Mies käveli ruskeassa nahkatakissa parkkipaikan poikki minua kohti.
"Et kuule satu tietämään mitä kello on?"
"Vähän yli neljä", minä vastasin. "Ehkä vartin yli."
"Kiitos. Väsyttää ihan saatanasti. Pitäis varmaan mennä istumaan vähäksi aikaa."
Hän käveli ravintolan kesältä jääneiden terassikalusteiden suuntaan. Humalaista keski-ikäistä kohtaan ei ole ennen tuntenut sellaista surkua. Olisi pitänyt kysyä mikä miestä valvottaa, johan tässä on tottunut ettei siihen aikaan moni ole liikkeellä Ei ainakaan moni humaltumaton. Jos päiväsaikaankin olisi puolet tai enemmän kulkijoista kaupungilla humalassa, ajattelin, ja sitten en, piti taas mennä. Olla ajattelematta, mistä pidän. Tuomiokirkon kello löi varttituntinsa.
Minua pakenevat jänikset ja kissat. Koirat eivät öisin liiku, ne ovat kuin ihmiset, uinuvat paitsi humalaansa kärsivät. Känniset koirat. Viime yönä hymyilytti kun keltaiset kypäräpäiset miehet lähettivät kaikuvia sähkösalamoita Helsingintien varrelta taivaaseen, VR:n logo selässä. Poljin kotiinpäin jo silloin, ajoissa, vaikken enää osaa sanoa kenen mielestä. Kenen kellon mukaan ajassa.
Oikiksen varjosta näkee Otavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti