23.11.12

Sä saat mut svengaamaan

Siinä minä olin, aamukahvimukillinen kohoamassa kohti aistillisia huuliani, kun pöydän kulmalle kuin ohimennen heitetyn Hesarin otsikon alta silmiin paistoi jotain perin tuttua: "23. marraskuuta". Missä olinkaan tuon päivämäärän tavannut joskus aiemmin? Mietin, mietin, ja mukin tyhjennyttyä muistinkin: blogipoloiseni syntymäpäivähän tuo, eikä tänä vuonna ihan mikä tahansa edes, vaan yhdeksäs. Ziisus. Olin elämää kokematon opiskelinjanplanttu kun aloitin, ja nyt huru-ukko. Pienenä luulin, että tämänikäisenä olisin omakotitalossa asuva monilapsisen perheen isäpappa, joka autolla ajelee töihin ja illat televisiota katselee, saunaa kahdesti viikossa lämmitellen. No, ei ole omakotitaloa. Eikä autoa. Eikä televisiota. Eikä saunaa. Lapsiakaan ei katraaksi asti, mutta blogi on, enkä minä nyt enää tässä vaiheessa kykene jättämään syntymäpäivää huomiotta, vaikka totta puhuen moisessa nyt tietenkään mitään järkeä ole - että omien houreittensa aloittamisen vuosipäivää jotenkin juhlistaa, nyrjähtänyttähän moinen. Vaikka toisaalta - -

Ja sitten pysähdyin miettimään teemoja. Miten tällä kertaa loisin katseeni menneeseen? Tunnuin kaiken jo tehneen! Yksivuotispäivään linkitys on nyttemmin tietty hieman turhaa, koska kyseessä on päivitys ilman sanoja - ja se ainoa kuva on sittemmin kadonnut autuaammille servereille. Sinänsä tietenkin merkityksellinen merkkipaalu, että on ensimmäinen Silmis-päivitys ilman tekstiä, joka siis nyt on myös ilman kuvaa, ja täten ehkä parasta Silmänkääntövankilaa ikinä. Siinähän oli myös se vitsi, että siellä oli ensin eri kuva, joka sittemmin vaihtui salaa toiseksi... no joo, se siitä. Kaksi vuotta täyttäessäni olin kohtuullisen lyhytsanainen. Ei ihme, olipa vuosi 2005 ollut aikamoista teksintuottoa, muuallakin kuin täällä. Listaan siellä sentään muutamia parin vuoden aikana teksteissä esiintyneitä hahmoja, taisi muistaakseni olla yritystä taholtani siihen suuntaan, että kehittäisin palailevia vakiohahmoja, vaan taidan olla nykyään lähinnä itse sellainen. Kolme vuotta, ja ensimmäinen todella pitkällinen vuosipäivävuodatus. Tuntui pitkältä ajalta silloin, nyt naurattaa ajatus. Kolme vuotta! Lähtöönkäyntiyskähtelyt vielä kaikuvat onnettoman bloggaajan ulosannissa, mutta ainakin herkeän ensi kerran muistelemaan alkuhetkiäni, vaiheitani, mikä ihmeen emeriittus kuvittelin olevani, olipa vanhasta blogoslaviastakin vielä tuolloin rippeet jäljellä, niin juuri, siitä joka nykyään retromasturboi facebookissa. Pah. No sitten täytin neljä. Kyllästyminen merkkipäivän muisteluun paistaa yhtäkkiä läpi, mutta toisaalta varsinaiset muistot ovat ehkä juuri tästä johtuen kirkkaampia, napakampia ja rehellisempiä kuin yleensä. Oikeastaan pidän tästä juhlapäiväityksestä kovasti; harvoin kykenen näin selkeän tiiviiseen ilmaisuun. Nyyh. Olet sinä Ugus hyvä jätkä, kaljan tarjoisin jos totta olisit. No niin, eteenpäin. Viisi vuotta tuntui jo absurdin pitkältä ajalta, ja ihan pieni osa minusta ihan salaa ajatteli että jospa joku taho, ei mikään tärkeä tietenkään, sen jollain pienellä tavalla muistaisi. Mutta ei. Varsinaista itsepaatoksellista merkkipäivämemorandumia en tällä kertaa halunnut kirjoittaa, vaan kehitin löyhästi tosipohjaisen (silloin istuttiin monta kertaa viikossa Naantalin Aurinkoisessa Hämeenkadulla, ja silloin oli kamalat lumituiskut) kahviladialogin, oma suosikkini kaikista vuosipäivityksistä. Kuusi vuotta täyttäessäni olin juuri kuukautta aiemmin siirtynyt Turusta Helsinkiin, ja olin ilmeisesti kohtuullisen vakavasti masentunut, mitä en itse tajunnut, mutta näkyyhän se tuossa tekstissä, ja miksei siinäkin, että vaikka kyllä muistinkin merkkipäivän myös tuolloin, jaksoin raahautua koneen ääreen vasta kolme päivää myöhemmin. Onnistuin kuitenkin kaivamaan vielä käyttämättömän muistelunlähteen: katkelma päiväkirjastani siltä päivältä, jona Silmiksen olin kuusi vuotta aiemmin aloittanut. Sittemmin päiväkirjanpitoni on tyrehtynyt, oli jo tuolloin Helsinkiin tullessani. Paha tuosta on mitään sanoa, jotenkin masentavaa luettavaa, tuntuu että tuon kirjoitin ihan äsken, ja kolme vuotta sitten kuitenkin jo. Pidän kuitenkin suuresti tuon päivityksen otsikosta. "Häpys rannat, syyt" on tietenkin anagrammi bussissa näkyvästä valotaulusta "Pysähtyy Stannar". Kehittelen koko ajan anagrammeja kaikesta, olen tehnyt sitä lukioikäisestä. Ja toissavuonna blogi tuli kouluikään. Olin monin tavoin paremmassa mielentilassa kuin vuotta aiemmin, tekstiä syntyi, ja muistelussa on uudenlainen tilastovivahteinen ote. Hyvä idea, en olisi ikinä itse keksinyt. Bonuksena kokoelma omituisimpia sivupalkkikuvia itsestäni, minkä idean hyvyydestä nyt en enää niinkään tiedä. Eivät nuo minulta näytä, joukko erilaisia tyyppejä eri tilanteissa kuvattuna. Viime vuonna jotain uutta taas: ymppäsin vuosimuistelun näpsäkästi kahvila-arvion yhteyteen. Varsin ohimenevä muistelu, mutta toisaalta sainpa kerrottua anekdootin Michael Monroesta, Peter Nymanista, minusta ja kissasta.

Noin, löytyihän se teema. Ensi vuonna sitten taas astetta hankalampaa. Ottakaapa olut Silmiksen kunniaksi jos tänään istutte baarissa. Suosittelen Hoegaardenia; erikoista mutta hyvää, kuuluu tarjoilla jääkaappihuurteisesta tuopista. Jos baarimikko ojentaa sen huoneenlämpöisessä astiassa eteenne, nostakaa meteli.


18.11.12

Verisoluvainoharhaisen vaiherikas historia
(eli "Vieläkö Chicken-butter kanavoi?")

Yhteisöt muuttavat ihmistä hitaasti laisekseen. Sitä on vuosien päästä jo erilaisempi istuessaan joidenkin aiempiensa kanssa kahvilla kuin oli joskus, ja nyttemmin on samanlaisempi niiden kanssa, joiden seurassa eilenkin vietti pitkään. Vaan onpa tämän uudenkin joukon ydinmehu löytynyt: kuusi meitä enää oli Manalassa pitkän pöydän äärellä, osa väsyneempiä kuin osa, pikkujoulukausi näetsen. Itse en moisiin. Kuuntelen kuitenkin sujuvasti, ja kuin pöyristyttävintä painajaista ovat toisinaan kertomukset: että tällainen käytös sallitaan perheellisiltä ihmisiltä, jo ikää keränneiltä, olkaa kohauttaen, vain siksi että on pikkujoulut kyseessä, hämmentää minua kyllä. Taisin viimeksi vuonna 2004 edes opiskelijasellaisiin osallistua. Niin kuin nyt muutenkaan juuri mihinkään.

