Silmänkääntövankila

Minulla on valokuvia kahden tietokoneen kovalevyllä, kymmenillä cd-levyillä, muutamalla muistitikulla, tukevissa pahvisissa valokuvalaatikoissa, vähemmän tukevissa levähtäneissä kenkälaatikoissa, ikimuinaisissa valokuvaamon taskuissa negatiiveineen, tuoreemmisa pahvitaskuissa ilman negatiiveja, kirjekuorissa, minigrip-pusseissa, seinillä ja ovissa, kirjojen ja vihkojen välissä, ja lopulta, tärkeimpänä, hyllyllisessä albumeja. Minulle valokuvat ovat oleellinen asia. Elämäni ei hahmottuisi ilman valokuvia; kun toinen vanhemmista valokuvasi työkseen koko lapsuusaikani, ei ole ihme, että kameroiden, negatiivien, albumien ja pelkkien valokuvapinojen läsnäoloon tottui ja kasvoi kiinni. Sain ensimmäisen oman kamerani joskus 80-luvun alussa. Se oli puoliantiikkinen nahkakuorinen laatikko, joka otti näpsäköitä neliön mallisia kuvia, ja jonka negatiivit olivat valtavan suuria, melkein olisivat kuvista käyneet nekin. Myöhemmin sain Konica AF3 -merkkisen täysautomaattisen pokkarin, joka oli siunattu poikkeuksellisen hyvällä optiikalla. Sen erityisominaisuuksiin kuului taivaan hahmottaminen kauniin syvänsinisenä aina. Nykyään saa hikoilla järkkäreilläkin, että saa taivaasta muuta kuin räikeänvalkeaa, mutta se Konica osasi hommansa. Hyvä kamera muutenkin. Sen virittimestä katkesi jousi keväällä 1999 juuri kun olin ottamassa kuvaa Kirstistä, mikä kuva siis jäi ottamatta, ja tämän koommin turhautuneena pengoin vanhempieni kaappeja, kunnes löysin 60-luvulta periytyvän Pentax Spotmaticin parilla vaihdettavalla objektiivilla. Pyyhkäisin laitteistosta pölyt, aloin opetella valotusaikojen ja aukkokokojen merkityksiä ja huomasin kykeneväni ottamaan ihan uudenlaisia kuvia. Harjoitus teki puolilahjakkaan amatöörin, ja joissakin 2000-luvun alun kuvissani on selkeää yritystä, muutama onnistuminenkin. Kuvasin keskimäärin puolitoista filmirullaa kuussa melko säännöllisesti, mikä alkoi yhtäkkiä tuntua kovalta rahanmenolta siinä vaiheessa kun olin opiskelijoitunut ja siirtynyt Euroshopper-elämänlaatuun. Aktiviteettini valokuvaajana hiipui, ja kun taitoa ei ylläpitänyt, kuvien laatukin heikkeni. Vuoden 2003 albumini on jotenkin kumman väsynyt. No, ei se tainnut kovin pirteä vuosi olla muutenkaan, etten sillä. Pentax saattoi välillä viettää pitkiä aikoja hyllyllä, se alkoi kerätä pölyä jälleen. Onneksi se ei sisällä paristoja, jotka unohdettuna vuodattaisivat happonsa - Pentax on täysmekaaninen. Digikamerat saapuivat lähipiiriini. Tai no, olinhan testaillut yhtä jo vuonna 1997, (mm. tämän levyn kannessa esiintyvä kissakuva on otettu tuolloin Fuji-merkkisellä paristosyöpöllä) mutta varsinaisesti digikameroita ei kukaan omistanut ennen kuin joskus 2004 niitä alkoi olla kaikilla. Itse en ollut vakuuttunut. En kuvien laadusta, enkä, Pentaxiin ja siihen kuuluviin huipputason objektiiveihin tottuneena, laitteiston mahdollisuuksista ylipäätään. Joulukuussa 2005 lopulta kuitenkin sorruin. Marssin Anttilaan asiantuntija-apu mukanani ja valitsin hyllystä näppärännäköisen ja -hintaisen Sonyn Cybershotin. Yhtenä ostoperusteena oli mahdollisuus kiinnittää kameraan lisäobjektiiveja, mutta toistaiseksi tämä on jäänyt hyödyntämättä. Vaan ehtiihän tässä. Pian neljä vuotta olen Sonylla kuvannut ja olen edelleen tyytyväinen. Linssi on hyvä, manuaaliominaisuudet kerrassaan riittävät ja tietyistä rajoituksista tietenkin huolimatta kamera jaksaa edelleen toisinaan yllättää sillä mihin kykenee. Peruspokkarihan tuo vissiin on, mutta vaikka sitä täysautomaattinakin mainostettiin, olen ottanut noin 15.000:sta nappaamastani kuvasta arviolta 8 niitä automaattiominaisuuksia käyttäen. Pentax roikkui mukana kesään 2007 asti, mutta sitten se seuraava filmi kehityksen jälkeen kerta kaikkiaan jäi ostamatta ja, vaikka kamerassa sinällään ei vikaa olekaan, epäilen josko tuota enää käyttöön otan. Digijärkkäriin laajentaminen on luonnollisesti edessä vielä, mutta niin kauan kuin Cybershot riittää ikuistamaan elämäni hetket, ihmiset, havainnot ja maisemat, se saa hankkimistaan odottaa.

En tiedä miksi kerron kaiken tämän. Valokuvaaminen on ollut minulle jonkinlainen elämän itsestäänselvyys aina, albumien kokoaminen, niiden paraatipaikalla kirjahyllyssä säilyttäminen. Kuukausi sitten järjestin läksiäisiä luonani Turussa, ja jossain vaiheessa vieraat uppoutuivat albumieni antimiin ilman eri kehotusta. Ne taidettiin kaikki katsella läpi. Kaikki oman aikuisikäni elämänvaiheet, kodit, ihmissuhteet, ystävät, lomat, arjet, kissat, kaupungit, maaseutu ja lopulta lapsikin, joka valtaa albumien kertoman tarinan yhtäkkiä ja hetkeksi aikaa melko kokonaisvaltaisesti.

Ajattelin kipeimpiä albumista löytyviä kuvia tänään. Ne ovat niitä, joissa ihminen katsoo suoraan kameraan ilman yritystä, ilman pyyntöä poseerata, yllätettynä mutta silti pysähtyneenä, ja hymyilee, ei pakotettua, ei kameralle tarjottua hymyä vaan kuvaajalle kameran takana. Niitä kuvia on kaikista niistä, joiden kanssa on joskus viettänyt yhteistä elämää. Ei montaa, koska sellaisissa hyvissä hetkissä on kamera harvoin ollut läsnä, ja jos onkin, sen hetken on mieluummin käyttänyt toisin kuin kuvaamalla. Mutta kuitenkin. Nekin ovat kaikki albumeissa.

Ja kaikki ne mielettömän lämpimät kesät, joita ei muuten muistaisi kun ne sekoittuisivat kaikkiin muihin taakse jääneisiin kesiin.

Monet ihmiset muistan heistä ottamieni valokuvien kautta.