11.11.18

Törmäillään kun kohdataan

Olen tänään tiskannut, imuroinut, pyykännyt ja laittanut ruokaa. Tällä välin naapuri on keskittynyt paiskomaan ovea. Pauke tutisutti taloa, istuin alas ja juttelin kissalle: katsohan, meillä on täällä tällainen juttu kuin sovitut rajat. Sovittuja rajoja ei saisi ylittää.

Kissa katsoi minua kuin lajitoveriaan. Se ei kissalta ole kohteliaisuus. Nousin, selasin hyllyä, luin kirjan, mittasin johdon pituuden, pian lamppu paloi. Kiipesin tuolille, totesin tilanteen: pimenneen lampun kanta ei edusta mitään standardia. No kuka valoa kaipaa.

Näin jälleen viime yönä unta siitä koulusta jossa kävin ala-asteeni ensimmäiset luokat. Asuin siellä, käytävän perimmäisessä luokassa, ainoana ihmisenä rakennuksessa. Oli yö ja pimeää, katselin ilotulitusta ikkunasta. Hyllyt olivat täynnä lautapelejä.

Eilen olin Tampereella, tänään tuntuu että siitä on jo kauan. Jos vain pysähtyisi paikalleen tekemättä mitään, harva huomaisi. Tiedän kokemuksesta.

31.10.18

Ikänäkö

Tänään on nuorena edesmenneen isosiskoni syntymäpäivä. Ihmisiä jotka muistavat hänet on vuosi vuodelta vähemmän, mutta niin kai se menee. Niitäkin on enää kourallinen jotka muistavat millainen itse olen ollut lapsena. On valokuvia ja talteen kirjattuja anekdootteja, mutta mitä ne kenellekään kertovat?

Olen täällä viimeisten parin vuoden aikana takonut tekstiä elämäni ikävuosista yhdeksästä kahdeksaantoista, mutta tuntuu että kun tuossa taannoin pääsin vaiheissani ylioppilaskirjoituksiin asti, on ehkä hyvä hetki pistää tarinalle stoppi. Lukiolaispojan leppoisa lintukoto maalaiskunnassa on päättymässä. Työelämä ja armeija kutsuvat, ensimmäiset säröt ilmaantuvat ajatuksiin. Hän alkaa kirjoittaa. Hän rakastuu. Hän ostaa auton, löytää uusia ystäviä, muuttaa kaupunkiin. Hän aikuistuu, mistä toki moni saattaisi vielä tänäkin päivänä olla eri mieltä.

Siinä joka tapauksessa keskeiset.

No niin – totta puhuen jatkaisin tuota tarinaa ihan surutta muuten, mutta kirja on taas vienyt mennessään. Se on hyvä tunne. Muistuttaa ajasta jolloin ei tiennyt lukiko kukaan koskaan niitä tekstejä eikä sillä kauheasti ollut väliä – tekeminen oli tärkeintä.

Tytär oli tänään koulun jälkeen leiponut kavereiden kanssa muffinsseja. Iskällekin tuotiin kotiin tullessa maistiaisia. Kyllä muuten kelpasi.

24.10.18

Muista ruokkia kultakalat

Pitäisi olla aktiivinen ja energinen. Pitäisi tyrkyttää itseään ja markkinoida. Pitäisi olla kiinnostunut politiikasta ja ilmastosta. Pitäisi arvostaa saavuttajia, minkä lisäksi pitäisi kyllä itsekin koittaa vähän jotain saavuttaa. Pitäisi olla ajankohtainen. Pitäisi ottaa kantaa ja mielipiteitäkin pitäisi olla. Pitäisi sanoa mielipiteensä niin ettei kuulosta mielipiteeltä. Tai ettei ainakaan faktalta. Pitäisi nähdä kaikki arvokkaina. Pitäisi osata olla oikeaa mieltä aina oikeassa seurassa, eikä väärää aina, joka kerta. Pitäisi olla nuorekas. Pitäisi olla parisuhde, deittailla nyt jumaliste ainakin pitäisi. Pitäisi olla myöhään hereillä. Pitäisi seurata mediaa. Pitäisi uskoa maailman pelastuvan, kuulemma sitä pitäisi jostain syystä toivoakin. Pitäisi haluta olla osallinen, pitäisi puhaltaa yhteen hiileen, pitäisi olla hyvät fiilikset ja mukava. Pitäisi olla lammas auringossa, yhteisen hymistelyn laitumella. Pitäisi olla hyvä tyyppi. Pitäisi rakastaa, olla rakastettu, pitäisi jaksaa.

Mutku ei.

22.10.18

Mikä sinä olet sanomaan

Tiedättekö mikä rasittaa? No se kun on keski-ikäinen suomalaismies. Sitä on automaattisesti ikään kuin kävelevä keskiarvo. Joku sellainen jolla on kaikki suht hyvin, joku sellainen vähintään jolla on kaikki etuoikeudet. Ja sitten jos menee ja sanoo että asiat ovat huonosti, ottaako kukaan todesta? Ei tietenkään ota. Että kehtaakin olla muka päähänpotkittu, häpeäisi.

Mutta kun sisimmässään ei tunne olevansa keski-ikäinen suomalaismies vaan ihminen. Joka on joskus mennyt säröille eikä oikein koskaan parantunut. Eikä oikein tiedä mistä se särö on tullut, ja milloin, ja onko sillä sitten lopulta merkitystä mihinkään – yksilö on lopulta täysin yhdentekevä asia. Ja kun kaikki ovat niin pirun yksilöitä nykyään, niin se on oikeastaan aika huojentavaa: koko ihmiskunta on yhtä tyhjän kanssa.

Kävin eilen uudestaan Linnanmäellä ihailemassa valoviikkoja, tällä kertaa oli kamera mukana. Jotenkin pidin siitä että pimeältä taivaalta kuului kirkumista. No, muutaman onnistuneen valokuvankin sain. En tiedä mitä niilläkään teen mutta ovatpa olemassa. Hetkiä joita katsellessa voi myöhemmin kuluttaa uusia hetkiä, fraktaalin lailla ne kietoutuvat itsensä sisään.

Hetkien ketju. Loppuisipa jo pian. Mitään lisättävää siihen ei ole enää vuosiin ollut.



15.10.18

Valtiopäivät

Tarkoitus oli siirtää viime päivien aikana kertyneitä ruskakuvia kamerasta tietokoneelle. Tuli mieleen sitä ennen päivittää käyttöjärjestelmä – en tiedä mikä idea sekin oli, viikkokaudet sitä kuitenkin kone on jo huudellut. No sehän pirulainen ilmoitti että yksi pieni päivitys vie 45 minuuttia ihmisen elämästä. Turhautuneena harpoin ulos, kohti välkkyviä valoja... Ja mitä näin: Lintsillä väkeä kuin Senaatintorin jääkiekkojuhlissa. Kotoa lähtiessä olin ottanut mukaani olkalaukun, lähinnä siksi että siinä on heijastin – mutta keltaliivineiti huvipuiston portilla halusi silti laukkuun kurkata.

"Lompakko siellä vain on", sanoin. "Ja sekin tyhjä."

Huumorini ei sytyttänyt.

Vaeltelin tungoksessa aikani. Melkein kesäisen lämmin ilma miellytti, ja miljööhän on näillä Lintsin valoviikoilla aina mitä mieluisin. Mutta se väkimäärä...

Aiemmin tänään kohtasin kotikadullani katkeraa surua ulvovan taaperon, joka roikkui äitinsä käsipuolesta täydellisen lannistumisen muotoisena päätään roikottaen ja jalkojaan raahaten.

"Minä haluan kauniin lehden!" lapsi itki.

Äidin puheesta tulkitsin että tämä tarkoitti nimenomaan yhtä tiettyä kaunista lehteä.

"Ei me sitä enää löydetä", äiti yritti. "Se on kadonnut jo muitten lehtien joukkoon."

Tilanteessa kiteytyi jotain niin oleellista elämästä ettei se ole jättänyt minua rauhaan. Se kaunis lehti, kerran nähty, joukkoon katoava. Sen perään voi itkeä mutta koskaan sitä ei enää löydä. Ja vaikka sen olisi saanutkin mukaansa, se olisi hitaasti rapistunut pois.

Minut on kesän jälkeen täyttänyt kummallinen suru. Olen yrittänyt kätkeä sitä maaniseen kirjoittamiseen, mutta pelkään sen saavan minut kiinni. Sanat pitävät sen poissa, ja sanoja, niitähän on loputtomasti. Mutta päivät lyhenevät, ihminen väsyy, kirjoitus hidas
tuu

13.10.18

Katsoisin sinuunkin

Eilen bussissa matkalla Tampereelle kuuntelin keskustelua jossa mainittiin Simon Singhin kirja The Code Book. Kirjoitin nimen ylös; teos kuulosti mielenkiintoiselta. Linja-auto saapui määränpäähän. Kävelimme Ratinan kautta keskustaan ja divariin, jossa The Code Book olla nökötti melkein ovella vastassa vuonna -99 suomeksi julkaistuna laitoksena. Ostin pois ja hetken ajan olin varma että saavutan päivän mittaan kaiken.

En saavuttanut. Kivaa oli silti, mutta ainahan Tampereella. Paitsi ne ratikkatyömaat.

Viimeisten kahden viikon aikana olen nähnyt ihmisiä poikkeuksellisen paljon. Hirveästi olen kirjoittanutkin. Olen myös palannut jo kerran nuorena idealistina elättelemääni ajatukseen taiteen ja kaupallisuuden ristiriidasta: onko vain ostettavissa oleva taide hyväksyttyä taidetta? Tekeekö firman logo kirjan kannessa vasta kirjasta kirjan? Eikö voisi kuvitella olevan toisinkin – että todellista sanataidetta on vain yhtenä kappaleena olemassa oleva teksti?

En pääse yli pyrkimyksistäni pyyteettömyyteen. Tunnen kirjoittavani tällä hetkellä lähinnä itselleni.

Pari päivää sitten kävin heti aamusta valaisevan viestikeskustelun parisuhteista. Viimeisimmän yritykseni päättymisestä on pian kuusi vuotta. Tykkäisinhän minä jos olisi joku jonka kanssa jakaa arkea, mutta kaikki aiemmat suhteet ovat kaatuneet siihen että olen mikä olen, ja joka tapauksessa tämän ikäisenä sitä on jo hyväksynyt että eläkepäivät, jos nyt sen ikäiseksi selviän, kuluvat omissa oloissa. Ehkä se on hyvä; ei vaikuta siltä että tapani koteloitua omiin ajatuksiin olisi ainakaan iän myötä vähenemässä.

Mistä palaan taiteen olemukseen: kun on vain itsekseen, tuntuu jotenkin hirveän itsekeskeiseltä se että kirjoittaa vain itselleen. Mutta onko itsekeskeinenkään taide taidetta? Kenelle luova työ tehdään?

Voihan tietysti olla että laajempaakin yleisöä olisi. Kuka tietää, kuka enää jaksaa välittää.

9.10.18

Suuri läppärivertailu

Olen ollut pikapuoliin vuoden verran Apple-käyttäjä. Ihan hyvin me tullaan jo koneen kanssa juttuun; samanlaista symbioosia ei ole muodostunut kuin Windows-koneisiin, mutta sanotaan vaikka että me siedämme toisiamme hyvin. Juuri siihen tarkoitukseen Macbook on pirun toimiva kuin mihin sen hankinkin: kätevänkokoinen ja hyväakkuinen kirjoituskone. Kelpaahan tällä takoa, tätäkin päivitystä. Kävipä tuossa kuitenkin parisen viikkoa sitten niin, että vaatekomeron perälle viime muutossa sysättyä laatikkoa penkoessa löysin jämäkän Samsonite-salkun, joka sisälsi kaikkein ensimmäisen kannettavan tietokoneeni: kesällä 1998 ostamani Compaq Armadan. Piti kokeilla lähteekö 20 vuotta täyttänyt veteraani vielä käyntiin, ja lähtihän se. Ei kiukutellut edes. Mistä sitten idea tähän juttuun. Johan lukijat ovat kaivanneetkin jatkoa legendaarisille konevertailuilleni (toim huom: sellaisia ei ole ehkä koskaan ollut).

Eli lyhyesti:

Compaq Armada 1998 vs. MacBook Air 2017




Erä 1: Koko

Kuten missikisoissa, ovat konekisoissakin strategiset mitat mitä keskeisimmät. Tällä kertaa niissä ei ole kauheasti eroa: suljettuna Mac on mitoiltaan 32,5 x 23 cm, Compaq taas 30 x 23. Mutta paksuudessa mennäänkin sitten vähän eri lukemissa: Muhkeimmasta kohdastaan Mac on 1,7 senttiä paksu, mihin verrattuna Compaqin 5,5 senttiä on aika paljon. Ei ihme että tuolle on aikanaan tullut kantolaukkukin hankittua; Macciani kuljetan nykyään ihan vain arkipäiväiseen olkalaukkuuni (aikoinaan Lasipalatsin Globehopelta ostettu, tehty Ruotsin armeijan ylijäämävarusteista) heitettynä, mutta eihän tuo Compaq sovi mihinkään, ja kun kantamisiin päästiin, niin on painossakin eroa: vaa'alle asetettu Macbook saa viisarin heilahtamaan hädintuskin kiloon asti, mutta Compaq on sellaiset mukavat kolme ja puoli. Mikä tietenkin on säälittävä lukema kun vertaa Commodore 64:n kannettavaan malliin. Tuo SX-64 kun painoi aikoinaan noin 25 kiloa – mahtoi 80-luvun nörteillä olla habaa.

Silti: Macillä saisi ehkä hengiltä kärpäsen jos osuu hyvin, mutta Compaqilla voi varmuudella tyrmätä murtovarkaan. Asioilla on puolensa.

Erän yksi voittajaksi julistan silti Macbookin. Tykkään muhkeista jutuista, mutta kannettavuus vie tällä kertaa voiton.

Kuvassa Compaqin päälle asetettu Macbook. Päinvastaisesta asettelusta Mac ei todennäköisesti olisi selvinnyt.


Erä 2: Näyttö

Compaqin näyttö on aika pieni, olisin muistellut että on 14-tuumainen, mutta liekö sitäkään. Kovin himmeäkin ja vähän sumea. Mac sen sijaan on kirkas, kristallinterävä, mukavan laajakuvainen... No, ei kai tässä epäilyksiä ollutkaan; onhan nimenomaan näyttötekniikka se, missä kehitys on harpponut kiimaisen hirven lailla viimeisten parinkymmenen vuoden ajan. Toisaalta Compaqin näyttöä sormella tökkiessä saa aikaan hauskoja efektejä, ikään kuin pisaroita tippumassa vesivärityölle. Toisaalta en ole varma onko tämä välttämättä suositeltavaa. Tekstikäyttöön vanha näyttö on ihan ok, mutta siihen se melkein jääkin: kaikki liikkuva aiheuttaa jälkikuvan, joka hiljalleen hiipuu pois toiminnan ruudulla edetessä. Hivenen kamalan näköistä suoraan sanoen, ja esim. videon katsomista ei voisi kuvitellakaan.

Jepjep, Macbook voittaa tämän toisenkin erän.


Erä 3: Näppäimistö

Sisältäen myös tuon hiiripädin. Mutta siis Macin näppäimistöhän hohtelee pimeässä. Tarvitaanko muuta?



Okei okei. Kummankin koneen näppäintuntuma on hyvä. Olen itse asiassa aika yllättynyt siitä, miten kivasti iskussa Compaqin näppäimet yhä ovat; kone oli sentään ahkerassa käytössä kesästä 1998 aina kesään 2004 – mikä tarkoittaa että tämänkin blogin varhaisia päivityksiä on paljon sillä kirjoitettu. Itse ohjelmoitavat erilliset funktionäppäimet ovat Compaqissa mukava plussa, muistin yhä että siitä ensimmäisestä käynnistyy tekstinkäsittely, toisesta Netscape. Näiden toimintonäppäintensä myötä Compaq veisi voiton, mutta kun kerran päätin tuon hiiren sisällyttää samaan niin... Huh huh miten riipivän yliherkkä tuo vanha hiirilevy on. Kahden millin sormenliikahdus laatalla teleporttaa kursorin ajatusta nopeammin ruudun laidalta toiselle. Itse asiassa käytinkin vielä tämän Compaqin ajan perinteistä pöytähiirtä, vasta vuonna 2004 luovuin johdollisesta jyrsijästä silloin kuin Armadastakin.

Macin hiirilevy on ihan ok, joten tasapeliksi meni.


Erä 4: Käyttöjärjestelmä

No niin, asiaan. Compaqissa pyörii vanha kunnon Windows 95, ja hyvin pyöriikin, mutta mikä parasta, mukana on ihan vielä Windowsista irrallaan toimiva DOS. Olipas kyllä mukava vuosien jälkeen vaellella hakemistopuissa ja katsella .BAT-tiedostoja EDITillä ihan vain huvin vuoksi. Kyllä kyllä, olen sanonut sen ennenkin ja sanon taas: DOSsia paremmaksi ei käyttöjärjestelmä mene. Graafisista suosikkini on Windows XP – sen kykyä olla järkkymättä mistään on tullut vähän ikävä. Windows 95 täräytti siniruutua vähän väliä, ja onpa tämä Maccikin jo pariin kertaa kaatunut kolisten niin että ei ole resetointikaan meinannut auttaa. Mutta XP ei koskaan. 

Compaqin taustakuvana on varhaisella digikameralla ottamani potretti Aleksista, Mac tarjoaa satunnaisesti vaihtuvia luontokuvia.


Macin käyttöjärjestelmä on High Sierra tai joku sellainen, ja ihan ok systeemi lienee, joskaan en vielä vuoden käytön jälkeenkään ymmärrä millä logiikalla esim. hakemistojen ikkunat aukeavat, tai miksi tiedostot tallentuvat milloin mihinkin. Olen hyväksynyt sen että asiat ikään kuin tapahtuvat. Compaqia käyttäessä tietää tarkoin mitä tekee, miksi ja miten. Maccia käyttäessä ei tiedä.

Ylivoimainen voittaja: Compaq.


Erä 5: Käynnitys / sammutus

Macbook käynnistyy viitisentoista sekuntia. Ei kai sellaista voi 20 vuotta vanha kone päihittää? No ei tietenkään, mutta ei Compaqin minuutin ja 40 sekunnin ruksutus ole kovinkaan huono, varsinkaan kun vertaa myöhemmän Windows XP -koneeni hyvinkin neljännestunnin kestäneeseen alkurutinaan. Sammutus sen sijaan on yllättävämpi: siinä missä vaikkapa juuri XP (alan ihmetellä jo itsekin miksi tunteeni ovat kyseistä järjestelmää kohtaan niin lämpimät) sulki itseään minuuttikaupalla, Windows 95:llä kestää noin kaksi sekuntia mykistyä siitä kun "sammuta"-painiketta on klikattu. Tämä on noin kaksi sekuntia nopeampi suoritus kuin Macin sammuminen, joten pointsit siitä.

Nyt kun asiaa ajattelen, en varmaan koskaan kuuden vuoden aikana kokeillut mitä tuo "Keskeytä"-toiminto tekee.


Mutta kyllä lähes välitön käynnistyminen aiheuttaa sen, että Macbook korjaa potin.


Erä 6: Ohjelmisto

Kaltaiselleni käyttäjälle oleellisin ohjelma on teksinkäsittely, eikä näistä koneista kumpikaan sisältänyt oletusarvoisesti kaksista kyseiseen käyttöön tarkoitettua ohjelmaa, joten välineistö oli hankittava muualta. Compaqiin asensin alkuperäisiltä 3,5 tuuman disketeiltä jo vanhaan pöytäkone-IBM:ääni hankitun MSWorks 2.0:n (copyright 1992), jolla kirjoittelin ihan tyytyväisenä aina koneen loppuun asti. Pieniä yhteensopivuusongelmia alkoi jo 2000-luvulla olla käytännössä kaiken kanssa (rtf ei ollut tallennusoptiona), mutta sinnikkäästi jatkoin. Macciin hankin Open Officen, joka onkin ihan hyvä, mutta verrattuna vaikkapa Wordiin on suomenkielen oikoluku onneton. No, ilmaisohjelma joten turha valittaa... Ei Open Office ihan Wordin tasoinen ole muutenkaan, mutta kelvollinen.

Nettiä selailen nykykoneellani Safaria käyttäen, Compaqissa on Netscapen versio 4.75, vuodelta 2000 – ihan kauhean ahkera päivittäjä en ole siis tuolloinkaan ollut. Mutta siinä missä Macin käyttö on lähinnä Safarin ja Open Officen varassa, Compaq on täynnä vaikka mitä sälää. Löytyy Paint Shop Pro ("You are on day 7056 of your 30 day trial period", asia selvä!), Sidplay, FTP-ohjelma, webbieditori, Eudora, After Dark -näytönsäästäjä, kertakaikkiaan kilokaupalla kaikkea, eikä vielä päästy edes peleihin...

Compaq sisältää seuraavat pelit: DOS-puolella Doom 2, Dune 2, Laser Squad, Settlers, SimCity 2000, Worms, Indiana Jones and the Fate of Atlantis, Ufo: Enemy Unknown, Formula 1 Grand Prix, Volfied, Slicks 'n' Slide, The Incredible Machine, Nethack, SimLife, Legend of Myra, Civilization; Windowsissa tarjolla on Windows Entertainment Pack, eli Blackjack, Chips' Challenge, Cruel, Golf, Hertta, Jezzball, Käärmepasianssi, Miinaharava, Pasianssi, Pegged, Pipedream, SkiFree, Taipei,  Tetravex, Tetris, TicTacToe, TriPeaks, Tut's Tomb, Vapaakenttä; sekä vielä ilmeisesti netistä lataillut pelit Kye, Lifegenesis ja WinRisk.

Macbook sisältää seuraavat pelit: Shakki.

On jotenkin surkuhupaisa yritys vakavastiotettavaan arvokkuuteen että se ainoa peli on vielä mahdollisimman kuiva ja ankea. No, kyllähän Macciinkin halutessaan pelejä kai saisi, ja onhan minulla kuusnelosemulaattori tässä sentään kaikkine tuhansine peleineen, edelliseltä koneelta siirrettyinä zip-paketteina tosin yhä lähinnä. Mutta silti. Toisaalta en ole vuosiin pahemmin tietokoneella enää pelannut, joten samapa tuo – ja valtaosa noista Compaqin peleistä on koemielessä pöytäkoneelta tuohon siirrettyjä; kuten jo aiemmin totesin, passiivinäyttö ja liikkuvat objektit eivät sovi yhteen, joten esim Doomin pelaaminen tuolla koneella oli silkkaa tuskaa. Hyvin pyöri, mutta näytöstä ei saanut selvää lainkaan. Civilization kyllä toimi hyvin, ja sitä muistan vielä vuonna 2004 kesällä juuri tällä koneella pelanneenikin.

Näinhän se siis on, että Compaq voittaa ohjelmistoerän.


Erä 7: Laajentamismahdollisuudet

Compaqissa on liitintä jos jonkinlaista, tosin osa niistä selittyy sillä, että kone on ajalta ennen USB:tä, joten omanlainen pistokkeensa on oltava niin näppäimistölle, hiirelle kuin printterillekin. Mutta eihän se riitä: portteja on niin pirusti joka lähtöön, on jopa lisämuistille tilaa, on langattoman verkon infrapunalukijaa, on 3,5 tuuman diskettiasema ja ties vaikka mitä. Macissa on kaksi USB-porttia eikä paljon muuta mahdukaan. Toki näihin USBeihin saa kaikenlaista, mutta pelkästään se määrä laitteita mikä Compaqiin on mahdollista saada samanaikaisesti kiinni on siinä määrin vaikuttava, että taas tuli vanhalle sotaratsulle erävoitto. Eikä etenkään pidä väheksyä korppuasemaa! Ai niin ja kun nyt oheislaitteisiin mentiin, niin Compaqissa ei myöskään ole kameraa toisin kuin Macissa. Siitäkin siis pisteet vanhukselle. (kuka tarvii tietokoneessa kameraa??)

Compaqin oikeassa reunassa on vastaanotin langattomalle verkolle. Koskaan ei tullut vastaan tilaisuutta testata sen toimivuutta.


No niin, olemme tasatilanteessa 3 -3 (ja yksi tasapeli) ennen viimeistä erää. Vaikuttaa hirveän laskelmoidulta, mitä pahoittelen.


Erä 8: Johto

Akun kestoa en nyt lähde vertailemaan, koska akut iän myötä kuluvat, ja kamoon, 20 vuotta. Mutta onhan läppäriä myös ladattava, toisinaan samanaikaisesti käytettäväkin. Ja on heti kärkeen sanottava, että näiden koneiden johdoilla on eroa kuin yöllä ja päivällä. Jo liittimessä! Koska haluanpa tässä nyt tuoda julkisesti esiin sen suuren inhoni jota tunnen tuota Macin omituista magneettikiinnitteistä johtoa kohtaan. Voi näitä valopäisiä ideoita. Kenen mielestä tuo on hyvä ratkaisu? Pienikin hipaisu johtoon ja – plop. Se on irti koneesta. Varsinkin kun ottaa huomioon että johto on aika lyhyt, rapiat puolitoista metriä, tämä liitin on katastrofaalisen onneton. Makoile siinä sitten sohvalla kivasti kone sylissä kun johto on koko ajan irti. Compaqissa sen sijaan on kolme metriä jykevää teollisuuskaapelia sellaisella liittimellä että saa kaksin käsin tempoa eikä silti meinaa koneesta irrota. Painaakin Compaqin johto suunnilleen saman verran kuin itse Macbook.



Ikävä todeta, mutta viimeisen erän voitti Compaq, joka sitten otti niukan heittäytymisvoiton tässä kaksinkamppailussa. Niin se kuulkaa on että ennen oli paremmin, koneet olivat kivempia, sääkin suosi. Mutta ollaanpa reiluja: Mac ansaitsee lisäpisteen huimasta akkukestostaan, joka on paljon parempi kuin yhdenkään koskaan omistamani PC-pohjaisen läppärin, ja oikeastaan mahdollistaa sen, että konetta on kiva kantaa mukana vaikka kirjastojen lukusaleissa, junissa, mökillä.

Niin että tasapeli sittenkin.

Tavataan taas ensi kerralla, jolloin vertaillaan Partner-merkkistä moottorisahaa ja perinteistä pokasahaa.



14.9.18

The Aliens of Bayou County

Tänään: kaivoin Macbookini esiin bussissa ja lähetin sähköpostin. Ette arvaa miten hävetti. Ikkunan takana vilisi kuusimetsä, puut keltaisempia kuin etelärannikolla. Saappaissa oli vielä tilaa, savuntuoksu jäi reppuun. Paikallislehdestä luin että sekä käymäni ala-aste että lukio ovat saaneet purkutuomion, myös kunnan läpi kulkevaa vanhaa rautatietä on alettu poistaa. Vähänpä jää.

Mutta mikä metsiemme eläin tekee koiranläjän näköisiä jätöksiä? Niitä on suuren kuusen alus täynnänsä – sitä on käytetty toilettina läpi syksyn. Joku kirkui kun katselin, arvelin linnuksi. Kärpässieni puski itseään tammenversojen vierestä ylpeänä esiin. Näytin palvontamenolta kun ryömin sen ääressä kameran kanssa. Sammal tirisi, on ollut märkä syys.

On ollut valtava tarve.

Olen tänään miettinyt fiktion totuusasteita. Miksi "se olikin vain unta" nähdään huonona loppuna tarinalle, joka kyseisenlaisen lopetuksen jälkeenkin on ihan sama tarina edelleen? Lukevatko ihmiset pääosin fiktion totena? Ovatko kaikki hulluja?

12.9.18

Maaliskuu 1995

Sillä välin kun muut viettävät päivät stressaten tulevia ylioppilaskirjoituksia, minä ja Petri alamme suunnitella elokuvaa. Onkohan tämä se isomman kaliiperin toimintapätkä jonka esituotantotyöhön käytimme paljon aikaa joskus noina ylioppilaskirjoitusten ja asepalveluksen leimaamina välikkövuosina? Saattoi hyvinkin olla. Laadimme käsikirjoitusta, haalimme kaveripiiriä rooleihin, on takaa-ajoa ja tappelukohtauksia ja muuta. Kyllähän mielessä käy että tämä ei ehkä ole viisasta, etenkin siinä vaiheessa kun selviää että toisin kuin minä, Petri on jättämässä reaalikokeen kokonaan väliin, eikä hänellä täten niin hirveästi luettavaa ole. Kyllähän minä jossain välissä kaivan ainakin Psykologian kirjat esiin, mutta ulkoa lukeminen, ylipäätään jonkin pakotetun vapaa-ajalla lukeminen, ei kerta kaikkiaan suju. Keskittymiskykyni on aina ollut todella huono (ala-asteen ensimmäisillä luokilla opettajat jututtivat vanhempiani ylivilkkauteni vuoksi), ja käytännössä olen lukuaineissa pärjännyt aina kohtuullisen hyvän nippelimuistini ansiosta. Päätän luottaa että se toimii tälläkin kertaa – joka tapauksessa kielet ovat ne mihin lähinnä panostan, eikä se elokuvakaan kyllä valmistu. Kuvaamme kohtaukset jossa päähenkilö kiitää kevarillaan sataakahtakymppiä kuudenkympin alueella ja toisen jossa sama tyttöystävänsä kuolemaa kostava antisankari (Henri sai pääroolin) pistelee sarjoja ihmisen näköiseen maalitauluun paikallisella ampumaradalla (jonka paikalla nykyään on Kariniemelle kananpoikaa kasvattava broilerifarmi). Mutta varsinaiseen replikointia vaativaan roolityöhön asti emme koskaan pääse, projekti kuivuu käsiin. Ehkä käsikirjoitus oli liian kunnianhimoinen.

No ne kirjoitukset sitten, pitkästä aikaa niiden myötä palailen päiväkirjankaltaiseni pariinkin. Mutta mitä minulla on tästä elämäni merkkipaalusta kerrottavaa? No tietenkin se keskinäinen kilpailuasetelma, joka minulla ja kavereilla on: koulun sääntöjen mukaan kokeesta saa nimittäin poistua aikaisintaan kello 12, ja kovimmat propsit porukassamme saa se joka tuolta jumppasalin ahdistavasta hiljaisuudesta ensimmäisenä lähtee. Reaalin ja ainekirjoitus kakkosen ensipoistujat jäävät itseltäni havaitsematta, mutta muuten tallettamani data on tarkkaa: Ensimmäisestä ainekirjoituksesta poistuu ykkösenä Petri (kello 13.10), matikankokeesta (jossa itse en ollut) Artsi tasan kahdeltatoista, englanninkokeesta Markku (12.10), ja viimein, siitä viimeisestä mahdollisesta eli ruotsinkokeesta minä itse vartin yli kaksitoista. Yksi lukiokäytävän luokista on varattu kokeestalähtijöiden notkumispaikaksi, ja siellä istutaan pitkiäkin aikoja höpöttämässä sitä mukaan kuin väkeä tippuu salista paikalle. Ennen lähtöä kirjoitetaan taululle terveisiä niille jotka vielä puurtavat. Hyvä tunnelma, lopullinen, kaikki lievästi hermostuneita mutta tulevaisuuskin kutkuttaa.

Kirjoitin äidinkielen kaksi ainetta, englannin, ruotsin ja reaalin, jossa vastasin kolmeen kysymykseen historiasta (analyysi kansallisosialistisen puolueen suosion kehityksestä, esimerkkejä vuosisadanvaihteen nationalismin yhdistävästä ja hajottavasta vaikutuksesta Euroopassa, sekä analyysi Galileo Galilein merkityksestä), yhteen biologiasta ("Mitä koiraa koskevat tutkimukset ja omat havaintosi kertovat koiran käyttäytymisestä?") ja neljään maantiedosta (lähinnä erilaisia maanmuotoja ja maankäyttöä koskevia kysymyksiä... muistelen että nämä olivat epätoivoisia viimehetken valintoja kellon lähetessä kolmea). Psykologiasta, siitä ainoasta aineesta jota hyvin selvästi muistan lukulomalla lukeneeni, en vastannut mihinkään. Aikaa meni reaalikokeessa melkein sinne kolmeen asti, ja tiesin lähtiessäni että vituiksi meni – ne maantiedon epätoivoiset makkarajärviesseet olivat hädin tuskin kolmen lauseen mittaisia, mutta pää kumisi vaikuttavasti tyhjyyttään jo siinä vaiheessa.

Mutta sitten se oli ohi. Yhteishakuun en keväällä osallistu; minulle on tiedossa töitä niin kesäksi kuin syksyksikin, ja tammikuussahan odottaa asepalvelus. Ehtii sitä opiskella myöhemminkin, tuumailen. Käyn kirjastolla töissä, pelailen pc:lläni, leffaprojektit jatkuvat, kaatuvat, uusia nousee, koko ajan on puuhaa.

7.9.18

Helmikuu 1995

Penkkaripäivämme teema on merellinen. Keskuudestamme löytyy niin seiloreita, merenneitoja kuin mereneläviäkin, itse sonnustaudun merirosvoksi: on korkeakorkoiset nahkassappaat, pussihousut, roikkuvahihainen punainen paita kultanapein, iso kaulassa roikkuva risti, nahkaliivi ja lampaanturkistakki, punainen huivikin päähän kiedottuna. Enimmäkseen 60- ja 70-lukujen vaatteita hyödyntänyt kokonaisuus huipentuu lelukaupasta hankitulla muovisella miekalla. Vasta penkkaripäivän jälkeen huomaan ettei minusta otettu asuun pukeutuneena ainuttakaan kuvaa, mikä vähän harmittaa – olin siihen itse aika tyytyväinen. Pelkkää kuvausta varten piraatiksi ei kuitenkaan tee enää mieli sonnustautua, tosin kolme ja puoli vuotta myöhemmin hyödynnän osia tästä vaateparresta elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran larpatessani kun kehitän yrmeän hahmon nimeltä Ugus.

Paikallislehden väitteestä huolimatta emme valinneet merihätäteemaa "Estonian vanavedessä", en tosin sitä tiedä mistä tuo tuli ja viittasiko mihinkään tiettyyn – luokan aktiiviset tytöt taisivat olla temaattisesta puolesta vastuussa. Eipä sillä että merellisyys olisi lopulta muualla näkynyt kuin asuissa ja sen ikivanhan Bedford-merkkisen kuorma-auton kyljessä, jolla meitä suurin piirtein kaikkia edellisen vuoden aikana opettanut autokoulunopettaja kyyditsi iloista poppootamme kunnan ala-asteelta toiselle (paikallislehdestä poimittu kuva ohessa, minä olen lavan täsmällisessä puolivälissä lampaannahkatakkeineni). Oli muuten pirullisen kylmää tuolla lavalla, sen vaan sanon. Pakkanen + pikatiellä kiitävä auto ilman tuulensuojaa tai pipoa (tai turvavöitä tai sen sellaista, mutta kaipa autokoulunopettaja tiesi mitä teki) oli hymyt hyytävä yhdistelmä. Mutta voi sitä vallan tunnetta kun sai viskoa naperoille karkkia.



Mutta tietyllä tavalla upposimme kuitenkin mallikkaasti. Lukiossamme oli nimittäin tapana että abit päästettiin penkkaripäivää edeltäväksi illaksi koristelemaan tilat seuraavan päivän pippaloihin sopivaksi. Ja sinnehän me kokoonnuimme koko porukka, ja – – oh boy. Yhdellä meistä oli mukana paikallisen vetoketjutehtaan varastosta muutama sata metriä jämäkkää kanttausnauhaa, jota, sillä välin kun osa porukasta ripusteli julisteita ja muuta koristetta seinille, lähinnä meidän videoporukkamme päätti alkaa kieputtaa lukion käytävään. Nauhaa riitti. Sitä risteili naulakosta toiseen poikki käytävän, sen yli ja ali oli lopulta pakko harppoa ja kontata ja ryömiä, ja tämänkin jälkeen nauhaa oli vielä jäljellä helvetisti.

Siirryimme luokkiin. Aloimme kasata pulpetteja ja opettajanpöytiä läjiksi, joita sitten nauhalla ja jeesusteipillä kiedottiin tiiviiksi paketiksi. Muistan hyvin sen yhden lukion ykkösten kotiluokan pyramidin, joka kasattiin tuoleista ja pulpeteista luokan keskelle. Se ylettyi kattoon asti, teippasimme kasan laen sinne kiinni.

Tämän jälkeen siirryimme yläasteen puolelle, mikä ei oikeastaan ollut sallittua, mutta hei: olimme lähtemässä täältä, lähtekäämme paukkeella. Kieputimme yläasteenkin käytävät niin täyteen narua, että liikkuminen siellä vastasi sissisulkeista. Luokkia emme tainneet sillä puolella sitoa käyttökelvottomiksi ainakaan kovin pahasti. Muistan että opettajien ilmeet olivat seuraavana aamuna kooste raivonsekaista epäuskoa, mutta eivät he penkkarimeininkiämme sentään keskeyttäneet. Ainakaan lukion puolella ei kukaan tosin pystynyt viettämään edes etäisesti normaaleja oppitunteja. Opettajaa myöten kaikki joutuivat istumaan luokissaan lattialla. Osaa kasaamistamme pöytä-tuoli-kasoista purettiin iltapäivään asti sillä välin kun me kävimme kiusaamassa oppilaita erilaisin nöyryytysrituaalein. Valitsemamme musa pauhasi keskusradiosta läpi päivän.

Sanottakoon että välittömästi meidän jälkeemme abien oikeuksia penkkaripäivän suhteen rajoitettiin tuossa lukiossamme radikaalisti, mistä näin jälkikäteen pahoittelut. (en oikeasti pahoittele, ha!)

Keskellä tätä kaaosta esitimme juhlasalissa lukion ykkösille ja kakkosille sen aiemmin kuvaamamme sketsivideon, ja on kai jostain osoitus, että se kaiken kiusanteon keskelläkin kirvoitti yleisöstään niin rehellistä naurua kuin aploditkin. Saipa osa meistä vielä jälkeenpäinkin kuulla videosta kehuja, jos nyt ei niin paljon päivän muusta toiminnasta.

Ja sitten, noin vain, aikaiset kouluaamut ovat historiaa. Yhtäkkinen vapaus jokapäiväisestä kouluelämästä häkellyttää. Lueskelen kielioppeja ja vähän kai reaaliaineitakin, vaikka olenkin aina ollut pänttäämisen suhteen onneton. Ei siitä nytkään taida mitään tulla. Teen kirjastolla töitä vähän aiempaa enemmän, ja kun nyt kerran pirusti vapaa-aikaa on, aletaan Petrin kanssa suunnitella seuraavan filmin tekoa. Kevät on koittamassa, ideoita pulppuaa.

6.9.18

Tammikuu 1995

Odotettu inssiajo koittaa viimein pitkältä tuntuneen joululoman jälkeen ja ryssin sen niin totaalisesti, että kokeen ajaksi mukaan takapenkille tullut opettajanikin on äimistyksissään. Hän tosin myöntää että epätavallinen opettajan mukaantulo saattoi olla stressaava tekijä ja lupaa jäädä seuraavasta ajokokeesta pois – mutta sitä ennen on pari viikkoa lisätunteja. Ne menevät taas täysin mallikkaasti, niin kuin ne ennen ensimmäistäkin koetta menivät. Toinen inssi on tammikuun seitsemästoista, ja kevyehköä jännitystä mutta myös vakaata itseluottamusta tuntien läpäisen sen nyt moitteetta. Tai no en aivan – parkkipaikalla pyydetty taskuunperuutus menee pahanlaiseksi sähläämiseksi, mistä seuraa etten ole sittemminkään kokeillut taskuparkkia kuin ehkä kahdesti, epäonnistuen. Olen tähän ikään tultuani hyväksynyt, että kyseessä on asia joten en tule ikinä oppimaan. Mutta uskokaa minua: ilman taskuparkkiakin elämässä pärjää.

Vaikka mitäpä minä toisaalta ajokortilla teen, kun ei omaa autoa ole. Perheen Kadett on vanhemmilla jatkuvassa käytössä, joten omat ajelut jäävät satunnaisiin kaupassakäynteihin, enimmäkseen olen edellen muiden kyydissä: Jussin kanssa käydään yhä elokuvissa melko säännöllisesti ja koulumatkat Artsin Nissanilla (korjaus viimekertaiseen väittämääni Mitsusta, thanks!) ovat vissiin jo ihan vakio. Yksi kirkas tammikuinen pakkaspäivä on jäänyt mieleen: meillä oli ruokiksen jälkeen hyppytunti, joten Markku kysäisi kelpaisiko maaseutuajelu. No tokihan. Hyppäsin kyytiin, Markku lähti Pohjanmaantietä pitkin kohti pohjoista ja esitteli kunnan sitä puoliskoa jota itse en tunne ollenkaan. Jylhiä metsiä, kapeita järviä, mökkiteitä. Häikäisevä aurinko kimmelsi hangista, se ysäriteknokasetti soi joka Markulla aina autossa oli. Parhaiten muistan siitä E-Roticin ensimmäisen hitin Max don't have sex with your ex. Juuri tuollainen musa kaikkien autossa silloin soi. (sivuhuomautus, E-Roticin englanninkielinen wikipediasivu muistaa erikseen mainita kokoonpanon debyyttialbumin olleen kova hitti nimenomaan Suomessa... torille!)

Kuukautta leimaa jonkinlaista loppukierrettä ottava koulunkäynti toisaalta vahvasti kirjoituksiin tähtäävine kokeineen ja tärppeineen, toisaalta tietty rentous. Olemme jo niin isoja, opettajatkin suhtautuvat meihin aikuisina, tai ainakin osa heistä, muutamat tosin katsovat kuin teuraalle meneviä lampaita päätään puistellen. Aiemmin mainitsemaani abivideota kuvataan nyt toden teolla, suurin osa alkuperäisistä sketsikäsiksistä dumpattiin liian monimutkaisina ja olemme keskittyneet luomaan lyhyitä, yksinkertaisia juttuja. Joista iso osa on pöllitty Lapinlahden Lintujen vanhoista YLE-vuosien sketsiohjelmista, mutta ne ovat tuolloin kahdesta kuuteen vuotta vanhoja eivätkä koskaan uusintoina tulleet – kuka niitä muistaa, paitsi meidän abivideotiimimme, koska Tuukalla on videolla kaksi ensimmäistä ja minulla kolmas niistä sarjoista. Kopioituvat nopeasti muille porukassamme, ja herätämme hämmennystä Kummeli-huuman ollessa valtakunnassamme kukkeimmillaan kun heittelemme iskulauseita Lappari-sketseistä. Muutamia hyviä ideoita noista kyllä löytyy, itse pidän eniten ennätystehtailijoista: maailman vihatuin, haukutuin ja kritisoiduin mutta silti tyynenä pysynyt henkilö yrittää säilyä järkähtämättä läpi Merjan äikäntunnin (ei onnistu), toinen toistaan pitkäveteisempiä ajanvietteitä ongelmitta seuraava kaveri yrittää olla hereillä Pirjon uskontotunnilla (ei onnistu), ja niinedespäin. Vaikka monen sketsin perusidea tosiaan onkin poimittu muualta, sovitettiin sketsit lukiomaailmaan aika näpsäkästi. Toisaalta kiveenhakatun käsikirjoituksen puuttuminen on pieni ongelma, kun pitkiäkin sketsejä improvisoidaan koko ajan uusiksi. Epäonnistuneita ottoja riittää... Puhtaasti omat ideamme perustuvat lähinnä erilaisiin sanaleikkeihin, kuten huumorimme muutenkin. Itse esitän yhdessä tv-mainosparodiassa rehtoriamme, koska osasin imitoida hänen puheääntään. Tekovertakin taisi joissakin sketseissä olla, ja liekitkin löivät. Kaiken kaikkiaan ihan onnistunut projekti, jolle harkinnan jälkeen päätyi otsikoksi minun keksimäni nimi: Huhhahhei ja cd-rommia pullo. Jeah.

