20.6.16

Toukokuu 1990

Niin se vaan seiskaluokkakin lähestyy loppuaan. Vappuna paistan Joonaksen kanssa munkkeja meidän keittiössämme, ja ne joko onnistuvat tai sitten vanhemmat ovat kohteliaita. Ainakaan emme ennakko-odotuksista poiketen polta itseämme karrelle, onhan sekin jotain. Joonaksella on mukanaan hiljakkoin ostettu peli, System 3:n julkaisema Myth, taiteellisesti korkeatasoisimpia pelejä joita kuusneloselle koskaan ilmestyi, ja sen Jeroen Telin (joka tuolloin oli 18-vuotias ja jo iso nimi pelimaailmassa) säveltämä tunnusmusiikki soi päässäni koko kesän, ja huoneessanikin, koska äänitän sen kasetille - minulla on noihin aikoihin parikin 90-minuuttista kasettia täynnä parasta Commodore-musiikkia. Niiden joukossakin tämä Mythin tunnari menee kyllä kärkipäähän. Kuunnelkaa vaikka. On muuten tälläkin hetkellä puhelimeni default-soittoäänenä.

Muutakin uutta tapahtuu neparintamalla, itse asiassa se kaikkein suurin mullistus kohdallani sitten itse koneen hankkimisen. Olen nimittäin kevään kuluessa vieraillut tiheästi Petrin luona, joka on saanut oman Commodorensa rinnalle vallan kiehtovan oheislaitteen: levyaseman. Sitä uusien ja uudenlaisten pelien määrää! Puhumattakaan siitä, että disketeiltä tuntuu löytyvän aina kaikenlaista outoa sälää kuten "demoja" ja "noteja" ja "maggeja" - no joo, eivät ne totta puhuen niin kinnosta tässä vaiheessa, mutta yhtäkkiä tajuan kaiken sen potentiaalin joka tässä laitteessani on ja jota oman ankean kasettiasemani kanssa ei vaan kerta kaikkiaan ole mahdollista hyödyntää. Puhun asiasta kotona. Isä varsinkin on skeptinen - tarviiko siihen nyt mitään lisälaitteita hommata? Äiti sen sijaan käyttää tietokoneita työpaikallaan (Nokian MikroMikko kolmonen taisi olla tuolloin tietotekniikan kuuminta shittiä) ja ymmärtää kyllä disketin ominaisuudet. Saan luvan hankintaan jos itse kustannan, mistä seuraa pieni probleema: ovat pirun kalliita mokomat. Lehtiä selailemalla pelastus löytyy kuitenkin Tampereelta vanhan tutun pelikaupan muodossa, kun Triosoft mainostaa halpismerkki Oceanicin levareita minunkin kukkarolleni sopivaan hintaan.

Joten kun sitten seuraava Tampereen ostoslauantai on edessä, marssimme minun johdollani Triosoftiin. Olen niin täpinöissä, etten meinaa nahoissani pysyä, mutta vaikka miten pienen liiketilan hyllyjä katseella selaan, ei näy merkkiäkään levyasemista. Uskaltaudun kysäisemään myyjältä ja saan kuulla että halvat Oceanicit myytiin nopeasti loppuun. Se siitä ja pulinat pois. Tekeepä siinä mieli vähän hammasta purra. En väitä etteikö pettymyksen karvas pala jo kurkussa polttelisi. Käännyn murtuneena kohti ovella odottavia vanhempiani, kun myyjä huikkaa: "Jaa mutta odotas..." Takahuoneesta löytyy hiljakkoin paikalle tuotu käytetty Commodoren oma 1541 II -merkkinen levari Oceaniciakin halvemmalla. Jo syttyvät taivaalle tähtivyöt ja enkelitkin taitavat siinä hymninsä hoilauttaa. Teemme kaupat nopeasti. Olen sentään lukenut MikroBittini ja tiedän että 1541 II on kova juttu. Laadultaan ihan toista kuin Oceanic, jotka aika surullisenkuuluisia sitten myöhemmin ovatkin paitsi yhteensopimattomuudestaan, myös hajoamisestaan. Minun levarini kesti niin kauan kun sitä käytin. Milloinkahan se toistaiseksi viimeisen kerran on laitteen rinnalla käytössä hurissut, ehkä joskus 2003 tai 2004... Ihan ongelmitta vielä silloinkin. Ei huono kauppa.

Petri lupautuu sitten auliisti kopsaamaan minulle levyntäydeltä pelejä mutta tästä ja kaikesta muusta lisää sitten kesäkuun puolella. Ensimmäinen vuosi yläastetta on nyt kuitenkin loppuun käyty ja keskiarvoni kevättodistuksessa on tasan kahdeksan. Olen vuoden kuluessa oppinut inhoamaan koulua, olen ottanut tavaksi vetäytyä kuoreeni. Jo nyt, vuosi sen jälkeen kun vielä olin ainakin puoliaktiivisesti mukana kaikenlaisessa ajanvietetoiminnassa, tuntuu ajatuskin jossain säännöllisessä harrastustoiminnassa käymisestä lähestulkoon absurdilta. Olen tällä linjalla sittemmin pitäytynyt.

19.6.16

Huhtikuu 1990

Tuskin olen keuhkokuumeeltani kouluun ehtinyt, kun jo pukkaa pääsiäistä päälle, ja vanhemmat ovat meille suunnitelleet jotain ihan uudenlaista: pakkaamme sukset autoon ja ajamme Rovaniemelle, jonne isän veli on hiljakkoin Turusta muuttanut. Tätä ennen en ole Pohjanmaata korkeammalla käynyt, ja tuleepa siinä yhden ajopäivän aikana tutuksi Suomi. Siis se ankea tasainen maisema, joka tuntikausien ajan vilisee ohi kun huristelemme yhden päivän kuluessa Pirkanmaalta Lappiin. Lupsi jätetään jo tutuksi käyneeseen koirahotelliin johonkin Tampereen reunamille (olisko Kangasalaa?) ja illalla sitten saavutaan perille. Muistaakseni keskustassa piti hetki harhailla, mutta kyllä se oikea osoite lopulta löytyy, kerrostalo ihan Rovaniemen ytimessä, ja yksi asia mikä tuolta on jäänyt elävästi mieleen on naapuritalon kissa, joka kaikessa rauhassa käveli kuudenen kerroksen parvekkeenkaidetta eestaas. Sitä saattoi sydän syrjällään katsoa majapaikkamme keittiön ikkunasta.

Etelässä oli kevät kun lähdimme, ja niin Lapissakin on, enimmäkseen, mutta Ounasvaaralla ovat ladut vielä loistokunnossa, ja hiihtäminen on meidän perheessä tuttua puuhaa (osittain siksi, kuten täälläkin olen maininnut, että kunnan ylläpitämä hiihtolatu kurvaisee pihamme kulmilta ja lähteminen on täten helppoa). Lähdemme ladulle yhtä matkaa, mutta pikapuoliin parveilemme tahoillemme. Aurinko lämmittää, ladut ovat priimakuntoiset, kelpaahan siinä sivakoida. Teen muistaakseni aika pitkänkin kierroksen, ainakin osan matkaa Raisan kanssa tasatahtia mennen, myöhemmin itsekseni. Erään mutkan takana latu katkeaa porotokkaan, joka nököttää ihmisiä mulkoillen paikallaan. On siinä pari ulkomaistakin turistia kummastelemassa, mutta vaikka jonkin aikaa odottelemme, eivät elikot siirry. Eksoottista. Ei meillä etelässä vaan. Iltapäivällä palaamme Markkinakadulle ja vierailumme isäntäväki on laittanut poroa pöytäänkin. Ei pahaa lainkaan.

Toisena päivänä tutustumme Rovaniemen keskustaan. Poikkean legendaarisessa (olen tämä määritelmän jostain myöhemmin kuullut; tuolloin en vielä paikan mainetta tiennyt) Cityn kirja & paperi -nimisessä antikvariaatti-kirjakaupassa, jonka Marvelin sarjakuvien valikoima on muikea. Muutaman uudemmankin kerran liikkeessä tulee lähivuosina poikettua - hyvien sarjakuvien vuoksi sitä mielellään vähän matkustaa. Isoon siniseen muistikirjaani en juuri mitään raapusta, mutta sen sijaan kirjoitan matkan ajan matkapäiväkirjaa, johon merkitsen jokaisen päivän tapahtumat kellontarkkuudella ja usein sarjakuvahenkisellä kuvituskuvalla varustettuna. Tämä tapa säilyy muutaman seuraavan vuoden ajan ja on tärkeä dokumentti 90-luvun alun kesäreissuilta... Paitsi että ovat ilmeisesti maan nielemiä nykyisin nuo matkapäiväkirjat, joten se niistä dokumenteista sitten. Olisipa niillä yhden ainoan kerran nyt vähän käyttöäkin ollut, mutta vaikka kovasti tänä keväänä noita kirottuja etsin niin turhaan.

On siis jäänyt historian mysteeriksi sekin, kävimmekö Ylläksellä tuon viikonlopun aikana vai vasta saman vuoden kesällä. Olkoon - retki sinällään on muistamisen arvoinen. Isäntäväki lähtee oppaaksi ja ajamme Rovaniemeltä peräkanaa jo lumettoman tunturin juurelle. Laskettelukeskuksen rakennukset ovat autioita, vain poroja löhöilee kevätauringossa parkkipaikalla ja kahvilan edustalla. Ei muita autoja. Parkkeeraamme - eikä sitten muuta kuin menoksi. Tarkoitus on kiivetä Ylläksen laelle, ja tottahan tämä kaltaiselleni tasaisen eteläsuomalaisen peltomaiseman kasvatille on jotain varsin huimaa. Tempaisen nopeasti etumatkan muihin. Ei kulu kauaa kun olen jo kadottanut heidät näkyvistäkin, niin isä, äiti ja Raisa kuin setä ja hänen puolisonsakin, jotka kaksi viimemainittua sentään ovat hyvinkin tottuneita patikoitsijoita, jäävät jälkeen. Alhaalla oli lämmin, ylhäällä viilenee. Tuuli tempoo lippistä päästäni, ulkohousujeni lahkeet lepattavat. Näen kymmenien kilometrien päähän maisemaa, jonka tummaa vihreyttä varjostavat kiitävät pilvet. Olen onnellinen. Olen myös juonut kiivetessäni runsaasti. Huipulle päästyäni otan suunnan sinne mihin tuulikin kulkee ja kusen kohti Norjaa. Mikä riemun ja vapauden tunne! Ei ole ennen eikä jälkeen niin kauas virtsani virrannut. Palaan tunturin laen keskipisteeksi pystytetyn maamerkin luo, odottelen aikani, pitkäänkin, ja sieltähän muut lopulta kampeavat itsensä viimeisten kivikoiden yli. Huipulla nautimme evästä, paluumatkalla poimin mukaan yhden tunturin pintaa peittävistä vuosien puikulaksi hiomista kivistä. Se on sellainen munakoison kokoinen möhkäle, ja tallella edelleen.


18.6.16

Maaliskuu 1990

Helmi-maaliskuun vaihteessa hiihtoloma loppuu, mutta kouluun en palaa. Poden korkeaa kuumetta muutaman päivän ilman että tauti näyttää menevän miksikään, mistä seuraa lääkärireissu ja diagnoosi: keuhkokuume. Menee sitä luokkaa pahaksi että yhden yön vietän Vammalan sairaalassa, ja kaiken kaikkiaan hiihtoloma mukaan lukien olen kolmatta viikkoa pois koulusta. Luokanvalvojallemme on ilmoitettu, mutta koska hän ei jaa tietoa eteenpäin, huhut alkavat levitä ja olen jo moneen kertaan kuollut ja vaipunut koomaan ja vaihtanut paikkakuntaa ja ties mitä kun sitten maaliskuun puolivälissä lopulta palaan mestoille. En pahemmin kavereilta läksyjä kysellyt koko aikana, joten olen hiukan ulkona siitä missä mennään, mutta tätä kestää ehkä päivän verran ja loppujen lopuksi pitkä poissaolo oppilaitoksesta ei jätä pysyvää vaikutusta sen paremmin koulumenestykseeni kuin terveyteenikään.

Tähän kirjoitusikään mennessä olenkin sitten välttänyt sairaalavisiitit tätä yhtä lukuunottamatta melkein kokonaan. Armeija-aikana nukun Tilkan sotilassairaalassa yhden yön, mutta lähinnä siksi, että kun olen asiani siellä saanut hoidettua, on paluuliikenne Niinisaloon tuolta päivältä jo mennyt, eikä tilanteessa oikein muuta mahdollisuutta ole. Sieltä voidaankin harpata suoraan joulukuuhun 2006, jolloin yö kuluu Turun yliopistollisen sairaalan pahamaineisen vesivahinkorakennuksen synnytysosastolla. Siinäpä nuo. Tai no ihan naskalina teloin ja kolhin itseäni jatkuvasti, milloin oli reikä otsassa, milloin käsi murtui, milloin nenä tohjona. Putoilin tuoleilta, sain päätä jumiin erilaisiin huomattavasti päätä pienempiin koloihin, astuin nauloihin ja naulasin sormiin, kerran survaisin jalan täydessä vauhdissa tarakalta äidin pyöränpinnojen väliin (se muuten sattui). Mutta kaikki nuo kaukaiset kolhut ovat jotenkin kumman sumuisina muistikuvina enää. Mistäköhän tosiaan johtuu.

16.6.16

Helmikuu 1990

Vuoden 1990 wikipedia-sivun helmikuu on hengästyttävää luettavaa: Neuvostoliitto murenee, Nelson Mandela vapautuu, Falklandin sodan jälkikaiutkin huuhtoutuvat pois. Mitäpä minulla silloin? Ei sanottavia. Eikä oikein kirjoitettavaakaan: suureen muistikirjaani ei helmikuun aikana ilmesty mitään, joten hiihtoloman tekemisetkin jäävät historian hämäriin. Sen tiedän, että vielä tässäkin vaiheessa vietämme Raisan kanssa lomapäiviä sarjakuvia piirrellen. Mutta kuten jo aiemmin todettua, meidän "lastensarjakuvamme" alkoivat vuosien kertyessä saada yhä oudompia parodiallisia ja itsetietoisia piirteitä. Varmaan jo tässä vaiheessa tämä näkyy - olenhan itse jo yläasteella sentään. Mitään konkreettista dataa minulla ei kuitenkaan ole. Luen Stephen Kingiä, jonka suomennettujen tuotosten loputtua kesken alan hiljalleen laajentua muihinkin suuntiin, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa Dean R. Koontzia, jota kovin ahkerasti suomennettiin ja Kingin vertaiseksi kehuttiin tuolloin. Luen niitä seuraavina vuosina aika monta, siinä määrin sarjana Koontzin tuotoksia julkaistaan, ja muistan että minua niissä nyppi jo silloin se, miten kylmäävän hyvistä skenaarioista kirjat aina lähtivät liikkeelle ja miten surkean latteaan loppuun ne aina lässähtivät. Jotain muitakin kauhuksi luokiteltua menee varmaan, ainakin Jalavan julkaisemia novelliantologioita taisin hotkaista, ja Clive Barkeria ehkä. Noista ajoista on kauan, ja lukemaani alan ylöskirjata vasta vuonna -95.

Piirtämisestä tuli mieleen kuvistunnit, toinen majesteettisen laatuharppauksen ala-asteen jäljiltä tehnyt aine. Siinä missä vielä edelliskeväänä saatiin aina yksi paperi ja yksi aihe, jota sitten värikynillä nysvättiin tunti, meillä onkin nyt kaikenlaista vänkää: saamme ensinnäkin isot lehtiöt laadukasta piirustuspaperia per lärvi (elämme vielä pahaa-aavistamatonta aikaa ennen lamaa), on piirustuhiiltä ja vesivärejä ja linoleumkaiverrusta ja vaikka mitä. Kuvaamataitoa varten on jopa oma luokka pimiöineen kaikkineen, ja vuosien kuluessa tästä luokasta tulee syystä tai toisesta lempparini koko rakennuksessa. Ehkä se johtuu valosta: luokka on enimmäkseen valkoinen verrattuna muun koulun erilaisiin kellertävänruskean sävyihin, isojen ikkunoiden edessä ei ole puita eikä naapurinurkkia. On tilaa luoda. Kuvisopettajat vaihtuvat taajaan: seiskalla meillä on parikymppinen lyhytpinnainen Tuomas, häntä seuraa vahvasti uskovainen mies josta käytettiin nimeä Suffeli, en muista hänen oikeaa nimeään enää. Ysillä on sitten Jukka-Pekka, joka heittelee vinkeitä vitsejä ja alkaa vuoden aikana luoda yllättävää uraa tangolaulajana. Hän on kevätpuolella toistuvasti pitkiä aikoja keikkakiertueilla, usein niin lyhyellä varoitusajalla (kai?) ettei sijaista hommata. Yhteen vuoteen jää hänenkin pestinsä.

