24.1.12

Back and to the left

Olen yrittänyt pysytellä erossa presidentinvaaleista. Onhan toki hienoa, että Pekka Haavisto jyräsi nuo vanh(emm)at puoluepamput alleen ensimmäisellä kierroksella, mutta kuten aina vaalien alla, minä koen syvää ahdistusta siitä, että niinkin tietämättömän ja naruista vedeltävän tahon kuin kansan annetaan päättää asioista. Kansa ei tiedä eikä ymmärrä. Toisaalta presidentti on melko merkityksetön keulakuva joten se siitä. En äänestänyt ensimmäisellä kierroksella enkä varmaan toisellakaan, koska mitä lähempänä varsinainen vaalipäivä on, sitä enemmän tunnen tuskaa siitä, että minun pitäisi olla osallisena tässä rumbassa. Entä jos annan ääneni ehdokkaalle, joka osoittautuu huonoksi? Kun pidättäytyy äänestämästä, saa ainakin oikeuden valittaa: eipä ole ollut osallisena valitsemassa niitä surkimuksia sinne. En tiedä toivonko Haaviston voittavan. Ainakaan Niinistön en toivo. Oikeastaan toivon, että hallitus tai eduskunta valitsisi presidentin, kun ihan puhdas seremoniavirka kuitenkin on kyseessä, ja koko kampanjointikin on jo vuosia ollut lähinnä showbisnestä. Toivon loppujen lopuksi aika monia asioita, jotka eivät kuitenkaan ikinä toteudu. Kyllä systeemi sentään on syvältä.

18.1.12

Mehr Licht

Talvinen kaupunki on ruma. Sen pystyynkuolleet kansalaiset kahlaavat sohjoisilla kaduilla kasvoillaan kaikilla sama ilme: tule metriä lähemmäs niin tapan. Seisahdan liikennevaloihin ja kuuntelen muiden kulkijoiden keskusteluja. Niin ne jauhavat merkityksetöntä roskaansa kuin vaatien muiden hyväksyntää; että he ovat olemassa on kai heidän itsensä mielestä jotain suurta. Katson ohi ryskiviä busseja. Kymmentä vaille neljä, Mannerheimintietä jurnuttaa katkeamaton ketju. Jokainen bussi on täynnä, puserruksissa, jokainen sinne vääntäytynyt yrittää olla yksin, katsomatta kehenkään. Kaivaten kotiin.

Minä sentään kävelen. Edellisyönä satanut lumi on muuttunut kaakaonväriseksi sohjoksi, liikennevalot nakuttavat, jalankulkijoita on pelkästään tämän korttelin matkalla sata, ehkä kaksisataa, jokaisella sama ilme: tule metriä lähemmäs niin kuolen. Anelu, melkein.

Kotona keitän vielä mukillisen kahvia, vaikka päivän aikana sitä on mennyt jo hirveästi. Yhtä paljon kuin aikaa. Kaivaudun lähihistoriaan selailemalla Marginaalin arkistoja viiden-kuuden vuoden takaa. Saan idean, melkein, se on kadonnut ennen kuin kynä on kädessä. Tähän aikaan vuodesta yritykset kirjoittaa valuvat viemäristä alas, sitä vihaa jokaista tuottamaansa sanaa, jokaista ajatustaan, sitä kiroaa jokaisen tekemänsä ratkaisun. On yksin ja väsynyt. Odottaa kevättä, seisoo liikkumatta eteisen peilin edessä kasvoillaan tunnista toiseen sama ilme.

15.1.12

Vuoden viimeinen blogipäivitys

Aivan aluksi haluan nostaa hattua sinnikkäälle ryhmäkuvablogillemme: KuvaKuva täyttää tänään pontevat viisi vuotta! Mitä muuta tulee mieleen? (puhun tänään vain sitaatein) No tietenkin Turku, jonne melkein menin; kun on kerran kuussa vapaa viikonloppu, se on syytä käyttää hyvin, eikä esim. siten kuin minä juuri nyt: löhöämällä kotona tapaamatta ketään, puhumatta kellekään. Mutta joulusta asti riivannut flunssa on vienyt mieheltä mehut, yskin edelleen kuin keuhkosairas; tai siis en yksin ollessani, mutta kun yritän puhua jollekin, menen mahdottomaksi. Siis erakoituminen on ainoa terve ratkaisu. Olen sentään saanut kirjoitettua asioita, kulutettua kahvia, katsoin elokuvankin: kovaa vauhtia suosikkiohjaajakseni kohoavan Christopher Nolanin The Prestige oli hienoin näkemäni pätkä mieheltä, ja varmaan hienoin näkemäni elokuva ylipäätään vuosikausiin.

Mitä tein vuonna 2011? Onko jälleen vuotuisen katsannon aika? No on, saatana! (anteeksi voimasanan varoittamaton käyttö)

Ihan ensinnä vuodesta 2011 tulee mieleen, että ei tule mitään erityistä mieleen. Tein töitä. Jossain välissä muutin Töölön kattojen tasalle vinttihuoneistoon. Parasta oli kesäloma; talvi jäi mieleen omalla tavallaan kivana arktisen hysterian riemuvoittona, mutta pliis, ei enää ikinä. Ei-Enää-Ikinä.

Tarkemmin miettiessä muistan heittäytyneeni fyysiseksi: kesällä purimme muutaman hengen voimin vanhan saunan käyttäen apuna tukevia työhanskoja ja paria sorkkarautaa. Se oli hienoa. Se saattoi olla totta puhuen hienointa mitä olen tehnyt miesmuistiin, joka sentään on lyhyt onneksi. Purkuprojekti on dokumentoitu lukuisin välivaihevalokuvin, jotka ovat elokuusta asti odottaneet kovalevyni kansiossa "SKV" pääsyä Silmikseen. Jahka jaksan, jahka jaksan...

Jonkin verran katselin elokuvia, mutta vain yhdenlaisia. Kesällähän aloitin tuon koskaan varsinaisesti lopettamattoman Marvel-projektini, jonka tarkoituksena oli tsekittää kaikki 2000-luvun aikana teattereihin tuotetut Marvel-supersankarien leffaversiot. No, selvitin kolme elokuvaa X-menejä, kaikki kolme Hämistä, Ang Leen Hulkin ja ensimmäisen Ihmeneloset, joka oli jo niin huono etten enää kestänyt enempää. Mitä jäi mieleen? Sanottavaa? No ei oikeastaan liikaa. Spider-man kakkonen oli hieno, ykkönen tylsä, kolmonen hirveän nolo, nythän koko franchise jo saa rebuuttauksen ja alkaa alusta vielä tämän vuoden aikana, X-menit paranivat koko ajan siten, että umpitylsän ykkösen jälkeen seurasi ok kakkonen, X III oli jo kerrassaan mainio ja vielä loppuvuodesta näkemäni First class jo suorastaan hyvä. Ang Leen Hulkia jo kehuinkin, mutta kyllä tästä projektistani on into niin totaalisesti jo hiipunut, että Daredevil jää, varmaan onneksi. Ehkä seuraava projektini voisi olla että yritän katsoa Sormusten herra -trilogian kaksi viimeistä osaa, ne ovat edelleen näkemättä. Tai no enpä taida jaksaa.

Olen valokuvannut paljon, mikä ei näy täällä, nyt vuodenvaihteen tultua ottanut paluutuntumaa piirtämiseen, mikä tuntuu hyvältä pitkän tauon jälkeen, olen hämmästellyt viisivuotiaaksi kasvaneen tyttäreni mielikuvitusta ja yrittänyt muistella olinko itse noin huimalla kekseliäisyydellä varustettu aikoinaan, enkä varmaan, en ainakaan enää, kukapa olisi.

Vuosi 2011 toi pinon kirjoja, ja yllättävän paljon levyjäkin olen ostanut, tosin ne melkein kaikki päätyvät yhden kuuntelun jälkeen hyllyyn ja unohtuvat nykyisin. No eivät kaikki sentään, ja sieltähän niitä sitten iloisesti yllättyen myöhemmin löytää kun jotain muuta etsii. Sattuipa kivasti niinkin, että jonkin verran uunituoretta musiikkiakin tarttui vuoden mittaan mukaan. Tässä kolme parasta vuonna 2011 ilmestynyttä levyä:

1. 22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean
2. Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua, pimeä tähti
3. Elbow: Build a rocket boys!

Pistepirkkoja fanitin ja levyhyllyyni hankin viimeksi 90-luvun lopulla, sittemmin menetin kaiken kiinnostukseni yhtyettä kohtaan, kunnes radio viime keväänä soitteli pariakin kappaletta tuolta kovin kehutulta uutuuslevyltä ja olihan se ostettava. Huh huh mikä kiekko! Utajärven jätkät iskussa taas; ja Eleanoora Rosenholmiahan olen ennenkin kehunut, tämä kolmosalbumi on toisaalta jotain aivan muuta kuin aiemmat, meditatiivinen. Lohduton ja syleilevä yhtä aikaa, hieno kuitenkin. Elbow'n uusin piti ostaa jo senkin vuoksi, että yhtye on nykyisin ykkössuosikkini kaikista maailman yhtyeistä, mutta lievä pettymys tämä silti oli verrattuna edelliseen, vuoden 2009 albumiin The Seldom seen kid. Mutta sellaista mestariteosta ei kukaan teekään kuin kerran uransa aikana, ja lievänä pettymyksenäkin Elbow peittoaa 99% muusta aikakauden musatarjonnasta.

