11.7.18

Kangastuksia kuhansilmässä

Molskahdettiin aamu-uinnilla sinne. Möllötti mokoma kuin mitään maallista vailla kaislikon keskellä, kenties sen kummemmin meitäkään miettinyt, kunhan otti ja ahmaisi... Ja sieltä sitten katseltiin, koko lailla toisesta kulmasta, samean veden seasta. Silmästä.

Lähtihän se laiska levoltansa lopulta. Mutaveden mustuudessa se pujotteli valonsäteiden välistä peremmälle järvenselkää, ja kummemmilta näyttivät hetki hetkeltä ne maisemat, levämetsät ja lumpeenvarret, ahvenenkaltaiset tyypit ja varmaan pari kilkkiäkin korrella keikkumassa, en nyt sano etteikö. Todettiin ettei oltu kotonamme siellä. Se muljautteli silmäänsä ja meitä. Mulkoili menemään kuin olisi järven omistanut ja me mulkoiltiin sen mukana.

Kalana kaikkea vierasta. Ihmisen varjon lailla.

Se löysi veneen, tai vene sen, tai miten vain; siimahan sen järvestä sieppasi. Jo iski hätä. Ettei tässä nyt näin pitänyt, ja kai se kaipasi kaislikkoonsa silloin, mutta riuskoin ottein meitä jo kiskottiin päin kesäistä päivää. Taivas häikäisi, sinne vaan samojensa joukkoon viskattiin suuri ja säyseä. Kävihän se meillä mielessä että katuiko tuo nyt valintojaan, tähystikö elämänsä polkua taaksepäin kuduksi asti, mutta tokko sentään: kuha kumminkin vain.

Meidät pistettiin paloiksi.

Päätyimme parempiin suihin.

20.6.18

Ruusu ruusumpi

Mietin tuossa kirjallista brändäystä. Älkää pelästykö, en ole suunnittelemassa sellaista. Pikemminkin mietin miten sellaisestakin on tullut tarpeellinen tekijä. Että pitää olla jotenkin tietynlainen, nopealla vilkaisulla tunnistettava, juuri oikeanlaisia mielikuvia herättävä jo nimellään. Jos jotain, haluaisin olla mahdollisimman ristiriitainen brändi. (joku saattaa olla sitä mieltä että jo olenkin, mutta joku huutelee sieltä vintinrapusta nyt ihan rauhassa vaan) Olla monia toisiinsa julmasti kirnahtavia asioita samanaikaisesti. En voi sille mitään – olen kertakaikkisen allerginen määritelmille, ja tilanne tuntuu vanhetessani koko ajan pahenevan. En kestä kirjallisuuden genrejä. Pian en varmaan kestä sitä että eritellään proosa ja lyriikka, fakta ja fiktio. (luulette että vitsailen, mutta omat lukutottumukseni ovat jo alkaneet suuntautua täten) Itsehän olen jo pahasti leimautunut jonkinlaiseksi scifi-spefi-jännäristiksi, mikä on vähän huolestuttavaa, kun en kyseisiä genrejä juurikaan lue. Enkä mielestäni kirjoitakaan, mutta minkäs teen. Optimeinta olisi jos olisi vain kirjoja, vain kirjallisuutta ilman rajoja. Lopulta kaikessa on kyse sanoista. Itselleni ei ole koskaan ollut tärkeää juoni, ei koherentti kokonaisuus, eivät henkilötkään niin hirveästi. Kunhan on sanoja.

Sanoja. Mustia kuvioita valkoisella. Jos niitä katsoo tarpeeksi pitkään, ne muodostavat asioita. Ei sillä niin väliä millaisia.

8.6.18

Suureen etelän kanjoniin

Keräsin kamat kasaan. Ne täyttävät nyt tuolin, talvitakki vielä paketissaan kun tuli sen verran myöhään että helteet olivat jo alkaneet. Kulkulupa ja henkilökortti; sähköinen, perinteinen ja kolmionmallinen avain, kuulakärkikynä. No sitä ei ehkä tarvitse palauttaa. Tänään luovutin auton, huomenna haen kissan. Asuntoni olen jo antanut pois. Tämä kaikki kuulostaa dramaattiselta. En putoa tyhjän päälle. Ei voi jos siellä jo on.

Olen aina toisinaan ajatellut olla kirjailija. Se on vaikeaa. Joskus haaveilin akateemisesta urasta, mutta teoriat viuhuivat pääni ohi korkealta. Kirjastossa olisin mielelläni, mutta kun kerran hain alaa opiskelemaan, oli matikannumero liian huono. Nyt olen, olen, olen. En tiedä mikä. Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta kultaako nykyhetkeä koskaan mikään?

Arvotonta kissankultaa. Armotonta.

Olen ruskettuneempi jo nyt kuin parina viime kesänä elokuussa, toisaalta talviturkin olen viimeksi heittänyt vuonna 2014. En ole oikein uivaa tyyppiä. Mutta sujuvasti kellun, ja se kai ongelmani onkin. Siinäpä lillun kun muut kroolaavat ohi.

Jaa'a, mitä sitä taas tänään tekisi muuta kuin hukkuisi vertauskuviinsa. Se se on viihdettä kuulkaa, se.

22.5.18

Heinäkuu - elokuu 1994

Kesä, kesä. Nyt ja silloin, ja ikään kuin lapsuus olisi nykyään lähempänä kuin nämä aikuisuutta tavoittelevat etsikkovuodet, niin paljon enemmän muistan siitä millaista oli olla kahdeksan kuin millaista oli olla seitsemäntoista. Tai ehkä kyseessä on vain datavaje – niinkin arkisto-obsessiiviseksi ihmiseksi kuin millaiseksi genetiikka on minut siunannut, en löytänyt kesältä 1994 mitään, en jukoliste mitään. Ei päiväkirjamerkintöjä, ei luetteloa luetuista kirjoista tai katsotuista elokuvista, ei valokuvia, ei muistilappuja edes. Kun yritän saavuttaa tuolloista minääni selaamalla wikipedian luetteloa asioista joita kesällä 1994 tapahtui, mietin olisinko kiinnostunut siitä että Kim Il Sung kuoli? Tai että Shoemaker-Levy -komeetta pamahteli päin Jupiterin pintaa (mistä olen kyllä nähnyt dramaattisia kuvia myöhemmin)? No, epäilen vahvasti että Aku Ankan 60-vuotismerkkipäivä on kuitenkin ollut itseäni enempi sykähdyttänyt tapahtuma. Lehteä silti tuskin olen hankkinut; lukiovuosieni alussa kyllä tilasin Ankan itselleni vuodeksi, mutta sekin tilaus on tässä vaiheessa jo päättynyt.

Kuten aiemmin mainitsin, viettänen ainakin osan kesästä töissä kirjastolla. Pikkupaikkakunnalla ollaan vasta hiljalleen siirtymässä tietokoneistettuun aikaan, ja lainaus hoituu vielä kynän ja korttien avulla (yksi lempihommistani on edellisenä päivänä lainattujen kirjojen korttien aakkostaminen järjestykseen aina aamuisin - siinä puuhassa aakkostenhahmotus kasvoi ajatusta nopeammaksi ja nykyäänkin lasken kirjaimia yhteen numeroina... no, ehkei tämä taipumus liity kirjastotyöhön sentään), mutta pitkällinen siirtymä tietokoneaikaan on alkamassa. Kun se lopulta pääsee käyntiin, minä olen se, joka siirtää valtaosan kirjaston aineistosta tietokantaan, kirja kerrallaan, naputtelemalla. Varmaankin sen olisi vain vuotta tai paria myöhemmin voinut hoitaa muutamalla napinpainalluksella, mutta sainpa määritellä esimerkiksi tietokirjoille asiasanat oman harkinnan mukaan.

Mutta ihan vielä ei taideta olla siellä. Toistaiseksi palauttelen kirjoja hyllyyn ja istuskelen välillä tiskin takana, jokohan tässä vaiheessa kuitenkin uutuuskirjojen tiedot syötetään koneelle? Mikäli näin on, sitä teen ainakin, ja muutakin Dos-pohjaista harrastan kirjaston takahuoneen kahvintuoksussa; itse en tuohon juomista jaloinpaan liene vielä koskenutkaan, minkä nuoruudenhölmöyden saatan tässä vaiheessa myöntää. Mutta enpä noita nautintoaineita juuri muutenkaan harrasta – paitsi Pepsiä taitaa jo tässä vaiheessa kohtuullisesti kulua. Sen kittaaminen kohoaa tulevina vuosina legendaarisiin mittoihin.

Jollain tavalla tuo nyt jo tuolloisista tiloistaan toisaalle muuttanut silloinen kunnan pääkirjasto (nykyisin ison kuntaliitoskaupungin sivukirjasto) on kuitenkin minulle toinen koti näiltä vuosilta. Kesällä 1994 se alkaa vasta pikkuhiljaa sellaiseksi muodostua, mutta se tuttu porukka siellä kuitenkin jo on, se omanlaisensa tunnelma johon kotiudun. Mutta vasta pari vuotta myöhemmin saan kirjaston avaimet, joita ylpeänä avainrenkaassani kannan aina siihen asti kunnes tämän maalaiskunnan tomut jaloistani pyyhkäisen. Ja astun Kokemäen saviseen maaperään.

Oli miten oli, elokuussa 1994 kesäloma loppuu, alkaa lukion kolmas vuosi. Viimeinen kouluvuosi, sellaisenakin vajaa. Luokkamme on yhtä vaille entisellään, kun luotettava liikuntatuntilintsaustoverini S on kesän aikana muuttanut takaisin kotikonnuilleen Itä-Suomeen. Opettajat alkavat kiusallisen taajaan viljellä sanaa "kirjoitukset", mihin tässä kaiketi pitäisi tähdätä. Mutta minulla ei ole suunnitelmia jatkosta, joten en osaa ottaa tulevasta paineita. Olen suorastaan häkellyttävän huoleton tulevaisuuden suhteen, mikä piirre on tietyssä mielessä säilynyt. Kerran täällä vaan eletään ja sekin kerta on siinä määrin lyhyt että mitä tässä hötkyilemään kun ei kaikkea ehdi kuitenkaan. Ei juuri mitään.

12.5.18

Kesäkuu 1994

Lukion toinen luokka on päättynyt, alkaa viimeinen vapaa kesälomani. Seuraavana vuonna samaan aikaan olen jo täysi-ikäinen, elämä velvoitteineen edessä ja siihen suuntaan... Mitä siis nyt? Ainakin olen hiljalleen ajautumassa pois muutamista vuosia elämässäni vaikuttaneista asioista: kuusnelonen taitaa viimeistään näihin aikoihin kadota lopullisesti komeron perälle, toisaalta PC-konekin alkaa olla enenevissä määrin pelaamisalusta. Kun koneen edelliskeväänä sain, aloin innolla kirjoitella joitakin novellintapaisia, paria romaaniakin, mutta montaa sivua ne eivät edenneet, ja into omaa tekstintuottoa kohtaan onkin kummasti hiipunut. Jokohan näihin aikoihin muuten hankin koneeseeni modeemin? Voi olla vasta seuraavana vuonna, mutta joka tapauksessa kauan ennen sähköposteja ja internetiä – liikuskelen Dos-pohjaisten BBS:ien maailmassa hyvän aikaa ennen kuin tietoverkot tulevat ja vievät mennessään.

Myös kymmenvuotiaasta enemmän tai vähemmän mukanani kulkeneiden Marvel-sarjakuvien aikakausi on päättymässä. Vaikka niitä tuli välillä kotiin tilattuna läjäpäin (kaikki neljä Suomessa tuolloin ilmestynyttä lehteä), on jo melkein vuoden ajan ainoana sinnitellyt Ryhmä-X sekin nyt finaalissa: toukokuun numero on viimeinen joka postilaatikkoon kolahtaa. Eihän tämäkään lehti ole enää vähään aikaan ollut tasoltaan kummoinen; Chris Claremontin jätettyä kirjoittajanpestin koko X-franchise ajautui sellaiseen syöksykierteeseen että pahaa teki. (Jay & Miles X-Plain the X-Men on tosin auttanut minua löytämään tämänkin kauden tarinoista jotain arvostamisen aihetta) Mutta en minä ihan heti osannut Marvelia jättääkään. Tampereella toimineesta Kukunorista olin toisinaan ostanut jotain tuoreempaa jenkkitavaraa, ja hetken pähkäiltyäni tartuin mahdollisuuteen tilata molemmat tuolloiset X-lehdet heidän kauttaan suoraan Yhdysvalloista. Vasta kun tämä rapiat vuoden kestänyt tilaus päättyi, heitin Marvelille hyvästit pitkäksi aikaa. Taisi olla sitten joskus 2003/2004 kun kokeeksi ostin jonkin kotimaisen julkaisun, ja sen jälkeen tuttavuus on ollutkin satunnaisen säännöllistä. No, eipä tuo nyt koko elämän mittapuussa niin iso tauko sitten lopulta ollut.

Niin ja mopo sitten. Olen sentään seitsemäntoista, joillakin kavereilla jo ajokortti (lähinnä Jussilla, koska kaikki muut lähipiiristä ovat loppuvuodesta syntyneitä), ei sitä nyt enää Tunturin rähjällä siinä iässä voinut kylillä pörrätä... Vaikka oli sitä uudella pakoputkella viritellyt, ja radikaalisti mustaksi maalannut, oli laite jo pitkään majaillut autotallin peränurkassa. Kolme vuotta nuoremmalle serkkupojalle sitten lopulta myin hyvin palvelleen menopelini hintaan tuhat markkaa, ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Eli kovasti sätkyttelen menneisyydestäni eroon. Käynkö kesätöissä? Oletan että kirjastossa kyllä, mutta oliko pitkäkin pesti, sitä en muista – mitään dataa kun ei kesältä 1994 ole tallella. Päiväkirjaani en ole kirjoittanut sanaakaan, ja jos digimuodossa jotain tiedostoja onkin tuolloin naputeltu, ne ovat jossain unohtuneiden kovalevyjen kätköissä, kenties ajansyömien diskettien ikuisesti nielemiä mietelmiä jo kaikki. Ja kenties hyvä niin. En usko että minulla on seitsentoistakesäisenä ollut mitään erityisen älykästä sanottavaa. Ja vaikka kovasti menneestä eroon pyrinkin - - en muista että olisin mitään kovin innolla tilalle miettinyt. Vietin kesää. Löhöilin jo vanhaksi käyvän Lupsin kanssa kotipihan nurmikolla. Olin vielä kovasti koiraihminen tuolloin.