Toinen tärkeä muutos ala-asteelta: aamunavaukset ovat koulun yhteiset ja kuuluvat keskusradion kautta joka luokkaan. Opettajilla on kiertävä avausvuoro, ja heidän persoonansa näkyvät näissä yhteislähetyksissä hyvin. Mara soittelee usein Pink Floydia. (esimerkiksi Moneyn olen ensi kertaa kuullut yläasteen keskusradiosta) Eija kritisoi kipakkaan mutta viihdyttävään sävyyn nykyaikojen tapainturmelusta. Merja soittaa aina suomirokkia, hyvin usein Lapinlahden Lintuja. Kaija on yhtä kömpelö ja muistiinpanoissaan sekaisin kuin tunnilla. Ja niin edelleen. Noin kerran kuussa on joku seurakunnan edustaja vetämässä uskonnollisemman avauksen, mutta kyllä niitä toisinaan pitävät opettajatkin; onhan koulussa esimerkiksi maassamme varsin pieneen baptistiseurakuntaan kuuluvia opettajia parikin minun aikanani. Juuri edellämainitun kuvisopettajan avaukset ovat ikimuistoisia. Jyrisevällä äänellä mies kuvailee näkemiään visioita tyhjyydessä vaeltavista eksyneistä ihmisistä. Siinäpä kuunnellaan sitten. Mitään musiikkia hän ei saarnansa jälkeen koskaan soita.

Ehkä jotenkin hämmentävintä tässä on se, että tosiaan vielä edelliskeväänä, ala-asteen kuudennella vuonna 1989, me aloitimme jokaisen kouluaamun virrenveisuulla. Sama aamunavaustapa säilyi läpi ala-asteen: jokainen luokan oppilas luki vuorollaan valitsemansa katkelman psalmikokoelmasta (tai Raamatusta tms) ja sitten veisattiin luokan voimin hänen valitsemansa virsi. Pojat valitsivat käytännössä aina saman: Vieraalla maalla kaukana vedettiin varmaan muutama sata kertaa täysin palkein ala-asteen aikana.

13.6.16

Tammikuu 1990

Uuden vuosikymmenen alku ei merkittävästi muuta elämän arkipäiväistynyttä suuntaa. Muistiin merkittäviä asioita ei ilmaannu. Raisan kanssa pelaamme Talismania tasaiseen tahtiin ja tämä ensikosketukseni juuri mihinkään miekka & magia -fantasiaan (Sormusten herraa en lue vielä vuosikausiin, ja vaikka Joonas on monesti koittanut tyrkyttää minulle Conan-sarjakuviaan lainaan, en ole niistä koskaan innostunut) on omiaan inspiroimaan mielikuvitustani. Aloitan jouluna saamaani isoon muistikirjaan Talisman-aiheisen kertomuksen, jota päätän kirjoittaa satunnaisotannalla kuin pelaisin itse peliä: nostan pakasta kortteja, joiden tapahtumia sitten ymppään kertomukseen. Käsin kirjoittaminen on kyllä ankean hidasta, kirjoitan pari kolme sivua, mutta myöhemmin revin suurimman osan tuotoksesta nolostuneena pois. Ehkä voi sanoa että etsin tapoja toteuttaa itseäni, mutta en löydä niitä. Katoan koulun ahdistavaa kaaokseen ja kotona kuusneloseen, joka jo kahden vuoden ikäisenä alkaa osoittaa ikäviä merkkejä maanantaikappaluudesta: hajonneen virtapiirin vuoksi kone oli jo loppuvuodesta -89 huollossa ja tv-signaalin pistoke on jotenkin löysä, mikä johtaa siihen, että kuva ruudulla tuppaa vähän väliä katoamaan lumisateeksi. Myöhemmin korjailen tätä ongelmaa teipillä, mutta kyllä kuuslankkuni tuevina vuosina vielä ainakin kaksi, vissiin kolme kertaa käy huollossa tuossa samassa firmassa.

Koulun puukäsityöverstaalla (jota kutsutaan sitä hallitsevan opettajan mukaan Sakken verstaaksi) meillä on käytössämme välineistö, joka ala-asteen sodanaikaisiin käsihöyliin verrattuna on jotain ihan muuta: on sorvit ja lehtisahat ja peltileikkurit. Saan vuoden aikana valmiiksi yhden mainion esineen: jakkaran, joka on päivittäisessä käytössä yhä, sekä useita epäonnistuneita tai keskenjääneitä. Tavallaan kässätunnit ovat hauskoja, koska siellä ovat vain meidän luokan pojat, kaikki kymmenen isossa verstaassa kuka missäkin. Sakke rakentelee enimmäkseen omiaan, mikä varsinkin hitsausta vaativien töiden kanssa tuntuu näin jälkikäteen vähän kyseenalaiselta. Mutta muistan kyllä selvästi, että siellä me kaasupullojen kanssakin sähelsimme keskenämme sen jälkeen kun opettaja oli kerran näyttänyt miten homma toimii. Pari muistikuvaa niihin liittyy: se miten Jussi hitsatessaan huomasi suojalasiensa valuvan ja korjasi niitä - epähuomiossa sillä kädellä missä hitsauslaitekin oli. Etuhiukset kärähtivät. Toisessa muistikuvassa Harri hitsaa kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä alkaa kova pauke: on tapahtunut se mistä opettaja meistä varoitti - letkuräjähdys! Pauke etenee letkua pitkin kohti kaasusäiliöitä ja me kaikki paikalla olleet syöksymme henkemme hädässä ulos hitsaushuoneesta. Paitsi Harri, joka on viimeistelemäisillään työtään, eikä halua jättää sitä kesken. Paukkeet sammuvat itsekseen ennen kuin saavuttavat kaasuvaraston, joten ihmisuhreilta sillä kertaa vältyttiin. Verstas on yhä paikallaan, mikä on ehkä vähän yllättävääkin.

Ei kun teinhän minä siellä aika hienon löylykauhankin, tummennettua puuta, kierteinen rautavarsi ja kaikkea. Oli vissiin viitisentoista vuotta vanhemmillani käytössä, kunnes lopulta kupariset niitit kuluivat poikki ja kauha hajosi osiin. Sisäpuhelinta en ahkeralla kolvaamisellakaan ikinä saanut toimimaan, ja lehtiteline tai joku sellainen jäi kesken. Kun kasiluokalle mennessä poimittiin tarjonnasta valinnaisia, olin luokan ainoa poika joka ei puukässää ottanut, ja olin tyytyväinen että siitä pääsin. Jakkarasta ja löylykauhasta huolimatta.

5.6.16

Joulukuu 1989

Vuodesta 1985 katkelmallisesti jatkunut kirjoitteluni päiväkirjaan päättyy marraskuussa 1989 alkaakseen uudestaan vasta seuraavan vuosituhannen puolella. Pimento ei kuitenkaan ole täydellinen: joululahjaksi saan A4-kokoisen sinikantisen muistikirjan, joka on eräänlainen muistioni läpi 90-luvun ankeiden vaiheiden. Jouluaattona kirjoittamassani esipuheessa painotan, että tämä EI ole päiväkirja, vaan jotain paljon vapaampaa ja kuvallisempaa - ja päivittäinen tapahtumien kuvailu kyllä loppuukin. Voi olla että olen tuota itseilmaisun tapaa alkanut jo pitää jokseenkin lapsellisena, mutta varmasti ainakin kertakaikkisen rajoittavana. Uuteen siniseen kirjaani piirtelen kuvia, merkkaan muistiin unia, teippailen leikkeitä ja liitteitä, välillä kirjoitan ylös jonkin merkittävän tapahtumankin, ja ennen kaikkea laadin listoja. Rakastan listoja. Heti ensimmäiselle sivulle luetteloin vuoden -89 joululahjat, joihin lukeutuu sellainenkin merkittävä juttu kuin lautapeli nimeltä Talisman. Tuotahan pelaan muutamien muiden kyseistä peliä arvostavien kanssa edelleen kerran pari vuodessa. Talismanista ei lautapeli parane, mistä voi olla moni eri mieltä, mutta väärässä ovat. Kesällä 2003 neljän hengen porukalla pelattu sellaiset 8 tuntia kestänyt turnaus on varsinkin jäänyt elävänä mieleen. Sen jälkeen oli pakko pitää muutama vuosi taukoa. Muista lahjoista mainittakoon elektroniikkapeli Donkey Kong II. Yhä alkuperäisessä pahvilootassaan, yhä toimii (testasin viime kesänä).

