27.12.07

Storm over high heaven

Muistilappuarkistoni on työpöydällä tarpeeksi kauan asuttuaan kokenut evoluution ja paitsi alkanut määrällisesti kasvaa, myös muuntua: huomaan jollekin muulle kuin minulle kuuluneen nyt jo kuivuneen tussin kirjoittamien nimien alkaneen ilmestyä niihinkin lappuihin, joiden ainoa tarkoitus on olla muisto; kuitteihin, ravintolalaskuihin, ja merkityksettömimpänä kaikista tyhjiin lappuihin joiden aiottu sisältö on päässyt unohtumaan sillä välillä kun lappu on pinosta kiskaistu ja kynä käteen napattu. Niin, nimet! "Alfonso Gabriel Nappa", tietenkään se ei ollut koskaan ollut olemassa kuin yhdellä lapulla, ruostuneen klemmarintahran yläkulmaansa saaneella matkalipulla, jonka taakse sen oli kirjoittanut, niin, kuka? Lappu löytyi Turun rautatieasemalta toissa kesänä. Se oli penkillä, odotimme vieraita saapuvaksi ja helle piiskasi tienoota, peltikatot räimivät laajetessaan ja veden haihtuessa voihikivat puistoistutukset liikenteenkin ylle. Miksi joku oli kirjoittanut lapulle nimen eikä muuta? Ei saapumisaikaa, ei mitään, ja oliko se jätetty kenen löydettäväksi, ja jos, tarkkailtiinko tämän reaktioita sittemmin?

Nyt nimi on ainakin neljässä lapussa työpöydälläni, ja uskon sen leviävän kuin tauti, olen huomaamatta sitä että kirjaimet joista sanat muodostuvat ovat omiani, juuri minun teini-ikäisenä itse kehittämälläni käsialalla kaartuvia nokkelaksi tarkoitettuja oikoratkaisuja kirjainvetimen kulkea.

Kynän. Minun omatkin tarkoitukseni ovat hukassa, toisinaan, ja hakemalla tietoa lopulta löytyi, sitten kun lapun taas lompakostani myöhemmin muistin: Alfonso Gabriel Nappa on kirjailijanurasta haaveillut alkoholistiperheen kolmas ja nuorin lapsi, huostaanotettu ja maahanmuutettu, pakolaistamaton mutta siirtolaiseksi itsensä tunteva nelikenttä mieheksi: perheenisä, duunari, taiteilija ja vihollinen, joskaan ei jälkimmäistä tietoisesti. Kaiken tämän selvitin, ja kaikesta sain kiittää Otavan pirun paksua tietosanakirjaa, jokaisen kansalaisen jokaisen hetken tallettanutta ensyklopediaa, täysin disharmonisoitua ja toimituksellisesti viimeisen päälle dekonstruoitua tietoteosta, jonka kolmelta ensimmäiseltä sivulta voi edelleen lukea elämän tarkoituksen, vaikka toimituskunnasta kolme neljäsosaa on mennyt manan majoille ja maailma muutenkin muuttunut siitä kun tekele kirjakauppohin saatettiin.

Tietääkseni omistan ainoan kappaleen.

Ja Alfonso Gabriel Nappa on pian kaksitoista vuotta hionut käsikirjoitustaan Storm over high heaven, elämäkerralliseen kallistuvaa peilauspintaa, varmasti avainteoksenakin moni sitä lukisi, mutta lukot ovat hukassa: minä tiedän, sillä minä olen seurannut häntä. Se muistilappu, matkalipun taakse kirjoitettu nimi, minä odotin asemalla tunnin, ja sinä aikana sitä näytti etsivän kolme henkilöä, joista viimeiseen takerruin kuin varjo jota sinä hellepäivänä ei toivovakaan löytänyt ja hänestä minä olen muodostanut itseni peilikuvan, uskotellut jokaisella sittemmin kirjoittamallani sanalla, ettei lappua löytänyt hän vaan minä.

Etten minä ole keksinyt jokaista sen jälkeen kulunutta hetkeäni tyhjästä.

19.12.07

Jättekiva toi sun inkarnaatio

Sitä tajuaa olevansa väsynyt kun aivot muokkaavat valoaaltojen näköhermoihin kuljettavat asiat toisiksi, ja muokattu visio rekisteröityy sellaisena ilman erityistä kompensaatiopenseyttä. Eilen illalla keittelin vettä, juttelin puolison kanssa niitä näitä ja hänen jalkojensa juureen ilmestyi pieni mustan karvan peittämä vauva, joka ojensi lonkeromaisia karvaisia käsiään ylöspäin kuin anellen. Ja puoliso hymyillen osoitti sille ystävällisen sanan. Koko näky, koko tilanne, oli niin rajantakainen että aloin järkähtämättömän syöksyn psykoosin lämpimään syliin. Silmiin survottiin mustaa suppiloa. Kolmen sekunnin kuluttua vasta keho reagoi ja värähti kauhusta, missä vaiheessa myös huomasin että meidän kissahan se vain emäntänsä jalkoja saapui puskemaan häntä kaarrellen.

Tai ehkä kaikki liittyy muuhun; sentään tätä edeltävänä aamuyönä sumuun feidanneita katuja tarsiessani näin Nummenmäellä erään suht synkän puutalon ikkunassa sinisenä hohtavan miehen, joka ilmeettömänä tuijotti eteensä ja minun hänet nähtyäni katosi kuin olisi virta katkaistu. Mietin kyllä siinäkin elämääni, ja vaihtoehtoja kuten tajunnan menetys ja järkeistys. Hetken säkkipimeyden jälkeen mieheen syttyi taas valo ja hän ilmestyi, kirjavampana, missä vaiheessa huomasin että joku setä se siellä katsoo aamuviideltä televisiota pimennetyssä talossa, seisten keskellä huonetta. Totta puhuen siinäkin oli jotain häiritsevää.

Linnut saapuvat sumusta aina samassa kohdassa kuin niillä olisi portti siinä. Parkkipaikan poikki juosseen lapsen jalanjäljet leijuvat jään pinnalla.

13.12.07

Tunkkainen vertaisuus

Mies astui sisään käytävään. Hän oli hieman pölyinen ja silmistä näki ettei hän ollut hirveästi nukkunut viimeisen vuoden aikana. Lattialaudat narahtivat, katosta putoili laastipölyä. Käytävän päässä oli lasilla eristetty koppero, jossa virkailija nuokkui, tehden hidasta kuolemaa tukkeutuvine verisuonineen. Hän työnsi oikean käden nimettömällä silmälasejaan pitkin nenänvartta hyvän tovin kunnes ne saavuttivat pisteen jossa eivät enää edenneet. Tällä välin mies oli edennyt kopperon luo. Mies ja virkailija tervehtivät. Anteeksi, toinen sanoi. Miehen katse hakeutui kopperon sisällä olevaan tuoliin. Hän mietti miksi niin pienessä kopperossa oli kaksi tuolia; toinen jolla virkailija istui, ja toinen jolla kukaan ei istunut, eikä olisi mahtunut istumaan. Nyt tuolille oli laskettu toissakeväinen Apu, jonka kannessa olivat Aki ja Hanne, avio-onnelliset. Jättäisin hakemuksen, mies totesi kun hiljaisuutta oli jatkunut kolmen haukotuksen verran. Virkailija räpsytteli silmiään kuin ei olisi ennen kuullut moista. Kiusallinen kutina hakeutui miehen lapaluiden väliin ja sai hänet vääntelehtimään kopperon ääressä. Hän muistutti hyönteistä lasilevyllä. Skalpelli lähestyi käytävän katosta ja avasi hänet siististi osiin. Niin että hakemusta, virkailija vastasi. Hän oli haistavinaan käytävässä savua, muttei ollut varma. Sellaisista havainnoista oli joskus käsketty välittömästi ilmoittaa, mutta virkailija ei enää muistanut kenelle. Kopperon seinässä oli kellastuneille lappusille kirjoitettuja puhelinnumeroita. Odotatteko hetken, hän sanoi. Miehen silmiin romahti epätoivo. Hiki valui karpaloina huulille ja niiltä hypähti matkaan pirskoen pieniä pisaroita kopperon lasiin. En minä, mies sai sanotuksi ja horjahteli käytävästä ulos. Vasta kadulla hän polvistui ja oksensi. Hänen takanaan käytävän suljetun oven alta tuprutti paksua valkoista savua.

9.12.07

Kalma on kevyt tila
eli "Quando il gatto non c'è i topi ballano"

Hiippailen portaikossa etten herätä ja mietin: "Turku on saaristoa kohdannut onnettomuus." Tietenkin kärjistän, on sentään terää jota kävellä, ja halottavana hiuksiakin, toistaiseksi, vaikka otetta onkin pienistä asioista vaikea saada ja pienistä kaikki koostuu. Siltikin; vaikka tänne on kotiutunut kuin ei enää muistaisi muualta tulleensakaan, ja vaikka täällä on kaikkea sympaattista kuten linna, Raunistula, Kakskerta ja paljon halpoja pizzerioita. Niin että silti, ja tämä ehtosana käy soinnahtaen halki Airiston selän, tämä kaupunki viilaa vastakarvaan ihmistä. Mikä että se joulukaupunkikin? Sähkövaloa, mikä sivumennen sanoen tuhlaa energiaa, sateen mustaaman asfaltin yllä, kiiluvat turhuuden kipinät yössä, ja joululaulukonsertit kirkoissa kuin alkusoittoa toriparkille, tuolle varsinaisen vapahtajamme syntymäjuhlalle. Perkelettäkös sitä kansa vastustaa kun jotkut haluavat, ja niin vain kaivetaan jo valmiiksi vajoava kauppatori alustaltaan ontoksi, jos sinne sitten kauppakeskukset ympäriltä romahtavat niin naurismaan aidatkin toimivat siten kuin niille käy luonnostaan. Kaivaisivat hautansa ennemmin, nekin kuvottavat markkinapellet jotka sitä ovat ajaneet: väliäkö helvetillä että kaupunki on rakennustyömaa seuraavat viisi vuotta, ja silläkään että jo nyt pääsee kaupunginalaisesta parkkiluolasta hissillä torille. Onhan se nyt autokin saatava sinne, ikävä sitä muuten tulee kun niillä vehnäpullajaloillaan vähän sormi ojossa käpsyttelee kauppaan ja takaisin autolle sitten, voi ajaa kolme korttelia kotiinsa ja onnellisena kuolla tauluteeveensä tarjontaan. Niin ja sitäkin mietin, että kulttuuripääkaupunki, tämä raihnas vanhusko? Saattohoitoon sanon minä, ja viekää viimeisetkin kulttuuri-ihmiset täältä pois ennen kuin niihin iskee hivutus. Kyllä samppakaljaa voi kokkareissa hörppiä ja naapurin isännän sihteeriä hakkailla ilmankin EU-tukea, vaikka tietty se tekee kaikesta kauniimpaa, ja media, minkä seurauksena kansa, on vieläkin siinä uskossa että kun Teatterisillalla on kerran vuosikymmenessä akrobatianäytös niin tämä se on kulttuurikaupunki vailla vertaa. Ja omaa luokkaansa tämä onkin, en minä sillä, mutta kulttuuria se on perinnemaisemakin, ja sekös katoaa kuin moolokinkita sen veisi, enkä väitä etteikö olisi aika kiinnostava ominaisuus tuolla maisemantuholla: sitä ei saa koskaan takaisin. Nämä kaksi sanaa: ei koskaan, masentavat kuin entistä miestä. Ehdin sentään nähdä kaupunkia vielä kun oli joutomaita ja ajanjähmettämiä kadunkulmia, nyt on buumi ja se tarkoittaa että revitään pahaiset pois, tehdään tilalle ergonomiaa ja kaikkia palvelevaa esteetöntä kaupunkitapettia, raivataan puut että saadaan puisto. Ja valaistu polku menee siitä missä ennen oli se autio talo. Vartioitu ja valaistu. Ettei kukaan edes vahingossa vaipuisi ajatuksiinsa siellä.

Eikä sitten ole kuin aikaa jäljellä, loputonta samantoistoa kunnes organismi on itsensä syönyt pois, ehkä tuomiokirkon huippu kuin luurankolinnun nokka vielä tuhkasta törröttää ja joku silloinkin tietää: kaunis oli, kaikkensa yritti, silti typeryyteensä hukkui kuin paskaan. Vaan kaupungin nimeä ei muista.

3.12.07

Pää puhuu

Tulin tuossa taannoin maininneeksi avautumisblogini, jota en ole koskaan aiemmin tuonut esiin täällä. Ohimennen heitin siinä mainitessani myös ajatuksen että voisin kyseisen teelmyksen virittää uusiokäyttöön joskus. No niin, se aika koitti sitten pikemmin kuin luulinkaan, nyt nimittäin. Puhuva irtopää on uudelleenlanseerattu ja tällä kertaa mitä julkisimmin.

Mistä siellä on kyse? Kas, se on helposti selitetty muutamalla sanalla: katsauksista kirja- ja levyhyllyyni. Ja muuallekin, uskokaa pois, kokoelmiini kertyneisiin tuotteisiin, niihin joita "populaarikulttuurin" ja "taiteen" epämääräisten termien alle tavataan niputtaa. Elokuvia en tosin käsittele, koska nykyisin elokuvat pitkästyttävät minut hengiltä. Mutta muuta.

Arvostelublogiko taas? No ei. Juuri siinä yritän irrottaa itseni aiemmista yrityksistä. En väitä etteikö osallistuminen Hitaaseen räjähdykseen olisi silloin joskus ollut kiinnostava ja palkitsevakin kokemus, mutta se oli myös hyvin, hyvin raskas ja vaikea kokemus. Alitajuinen pyrkiminen standardinmukaisen "arvostelun" kaavoihin, joskin Hitaan räjähdyksen tapauksessa hyvin pitkiksi venähtäneisiin kaavoihin, oli turhauttavaa, ja myös sikäli vaikeaa ettei se tullut luonnostaan minulle. Puhuva irtopää sen sijaan sanoo mitä tykkää. Se jutustelee ja kritisoi, kehuu ja pohtii, saa assosiaatioita ja on välillä useimpien mielestä hakoteillä, veikkaan. Joka tapauksessa se pitää yllä kirjoitusvireyttäni niinä hetkinä kun muuta kirjoitettavaa ei satu olemaan, ja on toki jo tällaisenaan kiva juttu. Ja salaahan minä tietenkin elättelen toiveita Irtopään suuresta suosiosta, sen kommenttiosaston muuttumisesta laaja-alaiseksi kulttuurikeskustelen foorumiksi ja silleen. Tai en. Mutta ainakaan en kirjoita sitä piilossa, enää.

Blogin uudelleensynnytys on aina vaikea asia, eikä tämäkään sujunut kivutta. Joku saattaa muistaa siellä olleen paljonkin aiempia päivityksiä viimeisen puolentoista vuoden ajalta. No oli siellä. Poistin niistä noin 90%, loput roikkukoot, ne ovat rykäyksiä ajalta jolloin kuvittelin minulla olevan muutakin sanottavaa kuin kaikki Silmänkääntövankilaan päätynyt. Hyi minua.

30.11.07

Etsi merkitys

Päivän Turun Sanomat kirjoittaa Yhdysvaltojen rautatieliikenteen historiaa käsittelevässä jutussaan (kursivointi minun):

"On kohtalon paradoksi, että merkittävä osa käytöstä poistetuista kiskoista päätyi Detroitin autoteollisuuden raaka-aineeksi."


On siinä termiä kerrakseen.

26.11.07

Nyt olen nähnyt kaiken

Tämä on teille, haalariväki. Niin juuri, teille uudet ja innokkaat opiskelijaelämään vasta tutustuvat nuoret, jotka etsivät rajojaan ja haluavat kokeilla asioita. Koska eipä siinä mitään, kokeilemisessa. Muutamia juttuja on kuitenkin huomioitava, ja vanhemman viisaudella haluan nyt vain hyvää tarkoittaen jakaa jokusen vinkin.

Ensinnäkin olen kanssanne aivan samaa mieltä siitä, että on kivaa kun yliopistossa järjestetään paljon bileitä, ja joskus, jos on tuuri, käy niin että bileistä löytää kivan vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen jonka kanssa tekee mieli harrastaa muutakin kuin flirttiä. Tämä kuuluu nuoruuteen ja on ymmärrettävää; tässä vaiheessa usein siirrytään jomman kumman kotioloihin.

Jos nyt kuitenkin, ja korostan etten näe tässä asiassa mitään väärää, haluaakin harrastaa lemmentouhuja jossain muualla kuin kotona, on huomioitava muutama seikka. Muistamisen arvoinen perustotuus ainakin on se, että syrjäisemmät paikat ovat pääsääntöisesti parempia, sillä monet haluavat intiimiin toimintaan ryhtyessään olla jotakuinkin piilossa ohikulkijoiden katseilta. Tämä on ymmärrettävää, mutta teidän oma asianne on tietenkin se, minne päädytte toteuttamaan sitä mikä nuorelle ihmiselle on mitä luonnollisinta toimintaa. Julkinen paikka saattaa kuulostaa jännittävältä, ja se epäilemättä onkin sitä, mutta kerron kuitenkin seikan, jota ette ehkä vielä osaa ottaa huomioon: julkinen paikka on aina julkinen. Vaikka tuntuisi siltä ettei lauantaiaamuna kello viisi osu paikalle ketään, voin vakuuttaa: kyllä osuu.

Mutta eihän tämän tietenkään tarvitse haitata, ja jos se haittaa, tilannetta voi auttaa muutamin keinoin, joista ensimmäinen on valojen sammutus. Uskokaa minua kun kerron, että jos olette vetäytyneet tilaan, joka on suuri, avara, suurikokoisten lasiseinien rajaama ja kirkkaasti valaistu, te olette näkyvillä jos ulkona on pimeää. Tätä asiaa ei voi millään tavoin estää; etenkään jos olette tilassa jonka ainoita huonekaluja ovat penkit, joista ydelle olette päätyneet.

Tällaisesta tilasta te nimittäin todellakin pistätte silmään, ja ongelma on se, että jos aamuviideltä lauantaina joku tulee paikkaan jonka te olette silloin olettaneet olevan autio, hänellä on joku syy olla siellä, eikä hän poistu ennen kuin on suorittanut sen mitä on sinne tullut suorittamaan. Täten hän ei esim. hienotunteisesti kavahtaen poistu nähdessään teidät, ja vaikka ymmärrän että te mielellänne pysähdytte liikkumattomiksi odottaen henkilön poistuvan, hän ei kuitenkaan poistu ennen kuin ajallaan, ja te voitte hänen puolestaan varmasti sen ajan jatkaa sitä mitä olitte siihen asti tekemässä. Ei häntä häiritse.

Älkää siis suotta jättäkö tässä vaiheessa toisiinne intiimisti tutustumista kesken. Paitsi tietenkin jos olette sitä sorttia, joka ei kestä ulkopuolista häiriötä. Herää toki kysymys, miksi tässä tilanteessa ylipäätään olette niinkin näkyvässä paikassa, mutta unohtakaamme se, sillä minä annan jälleen neuvon: jos patsaaksi tekeytyminen ei saa häiritsevää henkilöä poistumaan teitä ja ulkomaailmaa erottavan lasiseinän takaa ja haluatte alkaa kiskoa vaatteita päällenne, on helpompaa, jos a) olette jättäneet edes osan vaatteista jo toimintanne alkuvaiheessa yllenne, mikä olisi sikälikin suositeltavaa että penkit ovat kovia eikä niihin kuulu vakiovarusteina sen paremmin liinavaatteita kuin peitteitäkään, ja b) jos nyt kuitenkin olette päättäneet riisuutua apposen alasti, on helpompi jättää vaatteet myttyyn sen penkin juurelle jolle olette päätyneet, kuin toiselle puolelle sitä kirkkaasti valaistua suurta autiota tilaa. Te ette nimittäin ole varsinaisesti vähemmän näkyvissä lähtiessänne hakemaan rintaliivejänne ja sukkianne melko kaukaa siltä toimintakohteeksi valitsemaltanne penkiltä.

Kun teidän pukeutuessanne se häiriötekijäksi osoittautunut henkilö sitten kuitenkin poistuu, on teidän tunnelmanne todennäköisesti jo latistunut, ja saa teidät miettimään vaihtoehtoja. Minä annan neuvon: valitkaa seuraavaksi paikka, joka, vaikkei ehkä aivan yhtä jännittävä kuin se mikä ensin tulee mieleen, on kuitenkin ihan oikeasti syrjässä. Se on teille itsellenne helpompaa, ja jättää hetkestä kummallekin mukavamman muiston.

Alan olla siinä iässä etten enää ylläty mistään.

23.11.07

Kärpästen juhlat

Kas, taas tämä päivämäärä kolahti kohdalle. Tavaksihan se on tullut huomioida vaikken tiedä miksi... neljä vuotta Silmänkääntövankilaa tänään. Merkkipäiväruikutuksiin kyllästyneet voivat skipata tämänkertaisen(kin), koska periaatteestani en tingi vaan totean: ennen oli kaikki paremmin. Oli oli, uskokaa.

Parit muistot:

Joulukuussa 2003 olin ihan täpinöissä kun ensimmäisen viikon jälkeen yli 20 ihmistä oli tilannut Silmänkääntövankilan blogilistalta, vaikka tuolloinen sisältö oli silkkoa.

Seuraavan vuoden tammikuussa Mea opasti miten saadaan auki kommenttilaatikko ja verkostoiduin yhdessä yössä. Kärppinä olivat paikalla muutamat, joiden tiedän edelleen lukevan. Kommentit sen sijaan ovat kadonneet taivaan tuuliin.

Joskus loppukeväästä taisin olla menestyneimmilläni; silloisen blogilistan sijaluvuilla 75-80 huitelin, tilaajia oli muistaakseni yhdeksisenkymmentä parhaimmillaan. Kuten huomaatte, tämä viisitoistaminuuttiseni jätti lähtemättömän jäljen ja kyllästyttää lukijani säännöllisesti hamaan Silmiksen loppuun asti. Sitä vanhoja joka silmään muistaa tikulla.

Lisäsin kuvatuksen itsestäni sivupalkkiin loppukesästä 2004. Jakomielinen suhde omaan fyysiseen ilmentymään (mikä on osittaista seurausta myös tuntemasta peilikammosta) on johtanut siihen että kuvat vaihtuvat. Tiuhaan. Ja vaikka nykyään tuntuu että nekin harvat joilla joskus on kuva blogissa ollut, ovat sen ottaneet pois, minä ihan tykkään siitä että tekstillä on kasvot ja sen vuoksi tuo omakin on tuossa pysynyt. Ilmoittakaa jos häiritsee.

Lumoojan numerossa 4/2004 julkaistiin proosallisempia katkelmia Silmiksen ensimmäisen toimintavuoden ajalta. Katkelmien yhteydessä oli minun kuvani, jonka ottajaksi oli mainittu aivan väärä henkilö.

Vuosi 2005 oli, kuten olen aiemminkin maininnut, Silmänkääntövankilan ehdoton huippuvuosi. Eikä siitä sitten sen enempiä.

Kyseisen vuoden keväällä tapasin toisen bloggaajan livenä; pariuduimme ja perheellistyimme sittemmin.

Lokakuussa -05 siirryin nykyiseen Bloggerin omaan kommentointisysteemiin, joka on aika kivasti toiminut, ja seuraavana jouluna digitalisoin valokuvauslaitteistoni, minkä seuraukseni blogin ulkoasu muuttui ankeanharmaasta sellaiseksi ankeanharmaaksi, missä on välissä huonoja kuvia.