9.5.18

Vankiloista

Juon iltakahvia Aleksi-mukista. Se on suuri valkoinen muki, jonka kyljessä on kuva Aleksista, elämäni ensimmäisestä kissasta (1996-2014). Olen päivän aikana kirjoittanut hakemuksia, sähköposteja ja viestejä. Isoja juttuja. On vähän sellainen tunne että astuu tyhjän päälle, valkoiseen tyhjään, missä muotoja ottavat korkeintaan sanat ja jos sanojen väleihin jotain jää, sillä ei ole enää merkitystä. Uskoisinko itseeni kerrankin? Virheitään voi toistaa vain tiettyyn rajaan asti, minkä jälkeen ne muuttuvat rutiineiksi. Sitä ennen on tehtävä ratkaisuja, paitsi tietenkin mikäli haluaa elää virheidensä kanssa, tulla muistetuksi niistä.

Aleksi oli minun ystäväni. Se moikkasi minua aina kun tulin huoneeseen, vielä vanhanakin, vaikka oli itse jo kuuro. Ystävyydet kasvavat sattumista, ihmissuhteet syntyvät siitä että on viskattu jonkun kanssa samaan tilaan. Jostakin jonnekin.

Suljen ikkunan. Leikisti vain; ei sitä auki voi pitää ettei kissanpöhkö astu ulos. Kuudes kerros, en pitäisi sitä mahdottomana. Se on tehnyt sen ennenkin. Mutta ikkunan sulkeminen sopi tähän kohtaan tarinaa. Elämä on sarja vertauskuvia. Nyt tää astuis parvekkeelle ja sytyttäis tupakan. ("Mut eihän se polta!" ... "Ei niin, älä välitä siitä.") Asunnostani näkyy pylväshaapoja ja vastapäisen talon tägätty seinä. Joku huutaa. Talojen välisessä kuilussa on ahdasta, kuumaa, näinkin aikaisin keväällä. Japanilaiset turistit katsoivat minua tänään sormella osoitellen kun kävin kaupassa. Hymyilin. Heistä jokaisella oli jäätelö. Suljen ikkunan.

Olin tänään hetken yksinäinen, mutta olen ollut myös toiveikkaampi viimeisten viikkojen aikana kuin kuukausiin, olen vanha

mutta kaikkeen valmis.

1.5.18

Maybe there's hope

Kolme vuotta sitten ostin boksillisen X-Filesia kun halvalla sai. Kaikki yhdeksän tuotantokautta samassa lootassa ja leffat päälle - ei huono kauppa, tarjosi viihdettä pitkään. Kun en osaa binge-katsomista harjoittaa, on keskimääräinen vauhti tainnut olla vähän päälle yksi jakso viikossa, mikä riitti eiliseen asti. Katsoin illansuussa ysikauden päättävän tuplamittaisen jakson The Truth ja olihan se kyllä tällaisen sarjan päätökseksi mielenkiintoinen. The Truth on nimenomaan sarjan ja mytologiankin päätösjakso, sellaiseksi tarkoitettu ja sellaisena toimiva, yllättäväkin. Kun reilusti yli kahdensadan jakson verran sarjan tunnuslauseena on ollut "The Truth is out there", on aika rohkeaa lopettaa siihen, että kun totuus lopulta selviää, se on niin masentava että olisi oikeastaan ollut parempi pitää piilossa: Maailma loppuu 2012. Se on vääjäämätöntä, ja sen tiedon alle Mulder & Scully sarjan viimeisessä kuvassa musertuvat. Sentään sylikkäin. Ja "Maybe there's hope" ovat viimeiset lausutut sanat... Mutta silti. Vuosia kestäneen taistelun ja totuuden huutelun jälkeen pidin viimeisestä jaksosta huokuvasta luovutusmentaliteetista. Totta kai tämä saattoi heijastaa tuon yhdeksännen X-vuoden ajankuvaa. 9/11 oli jo takanapäin, ja alkujaan Filesia ja varsinkin Mulderin yksinäistä ristiretkeä leimannut hallitus- ja hallitsijavastaisuus oli mennyt pois muodista. Nyt piti olla pro-Amerikka, mikä sopi Chris Carterille ja kumppaneille huonosti. Tätä on pidetty myös yhtenä syynä sarjan suosion laskuun, mutta liekö näin - onhan yhdeksän vuotta vallankin tarpeeksi...

Paitsi että itse olisin oikein mielelläni katsonut vielä kauden tai pari uusien agenttien Doggett & Reyes edesottamuksia. Nämä pari viimeistä kautta olivat mielenkiintoisia sikäli, etten niitä silloin aikoinaan katsonut kuin satunnaisesti - varsinkin ysikausi oli näkemättä käytännössä kokonaan. En lämmennyt silloin uusille hahmoille, mitä näin jälkikäteen ei voi pitää kuin huonona mukautumiskykynä. Käsikirjoittajat ovat David Duchovnyn kyllästyttyä olleet vaikean edessä, mutta tilanteesta on nyt nähtynä selvitty harvinaisen hyvin: etenkin John Doggett on oivallinen hahmo, joka ehtii parin vuoden kuluessa käydä tutuksikin. Kyllä nämä uudet agentit olisivat sarjaa kantaneet vielä hyvän aikaa, vanhojen starojen kenties toisinaan piipahdellessa jonkinnäköisessä mentorin roolissa. On sääli ettei tähän päädytty, mutta voi tietysti olla että tuotantoportaallakin on ollut jo uudet kuviot mielessä.

Muuten kävi kuten kävi silloin joskuskin, että pidin eniten niistä loppupuolen kausista, jolloin sarja alkoi leikkiä omilla konventioillaan. Kutos- ja seiskakaudet ovat kahden ensimmäisen jälkeen varmaankin parasta mitä X-Filesilla oli tarjota. Nerokkaan oivaltavia juttuja, se sekava ufomytologia jätetty pitkälti sivuun, hauskoja hetkiä, kokeiluja, osin toimivia ja osin ei, mutta riskejä otettiin. Nelos- ja vitoskausista pidin vähiten, vaikka ne yleisesti ottaen lienevätkin sarjan kehutuimmat. Mutta niin kovin vakavasti itsensä X-Files tuolloin otti. Ei se synkistely minulle nyt auennut lainkaan niin kuin nuo vähän leikkisämmät jaksot.

Mutta tosiaan. Tiedostan kymppikauden olemassaolon, mutta sen verran ristiriitaisia kommentteja siitä on kuullut, etten taida olla kovin kiinnostunut näkemään; ja johan sen ilmestyminen vuonna 2016 riitti kumoamaan sen agentit musertaneen totuuden, että vuonna 2012 koittaa apokalypsi. Pöh. Päänsisäisessä kaanonissani X-Filesin maailma on jäänyt kuusi vuotta sitten alien-invaasion alle. Ja mitenkäs helkutissa se Tupakkamieskin näyttäisi Imdb:n mukaan olevan yhä kuvioissa? Mies koki koko sarjan eeppisimmän kuoleman tuossa ysikauden päätösjaksossa: lähietäisyydeltä ammuttu raketti silmien väliin sulatti lihat luista. Hidastetusti. Tätä ei odotettu turhaan.

27.4.18

Toukokuu 1994

Tottahan maalaiskunnan pikkulukiokin pyrkii katrastaan sivistämään, ja niinpä sitten kevään korvilla on vuorossa kovasti odotettu Schindlerin listan opiskelijanäytös Huittisten Lautta-Kinossa. Koska kolmoset ovat kirjoitusten myötä lukion ikeestä vapautuneet, mahtuu opinahjomme yhteen bussiin ja taitaa vähän paikkoja jäädä tyhjäksikin. Luokkamme muutamassa jo täysi-ikäisessä herättää närää se, ettei omalla autolla ole lupa lähteä, mutta toisaalta - poikkeus normaalin koulunkäyntiin otetaan ilolla vastaan. Tunnelma on mukavan rempseä jo matkalla, huolimatta siitä että tässä ollaan nyt vähän hevimpää leffaa menossa katsomaan, ja mukaan lähteneet opettajatkin (suurin osa lukion opettajakunnasta, mikäli oikein muistan - mitä he olisivat tyhjässä koulussa tehneet?) muistuttavat että tämä palkittu ja kohuttu elokuva on sitten syytä katsoa tarkkaan. Siitä ja sen herättämistä ajatuksista sitten loppuviikosta pidettäisiin keskustelutilaisuus koululla.

Saavumme perille, lauma täyttää Lautta-Kinon aulan eikä aikaakaan kun muita kaltaisiamme valuu paikalle; pari kolme muutakin lähiseudun lukiota on tulossa samaan opiskelijanäytökseen. Täytämme ison salin melkein kokonaan, mutta koske meidän koulumme oli ensimmäisenä paikalla, pääsemme ensimmäisinä sisään, ja mitäs me vanhimmat kuin parhaille paikoille takariviin. Minä ja kaverit otamme keskeisimmät istuimet, projektori heittää valonjuovansa suoraan pääni ylitse. Sinne istuuduttuamme saamme huomata että muut lukiot ovat samanlaiset keväisen vapauden vallassa kuin mekin. Tunnelma on hälisevä ja levoton. Muistuu mieleen se kerta kun olin Jannen ja Jussin kanssa tässä samassa salissa yläasteikäisenä katsomassa Alien kolmosta ja meidän päällemme lensi koko elokuvan ajan yläriveiltä roskaa kun joku oli huomannut että oltiin väärästä pitäjästä...

Mutta nyt ei ollut karkkia, vakavahenkinen koulunäytös sentään. Eikä tästä johtuen kenties mainoksiakaan; salin valot pimenivät ja Schindlerin lista alkoi pyöriä valkokankaalla ilman että laumalle annettiin tilaisuutta rauhoittua. Toisen maailmansodan aikainen Saksa valtasi salin, ja vähäksi aikaa porukka hiljeni, me takarivin ikäpresidentitkin hartauduimme, jonkin aikaa kaikki vain katsoivat elokuvaa. Mutta jonkinlainen jännite siellä salissa väreili, jokin sellainen joka odotti purkautumistaan. Elokuva ei ollut vielä edennyt pitkällekään, kun nauru alkoi. Jotakuta tönittiin valkokankaalla ja jostain kuului hörähdys, mikä tarttui. Mitään ei erityisemmin sanottu, kukaan ei puhunut, nauru oli pelkkä selkäydinreaktio. SS-upseeri ampui juutalaisen keskellä kaupunkia: veri suihkusi ja nauru räjähti läpi katsomon, joku pakeni henkensä edestä natsijoukkoja, turhaan, eikä hysteerinen käkätys laantunut. Se levisi kulovalkean lailla, eteni penkkiriveistä seuraaviin, ja jotenkin me siellä ylhäällä tajusimme silloin olevamme sen lauman vanhimpia. Muistan että katsoimme jokseenkin epäuskoisina toisiimme. Mutta pakko sitä tilannetta oli silti itsekin nauraa, tietystä syyllisyydentunteesta huolimatta se oli niin uskomaton yhdistelmä häpeää ja toisaalta tilanteen häpeämättömän epäkorrektiuden herättämää absurdia riemua ettei hiljaakaan voinut olla. Etukäteen oli painotettu että tärkeää dialogia oli syytä seurata, mutta sinne dramaattisen viulumusiikin säestämään naurunremakkaan se kummasti katosi.

Elokuva katsottiin loppuun asti, kukaan ei poistunut; ei yksikään paikalla olevista opettajistakaan. Vaikka riemui jatkui pitkään - muistan ainakin, että kohtaus jossa pikkupoika pakenee sotilaita puuseen aukkoon, sai koko yleisön ulvomaan riemusta - oli se hiljentynyt siihen mennessä kun loppukohtauksessa lasketaan kukkia Schindlerin haudalle. Oletan tämän johtuneen lähinnä siitä, että Lista on melkoisen pitkä elokuva. Ei teinikään jaksa tuntikausia käkättää. Sitten koittivat lopputekstit, valot syttyivät, väki alkoi valua salista ulos ja takaisin linja-autojaan kohti. Näin nyt ensi kerran opettajatkin, ja he näyttivät siltä että joku oli kuollut. En ollut koskaan nähnyt lukiomme henkilökuntaa niin järkytyksestä kalpeana. Paluumatka kotikuntaan oli hiljainen, Spielbergin mestariteos oli väsyttänyt kaikki. Sitä etukäteen luvattua keskustelutilaisuutta ei järjestetty, emmekä me oppilaat sen perään kyselleet. Itse asiassa koko elokuvaa ei mainittu näytöksen jälkeen koululla sanallakaan.

En ole Schindlerin listaa sittemmin yrittänyt katsoa. Se herättää outoja muistikuvia.

25.4.18

Huhtikuu 1994

Leffakärpänen on purrut pientä porukkaamme siinä määrin, että pari kuvistuntia kerran viikossa ei enää riitä täyttämään ambitioitamme. Suunnitteilla on oman elokuvan toteuttaminen vapaa-ajalla, ja mitäpä sellaiset noin seitsentoistavuotiaat muuta kuin kauhua, vaikka ainakaan itse en ole kauhuleffoja katsonut juurikaan. En pidä niistä, mitä en tietenkään ääneen kehtaa kenellekään sanoa - olenpa vain genrestä paljonkin tietäväni. Paikkahan meillä toki on. Perheeni omistuksessa on edelleen vanha mummula, jossa taatan kuoleman jälkeen asui pari vuotta vuokralaisia, mutta joka nyt on tyhjillään mummunkin asetuttua pysyvästi kaupunkiasuntoonsa. Vien Petrin paikalle sanomaan mielipiteensä, mutta jo ennen kuin olemme perillä, lienee kai selvää että jos meillä on autio talo käytössämme, niin totta hemmetissä kuvaamme siellä. Vähän villiintynyt puutarha ei haittaa tilannetta ollenkaan. Ensi kerran katson nyt itsekin rakennusta uusin silmin, ja on myönnettävä, että se näyttää sopivan aavemaiselta kyllä. Paikka on selvä, ei muuta kuin käsistä laatimaan.