Tuo pikkupojan päiväkirjoista eroon pyrkiminen näkyy siinäkin, että käsialani muuttuu. Kaikki päiväkirjani olen kirjoittanut kaunolla, mikä on pölkkykirjainten lisäksi ainoa tapa kirjoittaa jonka osaan. Niinpä pakotan itseni tekstaamaan pikkukirjaimin; tätähän ei koulussa tuohon aikaan opiskeltu, joten harjoittelen itse. Pienet a:t ovat varsinkin hankalia ja näyttävät sinisen kirjan ensisivuilla melko muodottomilta möykyiltä. Mutta tämä itse kehittämäni käsiala kyllä hitaasti luontevoituu ja sen pohjalta kehittyneellä kynänjäljellä edelleen kirjoitan. Muistan hyvin miten testailin esimerkiksi erilaisia pieniä t-kirjaimia kokeillen millainen näyttäisi parhaalta. Mitäköhän grafologi tästä tuumisi? Kauno sujuu toki tämän jälkeenkin vauhdikkaimmin, ja sillähän koulussa kirjoitetaan kaikki aina ylioppilaskokeisiin asti, minkä jälkeen tuon käsialoista luontevimman käyttö loppuu kuin seinään. Vuonna 2014 kokeilin vieläkö kauno taittuu, ja sieltähän sitä tuli jostain aivojen poimuista ihan tutun näköisesti esiin edelleen. Oli oikeastaan vähän pelottava tunne.

Kuun lopulla täytän 13 vuotta. Niin tekevät samoihin aikoihin myös Arhinmäen Paavo ja Holopaisen Tuomas. Vietämme synttäreitä tahoillamme.

1.6.16

Marraskuu 1989

Yläasteikäiseksi siirtymisellä on sellainenkin seuraus, että ihminen, vaikka kovin lapsi vielä onkin, joutuu ikään kuin pakotettuna siirtymään lapsuuden touhuista pois. Tässä tilanteessa olemme mekin, saman asuinalueen poikakolmikko, vielä puoli vuotta sitten pahaa-aavistamattomia tenavia jokainen, nyt on yhtäkkiä pakko ainakin yrittää olla jotenkin iso. Iltamme kuluvat roikkuessa. Pyöräilemme hiekkateitä pitkin, notkumme pihoilla ja takapihoilla ja rautatiesillan alla ja pellonreunassa. Kerran sitten kiinnitämme huomiomme valtavaan puiseen keräyslaatikkoon Artsin kodin lähellä; sinne naapuruston asukkaat kantavat luetut sanomalehtensä. Ja me alamme kantaa niitä sieltä pois, sillä mikä sen paremmin palaa kuin kulmasta tikulla sohaistu sanomalehti. Ensin poltamme lehtiä pieninä nuotioina luistelukentän laidalla, mutta sitä ympäröivät joka suunnalta talot - ei kauheasti kiinnosta kuulla naapurintätien komenteluja, joten parin päivän jälkeen päätämme polkaista kauemmas. Kurvaamme minun kotitaloni ohi vievää tietä. Vasta laitettu vielä sileä asfaltti päättyy, seuraavan mutkan takana päättyvät myös katuvalot, ylitämme rautatien jossa taitaa tässä vaiheessa sentään olla jo puomit ja hälytysvalot; vielä varhemmassa lapsuudessani ylikäytävä oli vartioimaton, ja lisäksi rata tuli kohtuullisen tiukan mutkan takaa. Kyllä oli sydän syrjällä aina kun tästä mummulaan kuljettiin. Nyt jatkamme pimeydessä pellon ja metsän väliä halkovaa mutkaista tietä hetken matkaa ja saavutamme muutama vuosi sitten rakennetun suuren peltihallin: puhelinyhtiön varaston. Sen piha on suuri ja autio, hallia ei ole valaistu mitenkään, puut ympäröivät aluetta - siellä kelpaa kokkoja rakennella. Tämä tulee tavaksi. En tiedä mikä taho sanomalehtilaatikon tyhjennyksestä vastasi tuolloin, mutta mahtavat he luulla naapuruston kierrätysinnon laantuneen laakista, kun loota onkin yhtäkkiä enimmäkseen tyhjä. Vähänpä aavistavat, että sen sisältö on kadonnut tuhkana tuuliin.

Iltaa kohti polttamamme lehtimäärät tosiaan kasvavat ja kasvavat. Lehdet palavat yhä suurempina kokkoina, ja huomaamme että yksittäiset palavat sivut kohoavat nuotion lämpimässä ilmavirrassa korkealle taivaalle kuin punahehkuiset lepakot. Ne näkyvät varmasti kauas, mikä ei kyllä siinä kohtaa tule mieleen. Mikko mainitsee jonain päivänä koulussa, että kotona oli vaatteiden savunhajua ihmetelty. Oli kertonut kaverilla saunaa lämmitetyn, tiedä sitä menikö täydestä.

Pimeydestä huolimatta emme suinkaan ole missään pussinperäisessä korvessa, vaan hallin ohi kulkevaa tietä halkovat kohtuullisen tasaisesti auton valokeilat; olisiko viitisentoista taloa vielä siellä metsemmällä, minun ja Artsin mummulatkin, muun muassa, ja minun enoni perheineen. Pyrkimys on tietysti aina kadota pajukkoon kun auto saapuu, mutta ei se ihan aina onnistu. Eräs auto pysähtyy kohdalle - sinä päivänä emme ole vielä ehtineet edes tikkua raapaista. Pakenemme hallin takaiseen ryteikköön ja kuuntelemme kun askelet lähestyvät. Pyöriämme raahataan ojanpielestä esiin, kaukovaloilla valaistaan juuri sitä metsää jossa kyyhötämme kuin pelästyneet puput. Lopulta kyttääjä kyllästyy ja jatkaa matkaa.

Oliko sitten sama päivä tai eri se kun keksimme tunkea hallin sadevesiviemärin täyteen lehtiä. Se imaisee vähintään vuosikerran, paperia menee ja menee ja koska olemme kolme tarakallista paikalle tuoneet, niin onhan kamaakin jota tunkea. Ja ei kun tulta perään. No nuotiohan siinä ihan komeasti palaa, kunnes sitten alkaa se rakennuksen nurkkaa pitkin laskeutuva syöksyputkikin palaa. Maali kuplii. Liekö jotain muovia itse putki, mutta sulaahan sekin alkaa. Siinä kohdin pitäisi aika äkkiä saada kokko sammumaan, mutta milläs polkee sellaista, joka nousee maan sisästä melkein miehenmittaisin liekein, ja jossa palavaa paperia on varmaan sama mitta alaspäin? Ei millään. Ja onko meillä mukana vettä? Ei tietenkään. Eikä ojassa, koska on marraskuun loppu, maa roudassa muttei lunta. Lähimpään taloon ei ole pitkälti, mutta vedenhakupyyntö olisi samalla tunnustus. Kyllä silti ilmoille tämäkin ehdotus heitetään. Liekit kasvavat katsoessamme. Käyhän siinä toki mielessä että kuinka moni meidät on siinä ohi ajellessaan syksyn mittaan nähnyt. Sillä hetkellä tuntuu että puoli kuntaa vähintään, ja tulee sellainenkin ajatus että kuinkahan paljon tulee per nuppi maksettavaa puhelinyhtiön varastosta. Mitä siellä sitten onkin, kaapelikeloja ja puisia tolppia kai. Puisia niin, tietenkin.

Siinä me sitten seisomme ja katsomme. Eipä ole piha enää pimeä. Varjomme heittyvät tienmutkaan kuin kolme vapisevaa mustaa kauhua.

"Ei kellään oo kusihätä?" kysäisen. Vitsiksi sen tarkoitan, mutta jostain kumman syystä ei nyt ketään naurata liikaa.

"Itse asiassa", Mikko sanoo ja astuu askeleen lähemmäs roviota, josta on siihen asti jouduttu ottamaan nimenomaan takapakkia. Ja kun lorotus alkaa, kohoaa sadevesirännistä paksu harmaa savu. Varjot lyhenevät, piha pimenee, vain henkeä salpaava palavan paperin katku jää. Kun Mikko lopettaa, kokko on sammunut, halli pelastettu, tulevaisuutemme siinä sivussa vissiin myös, mutta eipä tuota silloin tule tuumanneeksi. Homma selvä. Isommin puhumatta otetaan pyörät ja polkaistaan takaisin kotiinpäin. Loppuupa tämäkin illanvietto.