Seuraavat kirjat vaikuttivat lujimmin tänä vuonna:

Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa
Iain M. Banks: Surface detail
Bill Bryson: At home. A Short history of private life
Tommi Liimatta: Nilikki
Tommi Liimatta & Jouni Hynynen: Rillipää ja läski
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni
Alexandra Salmela: 27 eli Kuolema tekee taiteilijan
Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

...olen käynyt krantuksi, kun en saanut enää kymmentä kirjaa listattua tähän raudanlujasti iskeneiden listaan. On kai mainittava, että Reijo Mäen Vares-kirjoja aloin alkuvuonna lukea, ehkä eniten niistä huokuvan Turun vuoksi, mutta ovathan ne tavallaan viihdyttävää hömppää muutenkin. Eivät dekkareina järin oivaltavia sentään. Mutta onhan noita aika läjä mennyt vuoden mittaan, ja vastapainona Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä, joiden täydellisen valoton synkkyys ja masentava ilottomuus ovat Mäen kännisen hilpeälle Turku-kuvaukselle kohtalaista vastapainoa. Kirjoina Joensuut ovat toki monen monta pykälää parempia, mutta niiden synkkyyttä ei montaa peräjälkeen jaksa.

Niin, ostin tosiaan kahvinkeittimenkin tänä vuonna. Ja sohvan. Helmikuussa poistin hiukseni, enkä olisi poistanut, jos olisin tiennyt miten työlästä niiden poispitäminen on. Kasvavat penteleet.

10.1.12

Pilasit kysymykseni vastaamalla siihen

Vietin pariviikkoisen talviloman olemalla siitä kaksitoista päivää sairaana, onnistuin mahduttamaan kaksi eri flunssaa samaan lomakauteen, ja vain hämäriä ovat muistikuvani siitä, kuinka makaan vanhempieni olohuoneen sohvalla korkeassa kuumeessa ja jokin natisee ja kirskuu, pääni. Minun on täytynyt tulla johonkin ikään, sillä olen kuumeisesti (...) miettinyt olemisen merkityksiä koko syksyn. Sitä mikä tekee yksilön tärkeäksi, jos mikään. Tiedostan kyllä olevani jotenkin fatalistinen, koska on vaikea keksiä tärkeyksiä, mutta toisaalta olen kyllä liian - - no, liian jotakin kyetäkseni vajoamaan mihinkään eksistentialistiseen kriisiin asian suhteen. Sitäkin mietin tänään: miksi en ole koskaan hurahtanut uskoon? Miksi en ole saanut pakkomiellettä opiskella jotakin tiettyä alaa, miksei minulla ole ikinä ollut toiveammattia, mitään erityistä mitä haluaisin tehdä (paitsi kirjoittaa - muttei ammattina, kuulostaa liian kahlitsevalta), miksen ole koskaan tuntenut erityistä halua liittyä puolueisiin, järjestöihin, ylipäätään en ole koskaan halunnut harrastaa mitään. Miksen ole saanut häiriintyneitä pakkomielteitä ja alkanut uhota verkon anonyymipalstoilla? Miksen vieläkään tiedä miksi haluaisin isona? Nähdäkseni seuraukset ovat aina lähtöisin syistä, ja koska ihminen on ensin lapsi, on kaikki myöhempi johdettavissa niihin kriittisiin ensimmäisiin vuosiin. Näytän kaikissa lapsuudenkuvissa iloiselta. Minusta on satoja kuvia, tuhansiakin ehkä, koska taloudessa oli ammattivalokuvaaja ja lukuisia kameroita. Nauran aina. Ensimmäiseltä kymmeneltä elinvuodeltani on ehkä viisi kuvaa, joissa en ole suupielet korvissa. Olen vieläkin aika positiviinen olento, mikä tarkoittaa, etten mielelläni ajattele enkä kohtaa vaikeita asioita. Onko tässä avain? Olen koko aikuisikäni ollut varma siitä, että olen maailman tylsin ja kuivikkain ihminen. Silti minua on joskus varta vasten pyydetty kahville. Minuun on rakastuttu. On minut kyllä jätettykin, eikä ihan yhtä kertaa.

Nykyisyys? Luen mielelläni, synttärit ja vuodevaihde toivat taas pinon uusia kirjoja kotihyllyyn. Katson mielelläni outoja asioita, kuten Monty Pythonia viime viikot; ostin itselleni koko Lentävän sirkuksen dvd:llä. Kuuntelen musiikkiakin, mutta olen huomannut ettei se enää anna minulle yhtä paljon kuin joskus. Olen taantunut tekstiin. Palaan tekstiin, ja kuviinkin, nykyisin. Sain kahdelta eri taholta piirtämiseen kannustavan muistikirjan lahjaksi. Pitänee piirtää, ja mielelläni niin teenkin. Mutta sittenkin jää vaivaamaan: miksi pyrin jättämään jäljen, vaikka merkityksenikään ei ole vielä selvinnyt? Vai siksikö juuri?