katkera. Ja paskana. Hänen vihansa lopulta tappoi koko bändin, mutta hyvää musiikkia sitä ennen syntyi ja nykyisin Waters on vissiin ihan leppoisa setä (sävelsi oopperankin muutama vuosi sitten) joten kaikki on ok.

Fileerausveitsen tavoin tämä minuun silloin upposi. Ja, toisin kuin suurin osa muusta alkuaikojen sytykemusiikista, jäi ikuisuussuosikiksi. Niin että sitä piti pohtia tosiaan että mistä se johtuu? Mikä muodostaa musiikkimaun, miksi juuri nämä Pink Floydin 70-luvun puolivälin julkaisut?

Paitsi Dark side of the moon, joka on haukotuttavan tylsä.