4.9.18

Joulukuu 1994

Tiettyä jännitystä on ilmassa, kun lähestyn minut täysi-ikäiseksi tekevää syntymäpäivää. Autokoulu huipentuu hillittömän hauskaan liukasrataharjoitteluun ja jouluaatonaattona laakista läpi meneviin kirjallisiin kokeisiin, mutta koska täytän vuosia niin lähellä joulua, ei inssiä saa ennen kuin seuraavan vuoden puolelle. Voi tuskaa! Minua muutaman päivän vanhempi Markku ehtii viime hetkillä napata kortin itselleen jouluksi, ja niin vaan huristaa omalla autolla heti päättäjäisiin. Lempo sentään! Ja oma autohan se syksyllä vuosia täyttäneellä Artsillakin on; melkein naapurissa kun asuu, niin on useampikin kerta menty hänen hopeanhohtoisella Mitsullaan kouluun. Ja yhtenä liukkaana aamuna myös railakkaasti luisteltiin mustalla jäällä pitkin vastaantulijoiden kaistaa ojaan. No, ei käynyt hullummin, joten ei muuta kuin takaisin tielle ja matka jatkui. Kaiken kaikkiaan ikäluokkani suhtautuminen autoiluun oli jokseenkin nyrjähtänyt. Käsitys tuntui olevan että kun kortti oli taskussa, kaikki oli sallittua – on pienoinen ihme miten meistä yksikään ei heittänyt tuolloin henkeään. Muistelen että kerran Markku vei minut kotiin jonkun lyhyen koulupäivän jälkeen, oletettavasti tammikuun puolella oltiin. Tie on kapeahko kahdeksankympin rajoitusalue, kohtalaisesti liikennöity, matkaa muutama kilometri. Sataaneljääkymppiä taidettiin siinä lopulta päästellä menemään. Ja teknopoppi soi stereoissa. Tuo oli ihan jokapäiväistä. Ja koska kokemukseni vasta kortinsaaneiden autoilusta on tämä, liekö ihme että suhtaudun nykyisiin mopoautoihin lievästi sanoen nihkeästi. Ei jumaliste pitäisi alle kaksvitosille edes harkita vielä autoa annettavan.

Mitäköhän mahdan saada synttärilahjaksi? Ei muistikuvaa. Juhlia en ainakaan järjestä – ihan vain itsekseni taidan tuon merkkipäiväni viettää, niin kuin ne olen siitä eteenpäinkin viettänyt. Tuplanopeuksinen cd-asema joka tapauksessa on IBM-pöytäkoneeseeni syksyn aikana asennettu, eikä ole mahdotonta että se oli juuri synttärilahja, ainakin jatkoa tälle hankinnalle seurasi heti jouluna, kun minun nörtähtävälle luonteelleni mitä parhaiten sopiva Microsoftin Cinemania '95 -romppu löytyy lahjapaketista.

Cd-romput. Nepä kuulkaa olivat kyllä tuohon aikaan se tulevaisuuden juttu. Niissä oli sitä samaa kaiken mahdollistavaa futuristista hohdetta kuin internetissä vain muutamaa vuotta myöhemmin; tuolloin olin yhä säännönmukaisesti kirjastossa töissä, ja sinne niitä hankittiin suuria määriä. Ja tuo Cinemania... Oijoi. Olin sitä varmaankin toivonut, koska muistan yhä elävästi kuinka se ensi kerran tuli tietoisuuteeni ohjelmassa Hyvät, pahat ja rumat.

...joka oli se kovin juttu silloin, se jokaperjantain puheenaihe. Mistään ei mitään tiennyt jos ei torstain myöhäisiltaa viettänyt tv:n ääressä. Rantalaista fanittivat kaikki koska se oli kova jätkä, mutta se jonka muistan mainostaneen cd-romppuja oli nimenomaan Sarasvuo. Oli vissiin joku Microsoftin myyntiedustaja raahattu studioon, ja hänen kanssaan sitten hehkutettiin miten hienoja asioita ovat romput. Edustaja klikkasi Cinemanialta käyntiin kohtauksen elokuvasta Tanssii susien kanssa, joka komeasti pyöri näytöllä. Muistan vielä Sarasvuon sanat: "Ja tässä on siis käytännössä kaikki maailman elokuvat?" Edustaja myönsi. Filminpätkän ja tämän lausunnon yhteisvaikutelma oli kieltämättä hyvä myyntipuhe, ja kauppa kävi. Olihan se toki ensinalkuun pettymys, kun jouluna paljastui että Cinemania on pelkkä tietokanta – ja lähinnä Hollywood-elokuvan sellainen. Muutama kymmenentuhatta elokuvaa luetteloituna sentään, mutta kuvia vain hyvin harvasta, dialogia vielä harvemmasta, tv:ssä esitetyn kaltaisia lyhyitä filminpätkiä vissiin alle kaksikymmentä. Silti jaksoin klikkailla ohjaaja-, näyttelijä- ja genrehakuja loputtomasti. Ja olipa joka leffasta sentään Leonard Maltinin lyhyt arvostelukin mukana, muutamista merkittävämmistä päästettiin vähän monisanaisempiakin kriitikkoja ääneen. Leffasivistykseni kasvoi, onhan se todettava. Ja varhainen graafinen käyttöliittymä oli myös aika vinkeä. Jotenkin futuristisen oloinen jopa.

31.8.18

Marraskuu 1994

Loppu lähestyy, niin vuoden kuin lapsuutenikin, olen vielä seitsemäntoista, mutten enää pitkään kuitenkaan, ja miten kulutan nämä viattomuuteni viimeiset päivät? Ainakin taidettiin pelata Jussin kanssa Doomia deathmatchina viikon verran. Jussi kantoi PC:nsä minun luokseni ja sitten linnoittauduttiin viikoksi joka iltapäivä viideksi-kuudeksi tunniksi kaksinotteluun. Mainittakoon että loppuviikosta näin enää pelkkiä Doom-unia. Se oli villi viikko kyllä.

Lukemisharrastuksen pariinkin palailen hitaasti. Marvelin sarjakuvat ovat suureksi osaksi jääneet jo taakse, ja mieli halajaa muunlaisen painetun sanan pariin. En muista enää syytä, mutta tartunpa kuitenkin Linnaan ja Pohjantähti-trilogiaan; mikään koulusta annettu pakko ei siis ollut kyseessä, eikä sellaisia kai nyt enää lukion kolmannella olekaan. Kirja vie mukanaan. Vaikka olen monista kotimaisista klassikoista nykyään lähinnä painokelvotonta mieltä, en arkaile antaa kunniaa teoksille jotka sen ansaitsevat. Linnan suurteos saa jopa kauas kirjoista hiipuneen (ja lähinnä amerikkalaista viihdettä) lukeneen täysi-ikäistyvän jannun uppotumaan maailmaansa. Luen trilogian vuodenvaihteen molemmin puolin, menisikö pari kuukautta siihen kaikkiaan, ja kun nyt vaikka verrataan siihen että vähän aiemmin tahkosin Sormusten herraa hyvinkin puoli vuotta, niin onhan tuo tempaissut otteeseensa. Tuon jälkeen en ole tosin kirjan pariin palannut; se herätteli nuoressa minussa sellaisia maailmantuskan tuntoja, että tuntuisi falskilta niitä yrittää enää tavoittaa. Sisällissotavuosien kuvaus on kylmäävää kaikessa toteavassa armottomuudessaan.

Jokohan me muuten marraskuussa aloimme kuvata abivideota? Todennäköisesti ainakin suunnittelupalaverit olivat jo käynnissä. En tiedä oliko tuo yleinen traditio, mutta ainakin meidän lukiossamme abit esittivät aina penkkaripäivänä itse kuvaamansa, yleensä lähinnä sketsejä sisältävän, videon. Edellistalvena kuvistuntien kautta Petri ja minä olimme ikään kuin ajautuneet luokan videohenkilöiksi, joten abivideon suunnittelukin laskeutui jokseenkin oletuksena meidän hartioillemme. No, olivathan siinä Henri ja Tuukkakin ihan alusta asti mukana sketsejä ideoimassa, Markku ja Artsikin varmasti ainakin taustavoimissa ensihetkistä. Pitkään tuota suunnitteluvaihetta kyllä kesti: otimme asian vakavasti. Kokoustettiin vapaa-aikana, Petri piirteli stroryboardeja, minä printtailin kotonani käsiksentynkiä.

Mahdoimmekohan me kesän ja syksyn aikana kuvata mitään? Mieleen on jäänyt vain edellisen kouluvuoden viime metreillä toukokuussa kuvaamamme dokumentti ufohavainnoista. Tässä gonzohenkisessä käsivaratoteutuksessa reportteri (muistaakseni Lili – vaikutti heti uskottavammalta kun oli edes yksi naisrooli) kiertää kesäistä koulunympärysmaisemaa ja haastattelee havaitsemiaan hiippareita. Välillä taustalla vilahtelee lentäviä lautasia. Saimme niitä lainaksi koulun keittiöstä.

No oli miten oli, vaikka suunnittelu käynnistyikin aikaisin, en usko että vielä marraskuussa aloimme kuvausprojektin. Noita sketsejä kuvattiin vissiin vasta vuodenvaihteen jälkeen niin iltaisin koulun tiloissa (saimme rehtorilta avaimet käyttöömme) kuin päivisin hankien keskellä, auton ratissa ja tienpientareella, toppatakeissa ja talvikengissä.

29.8.18

Lokakuu 1994

Parasta siinä että isänmaa kutsuu poikiaan, on että saamme koulusta osan päivästä vapaaksi, mitä luokan tytöt leikkimielisesti protestoivat. On siis vuorossa se pelätty tapahtuma, kutsunnat, jotka meidän pikkupitäjässämme järjestetään seurakuntatalolla, koska missä muualla muka. Kuten saatatte muistaa, minulla oli kutsuntojen suhteen suuria suunnitelmia, jotka ovat kuluneen puolen vuoden aikana menneet sikäli persiilleen, että suunnitelmia kanssani laatinut hiihtotoverini vaihtoi kesän aikana paikkakuntaa, ja sivarihaaveeni romahtivat sen sileän tien. Enää tuo vaihtoehto ei tule kysymykseenkään; tiedän etten yksin kykenisi alistumaan sille stigmalle jonka siviilipalvelus minuun löisi. Kun kanssatoveri puuttuu, ei auta muu kuin tehdä se minkä aiemmatkin polvet ovat ylväinä tehneet.

Itse tilaisuudesta muistan vain vähän. Seurakuntatalon juhlasalissa (jossa olen aiemmin ollut ala-asteikäisenä erilaisissa partiotilaisuuksissa) istumme penkeille ja kaksi harmaantuvaa sotaherraa univormuissaan ottaa jokaisen vuorollaan salin etuosassa vastaan. Pitiköhän etukäteen täyttää jokin kaavake vai vasta tuolla? Joka tapauksessa toiveitaan ja osaamisiaan saa muistaakseni paperille rustata, mutta en koe itselläni sellaisia olevan, joten tyydyn siihen minne ja milloin minut määrätään astumaan palvelukseen. Tämän harmaahapsisen algoritmin lopputulos: palveluspaikkani on Niinisalon varuskunta Kankaanpäässä, ajankohta siviilielämän päättymiselle tammikuu 1996. Kello alkaa raksuttaa.

Suurin osa ikäluokastamme taitaa päätyä Porin prikaatiin Säkylään, mutta on siellä muutama eksoottisempikin paikka (ainakin joku ohjattiin Kuuskajaskarille merelliseen ympäristöön). Niinisaloon reilun vuoden päästä kanssani olivat tulossa myös Artsi ja Petri, mikä jossain määrin sentään helpottaa ahdistusta. Ainakin tässä vaiheessa vielä. Tammikuu 1996 on kaukana.

Tytöistä puheen ollen, tuo tammikuun -96 astumiserähän on ensimmäinen jolloin otettiin vastaan myös naispuolisia alokkaita. Mikäli tämä tarkoitti että heitä olisi potentiaalisesti jo meidän kutsunnoissamme ollut mukana, en tiedä – kovin miehisenä tuo tilaisuus on jäänyt mieleen, juuri sellaisena rasittavan äijäilyn ja protokollaisen pokkuroinnin komentoketjujatkumona jota ne kuukaudet Niinisalossakin sitten aikanaan tulivat olemaan, ja tuosta ajasta sitten sen ajankohtaistuessa enempi.

Muuten syksy jatkuu miellyttävissä merkeissä: lukion (ja samassa rakennuksessa toimivan yläasteen) vanhimpina olemisessa on oma ylentävä vaikutuksensa; me identifioidumme räksyttävää teinilaumaa enemmän opettajiin, joista jotkut jopa ihan tykkäävät sanansäilän kalistelusta kanssamme. Autokoulu jatkuu, teoriatunnit oli aika nopeasti käyty läpi ja ajamista on useita kertoja viikossa. Arkkitehti/ajo-opettajani dieselkäyttöinen Opel Vectra tulee tutuksi moottorin hehkutuksineen kaikkineen. Harvinainen diesel-mobiili on siinä mielessä hyvä ratkaisu autokouluautoksi, että se kiihtyy kuin horteinen kilpikonna. Opettaja on mainio heppu, jonka ajatukset tosin ovat usein ihan muualla kuin ajotilanteessa, mikä toisaalta opettaa tiettyä omataoimisuutta sekin.