Keväällä 2006 aloitin salaisen avautumisblogin, joka lakkasi heti (omaa syytäni, mitäs lisäsin linkkejä muihin) olemasta paitsi salainen, myös avautumisblogi. Voin tässä yhteydessä nyt mainita kaikille sen perään haikaileville, että aika aikaa kutakin ja henki pois blogilta. Sen verran hyvä otsikko sillä kuitenkin on että varaan itselleni oikeuden jatkaa joskus myöhemmin jotain aivan muuta saman nimen alla.

Tammikuussa 2007 aloitti KuvaKuva.

Huhtikuussa 2007 puhuin ensi kerran julkisesti bloggaamisesta, ja toivottavasti viimeisen. Minulla ei ollut paljoa järjellistä sanottavaa.

Eikä muistojakaan tämän enempää.

Terveiset ja rispektit: Mea, exme, Jani (Marginaalin telakointi jätti tyhjän tilan päivärytmiini), Kirsti, Benrope, Jaakob, Lord, Misu, Marimba, Joni, Carmabal ja muut joista osa jaksaa edelleen, osa ei, mutta kaikki ovat tavalla tai toisella läsnä. Meikäläinen ei taida täältä kulumallakaan mennä.

16.11.07

Diminutiivi

Huomaan, etten ole enää erityisen hyvin ajan hermolla kirjallisen kentän tapahtumissa, kun en ole ennen kuullut yhdestäkään tämän vuoden Finlandia-ehdokkaasta, heidän teoksistaan nyt puhumattakaan.

Paitsi ettei minun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan median toiminnasta, missä suhteessa olen myöhäinen ja ketään varmaan enää kiinnostamaton. Kerron teille silti hassun tarinan: viime viikon torstaina lähdin puoliltapäivin suorittamaan vihonviimeisiä akateemisia velvoitteitani yliopistolle. Pyöräillessäni kampuskukkulaa kohti ihmettelin suruliputusta; epäilin presidentin kuolleen, on se ainakin aika heikolta viime aikoina näyttänyt. Kaksi tuntia myöhemmin tein lähtöä kotiinpäin ja piipahdin matkalla kauppaan. Iltapäivälehden lööppi läjäytti tiedon vasten kasvojani: koko Suomi pysähtyi, jossain oli ammuskeltu.

Ei ainakaan Turku ollut pysähtynyt. Itse asiassa elämä yliopiston ympäristössä näytti olevan melko pilkuntarkasti entisellään. Niin kuin sen kai järjen mukaan pitäisikin olla, siis järjen, mikä ei tietenkään sisällä tiedotusvälineitä, jotka olivat saaneet sen päähänpinttymän että koko maan on nyt pakko musertua suruun ja lakata toimimasta, no, vajotkaa nyt saatana jo murheeseen!

Minä kuulin uutisen vuorokautta tapahtuman jälkeen siksi, että meillä ei ole enää televisiota, se heivattiin muutossa hiiteen. Suosittelen muuten muillekin. Ei ole ikävä ollut.

Kuten olettaa saattaa, tapahtumalla vellominen on jatkunut, viimeisimmän pohjanoteerauksen tarjosi Seura, tuo lukijakatoa vastaan kamppaileva dinosaurus, kannellaan, joka sai minut melkein lipeämään jaloiltani S-marketin kassajonossa.



Tiedoksi Seuralle: Suomi ei särkynyt. Tai jos särkyikin, miksi nyt? Miten helvetissä tämä maa särkyy nyt tähän kun se on kestänyt muutaman sodan, Lapuan ammustehtaan räjähdyksen, ja esimerkkinä vaikkapa Myyrmannin pommi-iskun, joka on niin samankaltainen tapahtuma kuin tämänvuotinen suomenpysäytys, että ihmetyttää miten lyhyt on median muisti? Vai onko tämä nyt vain tarkoituksellinen unohdus. Tehdään tästä historian käännekohta, niin kukaan ei muista sitä että suurinpiirtein näin kävi muutama vuosi sittenkin. Samoja syyllisiä silloinkin osoitti valtiomahdin ryhmyinen sormi.

Noin.

Juotuani kahvikupillisen voin taas rauhoittua, ja palata hieman keskenjääneen projektini pariin. Tammikuussa 2006 aloitin "viikon sitaatti" -käytännön, mutta se loppui ensimmäisen lainauksen jälkeen, koska kukaan ei koskaan sano mitään järkevää. Nyt sanoi, Kirsti nimittäin:

"Minusta on ihan oikein, että taidealojen arvostus tipahtaa, turhat öyhöttäjät lähtevät alalta ja vain todelliset luupäät jäävät näihin hommiin pieremään verta."

Tämä on jumalan tosi.

Huomasimme puolison kanssa pari päivää sitten tiliotteessa merkinnän: "ATM-palvelumaksu, 1 euro". Tsihihii.

11.11.07

Im Seeklima gereift!

Myönnänhän toki että bloggaus on vuoden 2007 loppupuolella ollessamme jo niin totaalisen out että hävettää. Ja myönnänhän senkin että meikäläinen hengaa nykyisin vain Facebookissa klikkailen hauskoja kyselyitä ja lähetellen kavereille söpöjä lahjoja. Koska sisällöttömyys on tulevaisuutta. (ja mulla on jo 13 frendiä!)

Muuuutta voi kai niitä sananiveliään vaihteeksi täälläkin venytellä, tai yrittää, kalpeaa varjoahan tämä enää, vuosi 2005 oli Silmänkääntövankilan paras vuosi, minkä jälkeen on menty alamäkeä vinhasti voi kempeleen kempele...

Pienyhteisömme on siirtänyt itsensä myös uuteen paikkaan, ja aiemman pusikon sijasta näen nyt ikkunastani parkkipaikkaa, tien ja kerrostaloja. Ja avaraa taivasta, mikä kyllä on parannusta edelliseen. On muuten ihan erillinen huonekin missä istua ja kirjoittaa. Nannaa. Kiitos muuten muutossa apuna olleille. Ensimmäisen kerran sitten kesän 2001 asun nyt talossa jossa on hissi. Helpotti pesukoneen kanssa.

Isänpäivä. Kun kalenteriin on joskus päätetty merkitä päivälle jokin teema, koko kansakunta käyttäytyy teeman mukaisesti. Valitaan "vuoden isää" ja sen sellaista, myydään paljon huonoja kirjoja ja tohveleita. Kun niin nyt vaan pitää tehdä. Mutta entä sen merkitys että päivämäärät ovat seurausta ihmisen tarpeesta jaotella vuodenaikojen vaihtuminen osiin, ja vuodenajat vaihtuvat vain koska pallomme kiertää tähteään tietyn radan mukaan? Kuuluuko tähän kokonaisuuteen isänpäivä? Ei minunkaan mielestäni. Ei tällä ole merkitystä. Minä olen viettänyt ensimmäistäni, isänä siis. Käytiin kävelyllä ja pantiin merkille että äitienpäivänä peipposet laulavat ja valkovuokot kukkivat. Nyt on luonto kuolleimmillaan ja räntää tulee vaakasuoraan. Onneksi en saanut sotakirjaa, toisaalta olisin todennäköisesti pitänyt lahjasta jos se olisi annettu vitsinä tarkoituksena ironisoida tyypillistä isänpäiväkäytöstä. Minä olen juuri sellainen rasittava.

23.10.07

Myrskyn merkit

Peijakkaan tosi on se mitä nakkikioskeilla kuiskailevat: minä olin pikkupoikana hieman nörtähtäviin harrastuksiin taipuvainen, ja osittain pikemminkin siksi että kuvittelin sen minunkaltaiselleni kiltille pojalle harrastukseksi sopivan kuin siksi että olisin itse niin hirveän kiinnostunut aiheesta ollut, aloin joskus ehkä hieman ennen kymmenettä ikävuottani keräillä postimerkkejä. Tämä on varmasti Silmänkääntövankilan historian tähänasti noloin tunnustus. Muutaman vuoden sitä jatkui, merkkikokoelmani kasvoi kohtalaisen suureksi ja useita maita käsittäväksi, joskin koko ajan muistan hieman alitajuisesti kummastelleeni sitä että miksi niitä postimerkkejä itse asiassa piti kerätä. Järjestelin niitä muutamaan kansioon maittain ja aihepiireittäin ja lopulta, ehkä yläasteelle siirtymisen aikoihin, kerta kaikkiaan kyllästyin touhuun ja unohdin merkit niille sijoilleen. Pari vuotta sitten vanhemmat ilmoittivat että kotopuolessa tehdyn komerontyhjennyksen yhteydessä merkit olivat löytyneet, kyselivät että mitäpäs niille. Mielessä vilahteli suttuisia kuvia jossakin sivukujalla Turussa näkemästäni postimerkkiliikkeestä, mitä seurasi enkelkuoron taustoittama visio setelinipuista. Totesin että tuokaapa tänne kun joskus käväisette. Arvaahan jatkon: en minä niitä mihinkään ole saanut viedyksi, ja nyt kun taas on muuttoa edessä niin tuoltahan ne löytyivät komeron perältä, kolme kansiollista filateliaa ja iso läjä irtomerkkejä. Ja nyt on kyllä sitten sellainenkin juttu että en jumaliste enää noita raahaa yhteenkään asuntoon mukanani. Teen siis uniikin tarjouksen: jos lukijakunnassa ketä kiinnostaa, hän ottakoon yhteyttä ja postikulujen hinnalla (tai jos asuu Turussa voi tarjota minulle kahvit jossain keskustan lukuisista kuppiloista) saapi merkit itselleen. Muussa tapauksessa, ja haluan korostaa tätä, ne lentävät muutaman päivän kuluessa kaikki kaaressa ROSKIIN.

Ohessa kuvia: kotimaista valikoimaa 50-luvulta kasariin (ja sodanaikaisia leijonamerkkejä kymmenittäin), kukkaisaiheisia merkkejä Aasian maista Afrikkaan (ja Ceskoslovakiaan), Postin julkaisemia virallisia "vuoden merkit" -kansioita 80-luvun alusta ja muuta tylsää. Roskiin lennettyään nämä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat jäänteet kulkeutuvat Orikedon jätteenpolttolaitokselle, jossa ne roihahtavat liekkiin tuottaen noin mikrosekunnin verran lämpöä jollekin Lausteella asuvalle alkoholistireiskalle. Mikä on hyvä. Jostain syystä merkkikokoelman näkeminen herättää minussa nyt suurta vihaa.













15.10.07

Kohti kymmentä aallonharjaa

Pyyhkäisin viikonloppuna pölyjä cd-kokoelmani päältä ja kaivoin esiin muutamia vanhoja suosikkeja. Ihan ensisijaisesti, osin exmen tekstiviestin siivittämänä, Absoluuttisen Nollapisteen levyjä, noita allekirjoittaneelle männävuosina mitä hurmaavimpia musiikillis-lihallisia elämyksiä tarjonneita äänitteitä! Paitsi ei lihallisia. Kuin sattuman oikusta huomasin sittemmin että yhtye julkaisee huomenna uuden kiekon. No, onhan näissä vanhoissakin vielä kuuntelemista. Mitä minä jorisen? Miksi jahkailen näin menemättä asiaan? (kohta neljä vuotta olen ollut täällä menemättä asiaan) Nyt menen! Kun musiikista ei enää nykyisin tule kirjoitettua niin kuin joskus aiempina bloginuorukaisvuosinani, korjaan puutteen ja saan samalla tilaisuuden tunnustella tuttuja artisteja kuin heitä ensi kertaa koskettelisin silleen.

Absoluuttisen Nollapisteen kymmenen parasta kappaletta:

1. Eräät tulevat juosten (2002)
Loppujen lopuksi ykkösen valinta oli yllättävän helppoa niinkin laajasta ja niinkin hienosta tuotannosta kuin mitä Absoilta löytyy. Eräät tulevat juosten on bändin (toistaiseksi) viimeisen täydellisen albumin (Nimi muutettu) täydellisin kappale, tiivistys kaikesta siitä mikä on saanut minut kiintymään Nollapisteeseen. Monipolvinen mutta purkkamaisen tarttuva melodia, tulkinnanvaraiset mutta raivostuttavan oivaltavat sanat, kompromissiton toteutus ja bändi joka osaisi soittaa vaikka millaista tilutusta mutta tyytyy sen sijaan kuulostamaan jumalallisen hyvältä. Bonuksena Nimi muutettu on tuotannoltaan niin tyrmäävän upea kiekko, että sisäinen audiofiili kehrää. Ei muovisia soundeja, ei murhaavaa moniraitaäänitystä (kumpaakin voi kuulostella seuraavana vuonna ilmestyneeltä Seitsemänneltä sinetiltä), vaan ilmavaa, orgaanista ja rouhevaa. Uijui kun tykkään. Ja päässähän tämän kappaleen kertsi soi pitkään kuuntelun jälkeen eikä ikinä ole haitannut.

2. Suvannossa ylpeä ilme (1999)
Suljetun päättävä järkälemäinen teos, jossa on enemmän tarinaa, melodiaa ja kerronnan tasoja kuin keskiverto oopperassa. (mutta pitää huomata että suhteeni oopperaan on ennakkoasenteellinen) Joka tapauksessa tämä on eeppinen tekele millä tahansa mittapuulla mitattuna, eikä niistä vähäisin varmasti ole soitannollinen mittapuu, joskin se jää lopulta kaiken muun jalkoihin kun ainakin oman huomioni vie aina tarina. Kertomus pohjoisesta ahdistuksesta; joku muu olisi saattanut väsätä tästä tarinasta romaanin, mutta Tommi Liimatta otti ja tekaisi teemalevyn ja hyvä niin. Koska hänen mutkittelevassa proosarunopoljennossaan tämä isän ja pojan (ja ihmisen ja asuinympäristön) suhdetta käsittelevä tarina on juurikin kotonaan. Instrumentaalinen loppuhuipennus kylmää ja ravistaa.

3. Saatteeksi (1995)
Ensimmäisen ostamani Abso-albumin toinen kappale. Ensimmäinen meni vielä hieman hämmennyksissä ohi, tässä vaiheessa aloin pudota kuuntelutuoliltani. Kylmä hiki nousi otsalle: millaiseen levyyn olinkaan rahani laittanut! En huonoon tietenkään. En vain uskonut että voisin koskaan ymmärtää mistä tässä on kyse, mutta onneksi olin väärässä. Saatteeksi tarjoaa jazz-funkysti svengaavaa bassoa, neulanterävästä napsahtavaa rumpua ja siimankireää kitaraa ja rullaa niin soljuen että pyörryttää. Singlehittikamaa, tai siis paremmassa maailmassa olisi.

4. Mihin (1999)
Melankolinen tunnelma tässä kappaleessa herättää levottomuutta. Otsikon kysymys ei sanoituksessa toistu, mutta teksti kyllä herättää juuri näitä mietteitä. Mihin kertoja on matkalla? Kaunis melodia, soitto viivyttelee, jahkailee, lähtee käyntiin vasta lopussa, sinne asti kappaleen vähä teksti edetään tauotta, vasta sen päätyttyä bändi rouhaisee hetken ja rauhoittuu taas. Aivan pysäyttävän hienoa tekstiähän tämä jälleen on, 50-luvun kotimaiset modernistit ovat Liimatalle olleet tuttuja jo tuolloin: "Jahkailun ulkoinen ilmentymä, kävelyn kehä umpeutuu / ympyräksi sulkeutuu".

5. Eläimen varmuus (1998)
Muistelen Jonin joskus kertoneen että kun hän ulkomailla vaihdossa ollessaan soitti Absoa muille vaihtareille, he pyysivät kääntämään tekstejä. Ei kuulemma ollut tämän kappaleen kohdalla ihan yksinkertainen homma: "Kala nielee ravinnon ja sylkee hiekan / sylkemänsä hiekka asettuu / kala nielee ravinnon / iso kalan nielee / ravinnon nielleen / ravintona nielee". Paljon syyttä parjatun Simpukka-amppelin lukuisista hienoista kappaleista tämä luontoa järkeistävä ja muutamalla rivillä eläinten käyttäytymistapoja laajasti ruotiva teos nousee esiin paitsi minimalistisen nerokkaan tekstinsä, myös melko huolettomasta kitaranvinguttelusta jylhän painokkaaksi julistukseksi kasvavan soittopuolensa ansiosta. Herättää pohdintoja ja pakottaa siteeraamaan melkein joka lausettaan jossain: "Kesken oleminen / merkki on elämisen".

6. Ipswich (2002)
Tässäkin on kappale jonka teksti lähtökohdiltaan muistuttaa jotakin filosofiankirjan ajatusharjoitusta: "Jos oletetaan tilanne, kuvitellaan niitty"... Musiikillinen toteutus on kuulemma jonkinlainen Iron Maiden -pastissi, mutta koska en meideneistä juurikaan mitään tiedä, jää kuulematta muu kuin kivan folkahtava nylkytys, suorastaan rempseä jumpsutus etten sanoisi. Poukkoileva huilutus. Ja se taajaan toisteltu kertsi lampaasta ja tekohengityksestä. Tietyssä mielessä tämä on täydellisin Nollapiste-sanoitus. Täydellisen omassa maailmassaan, yhden kappaleen sisäinen todellisuus.

7. Ruukunvalajat (2005)
Kun Seitsemäs sinetti ilmestyi vuonna 2003 murruin ja manasin, ja olin varma että tästä alennustilasta ei bändi enää nouse. No, ehkä ei ihan entisiin mittoihinsa, mutta kyllä toissasyksyinen Mahlanjuoksuttaja oli aikamoinen helpotus. Tämänkaltaista kappaletta en sieltä varsinkaan olisi uskonut löytäväni; haikeankaunis rukous tai jylhä loitsu, miten vain, uutena äänenä etäisiä puhaltimia ja koko kappale jotenkin etäinen, kuin aikojen takaa tänne kanavoitu. Oikein kaunista, oikein talvistakin, joten ehkä taas aika laittaa tämä soimaan kohta. "Me käännämme ihmismielen / eri liekille tänä talvena".

8. Tasan viikko bileisiin (silmukka kiristyy) (2003)
Singlen b-puoleksi hukattu kappale oli parempi kuin yksikään kyseisten sessioiden albumille asti päässyt tekele. Mielenkiintoinen ratkaisu, ja olisihan tämä mielenhäiriö kaikessa aggressivisuudessaan piristänyt Sinettiä kummasti. Ehkä se olisi myös hukkunut massaan siellä, tiedä häntä, hieno kappale kuitenkin. Kuvataanko tässä dysfunktionaalista naapuriyhteisöä? Parisuhdehelvettiä? Ryyppäävän idiootin houreita? Oli mitä oli, pahaksi meno ainakin loppua kohti pääsee, ja saksofonikin liittyy menoon melkeinpä atonaalisesti raastaen siellä. Jamitusta kuin ei melkein koskaan Absolla, ja loppuu yli viisiminuuttisenakin pahasti kesken.

9. Lue tarina, osta puku, opi tanssi (1994)
Esikoisalbumin ensimmäinen varsinainen kappale lähtee suorastaan aurinkoisen positiivisella kitaroinnilla liikkelle, rullailee iloisesti edeten ja tuskin laulu on alkanut kun päähenkilö jo putoaa hautaan hautajaisissa ja jää sinne kun sukulaiset eivät nosta pois: "Ei kukaan mua tullut noutamaan / ei sattuneet kai joutamaan / pian minut tappoi routa maan". Tästä edetään yllättäviin yleispohdintoihin maailman tilasta ja kauniin bassosoolon kautta iloiseen loppuhuipennukseen. Koko kappale henkii positiivista elämänasennetta. Niin siis paitsi sanoitus. Lievä soitannollinen kömpelyys tuottaa kourallisen sympatiapisteitä lisää. Kamoon, kaverit olivat 17-vuotiaita tätä tehdessään.

10. Soita kotiin, Elvis (2000)
Oli siinä vähän aikaa huuli pyöreänä kun tämä ensi kerran pärähti soimaan stereoista. Funkkiako sieltä pukkaa? Sittemmin olen ottanut tavaksi kääntää bassoasetukset täysille Elviksen ajaksi ja nyökytellä päätäni kulmat kurtussa ja suu hyväksyvässä mutrussa. Jumankekka mikä draivi! "Kuvat joissa Elvis on / jonkun kanssa ovat / epäselvempiä kuin kuvat / joissa Elvis on yksinään". Thangyaverrymuch, mumisisi iso E.

4.10.07

1982 - eikä mikään ollut sittemmin ennallaan

Neljännesvuosisata sitten silloisilla kotitietokonemarkkinoilla jo jonkin aikaa vaikuttanut Commodore Business Machines julkaisi seuraavan sukupolven tietokoneensa. Joo, olihan Vic 20 toki saavuttanut kohtalaista sukseeta varsinkin Yhdysvalloissa, mutta sen rinnalle oli nyt tulossa jotain häkellyttävästi suurempaa: yli kolminkertaisesti keskusmuistia! Kolmikanavainen ääni! (neljäs digi-äänelle eli nykykielellä sampleille) Eivät piruparat tienneet mitä heille tarjottiin.



Pysyvyyttä. Minusta on sydäntäliikauttavaa, että Commodore 64 porskuttaa edelleen, joillakin onnekkailla on vielä alkuperäinen laitteistonsa käytössä, meistä useimmilla on tuskin tilaa sen vaatimaan oheislaite- ja piuharumbaan. Vaan kyllähän minunkin Kuusneloseni edelleen tallessa on, se alkuperäinenpä hyvinkin, vanhempien luona vaatekomeron perällä pahvilaatikossa. Sen lisäksi pari muutakin, myöhemmin hankittua, niistä toisen sain vuonna 2001 vaihtokaupassa silloin omistamaani autoa vastaan. Ei asialleen omistautunut voi liikaa Kuusnelosia hankkia.



En käsittele maailman myydyimmäksi kohonneen kotitietokoneen vaiheita sen tarkemmin, en sanallakaan puutu sen edelleen varsin aktiivisena toimivaan underground-kulttuuriin demoineen ja tapaamisineen, en puutu liiemmin edes omaan historiaani koneen parissa. Näistä kaikista aiheista on kirjoitettu paljon, ja yleensä analyyttisemmin kuin mihin itse kykenisin. Mutta vuosi 1982. Neljännesvuosisata, se on paljon kun ajattelee, että neljännesvuosisata siitä taaksepäin oli 1957, ja ajatus tietokoneista kotona oli kai melko absurdi. Kehitys kehittyy. Liikaa ja aivan naurettavin harppauksin, tietenkin, mitä kai turhaan tässä vaiheessa enää sanon.



Suurin osa Kuusnelosista kautta maailman ostettiin pelaamista varten, ja mikäpä siinä, ihminen tarvitsee virikkeitä, ja tuohon aikaan pelit olivat vielä oivaltavia, sympaattisia ja helposti hallittavissa. Tai no, määriteltäköön "tuohon aikaan" vaikkapa vuosiksi 1984-1988, jonka äkkiä arvioisin Kuusnelosen kultakaudeksi. Noiden vuosien välillä ohjelmoijat, ideanikkarit, graafikot ja SID-äänipiirillä ihmeitä loihtivat muusikot venyttivät mielikuvitustaan äärimmilleen ja saivat kuuteenkymmeneen neljään kilotavuun mahtumaan oivaltavia, monimutkaisia, haastavia ja laajoja pelejä. Kuusikymmentäneljä kilotavua ei ole paljon. Tässä Silmänkääntövankilan etusivulla näkyvä teksti ei mahtuisi kerralla siihen.



Vuonna 1982 ei tietenkään vielä osattu kiristää ruuveja upouudesta tietokoneesta erityisen tiukkaan. Ei tajuttu mihin se pystyy, ei vielä vuosikausiin, mutta tuon syntymävuoden peleissä on teknisten puutosten sijasta aimo annos lapsenkaltaista innostusta, uuden median haltuunottoa, yritystä ja tietenkin paljon erehdystä. Kunnioitettavaa pioneeritoimintaa, sanalla sanoen.



En itse vielä tuolloin tietenkään tiennyt Kuusnelosesta tai tietokoneistakaan mitään. Ensikosketukseni oli vasta kolmen vuoden kuluttua kun kaksi luokkatoveriani sai Commodore 64:n suurinpiirtein samaan aikaan, omaani sain odottaa aina vuoteen 1987 asti, mutta kopioina liikkuvien pelien määrä oli toisaalta silloin jo useissa sadoissa, ja niinpä moni vanha helmikin tuli tutuksi. Tässä mukana olevat kuvat ovat sellaisista vuonna 1982 julkaistuista peleistä, joiden kanssa on itsekin tullut vietettyä nuoruudessa jonkin verran aikaa.

Hyvää syntymäpäivää Kuusnelonen, ja pitkää ikää.

30.9.07

Hiekkaa

Tytöt istuivat risteyksessä lähellä yliopiston oikeustieteen laitosta, nurmikolla, heidän naurunsa kuului kahden korttelin päähän, mutta eipä muuta ääntä tietenkään ollut. Hiljenivät kun lähestyin, katselivat toisiaan ja minua. Ehdin ajatella heidän olevan humalassa, siihen aikaan useimmat olivat, mutta en nähnyt pulloa kummallakaan. Toinen nousi seisomaan ja ojensi kätensä toiselle, joka kampensi itsensä jaloilleen. Käsi kädessä he lähtivät ylioppilaskylän suuntaan, pelästytin heidät kuin jäniksen. Ja viikkoa aiemmin kaksi humalaista miestä tuli pyytämään minulta vettä. Onko astiaa? he kysyivät, jotain johon kaataisin pullostani. Ei ollut, toinen ampaisi etsimään ja palasi hetimiten tienposkesta löytämänsä pahvituopin kanssa. Olin kaatamassa siihen kun hän käänsi sen ympäri, näytti tuopin pohjalle jäävää pientä syvennystä. Kaadoin sinne teelusikallisen ja miehet tyytyivät siihen, hilasivat itsensä läheisen baarin viileähkölle terassille, jolta kaikkia tuoleja ei vielä ollut syystalteen korjattu. Kun tunnin päästä kuljin siitä uudelleen ohi, ei heitä näkynyt. Kello lähestyi puolta viittä. Aamu ei valjennut. Tai se hirvittävän humalainen tyttö, joka tuli hissistä samaan käytävään jossa minä juuri kuljin, horjui ensin ja kun huomasi minut, yritti kävellä suorassa. Sanoi moi oikein kohteliaasti. "Kuule, osaatko sanoa missä on Tehtaankatu", mies kaupunkimaasturistaan kyseli. Tuomiokirkko löi kolmosta. Hän oli viidenkymmenen metrin päässä, opastin suuntaansa. Puutalon ikkunasta joku huuteli minulle, "helou helou", tosin myöhemmin epäilin kissaksi. Yhden asunnon kohdalla haisi kerran viikossa vanha viina, ikkunat olivat auki. Muistelin keinutuolissa kokemaani ja kirjoitin ylös osoitteita. Ajattelin piirtää karttoja kaupungista ja sen ihmisistä, sijoittaa sanottuja sanoja risteyksiin ja pihoille. Tuoli narahteli. Ilta laskeutui verhonrakoon, kuu hiveli ovenkarmia ja raahusti sitten ikkunastani pois, en muistanut montako vuotta sitten olin viimeksi käynyt ulkona. Työpöydällä kasa kirjoittamattomia kirjeitä. Pyytelin unohduksia anteeksi.

25.9.07

Briljanttimustaa ja paraoranssia

Repikööt siitä. Ajattelun tasolla olin tietenkin oikeassa, käytäntö osoitti valintani jälleen kerran vääräksi, mutta miten: universumi nauroi! Atomit eivät tyhjyydessään ihan äkkiä pysähdy, eivätkä ne väsy, ja hetkien välisissä tiloissa jaksoin itsekin, levänneenä... Silmänräpäysten aikana ehtii ajatella esimerkiksi ajan kulumista. Jos sekunnin pilkkoo osiin, saa pienempiä kokonaisuuksia, elinkaaria olennoille joiden todellisuutta me havaitsemme korkeintaan unissa; ja tietenkin: joillekin vuosi on aika jonka sisäänhengitys vie kun säpsähtää. Kymmenen vuotta. Sata. Kuusi miljardia ihmistä kiitää syöksyen kohti päätepistettään. Monet siinä vauhdissa sokeutuvat.

Lapsi on nyt yhdeksän ja puoli kuukautta vanha. Viikon verran hän on osoittanut minua sormella ja sanonut "I-Ä!". Kirjoitettuna se ei tunnu niin suurelta kuin mitä se kuitenkin on. Vangitsen sekunnin osia digitaalikennolle. Valon taittumista lapsesta lasiin, ja ruudulle. Varttuminen on dokumentoitu.

Kaksitoista vuotta ja neljä kuukautta sitten kirjoitin ylioppilaaksi, mihin hetkeen hajosi melko tiivis maalaiskunnan ystäväpiirini pirstaloituen ympäri maata. Tänään sain sähköpostia että olisi luokkakokousta tiedossa marraskuussa. Vieläkö sitä muistaa miten kaikkien niiden ihmisten kanssa toimi? Taantuuko vai yrittääkö taantua? Osaako olla sellainen kuin nyt ilman että kaikki muut ovat vieraita, ja entä sitten jos itse on vieras? Kaksitoista vuotta on kuitenkin puolet siitä eliniästä minkä kykenee muistamaan. Entä jos oli silloin ihminen joksi ei enää osaa palata?

19.9.07

Armon vuonna

Mies käveli ruskeassa nahkatakissa parkkipaikan poikki minua kohti.

"Et kuule satu tietämään mitä kello on?"

"Vähän yli neljä", minä vastasin. "Ehkä vartin yli."

"Kiitos. Väsyttää ihan saatanasti. Pitäis varmaan mennä istumaan vähäksi aikaa."

Hän käveli ravintolan kesältä jääneiden terassikalusteiden suuntaan. Humalaista keski-ikäistä kohtaan ei ole ennen tuntenut sellaista surkua. Olisi pitänyt kysyä mikä miestä valvottaa, johan tässä on tottunut ettei siihen aikaan moni ole liikkeellä Ei ainakaan moni humaltumaton. Jos päiväsaikaankin olisi puolet tai enemmän kulkijoista kaupungilla humalassa, ajattelin, ja sitten en, piti taas mennä. Olla ajattelematta, mistä pidän. Tuomiokirkon kello löi varttituntinsa.

Minua pakenevat jänikset ja kissat. Koirat eivät öisin liiku, ne ovat kuin ihmiset, uinuvat paitsi humalaansa kärsivät. Känniset koirat. Viime yönä hymyilytti kun keltaiset kypäräpäiset miehet lähettivät kaikuvia sähkösalamoita Helsingintien varrelta taivaaseen, VR:n logo selässä. Poljin kotiinpäin jo silloin, ajoissa, vaikken enää osaa sanoa kenen mielestä. Kenen kellon mukaan ajassa.

Oikiksen varjosta näkee Otavan.

9.9.07

Suuren koneen pieni ratas

Kai se on tämänkin ihmispolon elämässä tullut aika maistaa kylmä kahvi ja astua ruusuun. Elämä virtailee, niin kuin tiedämme, ja aika, ja jossain niiden keskellä luovii ihminen tietään miettien mitä haluaisi, mitä toivoisi ja mihin toisaalta kykenisi, mihin olisi valmis ja mihin ei. Nykyihmisen harhaluulo on se, että päämäärä on tärkein, ei liike.

Soittelivat perjantaina että töitä olisi, ja huomenna sitten siirryn duunaripuolelle. Ei oman alan hommia tietenkään; satanelisenkymmentä opintoviikkoa ja kuusi vuotta akatemiaa ovat vain painolastina niskassa kun ei ole vielä valmiiksi asti päässyt. Eikä näillä näkymin pääse.

Kaivoin vanhan nahkatakkikuvan naftaliinista kun Mea sitä hiljan muisteli. Vuonna 2004 tiesin salaisuuden, joka nykyiseltä itseltäni on unohtunut.

Ajattele hiekkaan piirrettyä ihmisen ääriviivaa.

6.9.07

Töpöhäntä
eli "Turku on kuin sadussa asuisi, osa 20"

Viimeaikaiset pyöräilyprojektini kohteet ovat epäilyttävissä määrin olleet todellisen olemassaolevan paikkakunnan sijasta pikemminkin kuin jonkin lastenkirjan Mökkelispökkelis-kaupungin katuja. "Niilo Oravapuun polku", "Pollenkuja", "Suihkarintie". Eihän tuollaisia voi olla, kuulen teidän tuhahtelevan, ja kuitenkin ne ovat, Turussa, ja lopulta on saavutettu ylittämätön voittaja: Töpöhäntä. Muistan lapsena nähneeni Karin pilapiirroksen, jossa baskeripäinen ja liehuvakutrinen runoilija pohtii uusia kadunnimiä kaupunkiin, ja kävi mielessä josko Turussakin on runoilijat pistetty asialle. Sitten tajusin että paikallisten runoilijoiden palkkaus tähän hommaan tuottaisi edellämainitsemieni sijasta sellaisia osoitteita kuin Vitunkuja, Krapulantie ja Keski-ikäisyyttä kohti hiipuvan libidon polku. Ehdottomasti toteutettava idea siis!

Tämänkertaiseni alkoi matkalla Nummenmäkeen. Yritin suorittaa oikein sen reitin, jolle pyrkiessäni eksyin kolmisen kuukautta sitten matkallani Ilpoistentielle. Ja onnistuinkin, Karjakuja halkoi Nummen pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon, ja minä viilenevään syysiltaan matkasin asuintalojen keskellä vielä tässä vaiheessa tietämättä miten surrealistisiin kuvioihin tällä kertaa päätyisin.



Pääskyvuoren tornin mainitseminen alkanee jo tympiä lukijoitani, mutten voi auttaa asiaa; se oli Jaanintieltä nähtynä vahvimmin edukseen, ja sen juurelta pyöräillessä ei voinut olla miettimättä millaista olisi asua näissä taloissa, tämän Suomen kolmanneksi korkeimman rakennuksen monumentin katveessa. Se kiehtoisi! Mielikuvitus laukkaisi, eikä aina hyvässä mielessä!

No niikseen. Vähän aikaa poljin tuttua reittiä, kunnes tiukka vasen katkaisi ajatuksenjuoksuni siinä missä etenemisen. Hetkeksi hätkähdin tosiaan kun kaarsin Mustionkadulle, joskin baanoja nämä kadut täällä pikemminkin ovat, suurelle automäärälle suunniteltuja pellonhalkojia, ja niille pelloille on sitten joskus rakennuskantaa ilmestynyt, joskus ei. Olin menossa Lausteen suuntaan, mutten en ihan sinne vaan Huhkolaan, jossa Töpöhäntä sijaitsi. Jännitti hyvällä tavalla. Juuri tämä on ollut näissä pyörämatkoissa parasta: kohteet joista ei kerta kaikkiaan etukäteen tiedä; sillä vaikken ollut projektiani aiemmin käynyt esimerkiksi Pikisaaressa tai Runosmäessäkään, oli minulla näiden paikkojen olemuksesta kuitenkin selvä käsitys. Huhkolasta ei. Ohittelin outoja kimaltelevia laboratoriofirmoja, polkaisin metsäkaistaleen halki, muutaman komean vanhan maalaistalonkin sivuutin.



Sitten laskettelin miellyttävää alamäkeä Huhkolaan, ja ellei olisi ollut kauniisti kullankeltaisena rusehtava ilta-aurinko taivaalla tekemässä maisemasta omanlaistaan, olisin saattanut pettyä. Huhkola oli juuri sillä samalla tavalla hahmoton - tai vaihtoehtoisesti täysin tuttu - kuin Kohmo. Se oli persoonaton. Rivitaloja ja uusia, muttei liian, omakotitaloja omassa pilvilinnassaan metsikköön päättyvän tien varrella. Hyytävän hiljaista, taas kuin kulississa pyöräilisi. Karhunkatu johti kaarteeseen, josta Töpöhäntä löytyi, se jatkui nimensä veroisena kaduntapaisena viitisenkymmentä metriä rivitalon seinän viertä ja loppui itsekseen.





Huhkola on varmasti Turun syrjäisempiä kolkkia. Se on jotenkin niin omissa oloissaan, jotenkin niin omaan turvalliseen keräänsä kääriytynyt kaikkien suurten teiden ohittama sopukka, jossa suuret tiilitalot ovat ahtaasti toisissaan kiinni. Äänettömyyttä leikkasi vain metsäkaistaleen takaa kantautuva liikenteen kohina nelostieltä, se oli jatkuvaa. En haluaisi asua siellä. En pidä paikoista joissa ei voi tehdä mitään muuta kuin asua; jotka selvästi on suunniteltu sitä silmällä pitäen ettei kukaan edes halua siellä tehdä muuta, ja ettei kukaan voisi toivoa mitään parempaa kuin paikka jossa asua ilman että kukaan muu siitä tietää kuin ne toiset jotka asuvat siellä. Pyöräilin pois.

Ja saavuin outouteen. Olin etukäteen kartalta vilkuillut paluureittini sellaiseksi, että se kulkisi Biolinjan kautta; taas kerran oletin ajavani läpi teollisuusalueen, ja olihan tämä alue sentään nähtävä: missä muualla törmää sellaisiin kadunnimiin kuin Solukatu ja DNA-katu? Paikan oli pakko olla erikoinen! Ja olihan se, joskaan ei kuvittelemallani tavalla. Biolinjan alue oli ensinnäkin autio. DNA-katu oli ruohokentälle kääntyvä hiekkapolku vailla mitään, ja itse Biolinjakin halkoi enimmäkseen avaraa tyhjyyttä. Ihan miellyttävää tietenkin, ilta-auringon vielä viivähtelevässä lämmössä, eikä ihmisiäkään liikkunut. Vasta näillä main huomasin oudon sillan, joka ylitti jonkin purontapaisen tien itäpuolisella pellolla. Friikahtava rakennelma oli kuin mielenvikaisen teatteriesityksen lavaste, ja sellaisenaan tietenkin mitä mainioin löytö. Irvokkaat kasvokuvat rei'ittivät sillan kaidetta, ja massiiviset punaiset sydänkuviot kohosivat keskeltä korkeuksiin. En löytänyt selitystä, mutta silta vaikutti uudelta; sille vievä hiekkapolkukin näytti olevan hieman keskentekoinen, oikeastaan koko alueella näytti olevan käynnissä suurehko puistonvalmistusprojekti.





Jatkoin eteenpäin kuvattuani näkemääni, ja huomasin vasta sitten että koko Biolinjan ajan katutolpat olivat kirkkain päävärein maalatut ja jokaisen nokassa tuuliviirinä ihmishahmo, kaikki eri asennoissa, kymmenittäin niitä kaikkiaan oli. Ja sitten vielä toinen äskeisenlainen silta, nyt sinisellä keskusrakennelmalla. Koko paikka oli mielipuolisen karnevalistinen! Sijaitsemalla siellä missä sijaitsi se jotenkin korosti itseään; se oli pudonnut tänne vieraasta todellisuudesta. Melkein pelotti olla siellä, en tiennyt kuka katsoi.

Palasin tutummalle reitilleni lopulta, aiemmasta suuresta risteyksestä jatkoin nyt suoraan Kupittaan suuntaan ja sen teknologiakeskuksen tuttuun viileyteen huojennuin. On asioita joihin sentään voi luottaa, kuten teknologia ja sen kolkon kulmikkuuden ehdoton voitto villin luovuuden pelottavan ennakoimattomista ilmenemisistä. Huh.



Kahdennenkymmenennen pyörämatkan pituus: 12,6 kilometriä.

4.9.07

Nonfigure of speech

Elämää rajaavat pienet seikat, kuten opintotuki, sen kaikki taivaasta tarjotut kuukaudet, ja niistä viimeinen, tänään tilille napsahtanut. Oi aikoja, ja minä kun luulin että seitsemännen vuoden opiskelijat ovat konkareita, professorin tietomäärällä varustettuja kaikenälyäjiä, joskin toki tuoreemmin ja täten paremmin katsantotavoin. Vaan nyt kun edellämainitunnen vuoden akateeminen pyrkyri minäkin olen, nähdään ettei kykenevyyteni briljanttiin ajatustuotantoon ole sanottavasti kuluneina hengailuvuosina kasvanut; ehkä jopa on ollut havaittavissa tietynlainen yliopistojargonin ja pakotettujen ajattelumallien aiheuttama kykenemättömyys aiemmankaltaisiinkaan ratkaisumalleihin, mistä on seurannut monenasteisen tyhjyydentunteen lipuminen oman maailmansaarekkeeni rantakiville. Myönnän että välillä tuntui siltä että tajuan missä mennään. Kun vuosi on seitsemäs ja tuet käytetty, huomaan etten enää. Tutkimus pyörähti ohitseni, byrokratia järjestelmineen ja prosesseineen vei voiton, ja melkein kuin sama tapahtuisi myös tärkeimpien asioiden kohdalla: en harmikseni ehtinyt tänä vuonna osallistua Portin novellikilpailuun, josta sentään kolme edellistä kontribuutiotani pokkasivat palkinnon. Mutta niin kauan kuin pyörässä riittää ketjua ja pienet valkoiset pillerit pitävät miehen järjissään, on tietenkin toivoa. Koska elämä on päättymätön ketju, ja jos minulta jää joku homma kesken, voi sentään luottaa siihen että joku toinen sen kyllä tekee. Ei silläkään niin väliä että kuka.

3.9.07

Suihkarintie
eli "Teollisuus on toiseutta, osa 19"

Tietotekniikka, olet minut tappaaksesi. Tai ehkä kaikki on vain salaliittoa tai siihen suuntaan, joka tapauksessa edellisen päivitykseni kauniit Ruissalon kuvat ovat toistaiseksi kadonneet verkosta, ja hukassa pysyvät. Toisaalta katoavaista on kunnia ja menestys, vähäinen etenkin, ja saavutukset suuretkin ovat lopulta hiekanjyviä Nordean sivukonttorin lattialla. Eli lämmintä tänään, lähes kesäistä, ja kun nousin pyörän selkään tarkoituksenani käydä lähipostissa (kaupunkioloissa nelisen kilometriä alkaa kyllä olla "lähi"-käsitteen venytystä) huomasin ilman sellaiseksi että keula osoittikin kohta ihan toisaalle: päin Moisiota, tuota joskus pilkkaamaani seutua.

Polkiessani jälleen ylös kohti Orikedon jätteenpolttolaitosta sain huomata olevani pitkään jatkuneesta pyöräilyprojektistani huolimatta rapakunnossa, tai sitten pumppu vain viestitti häälyvästä sydänkohtauksesta. Noh, veri lähti taas kiertämään raajoissa kun laskettelin alaspäin ja Vanha Tampereentie otti minut vastaan.



Olin kartalta etukäteen katsonut reittiäni sen verran, että tarkoitukseni oli kulkea pitkin Orhikujannetta ja oikoa pellon kautta Saramäelle. Vaan mitä vielä ja rapiat päälle! Ehdin sympatiseerata kapoista poluntapaista parisensataa metriä, kun sen yllättäen katkaisi tyly ilmoitus: YKSITYISTIE. Mutta ei vaan saatana ole kartan perusteella yksityinen! Titta po häär, voisiko teidän mielestänne olettaa tämän perusteella että Orhikujanne on Vähäjoen kohdalla poikkaistu:



Suivaannukseni oli sitä luokkaa että hetken harkitsin tämän matkani abortointia tähän. Onneksi en, mikä kohta selvisi, kun kaarsin edempää Messinkikadulle, joka vei minut Saramäelle. Ensi tilassa tuli vastaani Kakolan virkaa toimittava uusi vankila, kätevästi pyörätien vierellä. Napsin kuvia joita myöhemmin sähköpostitin muurin sisäpuolella lusivalle velipojalle, ja jatkoin matkaa. Oli ihan kesä jo tässä main, ja minä ehkä ensimmäinen tätä pyörätietä pitkin kulkeva, oli niin uusi asfaltti raivattu tienposkeen ja tietenkin kenellä nyt olisi asiaa Saramäkeen pyörällä?



Alueella oli paljon nimettyjä katuja jotka katosivat kuolleeseen heinikkoon, ehkä tänne on joskus kaavoitettu laajahko teollisuusalue, alati toteutumaton. Lassila & Tikanojan verkkoaidan takana oli kyllä sellainen rengasvuori, että sisälläni uinuva pikkupoika olisi sen laelle mielellään kiivennyt. Ja varmaan niiden keskelle vajonnut, se on aika tunari nähkääs.



Maaseutua tämä oli. En tiedä tuntevatko nämä täällä itsensä kovin turkulaisiksi, ne harvat isot talot siellä täällä kuusiaidattuine pihoineen. En oikein ollut edes selvillä mistä tänne pääsee suorimmin, pitääkö aina puikkelehtia kaiken halki? Kaikki tiet vievät Saramäkeen jos vain osaa etsiä. Ei muita liikkujia, paitsi äijä tuulipuvussaan pyöräili vastaan ja katsoi siten kuin moukkaa katsotaan.



Alittaessani moottoritien tunsin olevani rajalla, kaupungistumisen ja maaseudun tai sivistyksen ja alkukantaisuuden, tai pienen ja suuren, tai miksei niinkin tylsän kuin tutun ja tuntemattoman; joka tapauksessa vielä tien itäpuoli oli kuin olisi ollut "meillä", ja sen länsipuoli oli "niiden" valtakuntaa. Vaiste? Moisio? En minä oikein tiedä, se oli jotenkin ulkomaalaisen oloista se seutu, pellolla tuli vastaan pelottavia toteemeja, kenties täällä joskus vierailleen sivilisaation jättämiä majakoita.



Maisemaa ei sanottavasti ollut. Tie halkoi peltoja, olin lentoaseman pohjoisreunalla, lähellä Moisiota, ja Suihkarintie osui vastaan yhtä mitäänsanomattomana kuin ympäristökin, mutta asfaltti huokui kuumuutta, pelto tuoksui ylikypsälle, oli perhosia ja mehiläisiä, oli hyvä olo. Tosin Suihkarintien toisessa päässä maankaatopaikka, minkä johdosta tällä syrjäkolkalla jurnutti kuorma-autoja tasaisesti ohitseni kun kuvasin tienviittaa. Alkoi se pöly riipiä lopulta. Palasin Moisiontielle ja otin riskin: eri kautta takaisin, vaikken varmalla tiennyt mihin tie vei. Lentoaseman ohi nyt ainakin, joskaan en nähnyt koneen konetta koko näillä kulmin viettämänäni aikana. Säälittävä lentokenttä täällä.



Tuleva määränpääni pian selvisi: Urusvuori. Tällä kertaa moottoritie jäi alleni, ja liittymien, ramppien ja kaarteiden jälkeen laskettelin cyberpunkahtavissa maisemissa taas uudelle teollisuusalueelle. Tämä oli edellistä täydempi, ilmassa tuoksui palava kumi niin että yskitti. Ja kesä; metsä oli joskus hallinnut täällä, mutta syöpäläisinä teollisuushallit levisivät sen vihreään hipiään. Tuttuja firmannimiä isoissa valotauluissa. Tuotantohallia ja toimistotiloja, ja aika miellyttävää silti. Vielä muutaman kaistan ali ja lopulta liityin Munterinkadulta kuukausi sitten palaavan itseni seuraan Kärsämäentiellä, jota laskettelin alas nauttien taas näkemästäni. Pirskatti, tämä on kyllä kivaa kulmaa Turusta. Huomasin että Kärsämäeltä etelään tullessa pilkahtelee puiden väleistä vuoroin tuomiokirkko, vuoroin Pääskyvuoren torni, Tyksin monoliittirakennuskin häivähtää; kaikki mikä Turun horisonttiin piirtyy on täällä.



