30.5.17

Rihmoja

Kieli on leikkikalu. Loputtomien mahdollisuuksien rakennussarja, jonka luota ei siihen kerran asetuttuaan pääse pois. Kieli on peli jossa pärjää parhaiten rikkomalla sen sääntöjä. Ja ennen kaikkea kieli on väline jolla herättää epäilyksiä. Vai onko?

Kaikki ne kirjaimet jotka päivittäin lipuvat silmien kautta sisään. Niin paljon hukattuja mahdolisuuksia. Palaan takaisin: kieli on peli jossa pärjää parhaiten -

Rikkomalla sen sääntöjä. Rihmoja. Kirjaimet ihon alla. Ne kasvavat, leviävät haaroiksi, tavuiksi, kietoutuvat toisiin tavuihin ja ovat sanoja, häivyn lauseisiin.

Kieli on leikkikalu. Muovailuvahaa. Niin pinnan tasolla kuin sisällön. Rakenne, sanojen muoto, kirjainten välinen tila. Rihmoja.

Että pyrkimyksenä olisi aina saada kirjaimet niin kuin ne olisivat sanaksi kasvaneet. Niin kuin ei olisi ihmistä, olisi sanoja vain, niiden jättämä jälki, mahdoton tulkita enää, rihmoja.

Rihmoja ihmisen muodossa.



27.5.17

Kesäkuu 1992

Siinä missä vielä vuotta paria aiemmin suhtauduin intohimoisesti Marvel-sarjakuviin, on kesään 1992 mennessä tuo kipinä kovasti hiipunut. Tästä huolimatta Suomessa ilmestyvistä neljästä Marvel-julkaisusta kolme tulee minulle edelleen tilattuna (Hämähäkkimiehestä olen jo luopunut), mutta enää en kiertele divareita, emmekä Joonaksen kanssakaan vaihda enää näistä sarjakuvista pahemmin mielipiteitä - ajatukset ovat kuusnelosen ympärille rakentuneen alakulttuurin kiehtovissa kuvioissa. Eipä silti; ainakin Ryhmä-X on edelleen timantinkovaa kamaa, koska Chris Claremontin käsikirjoittamia tarinoita siinä vielä vuonna -92 julkaistaan. Ohessa toukokuun numeron kansi - Marc Silvestrin luomus jonka haluan tähän oheen liittää vain siksi että on minusta yksi Marvelin historian ikonisimpia kansikuvia. Sain hiljakkoin päätökseen oman X-maratonluentani, jonka päätteeksi kuuntelin Claremontin jutustelua eräässä podcastissa, ja jotenkin varmistuin siitä mitä olen epäillyt: mies on suurimmin omaan ilmaisuuni vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Mikä onni että se pohja jolle oma fiktio on pitkälti rakentunut, on näinkin vahvoista aineksista koottu. Siinä missä vaikkapa monet tuolloin lukemani Stephen Kingin kirjat tuntuvat nyt jokseenkin kököiltä, ovat Claremontin X-Menit kestäneet aikaa.

No niin, se hatunnostosta. Kesäkuun tullen rikon puolen vuoden hiljaisuuden myös päiväkirjaani. Piirrän huoneeni pohjapiirroksen ja kirjoitan sivun verran fantasiakertomusta, joka perustuu Talisman-lautapeliin. Mitään tärkeää sanottavaa ei tunnu olevan, joten on syytä olettaa kesäloman ensimmäisen kuukauden olevan jokseenkin joutilasta aikaa. Varmaan piirtelen Raisan kanssa sarjakuvia; jo ala-asteikäisenä aloitettu ajanviete jatkui pitkälle lukiovuosiin saakka. Ehkä käyn kirjastolla töissä kesälläkin, kukapa noita enää muistaa. Taisipa muuten olla juuri tämä kesä, jona lukaisin Tuntemattoman sotilaan. Ensikosketukseni kotimaisiin klassikoihin oli kuitenkin tapahtunut jo keväämmällä, kun äikäntunnille piti lukea Sillanpään Hiltu ja Ragnar. Ei se huono ollut, mutta Tuntemattomasta pidin enemmän - en silti niin paljon, että olisi mitään erityistä kipinää kirjallisuuden merkkiteoksia kohtaan syttynyt. Varmaankin palailin Linnan jälkeen taas Kingiin, jos nyt juuri kirjojen parissa aikaa vietin. Ei ollut 15-vuotiaan minun kiinnostuskohteiden kärkipäässä kirjallisuus. Eikä varsinkaan musiikki. Äsken wikipediasta luin, että Nirvana on kesällä -92 esiintynyt Ruisrockissa. Minä en ole varmaan koko bändistä tuolloin edes kuullut. Ainoat omistamani äänitteet ovat 80-luvun dancepop-hittejä kasetilla ja muutama Synthesizer Greatest -kokoelma. Enkä niitäkään juuri kuuntele.


23.5.17

Toukokuu 1992

Jotain hyvääkin seurasi siitä, että me oppilaat ja iso joukko vanhempia rehkimme vetoketjutehtaan hanttihommien parissa vuoden verran. Enkä nyt tarkoita sitä leirikoulua, jota varten tuota orjantyötä varsinaisesti paiskittiin, vaan sitä, että rahaa jäi pirunmoisesti yli, mistä seuraa yllättäen päivän mittainen bonusluokkaretki Helsinkiin. Eikä riitä että pääsemme paikan päälle: jokainen oppilas saa vielä sileän satamarkkasen kouraansa ja useamman tunnin vapaata aikaa Helsingin keskustassa. Nykynäkökulmasta tuo tuntuu vähän kyseenalaiselta toimintastrategialta: että tuodaan satakunta maalaiskunnan ysiluokkalaista bussilla isolle kirkolle ja annetaan kaikkien hajaantua ympäri kaupunkia ilman valvontaa. Onko tuollaisia luokkaretkiä vielä? Jos on, niin arvostan. Kännykät tosin pitäisi kerätä ensin pois. Että oppisivat.

Minä, Jussi ja Mikko kuljemme kolmikkona. Jussilla on maastokuvioidut housut ja maiharit, itse pistän päähäni - ironisesti, korostan - edelliskesänä Lapista tuodun vihreän lippiksen, jossa lukee isolla KILPISJÄRVI. Ja Mikko on oma itsensä, eli olemme varmaan niin maalaisen näköisiä kuin nyt vaan on mahdollista olla. Etukäteen suunnittelemme käyvämme Lepakossa ja vaikka missä, mutta lopulta käyntikohdelistamme kutistuu yhteen: jossain päin Fredrikinkatua sijaitsee kauppa nimeltä Salainen agentti, jonka asiakkaana postimyyntisesti Jussi on jo hyvän aikaa ollut, ja nyt olisi mitä oivin tilaisuus päästä tuon omituisen tavaraa (muistan elävästi että joskus Jussilla oli koulussa nilkkaremmiin kiinnitetty sarja tasapainotettuja heittoveitsiä - en ole varma olivatko ne juuri Salaisesta agentista, mutta juuri tuollaista tavaraa puoti myi) tarjoavan liikkeen antia hipelöimään livenä.

Toisilla on ehkä jokin kokemus Helsingistä, itselleni pääkaupunki on täysin vieras. Olen käynyt siellä lapsena kerran, Suomenlinnassa - siinä kaikki. Olen kuitenkin varma että näen suurkaupunkimeininkiä, ja koska käsitykseni suurkaupungeista on peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista ja sarjakuvista, voitaneen sanoa että olen pettynyt. Ei kuusikaistaisia bulevardeja, ei pilvenpiirtäjiä, ei kaduilla notkuvia jengejä. Löydämme Fredan, jota kuljemme korttelikaupalla, mutta Salaiseen agenttiin emme syystä tai toisesta koskaan päädy. Olisiko se ollut kiinni juuri tuona päivänä tai jotain? Poikkeamme herätteenä optikkoliikkeeseen, jossa katselemme huviksemme aurinkolaseja ja avulias myyjäneiti hyökkää kimppuumme. Hän onnistuu myymään minulle silmälasien päälle klipseillä kiinnitettävät arskat, kun olen liian häkeltynyt sanoakseni että katselen vaan. Ne nielaisevat koko luokkaretkibudjettini enkä käytä niitä koskaan.

Harhailtuamme määräajan Fredalla ja sen sivukaduillla palaamme takaisin busseille, jossa opettajat ja suurin osa muista yseistä jo odottelevatkin. Kukaan ei ole kadonnut kaupungin vilinään, joten alkaa päivän toinen osuus: Linnanmäki. Siellä en ole ennen käynyt, mutta odotukset ovat taas kovat: onhan tämä Suomen kuuluisin huvipuisto kai sentään ja varmasti toista kuin minulle niin tuttu Särkänniemi. Alueen pienuus ja ahtaus on retken karvain pettymys. Tämäkö tosiaan on se kuuluisa Lintsi? Kilauttelen kolikkoja pelikoneisiin muutaman tunnin ja lopun aikaa notkun jossain penkillä kanssapettyjien kera. Yhteenkään laitteeseen en vaivaudu.

Mutta kaikesta tästä huolimatta haluan korostaa, että retki on vapaamuotoisessa hengailuilmapiirissään ehdottoman mukava, ja noin sata kertaa miellyttävämpi kuin hampita kiristyttänyt leirikoulu. Sääkin on kesäisen helteinen koko päivän. Seuraavan kerran käyn Helsingissä tammikuussa 1996, sen jälkeen keväällä 2005. En pääkaupungissa siis varsinaisesti ramppaa.

Ja näissä merkeissä saadaan peruskoulu valmiiksi. Päättötodistukseni on ihan jees numeroiden vaihdellessa kutosesta (musiikki) ysiin (englanti, kuvaamataito ja tietotekniikka). Kaikki loput aineet ovat tasaväkisesti seiskaa ja kasia, mutta väliäkö tuolla tosiaan, kun kerran hain siihen kotikunnan lukioon, johon pääsisi vaikka olisi rivi nelosia torkassa (no en tiedä olisiko sitten päässyt). Joka tapauksessa ne kolme ainetta ovat ysejä joihin tunnen mitään mielenkiinnon tapaistakaan, eli siinä mielessä olen kai onnistunut. Yllättäen, ottaen huomioon parikin menestystä ysiluokan aikana kyseisellä saralla, ei äidinkieli ole minulle mikään intohimon kohde. Tykkään kirjoittaa, mutta en koe sen olevan omin tapani olla tai tehdä. Tämä alkaa lähivuosien aikana nopeasti muuttua.

22.5.17

Huhtikuu 1992

Kun selailen materiaalia jota olen tuottanut keväällä 1992 disketintäytteeksi, näen nykyisestä itsestäni vieraalta näyttävää uhoa ja itsevarmuutta. Kielenkäyttöni on uhmakasta ja äänekästä. Digitaalisessa alamaailmassa minä ja Joonas muodostamme parivaljakon, jonka tempauksia varmaan moni on päätään pyöritellen seurannut. Mutta toisaalta meillä oli törkeän hauskaa ja tutustuimme hyviin tyyppeihin monilta puolilta maailmaa: tässä vaiheessa harrastusta taisi diskettienvaihtelun ohella puhelinkin jo olla mukana kuvioissa. Soittelin ainakin Unkariin, Hollantiin ja Saksaan - - terveisiä vaan, Bastiaan, Zotmund ja Oliver, missä nykyään sitten olettekin. Ikimuistoisin puheluni oli kuitenkin vasta edessäpäin, mutta kirjoitetaan se nyt tähän kun muistan: kesälomalla 1992 soitan norjalaisen leirintäalueen puhelinkopista Turkkiin täälläkin jo aiemmin mainitulle hemmolle nimeltä Remix. Siinä sai kronereita syytää masiinaan ihan huolella vaikkei puhelu pitkä ollut. Mutta tuollaista minä harrastin 15-vuotiaana. Kai sitä aikansa huonomminkin olisi voinut käyttää.

Peruskoulu on päättymässä, mikä on jo jonkun aikaa vaivannut mieltä. Jatko-opintojen suhteen nimittäin olisi vaihtoehtoja kaksi: helppo ja vaikea. Helppo olisi se itsestäänselvä, eli lukio. Varsinkin tässä vaiheessa se tuntuu vain saman jatkeelta, koska yläaste ja lukio sijaitsevat samassa rakennuksessa ja suurin osa opettajistakin on yhteisiä. Mikään ei muuttuisi, ja koska minä olen niin totaalisen kypsä koulunkäyntiin, päätän kevään kuluessa lopulta valita vaihtoehdoista vaikeamman, mikä tarkoittaa jotain muuta kuin lukiota. Valitsen kauppaoppilaitoksen Huittisissa, johon hakemiseni on jo niin pitkällä, että täytän yhteishakukaavakkeenkin. Mutta kavereiden kanssa keskustellessa käy ilmi se masentava seikka, että koko lähipiirini valitsee helpon tien. Amikseen suuntaavaa Jussia lukuunottamatta kaikki ne joiden kanssa vietän aikaa ilmoittavat jotenkin kyseenalaistamatta hakevansa lukioon. Mietin, tuskailen, harkitsen. Lopulta, päivää tai paria ennen hakuajan päättymistä, täytän uuden kaavakkeen. Koko kaveripiirin menettäminen kerralla kammottaa liikaa. Minäkin haen lukioon. Keskiarvorajoja meidän kuntamme piskuiseen opinahjoon ei ole lainkaan, joten sinne pääseminen ei ole mikään varsinainen ongelma. Jos lukioon hakee, tietää jo siellä syksyllä aloittavansa. Myönnän kyllä että hakemuksen jättämisen jälkeen olo hiukan helpottaa. Toisaalta vähän hävettää se, että niin kovaäänisesti olin vannonut mihin tahansa muualle kuin lukioon hakevani. Ja nyt sitten kolme vuotta odotettuani yläasteen päättymistä olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa tiedän jatkavani toiset kolme vuotta katsellen samoja naamoja niin luokassa kuin luokan edessäkin. Oh well.

21.5.17

Maaliskuu 1992

Yläasteen aikana löydän oman visuaalisen tyylini. Tarkoitan tällä tapaa piirtää - olen etsinyt omaa graafista ilmaisuani jo jonkin aikaa, mutta kun palaset naksahtavat kohdalleen, ne tekevät sen melkein ilmestyksenomaisesti: minulle ominaisinta on nyhertää niin pientä ja pikkutarkkaa kuin vain suinkin. Vielä seiskaluokan kuviksentunneilla en suoraan sanoen saanut aikaan mitään sanottavaa. Väsyneitä tulkintoja annetuista otsikoista, ja koska opettajakin teki varsin selväksi tuolloin sen, ettei tiennyt mitään vastenmielisempää kuin teinien kaitseminen, ei vapaa-aikana aina miellyttänyt piirtäminen koulun penkillä kiinnostanut pätkän vertaa.

Mutta kasiluokan alussa saapui Suffeli. En tiedä miksi miestä tällä nimellä kutsuttiin, mutta tämän syvästi herännäisuskonnollisen baptistiseurakunnan aktiivijäsenen varsin vapaamuotoisilla tunneilla minä sain rauhassa kehittyä piirtäjänä. Olipa sentään yksi oppiaine joka kiinnosti; se ainoa jossa opettaja ei puuttunut tekemisiini millään tavalla. En edes muista onko meillä mitään erityisiä aiheita joista tehdä taidetta, mutta juuri sen seurauksena kehitänkin nyherrystyylini äärimmilleen. Piirroksissani parin millimetrin mittaiset tikku-ukot seikkailivat sentin korkuisissa aarniometsissä joista kohosi mielikuvituksellisia torneja joiden jokainen erillinen tiiliskivikin oli tarkkaan piirretty. Oli A3-paperin täyttäviä koneita, joiden kelanauhat, oskillaattorinäytöt, vivut, painikkeet ja ritilät täyttivät paperin jokaisen neliösentin. Olihan kuvisluokassa tarjolla grafiittihiiltä ja erivahvuisia taiteilijankyniä, mutta minä tein kaikki teokseni tavallisella 0,5 millin lyijytäytekynällä - kaikki muu olisi ollut tuhoisan levää jälkeä. Lukiovuosien aikana jatkan tällä tavalla piirtämistä mutta hylkään lopulta kaiken esittävän ja keskityn puhtaisiin muotoihin, abstraktioon, merkkeihin.

En tiedä pitikö Suffeli teoksistani. Hän ei juuri oppilaiden kanssa kommunikoinut. Kahdeksannen luokan aikana näitä töitä syntyi useita, ysillä tyylini oli jo kehittynyt niin hitaaksi, että varmaan alle yhden käden sormin laskettava määrä töitä tuli keväällä kotiin. Tosin, ollakseni nyt rehellinen, tähän oli todennäköisemmin syynä se, ettei kuviskaan sitten loppujen lopuksi jaksanut hirveästi kiinnostaa. Koulunkäyntiä kun kuitenkin sekin oli.

17.5.17

Helmikuu 1992

Jatkan menestystäni ainekikirjoituksen saralla olemalla edelleen ottamatta annettuja aiheita vakavasti. Ysiluokat osallistuvat valtakunnalliseen yrittäjäaiheeseen kirjoituskilpailuun, ja kenties aiheen kertakaikkisesta mielenkiinnottomuudesta johtuen päätän ottaa suunnaksi huumorin. Kirjoitan siitä miten perustan asuinalueeni lähistöllä kulkevalle ojanpenkalle laskettelukeskuksen. Suunnitelmat ovat tarkat ja absurdit, joskaan huumori ei kovin oivaltavaa johtuen siitä, että edes tällaisena aihe ei sytytä. Yllätyn siis suuresti kun äikänopettajamme Harri pitää kirjoitustani koulun parhaana ja lähettää sen osallistumaan myös valtakunnalliseen kilpailuun, missä se ei sentään pärjää, mutta saanpa koulun parhaasta tekstistä palkkioksi pyyhkeen. Siinä lukee "YRITYS HYVÄ 92", ja se on minulla edelleen tallessa.

Tietynlainen läskiksi lyömisen mentaliteetti hallitsee olemustani nyt muutenkin. Se on toki näkynyt koulunkäynnissä jo syksystä asti; kuten mainittu, en ole ysiluokan aikana enää esim. tehnyt läksyjä. Mutta se näkyy myös pääasiallisessa ajanvietteessäni, eli Commodore 64 -alamaailmassa. Olemme Joonaksen kanssa viettäneet tuolla scenellä vasta vajaat kaksi vuotta ja jo nyt rikomme sanattomia sääntöjä olemalla räävittömiä ja sanavalmiita. Kehitämme puhtaaseen vittuiluun ja kusetukseen perustuvan feikkitiimin nimeltä Dicktators ja ainakin yhtä ruotsalaista ja yhtä suomalaista onnetonta vedätämme aikamme. Herätämme kohua ja inhoa pitkään suunnittelemallamme diskettilehdellä nimeltä Bribed - toki han vilpitöntä odotustakin, ja se ettei Bribed lopulta ilmesty ensimmäisenkään numeron verran, on yksi niistä asioista joka scenevuosilta on jäänyt harmittamaan. Ja pääsemmehän me jäseniksi myös Cliqueen, yhteen 90-luvun alun rakastetuimmista kuusnepatiimeistä, jonka nokkamiehenä toimii kaikkien rakastama Remix, tuo joviaali turkkilainen. Saamme Cliquesta kyllä melko pian myös tyylikkäästi monoa persuksiin syynä puhdas päänaukominen - mutta tämä taitaa tapahtua vasta syksymmällä. Oi noita aikoja. Oi sitä 15-vuotiaan vilpitöntä uskoa oman egon kykyyn selvitä voittajana maailman melskeistä.