27.8.18

Syyskuu 1994

Työnnetäänpäs tämäkin kivireki taas liikkeelle. Noin se lähtee vyörymään alarinteeseen, kipinät vain jalaksista sinkoavat kun seitsentoistavuotias maalaisjantteri viettää viimeistä lukiosyksyään. Ja niinpä se koittaa viimein loppuvuodesta syntyneelläkin onnenhetki: kolme kuukautta ennen 18-vuotispäiväänsä voi aloittaa autokoulun, ja se on sentään siinä määrin suuri tapaus, että saa minut rikkomaan kuukausia kestäneen päiväkirjahiljaisuudenkin. Kokonaisuudessaan tämä merkintä kuuluu näin: "Kohta lähden autokouluun, joka alkaa tänään! Uskomatonta! Sateleekin"

Paitsi että oikeasti tuo on kirjoitettu pölkkykirjaimin (en vielä seitsentoistavuotiaana harjoittanut tekstausta), mitä en nyt halunnut tähän toistaa. Lopusta puuttuu kyllä alkuperäistekstissäkin piste. Mutta millaisia ovat teidän autokoulukokemuksenne? Ainakin Helsingissä ajokortin suorittaneet muistelevat kauhulla niitä ensihetkiä kun kurvattiin Flemarille tai ajettiin Hesaria pitkin Manskulle ja siitä Fredalle. (Sivumennen sanoen, minkä ihmeen takia helsinkiläisillä on niin monelle kadulle tuttavallinen kutsumanimi? En tiedä toista kaupunkia maassamme joka harrastaisi vastaavaa) Toistahan se toki oli meillä maalla. Sikäli pikkupaikkakuntamme oli poikkeuksellinen, että siellä tosiaan oli oma autokoulu – pitkän linjan perheyritys, jonka perustaja oli jo äitiäni opettanut 50-luvulla, ja jonka pojat jatkoivat nyt bisnestä. Koulu toimi edelleen samassa rakennuksessa, perheen omakotitalon ulkorakennukseen rakennetussa luokkahuoneessa. Sinne pääsi pellon ja joen välissä kiemurtelevaa yhden auton levyistä hiekkatietä pitkin, jota ei Googlen kuva-autokaan ole lähtenyt yrittämään, mutta tuossa alla on kuva risteyksestä, josta vasemmalle kääntyessä pääsi ajo-opintojen pariin. Vielä kesällä 2018 vanha "Autokoulu"-tienviitta oli yhä paikallaan, vaikka koulu itse muuttikin pykälää isompaan naapurikaupunkiin jo vuosia sitten. Mutta -94 se oli vielä tuolla, ja siinä määrin suosittukin, että niistä isommista naapurikaupungeistakin oli joka kurssille tulijoita, vaikka niissä oli omiakin kouluja tarjolla.



Sen verran etukäteisvarmistelua halusin, että vähän ennen autokoulun alkua kysyin josko isä lähtisi kanssani jonnekin sopivan syrjäiselle paikalle jossa olisi tilaa kokeilla auton haltuunottoa. Muistelen isän suhtautuneen ajatukseen vähän epäluuloisesti (itse pidin tuota etukäteistestiä ehdottomana välttämättömyytenä; nykyisin vähän vaikea hahmottaa miksi), mutta myöntyihän hän. Ajettiin vuoden -86 mallisella punaisella Opel Kadetillamme kotikuntamme rautatieaseman pihaan ja ajelin siellä jonkin aikaa ympyrää. Haluan siis korostaa: tarvitsimme jonkin syrjäisen paikan jossa ei ole muita, joten menimme rautatieasemalle. Elämää maalaiskunnassa.

Mutta takaisin autokouluun. Kurssilla kanssani ei muistaakseni ollut tuttuja; vaikka Tomia sittemmin joissakin ajokokeissa tapasinkin, hän taisi ehtiä aloittamaan luvut niukasti edellisen kurssin puolella. Porukka koostui etupäässä huittislaisista tytöistä, jotka hihittelivät keskenään. Muuten meitä samanikäisiä oli sen verran, että koulussakin riitti ajokokemusten suhteen jaettavaa – ja olihan tuolla kurssilla kanssani myös eräs korston näköinen nahkatakkiin pukeutunut kaveri, joka (syksyn mittaan selvisi) oli loistava kuski, mutta koska lukutaito oli olematon, hän oli nyt neljättä kertaa koittamassa kirjallisiin. En tiedä onnistiko.

Eikä noita teoriatunteja paljon ehtinyt olla, kun jo olin auton ratissa. Minulle valikoitunut opettaja (hän oli päätoimeltaan arkkitehti) ajoi eräänä iltapäivänä kotipihaan, minä hyppäsin rattiin ja sitten lähdettiin. Ajettiin keskustan läpi uimahallin parkkipaikalle ja takaisin. Olipa se jännää kyllä. Ajotunteja oli erittäin tiheään tahtiin ja paljon, usein sovittiin ne suoraan koulusta niin että tuntien jälkeen oli vielä ajokierrokset ja sitten kotiin. Alkuun kurvailtiin tietysti niitä kotipitäjän peltoteitä, mutta jos vähän kaupungimpaa haluttiin, mentiin Vammalaan. Siellä oli nimittäin liikenneympyrä; liikennevaloja ei tosin niilläkään nurkilla. Valo-ohjatun risteyksen kohtasin autokouluaikoinani tasan sen ainoan kerran kun opintojen loppupuolella käytiin Tampereella. Siellä meni koko päivä, meitä oli neljä oppilasta ja ajoimme vuorotellen. Tuolloin söin myös elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran kebabia. Oli aivan jumalattoman hirveää.

23.8.18

Lupaus

Ihmettelin mitä mökää ulkoa kuuluu, kunnes muistin että on taiteiden yö. Vietin sitä itsekin katsomalla jakson Twin Peaksin kolmoskautta. Se tuottaa outoja onnen hetkiä – huomaan herkeäväni nauruun aina kun taas yksi vanhentunut näyttelijä 25 vuoden takaa ilmestyy ruutuun. Tiedättehän tuon naurun: se spontaani reaktio kun varoittamatta kohtaa jonkun sellaisen jota ei ole pariin vuosikymmeneen nähnyt ja siinä hän nyt on, keski-ikäisenä, elämän kolhimana, monin tavoin muuttuneena ja silti itsenään. Noita hetkiä Twin Peaksin uusi tuleminen on tarjonnut jo kahden ensimmäisen jakson aikana. Kaiken muun hyvän ohella tietenkin, ehkä kaikesta siitä myöhemmin syksyllä lisää.

Tätä kirjoittaessani mietin kuinka monella mittapuulla olen pudonnut erinäisiltä yhteiskunnan rattailta. Olen kauhean väsynyt elämiseen. Se kuulostaa jotenkin masentavalta, mutta ei se sitä ole. Pidän suhtautumistani olemassaoloon päinvastoin poikkeuksellisen tervehenkisenä. Jos ei minun ikäiseni ihminen ole helvetin kyllästynyt kaikkeen, hän kieltää lukemattoman määrän kylmiä faktoja. Ihmisen ei ole järkevää olla olemassa. Jokainen meistä on taakka. Ketään täältä lähtenyttä ei loppujen lopuksi kaipaa kuin korkeintaan kourallinen, hetken ajan. Meitä on miljardeja liikaa, eikä kukaan yksilönä merkitse mitään.

Näin kirjoittaessani vaikutan kauhean synkältä. Silti minua on joskus väitetty hauskaksi. Seuramies en kuitenkaan ole, vaikka esitänkin tunnetiloja taidokkaasti. Joskus nuorempana pelkäsin hirveästi sitä mahdollisuutta että olen psykopaatti. Että kaikki tunteeni ovat vain harjoittelun tulosta. Se että kaikki parisuhteeni ovat päättyneet siihen että kanssani eläminen on todettu mahdottomaksi, ruokkii kieltämättä tätä tulkintatapaa. Mutta toisaalta olen kauhean empaattinen. Ainakin fiktiivisiä henkilöitä kohtaan tunnen hirveästi. Tosielämän tragediat yleensä olankohautan. Tiedä sitten mistä sekin kertoo, mutta viittaan yllämainitsemaani. Meitä on liikaa. En nyt silti luokittelisi itseäni linkolalaiseksi. En luokittelisi itseäni miksikään, vaikka moni sitäkin puolestani yrittää. Ei tarvitse.

Etsin nimeäni Instagramin häshtägeistä ja löysin paljon kuvia viherkasveista. Tieteiskirjallisuudesta en erityisemmin pidä. Viime viikolla tein romaanihenkilöä luodakseni profiilin seuranhakusivulle. Kaikkien niiden ihmiskontaktia etsivien näkeminen siellä kävi ahdistamaan. Antaisivat olla. Ihmiselämä on niin lyhyt.

13.8.18

Liikahduksia ajassa

Tuntuu jotenkin hölmöltä ilmoittaa fanittavansa Twin Peaksiä. Kaikkihan tykkäävät Twin Peaksistä. Silti, jo sarjan (tuolloin pahasti vaillinainen) ensiesitys Suomessa vuonna 1991 kosketti jotain sellaista osaa minusta minkä olemassaolosta en ennen tiennyt. Tunsin tuolloin David Lynchin nimen, mutta varmaankaan hänen elokuviaan en ollut nähnyt. Niinpä Twin Peaksin leffamittainen pilottijakso on ensimmäinen kohtamaani Lynch, eikä paluuta ollut sikäli että suhteeni tarinankerrontaan muuttui pysyvästi tuon pilotin näkemisen jälkeen.

Sarjaa huomattavasti huonommin tunnettu elokuva Twin Peaks - Fire Walk With Me on ristiriitainen tuote. Cannesin festivaaleilla se sai osakseen pelkkiä buuauksia ja yleisö marssi ulos. Kohtalainen pudotus tekijänsä uralla – Lynchin edellinen elokuva Wild at Heart sentään voitti kyseisen festivaalin pääpalkinnon. Mutta olihan itse sarjakin jo tuohon mennessä paitsi pudonnut suosiosta, myös päättynyt. Yleisö todennäköisesti odotti paluuta sarjan parhaiden hetkien pariin, mutta sitähän tuo elokuva ei ole.



En ole ihan varma monestiko olen nähnyt Twin Peaks -tv-sarjan. Täällä alkujaan esitetty pahasti typistetty sarja tuli outona kaksi jaksoa yhteen niputtaneena uusintana Suomessa vuonna -95, jolloin sen VHS-nauhoitin, mutta vasta joskus vuosituhannen alussa sarja nähtiin ensi kerran kokonaan loppuun asti näilläkin nurkilla. Tuolloinkin videonauhurin rec-painike kului, ja oletan että ainakin kertaalleen nuo nauhoitukseni ehdin katsoa ennen kuin heivasin koko isohkon videokasettikokoelmani vintille, missä se kerää tomua ja hiirenpaskaa yhä tänäänkin. Ykköskauden ostin DVD:nä joskus vuoden 2006 tienoilla, mainio boksi jossa jokaisessa jaksossa on mukana ohjaajan kommenttiraita – pirun kiinnostavia ovat, ja puuttuvat myöhemmistä julkaisuista, tai ainakin siitä "Definitive edition" -boksista, jonka viime talvena vihdoin sain hankittua, jossa siis koko sarja molempine kausineen vihdoin samassa paketissa.

Sain viimeisimmän katselukerran päätökseen nyt kesällä. Twin Peaks on edelleen hyvä. Edelleen sen ensimmäinen kausi on parasta televisiota koskaan, ja vaikka toisella kaudella ote hiipuu, minua surettaa sen maine huonona. Totta kai kakkoskausi kaipaisi tiivistystä, mutta faktat faktoina: toisen kauden ensimmäinen kolmannes on edelleen täyttä tavaraa sisältäen jopa yhden sarjan parhaista jaksoista (se jota pitkään luulin sarjan finaaliksi, koska esittäminen Suomessa lopetettiin vuosina 1991 ja 1995 siihen), Lynchin itsensä ohjaaman kauden seitsemännen jakson Lonely Hearts: "It is happening again." Edelleen kylmäävä kohtaus.

Vähän tämän jälkeen, kauden puolivälin tienoilla, kaikki sutii hetken aikaa tyhjää: juonet, hahmot, tunnelma. On kuin katsoisi koreita kuoria, joiden sisältämä mehukas ydin on kadonnut. Ei sarjan katsominen tuolloinkaan mitään tuskaa ole; puitteet ovat edelleen kunnossa. Mutta vasta aivan lopussa ote jälleen kiristyy, ja kyllähän alkuperäisen Twin Peaksin (jälleen Lynchin itsensä ohjaama) päätösjakso on kaikessa psykoottisuudessaan aika lailla parasta televisiota koskaan. Onhan?

No, ainakaan se ei ollut sitä mitä sarja oli edellisen vuoden ajan ollut. Painajaista muistuttava intensiivinen psykoosi antoi suuntaviivat elokuvalle, joka ilmestyi vajaat kaksi vuotta sarjan päättymisen jälkeen. En muista milloin tuon elokuvan ensi kerran näin, ja montako kertaa olen sen tähän päivään mennessä nähnyt; tuskin kovin montaa, koska tapanani ei ole katsoa elokuvia toistuvasti. Mutta olin varmasti jo Twin Peaksin myötävaikutuksella etsinyt muutakin Lynchiä tuohon mennessä käsiini: varmasti ainakin Blue Velvet ja Wild at Heart oli nähtynä; tiesin siis mitä odottaa. Viime viikolla kävin leffadivarista ostamassa Fire Walk With Men omaankin kokoelmaani, eilen illalla sen katsoin – edelliskerrasta arvelen olevan viitisentoista vuotta. Kokemus oli edelleen ravistava. Toki ymmärrän myös Cannesin filmiväen buuauksen: Wild at Heart kaksi vuotta aiemmin oli ollut indie-elokuvan merkkipaalu, coolin (varsinkin Tarantino tästä inspiroitui) sarjakuvamaisen väkivallan saapuminen visuaaliseen taiteeseen, samanaikaisesti naiivi ja kyyninen rakkaustarina outojen hahmojen kansoittamassa alamaailmassa, humoristinen ja räiskyvä, vieläpä roadmovie – ja nehän ovat aina cooleja.

Tähän verrattuna Fire Walk With Me on hidastempoinen, raskas, totaalisen iloton. Se on kuoleman paino niskassa kahden tunnin ajan, ja vaikka ensimmäiset puoli tuntia sisältävätkin myös tyypillistä Lynch-huumoria (Chris Isaakin ja Kiefer Sutherlandin esittämät FBI-agentit ovat kaksikko, jota seuraisi mielellään pidempäänkin), maailma synkkenee kun saavutaan Twin Peaksiin ja seurataan Laura Palmeria tämän viimeisen viikon ajan. Mutta mitä muuta se voisi kuin synketä? Katsojahan tässä vaiheessa jo tietää mitä tapahtuu. Määränpää on selvillä, jopa pitkälti se miten sinne päädytään. Ehkä, nyt nähtynä, olisin tätä elokuvaa tiivistänyt puolivälin tienoilta. Se ei välttämättä kaipaa tiivistystä, mutta katsojan pitää olla valmis heittäytymään näihin henkilöihin, tähän todellisuteen, tähän tapaan tehdä elokuvaa, josta nuorena ja itseriittoisena totesin että "haluan kirjoittaa siten kuin Lynch ohjaa", enkä tietenkään olisi tarkemmin osannut selittää mitä tuolla tarkoitin, mutta ehkä tuo kertoo siitä miten ison vaikutuksen Lynch teki, ja nimenomaan tarinankerronnallisella tasolla.