Meinasin kirjoittaa mitä ajattelin, mutta lopulta jäin pitkäksi aikaa ajattelemaan mitä kirjoitin: "Katso nyt miten kauniilta näytät", oli lähetetyn kuvan liitetekstinä pikkutunneilla, varjoisan baarinnurkan kätköissä sanotun nielaisee unohduksen lohduttava tomu

10.11.12

Kupla

Sain Turun suunnalta puhelun, jonka yhteydessä vaihdettiin omia ja muiden kuulumisia. Puhelun päätyttyä tajusin tehneeni vanhan kotikaupunkini ympärille kuplan: ajatuksissani kaikki on siellä edelleen kuin kolme vuotta sitten, ja tästä johtuen, väistämättä, aina kun kuulen uutisia sieltä, valtaa jonkinlainen ahdistunut haikeus. Ei saa muuttua, huutaa se pieni osa minua joka vielä on kiinni siinä, mitä elämä siellä oli silloin joskus. Niille kaikille sinne jääneille ystäville se huutaa: Älkää vanhentuko, älkää keski-ikäistykö, älkää tehkö niin kuin minä! Ja tietenkin niin pitää tehdä, sillä mikään ei ole säälittävämpi kuin nelikymppinen joka luulee olevansa parikymppinen; ja luojan tieten heitä tosiaan tässä maassa riittää. Silti - - - olen aina yhtä hätääntynyt, joka kerta. Kun lähdin, ajattelin Turun museoksi, joka ei enää muutu, ja ihmiset siellä jatkavat aina juuri sellaisina kuin olivat silloin, kuin minäkin olin silloin, ja koska hekin, tai no joo, tekin, koska kyllähän te kaikki tätä luette, ettekö vain?, vanhenevat, tarkoittaa se sitä että niin teen minäkin, ja loppujen lopuksi tämä ajatus hiipuu, se kuolee kuin taivaan oranssi kipinä, ja miksi minä vielä tähän aikaan lauantaina jaksan kirjoittaa tätä, johtuu kai siitä, että huomenna on isänpäivä ja minä olen töissä aamusta iltaan. Vaikka mieluummin menisin lapsen kanssa johonkin kivaan paikkaan, Sealifeen vaikka, sinne tuo on kovasti viime päivinä kärkkynyt. Eikä kuusivuotiaana onneksi vielä yhtään välitä isojen tylsistä murheista.

3.11.12

A Murder of koiras

Miksi pitkän ja tylsän työpäivän viime minuuteilla aina sattuu jotain niin ettei pääse kotiin silloin kun pitäisi?

Miksi ihminen on terve kuin pukki koko syksyn, ja sitten kun neljä kuukautta aiemmin sovittu meno koittaa, hän makaa sairaana?

Miksi kissa käy hiekkalaatikolla aamuneljältä? Raps raps raps raputin raputin kops kops. Mjaauuuur.

Miksi työterveyslääkäri määrää lääkettä, jonka sivuvaikutuksissa mainitaan hallusinaatiot, mania ja psykoosi? Vuoden kestävä resepti olisi vielä pari viikkoa voimassa. Hm. Saisihan tästä vielä kiinnostavankin talven vissiin.

Miksi valtaapitävät syyllistävät ihmisiä äänestämättömyydestä? En koe kuuluvani nukkuvien puolueeseen, seuraan politiikkaa varsin aktiivisesti. Mieluummin kuitenkin tarkkailen kuin osallistun. Vaikea olisi kyynisesti kommentoida, jos olisi itse ollut niitä sähläreitä sinne valitsemassa.

Miksi verotiedoilla retostellaan julkisuudessa? Tai siis minä ymmärrän että iltapäivälehdet. Mutta miksi Hesarikin uhraa noille sivukaupalla päivästä toiseen? Kiinnostavatko nuo oikeasti jotakuta, ja miksi tuo jotakuu on niin säälittävä? Kadeko sillä on mielellä?

Miksi Halloween on ollut pakko tuoda Suomeen yhtäkkiä rytinällä niin että päiväkodissakin on Halloween-juhlat kurpitsalyhtyineen? Tämä on jotenkin surullista minusta. Oli meillä joskus sen verran itsekunnioitusta tässä maassa, ettei markkinavoimien komentojen mukaan sentään koulut ja vastaavat kumarrelleet.

Miksi niin monet ovat käyneet katsomassa uuden James Bondin? En voisi kuvitella montaa kiduttavampaa katsottavaa. No ehkä joku kotimainen elokuva voisi olla vielä kamalampi. Hyi miten inhoankaan kotimaisia leffoja.

Miksi puhelinmyyjä soittaa uudestaan, kun sille on jo kerran lyönyt luurin korvaan?