15.5.17

Miten ollaan

Olen kirjoittanut kaksi kaupan hyllylle asti päässyttä kirjaa. Nuorena ja nättinä ajattelin julkaisevan kirjoittamisen olevan eräänlainen tavoitteiden päätepiste. Saavutettu tila, joka on sitten tapahduttuaan näyttävä minulle lopun elämäni suunnan. Nyt ei enää tunnu siltä lainkaan. Olenko kirjailija? Jonkun määritelmän mukaan varmaan olen, mutta en enää tiedä mitä se tarkoittaa. En tunne itseäni kirjailijaksi. Oikeastaan määritelmästä tulee vähän kiusaantunut olo. Että en kai minä nyt, älkää viitsikö. Perustin kyllä jo ensiteoksen alla feispuukkiin itselleni julkisen kirjailijasivun. En päivitä sitä melkein koskaan, sillä a) en tiedä mitä hittoa sinne pitäisi, ja b) jotenkin nolottaa sellainen. Niin kuin tekisin itsestäni jotenkin tärkeän. Että minä tässä kirjailija. Mutta mikä minä olen sanomaan. Sama tyyppi kuin aina ennenkin, kriisiytyneempi vain, kiitos kysymästä.

Vieläkin, näiden vuosien ja kirjojen jälkeen tuntuu että ominta itseäni on tämä bloginretaleeni. Olkoonkin että se on muutaman viime vuoden aikana hivenen urautunut, ensin X-Filesiin, sitten elämäntarinaan. Mutta toisaalta, olen nelikymppinen nuorimies. Johan tässä piru vie on lupakin urautua. Vielä kun keksisi mitä haluan tehdä isona.

Mutta niin. Kävin Helsingin Akateemisessa ja näin tuoretta kirjaani siellä pinossa. Mitä tunsin? En oikein osaa sanoa. Tuli niin kiire siitä hyllyn äärestä pois. En keksi miksi olisin kenenkään mielestä kirjoittanut koskaan mitään sellaista mitä ilmankin olisi ihan hyvin tultu toimeen. Huomautan kuitenkin että tämä näkemykseni koskee 99% kaikkea kirjallisuutta, ja lukuun sisältyy prosentin virhemarginaali. Eli kai minä sikäli sekaan mahdun. Maailma on joka tapauksessa niin täynnä tekstiä, se halkeaa kaikkiin näihin sanoihin, tähän tunteeseen riittämättömyydestä. Se halkeaa ihmisiin jotka ovat mielestään tärkeitä, joilla on oikeus sanoa ja möykätä. Ääniä, ääniä.

Kun yhtä hyvin voisi olla hiljaa.

13.5.17

Tammikuu 1992

Vuosi alkaa suurta ja mahtavaa naapurimaata vailla. Kauheasti en Neuvostoliiton romahduksen kylläkään muista omaa elämää kohauttaneen. Se nyt oli asia joka tapahtui - konkreettisimmin poliittiset muutokset idän suunnalla näkyivät siinä, että yhdeksännen luokan kuluessa meille maalaispitäjään muutti yhtäkkiä paljon väkeä jota kutsuttiin inkeriläisiksi paluumuuttajiksi, mutta eipä tuo kyllä viisitoistavuotiaalle mitään sanonut. Meidän luokalle ei yhtään osunut, mutta muutamia yläasteelle kyllä. Hyvin erilaisista oloista saapuvia teinejä, joilla oli suomalaiset sukunimet ja venäläiset etunimet - he pärjäsivät sisäänpäinkääntyneen maalaiskunnan yläasteella juuri niin hyvin kuin saattoi olettaa. Ryssä-huutelu oli päivittäistä. Ei meilläpäin ollut totuttu ulkomaalaisiin.

Tammikuussa Suomen televisiossa alkoi pyöriä Kauniit ja rohkeat. Muistan että sarjan ennakkomainokset herättivät epäuskonsekaista hilpeyttä. Sarja joka tulee joka päivä? Se tuntui sekä älyttömältä että jotenkin kammottavalta. Ainakin itse muistan selvästi ajatelleeni tuota jotenkin orjuuttavana konseptina, mutta vähänpä nykyisenkaltaista binge-katselua osasin aavistella... En ole muuten koskaan katsonut Kaunareita jaksoakaan, minkä vuoksi käsitykseni sarjasta on yhä peräisin yläasteemme kanslistilta. Hän piti meille yseille kerran viikossa ollutta tuntia, olisiko sen nimi ollut perhekasvatus tai jokin sellainen. Yleisluontoista elämän ja arjen opettelua, mikä kuulostaa ideana kerrassaan hienolta, harmi etten muista siitä muuta kuin Kauniit ja rohkeat -määritelmän ja sen että laki kieltää lähisukulaisten kanssa avioitumisen (tiedä sitten oliko tätä koettu tärkeäksi juuri meidän pitäjällä erityisesti painottaa). Niin se määritelmä: Kanslisti käytti jollain kevään tunnilla tätä uutta ja kohuttua sarjaa esimerkkinä tv-maailman epärealistisuudesta. Siinä kuulemma seurataan kahta sukua, joista toinen on hirveän rikas ja menestyvä ja jonka kaikki jäsenet ovat kauniita. Ja toinen suku on köyhä ja epäonnistunut ja he ovat yliampuvan rumiakin. Tuollaista sitten suomalaiset jaksavat katsoa sukupolvesta toiseen. Olen hämmentynyt.

Ysiluokalla meillä on mainio äikänopettaja Harri ("Hape"), nuori mies jonka muistan Kari Hotakaisen (ja täten myös Kari Levolan) näköisenä, mutta ehkä hän ei sitä ollut. Hänen tunneillaan on paljon aiemmasta opetuksesta rentoudessaan poikkeavaa, kuten polveilevaa keskustelua elokuvista, tietokilpailuja, ainekirjoitustakin (josta pidän kovasti) on paljon enemmän kuin ennen - tammikuussakin taas kirjoitetaan, ja kuten tavallista, Hape on laatinut liudan otsikkoja, joista saa haluamansa valita. Olen valikoiman ajatusköyhyyteen pettynyt. Valitsen listasta otsikot "Kuolema vaanii liikenteessä" ja tulevia talvikisoja ennakoivan "Suomalaiset Albertvillessä" laatien pakinamaisen tekstin siitä miten Suomen ei missään nimessä tule lähettää urheilijoitaan Ranskaan, sillä "Kuolema vaanii Albertvillessä". Opettaja pitää tästä aineesta niin kovasti, että saan arvosanaksi kympin ja hän lukee tekstin poikkeuksellisesti luokan edessä ääneen. Saan kiukkuisia tuhahduksia urheilijanuorilta johtuen siitä, että kehtaan edes huumorin varjolla ehdottaa ettei suomalaisia talvikisoihin. Mutta jos jotain jäi mieleen, niin se että sääntöjä luovasti rikkomalla pääsee menestykseen. Herranen aika. Peruskoulusta jäi jotain hyödyllistäkin kalloon. Kiitos Harri, missä ikinä oletkin nykyään.

4.5.17

Pelipöydällä: Dominion

Männätalven aikana vieressäni sijaitseva Töölön kirjasto investoi lautapeliosastoonsa oikein tosissaan, millä on ollut suorana seurauksena se, että paljon viime vuosien isoja pelinimiä on käynyt testattavana kotioloissa, muiden muassa Aavikon karavaanit, Stone age, King of Tokyo, riittäähän noita. Dominionia olin katsellut jo jonkin aikaa ennen kuin pari viikkoa sitten lopulta uskalsin laatikkoon tarttua. Pelin maine oli toki tuttu: ilmestyessään kymmenisen vuotta sitten Dominion aloitti kokonaisen pakankeräilygenren, ja on nykyään harrastajapelien peruskauraa siten, että Lautapelit.fi:n kaupassakin pelkästään Ison D:n lisäosille on oma hyllynsä. Ovat vielä suomeksi julkaistukin kaikki, eli pelillä pyyhkii meidän kulmillammekin hyvin. Mutta mites Domppu noin muuten? Toimiko?


No kyllähän se toimi, nimittäin heti kun oli päässyt yli ohjeista. (niistä oiva kirjoitus myös Puutyöläinen-blogissa) Lautapelit.fi on kustantajana tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä tuomalla uusia hyviä lautapelejä suomalaisten pelaajien saataville, mutta mutta - - ei ole ainoa kerta tämä, kun ohjeet ovat piinalliset. Dominion on loppujen lopuksi yksinkertainen peli; ei kai puhdas korttipeli voisi mikään mahdoton oppia ollakaan. Mutta voi miten läpitunkemattomalta ja puhelinluetteloiselta tämä suomalainen ohje (raivostuttavine ylimääräisine, pilkkuineen) saa pelin tuntumaan. Mutta kun katsoin netistä pari opasvideota ja selailin BGG:n foorumeita niin hahmottuihan se. Sillä välin kanssapelaajani oli tosin kyllästynyt odottamaan, buutannut tabletin ja pelaili jo Sling Kongia.

Eli kanssapelaajani Dominionia testatessa oli siis tytär, 10 vee. Siinä ehkä yksi syy miksi olin vähän Domppaa arastellut lainata; epäilin harrastajapelaajien parissa niin kovamaineisen pelin olevan ehkä väärä valinta vielä tuon ikäiselle, mutta eikö mitä. Jo ensimmäisen testipelin jälkeen tuntui että nyt ollaan hyvän setin äärellä. Uutta matsia otettiin heti, mitä nyt vähän ensin kortteja varioitiin. Tässähän Dominionin peli-ikää kasvattava hienous onkin: kyseessä on korttipeli, jossa temaattisesti rakennetaan keskiaikaista kaupunkia, eli konkreettisesti kerätään omaan pakkaan pistekortteja. Joita saa rahalla. Jota pitää kerätä ensin, ja sitä varten on 25 erilaista pientä toimintakorttipakkaa, joista yhteen peliin valitaan aina kymmenen. Ilmeisesti tämä "10 elementtiä 25:stä" takaa pelkästään perus-Dompan kanssa rapiat kolme miljoonaa erilaista yhdistelmää, ja tähän kun hankkii vähän lisäpakkoja niin eipä lopu korttien pläräily kesken heti.

Korttipeliksi Dominionin laatikko on melko kookas, kuten nalleperhe tässä demonstroi. Toisaalta kaikki monet eri pakat omissa oloissaan pitävä insertti helpottaa korttien lajittelua kummasti, joten koko on sikäli perusteltu.

Pelin perussäännöt ovat selkeydessään lyhyet: joka kierroksella nostetaan omasta pakasta viisi korttia. Tämän jälkeen saa ensin pelata toimintakortin, sitten ostaa pöydällä olevasta valikoimista mitä tahansa mihin rahat riittävät: toimintaa, pisteitä tai lisää massia. Ja siinä se. Mutta toimintakortit ovat pelin suola, ja muuttavat kierroksen tapahtumia aina mitä dramaattisimmin. Parin kolmen pelin jälkeen aloin havaita miten tolkuttoman erilaisia pelit ovat riippuen siitä mitä toimintakortteja mukaan milloinkin valitsee, ja nopeasti niiden hyötykäytön oppi kanssapelaajakin: nimttäin siinä määrin pahasti iskä sai köniinsä jo parin päivän pelaamisen jälkeen. Dominion kannustaa strategiseen suunnitteluun ja ennakointiin - mitä enemmän on kakkos- ja kolmossuunnitelmia plakkarissa, sitä paremmin tässä oveluutta ja pienimuotoista pirullisuutta vaativassa pelissä pärjää.

Tällä kierroksella en saanut käteen lainkaan rahaa. Mutta kellarin pelaamalla tämä ongelma kyllä hoituu.

Vahva suositus siis, jopa niin vahva että meni ihan omalle hankintalistalle. Koska eihän tuo kirjaston kappale kuitenkaan kauaa kovin siistissä kunnossa pysy: kortteja selataan, sekoitetaan ja läiskitään tässä niin jatkuvalla syötöllä että lienevät kohta repaleina. Mutta kiitos kirjastolle kuitenkin että ovat tämän modernin klassikon hankkineet.