Parhaat kohtaukset elokuvassa Fire Walk With Me ovat edelleen priima-Lynchiä. Pitkiä, piinallisia, niitä hetkiä elämässä joissa itse todellisuuden pintaa alkaa säröillä, eikä se ole muuta kuin henkilön oman hitaan kärsimyksen säröjä hivuttautumassa yksilöstä ympäristöönsä; hajoaminen ja eheytyminen, siinäpä Lynchin elokuvien ansiokkaasti yhä uudestaan kuvaama prosessi, ja varmasti Fire Walk With Me on tämän prosessin tyylipuhtaimpia edustajia ohjaajan laajassa tuotannossa.

Pidin siis elokuvasta edelleen. Se jopa, keski-ikäistyttyäni sitten viime kerran kun sen katsoin, vaikutti nyt muutamin eri tavoin. Ymmärsin joitakin sen hahmoja nyt paremmin, ja toisaalta näin elokuvan hauraan kuoren alla enemmän ahdistusta kuin olin koskaan tajunnutkaan. Ei ihme että elokuvaa moitittiin ilottomaksi. Luojan tähden, kaiva tästä nyt mitään naurunjuurta. Suurin syy siihen miksi halusin palauttaa elokuvan nyt mieleeni, on se, että Twin Peaksin jo talvella ostamani kolmoskausi odottelee hyllyssä, ja nyt kun tuon alkuperäisen sarjan uudelleenkatselun sain päätökseen, on kolmoskauden vuoro, ja ennen sitä halusin että kaikki aiemmat Twin Peaks -kokemukset ovat tuoreena muistissa. En yhtään tiedä mitä jatkossa on luvassa, muuta kuin että Lynchiä. Ja se on minulla yleensä riittänyt.

6.8.18

Teemu-aasi juo aamuteesi

Pohdin sellaista, että mitä jos aloittaisi populaarikulttuurin osa-alueita äärimmäisen subjektiivisesti ruotivan pitkiä kirjoituksia viljelevän blogin. Sitten muistin että olen aloittanut sellaisia varmaan tusinan verran. Niistä vain Run / Stop - Restore on porskutellut pitkään, ja palaa tällä viikolla taas (lupaan!) aktiivisesti päivittymään. Myös takkuisen elämäni tympeät vaiheet jatkuvat syksystä 1994 kun taas olen arkistojeni ääressä. Yleinen ongelmani on, että olen aina satoja kilometrejä eri paikassa kuin milloinkin tarvitsemani referenssimateriaali. Mutta joillakin on kuulemma polttavampiakin ongelmia. Viikko sitten oli Aamulehdessä juttu ihmisestä joka kärsi vakavasta masennuksesta. Näissä jutuissa on aina sama kuvio: ihminen käy pohjalla, sitten hän paranee. Oli helvetilliset vuosi tai puoli vuotta kuulemma. Pyh, amatöörit.

Kävin tänään pikemmin (melko tarkkaan kaksi tuntia) Helsingissä. Näytti siltä että mitkään kesäkuun alussa kaupunkia raastaneet tietyöt eivät olleet muuttuneet miksikään, paikoitellen kadut oli vain revitty aiempaa pahemmin auki. Kotitalon rapussa kulki ihan oudonnäköistä sakkia. Saattoi olla kyllä peilikin.

Näin viime yönä unta, jossa istuin mukavasti kirjaston portailla auringossa lukemassa Pirkka-lehteä. Siihen tuli jotain tyyppejä, jotka sanoivat että heillä on aina tapana istua tässä. Että väistäpä. En tehnyt elettäkään liikkuakseni, selailin Pirkan sivuja, sanoin että luen nyt tämän lehden ihan rauhassa loppuun. Yksi tyypeistä yritti estää lukemista peittämällä sivuja käsillään. Sanoin: "Mitä enemmän estää, sitä kauemmin kestää."

Kissa on tyytyväinen kun se saa vaania päästäisiä marjapuskissa. Mikä olisi vastaava onnentuoja ihmiselle?

30.7.18

Ensipainokseni! Persialaiset mattoni!

Lähes kolmen kuukauden maaseutuevakkoni on kaartamassa loppusuoralleen. Olen ollut tehokas itselleni tärkeissä asioissa: kirjoittanut kirjan, raivannut pihaa, ryöminyt pusikoissa kameran kanssa, hakannut halkoja (siinä puuhassa kiteytyy jotain ihmisyydestä). Vähän ihmisiäkin olen nähnyt, mutta suurimman osan ajasta on ollut vain minä ja kissa. Sitä miettii yhteiskunnan rattaista karatessaan että onko tämäkään nyt sitten millään tavoin järkevää. Mutta sitten: jos olisin päivätyössä tekisin jotain sellaista minkä moni muukin voisi tehdä. Näitä kirjoja taas ei kirjoittaisi kukaan ellen minä. Näin pyrin järkeistämään ratkaisuni, mutta siihen en ota kantaa menettäisikö maailma mitään ellen kirjoittaisi; mikä minä olen mitään yleistämään, yksilötasollahan tässä mennään.

Mutta sitä en kuulkaa ole koskaan tahtonut sisäistää että aina hehkutellaan niin hirveästi kesälukemista. Minä en ikinä lue niin vähän kuin kesäisin! Yksi ainoa kirja näiden kuukausien aikana on tullut tahkottua - toki kerrassaan mielenkiintoinen sukupuuttoaaltoa käsittelevä teos. Mutta no, tietenkin kirjat ovat vain yksi lukemisen muoto. Koko lailla paljon olen plärännyt 50- ja 60-lukujen aikakauslehtiä vintiltä. Hyvää kamaa. Mainioita juttuja, patavanhoillisia asenteita, yllättäviä sympaattisuuden hetkiä, rehdin sisukkaita journalismin kukkasia, ja Veikko Ennalaakin vähän.

Podcasteja en ole enää kuunnellut läheskään siinä määrin kuin viime kesänä, mutta hiljakseen silti. Sen sijaan muutamia tv-sarjoja olen edennyt, kun kerran raahasin läjän dvd:itä tänne mukanani. Kesän lautapelitähtiä niin täällä Euroopan retkiltään piipahtavan tyttäreni kuin niiden muutamien vieraidenkin kanssa ovat olleet Karuba ja Colt Express.

Nyt käy tuuli. Pitkä hellejakso on päättymässä sekin; käristekupoliko se nyt sitten oli tällä kertaa. Vuoden 2014 helteitä ei vielä päästy edes kovin lähelle, mutta median muisti on mitä on. Silloin hakkasin halkoja tuossa niityllä auringon räkötyksessä vain hattuun verhoutuneena. Nyt ei enää fysiikka kestäisi. Neljässä vuodessa asenteeni hellettä kohtaan on muuttunut: vähän viileämpi kelpaisi.

Ylihuomenna alkaa elokuu. Elämässäni on tapahtunut elokuussa pari isoa kirjallista juttua: tasan 20 vuotta sitten elokuussa alkoi kansanopiston kirjoittajalinja, joka edelleen määrittelee elämäni aikaan "ennen" ja "jälkeen". Kaksi vuotta sitten taas olin Pentinkulman päivillä osana esikoisseminaaria, jossa totesin etten olekaan ihan niin outsider kirjallisella kentällä kuin minä olin päättänyt itseäni pitää. Kävi ilmi että ihmisiä ne muutkin kirjoittavat ovat. Luulin aina että yli-ihmisiä - siis itseeni verraten. Mistä muistuikin mieleeni entisen avopuolisoni minusta tekemä määritelmä: "En ole koskaan tavannut ketään toista jolla on yhtä suuri ego mutta yhtä huono itsetunto." Saattaa olla etten enää sovi tuohon, se on lausuttu kauan sitten. Mutta silloin se herätti huomaamaan muutamia ongelmakohtiani. En niille mitään tehnyt tietenkään, mutta havaitsinpa niiden olemassaolon.

Nykyään olen väsynyt, usein yksinäinen, hankala, satunnaisen onnellinen, enimmäkseen kelvoton. Aika on kullannut muistoja, saavutukset se vain lahottaa.

11.7.18

Kangastuksia kuhansilmässä

Molskahdettiin aamu-uinnilla sinne. Möllötti mokoma kuin mitään maallista vailla kaislikon keskellä, kenties sen kummemmin meitäkään miettinyt, kunhan otti ja ahmaisi... Ja sieltä sitten katseltiin, koko lailla toisesta kulmasta, samean veden seasta. Silmästä.

Lähtihän se laiska levoltansa lopulta. Mutaveden mustuudessa se pujotteli valonsäteiden välistä peremmälle järvenselkää, ja kummemmilta näyttivät hetki hetkeltä ne maisemat, levämetsät ja lumpeenvarret, ahvenenkaltaiset tyypit ja varmaan pari kilkkiäkin korrella keikkumassa, en nyt sano etteikö. Todettiin ettei oltu kotonamme siellä. Se muljautteli silmäänsä ja meitä. Mulkoili menemään kuin olisi järven omistanut ja me mulkoiltiin sen mukana.

Kalana kaikkea vierasta. Ihmisen varjon lailla.

Se löysi veneen, tai vene sen, tai miten vain; siimahan sen järvestä sieppasi. Jo iski hätä. Ettei tässä nyt näin pitänyt, ja kai se kaipasi kaislikkoonsa silloin, mutta riuskoin ottein meitä jo kiskottiin päin kesäistä päivää. Taivas häikäisi, sinne vaan samojensa joukkoon viskattiin suuri ja säyseä. Kävihän se meillä mielessä että katuiko tuo nyt valintojaan, tähystikö elämänsä polkua taaksepäin kuduksi asti, mutta tokko sentään: kuha kumminkin vain.

Meidät pistettiin paloiksi.

Päätyimme parempiin suihin.

20.6.18

Ruusu ruusumpi

Mietin tuossa kirjallista brändäystä. Älkää pelästykö, en ole suunnittelemassa sellaista. Pikemminkin mietin miten sellaisestakin on tullut tarpeellinen tekijä. Että pitää olla jotenkin tietynlainen, nopealla vilkaisulla tunnistettava, juuri oikeanlaisia mielikuvia herättävä jo nimellään. Jos jotain, haluaisin olla mahdollisimman ristiriitainen brändi. (joku saattaa olla sitä mieltä että jo olenkin, mutta joku huutelee sieltä vintinrapusta nyt ihan rauhassa vaan) Olla monia toisiinsa julmasti kirnahtavia asioita samanaikaisesti. En voi sille mitään – olen kertakaikkisen allerginen määritelmille, ja tilanne tuntuu vanhetessani koko ajan pahenevan. En kestä kirjallisuuden genrejä. Pian en varmaan kestä sitä että eritellään proosa ja lyriikka, fakta ja fiktio. (luulette että vitsailen, mutta omat lukutottumukseni ovat jo alkaneet suuntautua täten) Itsehän olen jo pahasti leimautunut jonkinlaiseksi scifi-spefi-jännäristiksi, mikä on vähän huolestuttavaa, kun en kyseisiä genrejä juurikaan lue. Enkä mielestäni kirjoitakaan, mutta minkäs teen. Optimeinta olisi jos olisi vain kirjoja, vain kirjallisuutta ilman rajoja. Lopulta kaikessa on kyse sanoista. Itselleni ei ole koskaan ollut tärkeää juoni, ei koherentti kokonaisuus, eivät henkilötkään niin hirveästi. Kunhan on sanoja.

Sanoja. Mustia kuvioita valkoisella. Jos niitä katsoo tarpeeksi pitkään, ne muodostavat asioita. Ei sillä niin väliä millaisia.

8.6.18

Suureen etelän kanjoniin

Keräsin kamat kasaan. Ne täyttävät nyt tuolin, talvitakki vielä paketissaan kun tuli sen verran myöhään että helteet olivat jo alkaneet. Kulkulupa ja henkilökortti; sähköinen, perinteinen ja kolmionmallinen avain, kuulakärkikynä. No sitä ei ehkä tarvitse palauttaa. Tänään luovutin auton, huomenna haen kissan. Asuntoni olen jo antanut pois. Tämä kaikki kuulostaa dramaattiselta. En putoa tyhjän päälle. Ei voi jos siellä jo on.

Olen aina toisinaan ajatellut olla kirjailija. Se on vaikeaa. Joskus haaveilin akateemisesta urasta, mutta teoriat viuhuivat pääni ohi korkealta. Kirjastossa olisin mielelläni, mutta kun kerran hain alaa opiskelemaan, oli matikannumero liian huono. Nyt olen, olen, olen. En tiedä mikä. Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta kultaako nykyhetkeä koskaan mikään?

Arvotonta kissankultaa. Armotonta.

Olen ruskettuneempi jo nyt kuin parina viime kesänä elokuussa, toisaalta talviturkin olen viimeksi heittänyt vuonna 2014. En ole oikein uivaa tyyppiä. Mutta sujuvasti kellun, ja se kai ongelmani onkin. Siinäpä lillun kun muut kroolaavat ohi.

Jaa'a, mitä sitä taas tänään tekisi muuta kuin hukkuisi vertauskuviinsa. Se se on viihdettä kuulkaa, se.

22.5.18

Heinäkuu - elokuu 1994

Kesä, kesä. Nyt ja silloin, ja ikään kuin lapsuus olisi nykyään lähempänä kuin nämä aikuisuutta tavoittelevat etsikkovuodet, niin paljon enemmän muistan siitä millaista oli olla kahdeksan kuin millaista oli olla seitsemäntoista. Tai ehkä kyseessä on vain datavaje – niinkin arkisto-obsessiiviseksi ihmiseksi kuin millaiseksi genetiikka on minut siunannut, en löytänyt kesältä 1994 mitään, en jukoliste mitään. Ei päiväkirjamerkintöjä, ei luetteloa luetuista kirjoista tai katsotuista elokuvista, ei valokuvia, ei muistilappuja edes. Kun yritän saavuttaa tuolloista minääni selaamalla wikipedian luetteloa asioista joita kesällä 1994 tapahtui, mietin olisinko kiinnostunut siitä että Kim Il Sung kuoli? Tai että Shoemaker-Levy -komeetta pamahteli päin Jupiterin pintaa (mistä olen kyllä nähnyt dramaattisia kuvia myöhemmin)? No, epäilen vahvasti että Aku Ankan 60-vuotismerkkipäivä on kuitenkin ollut itseäni enempi sykähdyttänyt tapahtuma. Lehteä silti tuskin olen hankkinut; lukiovuosieni alussa kyllä tilasin Ankan itselleni vuodeksi, mutta sekin tilaus on tässä vaiheessa jo päättynyt.

Kuten aiemmin mainitsin, viettänen ainakin osan kesästä töissä kirjastolla. Pikkupaikkakunnalla ollaan vasta hiljalleen siirtymässä tietokoneistettuun aikaan, ja lainaus hoituu vielä kynän ja korttien avulla (yksi lempihommistani on edellisenä päivänä lainattujen kirjojen korttien aakkostaminen järjestykseen aina aamuisin - siinä puuhassa aakkostenhahmotus kasvoi ajatusta nopeammaksi ja nykyäänkin lasken kirjaimia yhteen numeroina... no, ehkei tämä taipumus liity kirjastotyöhön sentään), mutta pitkällinen siirtymä tietokoneaikaan on alkamassa. Kun se lopulta pääsee käyntiin, minä olen se, joka siirtää valtaosan kirjaston aineistosta tietokantaan, kirja kerrallaan, naputtelemalla. Varmaankin sen olisi vain vuotta tai paria myöhemmin voinut hoitaa muutamalla napinpainalluksella, mutta sainpa määritellä esimerkiksi tietokirjoille asiasanat oman harkinnan mukaan.

Mutta ihan vielä ei taideta olla siellä. Toistaiseksi palauttelen kirjoja hyllyyn ja istuskelen välillä tiskin takana, jokohan tässä vaiheessa kuitenkin uutuuskirjojen tiedot syötetään koneelle? Mikäli näin on, sitä teen ainakin, ja muutakin Dos-pohjaista harrastan kirjaston takahuoneen kahvintuoksussa; itse en tuohon juomista jaloinpaan liene vielä koskenutkaan, minkä nuoruudenhölmöyden saatan tässä vaiheessa myöntää. Mutta enpä noita nautintoaineita juuri muutenkaan harrasta – paitsi Pepsiä taitaa jo tässä vaiheessa kohtuullisesti kulua. Sen kittaaminen kohoaa tulevina vuosina legendaarisiin mittoihin.

Jollain tavalla tuo nyt jo tuolloisista tiloistaan toisaalle muuttanut silloinen kunnan pääkirjasto (nykyisin ison kuntaliitoskaupungin sivukirjasto) on kuitenkin minulle toinen koti näiltä vuosilta. Kesällä 1994 se alkaa vasta pikkuhiljaa sellaiseksi muodostua, mutta se tuttu porukka siellä kuitenkin jo on, se omanlaisensa tunnelma johon kotiudun. Mutta vasta pari vuotta myöhemmin saan kirjaston avaimet, joita ylpeänä avainrenkaassani kannan aina siihen asti kunnes tämän maalaiskunnan tomut jaloistani pyyhkäisen. Ja astun Kokemäen saviseen maaperään.

Oli miten oli, elokuussa 1994 kesäloma loppuu, alkaa lukion kolmas vuosi. Viimeinen kouluvuosi, sellaisenakin vajaa. Luokkamme on yhtä vaille entisellään, kun luotettava liikuntatuntilintsaustoverini S on kesän aikana muuttanut takaisin kotikonnuilleen Itä-Suomeen. Opettajat alkavat kiusallisen taajaan viljellä sanaa "kirjoitukset", mihin tässä kaiketi pitäisi tähdätä. Mutta minulla ei ole suunnitelmia jatkosta, joten en osaa ottaa tulevasta paineita. Olen suorastaan häkellyttävän huoleton tulevaisuuden suhteen, mikä piirre on tietyssä mielessä säilynyt. Kerran täällä vaan eletään ja sekin kerta on siinä määrin lyhyt että mitä tässä hötkyilemään kun ei kaikkea ehdi kuitenkaan. Ei juuri mitään.

12.5.18

Kesäkuu 1994

Lukion toinen luokka on päättynyt, alkaa viimeinen vapaa kesälomani. Seuraavana vuonna samaan aikaan olen jo täysi-ikäinen, elämä velvoitteineen edessä ja siihen suuntaan... Mitä siis nyt? Ainakin olen hiljalleen ajautumassa pois muutamista vuosia elämässäni vaikuttaneista asioista: kuusnelonen taitaa viimeistään näihin aikoihin kadota lopullisesti komeron perälle, toisaalta PC-konekin alkaa olla enenevissä määrin pelaamisalusta. Kun koneen edelliskeväänä sain, aloin innolla kirjoitella joitakin novellintapaisia, paria romaaniakin, mutta montaa sivua ne eivät edenneet, ja into omaa tekstintuottoa kohtaan onkin kummasti hiipunut. Jokohan näihin aikoihin muuten hankin koneeseeni modeemin? Voi olla vasta seuraavana vuonna, mutta joka tapauksessa kauan ennen sähköposteja ja internetiä – liikuskelen Dos-pohjaisten BBS:ien maailmassa hyvän aikaa ennen kuin tietoverkot tulevat ja vievät mennessään.

Myös kymmenvuotiaasta enemmän tai vähemmän mukanani kulkeneiden Marvel-sarjakuvien aikakausi on päättymässä. Vaikka niitä tuli välillä kotiin tilattuna läjäpäin (kaikki neljä Suomessa tuolloin ilmestynyttä lehteä), on jo melkein vuoden ajan ainoana sinnitellyt Ryhmä-X sekin nyt finaalissa: toukokuun numero on viimeinen joka postilaatikkoon kolahtaa. Eihän tämäkään lehti ole enää vähään aikaan ollut tasoltaan kummoinen; Chris Claremontin jätettyä kirjoittajanpestin koko X-franchise ajautui sellaiseen syöksykierteeseen että pahaa teki. (Jay & Miles X-Plain the X-Men on tosin auttanut minua löytämään tämänkin kauden tarinoista jotain arvostamisen aihetta) Mutta en minä ihan heti osannut Marvelia jättääkään. Tampereella toimineesta Kukunorista olin toisinaan ostanut jotain tuoreempaa jenkkitavaraa, ja hetken pähkäiltyäni tartuin mahdollisuuteen tilata molemmat tuolloiset X-lehdet heidän kauttaan suoraan Yhdysvalloista. Vasta kun tämä rapiat vuoden kestänyt tilaus päättyi, heitin Marvelille hyvästit pitkäksi aikaa. Taisi olla sitten joskus 2003/2004 kun kokeeksi ostin jonkin kotimaisen julkaisun, ja sen jälkeen tuttavuus on ollutkin satunnaisen säännöllistä. No, eipä tuo nyt koko elämän mittapuussa niin iso tauko sitten lopulta ollut.

Niin ja mopo sitten. Olen sentään seitsemäntoista, joillakin kavereilla jo ajokortti (lähinnä Jussilla, koska kaikki muut lähipiiristä ovat loppuvuodesta syntyneitä), ei sitä nyt enää Tunturin rähjällä siinä iässä voinut kylillä pörrätä... Vaikka oli sitä uudella pakoputkella viritellyt, ja radikaalisti mustaksi maalannut, oli laite jo pitkään majaillut autotallin peränurkassa. Kolme vuotta nuoremmalle serkkupojalle sitten lopulta myin hyvin palvelleen menopelini hintaan tuhat markkaa, ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Eli kovasti sätkyttelen menneisyydestäni eroon. Käynkö kesätöissä? Oletan että kirjastossa kyllä, mutta oliko pitkäkin pesti, sitä en muista – mitään dataa kun ei kesältä 1994 ole tallella. Päiväkirjaani en ole kirjoittanut sanaakaan, ja jos digimuodossa jotain tiedostoja onkin tuolloin naputeltu, ne ovat jossain unohtuneiden kovalevyjen kätköissä, kenties ajansyömien diskettien ikuisesti nielemiä mietelmiä jo kaikki. Ja kenties hyvä niin. En usko että minulla on seitsentoistakesäisenä ollut mitään erityisen älykästä sanottavaa. Ja vaikka kovasti menneestä eroon pyrinkin - - en muista että olisin mitään kovin innolla tilalle miettinyt. Vietin kesää. Löhöilin jo vanhaksi käyvän Lupsin kanssa kotipihan nurmikolla. Olin vielä kovasti koiraihminen tuolloin.

9.5.18

Vankiloista

Juon iltakahvia Aleksi-mukista. Se on suuri valkoinen muki, jonka kyljessä on kuva Aleksista, elämäni ensimmäisestä kissasta (1996-2014). Olen päivän aikana kirjoittanut hakemuksia, sähköposteja ja viestejä. Isoja juttuja. On vähän sellainen tunne että astuu tyhjän päälle, valkoiseen tyhjään, missä muotoja ottavat korkeintaan sanat ja jos sanojen väleihin jotain jää, sillä ei ole enää merkitystä. Uskoisinko itseeni kerrankin? Virheitään voi toistaa vain tiettyyn rajaan asti, minkä jälkeen ne muuttuvat rutiineiksi. Sitä ennen on tehtävä ratkaisuja, paitsi tietenkin mikäli haluaa elää virheidensä kanssa, tulla muistetuksi niistä.

Aleksi oli minun ystäväni. Se moikkasi minua aina kun tulin huoneeseen, vielä vanhanakin, vaikka oli itse jo kuuro. Ystävyydet kasvavat sattumista, ihmissuhteet syntyvät siitä että on viskattu jonkun kanssa samaan tilaan. Jostakin jonnekin.

Suljen ikkunan. Leikisti vain; ei sitä auki voi pitää ettei kissanpöhkö astu ulos. Kuudes kerros, en pitäisi sitä mahdottomana. Se on tehnyt sen ennenkin. Mutta ikkunan sulkeminen sopi tähän kohtaan tarinaa. Elämä on sarja vertauskuvia. Nyt tää astuis parvekkeelle ja sytyttäis tupakan. ("Mut eihän se polta!" ... "Ei niin, älä välitä siitä.") Asunnostani näkyy pylväshaapoja ja vastapäisen talon tägätty seinä. Joku huutaa. Talojen välisessä kuilussa on ahdasta, kuumaa, näinkin aikaisin keväällä. Japanilaiset turistit katsoivat minua tänään sormella osoitellen kun kävin kaupassa. Hymyilin. Heistä jokaisella oli jäätelö. Suljen ikkunan.

Olin tänään hetken yksinäinen, mutta olen ollut myös toiveikkaampi viimeisten viikkojen aikana kuin kuukausiin, olen vanha

mutta kaikkeen valmis.

1.5.18

Maybe there's hope

Kolme vuotta sitten ostin boksillisen X-Filesia kun halvalla sai. Kaikki yhdeksän tuotantokautta samassa lootassa ja leffat päälle - ei huono kauppa, tarjosi viihdettä pitkään. Kun en osaa binge-katsomista harjoittaa, on keskimääräinen vauhti tainnut olla vähän päälle yksi jakso viikossa, mikä riitti eiliseen asti. Katsoin illansuussa ysikauden päättävän tuplamittaisen jakson The Truth ja olihan se kyllä tällaisen sarjan päätökseksi mielenkiintoinen. The Truth on nimenomaan sarjan ja mytologiankin päätösjakso, sellaiseksi tarkoitettu ja sellaisena toimiva, yllättäväkin. Kun reilusti yli kahdensadan jakson verran sarjan tunnuslauseena on ollut "The Truth is out there", on aika rohkeaa lopettaa siihen, että kun totuus lopulta selviää, se on niin masentava että olisi oikeastaan ollut parempi pitää piilossa: Maailma loppuu 2012. Se on vääjäämätöntä, ja sen tiedon alle Mulder & Scully sarjan viimeisessä kuvassa musertuvat. Sentään sylikkäin. Ja "Maybe there's hope" ovat viimeiset lausutut sanat... Mutta silti. Vuosia kestäneen taistelun ja totuuden huutelun jälkeen pidin viimeisestä jaksosta huokuvasta luovutusmentaliteetista. Totta kai tämä saattoi heijastaa tuon yhdeksännen X-vuoden ajankuvaa. 9/11 oli jo takanapäin, ja alkujaan Filesia ja varsinkin Mulderin yksinäistä ristiretkeä leimannut hallitus- ja hallitsijavastaisuus oli mennyt pois muodista. Nyt piti olla pro-Amerikka, mikä sopi Chris Carterille ja kumppaneille huonosti. Tätä on pidetty myös yhtenä syynä sarjan suosion laskuun, mutta liekö näin - onhan yhdeksän vuotta vallankin tarpeeksi...

Paitsi että itse olisin oikein mielelläni katsonut vielä kauden tai pari uusien agenttien Doggett & Reyes edesottamuksia. Nämä pari viimeistä kautta olivat mielenkiintoisia sikäli, etten niitä silloin aikoinaan katsonut kuin satunnaisesti - varsinkin ysikausi oli näkemättä käytännössä kokonaan. En lämmennyt silloin uusille hahmoille, mitä näin jälkikäteen ei voi pitää kuin huonona mukautumiskykynä. Käsikirjoittajat ovat David Duchovnyn kyllästyttyä olleet vaikean edessä, mutta tilanteesta on nyt nähtynä selvitty harvinaisen hyvin: etenkin John Doggett on oivallinen hahmo, joka ehtii parin vuoden kuluessa käydä tutuksikin. Kyllä nämä uudet agentit olisivat sarjaa kantaneet vielä hyvän aikaa, vanhojen starojen kenties toisinaan piipahdellessa jonkinnäköisessä mentorin roolissa. On sääli ettei tähän päädytty, mutta voi tietysti olla että tuotantoportaallakin on ollut jo uudet kuviot mielessä.

Muuten kävi kuten kävi silloin joskuskin, että pidin eniten niistä loppupuolen kausista, jolloin sarja alkoi leikkiä omilla konventioillaan. Kutos- ja seiskakaudet ovat kahden ensimmäisen jälkeen varmaankin parasta mitä X-Filesilla oli tarjota. Nerokkaan oivaltavia juttuja, se sekava ufomytologia jätetty pitkälti sivuun, hauskoja hetkiä, kokeiluja, osin toimivia ja osin ei, mutta riskejä otettiin. Nelos- ja vitoskausista pidin vähiten, vaikka ne yleisesti ottaen lienevätkin sarjan kehutuimmat. Mutta niin kovin vakavasti itsensä X-Files tuolloin otti. Ei se synkistely minulle nyt auennut lainkaan niin kuin nuo vähän leikkisämmät jaksot.

