Pelipöydällä: Survive! Escape from Atlantis

Lautapelit alkoivat vuosituhannen vaihteessa nousta pysähtyneestä unohduksestaan, syntyi uusia genrejä, uusi harrastajakunta, uusia innovaatioita. Pelaaminen oli yhtäkkiä taas populaaria, pelitkin aika fiksuja verrattuna vanhoihin nopanheittelyihin. Niin kuin kaikki kiva, on tämäkin ala sitten suosiota aina vain kasvattaessaan räjähtänyt ihan käsistä. Pelejä ilmestyy sadoittain joka vuosi – siis oikeasti hyviä ja pelaamisen arvoisiakin pelejä, kaikki keskinkertainen massatuotanto siihen päälle. Hittipelit ja netin foorumeilla kohutut elävät aina vain lyhyemmän ajan, ja mitä alan mediaa seurailen, niin tärkeintä tuntuu olevan aina se, mikä on ihan kohtsillään ilmestymässä.

Niin paljon ala on kehittynyt, että arvostetuimmat merkkiteokset ovat melkein järjestään tämän vuosituhannen julkaisuja; muutama 90-luvun peli vielä sinnittelee arvostettujen ja pelattujen joukossa, mutta sitä vanhempia tavataan katsoa aika karsaasti, yleensä toki ihan hyvästä syystä. Mutta onneksi on sellaisia outolintuja kuin Survive! Escape from Atlantis, joka on ilmestynyt alkujaan 1982, ja joka tällä hetkellä sinnittelee Boardgamegeekin top-listan sijalla 259, mikä ei ehkä maallikolle kuulosta kovin hienolta, mutta on se hyvä tulos; pelejä on listalla kymmeniätuhansia, eikä top kolmeensataankaan mahdu ennen 2000-lukua ilmestyneitä kuin kourallinen.

Survivesta julkaistiin 30-vuotispainos, jota olen itsekin pelannut, niin englannin- kuin suomenkielellä (kotimainen versio on nimeltään yksinkertaisesti Atlantis). Ja täydestähän tämä olisi modernina teoksena mennyt, ellen olisi tiennyt miten vanha peli on kyseessä. Poissa ovat kaikki oman lapsuuteni pelien standardit ratkaisut: ei heitellä noppaa, ei edetä laudalla kohti maalia, ei käännellä kortteja. Sen sijaan kyse on hektisestä hengissäpysymiskamppailusta, jossa ei selviä, ellei ole säälittä valmis jättämään kanssapelaajaansa haiden ruuaksi. Peli on tosiaan temaattisesti varsin (piristävän?) karu; aarteenetsijät ovat juuri ehtineet Atlantikselle ja keränneet taskunsa täyteen tavaraa, kun saari alkaa vajota. Mikä tapahtuukin sitten aika vauhdilla. Veneitä on porukkaan nähden ihan liian vähän, veteen molskahtelevat ihmiset houkuttelevat haita paikalle, saaren viimeisten kallioiden kadotessa tyrskyihin muodostuu jo kaiken ympäriltään mukaansa imaisevia pyörteitäkin kaaoksen keskelle...

Surviven pelaajamäärä on melko rajallinen: kahdesta neljään, joskin kahden hengen pelissä on (ohjeidenkin mukaan) suositeltavaa käyttää kummallakin kahta eri väristä tiimiä; näin saadaan tasan neljästäkymmenestä laatasta muodostuva saari täyteen väkeä ja peli etenee ripeämmin. Lauta on suuri, ja ennen pelin alkua sen keskelle eripaksuisista heksagonilaatoista muodostetaan pelaajien omien mieltymysten mukainen saari – joka kerta vähän erilainen. Sitten asetellaan ihmispoloiset paikoilleen, kullekin laatalle omansa, kunkin pelaajan pohjassa luku yhdestä kuuteen, mikä tarkoittaa kerättyjä aarteita ja täten pistemäärää. Nämä pidetään visusti salassa sekä muilta että alun jälkeen myös itseltä – syytä on muistaa minne sen oman kutosensa on laittanut, mutta vasta pelin lopussa selviää pääsikö tämä oman jengin arvokkain maaliin vai ei.