Ja sehän tällaisessa projektissa kai kirjoittaa pitkälti itse itsensä. Minä, Petri ja Henri kokoonnumme yhteen ja laadimme suurpiirteisen erilaisista kauhukliseistä koostuvan käsikirjoituksen - ei dialogia, kohtausten tapahtumat vain. Petri on ohjaaja / kuvaaja, minun ja Henrin rinnalle saadaan näyttelijäksi Markku. Artsi pyörii mukana apumiehenä ja päätyy lopulta kameran eteenkin, kuten myös Petri, kun kolme näyttelijää ei tahdo millään riittää. Ainakin itse muistan pääasiallisen kuvaajamme esiintyessä olevani kameran takana, varmaan joku muukin sitä välillä operoi. Näin jälkikäteen ajatellen tietenkin on todettava että edes yksi naisrooli piristäisi elokuvaa kummasti...  Sitä en enää muista mistä tuo kamera saatiin. Olisiko ollut niin että isäni sai sen töistä lainaan; ainakin sitä kautta taidettiin filmiä hankkia. Videokuva tallentuu ensin master-kasetille, josta se on sitten editointivaiheessa siirrettävä VHS-muotoon. Homma selvä.

Referoin nyt itse elokuvan, mikä tapahtuu muistista, koska olen sen viimeksi tainnut 90-luvulla nähdä. Tapahtumat alkavat siten että kolme kaverusta eksyy metsään. Taustalla soi tässä seesteisessä alussa Beethoven, muistelen, ja musiikki yhdistettiin useista otoksista koostuvaan kohtaukseen mukavan tee-se-itsesti: klassinen musiikki soi korvalappustereoissa olevalta kasetilta, jonka kuuloke oli teipattu kiinni kameran mikrofoniin. Petri painoi pausea tai playtä samanaikaisesti niin kamerasta kuin soittimestakin aina kun otos vaihtui. Ei uskoisi, mutta lopputulos on jouheva ilman hyppyjä ääniraidassa.

No, yksi kavereista (minä) nyrjäyttää nilkkansa, ja häntä joudutaan taluttamaan siitä eteenpäin halki mättäikön. Onnekseen kolmikko löytää autiotalon, johon päättävät jäädä yöksi, onhan myöhä ja hämäräkin tulossa. Yksi heistä näkee painajaisunen jossa kirveen varjo heiluu talon vintin rappusten seinällä. Unessa hän kompastuu mattoon, jonka huomaa sitten aamullakin olevan yhä rutussa. Pahaenteistä! Hän yrittää kertoa unesta toisille aamulla, mutta kukaan ei kuuntele. Päivä on kaunis ja pois on päästävä, joten nilkuttaja jää pitämään taloa toisten lähtiessä etsimään apua jostakin. Jalkavaivainen löytää lattialta siihen sopivasti ilmaantuneen kirjan "Kuoleman talo", asettuu sohvalle lukemaan sitä ja on autuaan tietämätön siitä että hänen ympärillään lamput heiluvat, kynttilänjalat liikkuvat, taulut kääntyvät vinoon! Soundtrackilla taisi tämän poltergeist-montaasin taustalla soida Paradise Lost, mutta elokuva sisältää myös Morbid Angelia ja Ozzya. Olisiko Sepulturaakin ollut, ihan en enää muista.

Tällä välin toiset kohtaavat talon pihalla mielenhäiriöisen miehen, joka huutaa jotain sekavaa talikosta ja on matkalla taloa kohti. Syystä tai toisesta tämä ei herätä kaveruksissa juurikaan reaktiota. (ideana oli, että kyseessä on naapuri, jonka talikon autiotalon omistaja on lainannut muttei koskaan palauttanut - - kovin selkeästi se ei ruudun tapahtumista kylläkään käy ilmi) Heiluessaan heinämies hakeutuu talon ulkorakennukselle ja löytää rakkaan talikkonsa, jolla hänet sitten jokin kuvassa näkymätön välittömästi surmaa. Tämän jälkeen elokuva jakaantuu kahtaalle: toisaalta seurataan niiden kahden ilotonta tarpomista pitkin tietenkin umpikujaan päättyvää hiekkatietä, toisaalta tapahtumia talossa, jossa joku tunkeutuu väkivalloin sisälle ja nuijii sinne odottamaan jääneen kolmannen jampan verisesti hengiltä. Toiset palaavat takaisin ja löytävät kuolleen kaverinsa olohuoneen nurkasta; suuria tunteita tämä ei nostata. ("Tää on kyllä ihan kuollu tapaus", toinen heistä toteaa lakonisesti katsellen kaverinsa ruumista)

Kaverit yrittävät poistua talosta, mutta selittämättömästi zombiksi muuttunut talikkomies on ulko-ovella vastassa. Myös kymmenen sekuntia aiemmin ruumiina maannut kaveri on nyt verenhimoinen zombi ja hyökkää kimppuun olohuoneesta. Toinen kavereista kuolee heti, toinen onnistuu pääsemään ulos, juoksee metsään, elokuva päättyy. Paitsi ei! Viimeisenä kuvana näemme nyt zombiutuneen sekopäänaapurin horjuvan talikko kourassa talolta poispäin, ja näin jatko-osakin on pedattu. Palaan siihen sitten myöhemmin.

Semmoista. Amatöörien räpellystä, mutta itse kuvausprosessi oli hauska, vaikka en varmaan enää kykenisi katsomaan tekelettä. (se joka kohtauksessa improvisoitu dialogi, huoh...) Tokko siihen mahdollisuuksiakaan on, vai onkohan tuo vielä jollakin tallessa? Editointi oli sitten prosessi sinänsä, ja melkoisen tuskainen, muistelen. Sekä minä että Petri teimme omat toisistaan lähinnä marginaalisesti poikkeavat versiomme materiaalista; juuri mitään ylimääräistä kun ei kuvattu, niin näkemyseroja oli lähinnä joidenkin kohtausten kestoista. Taisivat olla pääsiäisloman ympärille keskittyneet kuvaukset jo käynnissä, kun Joonas sattui poikkeamaan Pohjanmaalta. Kerroin että olimme tekemässä kauhuleffaa, jolla ei tosin ollut vielä nimeä; Joonas kysyi että miten olisi Guts. Se kuulosti hyvältä, toisetkin tykkäsivät kun tätä ehdotin, ja niin elokuvasta tuli mukavan kaksoismerkityksellinen Guts. Tämä nimi sitten päätyi lopputeksteihinkin. Ne toteutettiin siten, että kirjoitin ne paksulla mustalla tussilla isoille paperiarkeille, jotka sitten teippailtiin ympäri mummulan olohuonetta kameran pysähdellessä jokaisen kohdalle hetkeksi kun Ozzy Osbourne soi.

Good times.

23.4.18

Maaliskuu 1994

Nyt kun kolmasluokkalaiset ovat abienpäivän jälkeen poistuneet valmistautumaan kirjoituksiin, meidän luokkamme on yläaste-lukion vanhin. Tätä ennen on tietenkin ollut edelliskuussa vanhojen tanssit, joita varten on harjoiteltu liikuntatuntisin pitkin talvea, joista harjoituksista niistäkin lintsailin niin paljon että partnerini lienee käynyt epätoivon partaalla. Kaipa tuo tanssipäivä lopulta ihan hyvin meni. Esiinnyimme aamulla oppilaille, päivän mittaan kunnantalolla ja vanhainkodissa ja huipentuma oli illlalla koululla taas, jossa vanhemmat ja muutkin kiinnostuneet olivat paikalla. Vanhempieni mukaan minä ja Pia näytimme vanhalta avioparilta; kumpikaan ei katsonut toista päinkään tanssiessaan. Katseet oli luotu lattiaan. Meistä valssin pyörteessä otetussa valokuvassa näytämme molemmat lähinnä tympääntyneiltä. Joku kuvasi tuon iltatanssin videolle, josta meillekin päätyi kopio. Myöhemmin nauhoitin sen päälle Hitchcockin Linnut.

Mutta kyllähän meidän olemisemme koulussa muuttuu radikaalisti kun olemme kukkulan kuninkaita. Poistumme välitunnille enää harvakseltaan. Notkumme lukion käytävän nojatuoleilla tai luokissa, olemme kohtuullisen ollaksemme, ja mikäs on ollessa: alkaahan osa meistä olla jo täysi-ikäisiä. Syntymäkuukauden satunnaisuuden eriarvoisuus tulee hyvin näkyviin, kun itse olen vasta edellisen joulun alla täyttänyt seitsemäntoista, ja tammikuussa syntynyt Jussi kruisailee omalla Kadetillaan ympäri kyliä jo tottuneesti. Emme yläasteen jälkeen ole enää olleet samassa koulussa, mutta leffaharrastus on säilynyt, ja kahden naapuripitäjän teattereissa vierailemme Jussin kanssa säännöllisesti, mihin liittyykin juuri tältä keväältä hurja uudenlainen vapaudentunne, kun emme enää tarvitse vanhempia kyyditsemään. On jotain käsittämättömän vapauttavaa siinä että on auto, peltoja halkova pikatie, ysäritekno luukuttamassa auton kajareista ja ollaan menossa katsomaan - - no, mitä nyt -94 katsottiinkin. Ainakin Natural Born Killers näyttää olleen tuolloin ensi-illassa, ja teki minuun todella räjähtävän vaikutuksen. Edelleen yksi vaikuttavimpia elokuvakokemuksia koskaan, siellä Lynchien seurassa.

Visuaalinen maailma onkin yksi vahvimpia vaikuttajia omissa teksteissäni, joita edelleen naputtelen tietokoneellani silloin kun tunnen hetkellistä inspiraatiota. Ei niistä mitään valmista synny, mutta ainakin monien aikakauden tietokonepelien ja juurikin elokuvien vaikutus näissä varhaisissa viritelmissäni näkyy. Ehkä osittain senkin vuoksi esikuvat löytyvät tältä osastolta, että luen ilmeisesti todella vähän: aloitan lukemieni kirjojen merkkaamisen muistiin vasta seuraavana vuonna, minkä vuoksi ennen vuotta -95 tahkotut teokset ovat mahdollisesti puutteellisesti tallessa, mutta mikäli seuraavan kevään muistiin on uskominen, olen vuoden 1994 aikana lukenut kymmenen kirjaa. Ei se paljoa ole, ja siitäkin vähästä ainakin Vanhus ja meri on varmaankin ollut johonkin koulujuttuun liittyvä. Toisaalta ihan omatoimisesti aloitan loppuvuodesta Täällä Pohjantähden alla, jonka muistaakseni aika nopeasti ja eläytyenkin ahmaisen. Ainakin paljon nopeammin kuin Sormusten herran, jos nyt trilogioita verrataan. Mutta nyt ollaan tietenkin vasta keväässä. Olisiko yöpöydällä ehkä Michael Crichtonin Dinosauruspuisto vai kenties Kingin Musta torni II - jonka senkin luin jo vuotta aiemmin, mutta ilmeisesti houkutteli näinkin pian uudelleenlukuun. Onhan se juuri niin hyvä kyllä.

18.4.18

Helmikuu 1994

Niin kauan kuin olemme asuneet paikassa, jossa asfaltti vaihtuu hiekkatieksi, on kunnan ylläpitämä hiihtolatu kulkenut ihan pihamme kulmalta. Tästä johtuen hiihtämistä tuli varsinkin alakouluikäisenä harrastettua paljon: oli koko perheen voimin helppo lähteä ladulle, kun saattoi kotiovella laittaa sukset jalkaan ja oli kymmenen minuutin päästä jo keskellä erämaata. Paluukin oli helppoa; ei tarvinnut pakata kamoja autoon ja ajella pitkiä matkoja hiihtokeskuksesta minnekään, sen kun nosti sukset kuistin seinän nojalle ja astui sisälle lämmittämään glögiä. Ikävuosien kertyessä aloin käydä itseksenikin hiihtolenkeillä, mutta totta kai lukion kakkosvuoteen mennessä tämä oli enimmäkseen jäänyt. Kuten melkein kaikki muukin liikunta, nyt kun liikuntatunneiltakin olin ottanut tavaksi lintsata.

Pieni ongelmahan tämä alkaa seitsentoistavuotiaana olla, semmitenkin kun tiedossa on, että pian on luvassa kutsunnat ja armeija. Tästä varsinkin S:n kanssa tulee koulussa juttua, oletettavastikin siksi, että hän on pääasiallinen toverini liikuntatunneilta livahtaessa. Tulen maininneeksi että kyllähän se hiihtokin on aikoinaan minulta sujunut, mutten ole ihan varma mikä nyt on tilanne. S, maalaistuvana kaupunkilaisena, on epäilevä josko on ollenkaan hiihtokuntoinen, joten pyytää minua noin testimielessä seuraksi: mentäisiin jonain päivänä tekemään lenkki siellä kunnan ladulla koulun jälkeen. Eikä kulu kauaakaan kun koittaa kaunis aurinkoinen talvipäivä jona koulu on loppunut jo puoleltapäivin. Ovikello soi, S on kuistilla näyttäen jokseenkin oudolta, minkä tajuan kohta johtuvan siitä, että näen hänet nyt ensi kertaa verkkareissa. Sinänsä yllättävää että sellaiset on jostain löytyneet, suksista nyt puhumattakaan, mutta siinä sitä nyt ollaan. Otan omat sukseni esiin, suoritamme asianmukaisen voitelun - ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni olen auktoriteetti jossain liikuntaan liittyvässä asiassa. Outo tunne. S vetää hermosavut ja sitten ladulle.

Ottaen huomioon että S muistelee viimeksi hiihtäneensä ala-asteella, hän pääsee jyvälle nopeasti. Etenemme omaan mieltymykseeni hivenen hitaasti, mutta mikäs on hidastellessa, kun ei siinä keskipäivän aikaan ole ladulla juuri ketään. Maisemat ovat siellä aina kauniit, ja itselleni latu on niin tuttu, että muistan sen mutkat ja mäet vielä tätä kirjoittaessakin, pitkälti yli kaksikymmentä vuotta viimeisen siellä käyntini jälkeen. Sähkölinjanmäen pitkä loiva nousu heti alussa (ja ihana laskettelu takaisintullessa), Kaijansuon synkkä metsä, se männyntaimilla täytetty kraaterimainen paikka jonka pikkupoikana nimesin Unelmalaaksoksi, sieltä kuin porttina pois johtava jyrkkä nousu ja sen jälkeen kaksi yhtä jyrkkää alamäkeä peräkanaa, lopulta kaarto Lammijärven hiihtomajalle, jossa oli postilaatikossa vihko, johon sai merkitä nimensä. Pääsemme perille, S heittäytyy selälleen hankeen ja hetken pelkään hänen saaneen kohtauksen, mutta tupakoita hän vain etsii verkkatakin povitaskusta hankalan oloisesti. Kirjoitan nimeni vihkoon S:n poltellessa. Kysyn jatketaanko pidmemmälle; sellaiset viisi kilometriä on nyt tultu, vielä muutama lisää ja oltaisiin Aurajärven rantasaunalla, siellä olisi ladun varsinainen päätepiste.

Ei helvetti, S toteaa, ja paluu sopii kyllä itsellenikin. Latu pyyhkäisee S:nkin kotitalon takaseinää vähän ennen kuin olen omassa pihassani, ja hän kapuaa ojan yli pihan puolelle. Tarkoitus oli todistaa että kyllä meistä armeijaan olisi. Voi olla ettei S:n mielestä todistus mennyt ihan putkeen, koska vaikka hän sovitun matkan suorittikin, emme silti lähteneet ladulle toiste. En ole itsestänikään ihan varma. Armeija on kuin hahmoton synkkä pilvi joka lähestyy horisontissa - en oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta en sitä mitenkään innolla odota. Itse asiassa pian tämän jälkeen sovimme S:n kanssa että armeijan sijasta ilmoitammekin kutsunnoissa hakevamme siviilipalvelukseen. Hirveä stigma varsinkin maaseudulla vielä tuohon aikaan; mutta jos toinen on henkisenä tukena, niin ehkä sen leiman sitten kestäisi. Kättä päälle ja asia on sovittu.

Ja vaikka se oma hiihto sujuikin oikein hyvin, tämä lienee silti viimeisiä kertoja koskaan kun olen sukset jalassa. Veikkaan että kahden käden sormin voi laskea ne kerrat tuosta lopputalven 1994 päivästä vuoteen 2018 kun olen hiihtänyt. Mutta kai se on kuin pyörälläajo. Pidän tämän käsitykseni, enkä aio sitä todistaa testaamalla.

14.4.18

Tammikuu 1994

Lukion opinto-ohjelmaan kuuluu kuvaamataito. Sitä opettaa meille jo yläasteen puukäsityötunneilta tuttu Sakke, joka kenties havaitsee meidän huonoa huumoria ja yleistä innottomuutta viljelevässä poikajoukossamme potentiaalia, tai ehkä hän vain haluaa meidät pois pilaamasta oppituntinsa tunnelmaa - joka tapauksessa Sakke ehdottaa vakavasta inspiraatiovajeesta kärsivälle joukkiollemme että tekisimme videon. Ajatukseen suhtaudutaan varovaisen positiivisesti. Saken alkuperäinen tehtävänanto on musiikkivideo johonkin tunnettuun kappaleeseen, ja kohteeksi valitaan Juicen Einarin polkupyörä. Petri on kuvausporukan aktiivisin tekijä ja kameran takana, pääosassa Einarina on Henri. Myös Timo, Markku ja Harri esiintyvät, minä ja Artsi pyörimme mukana enemmän tai vähemmän ylimääräisinä, mutta pääsimmepä tunnilta pois. No vilahdan minä kuvassakin: kintaani näkyy ojentamassa Einarille Sprite-pulloa kioskina toimivan hökkelin seinässä olevasta kolosta.

Kuvataankohan Einarin seikkailuja pitkäänkin? En enää muista - voi olla että teos on lopulta yhden iltapäivän kaksoistuntien aikaansaannos. Ympäri kylää kuitenkin kameran kanssa kuljemme, ja runsaslumisen talven korkeat kinokset ikuistuvat filmille. En nyt väitä että valmistunut musiikkivideo olisi kaksinenkaan, mutta loppukohtaus jossa karvalakkipäinen Einari kaatuilee kännissä pikatien varren ojanpohjalla on kyllä eeppinen.

Ja siinä määrin Sakke meidät onnistui herättelemään turtumuksestamme, että loppukevään kuvistunnit sujuivatkin sitten videoiden parissa. Itsekin nousen takavasemmalta sinne ideoijakastiin; olisiko Petri, minä ja Henri se keskeisin trio jonka ympärillä muita sitten pyörii. Ainakin saan pääroolin heti seuraavassa filmissämme, jossa pitkään mustaan takkiin sonnustautunut salaperäinen kulkija (minä siilitukassani) saapuu autioon koulurakennukseen (autioon, koska kuvattu kuvistunnin aikana, eli oppilaat ovat luokissa). Varsinaista juonta ei teoksessa ole: kulkija vaeltaa ympäri sokkeloista koulua niin sisällä kuin ulkonakin, ja taustalla tapahtuu aina kaikkea kummallista. Itse pääosanesittäjänä olen joka kohtauksen keskiössä (onneksi elokuva ei sisällä puhetta), muut heiluvat taustalla kuin lauma aution koulurakennuksen limboon juuttuneita eksyneitä sieluja. Jokainen kuvattu kohtaus käytävillä ja koulun lumisella pihalla sisältää jonkin oudon tapahtuman, jotka nousevat kulkijan päättymättömän matkanteon ohi tarinalliseen keskiöön. Jokainen mukana pyörivä kantaa kortensa kekoon ideoimalla näitä kummallisia tapahtumia, ja jokaisen hyväksi todetun perusteella sitten toteutetaan kohtaus. On cancan-tanssijoita penkeillä, naulakossa roikkuvia tyyppejä, korkealta putoilevia koululaukkuja, ikkunan takaa kohoilevia kasvoja, mitä kaikkea. Taustamusiikki hoidetaan hoilaamalla kuvaustilanteessa kameralle.

Hieno teos siis kertakaikkiaan, ja sellaisena pysyneekin koska lienee nyttemmin olemassa enää muistikuvissa, joissa vuodet sitä senkun kirkastavat aina vain.

11.4.18

Joulukuu 1993

Ensi kertaa vuosiin saamme lapsuuden jouluista muistuttavat kinokset ja pakkaset pyhiksi, mikä herkistää hetkeksi minutkin palaamaan näppäimistön äärestä päiväkirjani pariin. Raapustelen pari sivua tunnelmia jouluntienoilla, lähinnä siitä miten mieleni tekisi kirjoittaa - -  jotain, mutta etten sitten jaksakaan. Olen pari päivää aiemmin täyttänyt seitsemäntoista ja epämääräinen epätietoisuus on alkanut ehkä sittenkin kaiken tyytyväisen oleilun keskellä kalvaa sisintä. Tai ehkä olen vain laiska.

Ilmeisesti vuoden mittaan on kuitenkin jotain tulosta tullut tekstipuolella, koska joululahjaksi saan toivomani printterin: pieni musta HP Deskjet on pirun näppärä laite, joka kulkee mukanani pitkälti toistakymmentä vuotta ja syytää varsinkin vuosituhannen vaihteen tienoilla sisuksistaan käsikirjoitusliuskoja riiseittäin. Varmaan laite olisi vieläkin minulla, elleivät vanhat printteriportit olisi laitteista kadonneet USB-liitäntöjen tieltä, missä yhteydessä taisin todeta yhteensovittelurumban käyvän liian hankalaksi. Mutta oli se vain hyvä peli, Deskjet. Nopeammin sylkäisi sivullisen tekstiä sisuksistaan kuin yksikään toinen koskaan näkemäni mustesuihkutin, oli niin pieni että meni melkein taskuun (en liioittele paljoa; se tosiaan ei ollut juurikaan sanotaan nyt vaikka litran maitopurkkia suurempi) ja toimi mukisematta niin Windows 3.1:n kuin 95:nkin kanssa. Mustettakin kulutti kauhean vähän verrattuna nykyvehkeisiin.

No, sain minä jouluna myös Anaheim Mighty Ducks -jääkiekkoseuran logolla varustetun puseron. Jostain ihme syystä tuo oli ikäänkuin muotia silloin. Minulle selvisi vasta vuosia myöhemmin että se tosiaan oli oikea seura - luulin tuolloin että kyseessä oli jonkinlainen parodialogo. Mutta mistä ihmeestä tuo ilmiö oikein tuli ja miksi? Vähän aikaa noita näkyi kaikilla; minäkin kyseistä paitaa ylpeänä ylläpidin ainakin seuraavan kevään ajan koulussa. Se palasi käyttöön tasan yhden kerran joskus ehkä vuoden 2006 tienoilla. Muutamat opiskelukaverit järjestivät illanistujaiset, joiden teemana olisi 90-luku. Olin sopivasti käymässä vanhempien luona ennen tuota tapahtumaa, ja etsin tarkoituksella tämän Mighty Ducks -pusakan. Puin sen sitten Turussa päälleni ja lähdin kaverin luo bileisiin. Perillä paljastui ettei kukaan muu ollut jaksanutkaan pukeutua teeman mukaan. Harva muisti teemasta edes kuulleensa. Mighty Ducks -paitani herätti hilpeyden sijaan lähinnä outoja katseita. En ole sen jälkeen luottanut mihinkään enkä kehenkään.

9.4.18

Lokakuu - marraskuu 1993

On siis lokakuu, mutta näkeekö minusta sen? Ei kai. Saagani edellisessä osassa jo mainitsin elämän olevan jokseenkin helppoa, ja tämän määritelmän voi yleistää koskemaan koko lukion kakkosvuotta. Emme ole vielä niin hukassa kuin ykkösellä, emme vielä niin stressaantuneita kuin vuoden kuluttua - minkä tietenkin tässä laajennan koskemaan koko ikäluokkaa omasta kuusitoistavuotiaan solipsismistani. Mitä minä huolisin? Jatko-opintoja en osaa vielä miettiä, kaikki muutamaa kuukautta kauemmas tulevaisuuteen aikajanallani asettuvat asiat tuntuvat katoavan onnelliseen usvaan, joka alkaa tässä vaiheessa elämääni jo muodostua yhtä lailla fantasiamaailmoista kuin mistään erityisen todellisesta. Kehittelen tarinoita; eri tavoinhan olen sitä tehnyt natiaisesta alkaen. Muistan yhä kuinka kiipeilin sohvalla talossa josta muutimme pois niihin aikoihin kun täytin kuusi. Kiipeillessäni loin itselleni vaihtoehtoista elämäntarinaa. Talossa oli iso kaakeliuuni ja korkeat huoneet, natisevat lattiat ja yläkerrassa aina eri ihmisiä. Vessan seinät olivat syvänsiniset ja niihin oli liimattu 50-lukuisen julistegrafiikan tyyliin toteutettuja koristetarroja iloisesti hymyilevistä kaloista.

Nyt maailmojen kehittelyssä auttaa tietenkin tietokone, jolla varovasti jotain kirjoittelenkin, mutta alkua pidemmälle en pääse juuri missään. Enemmän tarinoita käynnistelevät pelit ja niiden mahdollistamat vaihtoehtomaailmat. Varsinkin Civilization on tässä hyvä; joka kerta kun aloitan uuden pelin, käynnistyy päässäni tarinoiden ja historian verkosto, jonka voisi laajentaa kokonaiseksi maailmaksi legendoineen, vaiheineen, sankaritaruineen.

Opiskelu on ensimmäisen vuoden shokkihoidon jälkeen asettunut uomiinsa. Olen hyväksynyt sen, että joistakin aineista ei kerta kaikkiaan tule mitään (esimerkkinä yksi lukion kakkosluokan matikankoe, josta olen saanut yhden pisteen 30:stä mahdollisesta - olen käytännössä luovuttanut), kun taas esimerkiksi englanti ja pikkuhiljaa kasvavissa määrin myös äidinkieli ainekirjoituksineen alkavat olla panostuslistan kärjessä. Juuri näihin aikoihin tätä lukion kakkosvuotta taipumukseni piirtää kaikkea mahdollisimman pientä ja pelkistettyä vihkojen marginaaleihin saavuttaa kulminaatiopisteensä eräällä uskontotunnilla (aiheena "kristillinen jumalkäsitys", johon liittyviä muistiinpanoja olen konemaisesti kalvolta kopioinut, mutta eiköhän keskittyminen ole ollut näissä piirroksissa). Abstrahoin piirroksistani pois kaiken esittävän. Marginaali täyttyy nollavitosen lyijyllä piirretyistä symboleista, jotka muistuttavat mikropiirejä, nuolenpääkirjoitusta, universaalia merkkikieltä, jonkin verran ehkä tunnin aiheesta poimittuja kristittyjä symbolejakin. Tämä osoittautuu paitsi silmää miellyttäväksi itseilmaisun tavaksi, myös haastavaksi. Pyrin visuaaliseen tasapainoon ilman toistoa.

Ja tätä symbolimassaa sitten piirränkin obsessiivisesti tästä eteenpäin. Viiden vuoden kuluttua kansanopistolla ollessani se saavuttaa ehkä yliampuvimmat sfäärinsä, pakkomielle helpottaa, kuviot päätyvät kirjankanteen ja antavat lopulta tilaa myös muulle visuaaliselle tuotannolle. Silti, vielä vuonna 2018, jos olen paikassa jossa minulla on kynä ja paperia ja joku jonka puhetta pitäisi kuunnella, minä palaan näihin muotoihin ja kuvioihin. Ne ovat kieli jonka perusteet olen joskus oppinut ja jota pitää edelleen silloin tällöin puhua ettei se unohdu. Haaveilen visuaalisesta runoudesta joka ei olisi sanojen raskauttamaa.

4.3.18

Viidesti topatut, toinen otos

Pakatessani kirjoja banaanilaatikoihin tulin ajatelleeksi kahvia. Sitä vastakeitetyn kahvin ensipuraisua. Kuumaa suudelmaa lankeamassani huulilleni, ja sitten pitikin pitää jo tauko. Tässä hörppiessä voi vaikka levähtää blogipäivittämällä. Jatkan kyllä elämäntarinaani heti kunhan olen saanut tämän muuttorumban pois jaloista, ja Run / Stop - Restore lienee myös tauolla siihen asti. Mutta mikäs top viisiä tappaisi.



Top 5 Aku Ankan taskukirjat:

1. Aku kuumilla jäljillä (#36)
2. Jäitä hattuun, Aku (#65)
3. Aku parrasvaloissa (#78)
4. Rosvojen jäljillä (#47)
5. Voimakolmikko (#16)

Omat taskarilukemiseni päättyivät noin numeron 90 tienoille. Taso oli silloin jo laskenut rajusti. Satasen ostin vielä tuoreeltaan heti sen ilmestyttyä, oli sen verran juhlavan oloinen, mutta hirveä pettymys silti.

Top 5 Game of Thrones -henkilöhahmot (sekä tv-sarjasta, jota etenen nyt kolmoskaudella, että kirjoista, joista on luvussa neljäs):

1. Tyrion Lannister (Käsittääkseni tämä kohtalon potkima mutta aikaansaava eräänlainen päähenkilö – ainakin kolmoskirjan loppuun asti – on kaikkien suosikki, ja syystä kyllä)
2. Margaery Tyrell (Kirjoissa pelkäksi taustahahmoksi jäävä Margaery on tv-sarjassa oivallisesti auki kirjoitettu henkilö, herkullisen päämäärätietoinen pyrkimyksissään, julman suloinen)
3. Jaime Lannister (Mielenkiintoinen kehityskaari – saa nähdä mihin Jaime lopulta päätyy, veikkaan että isoihin asioihin)
4. Eddard Stark (Nyyh)
5. Asha Greyjoy (Tv-sarjassa Ashalla on jostain syystä toinen etunimi, mutta eipä hän ole siinä vielä kolmoskauden alkupuoliskoon mennessä paljon esiintynytkään. Raudanluja kunikaantytär on vakuuttava kaikissa kohtauksissaan)

Top 5 Nick Cave & The Bad Seedsin albumit:

1. Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus (2004)
2. Push the Sky Away (2013)
3. No More Shall We Part (2001)
4. Henry's Dream (1992)
5. Boatman's Call (1997)

Vaikka Cave ehkä loikin maineensa 80-luvulla, minusta vasta seuraavan vuosikymmenen puolella hänen levytyksensä saavuttivat täydellisyyden. Alkupään tuotanto on liian särmikästä ja aggressiivista minulle; ei sillä etteikö tälle puolelle Bad Seedsin musiikissa löytyisi myöhemminkin jonkin verran tilaa. 2000-luku on ollut Cavelle huikean laadukasta aikaa. Viimeisintä albumia en ole tosin edes kuullut vielä.

Top 5 asiat joita minulla on ihan liikaa:

1. Epämääräiset paperipinot
2. Kirjat
3. Cd-levyt
4. Ruuvit
5. Verhot

No niin, tauko ohi. Takaisin pakkaamaan.

2.3.18

Kaikki mikä top 5, osa ensimmäiset

Juhlistaakseni iloista perjantaita aloitan uuden blogipäivitysten sarjan. Top viisi kaikesta. Mutta mistä kaikesta, te kysytte, ja miksi, varmasti myös, enkä väitä etteikö "miksi ketään kiinnostaisi" olisi sekään pois bloggajanurani tähän pisteeseen edettyään minuun kohdistuneiden kysymysten joukosta. Mutta kuten kaikessa, on tässäkin kyse sanojen muodostamisesta. En ehtinyt tänä aamuna kirjoittaa kirjaa kun piti hoidella puhelinasioita. Kello on 9.28, mikä minulle tarkoittaa että aamu on jo mennyt. En enää ole tarpeeksi keskittynyt voidakseni upota romaaniin, jotain on tehtävä. No hah, oikeasti teen tätä vain pysyäkseni lämpimänä. Asunnossani on 15 astetta, plussan puolella sentään. Kirjoitan pipo päässä, koska en voi kissan tavoin nukkua patterilla. Jääkellot ryömivät minua kohti lattian poikki kuin se tappava sormi meren pohjassa siinä yhdessä videossa.



Top 5 Iain Banksin kirjat:

1. Transition (2009)
2. Pelaaja (1988)
3. Stonemouth (2012)
4. The Bridge (1986)
5. The Business (1999)

Sillä kielellä listattuna jolla olen teoksen lukenut. Banks on edelleen minuun voimallisimmin tuotannollaan vaikuttanut kirjailija, enkä tarkoita sitä että olisin imenyt vaikutteita (varmaan olen), vaan ihan sellaista primitiivistä wau-tunnetta.

Top 5 lautapelit:

1. Battle Line
2. Talisman
3. Carcassonne
4. Karuba
5. Fungi

Kolme ikiklassikkoa, joita seuraa kaksi tämänhetken suosikkia, koska klassikkosarjaan nouseminen on nähtävästi hyvin vaikeaa. Kaikkia näitä olen viimeisen vuoden aikana pelannut paljonkin, paitsi Carcassonnesta taitaa olla pidempi aika, siitä perusversiosta siis.

Top 5 Suomen kaupungit joissa en ole käynyt:

1. Kotka
2. Kajaani
3. Porvoo
4. Maarianhamina
5. Lappeenranta

Hirveästi vielä kotimaassakin näkemistä, ja jotkut ihmettelevät miksen ole kauheasti ulkomailla reissannut. Ei tässä nyt ihminen joka paikkaan yhden elämän aikana kerkeä, piru vie. On niin kylmäkin.

Top 5 sienet joita bongasin viime syksynä kesätiluksiltani:

1. Kruunuhaarakas
2. Mustarousku
3. Ruskokärpässieni
4. Myyränhiippo
5. Pajupunakka

Haarakas oli upea näky vanhan hakkuupölkyn pinnasta kohotessaan. Myyränhiippo kansoitti ison pajun runkoa. Mustarousku taas on vanha tuttu, samassa portaanpielessä kuulemma 60-luvulta alkaen kasvanut. Tietää että maailma on mallillaan kun sen musta pinta syyslehtien alta pilkistää.

Top 5 tämänhetkiset uudet musiikkituttavuudet (with Youtube-bonus!):

1. Ween: Ocean man


2. Bent Knee: Hands up


3. OK Go: End love


4. Skinny Puppy: Killing game


5. Throbbing Gristle: What a day


Spotifyn käyttöön en koskaan oppinut, mutta viime aikoina olen selannut Rateyourmusicia ja sen perusteella Youtubea ja löytänyt paljon kaikkea sellaista, joka on jopa hiljalleen sytytellyt pahasti hiipumaan päässyttä kiinnostustani uutta ja ennenkuulematonta musiikkia kohtaan. Yllä viisi kappaletta artisteilta joiden tuotantoon pitää laajemminkin vielä tutustua. Mutta nämä ovat ne kappaleet joiden kohdalla on kolahdellut kovaa.



No eihän tämä päivä tästä oikein lähde nytkään. Vieläkö sitä viitsisi yhden mukillisen kahvia tehdä. Päässä suhisee jo kyllä kivasti. Eilen poseerasin kuvissa, kun tytär ilmoitti tekevänsä seuraavan esitelmän kouluun minusta. Aiempia aiheita tänä vuonna ovat hänellä olleet puhvelit, kissat ja koirat joten menen siihen jatkoksi kivasti.

19.2.18

Spock's passion

Olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Minkä ääneen kirjoittaessani huomaan vaikuttavani stalkkerilta. Se siitä. Siirryn kissan viereen ikkunalle, katsomaan Taka-Töölön harmaanvalkoista lakeutta. Se näyttää painokuvalta. Kirjan kannelta, mikä on kuin syytös. Etenen niin montaa kirjaa samanaikaisesti tällä hetkellä etten etene oikein mitään. Luettavien pino sohvan vierellä on kasvanut ihmisen korkuiseksi. Alimmat lienevät kasvaneet jo kiinni lattiaan; no, muutossa se selviää. Viime viikolla kävin katsomassa ihastuttavaa ylimmän kerroksen kaksiota tuossa kahden korttelin päässä. Minun lisäkseni katsomassa oli yksi kimppakämpäksi sitä etsivä opiskelija. Hänelle se sitten meni. Ei paljon naurata, jos nyt ei kauheasti kirpaisekaan. Olen siten tyyni, että mielipiteeni ovat aina etukäteen ratkaistuja. Päätän aamuisin ketä kohtaan tänään tunnen katkeraa ärtymystä. Yleensä itseäni. Tosin olen viime aikoina salaa ajatellut yhtä ihmistä. Hän taisi katsoa suuntaani kerran, tein asiaa vilkaista kelloa, kirjaa, kirjaimia jotka täyttävät edelleen muistivihkoja kuin turpoava kissanhiekka.

Helmikuu on aina vuoden kauhein kuukausi. Joka vuosi varmistun aina helmikuussa siitä ettei talvi lopu koskaan. Toisaalta talitintit vetelevät aarioitaan jo aika iloisina ainakin näillä kulmilla. Tai mistäpä minä tiedän vaikka tuskaansa huutaisivat. Pyytävät nopeaa kuolemaa. Eikä sitä niille suoda, paitsi kissa soisi ellei olisi ikkunaa välissä. Heijastumme kirjankansimaiseman ylle vieretysten. Kaksi harmaata. Olisimme kyllä helvetin ankean kirjan kansi.

14.2.18

Nomen non est omen

Muistaakohan kukaan muu kuin minä sellaisia 80-luvun ruokakauppaketjuja kuin Manteli ja Tenna? Noin vain ne katoavat kollektiivisesta tajunnasta, liukuvat sinne samaan hämärään jonne pikku hiljaa jokainen meistä. Digitalisaatio ei pelasta ketään. Siitä Mantelista minun ala-asteeni vieressä tuli myöhemmin Siwa, josta on jäänyt parhaiten mieleen miespuolinen myyjä. Hänellä oli tapana heittää jokin hauska vitsi jokaisen asiakkaan ostoksista, ja hänen ansiostaan lakkasin enimmäkseen käymästä Siwassa. Ajoin punamustan Fiat 127:ni sata metriä pidemmälle K-kaupan pihaan. Vuosia myöhemmin, sen vanhan Siwan jo ajat sitten lakattua olemasta kauppa, tuli siitä K-kaupastakin Siwa, kunnes Kesko osti kaikki Siwat ja lakkautti kaupan. Ja silti muistan Mantelin. Sen logo näytti karkkipussin logolta. Sen avajaisissa sai pullaa.

Tänään vietetään meidän kulttuuriimme kauhean huonosti istuvaa ystävänpäivää. Tai ehkä se istuu huonosti vain minun kulttuuriini. Tekevät koulussa ystävänpäiväkortteja kavereille, ja mikäs siinä kai. Parempi sentään kuin tuo jenkkiläinen romanttis-pakollinen huomiohakuisuus, joka on vähän sama kuin astuisi karkkipäivänä koiranpaskaan. Kyllä ottaisi aivoon.

Silti sitä ajattelee tällaisena päivänä kaikkia niitä hetkiä elämässään joina olisi voinut valita toisin. Ajattelee että olisiko sitten jossain toisenlaisessa tilanteessa. Luin Ylen sivuilta tutkimuksesta, jonka mukaan 100% yksin asuvista miehistä haaveilee parisuhteesta. En tiedä haaveilenko itse. Ei siltä tunnu. Olisi se ihan ok kai. Mutta että toivonko sitä todella, kaikkien epäonnistumisten jälkeen, se on vähän kyseenalaista. Olisihan se joskus kiva istua kylki kyljessä sohvalla ja katsella kissan oksentavan kenkään. Sitten tajusin että sen jälkeen kun olen viimeksi ollut missään fyysisessä kontaktissa kehenkään, olen kirjoittanut ja julkaissut kaksi kirjaa ja masennuin.

Siellä Fiatissani soi aina joko Beatles tai Eppu Normaali. Siellä tuoksui Wunderbaum ja bensa, sen lämmitys ei toiminut, eikä apukuskin ovi, eikä bensatankkia saanut auki ilman ruuvimeisseliä. Se sammui milloin minnekin, kerran kytkinvaijeri katkesi kesken ajon, kerran jäähdytinnestesäiliö räjähti. Pakoputki roikkui, ruoste söi autoa ruton lailla. Kojelaudassa luki "Honda".

Joskus parikymppisenä ajoin sillä mutkittelevaa metsätietä yöllä, vauhtia oli seitsemisenkymppiä, sammutin ajovalot.

Se tunne on jäänyt.

7.2.18

2009: Vuosi kuvina

Siirtelen kuva-arkistoani mediasta toiseen, mikä tarkoittaa lähinnä cd-levypinojen vaihtumista yhteen ulkoiseen kovalevyyn. Olen myös sikäli kahden tietokoneen loukussa, että vaikka aluksi yritin pyöritellä kuvatiedostoja myös Macilla, tämä osoittautui Windowsin näppäryyteen verrattuna niin epäkäytännölliseksi tahkoamiseksi, että olen suosiolla pitänyt tuon vanhan koneeni kuvankäsittelylaitteena. No, on se dvd-alustakin yhä. Mutta kirjoituskoneena tämä Macbook on maineensa veroinen kyllä.





Kokeilin onnistuisiko yhden vuoden tiivistämään noin tusinaan onnistuinempaan otokseen. Totta kai onnistui; omiapa ovat kuvani ja valintani. Vuonna 2009 (tätä vanhemmat otokset ovat hyvässä tallessa muistitikuilla, joiden olinpaikka tosin on hämärän peitossa) kuvasin vielä Sony Cybershot -pokkarillani, jonka ostin joulukuussa 2005 Turusta Kivikukkaron Anttilasta, ja joka reissasi aktiivisesti mukanani monenmoisilla reissuilla ja joka on sikäli tärkeä tekijä oman kuvaamiseni kannalta, että palautti digimuodon myötä valokuvaamisen osaksi arkipäivää. Filmikuvaamista olin jatkanut pitkälle 2000-luvun puolelle, mutta ennen tuon Cybershotin hankkimista se oli alkanut jäädä; kun vielä vuosituhannen alussa kuvasin kymmenisen rullaa vuodessa, olin 2005 taantunut ehkä yhden filmin vuosivauhtiin. Digikameroihin olin kyllä tutustunut jo paljon aiemmin; taisi olla vuonna 1997 kun ensi kerran napsin sellaisella otoksia kissoista, aika onnistuneita jopa. Mutta silloinen Fuji imi paristoja siihen malliin, että kahdesti päivässä sai vaihtaa uudet vaikkei mitenkään taukoamatta räpsinyt. Ei tuntunut kovin käytännölliseltä - lisäksi muistelen että kuvien siirtäminen tietokoneelle oli aikana ennen USB-liittimiä joltisenkin työn takana.




No, nämä vuoden -09 Cybershot-otokset kertovan minun viettäneen leppoisaa elämää, mutta rauhallisen pinnan alla myllersi: olin muuttamassa Helsinkiin, olin astumassa kaikesta tutusta tyhjän päälle. Olen tallentanut yksityiskohtia asioista jotka ovat katoamassa, valot ja varjot ovat kirkkaita. Olen uskotellut olevani pyrkimyksissäni selkeä, tavoitteitteni olevan kirkkaita ja johdonmukaisia. Mutta tytär, vuonna 2009 kaksivuotias, näkyy hänkin joko auringon ylivalottamana tai lavasteiden osin kätkemänä. Kissat ovat omana itsenään, ja kahvikupit.





1.2.18

Joku ihminen roikkui taivaalta

Olen tässä ollut rapiat puoli vuorokautta palkintoehdokkaana. Kyllä mykertää. Pistää ihmisen nöyräksi, mutta ihan pikkuisen rohkenen ylpeäkin olla. Otin kirjan äsken hyllystä. Selailin sitä, ensi kerran kuukausiin. Katselin tekstiä jonka kirjoittamisesta on jo aikaa. Vuosi sitten tahkottiin viimeisiä oikolukuja kustantajan toimitiloissa iltakahdeksaan. Silloin oli lievää epätoivoa ilmassa, mutta ehkä sellainen kuuluu asiaan. Nyt kun on samassa ehdokaslistassa kuin David Mitchell!!! on jotenkin sellainen olo että kaikki se kaaos ja konkretia, työ ja tuska, ilo ja raivo, kaikki se - - no, ei se saakeli turhaa ollut. Johonkinhan tässä tähdätään, ja jos ei nyt palkintoihin sentään, noin lähtökohtana, niin on se ehdokkuus mukava tunne silti. Mutta nyt jo vähän nolottaa tämmöinen avautuminen. Nooh, keittelen kahvia. Juhlasorttia. Huomennakaan tartte herätä aikaisin kun lakkoillaan.

30.1.18

Syyskuu 1993

Vielä seiskaluokalla kirjoittelin päiväkirjaani pohdintoja siitä mahtaisiko sekin yksi luokan tytöistä tykätä minusta. Nyt olen lukion tokalla, ja missä ajatukseni ovat? Fiktiossa. Entistä laajempia maailmoja tarjoamissa Pc-peleissä, joista sellaiset kuin Dune 2 ja Civilization toimivat pikemminkin kuin peleinä, jonkinlaisina mielikuvituskatalyytteinä käynnistäen vaihtoehtoisia maailmoja, skenaarioita, henkilöitäkin. Tarinoita. En tiedä luenko paljoakaan - viimeinen kirja jonka vuoden 1993 aikana merkkaan vihkoon luetuksi, on elokuussa loppuun saamani Stephen Kingin Se. Käyn kavereiden kanssa leffoissa, katson televisiostakin varmaan lähinnä elokuvia (mitä sarjoja tuolloin tulee muuta kuin Simpsonit?) mutta loppujen lopuksi hukun ennen kaikkea oman pään sisältä kumpuavaan fiktioon. Kirjoitan tarinoita jotka alkavat ja loppuvat ennen kuin koskaan pääsevät minnekään, tallennan Civilizationissa aikaansaamiani vaihtoehtomaailmoja diskettien täydeltä, vielä toisinaan saapuu jostain päin Eurooppaa iso läjä diskettejä kuusneloselle; kokoelmaani kartuttavia vanhoja pelejä ja demoja lähinnä - kuusnelosharrastukseni on taantunut keräilijäasteelle. Vai onko se taantumista, kenties kultivoitumista?

Ja vaikka maailmani tuntuu rajoittuneemmalta kuin aikoihin, tunnen toisaalta myös kuuluvani joukkoon tiiviimmin kuin aikoihin. Juurikin tämän lukion kakkosvuoden aikana meidän luokkaamme kehittyy tiivis omanlaistaan sanallista absurdihuumoria viljelevä porukkamme, jossa on hyvä henki ja joka saa aikaan sen, ettei aamuisin kauheasti jurpi lähteä kouluun. Oppituntien aikana piirtelen vihkoihini mikroskooppisen pientä maisemataidetta, kuolevia tikku-ukkoja ja pentagrammeja. Pelaamme ristinollaa niillä tunneilla joiden opettaja on tarpeeksi tympääntynyt välittääkseen. Kauhean vähän on mitään huolia tai stressiä, lukion läksytaakan hoitaminenkin on toiseen vuoteen mennesä jo muuttunut rutiiniksi. Mutta päiväkirjaan en kirjoittele enää mitään. Ei ole huolia tytöistä, ei koulusta, ei töistä tai muusta. Näpyttelen fiktioitani. Kehittelen maailmoja.

23.1.18

Elokuu 1993

Lukion toinen vuosi alkaa. Me kakkoset siirrymme viimeiseksi kahdeksi vuodeksi käytävän päätyluokkaan, lukion isoimpaan tilaan. Sen takaseinällä sijaitsee lukion minikokoinen kirjasto, jonka eteen sitten itsenikin asemoin suurimmaksi osaksi tätä kahta vuotta. Osasyy tähän paikanvaihdokseen on se, että saamme joitakin uusia oppilaita, kun muutama edellisvuotinen kakkonen päättää ottaa vuoden uusiksi, ja onneksi näin käy - lisätilan tarpeesta meille langennut kirjastohuone on jokseenkin viihdyttävä. Tämä on se paikka jonka muistan kun muistelen lukiota, joka on täten tiivistynyt niiksi kahdeksi viimeiseksi vuodeksi. On totisesti kuin muistissa olisi juuri tällä kohtaa taitos: lukion ensimmäinen vuosi tuntuu enää sumealta yläasteen jatkeelta, mutta kakkosluokasta asti kaikki on kirkkaammin taltioituneina kuvina, ehkä vähän kolmannen polven VHS-kopion tavoin värisevänä, mutta kuitenkin tunnistettavana, siinä on jo jotain samaa kuin allekirjoittaneessa on vuonna 2018, ja ehkä tämä on vain perspektiiviharha, mutta huojentava silti. Ettei kaikki sentään ajan kuluessa muutu toiseksi, vaikka melkein kaikki kuitenkin.

Huomaan nyt kirjoittaessani, että käytävän päässä sijaitseva luokkamme herättää mielleyhtymiä moneen suuntaan. Esimerkiksi kouluvuosiini: kaikki neljä luokkahuonetta joissa ala-asteen kuusi vuottani vietin, olivat oman käytävänsä päässä. Samoin kotiluokkamme yläasteella. Entä erilaiset väliaikaiset majoitustilat? Taannoinen ysiluokan leirikoulun asuinhuoneeni oli käytävän viimeinen huone, ja kun muutaman vuoden kuluttua astun armeijan harmaisiin, käy samoin: olen aakkosten alkupäässä ja päädyn patterimme kotikäytävän ensimmäiseen huoneeseen. Kun asun vuoden kansanopistolla, minun huoneeni on ensimmäinen joka tulee vastaan kun asuinkerroksen portaat on noussut.

Tämä kaikki herättää kysymyksen. Onko alitajuinen hakeutumiseni nurkkiin ja päätytiloihin syntynyt tästä hallitsemattomasta ajautumisesta reuna-alueille vai olenko onnistunut vaikuttamaan sijaintiini siihen tietoisesti pyrkimättä? Viimeiset seitsemän vuotta olen asunut kerrostalon ylimmässä kerroksessa, asunnossa jonka ovi on käytävän perällä, erillään kaikista muista, ainoana ovena sillä seinällä.

En tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa.

20.1.18

Kesäkuu - Heinäkuu 1993

Lukion ensimmäinen vuosi päättyy menestyksekkäästi, kun saan kevättodistukseen englannista kympin; saavutus, joka on viimeksi onnistunut ala-asteella. Siinä ei äidinkielen seiska paljon haittaa - totta puhuen millekään muulle numerolle (jotka vaihtelivat vitosesta kasiin) en varmaan uhraa ajatustakaan. Englannin tavoite oli saavutettu, se riitti, pakkasin kirjat kaappiin ja aloitin kesäloman. Joka alkoi tietenkin aika vahvasti uuden tietokoneen merkeissä. Heti kesäkuun alussa Raisa on viikon Kuopiossa, vanhemmat töissä - minulla on päivät aikaa pelata ja kirjoittaa, tosin painotus on vahvasti pelaamisessa. Tekstejä syntyy tasaisen hitaasti. Mielenkiinto niitä kohtaan hiipuu kesän aikana samalla kun hankin koneeseen äänikortin ja pelaaminen pääsee ihan tosissaan vauhtiin. Legend of Myra, Stunts, Civilization... Vierähtäähän siinä kesä. Lukemaan ehdin sen verran, että helmikuusta asti tahkoamani Sormusten herra pääsee viimein loppuun, ja on vaikuttava teos totta kai. Mutta ei alkuunkaan niin vaikuttava kuin Musta torni, jonka kakkososan luin heti sen ilmestyttyä toukokuussa, ja joka on nyt entistä korkeammalla kaikkien aikojen kirjojeni listalla. Lisää Kingiä tulee ahmittua loman kuluessa: ensin hieno Doloreksen tunnustus kesäkuussa, sitten heinä-elokuussa Se, joka on vallan räjäyttävä kokemus (ja toimi yhä vuonna 2017, kun sen uskalsin viimein uudelleenlukea).

Heinäkuun aikana käynemme jossain Pohjois-Suomessa ja/tai Norjassa lomalla, kuten tavaksi on tullut, ja todennäköisesti olen ainakin joitakin päiviä kirjastolla hommissa, vaikka mitään pitkää kesätyötä en olekaan hankkkinut. Tiedä olisiko sellaista mistään saanutkaan - lama rusikoi Suomenmaata nyt täysillä, ja heinäkuussa työttömien määrä ampaisee uusiin ennätyslukemiin. Mutta väliäkö sillä minulle. Vielä tämänikäisenäkin kesät ovat pitkiä, ja vaikka lapsuudesta moni asia on muuttunut, moni kesäperinne myös säilyy ennallaan: Raisan kanssa piirrellään sarjakuvia ja koiran kanssa tehdään niin pitkiä lenkkejä kuin nyt kuusivuotiaan bassetin kanssa voi - lähinnä siis maleksitaan kemikaalintuoksuisten hiekkateiden reunoilla (en tiedä mitä se tökötti on mitä niille kesäisin ruiskutetaan pölyämistä vastaan, mutta muistan yhä sen pistävän hajun) kun Lupsi mönkii ojanpohjalla nenä maassa kiinni. Elämä on aika helppoa, loppujen lopuksi.




12.1.18

Toukokuu 1993

Puhelin soi helteisenä toukokuun puolivälin iltana. Todennäköisesti näpertelen jotain vielä uuden tietokoneeni kanssa, tai mistä sen tietää vaikka läksyjäkin väsäisin. Olen joka tapauksessa kotona itsekseni, isä leikkaa nurmikkoa, äiti ja Raisa ovat jossain muualla. Vastaan, ja heti kun kuulen enon äänen tiedän mitä asia koskee: mummu on nukkunut pois. Kuluneet viikot ovat menneet valmistautuessa tähän. En oikeastaan tiedä mitä lopulta tapahtui. Elämänlanka päättyi, paljon nähnyt ja kokenut ihminen ei enää jaksanut. Äidinäiti oli isovanhemmistani ainoa jota en koskaan nähnyt kiukkuisena, harmistuneena tai ärtyneenä edes. Hän oli uskomattoman positiivinen, vaikka köyhissä oloissa eli koko ikänsä. Sai kuusi lasta sotavuosien molemmin puolin, piti kotona sikoja ja vuohia vielä 70-luvun alussa, teki käsitöitä aina kun kykeni. Lapsenlapsia oli paljon, ja aina heidän jutuilleen riitti aikaa, vaikkei mummu juuri meidän touhuihimme muuten osallistunut. Vielä kun asui kotonaan, löytyi häneltä lapsille aina herkkuja kaapista. Mummu oli sellainen isoäidin perikuva, klassinen mummu, monin tavoin täydellinen.

Hautajaisista muistan että oli kaunis päivä, melkein jo kesä. Kaikki paikalla olevat ihmiset enemmän tai vähemmän hysteerisiä tai vereslihalla; sukua koossa pitävä voima oli poissa. Vaikka nämä olivat jo kolmannet isovanhemman hautajaiset minulle, näissä oli jotain kauheampaa kuin niissä viisi vuotta sitten peräkkäin olleissa isoisien muistotilaisuuksissa. Tuntui että ihmisiä sattui enemmän. Tai kukaties olin nyt viisi vuotta vanhempana itse enemmän kartalla siitä mistä oli kyse. Yksitoistavuotiaalle tieto kuolemasta on ensishokki jonka jälkeen elämä jatkuu, kuusitoistavuotias sen sijaan ei lamaannu, mutta ajan myötä ymmärrys tapahtuneesta juurtuu syvään.

Vielä kohtuullisen rauhallisten hautajaisten jälkeen mummun perunkirjoitus ja omaisuudenjako menivät riitelyksi, mutta mikäs ihme se, kun toisin kuin äitinsä, sisarukset ovat kaikki enemmän tai vähemmän tulisieluisia jokainen. Ehkä ovat tulleet isäänsä, jota itse en koskaan kunnolla tuntenut. Kuinka paljon sitten sukulaisiaan lopulta voikaan tuntea, sitä voi miettiä. Äidin puolen suku on ollut minulle kuitenkin aina läheisempi, mutta nyt se jotenkin hajoaa, ajautuu ikään kuin pitkäkestoiseen sekavuuden tilaan josta palautuu vain hiljalleen vuosien kuluessa johonkin vähän entisenkaltaiseen. Mutta niinhän sen kai kuuluukin mennä. Jokaiselle tärkeän ihmisen poismenon pitää näkyä. Sen kuuluu aiheuttaa järistyksiä, muutoksia maailmankuvaan ja arkeen.


9.1.18

Huhtikuu 1993

Kevät koittaa, tietotekninen olemukseni uudistuu. Commodore sysäytyy tylysti syrjään kun huoneeseeni kannetaan PC-kone mallia IBM Ps/1. Eikä ihan mikään mopo masiinaksi olekaan: 25 megahertsin prosessori, 4 megaa muistia, jopa 80 megan kovalevy. Kirjoitan tästä päiväkirjaani vasta reilun viikon kuluttua; sen verran täpinöissä olen uudesta laitteesta etten aiemmin ehdi. Jo hyvän aikaa PC-maailmassa pyörineen Jussin kautta on heti läjäpäin kopsattuja pelejä tarjolla, ensimmäisten joukossa, muistelen, ainakin Boulder Dash -klooni Legend of Myra, Cthulhu-seikkailu Alone in the Dark ja parhaana kaikista hillitön ralliajelu Stunts. Mutta vaikka nämä isot ja erilaiset pelit kiinnostavatkin ihan eri tavalla kuin kuusnepapelit enää vuosiin, on uuden koneen suurin hohdokkuus sittenkin muualla. Parasta on näpertely. Hiplailen hiirennamiskoja, klikkailen auki Windowsin valikoita, askartelen jotain Paintilla ja Notepadilla. Ja tietenkin, koska Windows on vain sokerikuorrutus sen koneen varsinaisen käyttöjärjestelmän yllä, otan haltuun DOSsin. Ah, muistanpa vieläkin sen puhelinluettelon paksuisen DOS 6.0 -käyttöoppaan, joka IBM:n mukana tuli. Se on edelleen kesämökin komerossa memorabiliana tallessa. En sitä kauheasti lukenut sen jälkeen kun olin peruskäskyt ottanut haltuun. Olen edelleen sitä mieltä että DOS on paras ja selkein käyttöjärjestelmä koskaan. Kun kirjoitti mitä halusi, tiesi mitä sai.

Kirjoittaminen toimiikin aasinsiltana siihen mitä olin vanhemmilleni luvannut tietokoneella pelaamisen sijasta tekeväni (kun en etukäteen osannut aavistaa miten houkuttelevia ne pelit ovatkaan... varsinkin sen jälkeen kun kesällä ostan Jussilta vanhan Soundblaster-äänikortin), eli kirjoittamiseen. Aloittelen seuraavien kuukausien kuluessa Microsoft Works 2.0:lla tekstin toisensa jälkeen, harpon niiden välillä fiiliksestä riippuen saamatta tietenkään mitään valmista (paitsi novellin otsikolla "Herra Virtanen"; melko hauska psykiatrin ja potilaan välinen yllärikäännelopulla varustettu kauhuvivahteinen dialogi), mutta jos nyt neljännesvuosisata myöhemmin noita tekstejä otsa kurtussa kirjoittavalle teinille voisin jotain sanoa, sanoisin vain että anna mennä. Ideoita, ajatuksia, henkilöitä ja tarinoita pursuaa jo tässä vaiheessa esiin hengästyttävänä ryöppynä. Kielenhuoltoa kaivataan - esimerkiksi sellaiset perusasiat kuin välimerkkien jälkeen lisätyt välilyönnit puuttuvat.Mikä saa tekstin näyttämään hieman kummalliselta,kuten havainnette.

Mutta totisesti. Näihin muutamiin tekstinalkuihin mahtuu maailmasta toiseen syöksymisiä, alien-invaasioita, kuolemaansa aseet laulaen rynnistäviä sotilaita, omakotitalojen rakenteissa asuvia mutanttihyönteisyhdyskuntia, eeppinen ulottuvuuksien välinen "ajan museo", päättymätön vankilaulottuvuus, häkellyttävästi videochattia muistuttava orwelliaaninen valvontajärjestelmä ja mitä kaikkea. En tiedä mistä nuo kaikki ovat lähtöisin. Suodatan 16 vuoden aikana sisäistämääni populaarikulttuuria kai. Lukuisista aloituksista huolimatta on yksi teksti, joka on ikäänkuin se pääasiallinen projekti. Nimetön romaani, joka alkaa lauseella "Don Rodrigusesilla oli ongelma". Sitä jatkan pisimpään, ja kauimmin, ja aloitanpa sen vielä joskus vuoden 2000 tienoilla uusiksikin mielestäni teknisesti paremmin siihen silloin kykenevänä, mutta ei se silti koskaan valmistu. Vivahteita siitä on kuitenkin säilynyt nyt kovalevyllä olevaan valmiiseen romaanikäsikseen asti. Elämäkertakirjoittajani voi sitten joskus todeta että tuo ensimmäinen romaanikäsikseni on se mitä kirjoitan koko elämäni ajan, eikä hän olekaan ihan väärässä.

Isovanhemmistani äidinäiti on asunut jo monta vuotta vanhainkodissa, hyvävointisena muuten, mutta osittain liikkumiskykynsä menettäneenä. Olen käynyt häntä katsomassa säännöllisesti ja ennen etäiseksi jäänyt ihminen on tullut vasta nyt kunnolla tutuksi. Yhtäkkiä kevään aikana mummun olemus muuttuu. Siihen asti niin iloinen ja olosuhteista huolimatta (vanhainkoti ei ole ympäristönä järin inspiroiva, minkä mummu on monesti naureskellen meille huomioinut) tarkasti maailman tapahtumia seuraava ihminen muuttuu pelokkaaksi. Hän alkaa kertoilla meille oudoista kokemuksistaan, joista yksi on jäänyt minulle erityisen tarkasti mieleen: hän haluaa meidän kysyvän henkilökunnalta miksi hänen huoneessaan käy niin paljon edesmenneitä sukulaisia sängyn äärellä öisin seisomassa. Katsomassa häntä, puhumatta. Mummu kertoo että tämä on pelottavaa ja hän toivoisi sen loppuvan. Voin uskoa. Olen koko ikäni tuntenut äidinäidin isovanhemmistani voimakastahtoisimpana ja maanläheisimpänä, ja tämä muutos on jotenkin kammottavan nopea ja raju. Tekisi mieli sanoa mummulle jotain lohduttavaa, mutta miten siihen minunlaiseni kykenisi, kun tämän omat lapsetkin ovat lähinnä hämmentyneitä näiden tarinoiden äärellä. Aavistus tulevasta leijuu raskaana ilmassa.

6.1.18

Menetät tuhat heittovuoroa

Teen kyllä vielä kattavammankin vuosikatsauksen, mutta eriytän tällä kertaa omaksi osiokseen lautapelit, jotka jo viime vuoden sadonkorjuussa olivat kovasti nostamassa noppaista päätään esiin. Ovatpa totisesti nousseet ihan uudella tavalla ajanvietteeksi nämä pelit kiitos lähinnä kahden seikan: Helsingin kirjastolaitoksen järisyttävän monipuolisen valikoiman, ja sen että oma jälkikasvu alkaa olla haastavaa peliseuraa ja, onneksi, varsin kiinnostunut lautapeleistä itsekin. No, jonkin verran sentään ikäisessänikin seurassa tuli vuoden mittaan otettua matsia. Mutta vuosi sitten varovasti kehumani nettipeluupaikka Boardgamearena piti kesällä jättää - viihdyttävä kuin mikä, mutta imaisi liikaa aikaa.

Ajattelin listata tähän kaikki vuoden aikana (ja vuosi on nyt vähän laajennettu käsite - alkaen syksystä 2016, jolloin Töölön kirjaston pelihylly ensi kerran räjähti kunnolla tietoisuuteemme) ensitutustutut pelit, jaoteltuna suunnilleen viihdyttävyysasteensa mukaan. Katsotaan jaksanko. Hirvittää jo etukäteen tällaiset mammuttipäivitykset. Ihan muistuu mieleen joku 2006. Kun vielä eli blogaten ja jaksoi aina vaan.




Viiden tähden pelit:

Carcassonne: Etelämeri
Se alkuperäinen Carcassonne on ensimmäisiä moderneja lautapelejä joita pelasin, joskus vuoden 2005 tienoilla Turussa, arvelen, eikä ole juuri vanhentunut - edelleen sen maisemanrakentelu ja laattojenasettelu jaksaa viehättää; ihan kaikkien aikojen suosikkipelieni kärjen tuntumaahan iso C hiplailee. Mutta myönnettävä on, että pelin pisteytys ei ole kaikkien selkein, tai loogisin edes. Monista sääntöjä eri tavoin virittelevistä uudisversioista tämä Etelämeri on niitä harvoja joita olen kokeillut, ja piru vie että se laittaa onnistuneen kierteen vanhaan klassikkoon. Peliä on virtaviivaistettu ja nopeutettu oikein huolella, sekava pisteytys on yhtäkkiä mitä yksinkertaisin ymmärtää, ja kun pelaajalla on vain kolme työläistä käytössä (heitä saa tosin tällä kertaa myös poimia laudalta halutessaan pois), ovat kaikki siirrot jotenkin tärkeämpiä kuin aiemmin. Nopea, viihdyttävä ja Carcassonne-tyyliin oikein näyttävä peli, jota tällä hetkellä pelaan mieluummin kuin sitä alkuperäistä, ainakin kun on jonkin verran uutuudenviehätystä yhä.

Fungi
Etsin joululahjaksi taktista kahden hengen korttipeliä, ja nettiarvioiden perusteella päädyin tähän sieniaiheiseen (mikä aihe ei muuten minua sienifanina häirinnyt laisinkaan). Osuipa taas kerran valinta oikeaan kohteeseen, kun tytär vasta muutaman kerran pelattuaan nimesi tämän kaikkien aikojen suosikkipelikseen. Pakko myöntää: pidän itsekin kovasti. Sienenkeruumatka kuulostaa oudolta aiheelta pelille, mutta pakankeruutahan tässä vajaan kolmen vartin mittaisessa korttienläiskinnässä harjoitetaan. Tempo on rauhallinen, mutta pöydällä olevan pakan pienentyessä alkavat hermot kiristyä kun niitä kokkaamiseen vaadittavia paistinpannuja ei vaan näy ja kädessä olisi kaksi huhtasientä mutta missä se kolmas... Oivallinen tarpeiden ja uhrausten tasapainottamisen fiilis on tässä vahvana, ja voitto voi olla pienestä mutta harkitusta ratkaisusta kiinni. Voimallisten tunteiden peli kertakaikkiaan.

Karuba
Tästä jo vuosi sitten kirjoitinkin, joten ei nyt pitkää epistolaa. On alkuhuuman jälkeen meillä vähän jäänyt muiden varjoon, mutta edelleen pirun viihdyttävä aina kun otetaan esille. Tuossa vuodenvaihteessa sain tilaisuuden ottaa aikuispelaajan kanssa matsia tässä ja siitä kehittyikin varsin verinen taistelu jossa uutta erää otettiin yhä ja yhä vaan. Mahtavaa!

Patchwork
Uwe Rosenberg tunnetaan parhaiten kohtuullisen raskaista peleistään nykyään (ja siitä papupelistä...), mutta mies on monipuolisempi kuin miltä äkkiä katsoen näyttää, ja tämä varsin yksinkertainen kahden hengen tilkkutäkkipeli on ehdottomasti paras pelaamani Rosenberg (ainoa myös, mutta ehkä tilanne joskus muuttuu...). Ensimmäiset pelikerrat menivät vähän ohi miettien että tässäkö tämä, mutta kun pisteiden keruun ja laudalla etenemisen välisen tasapainottelun idean sisäisti, tästä löytyi ihan uusia tasoja. Mahtavan nerokas konsepti, jota ei visuaalinen kauneus lainkaan haittaa. Jotkut netissä valittelevat ettei tilkkutäkin pelaaminen ole kovin hohdokasta, mutta voittaa minun nähdäkseni iänikuiset keskiaikaiset eurooppalaiskaupungit mennen tullen. Tässäkin pelissä on sitä vahvaa "kerta vielä"-fiilistä.


Tokaido
Vähän varoen tämän nostan viiden tähden kategoriaan, mutta menköön nyt - jos ei muuten niin lisäpiste pelin kertakaikkisen kauniista ulkoasusta. Tätä tuli pelattua Boardgamearenalla enemmän kuin oli tervettä, ja kun tuossa joulun alla löytyi kirjastosta niin olihan live-versiotakin kokeiltava. Toimii kyllä! Tytärkin Japani-fanina tykkää. Moni on Tokaidoa kritisoinut sen suoraviivaisuudesta - yleinen moite on, ettei pelaajalla ole vuorollaan kuin yksi ilmiselvä vaihtoehto joka suorittaa, ja että peli on täten suoraviivainen, jopa vallan valinnaton. Enpä tiedä... sen verran monta peliä on nyt takana sekä virtuaalisesti että pahvisesti, että olen huomannut voittoon johtavan selkeästi erilaisia taktiikoita. Taidosta siinä vain on kuulkaa kyse. Idea tässä zeniläisessä pelissä on kulkea halki Japanin maaseudun matkasta nauttien ja ihmisiä kohdaten. Ei taisteluita, mikä miellyttävänä poikkeuksena mainittakoon. Oikein mukava elämys, hyvin erilainen kuin suurin osa nykyisistä lautapeleistä.


Neljän tähden pelit:

0-9
Laajimman, ihan vaan "hyvien" pelien kategorian avaa tämä vähän hankalasti nimetty laattojenasettelupeli, joka saa pisteet olemalla maailmanhistorian nopeimmin aloitettava lautapeli: avaa laatikon kansi ja ala pelata. Palat otetaan ulos boksista vasta pelin kuluessa - aina tiettyä numeroa esittävä palanen kerrallaan, jokainen pelaaja saman numeron samaan aikaan, ja näitä pitää sitten pinota päällekkäin tai vierekkäin ilman että väliin jää koloja. Korkeimmalle päässyt kerää pisteet. Kuulostaa hölmöltä, mutta positiiviset arviot saivat tämän lainaamaan, ja olipa mainion viihdyttävä pikapeli kyllä. Otettiin kolmen hengen matsiakin tässä, mikä ei vienyt aikaa yhtään sitä normaalia kymmenminuuttista enempää, koska, Karuban tavoin, tässäkin kaikki pelaavat omaa peliään yhtä aikaa. Mukavaa kilpanäpertelyä. Tiedä sitten kuinka aikaa kestävä tämä omassa hyllyssä olisi.

Aavikon karavaanit
Reiner Knizia on ehdottomasti suosikkini modernien pelisuunnittelijoiden joukossa. Syyksi riittäisi ehkä jo pelkkä Battle Line, oma all-time suosikkini, mutta onneksi miehen nerokkaiden pelien joukko on laaja. Aavikon karavaanit (Through the Desert) taitaa olla yksi Reinerin tunnetuimmista töistä, ja sen kamelienasettelu heksagoniautiomaalle onkin, tyypilliseen Knizia-tapaan, näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävän aivojarasittavaa puuhaa. Joka vuorolla tuntuu olevan noin kymmenen ehdottoman välttämätöntä toimenpidettä tehtävänä, ja kun säännöt sallivat niitä vain kaksi... Siinä sitä on resurssien sijoittamisen pikakurssi parhaimmillaan. Näinkin leppoisan näköiseksi peliksi taistelu tilasta ja keitaista on armotonta. Olen pelannut tätä vain kahdestaan, joten en tiedä miten raadolliseksi tämä menee isommilla pelaajamäärillä, mutta ilmeisesti erittäin. Kuulostaa hyvältä, pitää joskus päästä kokeilemaan.

Camel Cup

Lisää kameleita. Joo, tiedän että tämän nimi on oikeasti Camel Up, mutta logo näyttää kannessa Camel Cupilta, ja olisi loogisempikin siten. Joten sillä nimellä peli meillä tunnetaan. Ja onpa tämä meillä ollutkin; taitaa olla vuoden aikana useimmin kirjastosta kotiin kannettu lautapeli. Kevyttä perhepeliviihdettähän tämä on, mutta kamelien kilpajuoksu on sympaattista hupia kaikessa kaoottisuudessaan, ja lyhyeksi peliksi tässä on yllättävän paljon tekemistä vedonlyönteineen. Ulkoasuunkin on panostettu: puiset kamelit ja iso nopanpyörityspyramidi ovat hienoja jo esineinä, ja kuvitus on lukuisine sarjakuvamaisine pelihahmoineen oivallinen. Pelkkää bonusta toki kaikki tällainen, mutta pidentää pelin käyttöikää kyllä. Tätäkin tulee yleensä otettua aina useampi matsi putkeen. Hölmö mutta huvittavuudessaan piristävä peli.

Dominion
Myös tästä olen jo sanani sanonut. Lainattiin kevät-kesällä pari kertaa peräkkäin ja pelattiin intensiivisesti, mutta ei ole nyt puoleen vuoteen meillä käynyt. Ehkä muita hyviä pelejä on vain tullut sen verran paljon vastaan ettei tähän ole ehtinyt palata, mutta mitenköhän olisi käynyt jos tämän olisin itselle ostanut niin kuin silloin tuumin? Pitää kyllä kohta taas kokeilla onko tämä yhä iskussa.

Hive
Tästäkin olen blogannut. Ihanan nerokas ötökkäpeli, uskomattoman yksinkertainen ja ajaton, kuin shakki, mutta sata kertaa parempi. Jäi vähän omassa suosiossani muiden taustalle kun hävisin koko ajan kaikille (mutinaa ja murinaa). Mutta ei tämän pelin tyylikkään ekonomista designia voi edelleenkään kuin ihailla.

Kingdomino
Tämä taisi voittaa sen maailman isoimman pelipalkinnon, Spiel des Jahresin. On ollut vasta kerran meillä kirjastosta lainassa, mutta osoittautui kerrassaan addiktoivaksi - tosin sillä ehdolla, että pelattiin kaksinpelissäkin kaikki pelin laatat mukaan ottavaa sääntömuunnosta; sillä pienemmällä määrällä oli turhan yksinkertainen. Mikä viittaa siihen, että tämä saattaa ajan kuluessa käydä itseään toistavaksi. Erittäin simppelihän tämä dominoa ja valtakunnankasvatusta yhdistävä peli on, mutta ilmeisesti sääntöjä monipuolistava Queendomino on askel oikeaan suuntaan, joten siihen haluan ehdottomasti tutustua. Mutta joo - on tämä kunkkukin hyvä peli, ja oikein nätti taas tämäkin. Niinhän monet nykypelit ovat.

Kodama
Tätä pelasin Tampereella kolmestaan ja teki sen verran kovan vaikutuksen, että ostin Turun kirjamessuilta pelikaupan osastolta tarjoushintaan itsellenikin. Tytär viehättyi sekä pelin teemasta että upeasta ulkoasusta kovasti, mutta korttien laajahko englanninkielinen tekstisisältö on jättänyt pelin meillä vielä vähän syrjään - olemme pelanneet vasta mukana tulevilla junior-säännöillä, joilla pääsee hyvin alkuun, mutta vasta sillä varsinaisella pakalla tämä puunkasvatuspeli pääsee oikeuksiinsa. Monia mielessä pidettäviä asioita joka kierroksella, kun oman puun käppyrät oksat kasvavat ja kiemurtelevat. Mainio, omaperäinen peli-idea ja mahdollistaa matemaattisesti orientoituneen henkilön murskavoitot muiden jäädessä ihmettelemään omia surkeita pisteitään (terveisiä vaan sinne Tampereelle...).

Taru sormusten herrasta: Kaksinkamppailu
Lisää Kniziaa. Harvinainen peli sikäli, että kahden pelaajan joukot - Sormuksen saattue tai Sauronin sotavoimat - ovat keskenään totaalisen erilaiset erilaisine ominaisuuksineen ja tavoitteineen. Ja juuri näiden toisistaan poikkeavien kykyjen yhteentörmäyksestä tämän pelin voima löytyy. Pimeyden puolella voittaminen on yleensä helpompaa, mutta voi sitä tunnetta kun hyvikset onnistuvat saamaan sormuksen Tuomiovuoren sisuksiin. Siinä melkein sauronilaisetkin herkeävät kyyneliin - niin majesteettinen tuo hetki on. Raskaasta temaattisuudestaan huolimatta Kaksinkamppailu on aika nopea ja helposti opittava peli, jonka laudallakin on vain muutama ruutu johon liikkua, mutta jossa pelaamista tuntuu silti riittävän. Suomenkielisessä versiossa tulee mukana lisäksi vaihtoehtoiset kortit, ilmeisesti vähän haastavampaa peliä ajatellen, mutta niihin emme ole vielä edes tutustuneet.

Yardmaster Express
Uutenavuotena tätä nopeaa junanrakentelupeliä tuli otettua useampi tusina erää. Lienee nopein koskaan pelaamani korttipeli: junaan laitetaan seitsemän vaunua, ja kun kaksi pelaajaa laittaa vuoron perään seitsemän korttia pöytään, voi miettiä kauanko siihen yhteen peliin menee. Mutta tästä nopeudesta huolimatta piinaavia hetkiä ja raastavia valintoja riittää. Hämmentävä peli: ei minkään näin pienen pitäisi aiheuttaa tällaista kyräilyä ja kyttäämistä. Mutta silti Yardmaster Express tässä onnistuu. Pelaajia voi olla maksimissaan viisi, jolloin pelin kestokin parista minuutista kasvanee. Tätä pitää ottaa pian muutama erä lisää.


Kolmen tähden pelit:

Castles of Mad King Ludwig
Olen pelannut vasta kahdesti, joten siksi suhtautuminen vielä vähän epävarma - tuntuu etten ihan täysin ole sisäistänyt kaikkea mitä pelillä on tarjota. Pisteytysmetodi varsinkin sai vielä toisen pelin jälkeenkin pään pyörälle, mutta kyllä tässä on runsaasti potentiaalia neljän tähden peliksi. Linnanrakentelu mitä hulluimmista huoneista on viihdyttävää puuhaa, mutta tässä on niin paljon muutakin rahatilanteen tarkkailusta alkaen mukana, että, kuten sanottu, päässä pyörii. Mutta ehkä sekin sopii pelin teemaan.

Imhotep
Tässä on peli, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin pidin. Pari kertaa tämä on meillä kirjastosta ollut, ja ihan viihdyttävä pelihän tässä on kyseessä... mutta tuntuu että pitäisi pelata enemmän aikuisseurassa. Kymmenvuotiaalle tämä muinaisen Egyptin kivenhakkuutyömaille sijoittuva peli on vähän armoton: tajusin itsekin muutaman pelin jälkeen, miten tässä on oikeastaan vain toista pelaajaa säälittä lyöviä siirtoja tehtävänä; jokainen omaa pistesaldoa edistävä siirto on mäjäytys vasten kanssapelaajan tavoitteita. Pirun tyylikäs peli kyllä isoine puukuutioineen, ja ehkä erilaisessa peliseurassa voisi olla kovempikin hitti. Pitää joskus kokeilla.

King of Tokyo
Tästä Yatzy-variaatosta me ihan tykkäsimme, mutta oli todettava että kokemus jäi kahdella pelaajalla puolitiehen. Sääntöjen mukaan tämä on mahdollinen minimimäärä, mutta kamoon: nopeasti kävi selväksi että kunnon haaste täten pelatessa jää puuttumaan. Isot monsterit mätkimässä toisiaan Tokiossa on mainio teema, ja tämäkin on hyvän näköinen peli, mutta kyllä tämä vaatisi monta pelaajaa kurmottamassa toisiaan. Kahden hengen matsissa ei ole hengenvaaraa eikä jännitettä.

Stone Age
Taisi olla ihan ensimmäisiä pelejä mitä tuolta kirjastosta kotiin kannettiin, ja teki kovan vaikutuksen aluksi, mutta kun on ollut pari kertaa tämän jälkeenkin lainassa, on osoittautunut vähän jo pitkäpiimäiseksi. Ehkä tämän pisteidenkeruun pahin ongelma onkin juuri pituus: peli jatkuu ihan liian pitkään ja lopulta hyvin samanlaisena toistuvat vuorot alkavat puuduttaa. Ensimmäiset puoli tuntia jännite säilyy. Sitten alkaa mielenkiinto lipsua. Todella kaunis pelilauta ja hurmaavat puiset resurssipalikat ovat plussaa.


Kahden tähden pelit

Crystal Caves: Kristallikaivos
Houkuttavan näköinen peli kaivoslaattoineen ja Tetris-henkisine jalokivipalasineen, mutta osoittautui pelinä aika sudeksi. Liian helppo ja haasteeton, jotenkin hengetön. Ensimmäisen illan ajan tämä viehätti, sen jälkeen ei oikein jaksettu enää kaivostoiminnan pariin palata.

Otrio
Hauskan näköinen jättikokoinen laatikko lähti kokeilumielessä mukaan kirjastosta, olipa ansaitusta Mensa-palkinnostakin lätkäisty tarra kanteen. Mutta lopulta tämä oli vain glorifioitu ristinolla. Hieno suurikokoinen puinen lauta kyllä, mutta yhden illan jälkeen tämä kävi tylsäksi kuin puhelinluettelo kun kaikki mahdolliset voittovariaatiot oli käyty läpi. Hohhoijaa.




Ja siinä ne. Totta kai vuoden aikana tuli vanhoja suosikkejakin pelattua, kuten Talismania (vähintään yksi useamman tunnin matsi pitää joka vuosi ottaa), ja olipa myös Ingenious (Knizia, tietty) ahkerasti kuvioissa mukana. Pitkästä aikaa myös Battle Line, tuo kaikkien aikojen suosikkini, josta pitäisi kyllä ihan oma päivityksin joskus väsätä. Yllättävästi viime vuoden kuluessa muutamia ikiwanhojakin pelejä nousi kammioiden kätköistä esiin, kuten Cluedo vuosi sitten ja Heitä sikaa kesällä. Kyllä kelpasivat.