Mäen alla poikkesin Prismaan. Piti ostaa kissanruokaa ja talkkunaa.

Yhdeksännentoista pyörämatkan pituus: 20,1 kilometriä.



28.8.07

Rantapromenadi
eli "Kesän viimeiset hanhet, osa 18"

Jukupliut, se oli näetsen kuin itämainen tanssija se säätila tänään, lämmin ja uhkaava, eläväinen ja arvaamaton. Otin riskin silti, minä olen sellainen veikko luonteeltani, pyöräkin kuin uusi kun takakumi on ehjä taas, ja ulkorengaskin samalla, kumi on luonteeltaan hajoavaa ja se ei ikuisuuksia kestä.

Hajoaminen siis. Myönnettäköön että olin viime aikoina tutustunut Turun hieman vähemmän kiintoisiin puoliin noin niin kuin maantieteelliseltä kannalta; Varissuo, Iso-Heikkilä ja edelliskertainen matkani Orikedon Pollenkujalle nyt aivan erityisesti olivat ankeita, toki. Mutta kaiken tämän korvaa se kruunu Turun lantakasan laella: Ruissalo! Jo nimi luo omat myriadit konnotaationsa Turussa asuvalle, Ruissalo! Tuo kahdeksikkobussilinjan ainoa kohde! Arno Kasvin asuinpaikka! Saari!

Ensin oli selvittävä tähän mennessä tylsähköksi käyneestä matkasta Ratapihankatua pitkin keskustan ohi. No, selvisinhän, eikä ollut pahempi edes: rembrandttiset pilvimassat taivaalla värittivät matkan miellyttäväksi ja suojatietkin ylittyivät nopeammin kun piti silmät tiukasti taivaassa. Halleluja! Vasta Iso-Heikkilän jälkeen katselin ympärilleni, näin menninkäisten asuinsijan ja kummallisen pengerretyn aukion, kuin satoja vuosia vanhan vallituksen, nyt ruohoa kasvavan ja arvoituksellisen kuin mikä. Siellä yksi rakennus rapistui 2000-luvun kylmän kouran rutistellessa irstaasti sen hauraita seiniä.



Eksyttyäni hetken satama-alueen risteysviidakossa löysin lopulta tien, kuten ihminen elämässään usein löytää, ja olin matkalla Ruissaloon. Herkesin ihmettelemään säätä; lämpimämpää kuin päiväkausiin, ja minä kun olin varautunut palelemaan. Vaan aurinko helli, kuin arvaten, ja olinhan toki matkalla paikkaan, jossa aina käydessäni on ollut mitä upeimmat säät.





Kyllä maisemat alkumatkastakin kiehtoivat, en minä sillä. Kuin vankileirille syöksyisi sen viimeisen suoran ennen Ruissalonsiltaa, kapea tie horisonttiin ja korkeat piikkilanka-aidat molemmin puolin. Työleiri? Kakolan kesäosasto? Vaiko sittenkin länsisatama kontteineen ja nostureineen... Siellä on hiljaista. Jos veto loppuu kesken ennen Ruissaloa, tämäkin kelpaa, ihminen osaa rauhoittua moninaisesti ja minä olen tästä tienpätkästä niillä kerroilla aina kovasti nauttinut kun olen täällä visiteerannut, mitä kertoja muuten on ollut aika vähän.



Dinosaurukset vaeltelivat värikkäiden kallioidensa halkeamissa, ne muodostivat ylhäältä katsottuna oudon mosaiikin, linnuksi lensin niiden pariin. Harmi että kamera jäi hervottoman ruumiini kouraan, se retkotti sillalla sen ajan kun sielu leijaili, ihmiset polkivat kasvojani ja viha leiskui. En minä pienestä, totesin, ja Securitas poistui taas hetkeksi, poliisit eivät vielä olleet ehtineet paikalle. Ymmärsin joka tapauksessa ettei konttisatamaa kuvata.



Ylitin sillan, ja mitä maagisin olo: Ruissalo. Jo nimi luo omat -

Jaa, taisin jo käyttää tämän. Eipä siinä sitten. Rantapromenadi lähti vasemmalle, sukelsi jalopuulehvästöihin, nappasin kuvan, plaa plaa.



Ihan todella on hassua että siellä asuu ihmisiä ympärivuotisestikin. Onhan Ruissalon (alan näillä hetkillä kyllästyä kirjoittamaan tuota nimeä) oppinut mieltämään utooppiseksi luonnonpuistoksi kaupungin kyljessä kiinni, hyvälaatuinen kasvain muutaman polkaisun päässä tästä helvetin paskalävestä jota Turuksikin haukutaan. Mutta niin vaan oli Rantapromenadin varrellakin postilaatikko ja sukunimi siinä; poljin hiljakseen, nautin äänten puutteesta ja ihmisten, välillä poikkesin kapoista polkua rantaan läpi saigonin esiasteen ja sitten taas jatkoin.





Miten lähellä tässä kaupungissa on niinkin rikkumaton rauha. Sitä on vaikea muistaa välillä; kun sisätila sykkii kipua päähän ja kirjaimet hyppivät näytöltä silmiin, ei ole paha tempaus polkaista parikymmentä minuuttia pyörällä ja on jo siellä. Lämmin ilma kävi mereltä, aurinko paistoi. Hiekkatie rahisteli käärmeenä kukkulan juurta, kartanon mailla lampaat ja villihanhet sulassa sovussa, hevosia ja auringonkukkia, täällä oli vielä kesä; juhannusruusukin kukki pensaan täydeltä. Ja ne kalliot katajineen, tammilehdot ja villi luonto. Tuli hullu olo: maisema oli kuin maalaisidylli, mutta siinä missä tällaisessa paikassa aina tietää pikatien tai moottoritien kuuluvan, näkyvän, halkovan aina jonkin notkelman takana, tiesi täällä että ei. Kun se on kerran saari.





Ja jotenkin se teki siitä todellisempaa. Rauhasta ja lämmöstä ja luonnosta. Eniten se hiljaisuus siellä taisi sittenkin miellyttää. Siellä vain idiootti kulkisi ipodinsa kanssa. Vaan eipä siellä montaa kulkijaa... Vanha herra käveli sateenvarjo kädessään varmuuden varalta, ja pari ulkomaista opiskelijaa, tyttö kameroineen ja vindieselin näköinen mies, perkele, ipodeineen! Pälli! On se nyt saatana kumma ettei nykyihminen osaa ilman tuuttausta enää missään kulkea, kyllä minä vaan tiedän paremmin taas. Siellä oli kaunista, ihan sielu lepäsi paitsi välillä.

Tulin kansanpuistoon, tai sen kaupunginpuoleiseen reunaan vain, tuhansien hanhien parvi nuokkui siestallaan aurinkoisella hiekalla, vaakkui satunnaisesti, kuulosti polyfoniselta musiikilta, mikä ei tarkoita monikanavaista soittoääntä sillä kännykkämainostajat käyttävät sanaa "polyfoninen" väärin. Oli autuasta. Istuskelin pitkään rantakalliolla katse etelään, saarten välistä Airisto pilkisti, pari laivaa puksutteli, kallio oli huumaavan lämmin, ja vaikka sellaiset pilvivuoret taivaalla jyräsivät, ei kertaakaan koko matkan aika uponnut aurinko niihin.



Että kelpasi. Ei sieltä olisi halunnut lähteä, mutta lopulta sitten, käyskentelin hetken ja missasin vuoden luontokuvan kun se hanhiparvi lähti laumana matalaliitoon metrin päästä siitä missä olin istunut, minuutti sen jälkeen kun olin mennyt.

Voi meteliä, ja voi ihmistä joka sellaisen paikan joutui taakseen jättämään. Voi syksyä, joka taas tappaa kesän.

Kahdeksannentoista pyörämatkan pituus: 18,6 kilometriä.



24.8.07

Pollenkuja
eli "Harva on nähnyt lohikäärmeen itkevän, osa 17"

Jäteastian varjossa koira repi mustunutta t-paitaa kappaleiksi. Se murisi ohikulkijoille ja sen silmissä oli katse joka kertoi ettei se tiennyt miksi teki niin. Se oli sijoittunut niin ettei näkynyt tielle; vain sen ääni kantautui ohikulkijoihin asti, ja jokainen pelkäsi; sen pienen hetken ajan jonka käveli jäteastian ohi, jokainen muisti miten haavoittuvainen olento ihminen on. Ja miten irrallaan ympäristöstä.



Jos minua ei olisi koskaan kukaan kirjoittanut, minä en olisi itsekseni syntynyt. On oltava joku joka pitelee kynää. Joku joka muodostaa merkityksiä niistä sanoista joita huidon ilmasta esiin. Ne kerääntyvät kasoiksi. Sinä lapioit kasoista lauseita. Olet hyvä siinä. Kirjoitat minua, kiitos.



Silmät syvät kuin luola. Himmeänruskea kajastus, vähän vihreää, ja minä ajattelen: meillä on suvussa tuon väristä silmää ollut ennenkin. Ja muistan mummolan katolta näkyneen maiseman kun serkkujen kanssa kiivettiin sinne ilman lupaa, kypsä vilja aaltoili pelloilla taivaanrantaan asti, oli hirveän kuuma ja me otimme aurinkoa ja myöhemmin pappa oli vihainen kun olimme luvatta käyneet katolla. Ilman tikapuita kiipesimme. Ränniä pitkin.



Naapuri ulvahtaa naidessaan, siihen ääneen on jo tottunut. Toisella puolella ei ole elämää paitsi satunnainen kirosana. Asumista rakkauden ja vihan välissä. Turun ylioppilaskylä, kaiken keskipisteessä.



Pakkomielteinen saavuttaminen on ajat sitten muodostunut yleiseksi käytännöksi jota kukaan ei kyseenalaista. Tiet tehdään lähemmäs ja lähemmäs, ja eräs kaunis päivä kukaan ei muista millaista oli silloin kun teiden välissä oli vielä elämää. Kun oli teiden välejä. Korkealta katsottuna maailma näyttää verkolta joka on kiedottu tiiviiksi palloksi. Ja vielä korkeammalta ei miltään, luojan kiitos. Äkkiä se unohtuu.



Olin kai kertonut tarinaa liian usein, en tuntenut enää mitään sen käännekohdissa ja yleisöni silmät pyöreinä edelleen tuijotti kun koneen tavoin toistin vaiheita joita kukaan ei voinut kuvitella kenenkään käyneen läpi. Mutta olin ollut siellä. Ja kun sulki silmät ja painoi kevyesti niitä sormilla luomien läpi, sai syttymään valoja. Niin kuin siellä, lyhtyjä pimeässä, keinuva lyhtyjen jono kulki polkua pitkin, se katosi laaksoon.



Talo oli ollut autiona kaksikymmentäkaksi vuotta. Ikkunat oli naulattu umpeen, pihaan vievä tie katkaistu. Sammal kasvoi pihakaivon päällä kuin siihen heitetty täkki. Ovelle asti ei ollut kukaan uskaltautunut, muutama särkynyt pullo oli tontin toisella laidalla. Tarina löytyi kaupunginarkistosta lopulta. Seiniin pesiytynyt myrkky tappoi perheen hitaasti. Talo oli valmistettu väärin, ja ylpeän nuorenparin unelmista tuli vuosikymmeniä kummituksena seissyt monoliitti, jonka purkamista kukaan paikkakunnalla ei uskaltanut edes ehdottaa. Ei sillä että tontille olisi ollut käyttöä, se oli kaukana. Mutta talo näkyi joen yli, uimarannalle. Talon heittämä varjo painosti. Se teki asioista vaikeita käsitellä.



Seitsemännentoista pyörämatkan pituus: 11 kilometriä.

16.8.07

Tos mun pysti on, siin käet lyhteen syö

Minulla on ainakin kaksi kaimaa, ehkä kolme, en ole varma. Siitä yhdestä minua vanhemmasta löytyy googlettamalla kaikkea outoa, niistä nuoremmista, jos heitä tosiaan on enemmän kuin yksi, ei löydy paljoa. Olen toiseksi eniten verkkoonkirjattu minunnimiseni. Kun kuitenkin on varustettu jokseenkin harvinaisella otsikolla, tuntuu oudolta että jollain on sama nimi, eli siis: minun nimeni. Varsin pirullista se on etenkin siinä tapauksessa että tuo joku toinen on minu vanhempi. Hänellä on siis ollut minun nimeni ennen minua. Se pistää vihaksi siinä mielessä, että on joka tapauksessa vain yksi minä. Mutta minun nimeni on jaeltu tahoille joita en kykene kontrolloimaan. Ja ne käyttävät nimeäni pääsääntöisesti väärin esiintymällä armeijan henkilökuntahaastatteluissa, urheilutuloksissa ja nokia.comin sähköpostiosoitteen edellä. Ottaen huomioon että minua on korkeintaan neljä, oli myös perin turhauttavaa huomata pari vuotta sitten, että niin "etunimisukunimi" kuin "etunimi.sukunimi" -versiot oli varattu kun avasin gmail-tunnusta. Yritä siinä sitten.

Sinänsähän nimeni on sattuman tulos. Kun meikäläistä odoteltiin armon vuonna 1976, ei vanhemmilla ollut etukäteen nimiehdotuksia. Ei kuulemma vain ollut mielessä mitään, ei vielä sinäkään päivänä kun synnyin, mistä looginen ratkaisu: napataan päivän nimi kalenterista. Jos olisin syntynyt päivää aiemmin, olisin nyt Benjamin tai Kerkko. En ole koskaan pitänyt etunimestäni, mutta näihin verrattuna sentään.

Jos Maija-Liisa Mäkiset tai Heikki Virtaset päättäisivät pitää kaimabileet, tarvittaisiin useampi bussi. Olisi varmaan hyvät bileetkin, en minä sillä, mutta jos minä ja ne minun kaimani, joista olen päättänyt olla koskaan pitämättä heidän väärinkäyttäessään nimeäni mutta tämä on sivuseikka, pitäisimme bileet, mahtuisimme henkilöautoon. Jos sitten kävisi niin että matkallamme Sieravuoreen tai Merikievariin se auto suistuisi ojaan ja me kaikki kuolisimme, olisi varmaankin maanlaajuisen uutisen arvoinen asia se, että uhreilta löydettiin ajokorteista sama nimi. Alettaisiin epäillä kaikkea salaperäistä; Illuminaattia ei suinkaan ensimmäiseksi jätettäisi tapauksen ulkopuolelle. Eikä Supoa. Mutta todellisuudessa kyseessä olisi vain muutaman toisistaan koskaan erityisesti kiinnostumaan kykenemättömän ihmisen epätoivoisen tutustumisyrityksen onneton päätös.

Jos minulle pystytetään patsas, on sen oltava näköis, koska pelkän nimen perusteella ei voi sanoa varmasti että se olen juuri minä. Ja minä kun inhoan näköispatsaita.

13.8.07

Inehmo

Tänään puoliltapäivin taivas oli siniharmaa. Sen väri sopi päiväpeiton väreihin. Makasin sängyllä selälläni ja katselin huonetta. Lapsi ryömi ylitseni ja nurkkaan. Huomasin että kuusi vuotta sitten ostamani yöpöydän pääty näyttää Helen Frankenthalerin maalaukselta.

9.8.07

Otavanaukio
eli "Karaokea ja kaksoistorneja, osa 16"

Kesäyöt ovat siitä kivoja, että vaikka vasta iltakymmenen jälkeen hyppää pyöränselkään, tarkenee kivasti t-paidalla kun mittarissa on edelleen yli hellerajan korkeudella jöpöttelevä elohopeapatukka. Tai mitä ainetta nykyisin käyttävätkään niissä. Toki syitä myöhäiseen lähtöön oli moninaisesti, enkä kiellä etteikö osa niistä olisi periaatteessa ollut ihan hyviäkin. Lähinnä nyt kai vaan sattui olemaan sellainen fiilis että.

Iltaisin ei yleensä tuule, ellei sitten ole myräkkä mereltä tulossa, ja se on Turun normaalitilaan mitä piristävin poikkeus. Helsinginkatu, elihäntä tuttavallisesti vaan Hesari, oli sekin vapautunut henkilöautoista, ja enää satunnaisesti venäläiset autonkuljetusrekat sen tummaa pintaa tutisuttivat. Ja minä. Ja ne kaksi ärsyttävää tyyppiä jotka seistä tönöttivät Tuomaansillalla juuri siinä kohtaa mistä olisin halunnut napata maisemakuvauksen historiaan jäävän auringonlaskuotoksen. Eipä sillä, aurinko oli jo siitä mennessäni laskenut, joten mitään mullistavaa ei maailma ehkä sittenkään menettänyt.



Oli siis tyydyttävä muunlaisiin maisemiin, ja helvetin ankeisiin vielä. Ratapihankatua jatkoin aina asemalle asti, ja siitä poikkesin karaokebaarista kantautuvan kailotuksen kannattelemana Käsityölaiskadulle. En ollut suunnitellut tämänkertaisen matkani ajankohtaa, mutta näillä main muistin kiittää sattumaa siitä, että oli myöhäinen ilta ja liikenne vähäistä, tämä reittini kun kuitenkin sompaili aika ydinkeskustan liepeillä jo.



Ei tosin pitkään. Tein eestaaspoikkeamia Portsan kulmilla Mannerheiminpuistossa ja Mikaelin kirkolla, yritin ottaa kuvia, hunoin tuloksin, sain huomata jännän seikan: iltakymmenen jälkeen mopojengit valtaavat Turun keskustan. Sitä pärinää ja pötpötystä. Hyvin se seinistä kaikui. Lasketellessani alas kirkon pihasta mietin kuinka pitkään oli siitä kun viimeksi olin näin myöhään illalla näin lähellä Turun keskustaa. Ehkä siitä on vuosia. Olen säälittävä.



Kiinnostavaksihan matka vasta näillä main äityi. Port Arthur mukulakivikatuineen, onneksi ei Puutarhakatu sentään, ja puutaloja kortteli toisensa jälkeen. Puolitoista kilometriä viivasuoraa, pari baaria oli avoinna ja sille ainoalle nysäkadunpätkälle jonka keskelle jäin suojatielle kuvaamaan, kääntyi se ainoa auto joka siellä minun kanssani samaan aikaan liikkui. Kakolanmäki jäi vasemmalle, "kuis menee siellä, mulla on ainakin täällä tosi mukavaa!", huutelin, en tiedä miksi, ja alkuperäinen suunnitelmani kulkea Portsasta Iso-Heikkilään Kirstinpolkua pitkin sai tylyn lopun, kun minun ja Kirstinpolun välissä oli neljä kaistaa suojatietöntä tietä, ylikuluton rautatie ja erittäin korkea aita. Hetken aikaa mietin extreme-valmiuttani, luovutin sentään. Ja kuljin tagiseeratun aidan viertä takaisinpäin aukkoa etsien...

Tarjottiinhan sellainen. Rautatien ylityskin on hämärällä jännempi, mitä tietenkään ei vähennä se, että on vähän tuntemallaan seudulla. Olin siis Iso-Heikkilään tullut, enkä sentään ensimmäistä kertaa, koska serkkupoika asui täällä vuonna 2003, Otavanaukiolla vieläpä, mutta vähättelin paikallistuntemustani, enkä suotta, sitä luokkaa hyvin olin heti ensihetkillä eksynyt reitiltäni. Kirstinpolku löytyi kuitenkin lopulta, ja mikä miellyttävintä, juuri sellaisena jonka kaltaisia paikkoja soisi projektini aikana enemmänkin löytyvän: luikertava hiekkakuja korkean verkkoaidan ja graffiteilla sutatun rapistuvan tiiliseinän välissä. Tämä oli parempaa kuin mikään ankea asumalähiö, tämä oli ajan hampaan syömää teollisuusaluetta.



Viimeisetkin ihmiset olivat kaduilta kaikonneet niillä main kun tulin perille. Kirstinpolku ei suostunut päättymään, vaan johdatti minut Otavanaukiolle asti, tuplasti niin pitkälle kuin mihin asti kartassa väitti jatkuvansa, ja minua ehkä hivenen epäluuloisesti katseltiin kaikista niistä ikkunoista ja parvekkeista jotka antoivat keskelle aukiota jolla sitten kuin näyttämöllä yön hämärässä kuvasin kadunnimikylttiä lievää epätoivoa valonpuutteesta tuntien. Tuskanhikeä, veljet!



Onnistuttuani, mikä on suhteellista, jatkoin matkaa eteenpäin, sillä muistin täältä löytyvän mitä kiinnostavimman vielä näkemättömän kohteen: tähtitornin. Katua ylös mäen päälle, se päättyi. Pensaikon keskelle polulle, sekin päättyi. Ja jostain lehvästön välistä vielä tummansinistä taivasta vastan piirtyi yhtäkkiä lähes vieressä observatorion kaksi kupolihattua. Säpsähdin, tai melkeinhän niitä säikähti. Ei niinkään siksi että ne olisivat näyttäneet oudoilta, tai ettenkö olisi tiennyt mitä näin... mutta koko rakennus oli niin ympäristöstään irrallaan että hetken puistatti. Parkkeerasin pyörän ja laahustin heinikkoon. Oli hiljaista, mitä nyt heinäsirkkoja niin että korvissa soi. Kukkulan laki, heinikkoinen, sen keskellä hylätty tähtitorni. Periaatteessa kerrostalojen ympäröimä kolmelta suunnalta, mutta todellisuudessa talojen ja aukion väliin jäi aina pensaikko tai rivi puita, aina jokin este joka esti kunnolla sinne näkemästä... Jotain hyytävää siinä rakennuksessa oli, eivät sinne katuvalotkaan yltäneet. Nappasin kuvia ja lähdin pois.



Koko Otavanaukion ympäristössä viettämäni ajan tuntui kummasti leivonnaisen tuoksua ilmassa, ja parisataa metriä takaisin keskustaan päin palailtuani syykin selvisi: Vaasan leipomohan se tähän aikaan vuorokaudesta paiski töitä. Ei ollenkaan huono hajuste olisi omissakaan kotinurkissa tuore leipä, joten jos lähiöitä katsastelisin niin kelpaisihan tämä sikäli... Kai sitä hajunkin perusteella voi asuinpaikan valita...

Neonvalot säihkyivät pimeässä enimmäkseen pimeiden hallien yllä. Vain leipurit ne iloisina valkoisissa jauhohatuissaan töitä paiskivat, ei kauppoja tai ostoskeskuksia, vain teollisuutta ja tuotantolaitosta täällä, ja minä tietenkin, joka edelleen jatkoin tehokasta eksymistäni ja osuin edellisen matkani tavoin päin päättyvää tietä. Iso-Heikkiläntie loppui kuin seinään, tosin vehreään ja saviseen ja sellaiseen jonka kautta saattoi vielä halutessaan jatkaa. Ja minähän jatkoin, tosin tilanteen elokuvalliset lähtökohdat kylminä selkäväreinä huomioon ottaen: yksin teollisuusalueella, liikenteen humu kaukana, heinäsirkkojen maaninen siritys, puolipilvinen sinimusta yötaivas, ja pimeään johtava savinen polku. Sinne! Osoittautui pikapuoliin virheeksi, kun polku päättyi kahden rautatiehaaran väliin, enkä tälläkään kertaa alkanut itseäni urakoimaan radan yli pyörän kanssa. Hohhoijaa ja takaisin, pimeä oli nyt kokonaan laskeutunut, ja karaokebaarissa koilotettiin edelleen, se on kyllä sairas tapa viettää aikaa, sairas, sairas!



Kuudennentoista pyörämatkan pituus: 11,8 kilometriä.