Alkutilanne: pelaajat ovat paikoillaan, veneet rannassa, saari vielä kokonainen.

Pelin säännöt ovat mukavan yksinkertaiset, jopa elegantit: vuorollaan pelaajalla on kolme "siirtoa", jotka voi käyttää liikuttamalla yhdestä kolmeen eri ihmishahmoa tai sitten venettä. Liikkumiset suoritettuaan pelaaja poistaa yhden laatan uppoavasta saaresta, kurkistaa sen alle ja löytää sieltä joko vihreän symbolin (mikä merkitsee peliin välittömästi ilmestyviä haita, valaita, veneitä tai pyörteitä) tai punaisen omaan varastoon laitettavan apuvälineen, jolla voi erilaisia katastrofitilanteita myöhemmin hieman keventää. Sitten heitetään hirviönoppaa ja liikutellaan sen perusteella joko haita, valasta tai merikäärmettä haluttuun suuntaan, yleensä tietenkin omista onnettomista pois ja vastapuolen polskuttelijoita kohti. Hain kanssa samaan ruutuun osunut uimari syödään armotta, valas hajottaa veneen ja paiskaa sen matkustajat veden varaan, ja merihirviö nielaisee laakista sekä veneen että kyytiläiset. Ja joka vuorolla saari kutistuu, vielä maan kamaralla olevat kipuavat hädissään kohti korkeampia huippuja... Veneitä ja paikkoja niissä on piinallisen vähän tarjolla, varsinkin kun valaanpirulaiset ovat muutaman jo menneet murskaamaan. Paniikintunne on parhaimmillaan aito, etenkin jos vastapelaajalla on jo veneellinen väkeä pelastumassa pelilaudan kulmissa siintäville tukevammille tantereille ja omia joukkoja kiertelee kiukkuinen hailauma.

Nyt ollaan jo kaaoksessa: valaat, merikäärmeet ja hait kiertelevät, varsin vajaasti täytetyt veneet seilaavat kohti turvaa, moni onneton polskii meren armoilla. Ja joka kierroksella saari edelleen kutistuu...

Survive on ripeästi etenevä peli, jossa joka vuorolla tapahtuu paljon. Loppupuolella saattaa varsinkin kahden pelaajan pelissä tulla tyhjiä hetkiä, mutta juuri tämän vuoksi kannattaakin kahdestaan pelatessa käyttää kaikkien pelaajien värejä – kaaos iskee kovemmin ja peli on vauhdikkaampi, toisaalta sekasorron keskeltä saattaa muutama onnekas päästä paremmin livahtamaan turvaankin, kun kaikkialle eivät haitkaan ehdi. Säännöt ovat lapsenkin helppo oppia, mutta pelin vaatimasta julmuudesta johtuen tätä ei liene syytä kaikkien nuorimpien kanssa ottaa esiin; tässä on tosiaan häikäilemättä uhrattava vastapuolen joukkoja selvitäkseen, ja tämä saattaa käydä niin pienen kuin isommankin pelaajan tunnon päälle asetelman ollessa vähän epätasainen. Mutta parin teinin kanssa kun tätä testasin, niin johan olin hainruokaa nopeasti. Kun saari lopulta kosahtaa tulivuoren mukana taivaisiin, peli päättyy ja on aika tsekata kuka sai parhaiten pisteytetyt hahmonsa turvaan; ei auta jos itsellä on kolme yhden pisteen tyyppiä ja yksi kahden; jos vastapuoli on saanut sen ainoan kutosensa saareen, hän voittaa. Sillä ei siis olekaan ihan vähän merkitystä, mille laatalle minkäkinarvoisen tyyppinsä asettaa – kunhan sen sitten vielä parin kierroksen jälkeen muistaisi.

Pelin erikielisissä versioissa ei ole tuotannollisia eroja lainkaan, samat kuvat, samat komeat paksut saarilaatat, samat oikein nätit puiset merihirviöt. Tosin ensin vastaan tulleessa suomijulkaisussa on pahanlaatuinen virhe sääntökirjassa – oli vähällä tehdä koko pelistä epäpelattavan, kunnes muunkielisiä manuaaleja selatessa homma valkeni. Outo oikolukumoka yleensä mallikkaasti ohjeista suoriutuvan Lautapelit.fi:n tuotteessa.

Ensimmäisten pelien vähän varovaisen kokeilun jälkeen Survive / Atlantis imaisi mukaansa tosissaan sitten kun tajusimme, että suoraviivainen vastapuolen kurmotus on taktiikkana sekä tehokkain että viihdyttävin. Ehdottomasti suositeltavat rapiat puolen tunnin mittaista nopeaa ja todella toiminnantäyteistä peliä kaipaaville. Bonuspisteet mukavan muhkeasta ulkoasusta.

Aiemmat Pelipöydällä-tekstit: Karuba, Hive, Dominion, Dokmus.

Nyt pyryyn hyytyy pyy

Sanojen leimaava vaikutus kiusaa toisinaan. Otetaan nyt esimerkiksi sellainen kuin "kirjailija". Keveän rennossa muodossa on jotain vähättelevää; se kuvaa ihmistä, joka ikään kuin pikkuisen kirjailee. En ole tästä sanasta oikein koskaan pitänyt, etenkin itseeni yhdistettynä se on alkanut harmittaa. Tämä ei tosin johdu sanan muodosta, vaan sen sisältämästä painolastista. "Kirjailija" pitää sisällään odotuksia joihin en ole ajatellut vastata; asemaa jonka arvoinen en ole pyrkinyt olemaan; ymmärrystä jostain sellaisesta mikä ei ole minulle auennut. Pitäisi keksiä jokin toinen sana joka kuvaisi. Mutta sen pitäisi olla uusi, käyttämätön. Koeajalla varmistettaisiin sen toimivuus.

Hyppäsin tuossa taannoin Twitteriin. Se oli seurausta kahdesta asiasta: ensin juuri tästä itseni ja nimekkeeni uudelleenbrändäämisestä, jollainen sivumennen sanoen on ollut elämässä käynnissä muutenkin vahvasti viime kuukausina; aloin seurata tomuisista päiväkirjoistani sitä polkua joka minut on johtanut tähän mykkään pisteeseen, ja koska olen (näennäis)sosiaalinen eläin, totesin polun toimivan parhaiten julkisena. Twitter on vielä alustana minulle melko tuntematon, joten samalla otan tuntumaa sinnekin. Tuskinpa siellä kauaa jaksan, mutta tsekkailen nyt kumminkin. Niin ja se toinen asia: herätelainasin kirjastosta teoksen nimeltä 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt. Tuskin olin toisen syyn puolivälissä kun jo räpelsin itseni twitteriin.

Kirjassa kuvataan sosiaalisen median vaikutusta aivojen mielihyväkeskukseen ja dopamiinin eritykseen, mistä seuraa nopea riippuvuussuhde, kun ihminen hakee lisää kiksejä. Sanotaan että sosiaalinen media on vienyt ihmisten mielenkiintoa mm. seksiin, mistä sattumoisin tuolla pykälää sosiaalisemman (blogeihin verrattuna siis; tämähän on kuin autiotalossa horisisi nykyisin, mitä en välttämättä siis pahana pidä) median puolella taannoin heräsi vähän juttua. Pyörittelin siellä setämäisesti silmiäni uutiselle seksuaalineuvojasta, ja yhteiskunnan pakonomaisesta tarpeesta istuttaa päähämme näkemys ihmiseen väen väkisin kuuluvasta seksuaalisuudesta. En väitä etteikö se monelle ole elämässä keskeistä. Monelle myös ei. Seksi on, kun sitä tarkemmin ajattelee, oikeastaan melko kuvottavaa. Ihminen tunkee paikkojaan jonnekin minne yleensä mieluummin ei. On epämiellyttäviä hajuja ja ruumiinnesteitä. Nihkeät luiset raajat ja kelmeät ihot hankautuvat kipeästi vastakkain. Jossain kramppaa. Toinen ihminen on ahdistavan lähellä. Seksi on vähän kuin lähikuvat hyönteisistä, joiden sisältä purskahtaa itsensä sisäelimillä pulskaksi syönyt loinen. Sen isäntäeläin vielä nytkyttelee kuolevia raajojaan, kun liman tahrima kasvatti oksentuu ulos aukosta, joka on enää rumana reikänä ruumiissa. Eikä kuvan katsoja saa käännettyä katsettaan pois mitenkään.

Huh huh. Melkein tekisi mieli tämän jälkeen vetää hermosavut, mutta lopetin polttamisen vähän ohimennen jo vuosia sitten. En yrittämälläkään onnistunut koukuttumaan, en ole oikein koskaan onnistunut, mihinkään. Taloyhtiössämme tosin kiellettiinkin muutama vuosi sitten parveketupakointi; ei sillä että kielto takatöölöläisiä gangstoja liiemmin kiinnostaisi – tässä talossa jokaisen neljän rapun jokaisen kuuden kerroksen parvekkeella käy ovi iltaisin taajaan, ja kurkkupurkit ovat tumppeja täynnä. Polttelun kieltävät tarrat nähdään meilläpäin lähinnä eksoottisina symboleina.

Hämärässä räjähtävät käävät

Vuorossa vuotuisen kirjakertymän perkuu, kiitos pienen mustakantisen vihon, johon lukemani kirjat tallentuvat, kuten ovat tallentuneet sen edeltäjiinkin pian neljännesvuosisadan ajan. Haaveiletteko koskaan maailmasta, jossa emme tallentaisi niin pakonomaisesti kaikkea tekemäämme? Minä haaveilen. Voi miten haaveilenkaan. Mutta minkäs itselleen voi, joten:

Luin vuoden aikana 47 kirjaa. Se on pikkuisen vähemmän kuin mitä nuorena ja innokkaana luin, mutta olen tavannut perustaa lukemiseni sille ohjesäännölle, että laatu korvaa määrän. En käsitä miten kukaan pystyy sisäistämään vaikka nyt sata kirjaa vuodessa. Mitä niistä jää mieleen? Ei mitään. Ei tosin sillä että 47:stäkään mitään jäisi, joten mikäpä minä olen sanomaan. Kirjoista 13 oli omasta hyllystä poimittuja uudelleenluentoja, osa toiseen, osa jo kolmanteenkin kertaan. Kuten totesin, on huonosta muistista hyötyä: samat teokset voi lukea surutta aina uudelleen. Vai totesinko? Kauno- ja tietokirjallisuuden ("non-fiction") välinen jako oli yllättäen sellainen, että sanataide hävisi asiatekstille luvuin 25-22.

Loppuun vuoden kovat kolmoset:

Top 3 leffat:

1. Se joku studio Ghiblin leffa... en minä niiden nimiä toisistaan erota. Tyttären kanssa ne on melkein kaikki pian katsottu. Ovat pääsääntöisesti hyviä.
2. Hobitti-trilogia. Myös Sormusten herra -elokuvat katsoin viimein, mutta Hobitti oli parempi.
3. ... (en tainnut katsoa muita elokuvia)

Top 3 sarjat:

1. Fargo, kausi 2
2. True Detective, kausi 1
3. Mad Men

Top 3 lautapelit:

1. Dokmus
2. Survive! Escape from Atlantis (tulossa Silmis-esittelyyn pian!)
3. Uno (kun kesällä tuli otettua vähän enempi matsia)

Top 3 podcastit:

1. The Dollop
2. The Trail Went Cold
3. Danger Room

Siinä keskeiset. Nikkaroin kyllä kesähelteillä itselleni myös luku- ja kirjoituspisteen takapihalle (ohessa kuva). Että ei se aika kuulkaa pelkän viihteen parissa ole mennyt.