Mutta tosiaan. Tiedostan kymppikauden olemassaolon, mutta sen verran ristiriitaisia kommentteja siitä on kuullut, etten taida olla kovin kiinnostunut näkemään; ja johan sen ilmestyminen vuonna 2016 riitti kumoamaan sen agentit musertaneen totuuden, että vuonna 2012 koittaa apokalypsi. Pöh. Päänsisäisessä kaanonissani X-Filesin maailma on jäänyt kuusi vuotta sitten alien-invaasion alle. Ja mitenkäs helkutissa se Tupakkamieskin näyttäisi Imdb:n mukaan olevan yhä kuvioissa? Mies koki koko sarjan eeppisimmän kuoleman tuossa ysikauden päätösjaksossa: lähietäisyydeltä ammuttu raketti silmien väliin sulatti lihat luista. Hidastetusti. Tätä ei odotettu turhaan.

27.4.18

Toukokuu 1994

Tottahan maalaiskunnan pikkulukiokin pyrkii katrastaan sivistämään, ja niinpä sitten kevään korvilla on vuorossa kovasti odotettu Schindlerin listan opiskelijanäytös Huittisten Lautta-Kinossa. Koska kolmoset ovat kirjoitusten myötä lukion ikeestä vapautuneet, mahtuu opinahjomme yhteen bussiin ja taitaa vähän paikkoja jäädä tyhjäksikin. Luokkamme muutamassa jo täysi-ikäisessä herättää närää se, ettei omalla autolla ole lupa lähteä, mutta toisaalta - poikkeus normaalin koulunkäyntiin otetaan ilolla vastaan. Tunnelma on mukavan rempseä jo matkalla, huolimatta siitä että tässä ollaan nyt vähän hevimpää leffaa menossa katsomaan, ja mukaan lähteneet opettajatkin (suurin osa lukion opettajakunnasta, mikäli oikein muistan - mitä he olisivat tyhjässä koulussa tehneet?) muistuttavat että tämä palkittu ja kohuttu elokuva on sitten syytä katsoa tarkkaan. Siitä ja sen herättämistä ajatuksista sitten loppuviikosta pidettäisiin keskustelutilaisuus koululla.

Saavumme perille, lauma täyttää Lautta-Kinon aulan eikä aikaakaan kun muita kaltaisiamme valuu paikalle; pari kolme muutakin lähiseudun lukiota on tulossa samaan opiskelijanäytökseen. Täytämme ison salin melkein kokonaan, mutta koske meidän koulumme oli ensimmäisenä paikalla, pääsemme ensimmäisinä sisään, ja mitäs me vanhimmat kuin parhaille paikoille takariviin. Minä ja kaverit otamme keskeisimmät istuimet, projektori heittää valonjuovansa suoraan pääni ylitse. Sinne istuuduttuamme saamme huomata että muut lukiot ovat samanlaiset keväisen vapauden vallassa kuin mekin. Tunnelma on hälisevä ja levoton. Muistuu mieleen se kerta kun olin Jannen ja Jussin kanssa tässä samassa salissa yläasteikäisenä katsomassa Alien kolmosta ja meidän päällemme lensi koko elokuvan ajan yläriveiltä roskaa kun joku oli huomannut että oltiin väärästä pitäjästä...

Mutta nyt ei ollut karkkia, vakavahenkinen koulunäytös sentään. Eikä tästä johtuen kenties mainoksiakaan; salin valot pimenivät ja Schindlerin lista alkoi pyöriä valkokankaalla ilman että laumalle annettiin tilaisuutta rauhoittua. Toisen maailmansodan aikainen Saksa valtasi salin, ja vähäksi aikaa porukka hiljeni, me takarivin ikäpresidentitkin hartauduimme, jonkin aikaa kaikki vain katsoivat elokuvaa. Mutta jonkinlainen jännite siellä salissa väreili, jokin sellainen joka odotti purkautumistaan. Elokuva ei ollut vielä edennyt pitkällekään, kun nauru alkoi. Jotakuta tönittiin valkokankaalla ja jostain kuului hörähdys, mikä tarttui. Mitään ei erityisemmin sanottu, kukaan ei puhunut, nauru oli pelkkä selkäydinreaktio. SS-upseeri ampui juutalaisen keskellä kaupunkia: veri suihkusi ja nauru räjähti läpi katsomon, joku pakeni henkensä edestä natsijoukkoja, turhaan, eikä hysteerinen käkätys laantunut. Se levisi kulovalkean lailla, eteni penkkiriveistä seuraaviin, ja jotenkin me siellä ylhäällä tajusimme silloin olevamme sen lauman vanhimpia. Muistan että katsoimme jokseenkin epäuskoisina toisiimme. Mutta pakko sitä tilannetta oli silti itsekin nauraa, tietystä syyllisyydentunteesta huolimatta se oli niin uskomaton yhdistelmä häpeää ja toisaalta tilanteen häpeämättömän epäkorrektiuden herättämää absurdia riemua ettei hiljaakaan voinut olla. Etukäteen oli painotettu että tärkeää dialogia oli syytä seurata, mutta sinne dramaattisen viulumusiikin säestämään naurunremakkaan se kummasti katosi.

Elokuva katsottiin loppuun asti, kukaan ei poistunut; ei yksikään paikalla olevista opettajistakaan. Vaikka riemui jatkui pitkään - muistan ainakin, että kohtaus jossa pikkupoika pakenee sotilaita puuseen aukkoon, sai koko yleisön ulvomaan riemusta - oli se hiljentynyt siihen mennessä kun loppukohtauksessa lasketaan kukkia Schindlerin haudalle. Oletan tämän johtuneen lähinnä siitä, että Lista on melkoisen pitkä elokuva. Ei teinikään jaksa tuntikausia käkättää. Sitten koittivat lopputekstit, valot syttyivät, väki alkoi valua salista ulos ja takaisin linja-autojaan kohti. Näin nyt ensi kerran opettajatkin, ja he näyttivät siltä että joku oli kuollut. En ollut koskaan nähnyt lukiomme henkilökuntaa niin järkytyksestä kalpeana. Paluumatka kotikuntaan oli hiljainen, Spielbergin mestariteos oli väsyttänyt kaikki. Sitä etukäteen luvattua keskustelutilaisuutta ei järjestetty, emmekä me oppilaat sen perään kyselleet. Itse asiassa koko elokuvaa ei mainittu näytöksen jälkeen koululla sanallakaan.

En ole Schindlerin listaa sittemmin yrittänyt katsoa. Se herättää outoja muistikuvia.

25.4.18

Huhtikuu 1994

Leffakärpänen on purrut pientä porukkaamme siinä määrin, että pari kuvistuntia kerran viikossa ei enää riitä täyttämään ambitioitamme. Suunnitteilla on oman elokuvan toteuttaminen vapaa-ajalla, ja mitäpä sellaiset noin seitsentoistavuotiaat muuta kuin kauhua, vaikka ainakaan itse en ole kauhuleffoja katsonut juurikaan. En pidä niistä, mitä en tietenkään ääneen kehtaa kenellekään sanoa - olenpa vain genrestä paljonkin tietäväni. Paikkahan meillä toki on. Perheeni omistuksessa on edelleen vanha mummula, jossa taatan kuoleman jälkeen asui pari vuotta vuokralaisia, mutta joka nyt on tyhjillään mummunkin asetuttua pysyvästi kaupunkiasuntoonsa. Vien Petrin paikalle sanomaan mielipiteensä, mutta jo ennen kuin olemme perillä, lienee kai selvää että jos meillä on autio talo käytössämme, niin totta hemmetissä kuvaamme siellä. Vähän villiintynyt puutarha ei haittaa tilannetta ollenkaan. Ensi kerran katson nyt itsekin rakennusta uusin silmin, ja on myönnettävä, että se näyttää sopivan aavemaiselta kyllä. Paikka on selvä, ei muuta kuin käsistä laatimaan.

Ja sehän tällaisessa projektissa kai kirjoittaa pitkälti itse itsensä. Minä, Petri ja Henri kokoonnumme yhteen ja laadimme suurpiirteisen erilaisista kauhukliseistä koostuvan käsikirjoituksen - ei dialogia, kohtausten tapahtumat vain. Petri on ohjaaja / kuvaaja, minun ja Henrin rinnalle saadaan näyttelijäksi Markku. Artsi pyörii mukana apumiehenä ja päätyy lopulta kameran eteenkin, kuten myös Petri, kun kolme näyttelijää ei tahdo millään riittää. Ainakin itse muistan pääasiallisen kuvaajamme esiintyessä olevani kameran takana, varmaan joku muukin sitä välillä operoi. Näin jälkikäteen ajatellen tietenkin on todettava että edes yksi naisrooli piristäisi elokuvaa kummasti...  Sitä en enää muista mistä tuo kamera saatiin. Olisiko ollut niin että isäni sai sen töistä lainaan; ainakin sitä kautta taidettiin filmiä hankkia. Videokuva tallentuu ensin master-kasetille, josta se on sitten editointivaiheessa siirrettävä VHS-muotoon. Homma selvä.

Referoin nyt itse elokuvan, mikä tapahtuu muistista, koska olen sen viimeksi tainnut 90-luvulla nähdä. Tapahtumat alkavat siten että kolme kaverusta eksyy metsään. Taustalla soi tässä seesteisessä alussa Beethoven, muistelen, ja musiikki yhdistettiin useista otoksista koostuvaan kohtaukseen mukavan tee-se-itsesti: klassinen musiikki soi korvalappustereoissa olevalta kasetilta, jonka kuuloke oli teipattu kiinni kameran mikrofoniin. Petri painoi pausea tai playtä samanaikaisesti niin kamerasta kuin soittimestakin aina kun otos vaihtui. Ei uskoisi, mutta lopputulos on jouheva ilman hyppyjä ääniraidassa.

No, yksi kavereista (minä) nyrjäyttää nilkkansa, ja häntä joudutaan taluttamaan siitä eteenpäin halki mättäikön. Onnekseen kolmikko löytää autiotalon, johon päättävät jäädä yöksi, onhan myöhä ja hämäräkin tulossa. Yksi heistä näkee painajaisunen jossa kirveen varjo heiluu talon vintin rappusten seinällä. Unessa hän kompastuu mattoon, jonka huomaa sitten aamullakin olevan yhä rutussa. Pahaenteistä! Hän yrittää kertoa unesta toisille aamulla, mutta kukaan ei kuuntele. Päivä on kaunis ja pois on päästävä, joten nilkuttaja jää pitämään taloa toisten lähtiessä etsimään apua jostakin. Jalkavaivainen löytää lattialta siihen sopivasti ilmaantuneen kirjan "Kuoleman talo", asettuu sohvalle lukemaan sitä ja on autuaan tietämätön siitä että hänen ympärillään lamput heiluvat, kynttilänjalat liikkuvat, taulut kääntyvät vinoon! Soundtrackilla taisi tämän poltergeist-montaasin taustalla soida Paradise Lost, mutta elokuva sisältää myös Morbid Angelia ja Ozzya. Olisiko Sepulturaakin ollut, ihan en enää muista.

Tällä välin toiset kohtaavat talon pihalla mielenhäiriöisen miehen, joka huutaa jotain sekavaa talikosta ja on matkalla taloa kohti. Syystä tai toisesta tämä ei herätä kaveruksissa juurikaan reaktiota. (ideana oli, että kyseessä on naapuri, jonka talikon autiotalon omistaja on lainannut muttei koskaan palauttanut - - kovin selkeästi se ei ruudun tapahtumista kylläkään käy ilmi) Heiluessaan heinämies hakeutuu talon ulkorakennukselle ja löytää rakkaan talikkonsa, jolla hänet sitten jokin kuvassa näkymätön välittömästi surmaa. Tämän jälkeen elokuva jakaantuu kahtaalle: toisaalta seurataan niiden kahden ilotonta tarpomista pitkin tietenkin umpikujaan päättyvää hiekkatietä, toisaalta tapahtumia talossa, jossa joku tunkeutuu väkivalloin sisälle ja nuijii sinne odottamaan jääneen kolmannen jampan verisesti hengiltä. Toiset palaavat takaisin ja löytävät kuolleen kaverinsa olohuoneen nurkasta; suuria tunteita tämä ei nostata. ("Tää on kyllä ihan kuollu tapaus", toinen heistä toteaa lakonisesti katsellen kaverinsa ruumista)

Kaverit yrittävät poistua talosta, mutta selittämättömästi zombiksi muuttunut talikkomies on ulko-ovella vastassa. Myös kymmenen sekuntia aiemmin ruumiina maannut kaveri on nyt verenhimoinen zombi ja hyökkää kimppuun olohuoneesta. Toinen kavereista kuolee heti, toinen onnistuu pääsemään ulos, juoksee metsään, elokuva päättyy. Paitsi ei! Viimeisenä kuvana näemme nyt zombiutuneen sekopäänaapurin horjuvan talikko kourassa talolta poispäin, ja näin jatko-osakin on pedattu. Palaan siihen sitten myöhemmin.

Semmoista. Amatöörien räpellystä, mutta itse kuvausprosessi oli hauska, vaikka en varmaan enää kykenisi katsomaan tekelettä. (se joka kohtauksessa improvisoitu dialogi, huoh...) Tokko siihen mahdollisuuksiakaan on, vai onkohan tuo vielä jollakin tallessa? Editointi oli sitten prosessi sinänsä, ja melkoisen tuskainen, muistelen. Sekä minä että Petri teimme omat toisistaan lähinnä marginaalisesti poikkeavat versiomme materiaalista; juuri mitään ylimääräistä kun ei kuvattu, niin näkemyseroja oli lähinnä joidenkin kohtausten kestoista. Taisivat olla pääsiäisloman ympärille keskittyneet kuvaukset jo käynnissä, kun Joonas sattui poikkeamaan Pohjanmaalta. Kerroin että olimme tekemässä kauhuleffaa, jolla ei tosin ollut vielä nimeä; Joonas kysyi että miten olisi Guts. Se kuulosti hyvältä, toisetkin tykkäsivät kun tätä ehdotin, ja niin elokuvasta tuli mukavan kaksoismerkityksellinen Guts. Tämä nimi sitten päätyi lopputeksteihinkin. Ne toteutettiin siten, että kirjoitin ne paksulla mustalla tussilla isoille paperiarkeille, jotka sitten teippailtiin ympäri mummulan olohuonetta kameran pysähdellessä jokaisen kohdalle hetkeksi kun Ozzy Osbourne soi.

Good times.