Polkiessani jälleen ylös kohti Orikedon jätteenpolttolaitosta sain huomata olevani pitkään jatkuneesta pyöräilyprojektistani huolimatta rapakunnossa, tai sitten pumppu vain viestitti häälyvästä sydänkohtauksesta. Noh, veri lähti taas kiertämään raajoissa kun laskettelin alaspäin ja Vanha Tampereentie otti minut vastaan.
Olin kartalta etukäteen katsonut reittiäni sen verran, että tarkoitukseni oli kulkea pitkin Orhikujannetta ja oikoa pellon kautta Saramäelle. Vaan mitä vielä ja rapiat päälle! Ehdin sympatiseerata kapoista poluntapaista parisensataa metriä, kun sen yllättäen katkaisi tyly ilmoitus: YKSITYISTIE. Mutta ei vaan saatana ole kartan perusteella yksityinen! Titta po häär, voisiko teidän mielestänne olettaa tämän perusteella että Orhikujanne on Vähäjoen kohdalla poikkaistu:
Suivaannukseni oli sitä luokkaa että hetken harkitsin tämän matkani abortointia tähän. Onneksi en, mikä kohta selvisi, kun kaarsin edempää Messinkikadulle, joka vei minut Saramäelle. Ensi tilassa tuli vastaani Kakolan virkaa toimittava uusi vankila, kätevästi pyörätien vierellä. Napsin kuvia joita myöhemmin sähköpostitin muurin sisäpuolella lusivalle velipojalle, ja jatkoin matkaa. Oli ihan kesä jo tässä main, ja minä ehkä ensimmäinen tätä pyörätietä pitkin kulkeva, oli niin uusi asfaltti raivattu tienposkeen ja tietenkin kenellä nyt olisi asiaa Saramäkeen pyörällä?
Alueella oli paljon nimettyjä katuja jotka katosivat kuolleeseen heinikkoon, ehkä tänne on joskus kaavoitettu laajahko teollisuusalue, alati toteutumaton. Lassila & Tikanojan verkkoaidan takana oli kyllä sellainen rengasvuori, että sisälläni uinuva pikkupoika olisi sen laelle mielellään kiivennyt. Ja varmaan niiden keskelle vajonnut, se on aika tunari nähkääs.
Maaseutua tämä oli. En tiedä tuntevatko nämä täällä itsensä kovin turkulaisiksi, ne harvat isot talot siellä täällä kuusiaidattuine pihoineen. En oikein ollut edes selvillä mistä tänne pääsee suorimmin, pitääkö aina puikkelehtia kaiken halki? Kaikki tiet vievät Saramäkeen jos vain osaa etsiä. Ei muita liikkujia, paitsi äijä tuulipuvussaan pyöräili vastaan ja katsoi siten kuin moukkaa katsotaan.
Alittaessani moottoritien tunsin olevani rajalla, kaupungistumisen ja maaseudun tai sivistyksen ja alkukantaisuuden, tai pienen ja suuren, tai miksei niinkin tylsän kuin tutun ja tuntemattoman; joka tapauksessa vielä tien itäpuoli oli kuin olisi ollut "meillä", ja sen länsipuoli oli "niiden" valtakuntaa. Vaiste? Moisio? En minä oikein tiedä, se oli jotenkin ulkomaalaisen oloista se seutu, pellolla tuli vastaan pelottavia toteemeja, kenties täällä joskus vierailleen sivilisaation jättämiä majakoita.
Maisemaa ei sanottavasti ollut. Tie halkoi peltoja, olin lentoaseman pohjoisreunalla, lähellä Moisiota, ja Suihkarintie osui vastaan yhtä mitäänsanomattomana kuin ympäristökin, mutta asfaltti huokui kuumuutta, pelto tuoksui ylikypsälle, oli perhosia ja mehiläisiä, oli hyvä olo. Tosin Suihkarintien toisessa päässä maankaatopaikka, minkä johdosta tällä syrjäkolkalla jurnutti kuorma-autoja tasaisesti ohitseni kun kuvasin tienviittaa. Alkoi se pöly riipiä lopulta. Palasin Moisiontielle ja otin riskin: eri kautta takaisin, vaikken varmalla tiennyt mihin tie vei. Lentoaseman ohi nyt ainakin, joskaan en nähnyt koneen konetta koko näillä kulmin viettämänäni aikana. Säälittävä lentokenttä täällä.
Tuleva määränpääni pian selvisi: Urusvuori. Tällä kertaa moottoritie jäi alleni, ja liittymien, ramppien ja kaarteiden jälkeen laskettelin cyberpunkahtavissa maisemissa taas uudelle teollisuusalueelle. Tämä oli edellistä täydempi, ilmassa tuoksui palava kumi niin että yskitti. Ja kesä; metsä oli joskus hallinnut täällä, mutta syöpäläisinä teollisuushallit levisivät sen vihreään hipiään. Tuttuja firmannimiä isoissa valotauluissa. Tuotantohallia ja toimistotiloja, ja aika miellyttävää silti. Vielä muutaman kaistan ali ja lopulta liityin Munterinkadulta kuukausi sitten palaavan itseni seuraan Kärsämäentiellä, jota laskettelin alas nauttien taas näkemästäni. Pirskatti, tämä on kyllä kivaa kulmaa Turusta. Huomasin että Kärsämäeltä etelään tullessa pilkahtelee puiden väleistä vuoroin tuomiokirkko, vuoroin Pääskyvuoren torni, Tyksin monoliittirakennuskin häivähtää; kaikki mikä Turun horisonttiin piirtyy on täällä.
Mäen alla poikkesin Prismaan. Piti ostaa kissanruokaa ja talkkunaa.
Yhdeksännentoista pyörämatkan pituus: 20,1 kilometriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti