12.12.17

Helmikuu 1993

Pyhästä vannomisestani huolimatta käy niin, että kun Jussi kuulee minun ja Joonaksen olleen Lalliksella, hän närkästyy ettei asiasta hänelle etukäteen kerrottu. Yritän selittää että oli kohtalaisen extemporee lähtö - - ja ettei minua kirveelläkään saa sinne uudestaan. Mutta Jussi vaatimalla vaatii, ja yksi suostutteluvaltti hänellä sentään on: isosiskonsa on juuri saanut ajokortin, joten sen karmean bussimatkan sijasta saisimme henkilökohtaisen autokyydin. Perinteisesti heikkotahtoisena ihmisenä annan periksi, joten ei kulu kauaakaan meidän edellisen Köyliön-keikkamme jälkeen kun olemme jo uudestaan matkalla. Saan kiittää joko korkeampaa johdatusta tai Jussin isosiskon ajotaitoa siitä että tästä käynnistä mitään kirjoitan liki 25 vuotta myöhemmin - niin hirveä ajokeli tuona lauantai-iltana on. Ilma on sakeana paksua suojalunta. Säkkipimeä valaisematon pikatie on pakko kulkea lyhyillä valoilla, koska kaukovaloilla näkyvissä on vain vaakasuoraan tuiskuavaa lunta. 50 metrin näkyvyydellä selviämme kuitenkin Köyliöön asti, ja hämmästyksekseni huomaan sisällä tanssisalissa nyt jotain sellaista, joka edelliskerralla jäi minulta täysin näkemättä: kahvila. Marssimme Jussin kanssa sinne sillä välin kun Joonas katoaa taas bilettävän kansanosan joukkoon, mutta koska minulla on nyt seuraa jonka kanssa kitata kokista (kahvia en tuolloin vielä juo) ja vääntää huonoa vitsiä, ei ilta ole ollenkaan huono. Tällä kertaa esiintymässä on Ressu Redford, jonka näkeminen lavalla livenä aiheuttaa maailman lievimmän stendhalin syndrooman. (Tässä vaiheessa kirjoittaja pahoittelee heikkenevää muistiaan: saattoi nimittäin olla niinkin, että Ressu oli sillä edelliskerralla lavalla, ja tällä kertaa viimeksi mainitsemani Horsepower... Anteeksi!)

Loppujen lopuksi tästä käynnistä jää kaikista ennakko-oletuksista huolimatta melko positiivinen muistikuva, mikä on varmaan ihan hyvä hetki lopettaa Lalliksella käynnit; kolmatta kertaa ei kohdalleni koskaan tule. Eikä oikeastaan muitakaan sen kaltaisia paikkoja juuri lainkaan, juuri koskaan enää. Mieleen palaa eräs yksityiskohta tuolta kahvilapuolelta. Minulla oli muistaakseni silmäkulmaan iskenyt bakteeri tuolloin, jota hoitaakseni piti syödä heviä antibioottikuuria - muutaman tunnin välein läpi päivän piti napata tabletti. Jussi meinasi saada hepulin kun aloin niitä lääketabujani siinä bilepaikan kahvilanpöydässä kaivaa esiin. Ja katsoihan se kahvilan täti meitä kieltämättä vähän epäluuloisesti siinä kohdin. Heh. Se ainoa kerta elämässäni kun on pilleristiksi luultu.

Jonkin suuren sattuman seurauksena tartun helmikuussa 1993 kahteen sellaiseen teokseen, joilla on itselleni suuri vaikutus niin lukijana kuin ehkä eritoten kirjoittajana. Mainittakoon näistä ensin Tolkien ja Taru sormusten herrasta. Kotihyllyssä on trilogian ykkösosa, jota puolikiinnostuneena alan lueskella, ja sen verran erikoiselta vaikuttaa, että haen kirjastosta sitten kevään kuluessa loputkin. Pidän kirjasta kovasti, mutta ei se hirveää vauhtia etene: saan trilogian loppuun vasta kesäkuun aikana. Ei se missään vaiheessa tylsäksi käynyt, mutta on ehkä vanhahtavalta tyyliltään jokseenkin minulle vieras. Vaikuttava toki; muistan että varsinkin kirjan liitteenä olleet kuninkaiden sukutaulut sytyttivät halun laatia jotain samanlaista. Kuusnelosella näpyttelin sitten kesäiltoina pitkiä ja polveilevia sukusaagoja oman kuvitteellisen valtakuntani vaiheista. Se oli hauskaa. Tiedosto korruptoitui sittemmin.

Toinen, ja se infiniittisesti vaikuttavampi teos, oli Stephen Kingin Musta torni. Olipa se hämmäntävä löytö kirjastosta kyllä: pienen pieni kirja tiiliskiviä tavallisesti tuottavalta tekijältä, ja mikä kansi! Vähäpukeisena keimaileva nainen miekan kanssa, lentävä lohikäärme, Taj Mahalia muistuttava temppeli. Myöhemmin sitten selvisi ettei kirjassa ole mitään mikä edes etäisesti muistuttaisi mitään näistä kansikuvan elementeistä, mutta väliäkö sillä: kirja oli vaikuttavin koskaan lukemani teos. Sen kuvaaman kuolleen maailman tyhjyys, sen päähenkilöt merkittäväksi tekevä turhuus, sen kirkkain valokaarin maalatut yksinkertaiset totuudet: herranjumala miten minä ahmin tuota maailmaa. Miten elinkään siinä! Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tulkoon nyt sanotuksi taas: Kingin Mustan tornin ensimmäinen osa on se teos, joka sai minut itsekin vakavissani kirjoittamaan. Se lisäsi annoksen totuutta siihen syksystä asti jatkuneeseen vanhemmilleni esittämään vihjailuun että pc-kone olisi kiva juttu: nyt tosiaan oli oikea käyttötarkoituskin sille. Kirjoittaisin kirjan, koska yhtäkkiä tuntui että tarinat ja maailmat jotka olivat pinnan alla kuplineet vuosien ajan olivat saavuttaneet kriittisen pisteen. Ne kiehuivat yli. Ne olivat tulossa, ei sitä millään estänyt enää.

Kirjoittamiseen liittyen pikkujuttu vielä tammikuulta. En halunnut tällä rikkoa majesteettista Lallis-keikan narratiiviani edellispäivityksessä, mutta pakkohan tämä on mainita, koska olen siitä päiväkirjallenikin avautunut, enkä sinne pahemmin muuten tuossa vaiheessa enää kirjoittele. Meillä on nimittäin tammikuussa äikäntunnilla aiheena novellit, ja kun on ensin tutustuttu alan suuriin tekijöihin (kerään irtopisteitä kun Merja kysyy keitä novellisteja luokka on lukenut ja minä melkein ainoana viittaan ja mainitsen Roald Dahlin) on aika kirjoittaa itse. Muutaman annetun aihepiirin puitteissa saamme toteuttaa itseämme vapaasti, ja muistan olleeni hämmentyneen vaikuttunut siitä millaisia tarinankertojia luokaltamme löytyy. Joitakin tekstejä Merja lukee myöhemmällä tunnilla ääneenkin; mukaanlukien omani, aiheesta "Mies ampuu väärän naisen" laatimani novellin nimeltä Ydintalvi. Sitä pidetään hyvänä. Olen toki ylpeä, mutta silti olen enemmän vaikuttunut. Vielä jälkeenpäin kotona tuntuu etten halua unohtaa näitä tarinoita, joten kirjoitan päiväkirjaani millaisia tekstejä kukakin on kirjoittanut niin paljon kuin niitä vielä muistan. Mainioita yllätyskäänteitä, hyviä kielikuvia, hauskoja ja julmia juttuja. On sääli ettei tämä puhtaan proosallinen kirjoittaminen enää loppujen lukiovuosien aikana toistunut.

9.12.17

Kuun juuret

Alan hiljalleen valmistua lähtemään Töölöstä. Kuin kuppa, pitäisi varmaan lisätä, mutta antaa sen nyt olla. Keväällä koittaa lähdön hetki. Se tuntuu oudolta. Olen pois muuttaessani asunut täällä kahdeksan ja puoli vuotta - se on pidempään kuin missään sen jälkeen kun vähäpoikana lähdin vanhempien nurkista. Olin niin tottunut muuttamaan noin puolentoista vuoden välein silloin kun tänne tulin, että jätin pahvilaatikot nurkkiin lojumaan kun arvelin että niitä pian taas tarvitsen. Nyt niistä on tullut sisustuselementti.

Olen täällä asuessani kirjoittanut kaksi julkaistua kirjaa, kolmas valmistui tällä viikolla. Tai no, "valmistui", mikä tarkoittaa että pistin viimeisen pisteen paikalleen. Tästä alkaa prosessi joka ehkä joskus johtaa julkaisuun, mutta voi olla niinkin että ei. Kuka näistä tietää.

Nyt on tavallista eksyneempi olo kun ei ensi töikseen aamulla paria tuntia kirjoita. En oikein tiedä mitä sitten teen. Leikitän kissaa. Tänään tutustuin uuteen Macciini. Tuntui hullulta että tekstinkäsittelyt ja kaikki muut ovat heti ilmoittamassa päivityksistä. Ajattelin että no, päivitetään sitten. Kävi ilmi että olisi pitänyt olla Apple-ID. Aloin laatia sitä, kysyttiin kaikki mahdolliset henkilötiedot. Turvakysymyksiä en saanut ohitetuksi sitten millään, läiskin jotain sekasotkua niihin. Sitten kysyttiin osoitetta ja puhelinnumeroa ja ties mitä halvattua missä vaiheessa totesin että en ehkä sittenkään tarvitse Apple-ID:tä.

Sitten kävelin kirjastoon ja jätin kierrätyshyllyyn repullisen kirjoja. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Ei näy vielä missään. Palasin kotiin. Aina välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat kaukana. Kaikki ihmiset ylipäätään. Katselin seiniä. Lämmitin ruokaa. Asetuin sohvalle lukemaan; viime aikoina tämä puoli on taantunut siten, että luen vain George R. R. Martinia - Song of Ice and Fire on mukavasti Game of Thronesin katselua laajentava kokemus. No, on minulla vasemmistolainen Yhdysvaltojen historia, ufokirja ja pari runoteostakin tuossa ettei nyt ihan sentään. Mutta sujuvasti Martin tarinaansa punoo, ei käy kieltäminen.

Kun silmät väsyivät, katselin taas seiniä. Kissakin lähinnä nukkuu kun on talvi. Vielä ennen joulua on tarkoitus käydä niin Turussa kuin Tampereellakin. Sitä odotellessa.

6.12.17

Crash and burn

En vietä itsenäisyyspäivää, en jaksa. Sallin sen vieton silti muille. No melkein takapihaltani lähtevä 612-marssi saisi jäädä tapahtumatta. Olen väsynyt tässä maassa vellovaan takapajuiseen idiotismiin. Olen väsynyt silmät maailmalta ummistavan umpioikeiston aivokuolleeseen retoriikkaan. Sinänsä yllättävää etten edes seuraa netissä käytäviä keskusteluja, en facebook-ryhmiä, en kommentteja uutisiin. En seuraa juuri mitään. Ja silti olen väsynyt noihin saappaantyhmiin örhöihin.

Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.

Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.

Minua masentaa.

Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.

Sekin masentaa.

Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.

4.12.17

Omena päivässä

Ostin uuden tietokoneen. Ei sillä etteikö tämä vanhakin vielä jotenkuten toimisi, mutta raskaaksi on Acerin taival käynyt. Ihan ikäloppu tämä ei sentään vielä ole; täyttää ensi keväänä seitsemän. Mutta akku kuoli jo vuosia sitten, mikä on läppärille vähän heikko kohtalo. Kuumeneekin kuin hellanlevy - palaneen muovin käry on tietokoneen sisuksista huolestuttava tuoksahdus. Cd-soitin simahti jo vuosi sitten, piti ostaa ulkoinen. Windows-päivitysten lataamisen lopetin varmaan jo toissavuonna, kun niihin meni aina tuntikausia ja yleensä kone hyytyi kesken. Niin että onhan tässä jo syitä. Ja vaikka olen Windows seiskaan ollut käyttöjärjestelmänä oikein tyytyväinen, tuli nyt aika heittää hellät jäähyväiset lähes neljännesvuosisadan mittaiselle Microsoft-yhteistaipaleelle, ja vuoroaan odottaa tällä hetkellä kirjahyllyssä (kun pöydällä ei ole tilaa kahdelle) Macbook.

Niin, Windows. Ihan ensimmäisessä ja ainoassa pöytäkoneessani (IBM PS/2) oli Windows 3.11, jota käyttääkseen piti kirjoittaa Dos-kehotteeseen WIN. Se tuntui tuolloin futuristiselta verrattuna lähinnä koulun koneilla nähtyihin vanhempiin versioihin, mutta vastahan se seuraavan koneeni (Compaq Armada) Windows 95 oli jotain ihan aidosti uutta. Että kone käynnistyi suoraan Windowsiin, olipa hurjaa! Korppuasema tuossa läppärissä oli vielä vuonna -98 sisäänrakennettuna, mutta koneessa oli kaamea passiivinäyttö, joka ei soveltunut liikkuvalle kuvalle sitten lainkaan, koska jätti jälkeensä haamuhahmoja. Oli muuten vinkeä kokemus pelata sillä Doomia, huh huh.

Compaqia seurasi HP-läppäri ja Windows XP vuonna 2004, ja siinä oli jo USB-portitkin mukana, ja cd-asema. Melkoista! Ostin ulkoisen korppuaseman siihen kun en ymmärtänyt miten tietokonetta voi käyttää ilman, mutta aika hyvin sitten lopulta. XP-Windowsista pidin jostain syystä kovasti. Se oli kykenemätön kaatumaan ja vielä mainiosti hallittavissa - ei tämän seiskan kanssa ole enää niin sinut tuntenut olevansa, mutta toisaalta eipä käyttiksen kanssa enää niin hirveästi tarvi mitään tehdäkään. Riittää että tietyt ohjelmat toimivat.

Ensikokemukset Macistä ovat että se on mukavan viileä ja hiljainen. Olen tottunut sihen että läppäri lämmittää koko huoneen ja pitää lehtipuhaltimen veroista kohinaa näin tehdessään. Kirjoituskoneeksihan minä tuon kuitenkin ensisijaisesti hankin. Mutta oli se kumma kokemus käydä niitä iKoneita myymälässä sivelemässä. Ihme vimpaimia. Toinen toistaan riisutumpia, kalliita kuin itse saatanat ja tuntui että mitä riisutumpi, sen kalliimpi. Ökyisimpiin malleihin ei saanut kytkettyä enää oikein mitään. Päädyin sellaiseen, jossa oli vielä Usb-portit ja kuulokeliitäntä. Se oli halvin. Varmaan liian rahvaanomainen Apple-hipstereille.

Olisipa kyllä kauheaa olla Apple-hipsteri.

26.11.17

Tammikuu 1993

Koska kotikunnassani ei juurikaan ollut viikonloppupaikkoja nuorisolle, piti porukan siirtyä ympäröiviin paikkakuntiin, tai jopa jo vähän kauempana sijaitsevaan Köyliöön, mistä löytyikin se kaikista bilemestoista legendaarisin: Lallintalo, eli tuttavallisesti ihan vaan Lallis. Olinhan minä toki tarinoita paikan päältä kuullut, eittämättä lähinnä liioiteltuja, mutta kohtalaisen tapahtumarikkaalta paikka silti vaikutti ja pakko myöntää - myös joltain sellaiselta jonne en olisi ihan helposti tullut lähteneeksi. Mutta kun Joonas erään viikonlopun meillä viettäessään tätä mahdollisuutta ehdotti, totesin että mennään nyt sitten, olisi Lalliskin koettuna.

Tajusin tehneeni virheen jo siinä grillikioskin edessä, josta linja-auto noukkisi nuorisolauman kyytiin. Hirveä lauma äänekkäästi remuavia teinejä, joista - kuten nopeasti tajusin - suuri osa oli enemmän tai vähemmän humalassa. Ilmestymiseni paikalle herätti joissakin tutuissa hämmennystä, mutta totta puhuen suurin osa ei tainnut huomata kuin lähipiirinsä. Väkeä oli niin pirusti ja kaikki niin täynnä ääntä ja liikettä että kireässä pakkasillassa me katosimme sinne kirkkaanväristen toppatakkien joukkoon. Bussi saapui. Muistan elävästi että kuljettajana olleen miehen ilme kertoi hänen haluavan olla missä tahansa muualla. Ihan missä tahansa. Jaoin hänen tunteensa. Pakkauduimme autoon. Kukaan ei varsinaisesti yrittänyt piilotella pullojaan, eikä se kuljettajaa häirinnyt. En usko että hän olisi kiinnostunut vaikka joku olisi laitettu takapenkillä kylmäksi.

Kun istuimma alas ja matka alkoi, minutkin huomattiin lähimmistä penkeistä. Ennen Lalliksella käymättömänä herätin kohtuullisesti huomiota etenkin kahdessa edessämme istuneessa luokan tytössä "Toi Tuomo on niin söpö!" muistan Tainan kiljuneen meille penkkien selkänojien välistä - hän oli yleensä hyvin hillitty. En ollut koskaan ennen nähnyt ketään ikäistäni humalassa, mistä seurasi etten oikeastaan osannut suhtautua kehenkään. Bussimatka oli yhdistelmä absurdia painajaista, sekavaa komediaa ja jo tässä vaiheessa minut täysin uuvuttanutta meteliä. Janne käveli bussin takaosasta seuraamme ja ojensi pulloa. Joonas otti hörpyn ja ojensi pullon sitten minulle. Jotain oranssin väristä se oli. En ollut alkoholia ennen sitä juonut. Naukkasin. Ei se pahaa ollut.

Saavuimme hornankattilana kuhisevaan pihaan, jonne bussilasteittain nuorisoa oli jo tuotu ympäri maakunnan, ja nopeasti minulle selvisi että Lallikselle kerääntyi kahdenlaista väkeä: toiset olivat menossa sisälle bilettämään, toisten pääkohde oli Lalliksen piha, jossa huittislaiset, äetsäläiset, vampulalaiset ja muut nopeasti kerääntyivät laumoiksi ja sitten alkoi vääränpuolilaisten sakinhivutus. Olin Jannen kuullut näistä joukkotappeluista puhuvan, mutta ennen kuin itse näin tämän alkukantaisen hormoniväkivallan ilmentymän, olin niitäkin pitänyt puhtaasti tarinoina. Eivät ne olleet. Näin henkensä hädässä pakoon juoksevia miehenalkuja kymmenen jätkän joukko perässään, astalot viuhuivat.

Astuin Joonaksen perässä sisään. Hänellä oli sentään tällaisista paikoista kokemusta; minä seurasin ja yritin mukautua. Aulaan kuului peremmältä raikaava Rhythm is a dancer. Maksoimme pääsylipuista iäkkäälle naiselle, joka näytti vihaavan työtään yhtä paljon kuin meidät sinne ajanut bussikuski. Ja sitten ei muuta kuin salin puolelle: paskaringiksi kuulin tuossa viikko pari sitten radiossa jonkun kutsuvan sitä mitä siellä tapahtui. Discohitit soivat, väki raahusti salia ympäri kuin maailman apaattisimmassa piirileikissä. Keskellä lattiaa muutamat harvat innokkaat, kenties humalaisimmat, tanssivat. Seinustalla näin penkkejä, jotka kutsuivat minua.

"Mää istun vähäks aikaa", huusin Joonakselle, joka nyökkäsi ja oli sitten poissa. Jäin istumaan, katselemaan vilkkuvien valojen ja käryävän rasvan hajuisten savupilvien valossa tallustavaa massaa. En ollut koskaan ollut niin itselleni vieraassa ympäristössä. Tiesin että olisi pitänyt tehdä jotain muutakin kuin vain istua, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt näkemään itseäni sen joukon jatkona. En silloin ymmärtänyt niin yksinkertaista asiaa että tällaiset paikat eivät vain olleet minua varten. Ihmiset toimivat erilaisilla realiteeteillä, ja tämä oli minulle vieras - minä ja tällaiset paikat emme olleet yhteensopivia. Toki niillä selvästi oli yleisönsä ja eittämättä Lallis oli valtavan tärkeä ja viihdyttävä paikka monelle, en sitä missään nimessä kiellä. Itse enimmäkseen vilkuilin kelloa. Lopulta lähdin liikkeelle, olisiko ollut niihin aikoihin kun illan live-esiintyjä, metallibändi nimeltä Horsepower, nousi lavalle. Tein sen virheen että astuin hetkeksi ulos, missä pakkanen senkun kiristyi. Musiikki jäi taakse, väkivalta nousi esiin. Erittäin huonosti valaistu piha oli kuin näkymä helvetin esikartanosta: varjoissa kirottiin ja huudettiin, pullot lensivät, testosteronia pursuavat uroot iskivät toisiaan vasten seinää, nyrkit heiluivat. Palasin aulaan, mutta tanssilattian puolelle en enää kyennyt. Lipputiskin nainen katsoi minua kuin nilkkiä.

Lopulta ilta päättyi. Väki valui ulos ja busseihinsa; Janne juoksi sisään lauma helvetin vihaisia huittislaisia kintereillään ja syöksyi sisään juuri ennen kuin hänestä saatiin ote. Paluumatka alkoi, enkä muista siitä juurikaan; vain sen, että puolenyön jälkeinen kävely Joonaksen kanssa aution kunnan keskustan läpi meille kotiin helvetinmoisessa pakkasessa oli uskomattoman rauhoittava kokemus monen tunnin jatkuvan äänimaton jälkeen.

Maanantaina koulussa käyntini Lalliksella oli nopeasti koko luokan tiedossa. Sankaruuspisteeni kohosivat. Mitään en niin varmasti ollut koskaan tiennyt kuin että toista kertaa en Lallikselle menisi, mutta niin tapahtui pikemmin kuin arvasinkaan, ja kovin erilaisissa tunnelmissa onneksi, mistä ensi kuun päivityksessä lisää.

23.11.17

Loskaiset paikkani

Johan se on peijakas. Blogintynkäni täyttää neljätoista vuotta tänään, eihän tällaiseen ole pystynyt edes Beatles. Enää muutama vuosi niin Silmis saa äänestää. Kahden vuoden päästä voisi sekstaillakin, mutta eihän se uskalla noita söpöjä muotiblogeja kuin nurkastaan vähän ujona vilkuilla. No jaa, vanhahan tämä rahjus jo on. Koirana taitaisi olla manan majoilla, kissanakin jo harmaantuisi. Ihmisenä olisi ärsyttävimmillään, mitä lienee kyllä muutenkin, en minä sillä.

Mutta toistapa oli sosiaalinen media silloin 2003. Ja kun sanon "toista" niin tarkoitan että juuri tätä: bloggaamista. Paitsi että oli jotain keskustelupalstojakin, muistelen... Taisinpa joskus 2001-2002 olla ihan aktiivinenkin yhdellä. Kuka piru noin vanhoja nyt enää... Silloin tuntui jotenkin hienolta että saattoi internetin kautta olla keskusteluyhteydessä milloin kehenkin. Jotkut innokkaimmat jopa irccasivat. Kaipa itsekin tunsin kanssakäymistä kohtaan jonkinlaista mielenmyönteisyyttä tuolloin, mutta vähissä on nykyisin: tuntuu että mitä vähemmän internet-keskustelee, sitä onnellisempi on ihminen. Oma kanssakäyntini on facebook-kuplassani, missä varon visusti menemästä kauas kotoani. Tämän lisäksi olen lähinnä Instagramissa, jossa sisäinen luontokuvaajani ikuistaa kaikkea pientä ja kiehtovaa. Twitteriä en tajua. Rajoitettu merkkimäärä johtaa vain siihen, että siellä mennään muoto edellä, ei sisältö: seurauksena tyhjää huutelua. Kuin haiku-runoutta. Tyhjänhuutona sitäkin pidän. Kunhan triplaavat sen nykyisen merkkimäärän, saatan itsekin Twitteristä kiinnostua.

Tiukimmin keskityn nykyisin blogiini Run/Stop - Restore. Se on tavallaan iän tuoma projekti: siinä missä isäni 80-luvulla muisteli poikavuosiensa autokortteja ja sarjakuvia 50-luvulta, muistelen minä nyt tietokonepelejä 80-luvulta. Näin tämä menee, sukupolvet vaihtuvat, palvelimet hurisevat imiessään elämän toisensa jälkeen tyhjiin.

Kunpa internet kaatuisi pian.

Mutta oli miten oli: kakkua tänään tarjolla Silmiksen synttärin kunniaksi Senaatintorilla kello neljästätoista eteenpäin. Kaikki paikalle!

14.11.17

Joulukuu 1992

"Suomi 75 vuotta... Ei voisi vähempää kiinnostaa!!"

Näin anarkistisella otteella palaan puolen vuoden tauon jälkeen päiväkirjani pariin joulukuun kuudentena. Muutenkin joulua ja lomaa odotellessa raapustelen sivuille nyt kaikenlaista, kuten huoneeni pohjapiirroksen, muistiinpanoja näkemästäni unesta, eräänä päivänä teen listan kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Ykköspaikalle kipuavat Hohto, Mies ja alaston ase (molemmat kaksi tuolloin olemassaolevaa) ja Top Secret, tuo vähän vähemmän tunnettu Zucker-Abrahams-Zucker -kolmikon komedia. Se oli minulla pitkään videolla ja on varmaan tänäkin päivänä useimmin katsomiani leffoja - viime kerrasta on kyllä nyt vuonna -17 rutkasti aikaa. Pitäisikin joskus se taas nähdä. Myös Die Hard ja Terminator kakkonen kolistelevat listan kärkeä.

Lukion syyskausi päättyy, täytän kuusitoista vuotta, raportoin joulusiivouksen etenemisestä ja lahjojen hankinnan vaikeudesta paljastaen täten tietynlaisen levottoman odotuksen tilan. Kyllä vielä tässäkin iässä joulussa on jotain omituisen hohdokasta. Vaikka aatto onkin lumeton (kuten kaksi edellistäkin aattoa - kovin ovat mustia olleet joulut tuolloin), on tunne siitä että jonkin tärkeän äärellä ollaan. Käymme aattona paitsi haudoilla, myös kynttiläkirkossa - enkä tätäkään käytäntöä tule kyseenalaistaneeksi vaikka kirkon kanssa ei olla edes etäisesti tekemisissä muuten. Se kuuluu asiaan eikä oikeastaan ärsytä edes.

Joululahjojeni joukossa on Coca Cola -pyyhe, jonka neljätoista vuotta myöhemmin leikkelen kestovaipoiksi vastasyntyneelle tyttärelleni.

12.11.17

Marraskuu 1992

Syksyn edetessä alkaa vaivata pari asiaa, joille näyttäisi olevan selkeä yhteinen ratkaisu. Ensinnäkin olen alkanut tosissani viehättyä isommista tietokoneista. Käyn kylässä Jussin luona, jolla on viimeisen päälle päheä PC-laitteisto äänikortteineen ja viimeisimpine peleineen, eikä yhtään helpota asiaa, että koulussakin uudennihkeitä Windows-koneita käytetään milloin missäkin yhteydessä. Voi jumaliste miten ankealta tuntuu joystickit, lerput ja muu kun on saanut hiirellä klikkailla Windows-valikosta auki ohjelmia moniajoon. Tämän ohella olen kirjoitellut; voi olla että on osittain lukion innostavan äikänopen Merjan aikaansaannosta että olen alkanut ainekirjoitukseen panostaa tosissani, ja kiinnostaahan aihe kotonakin. Naputtelen kirjoituskoneella jotain novellintynkiä, mutta sen verran tajuan sentään, että tietokoneella tätä hommaa pitäisi tehdä. Vaan eihän kuusnelosesta sellaiseen ole. Aloitan vanhempieni hitaan pehmittämisen asian tiimoilta. Lupaan pyhästi että ei pelikoneeksi tietenkään, eikä lupaus nyt ihan täyttä puutaheinää ole koska se kirjoittaminen oikeasti houkuttaa - mutta kyllähän ne Jussin esittelemät pelit kovasti kutkuttaisivat kotikäytössäkin. Dune II on aivan erityisesti sellainen, johon haluaisin paneutua, sen verran vaikuttavalta peli Jussin luona näyttää.

Olisi kiinnostava tietää minkä verran ja mitä tuohon aikaan luen, mutta tämän suhteen data on vähän vaillinaista. Stephen Kingit varmaan vetäisen kirjastosta tuoreeltaan sitä mukaa kuin niitä ilmestyy, ja 90-luvun puolella King-käännösten määrä kääntyikin jyrkkään kasvuun - muutaman vuoden ajan miekkosen fanikuntaa hemmoteltiin kun koko tuotanto tuli Suomeksi lyhyessä ajassa, useita julkaisuja vuodessa, ja olin juuri sopivassa iässä. Muun populaarikulttuurin kulutuskin on vähän kysymysmerkki. Marvel-sarjakuvia vielä lueskelin, mutta kiinnostus oli päättymässä. Kerran kuukaudessa postilaatikkoon kolahtavat lehdet vielä luin läpi, mutta muistan että ainoastaan Ryhmä-X jaksoi enää oikeasti kiinnostaa - ja siinäkin oltiin lähestymässä Chris Claremontin käsikirjoituskauden loppua, mikä merkitsi sitten seuraavana vuonna tapahtuessaan myös oman suhteeni nopeaa päättymistä kyseiseen lehteen, ja sitä myötä käytännössä aktiivisen Marvel-seuraamisenkin loppumista. Televisiosta en tiedä muuta kuin että keväällä -92 katsoin ja pääosin nauhoitinkin Lapinlahden Lintujen kolmannen sketsisarjan Kuudesti laukeava, joka pikkuhiljaa saatteli minua myös populaarimusiikin maailmaan siten, että äänitin sarjan musiikkiosuuksia kasetille, jota sitten huoneessani kuuntelin. Muita kasetteja ei enää ollut, kun ne Joonaksen nauhoittamat italodiscot muutaman vuoden takaa olivat jo taakse jääneet. En tosiaan teininä ollut mikään suuri musiikinkuuntelija, kuten on ehkä huomattavissa.

8.11.17

Lokakuu 1992

Lukion alkamista seurannut kulttuurishokki on tasoittunut ja olen sopeutunut siihen faktaan, että koulumenestyksen eteen on jotain tehtävä. Ehkä tähän on ollut vaikuttimena sekin, että syksyllä kuulemme luokan oven läpi kun lukion rehtori pitää käytävässä huutosulkeiset eräälle ylemmän luokan oppilaalle ilmoittaen ettei tästä tule koskaan mitään ja olisi vähän helvetin viisasta vaihtaa koulua. Tämän oppilas sitten tekeekin; alkaa selvitä millä metodilla pienestä lukiosta kirjoitetaan aina hyvin paperein ilman reputtajia. No, en silti väitä että ottaisin hirveitä paineita opintojen suhteen vieläkään. Englantiin panostan, mikä tarkoittaa että teen minkä pitää. Äidinkieli on ihan mukavaa kun saa kirjoitella, loput lukujärjestyksestä sujuu miten sujuu.

Ja vaikka kuusnelosharrastus alkaakin uhkaavasti hiipua, on sekin vielä voimissaan. Aktiivisin disketinpostittelu on kuitenkin jo takanapäin; jäljellä vielä pari aktiivista kontaktia, mutta heidän ohellaan jo muutamia keräilijöitä, joiden kanssa vaihtelen vanhoja pelejä ja demoja, kokoelmaani kartuttaen. Kirjoittelemme pitkiä kirjeitä ja toisinaan juttelen jonkun kanssa puhelimitsekin edelleen, ainakin Hollantiin soittelen vielä tässäkin vaiheessa. Mielenkiintoisin tilaisuus on kuitenkin näissäkin kuvioissa kirjoittamisen saralla: saan tarjouksen kirjoittaa omaa palstaa Flashback-nimiseen hollantilaiseen diskettilehteen. Mitä vain, saan ohjeistuksen, ja alan suunnitella kaikenlaisista lukemistani paranormaaleista ilmiöistä raportoivaa kolumninkaltaista. En muista mitä tälle hommalle sittemmin tapahtui - ainakin kirjoitin kyseisen palstani avaustekstin, mutta ei se tainnut koskaan tulla julkaistuksi. Taisi käydä niin kuin noissa kuvioissa usein kävi, että lehden toimituskunta (yleensä yksi tyyppi) kyllästyi tai koki ajankäyttöongelmia ja lehti lopahti kuin seinään. Sama kävi minulle myöhemminkin: ylivoimaisesti tuon ajan suosituin diskettijulkaisu kuusnelosella oli turkkilainen Script, jonka toimittajan kanssa olin tuolloin paljon tekemisissä. Hänkin tarjosi minulle omaa lukua lehdessään, samoihin aikoihin kun Scriptin naurettavan massiivinen kaksi disketinpuolta kokonaan täyttänyt numero 14 ilmestyi. Se oli kuitenkin ollut toimituskunnalleen niin näännyttävä työ, että he laittoivat hanskat naulaan ja heittivät hellät jäähyväiset kuusnepalle. Ja minä maineelle, perkele.

Joonaksen kanssakin yhä tuohon aikaan vaihdellaan diskettejä, mutta aika harvoin enää, hyvä jos kerran kuussa. Mukana on jotain maailmalta viime aikoina saatua kamaa, mutta enimmäkseen omia tuotoksia meiltä molemmilta. Levotonta puuhastelua, ehkä vähän päämäärätöntäkin, kun meidän varmaankin vuoden päivät suunnitteilla ollut oma lehtemme Bribed on nyt pakko hyväksyä kuolleeksi ideaksi. Paljon se herätti kiinnostusta, paljon närää, alkuun emme lopulta päässeet. No, kohti seuraavia pettymyksiä... Tai ei kai tuohon aikaan vielä. Viisitoistavuotias on sen verran täynnä itseään ja maailmaansa ettei hän vastoinkäymisiin kaadu.

4.11.17

Palkokasti

Kirjoituspöytäni äärellä eilen sinkoilevat kirjaröykkiöt saivat keskittymiseni herpaantumaan siinä määrin, että kun minulla oli kirjoittamaan alkaessani yksi (1) aihe mielessä, jota ensin ajattelin pohjustaa muilla, niin juuri se kyseinen aihe sitten siinä kaaoksessa unohtui. Piti nimittäin mainita viimeaikaisista kuuntelutottumuksista. Olen kuluvan vuoden aikana löytänyt podcastit, joihin aiemmin suhtauduin jäärämäisen epäluuloisesti. (asioita joihin olen aiemmin suhtautunut samalla asenteella ovat mm. kännykät, internet-liittymä kotona ja dvd-levyt) Mutta taisi olla viime talvena joko Serial tai Jay & Miles X-plain the X-Men joka minut vei mukanaan. Sikäli urauduin välittömästi, että kuuntelussa on tälläkin hetkellä tasan kahta genreä: joko true crime (johdannaisineen) tai X-Men -aiheisia. Mutta laajennan varmaan sitten joskus kun ehdin.

Joka tapauksessa tämän hetken ehdoton suosikki on The Trail Went Cold, jossa kanadalainen Robin Warder käsittelee yleensä vähän huonommin tunnettuja selvittämättä jääneitä rikos- tai katoamistapauksia vuosikymmenten varrelta. Tähän rinnastuvia ei-journalistisia wikipedianluenta-podcasteja tuntuu havaintojeni perusteella riittävän yksitoista tusinaan, mutta Warderin keskiverto netinkäyttäjää paljon laajempi asiantuntemus (ja nämähän ovatkin lähinnä tapauksia, joista tietoa joutu kaivamaan esiin kiven alta), innostunut spekulointi ja jotenkin sympaattinen tapa kertoa ovat nostaneet tämän ihan ykköseksi listallani. Ohi Cold Case Filesin, joka on toki ammattilaisten tekemä, mutta sen tapaukset ovat jotenkin kuivia ja aika mielenkiinnottomia verrattuna Warderin esiin kaivamiin.

Myös Thin Air vaikuttaa hyvältä, se on ollut nyt kolmen jakson verran kokeilussa. Ensimmäinen oli ok, mutta sitä seurannut kaksiosainen jakso oli hengästyttävän upea ja hyvin toimitettu kertomus aivan uskomattomasta keissistä. Parhaita parituntisia joita olen podcastien äärellä viettänyt.

Generation Why on jo monivuotinen sarja, jossa kaksi kaverusta vähän kuivikkaasti keskustelee näkemyksiään rikos- ja vähän muunkinlaisista tapauksista. Pitkäpiimäinen välillä, mutta kiinnostavan aiheen ollessa kysessää tämäkin menee, varsinkin iltavuorossa duunissa.

Tällä hetkellä ei siis ole kuuntelussa yhtään Serialin kaltaista yhteen tapaukseen keskittyvää sarjaa, mutta kesällä kuuntelemani Up and Vanished nosti kyllä sillä saralla riman pirun korkealle. Vielä kun juuri ennen sitä sain S-Townin loppuun, niin siinä on kaksi sellaista tapausta joita ei ihan äkkiä ylitetä. S-Town nyt ei sinällään ole rikos-podcast, vaan... No, hieno, hieno ihmiskuva vain. Aika lailla ylittämätön, luulen.

Ja mitä sitten tulee tuohon X-Men -puoleen, niin Jay & Miles on toki yhä kuuntelussa, ja heidän ohellaan myös Danger Room, joka käy läpi kaikki X-Menin numerot yksi kerrallaan alkaen vuodesta 1962 ja on jokseenkin lakonisessa puujalkahuumorissaan sympaattinen. Tämäkin on hyvää puuduttavan työpäivän taustakohinaa.

Että tämmöisiä. Mutta äänikirjoihin en aio ikinä koskea, sen vannon.

3.11.17

Neljä olettamaa aihepiireistä

1. Näin ilmeisesti kissan kanssa viime yönä samaa unta. Olin tilanteessa jossa kaikki ajautui kohti kaaosta, liian monta liikkuvaa osaa oli saavuttamassa kriittisen pisteensä, ja juuri sillä hetkellä kun oli tapahtumaisillaan kaiken katastrofaalinen yhteentörmäys, sänkyni vieressä yöpöydällä yöt nukkuva kissa heräsi niin majesteettiseen unisätkyyn, että potkaisi herätyskellon rämisten alas. Olinpa hereillä sitten minäkin. Epätietoinen eläinparka mourusi sitten hetken aikaa häntä pörheänä ja pallo hukassa, kunnes asettui takaisin kerälle ja jatkoi uniaan. Kello oli 2.05.

2. Ostin taannoin Twin Peaks -boksin ja aloittelen uutta kierrosta sarjan parissa taas. Kuten olen monesti maininnut, sarja on minulle merkittävintä tv:tä koskaan, ja jotain paljon enemmän kuin vain tv-sarja. Se on kotiinpaluu, ja vaikka varsinkin tuossa jokin aika sitten katsomani pilotin olen nähnyt useasti, se onnistui edelleen vaikuttamaan - edelleen, vaikka joka kohtauksen osaa jo ulkoa, on mukana hetkiä jotka saavat hymyilemään, hetkiä jotka saavat käsivarren karvat pystyyn. Mielenkintoisen perspektiivimuutoksen tosin nyt panin merkille tapahtuneen: ensimmäisen kerran Twin Peaksin nähdessäni olin pari kolme vuotta nuorempi kuin sarjan teinihahmot - nyt alan olla sarjan aikuispopulaation ikäluokkaa. Odotan paljon antoisia hetkiä; edelliskerrasta onkin jo liian kauan.

3. Elämäkertakirjoitusteni sarja on kyllä sekin vielä jatkumassa. Lokakuu 1992 kolkuttelee jo kulman takana.

4. Ensi keväänä tapahtuvaa muuttoani ounastellen olen tyhjentänyt asunnostani kamaa lähinnä jäteastiaan, mutta kirjoja en sinne ilkeä viskoa. Joten kun komeron perällä on jo pitkään ollut pinottuna seuraavanlainen läjä kökköjä kirjoja (paljon myös tarkoituksensa kunnialla hoitaneita kuvakirjoja männävuosilta), ne ovat nyt joko lentämässä paperinkeräykseen tai niitä saa hakea korvauksetta luotani. Kiinnostuneet yhteydenotot tämän blogin toimitukseen!

Andersen: Lentävä matka-arkku
Bassom: The A-Z Guide to Babylon 5
Bernadette: Soittoniekkojen salajuoni
Beskow: Tätien satuaarteita
Burgess: Hevosten maailma
Duncan: Kalenteri
Echenoz: Minä lähden
Erberth & Arvner: Lasten eläinkirja
Grimwood: redRobe
Hotakainen: Kantaja
Hubbard: Itseanalyysi
Isokangas: Minä suojelen sinua taiteelta
Isokangas: Villejä rubiineja
Itä-Helsingin vaiheita ja nähtävyyksiä
Jokinen: Vallan kirjailijat
Jäppinen & Kanala: Kontiokujan nallet
Kouga: Earthian 1
Laakkonen & Huovinen: Konekieli
Lintuja - Tutustu Pohjolan eläimiin
Marklund: Studio Sex
Miina ja Manu - Kiukuttelukirja
Owen: Suuri ratsastuskirja
Paasilinna: Majuri Holterin uroteko
Pihlaja: Eläinten maa
Praphubada: Kuningatar Kuntin opetukset
Svensson: Vallaton juhlapäivä
Uusi sivistyssanakirja
Vachss: The Getaway Man
Vartiainen: Mikätin
Werner: Roman Polanski - Henkilökuva
Westlake et al. : A Bird in the hand is worth kymmenen oksalla
Widmark & Willis: Kirjaston arvoitus

Sekä seuraavat DVD:t: Linklater: Fast Food Nation, Polanski: Bitter Moon, Mad Men kaudet 4 & 5.

Tuo pino jo kerran tätä kirjoittaessani romahti ja säikäytti kissan melkein hengiltä toisen kerran vuorokauden sisään joten hakekaa ne nyt pois täältä kun otus on vielä elävien kirjoissa. Kohta alan imuroida.

1.10.17

Rousk

Meille sanottiin että se on kasvi. Nostivat sen valoon niin että kaikki näkivät, sellerinvarreksi minä sen tunnistin, mutten uskaltanut sanoa suoraan. Kasvi vain. Meille korostettiin että tarkempien määritelmien käyttäminen siitä olisi väärin. Niin olin arvellutkin. Se kävi järkeen; se sopi kaikkeen mitä olimme jo siihen mennessä oppineet, ja oli linjassa järjestön ideologian kanssa.

Minkä ideologian, vaimoni oli illalla kysynyt kun olimme puhelimessa jutelleet. En osannut vastata. Sanat sumenivat, käsitteet sotkeutuivat ajatuksissani toisiin käsitteisiin, oletuksiin toisista käsitteistä, alitajuntani lisäsi, minkä jälkeen minun oli katkaistava puhelu.

Voiko sitä syödä, yksi meistä kysyi. Auditorion edessä olevat hahmot katsoivat toisiinsa. Kaikki näkivät heti että kysymys oli väärä. Ei ollut merkitystä sillä saattoiko kasvia syödä - että niinkään perustavanlaatuista asiaa ei joku vielä siinä vaiheessa tiennyt, oli osoitus koulutuksen epäonnistumisesta. Meidät lähetettiin takaisin parakkeihin. Seuraavana päivänä oli peltoa kuokittavana. Istuttaisimme kasveja. Kasvinkaltaisia tuotteita. Määriteltävissä jokainen yksilönä.

Havahduin unestani kun bussi pysähtyi. Ajatusteni rajaseuduilla häälyi tajuaminen. Forssa kymmenen minuuttia, ilmoitti kuljettaja. Jalkauduin, ostin aseman kahvilasta salaatin jossa oli selleriä. Kuljin annos mukanani asemarakennuksen taakse, nurmikolle, iskin sormeni maahan ja aloin kaivaa. Riivin mullasta sanoja, käsitteitä, ilmaisuja joilla loukata, määritellä ja rajoittaa. Hieroin niitä kasvoilleni. Sanat maistuivat tunkkaiselta forssalaiselta savimaalta. Mutta edelleen, kuin kesken kaiken pysähtynyt auringonnousu juuri ymmärrykseni laitamilla: tiesin nyt mistä oli kyse. Kaadoin sellerisalaatin kaivamaani kuoppaan. Hampaitteni välissä narskui hiekka.

Olin syönyt kaikki sanani. Annoin uusien tulla tyköni, otin ne vastaan kuin avoin syli. Minussa oli tilaa jokaiselle.

26.9.17

Sun elämä on munkin elämää

Tehtaalla oli tapana että sen talon pihaan tuotiin olkipukki johon viimeksi oli syntynyt lapsi. Koska mekin asuimme tehtaan asunnossa minun saapuessani, nököttää joissakin vanhoissa valokuvissa tuo olkinen talonvartija hämärässä hangessa. Olen miettinyt missä tuo pukki nykyään on. Käytäntö tuskin on jatkunut näihin päiviin, koska tehtaan omistussuhteet ovat toistuvasti vaihtuneet, henkilökunnan asuntoja jäljellä enää vähän - minun lapsuudenkotinikin purettu. Ehkä pukki on suuremmitta suruitta todettu joskus liian kulahtaneeksi ja lentänyt roskiin, eikä sitten enää ole ollut tarvetta julistaa lapsen tuloa koko yhteisölle.

"Katso! On syntynyt lapsi!"

Hmh.

Pukin sijasta huomasin hiljakkoin viettäneeni jo pitkään esimerkillistä munkin elämää; terveenä olen tosin ollut kuin tuo jouluinen sorkkeläin, mutta muuten olen kaivanut itselleni kammion jossa mietiskellä. Alkoholia en käytä (no viime vuonna Urjalassa vähän - mutta Urjalassa tapahtunut sinne myös jää), lihaa en ole syönyt pian kahteen vuosikymmeneen (mitä nyt nakin kerran pari vuodessa), selibaattiakin on kestänyt kohta viisi vuotta. Joogaa tai meditaatiota en tosin harrasta. Kumpaakin olen joskus kokeillut, mutta olen liian kyyninen uskoakseni kummankaan olevan muuta kuin ajanhukkaa. Hyvän tv-sarjan parissa ajatus lepää paremmin.

Ja sitten kirjoitan. Joku voisi pitää pakkomielteenä tapaa jolla hahmotan mennyttä, nykyisyyttä, tarinalliseksi kasvanutta olemustani. Työn alla on kolmas kirja, ehkä samanaikaisesti myös neljäs, katsotaan nyt. Itselleni kirjat ovat lopulta kuitenkin sivutuote. Tärkeämpi on toisaalla. Kaikissa niissä muistikirjoissa, pölyyntyneille disketeille unohtuneissa txt-tiedostoissa, muistilapuissa, marginaaleissa, mielikuvissa.

Niin paljon varastoitu niin hauraasti. Yritän vakuuttaa itselleni että tällä kaikella on jokin merkitys.

Ettei se olkipukki voinut olla väärässä.

13.9.17

Lyhyestä virsi pitkä

Se siitä. Lopetin kuusnelospelien muistelun täällä heti alkuunsa. Tahtoo sanoa että muutin koko projektin omaan osoitteeseensa, ja se tottelee nyt nimeä Run / Stop - Restore. Näin sen piti alkujaankin olla, mutta sen verran arkailin, että kokeilin täällä toimiiko konsepti. Ja kai se toimii. Vaikka totta kai vähän arveluttaa tämä uusien blogien kanssa sähellys; olisiko R/S-R nyt neljästoista vai viidestoista jota kirjoitan. Ja niistä vain tämä aito ja alkuperäinen Silmis pysyy ja paranee. Mutta on tuossa se hyvä puoli, että nyt kaikkien aiheesta innostuneiden on helppo levittää tietoa tästä estottomasta kuusnepanostalgiasta ylitse maanpiirin

Sen verran tarkensin projektia, että käyn läpi kaikki ne pelit, joita muistan vaikka vain kerrankin fyysisesti kuusnepalla pelanneeni. Nykyisinhän on helppo kaikki kymmenettuhannet pelit impata verkosta ja pistää emulaattoriin pyörimään. Mutta ei se oo sama. Ihan tuohon Gamebase64:n 25.000:n peliin en siis yllä, mutta - - jaa, en osaa nyt arvioida yhtään. Sehän tuleekin olemaan jännä nähdä kuinka monta sataa (tuhatta?) peliä sitä on naperona tullut veivattua. On se kuulkaa ihme miten mainstream ja cool pelaaminen on nykyään. Ja niin vanha juttu jo kuitenkin: kuusnepa täyttää tänä vuonna 35, minä itse sain laitteen 30 vuotta sitten syksyllä. On siinäkin syytä muistella.

12.9.17

C64PELIT002.PRG: Thundercats


Niin että mikä? Ei meillä Fenno-Skandian lapsilla ollut tietoa kuin murto-osasta siitä populaarikulttuurista, joka vuolaana virtasi ison maailman muksujen editse, vain rippeitä siitä tänne meille asti roiskui. Niin kuin nyt vaikka Thundercats (Elite, 1987). Ilmeisesti johonkin piirrettyyn perustuva peli, mutta kuka sellaisesta täällä oli kuullutkaan? Ei meillä ollut kuin Maija Mehiläinen kerran viikossa ruudussa, tai Nils Holgersson ennen sitä - ja joskus Disney-piirrettyjä, joita hauskalla yhteisotsikolla "Pätkis" esitettiin toisinaan tv:ssä. Enhän minä edes tiennyt että Masters of the Universestä on piirrettykin olemassa ennen kuin olin niitä iloisesti monta vuotta kerännyt.

Mutta asiaan, eli Ukkoskissoihin. Oiva esimerkki siitä monesti todetusta faktasta että pelit olivat 80-luvulla armottomia. Thundercats on sivusuuntaan vierivä peli, jossa isokokoinen miekkamies yrittää juosta radan pisteestä a pisteeseen b ja hirveästi tyyppejä syöksyy häntä kohti kaikkialta. Kosketus tappaa. Miekan lyöntietäisyys on noin sentti. Välillä maassa on kuoppia, välillä tulee lintuja taivaalta, välillä joku ampuukin, mutta pääasiallinen hyökkäysmetodi näillä myriadeilla otuksilla on juosta päin ja lujaa. Kuolemahan siitä korjaa, ja millainen: hiukset uljaasti hulmuten sankarimme singahtaa selkä kaarella korkealle ilmaan kunnes katoaa säteileväksi tähtitomuksi...

Thundercatsin eduksi on laskettava napakka ohjelmointi. Päähenkilö on iso muttei kömpelö, hän totisesti tottelee joystickin pienintäkin nykäisyä ajatuksen vauhdilla, ja reaktiotestihän tämä loppujen lopuksi on, mutta kuitenkin sellainen että kämmätessään voi syyttää vain itseään. Tämä oli kerrassaan harvinaista, ja tämän tunnistin erikoisuudeksi jo tuolloin: pelin tuntuma oli kerta kaikkiaan niin terävä; pirun hektinen toki, mutta salamarefleksein (ja hyvällä ohjaimella) varustettu pelaaja kyllä pääsi pitkälle. Ja taisin minäkin, melko. Mutta kun tyypilliseen tapaan peli game overin jälkeen alkoi aina siitä ykkötasolta uudestaan, niin ei niitä viimeisiä tullut liian usein nähtyä, hermo ei kestänyt, ote alkoi lipsua...

Alkuruudussa soi muuten Rob Hubbardin helkkarin hieno biisi. Harvoin mainittu miehen klassikkojen yhteydessä, mutta mielestäni Robin top vitosessa ehdottomasti.

11.9.17

C64PELIT001.PRG: Highnoon


Kuinka monta kopioitua peliä mahtui yhdelle 90 minuutin kasetille? Melkoinen määrä. Ja kun niitä kasetteja sitten kopsailtiin kaverilta toiselle, niin ne samat pelit niissä pyörivät, ne jotka silloin 80-luvun lopulla tuntuivat teknisesti hirveän primitiivisiltä: olivathan ne viisi, joskus kuusikin vuotta vanhoja jo. Ne olivat sellaisia tylsän sunnuntaiaamupäivän ajantappopelejä. Latasi yhden, pelaili sitä kymmenen minuuttia, resetoi koneen, latasi seuraavan. Kun kasetin oli päässyt loppuun, oli niin täynnä ryhmyistä pikseligrafiikkaa ja monotonista pelimekaniikkaa, että hetken verran saattoi ulkoilmakin kiinnostaa.

Yksi näistä peleistä oli Highnoon (Ocean, 1984). Se oli vähän jokaisen jokaisella kasetilla, ehkä tarkoitti että peli oli myynyt aikanaan hyvin, ja miksei olisi: villin lännen teema on aina takuuvarma hitti. Paitsi ettei varmaan nykyään. Enkä pahemmin itsekään välittänyt aiheesta. Jos nyt ihan totta puhun niin inhosin länkkäreitä lapsena, Aku Ankoissakin tylsimpiä olivat aina ne sarjat, jossa Aku ja pojat menivät villiin länteen, ja niitähän riitti. Paitsi että vastaavat Mikki-sarjat olivat vielä tylsempiä.

Highnoonissa pelialueena on yksi ruutu. Pelaaja on sheriffi, joka yrittää suojella ruudussa näkyvää noin viiden talon kadunpätkää, joka on huivinaamaisten bandiittien rynnäkön kohteena. Miekkosia juoksee ruudun reunoilta sisään, osa käy pankissa hakemassa harmaita rahasäkkejä, osa saluunassa kaappaamassa neitoja - ja näitä saaliita sitten kannetaan takaisin ruudusta pois. Pelaaja ampuu kävelyvauhtia kulkevia luotejaan niin kauan kuin paukkuja pyssyssä riittää ellei kuole. Ja kuoleehan hän, lopulta, koska bandiitit ampuvat takaisin. Mutta sitä ennen on lainsuojatontakin sentään kaatunut kuin heinää, eivätkä normipelistä poiketen ruumiit katoa, ne kaatuvat dramaattisesti kasvoilleen tantereeseen, mistä silinteripäinen hautausurakoitsija käy sitten raahaamassa ne toimitaloonsa ("Rig + Mortis Undertakers", hahaa).

Highnoon on nähty noin minuutissa. Ei, alle. Puolessa minuutissa on nähnyt kaiken mitä pelillä on tarjota. Verkkaanpuoleisen ammuskelun taustalla soi letkeä versio kappaleesta "Do not forsake me oh my darling", joka nuoren minun mielestä oli hirmu epäsopiva kappale tällaiseen peliin, mutta on tietenkin tuosta Highnoon-nimisestä elokuvasta, eikä varmana ole mitää linsenssimaksuja tai muita maksettu, ei se 80-luvulla ollut niin tarkkaa.

Highnoon olisi nykyiseksi kännypeliksi sopiva jos lisäisi tempoa ja remellystä noin tuhat prosenttia. Tuskin se sellaisenakaan kauempaa kuin viisi minuuttia jaksaisi viehättää, mutta ehkä ainakin sen viisi.

Mutta eivätpä olisi pelin laatijat arvanneet, että vuonna 2017 se saa avata Silmiksen uuden artikkelisarjan, jossa käyn nopeasti läpi jokaisen kuusnelospelin. Niitä on joku rapiat kymmenentuhatta, niin että heti ei materiaali lopu.

2.9.17

Syyskuu 1992

Lukiossa meidät on jaettu kahdeksi luokaksi: on pieni ja kotoisa pitkän matikan lukijat, ja sitten olemme me lyhytmatikat, kolmikymmenpäinen lauma eri asioista ja aineista eri tasoisesti kiinnostuneita. Luokaton lukio vasta siintää tulevaisuudessa, joten suurimman osan ajasta olemme nimenomaan tällä porukalla - jotkut kielet taisivat olla valinnaisia, ja sellainen hatara muistikuva että myös nyt uutena aineena mukaan tullut psykologia olisi ollut. Odotin sitä innolla - paljastui piinaavan pitkästyttäväksi johtuen lähinnä kuivasta 70-luvulta periytyvästä oppikirjasta ja kuivasta 70-luvulta periytyvästä opettajasta. Filosofiaa ei meillä ollenkaan ollut. Kuvaamataitoa kyllä, mikä sitten käynnistikin isoja asioita näiden lukiovuosien aikana, mistä lisää myöhemmin. Piirtäminen on viime aikoina muutenkin vienyt mukanaan; vaikka olen aina piirtänyt, teen sitä nyt enemmän kuin koskaan. Piirrän kaikkialle: kotona sanomalehden marginaalit ovat täynnä sarjakuvahahmoja, oppikirjat ovat niin täynnä kuvia että teksti peittyy - niin juuri, ne pirun kalliilla lukion vieressä sijaitsevasta kirjakaupasta juuri äskettäin ostetut lukion kirjat. Lama ei ole vielä iskenyt: viidentuhannen asukkaan kunnassa on tuossa vaiheessa edelleen kaksi kirjakauppaa. On kaksi uimahalliakin kyllä, mutta toisin kuin kirjakaupat, ne ovat siellä kuntaliitosten jälkeenkin edelleen.

Mutta jos tuosta jättikokoisesta luokkakoosta on jokin hyvä seuraus, niin se että lukion käytävässä on tasan yksi meille tarpeeksi suuri luokka: se jonka takaseinällä on myös lukion pieni kirjastokokoelma. Parkkeeraan itseni suurimmaksi osaksi kolmea lukiovuotta takapulpettiin, jossa kirjahyllyn National Geographicit ja muut ovat näppärästi käden ulottuvilla. Ja onhan se takarivi niin kaukana opettajastakin, että todennäköisesti osaltaan mahdollisti viime jaksossa mainitun ristinollan. (tosin nyt on hämärä muistikuva että olisimme siirtyneet tuohon luokkaan vasta lukion kakkosella... no vuosi sinne tai tänne)

Luokanvalvojamme on ruotsinopettaja Arvi, joka ei pidä siitä omaa surrealistista (vai pitäisikö vain suoraan sanoa "vajaaälyistä"?) huumoriaan heittävästä poikajoukosta, joka sinne luokan takanurkkaan on pesiytynyt. Arvi ei pidä mistään älyvapaasta. Hän on vanhan ajan kansankynttilä, joka toivoisi opiskelun otettavan vakavasti. Lukion käynti on vielä hänen opettajanuransa alkuvuosina ollut merkittävä tulevaisuuteen tähtäävä asia, mutta kamoon Arvi: on 90-luku. Olemme eksyneitä kasinotalouden kasvatteja, jotka ovat kaikkiin vaihtoehtoisinsa turtuneet, lukio on lamaan syöksyvässä maassa meille turvapaikka. Pitäähän siellä töitä tehdä, mutta toisaalta se myös viivästyttää väistämättömän kohtaamista.

Lukion kolmosella Arvi kerran aloittaa ruotsintunnin pitäen puheen "eräiden opiskelijoiden" vakavasta asenneongelmasta ruotsia kohtaan, mikä näkyy siinä että englannin ja ruotsin arvosanoissa on todistuksessa neljän numeron ero. Voi olla että hän tämän sanoessaan suoraan minuun katsookin, ehkä ei. Minulle tuo joka tapauksessa on kohdistettu, koska näin numeroni tosiaan tuossa vaiheessa menevät. Tiedostan toki asenneongelman jo tuolloin, mutta annan asian olla. Jos ei muuten niin Arvin kiusaksi.

30.8.17

Elokuu 1992

Neljännesvuosisata sitten Yhdysvaltain etelävaltioissa riehui hirmumyrsky Andrew, joka jätti yli kaksisataatuhatta ihmistä kodittomaksi. Minä sen sijaan aloitin lukion - mikä ei tuntunut kovin suurelta muutokselta kesälomaa edeltäneeseen aikaan, koska pikkupaikkakunnan lukio sijaitsi samassa rakennuksessa kuin jo kolmen vuoden ajan tutuksi käynyt yläaste. Opettajatkin olivat suurilta osin samoja, mutta sentään lukiolaiset oli sysätty omaan käytäväänsä, jossa ei tarvinnut sietää yläastelaisten seuraa. Välitunnitkin sai halutessaan olla sisällä, mitä me vielä peruskoulun puolella ollessamme kovasti kahdehdimme. Oli lukiossa jotenkin muutenkin aikuisempi meininki: oli "kursseja" joiti piti "suorittaa", ja siellä käytävän päässä oli sohvia joilla saattoi lorvia. Niiden yhteydessä oli kohtalaisen ajankohtaisesti päivittyviä sanomalehtiä laaja(hko) kattaus. Nykyään olisi varmaan kahvinkeitinkin, silloin tämä jatkuva nesteen ryystäminen ei ollut vielä senikäisten parissa lähtenyt ihan käsistä. (ei ollut energiajuomiakaan vielä keksitty) Tosin eipä ole koko lukiotakaan enää kun kaupunki lakkautti sen pari vuotta sitten. No jaa, onpa yläastelaisilla enemmän tilaa. Paitsi ettei heitäkään taida siellä enää juuri olla.

Joitakin muutoksia arkipäivässäni tapahtui. Heti lukion alettua lakkasin kulkemasta koulubussilla aamuisin - isä meni autolla töihin samaan suuntaan, joten pääsin siinä samalla (ja Raisakin, vaikka vasta yläastetta kävi), eipä tuo haitannut että oli vähän etuajassa kun ei tarvinnut sinne meluavien teinien täyttämään sardiinipurkkiin heti aamusta ahtautua. Sitä en kyllä muista millä palailin iltapäivisin kotiinpäin; oletan että silloin joutui käyttämään bussia. Jos päivä loppui aikaisin (niin kuin lukiossa usein kävi - olipa sekin mahtava muutos ainaisen yläasteen kello 14.35:n jälkeen) niin aika paljon meitä kunnan toisella laidalla asuvia näkyi liftaamassa isontien varressa. Usein kyllä jonkun vanhempi oli päivisin auton kanssa liikkeellä niin että me itsemme liian kypsiksi koulubussiin katsovatkin pääsimme kotiin. Ja tietty muutaman kerran kuljin mopollakin vielä.

Lukiomme opettajakunnasta neljä viidesosaa oli hiuskarvan päässä eläkeiästä. Saksanopettaja oli opettanut jo minun isääni 60-luvulla ja lähetti terveisiä, ja tuota kultaista vuosikymmentä monet muutkin muistelivat jotenkin kaiholla. Silloin oli oppilaskunnassa ollut kipinää ja vireyttä, oli teiniliittoa ja poliittista aktivismia. 90-luvulla oli tuijotettiin vaan telkkaria, oli apatia, tietokoneet ja mopot. (nämä siis pojilla - en tiedä mitä tytöt tekivät) Varsinainen opiskelutoiminta oli kyllä aikamoinen lekanisku päänuppiin. Yhtäkkiä joutui tekemään töitä. Kuten olen maininnut, olin lakannut suoriutumasta joskus ysiluokan alussa. En tehnyt läksyjä, kokeisiin en jaksanut lukea - hyvä jos tiesin koska sellaisia oli. Silti peruskoulun päättötodistukseni keskiarvoni oli kahdeksan nurkilla. Lukiossa olikin sitten heti eri meininki. Siinä meinasi pikkaisen ahdistaa kun ensimmäisen neloset paukahtivat kokeista ja syksyn ensimmäisen kurssin lopuksi saadun välitodistuksen keskiarvo oli about vitonen. Joltisestikin oli otettava itseään niskasta, ja hitaan alun jälkeen lähtivät ne numerotkin nousuun. Kovin silmien avaaja oli äidinkieli. Me saimme opettajaksi Merjan, jonka no-bullshit -metodi kävi monen hermoille, mutta minua suorapuheisuus, avoimen aggressiivinen feminismi ja estoton tyhmien pilkka miellyttivät. Ja kun ensimmäisestä yläastehenkeen vasemmalla kädellä (tämä siis kuvainnollisesti) kirjoittamastani aineesta sain huutomerkein varustetun murskakritiikin, tajusin että oma ajattelu on mahdollista koulussakin. Ehkä jopa suotavaa. Äikkä ampaisi heti lukion ekan luokan aluksi suosikkiaineekseni ja taisi siellä kaikki kolme vuotta pysyäkin. Merjan palaute oli inspiroivaa, ja kieliopin ynnä muun ankean opiskelu jätettiin sikseen kun keskityttiin kirjallisuushistoriaan. Se oli kiinnostavaa. Sitäpaitsi Merja soitteli usein aamunavausvuorossaan koulun keskusradiosta Lapinlahden Lintuja.

Mutta niin siis alkoi koulutyö. Ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti. Niin paljon joutui lukemaan, kirjoittamaan, keskittymään, että ei voisi kuvitella että saatiin oppituntien aikana täytettyä satoja sivuja ruutuvihkoa ristinollalla, mutta kun oikein yritti niin onnistuihan sekin. Terveisiä Markulle.

19.8.17

Olemisen virheitä

Olen pienempi kuin vuosi sitten tähän aikaan, paljon pienempi kuin kaksi vuotta sitten, tai kolme. Kutistunut neljän seinän rajaamaan tilaan, olemassa kaikuina jossain muualla. Minusta ei ole kaupunkilaiseksi, sen ovat vuodet kaupungissa osoittaneet. Kaupungissa on ihmisten keskellä yksin.

Kävelin äsken kalliolla. Tuuli taivutti puita taas, vaikka viimeviikon myrskyn jäljet olivat siellä edelleen maassa, pätkiksi sahattuina sentään. Ei ole kauaa kun kävelin samalla kalliolla, katselin hautovaa vesilintua. Kesä meni. Jään odottamaan seuraavaa.

"Jään odottamaan seuraavaa."

Ihan kuin se olisi niin helppoa. Ajattelen niitä joiden odotukset olen pettänyt ja niitä joiden odotuksiin en ole alkuunkaan ryhtynyt vastaamaan. Tuuli taivuttaa puita taas. Pidän hatustani kiinni. Kukaan ei kuulisi jos huutaisin nyt, en huuda. En pidä itsestäni meteliä.

Olen kaikuina jossain muualla. Silloin kun rakastin ja jaksoin odottaa ja olin avarampi kaikin tavoin.


16.7.17

Tummalakitympönen

Kolosta katsoi ongelmia. Olin niin päätellyt tapahtuvaksi jo tullessani, enkä yrittänytkään kieltää sitä tosiasiaa, että Helsinki toki saattaa näyttää kauniilta kesäisin, mutta pinnan alla muhii sairaus. Ruma, pursuileva. Koloista katsova.

Olen täällä nyt vain viikonlopun. Senkin ajan vietän lähinnä sisällä pesten pyykkiä: maalta kannoin tänne sitä pari säkillistä, ja kun uskollinen Candyni on alkanut lingotessaan haista käryävältä muovilta, ei sitä ole oikein yksin uskaltanut jättää. Sentään on sen verran lämmin, että on voinut parvekkeella lukea kissan kanssa Hesaria. Mikä on toisaalta kummallista, koska minulla ei ole parveketta, enkä lehteäkään tilaa. No, maailma on outo.

Paria maalla viettämieni viikkojen aikana horrostilassa ollutta ajanvietettä olen kyennyt jatkamaan sentään. Olen siirtänyt cd-kokoelmaani tietokoneelle ("No niin", kuulen pitkäaikaisimpien lukijoideni älähtävän, "nyt viimeinenkin cd-jäärä luovuttaa!"), ja rikkoen kirjoitetun tekstin lainalaisuuksia huomioin sulkeisiin lisäämäni katkelman: Syy tähän projektiin on ollut se, että vuonna 2000 Tampereen Gigantista ostamani cd-soitin on alkanut takkuilla pahan kerran. No, osasyy. Oikeasti pidän siitä, että kaikki keräämäni musiikki Lapinlahden Linnuista Ulverin ja Van der Graaf Generatorin kautta Sophie Zelmaniin ja Tohtori Orffiin on samassa tuhansia ja taas tuhansia kappaleita sisältävässä hakemistossa, josta Mediaplayer poimii shufflella kirjoittamisen taustalle soundtrackia. Surreaalia on. Youtubesta olen napsinut ämpeekolmosmuotoon muutamia kultaisia hittejä artisteilta joita ei omasta hyllystä fyysisinä löydy. Curved Air on kyllä paras bändi jota en ole koskaan tullut kokoelmaani hankkineeksi. Goddamn. Myös Amon Düül II:n laaja tuotanto alkoi käydä tutuksi vasta tuossa keväällä. Ei ihmisen aika kaikkeen riitä, ei edes joka kerta.

Toinen projekti on tietysti tv-sarjat, joita kai voisi maallakin katsella kun laitteisto on mukana, mutta mieluummin siellä katsoo esim. kukkia. Mutta kuten olen sanonut: vaikken ole oikein elokuvaihminen, niin silti sarjat viehättävät suuresti. Tällä hetkellä menossa on X-Files (Kauden kahdeksan puolivälissä - pidän tästä mulderittomastakin vaiheesta sarjassa, vaikka konsensus on ilmeisesti että ei kuuluisi pitää. Mutta kamoon: enemmän Scullya. Miten siitä ei voisi tykätä?), Doctor Who (Kausi seitsemän. Kun näitä ensi kerran katsoin, lopetin kasikauden alkujaksoihin kun en vaan päässyt yli uudesta Tohtorista. Uusi yritys kohta? Sinällään on kyllä puhdasta tv-käsikirjoittamisen neroutta, että pääosanesittäjän vaihtuminen tasaisin välein on oleellinen osa sarjan mytologiaa), Torchwood (Kausi neljä puolivälissä, loppu lähestyy, nyyh. Mitä spinoff-sarjoihin tulee, tämä edellämainitusta Tohtorista irtaantunut sivutuote on ollut jopa keskimäärin isäntäänsä parempi, minkä vuoksi harmittaakin että sitä on niin vähän. Ihan timangia.) ja Millennium (Ykköskausi päättymässä, ja sarja muuttumassa ihan kohta pirun synkästä mutta kohtuullisen perinteisestä rikosdraamasta uskonnollis-hurmeiseksi psykedeliatripiksi, mitä tuo koko kakkoskausi on, ja muistini mukaan yksi kreiseimpiä jenkkisarjojen kokonaisia tuotantokausia ikinä - odotan innolla kolahtaako yhtä kovasti vielä kuin silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla kun tämän viimeksi näin). Kun tuossa noita pian päättyviä teoksia on parikin kappaletta, niin mietityttää mitä seuraavaksi. Katsottavaa on paljon: True Detectiven ykköskausi hyllyssäkin yhä odottaa, Game of Thrones kiinnostelee (mutta ei sentään kiinnosta), toisaalta jos nyt alkaisin Twin Peaksin alusta, olisin kaksi kautta katsonut siinä vaiheessa kun uusi tulee dvd:lle. Hmm. Lars von Trierin Kriget olisi kova sana varmaan sekin.

Mutta nythän tämä meni ihan populaarikulttuuripalvonnaksi. En voi sille mitään. Olen viettänyt lapsuuteni 80-luvulla; tähän minä olen kasvanut. Jos jaksaisin, kertoisin hauskoja anekdootteja maalta. Siitä mitä kaikkea voi löytää autiotalon kaapeista, miten yhä kapeammaksi käyvä metsäpolku törmäytti peuraan, miten tempaisin kirveellä sormeni melkein luuta myöten poikki ja miten paljon paikallisia aamuviidestä oven takana jonottaneita jurppi, kun tulin ovien avautuessa henkilökunnan puolelta terveyskeskukseen sisään ja sain automaatista numeron 001.

Mutta en minä sellaisia viitsi.

20.6.17

Kesäyö kanssanne

Tulevana juhannusyönä maahamme rantautuu ilmiö nimeltä slow-tv. Norjassahan tätä on sukanpunonnan ja turskanperkuun merkeissä saatu seurata jo pitkään, ja suksee on ollut kova. Eikä ole meilläkään idea huono: Kamera kuvaa kolme tuntia Kannelmäen Prisman yhden kassan liukuhihnaa. Mitä ihmiset ostavat juhannusyönä Prismasta?

No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:

1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.

2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.

3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.

Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.

Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.

Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.

18.6.17

Heinäkuu 1992

Perheen kesälomamatka kohdistuu jo kolmatta vuotta peräkkäin pohjoiseen, mutta koska tuolloiset matkapäiväkirjani ovat edelleen yhtä hukassa kuin kapteenin kamera siinä yhdessä Don Rosan ankkatarinassa (obskuurit viittaukset kunniaan!), en kykene antamaan menemisistämme erityisen tarkkaa dataa. Pientä viitettä antaa tieto siitä, että tuona kesänä pidettiin olympialaiset Barcelonassa: muistan että lähtöä edeltävänä iltana katsoimme avajaisia telkkarista. Eteiseen oli jo seuraavaa aamua varten pakattu laukut, muistan levottoman lähtötunnelman, stadionille marssivat maajoukkueet. Seuraavana päivänä ajettiin Suomen läpi Lappiin, saattoi olla että taas poikettiin sedän luona Rovaniemellä, mutta matka kyllä jatkui siitä edelleen. Ensin oltiin pari yötä Levillä kylpylähotellissa, jonka huoneessa näkyi paitsi olympialaisia, myös MTV, josta näin Manic Street Preachersin Motorcycle emptiness -kappaleen musiikkivideon. Biisi soi sen kerran kuultuani päässä vuosien ajan.

Leviltä matka jatkui Kilpisjärvelle äidin työpaikan omistamaan hulppeaan hirsihuvilaan, jonka olimme viikoksi varanneet. Siellä oli tilaa pataljoonalle, ja ilmeisesti rakennuksen varauspolitiikka oli sellainen, että vuodesijat buukattiin aina täyteen: odotimme koko viikon millaista muuta porukkaa paikalle pelmahtaa, mutta ei pelmahtanut. Maastoretkeiltiin lähiympäristössä, ja täälläkin oli tietenkin tv, miesten keihään finaali oli kalenteriin merkitty ettei varmasti mene ohi.

Mutta kun tien päälle oli päästy, ei me tähän jääty. Majakauden jälkeen auton nokka osoitti edelleen pohjoiseen, ylitettiin raja Norjaan, käytiin Kautokeinossa, Trollholmsundin kivettyneitä peikkoja katsomassa (silloin satoi, sen muistan), Hammerfestissa ihmettelemässä kaupungin kaduilla makoilevia poroja, Vadsössä juttelimme paikallisen rouvan kanssa suomeksi - jossain siellä olimme mökissä yötäkin. Ainakin jonkun pakanallisin puuveistoksin koristellun kirkon muistan. Minusta on kuva irvistämässä yhden irvistävän peikkohahmon vierellä kirkon ovensuussa. Ja jostain täältä suoritin sen kummallisen puhelun ystävälleni Turkkiin, josta jo aiemmin mainitsin.

Totisesti jo neljännesvuosisata on kulunut siitä kun viininpunainen Opel Kadettimme nieli pohjoisen baanaa. Matkan muistot ovat enää joissakin sen aikana ikuistetuissa valokuvissa. Muutamissa hetkissä, sellaisissa kuin se harmaa sade joka pyyhki valkoisia peikon näköisiä kalkkikivipylväitä. Hammerfestin merentuoksussa. Suurin osa on kuitenkin jo kadonnut. Olen viime aikoina ajatellut muistin pettävyyttä. Sen pirullista kykyä olla oikeassa ja väärässä. Sen mielivaltaa.

10.6.17

Kuplii kuplii (kaukana kuplii)

Syksyllä tulee täyteen vuosikymmen facebookissa. Tuossa ajassa oma piirini siellä on kasvanut kahdeksaankymmeneen henkilöön, niistä kaksikymmentä viimeisen reilun vuoden aikana sinne tulleita. Varmaankin se on jonkun mielestä vähän, mutta en itse koe tuntevani noin montaa. Jos kaikki nuo kahdeksankymmentä olisivat samassa tilassa, vetäytyisin nurkkaan ja kutistuisin, kutistuisin, silmissä vain viuhuisi kun menisin niin pieneksi että lakkaisin olemasta eikä se kai olisi huonoin tapa mennä.

Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.

Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.

Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.

30.5.17

Rihmoja

Kieli on leikkikalu. Loputtomien mahdollisuuksien rakennussarja, jonka luota ei siihen kerran asetuttuaan pääse pois. Kieli on peli jossa pärjää parhaiten rikkomalla sen sääntöjä. Ja ennen kaikkea kieli on väline jolla herättää epäilyksiä. Vai onko?

Kaikki ne kirjaimet jotka päivittäin lipuvat silmien kautta sisään. Niin paljon hukattuja mahdolisuuksia. Palaan takaisin: kieli on peli jossa pärjää parhaiten -

Rikkomalla sen sääntöjä. Rihmoja. Kirjaimet ihon alla. Ne kasvavat, leviävät haaroiksi, tavuiksi, kietoutuvat toisiin tavuihin ja ovat sanoja, häivyn lauseisiin.

Kieli on leikkikalu. Muovailuvahaa. Niin pinnan tasolla kuin sisällön. Rakenne, sanojen muoto, kirjainten välinen tila. Rihmoja.

Että pyrkimyksenä olisi aina saada kirjaimet niin kuin ne olisivat sanaksi kasvaneet. Niin kuin ei olisi ihmistä, olisi sanoja vain, niiden jättämä jälki, mahdoton tulkita enää, rihmoja.

Rihmoja ihmisen muodossa.



27.5.17

Kesäkuu 1992

Siinä missä vielä vuotta paria aiemmin suhtauduin intohimoisesti Marvel-sarjakuviin, on kesään 1992 mennessä tuo kipinä kovasti hiipunut. Tästä huolimatta Suomessa ilmestyvistä neljästä Marvel-julkaisusta kolme tulee minulle edelleen tilattuna (Hämähäkkimiehestä olen jo luopunut), mutta enää en kiertele divareita, emmekä Joonaksen kanssakaan vaihda enää näistä sarjakuvista pahemmin mielipiteitä - ajatukset ovat kuusnelosen ympärille rakentuneen alakulttuurin kiehtovissa kuvioissa. Eipä silti; ainakin Ryhmä-X on edelleen timantinkovaa kamaa, koska Chris Claremontin käsikirjoittamia tarinoita siinä vielä vuonna -92 julkaistaan. Ohessa toukokuun numeron kansi - Marc Silvestrin luomus jonka haluan tähän oheen liittää vain siksi että on minusta yksi Marvelin historian ikonisimpia kansikuvia. Sain hiljakkoin päätökseen oman X-maratonluentani, jonka päätteeksi kuuntelin Claremontin jutustelua eräässä podcastissa, ja jotenkin varmistuin siitä mitä olen epäillyt: mies on suurimmin omaan ilmaisuuni vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Mikä onni että se pohja jolle oma fiktio on pitkälti rakentunut, on näinkin vahvoista aineksista koottu. Siinä missä vaikkapa monet tuolloin lukemani Stephen Kingin kirjat tuntuvat nyt jokseenkin kököiltä, ovat Claremontin X-Menit kestäneet aikaa.

No niin, se hatunnostosta. Kesäkuun tullen rikon puolen vuoden hiljaisuuden myös päiväkirjaani. Piirrän huoneeni pohjapiirroksen ja kirjoitan sivun verran fantasiakertomusta, joka perustuu Talisman-lautapeliin. Mitään tärkeää sanottavaa ei tunnu olevan, joten on syytä olettaa kesäloman ensimmäisen kuukauden olevan jokseenkin joutilasta aikaa. Varmaan piirtelen Raisan kanssa sarjakuvia; jo ala-asteikäisenä aloitettu ajanviete jatkui pitkälle lukiovuosiin saakka. Ehkä käyn kirjastolla töissä kesälläkin, kukapa noita enää muistaa. Taisipa muuten olla juuri tämä kesä, jona lukaisin Tuntemattoman sotilaan. Ensikosketukseni kotimaisiin klassikoihin oli kuitenkin tapahtunut jo keväämmällä, kun äikäntunnille piti lukea Sillanpään Hiltu ja Ragnar. Ei se huono ollut, mutta Tuntemattomasta pidin enemmän - en silti niin paljon, että olisi mitään erityistä kipinää kirjallisuuden merkkiteoksia kohtaan syttynyt. Varmaankin palailin Linnan jälkeen taas Kingiin, jos nyt juuri kirjojen parissa aikaa vietin. Ei ollut 15-vuotiaan minun kiinnostuskohteiden kärkipäässä kirjallisuus. Eikä varsinkaan musiikki. Äsken wikipediasta luin, että Nirvana on kesällä -92 esiintynyt Ruisrockissa. Minä en ole varmaan koko bändistä tuolloin edes kuullut. Ainoat omistamani äänitteet ovat 80-luvun dancepop-hittejä kasetilla ja muutama Synthesizer Greatest -kokoelma. Enkä niitäkään juuri kuuntele.


23.5.17

Toukokuu 1992

Jotain hyvääkin seurasi siitä, että me oppilaat ja iso joukko vanhempia rehkimme vetoketjutehtaan hanttihommien parissa vuoden verran. Enkä nyt tarkoita sitä leirikoulua, jota varten tuota orjantyötä varsinaisesti paiskittiin, vaan sitä, että rahaa jäi pirunmoisesti yli, mistä seuraa yllättäen päivän mittainen bonusluokkaretki Helsinkiin. Eikä riitä että pääsemme paikan päälle: jokainen oppilas saa vielä sileän satamarkkasen kouraansa ja useamman tunnin vapaata aikaa Helsingin keskustassa. Nykynäkökulmasta tuo tuntuu vähän kyseenalaiselta toimintastrategialta: että tuodaan satakunta maalaiskunnan ysiluokkalaista bussilla isolle kirkolle ja annetaan kaikkien hajaantua ympäri kaupunkia ilman valvontaa. Onko tuollaisia luokkaretkiä vielä? Jos on, niin arvostan. Kännykät tosin pitäisi kerätä ensin pois. Että oppisivat.

Minä, Jussi ja Mikko kuljemme kolmikkona. Jussilla on maastokuvioidut housut ja maiharit, itse pistän päähäni - ironisesti, korostan - edelliskesänä Lapista tuodun vihreän lippiksen, jossa lukee isolla KILPISJÄRVI. Ja Mikko on oma itsensä, eli olemme varmaan niin maalaisen näköisiä kuin nyt vaan on mahdollista olla. Etukäteen suunnittelemme käyvämme Lepakossa ja vaikka missä, mutta lopulta käyntikohdelistamme kutistuu yhteen: jossain päin Fredrikinkatua sijaitsee kauppa nimeltä Salainen agentti, jonka asiakkaana postimyyntisesti Jussi on jo hyvän aikaa ollut, ja nyt olisi mitä oivin tilaisuus päästä tuon omituisen tavaraa (muistan elävästi että joskus Jussilla oli koulussa nilkkaremmiin kiinnitetty sarja tasapainotettuja heittoveitsiä - en ole varma olivatko ne juuri Salaisesta agentista, mutta juuri tuollaista tavaraa puoti myi) tarjoavan liikkeen antia hipelöimään livenä.

Toisilla on ehkä jokin kokemus Helsingistä, itselleni pääkaupunki on täysin vieras. Olen käynyt siellä lapsena kerran, Suomenlinnassa - siinä kaikki. Olen kuitenkin varma että näen suurkaupunkimeininkiä, ja koska käsitykseni suurkaupungeista on peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista ja sarjakuvista, voitaneen sanoa että olen pettynyt. Ei kuusikaistaisia bulevardeja, ei pilvenpiirtäjiä, ei kaduilla notkuvia jengejä. Löydämme Fredan, jota kuljemme korttelikaupalla, mutta Salaiseen agenttiin emme syystä tai toisesta koskaan päädy. Olisiko se ollut kiinni juuri tuona päivänä tai jotain? Poikkeamme herätteenä optikkoliikkeeseen, jossa katselemme huviksemme aurinkolaseja ja avulias myyjäneiti hyökkää kimppuumme. Hän onnistuu myymään minulle silmälasien päälle klipseillä kiinnitettävät arskat, kun olen liian häkeltynyt sanoakseni että katselen vaan. Ne nielaisevat koko luokkaretkibudjettini enkä käytä niitä koskaan.

Harhailtuamme määräajan Fredalla ja sen sivukaduillla palaamme takaisin busseille, jossa opettajat ja suurin osa muista yseistä jo odottelevatkin. Kukaan ei ole kadonnut kaupungin vilinään, joten alkaa päivän toinen osuus: Linnanmäki. Siellä en ole ennen käynyt, mutta odotukset ovat taas kovat: onhan tämä Suomen kuuluisin huvipuisto kai sentään ja varmasti toista kuin minulle niin tuttu Särkänniemi. Alueen pienuus ja ahtaus on retken karvain pettymys. Tämäkö tosiaan on se kuuluisa Lintsi? Kilauttelen kolikkoja pelikoneisiin muutaman tunnin ja lopun aikaa notkun jossain penkillä kanssapettyjien kera. Yhteenkään laitteeseen en vaivaudu.

Mutta kaikesta tästä huolimatta haluan korostaa, että retki on vapaamuotoisessa hengailuilmapiirissään ehdottoman mukava, ja noin sata kertaa miellyttävämpi kuin hampita kiristyttänyt leirikoulu. Sääkin on kesäisen helteinen koko päivän. Seuraavan kerran käyn Helsingissä tammikuussa 1996, sen jälkeen keväällä 2005. En pääkaupungissa siis varsinaisesti ramppaa.

Ja näissä merkeissä saadaan peruskoulu valmiiksi. Päättötodistukseni on ihan jees numeroiden vaihdellessa kutosesta (musiikki) ysiin (englanti, kuvaamataito ja tietotekniikka). Kaikki loput aineet ovat tasaväkisesti seiskaa ja kasia, mutta väliäkö tuolla tosiaan, kun kerran hain siihen kotikunnan lukioon, johon pääsisi vaikka olisi rivi nelosia torkassa (no en tiedä olisiko sitten päässyt). Joka tapauksessa ne kolme ainetta ovat ysejä joihin tunnen mitään mielenkiinnon tapaistakaan, eli siinä mielessä olen kai onnistunut. Yllättäen, ottaen huomioon parikin menestystä ysiluokan aikana kyseisellä saralla, ei äidinkieli ole minulle mikään intohimon kohde. Tykkään kirjoittaa, mutta en koe sen olevan omin tapani olla tai tehdä. Tämä alkaa lähivuosien aikana nopeasti muuttua.

22.5.17

Huhtikuu 1992

Kun selailen materiaalia jota olen tuottanut keväällä 1992 disketintäytteeksi, näen nykyisestä itsestäni vieraalta näyttävää uhoa ja itsevarmuutta. Kielenkäyttöni on uhmakasta ja äänekästä. Digitaalisessa alamaailmassa minä ja Joonas muodostamme parivaljakon, jonka tempauksia varmaan moni on päätään pyöritellen seurannut. Mutta toisaalta meillä oli törkeän hauskaa ja tutustuimme hyviin tyyppeihin monilta puolilta maailmaa: tässä vaiheessa harrastusta taisi diskettienvaihtelun ohella puhelinkin jo olla mukana kuvioissa. Soittelin ainakin Unkariin, Hollantiin ja Saksaan - - terveisiä vaan, Bastiaan, Zotmund ja Oliver, missä nykyään sitten olettekin. Ikimuistoisin puheluni oli kuitenkin vasta edessäpäin, mutta kirjoitetaan se nyt tähän kun muistan: kesälomalla 1992 soitan norjalaisen leirintäalueen puhelinkopista Turkkiin täälläkin jo aiemmin mainitulle hemmolle nimeltä Remix. Siinä sai kronereita syytää masiinaan ihan huolella vaikkei puhelu pitkä ollut. Mutta tuollaista minä harrastin 15-vuotiaana. Kai sitä aikansa huonomminkin olisi voinut käyttää.

Peruskoulu on päättymässä, mikä on jo jonkun aikaa vaivannut mieltä. Jatko-opintojen suhteen nimittäin olisi vaihtoehtoja kaksi: helppo ja vaikea. Helppo olisi se itsestäänselvä, eli lukio. Varsinkin tässä vaiheessa se tuntuu vain saman jatkeelta, koska yläaste ja lukio sijaitsevat samassa rakennuksessa ja suurin osa opettajistakin on yhteisiä. Mikään ei muuttuisi, ja koska minä olen niin totaalisen kypsä koulunkäyntiin, päätän kevään kuluessa lopulta valita vaihtoehdoista vaikeamman, mikä tarkoittaa jotain muuta kuin lukiota. Valitsen kauppaoppilaitoksen Huittisissa, johon hakemiseni on jo niin pitkällä, että täytän yhteishakukaavakkeenkin. Mutta kavereiden kanssa keskustellessa käy ilmi se masentava seikka, että koko lähipiirini valitsee helpon tien. Amikseen suuntaavaa Jussia lukuunottamatta kaikki ne joiden kanssa vietän aikaa ilmoittavat jotenkin kyseenalaistamatta hakevansa lukioon. Mietin, tuskailen, harkitsen. Lopulta, päivää tai paria ennen hakuajan päättymistä, täytän uuden kaavakkeen. Koko kaveripiirin menettäminen kerralla kammottaa liikaa. Minäkin haen lukioon. Keskiarvorajoja meidän kuntamme piskuiseen opinahjoon ei ole lainkaan, joten sinne pääseminen ei ole mikään varsinainen ongelma. Jos lukioon hakee, tietää jo siellä syksyllä aloittavansa. Myönnän kyllä että hakemuksen jättämisen jälkeen olo hiukan helpottaa. Toisaalta vähän hävettää se, että niin kovaäänisesti olin vannonut mihin tahansa muualle kuin lukioon hakevani. Ja nyt sitten kolme vuotta odotettuani yläasteen päättymistä olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa tiedän jatkavani toiset kolme vuotta katsellen samoja naamoja niin luokassa kuin luokan edessäkin. Oh well.

21.5.17

Maaliskuu 1992

Yläasteen aikana löydän oman visuaalisen tyylini. Tarkoitan tällä tapaa piirtää - olen etsinyt omaa graafista ilmaisuani jo jonkin aikaa, mutta kun palaset naksahtavat kohdalleen, ne tekevät sen melkein ilmestyksenomaisesti: minulle ominaisinta on nyhertää niin pientä ja pikkutarkkaa kuin vain suinkin. Vielä seiskaluokan kuviksentunneilla en suoraan sanoen saanut aikaan mitään sanottavaa. Väsyneitä tulkintoja annetuista otsikoista, ja koska opettajakin teki varsin selväksi tuolloin sen, ettei tiennyt mitään vastenmielisempää kuin teinien kaitseminen, ei vapaa-aikana aina miellyttänyt piirtäminen koulun penkillä kiinnostanut pätkän vertaa.

Mutta kasiluokan alussa saapui Suffeli. En tiedä miksi miestä tällä nimellä kutsuttiin, mutta tämän syvästi herännäisuskonnollisen baptistiseurakunnan aktiivijäsenen varsin vapaamuotoisilla tunneilla minä sain rauhassa kehittyä piirtäjänä. Olipa sentään yksi oppiaine joka kiinnosti; se ainoa jossa opettaja ei puuttunut tekemisiini millään tavalla. En edes muista onko meillä mitään erityisiä aiheita joista tehdä taidetta, mutta juuri sen seurauksena kehitänkin nyherrystyylini äärimmilleen. Piirroksissani parin millimetrin mittaiset tikku-ukot seikkailivat sentin korkuisissa aarniometsissä joista kohosi mielikuvituksellisia torneja joiden jokainen erillinen tiiliskivikin oli tarkkaan piirretty. Oli A3-paperin täyttäviä koneita, joiden kelanauhat, oskillaattorinäytöt, vivut, painikkeet ja ritilät täyttivät paperin jokaisen neliösentin. Olihan kuvisluokassa tarjolla grafiittihiiltä ja erivahvuisia taiteilijankyniä, mutta minä tein kaikki teokseni tavallisella 0,5 millin lyijytäytekynällä - kaikki muu olisi ollut tuhoisan levää jälkeä. Lukiovuosien aikana jatkan tällä tavalla piirtämistä mutta hylkään lopulta kaiken esittävän ja keskityn puhtaisiin muotoihin, abstraktioon, merkkeihin.

En tiedä pitikö Suffeli teoksistani. Hän ei juuri oppilaiden kanssa kommunikoinut. Kahdeksannen luokan aikana näitä töitä syntyi useita, ysillä tyylini oli jo kehittynyt niin hitaaksi, että varmaan alle yhden käden sormin laskettava määrä töitä tuli keväällä kotiin. Tosin, ollakseni nyt rehellinen, tähän oli todennäköisemmin syynä se, ettei kuviskaan sitten loppujen lopuksi jaksanut hirveästi kiinnostaa. Koulunkäyntiä kun kuitenkin sekin oli.

17.5.17

Helmikuu 1992

Jatkan menestystäni ainekikirjoituksen saralla olemalla edelleen ottamatta annettuja aiheita vakavasti. Ysiluokat osallistuvat valtakunnalliseen yrittäjäaiheeseen kirjoituskilpailuun, ja kenties aiheen kertakaikkisesta mielenkiinnottomuudesta johtuen päätän ottaa suunnaksi huumorin. Kirjoitan siitä miten perustan asuinalueeni lähistöllä kulkevalle ojanpenkalle laskettelukeskuksen. Suunnitelmat ovat tarkat ja absurdit, joskaan huumori ei kovin oivaltavaa johtuen siitä, että edes tällaisena aihe ei sytytä. Yllätyn siis suuresti kun äikänopettajamme Harri pitää kirjoitustani koulun parhaana ja lähettää sen osallistumaan myös valtakunnalliseen kilpailuun, missä se ei sentään pärjää, mutta saanpa koulun parhaasta tekstistä palkkioksi pyyhkeen. Siinä lukee "YRITYS HYVÄ 92", ja se on minulla edelleen tallessa.

Tietynlainen läskiksi lyömisen mentaliteetti hallitsee olemustani nyt muutenkin. Se on toki näkynyt koulunkäynnissä jo syksystä asti; kuten mainittu, en ole ysiluokan aikana enää esim. tehnyt läksyjä. Mutta se näkyy myös pääasiallisessa ajanvietteessäni, eli Commodore 64 -alamaailmassa. Olemme Joonaksen kanssa viettäneet tuolla scenellä vasta vajaat kaksi vuotta ja jo nyt rikomme sanattomia sääntöjä olemalla räävittömiä ja sanavalmiita. Kehitämme puhtaaseen vittuiluun ja kusetukseen perustuvan feikkitiimin nimeltä Dicktators ja ainakin yhtä ruotsalaista ja yhtä suomalaista onnetonta vedätämme aikamme. Herätämme kohua ja inhoa pitkään suunnittelemallamme diskettilehdellä nimeltä Bribed - toki han vilpitöntä odotustakin, ja se ettei Bribed lopulta ilmesty ensimmäisenkään numeron verran, on yksi niistä asioista joka scenevuosilta on jäänyt harmittamaan. Ja pääsemmehän me jäseniksi myös Cliqueen, yhteen 90-luvun alun rakastetuimmista kuusnepatiimeistä, jonka nokkamiehenä toimii kaikkien rakastama Remix, tuo joviaali turkkilainen. Saamme Cliquesta kyllä melko pian myös tyylikkäästi monoa persuksiin syynä puhdas päänaukominen - mutta tämä taitaa tapahtua vasta syksymmällä. Oi noita aikoja. Oi sitä 15-vuotiaan vilpitöntä uskoa oman egon kykyyn selvitä voittajana maailman melskeistä.

15.5.17

Miten ollaan

Olen kirjoittanut kaksi kaupan hyllylle asti päässyttä kirjaa. Nuorena ja nättinä ajattelin julkaisevan kirjoittamisen olevan eräänlainen tavoitteiden päätepiste. Saavutettu tila, joka on sitten tapahduttuaan näyttävä minulle lopun elämäni suunnan. Nyt ei enää tunnu siltä lainkaan. Olenko kirjailija? Jonkun määritelmän mukaan varmaan olen, mutta en enää tiedä mitä se tarkoittaa. En tunne itseäni kirjailijaksi. Oikeastaan määritelmästä tulee vähän kiusaantunut olo. Että en kai minä nyt, älkää viitsikö. Perustin kyllä jo ensiteoksen alla feispuukkiin itselleni julkisen kirjailijasivun. En päivitä sitä melkein koskaan, sillä a) en tiedä mitä hittoa sinne pitäisi, ja b) jotenkin nolottaa sellainen. Niin kuin tekisin itsestäni jotenkin tärkeän. Että minä tässä kirjailija. Mutta mikä minä olen sanomaan. Sama tyyppi kuin aina ennenkin, kriisiytyneempi vain, kiitos kysymästä.

Vieläkin, näiden vuosien ja kirjojen jälkeen tuntuu että ominta itseäni on tämä bloginretaleeni. Olkoonkin että se on muutaman viime vuoden aikana hivenen urautunut, ensin X-Filesiin, sitten elämäntarinaan. Mutta toisaalta, olen nelikymppinen nuorimies. Johan tässä piru vie on lupakin urautua. Vielä kun keksisi mitä haluan tehdä isona.

Mutta niin. Kävin Helsingin Akateemisessa ja näin tuoretta kirjaani siellä pinossa. Mitä tunsin? En oikein osaa sanoa. Tuli niin kiire siitä hyllyn äärestä pois. En keksi miksi olisin kenenkään mielestä kirjoittanut koskaan mitään sellaista mitä ilmankin olisi ihan hyvin tultu toimeen. Huomautan kuitenkin että tämä näkemykseni koskee 99% kaikkea kirjallisuutta, ja lukuun sisältyy prosentin virhemarginaali. Eli kai minä sikäli sekaan mahdun. Maailma on joka tapauksessa niin täynnä tekstiä, se halkeaa kaikkiin näihin sanoihin, tähän tunteeseen riittämättömyydestä. Se halkeaa ihmisiin jotka ovat mielestään tärkeitä, joilla on oikeus sanoa ja möykätä. Ääniä, ääniä.

Kun yhtä hyvin voisi olla hiljaa.

13.5.17

Tammikuu 1992

Vuosi alkaa suurta ja mahtavaa naapurimaata vailla. Kauheasti en Neuvostoliiton romahduksen kylläkään muista omaa elämää kohauttaneen. Se nyt oli asia joka tapahtui - konkreettisimmin poliittiset muutokset idän suunnalla näkyivät siinä, että yhdeksännen luokan kuluessa meille maalaispitäjään muutti yhtäkkiä paljon väkeä jota kutsuttiin inkeriläisiksi paluumuuttajiksi, mutta eipä tuo kyllä viisitoistavuotiaalle mitään sanonut. Meidän luokalle ei yhtään osunut, mutta muutamia yläasteelle kyllä. Hyvin erilaisista oloista saapuvia teinejä, joilla oli suomalaiset sukunimet ja venäläiset etunimet - he pärjäsivät sisäänpäinkääntyneen maalaiskunnan yläasteella juuri niin hyvin kuin saattoi olettaa. Ryssä-huutelu oli päivittäistä. Ei meilläpäin ollut totuttu ulkomaalaisiin.

Tammikuussa Suomen televisiossa alkoi pyöriä Kauniit ja rohkeat. Muistan että sarjan ennakkomainokset herättivät epäuskonsekaista hilpeyttä. Sarja joka tulee joka päivä? Se tuntui sekä älyttömältä että jotenkin kammottavalta. Ainakin itse muistan selvästi ajatelleeni tuota jotenkin orjuuttavana konseptina, mutta vähänpä nykyisenkaltaista binge-katselua osasin aavistella... En ole muuten koskaan katsonut Kaunareita jaksoakaan, minkä vuoksi käsitykseni sarjasta on yhä peräisin yläasteemme kanslistilta. Hän piti meille yseille kerran viikossa ollutta tuntia, olisiko sen nimi ollut perhekasvatus tai jokin sellainen. Yleisluontoista elämän ja arjen opettelua, mikä kuulostaa ideana kerrassaan hienolta, harmi etten muista siitä muuta kuin Kauniit ja rohkeat -määritelmän ja sen että laki kieltää lähisukulaisten kanssa avioitumisen (tiedä sitten oliko tätä koettu tärkeäksi juuri meidän pitäjällä erityisesti painottaa). Niin se määritelmä: Kanslisti käytti jollain kevään tunnilla tätä uutta ja kohuttua sarjaa esimerkkinä tv-maailman epärealistisuudesta. Siinä kuulemma seurataan kahta sukua, joista toinen on hirveän rikas ja menestyvä ja jonka kaikki jäsenet ovat kauniita. Ja toinen suku on köyhä ja epäonnistunut ja he ovat yliampuvan rumiakin. Tuollaista sitten suomalaiset jaksavat katsoa sukupolvesta toiseen. Olen hämmentynyt.

Ysiluokalla meillä on mainio äikänopettaja Harri ("Hape"), nuori mies jonka muistan Kari Hotakaisen (ja täten myös Kari Levolan) näköisenä, mutta ehkä hän ei sitä ollut. Hänen tunneillaan on paljon aiemmasta opetuksesta rentoudessaan poikkeavaa, kuten polveilevaa keskustelua elokuvista, tietokilpailuja, ainekirjoitustakin (josta pidän kovasti) on paljon enemmän kuin ennen - tammikuussakin taas kirjoitetaan, ja kuten tavallista, Hape on laatinut liudan otsikkoja, joista saa haluamansa valita. Olen valikoiman ajatusköyhyyteen pettynyt. Valitsen listasta otsikot "Kuolema vaanii liikenteessä" ja tulevia talvikisoja ennakoivan "Suomalaiset Albertvillessä" laatien pakinamaisen tekstin siitä miten Suomen ei missään nimessä tule lähettää urheilijoitaan Ranskaan, sillä "Kuolema vaanii Albertvillessä". Opettaja pitää tästä aineesta niin kovasti, että saan arvosanaksi kympin ja hän lukee tekstin poikkeuksellisesti luokan edessä ääneen. Saan kiukkuisia tuhahduksia urheilijanuorilta johtuen siitä, että kehtaan edes huumorin varjolla ehdottaa ettei suomalaisia talvikisoihin. Mutta jos jotain jäi mieleen, niin se että sääntöjä luovasti rikkomalla pääsee menestykseen. Herranen aika. Peruskoulusta jäi jotain hyödyllistäkin kalloon. Kiitos Harri, missä ikinä oletkin nykyään.

4.5.17

Pelipöydällä: Dominion

Männätalven aikana vieressäni sijaitseva Töölön kirjasto investoi lautapeliosastoonsa oikein tosissaan, millä on ollut suorana seurauksena se, että paljon viime vuosien isoja pelinimiä on käynyt testattavana kotioloissa, muiden muassa Aavikon karavaanit, Stone age, King of Tokyo, riittäähän noita. Dominionia olin katsellut jo jonkin aikaa ennen kuin pari viikkoa sitten lopulta uskalsin laatikkoon tarttua. Pelin maine oli toki tuttu: ilmestyessään kymmenisen vuotta sitten Dominion aloitti kokonaisen pakankeräilygenren, ja on nykyään harrastajapelien peruskauraa siten, että Lautapelit.fi:n kaupassakin pelkästään Ison D:n lisäosille on oma hyllynsä. Ovat vielä suomeksi julkaistukin kaikki, eli pelillä pyyhkii meidän kulmillammekin hyvin. Mutta mites Domppu noin muuten? Toimiko?


No kyllähän se toimi, nimittäin heti kun oli päässyt yli ohjeista. (niistä oiva kirjoitus myös Puutyöläinen-blogissa) Lautapelit.fi on kustantajana tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä tuomalla uusia hyviä lautapelejä suomalaisten pelaajien saataville, mutta mutta - - ei ole ainoa kerta tämä, kun ohjeet ovat piinalliset. Dominion on loppujen lopuksi yksinkertainen peli; ei kai puhdas korttipeli voisi mikään mahdoton oppia ollakaan. Mutta voi miten läpitunkemattomalta ja puhelinluetteloiselta tämä suomalainen ohje (raivostuttavine ylimääräisine, pilkkuineen) saa pelin tuntumaan. Mutta kun katsoin netistä pari opasvideota ja selailin BGG:n foorumeita niin hahmottuihan se. Sillä välin kanssapelaajani oli tosin kyllästynyt odottamaan, buutannut tabletin ja pelaili jo Sling Kongia.

Eli kanssapelaajani Dominionia testatessa oli siis tytär, 10 vee. Siinä ehkä yksi syy miksi olin vähän Domppaa arastellut lainata; epäilin harrastajapelaajien parissa niin kovamaineisen pelin olevan ehkä väärä valinta vielä tuon ikäiselle, mutta eikö mitä. Jo ensimmäisen testipelin jälkeen tuntui että nyt ollaan hyvän setin äärellä. Uutta matsia otettiin heti, mitä nyt vähän ensin kortteja varioitiin. Tässähän Dominionin peli-ikää kasvattava hienous onkin: kyseessä on korttipeli, jossa temaattisesti rakennetaan keskiaikaista kaupunkia, eli konkreettisesti kerätään omaan pakkaan pistekortteja. Joita saa rahalla. Jota pitää kerätä ensin, ja sitä varten on 25 erilaista pientä toimintakorttipakkaa, joista yhteen peliin valitaan aina kymmenen. Ilmeisesti tämä "10 elementtiä 25:stä" takaa pelkästään perus-Dompan kanssa rapiat kolme miljoonaa erilaista yhdistelmää, ja tähän kun hankkii vähän lisäpakkoja niin eipä lopu korttien pläräily kesken heti.

Korttipeliksi Dominionin laatikko on melko kookas, kuten nalleperhe tässä demonstroi. Toisaalta kaikki monet eri pakat omissa oloissaan pitävä insertti helpottaa korttien lajittelua kummasti, joten koko on sikäli perusteltu.

Pelin perussäännöt ovat selkeydessään lyhyet: joka kierroksella nostetaan omasta pakasta viisi korttia. Tämän jälkeen saa ensin pelata toimintakortin, sitten ostaa pöydällä olevasta valikoimista mitä tahansa mihin rahat riittävät: toimintaa, pisteitä tai lisää massia. Ja siinä se. Mutta toimintakortit ovat pelin suola, ja muuttavat kierroksen tapahtumia aina mitä dramaattisimmin. Parin kolmen pelin jälkeen aloin havaita miten tolkuttoman erilaisia pelit ovat riippuen siitä mitä toimintakortteja mukaan milloinkin valitsee, ja nopeasti niiden hyötykäytön oppi kanssapelaajakin: nimttäin siinä määrin pahasti iskä sai köniinsä jo parin päivän pelaamisen jälkeen. Dominion kannustaa strategiseen suunnitteluun ja ennakointiin - mitä enemmän on kakkos- ja kolmossuunnitelmia plakkarissa, sitä paremmin tässä oveluutta ja pienimuotoista pirullisuutta vaativassa pelissä pärjää.

Tällä kierroksella en saanut käteen lainkaan rahaa. Mutta kellarin pelaamalla tämä ongelma kyllä hoituu.

Vahva suositus siis, jopa niin vahva että meni ihan omalle hankintalistalle. Koska eihän tuo kirjaston kappale kuitenkaan kauaa kovin siistissä kunnossa pysy: kortteja selataan, sekoitetaan ja läiskitään tässä niin jatkuvalla syötöllä että lienevät kohta repaleina. Mutta kiitos kirjastolle kuitenkin että ovat tämän modernin klassikon hankkineet.


26.4.17

Joulukuu 1991

Joulun alla täytän viisitoista vuotta, ja saan luvan kanssa lähteä mopolla pihasta niin kauas kuin vain löpöä tankissa riittää. Ja kertyyhän sitä matkaa väkisinkin kun tällaisessa pikkukylässä asuu: melkein minne vaan kun lähtee, niin ison tien vartta pellonpielessä huomaa ajavansa ja rekat kiitää satasta ohi metrin päästä. Voi myös olla, että vuodenajasta johtuen en ihan heti ikävuodet saavutettuani tätä vapautta niin hirveästi harrasta... Päiväkirjaani kirjoittelen jouluaatonaattona pitkästä aikaa pientä selontekoa: kuusi on koristeltu, kinkku paistettu, vettä sataa kaatamalla. Ysiluokan syyslukukauden todistuksen keskiarvo on 7,6 - ei huono ollenkaan ottaen huomioon nollaluokkaa olevan kiinnostukseni koulunkäyntiin. Olisipa vain tarjolla ollut vaikkapa jonkinlaista oppilaanohjausta tulevaisuutta ajatellen...

Mutta hetkinen, olihan meillä. Yläasteellamme oli tosiaan kaikkina kolmena vuotena oppilaanohjaaja, opo vaan tuttavallisesti, joka vuonna eri. Oma toimistonsakin opolla oli yhdellä koulun monista käytävistä, mutta sepä ei kovin tutuksi vuosien aikana käynyt. Seiskaluokan aikana opo oli koululla ilmeisesti vuosia jo töissä ollut Tuija. Häntä näki vuoden aikana kerran: hän kävi luokassa esittäytymässä ja luokanvalvoja sanoi että tämä on sitten opo. Se oli siinä. Muistan että Tuijasta jäi mieleen hyvin vahvana se vaikutelma, että vähintään toinen jalka on jo paremman duunin puolella jossain hyvin kaukana sieltä, ja häippäsihän hän tosiaan sen vuoden jälkeen.

Tilalleen saateen Tuula. Muistikuvat hänestä ovat elävämpiä ja oudompia, mutta niitä sentään jonkin verran on: Tuula piti meille kerran viikossa tunnin, jolla ei muistaakseni tapahtunut mitään oppilaanohjaukseen viittaavaakaan, vaan se oli yleistä löpinää milloin mistäkin. Tuula ei ollut opettajatyyppiä. Hän ei tullut toimeen oppilaiden kanssa, eikä, mikä vuoden aikana tuli huomatuksi, oikein opettajienkaan. Hän oli räiskyvä, äänekäs ihminen, jostain paljon suuremmalta paikkakunnalta tietenkin lähtöisin. Muistan yhden päivän, jona meidän luokkamme oli ennen tuntia päättänyt pitää mykkäkoulua koko kolmevarttisen ajan - kukapa enää muistaa syytä miksi, olimme jostain hänen sanomastaan kai närkästyneet. Niinpä sitten oltiin ja istuttiin hiljaa. Kukaan ei viitannut, kukaan ei supissut, Tuula piti yksinpuheluaan vartin verran kunnes tajusi mitä teemme ja oli sitten hänkin lopputunnin hiljaa. Semmoista oli oppilaanohjaus kasiluokalla.

Ei ole yllätys että Tuula viihtyi koululla vain vuoden. Hänen tilalleen opoksi yleni meidän edellisvuotinen mainio historianopettajamme Timo, tosin häntä ei sitten näkynyt senkään vertaa kuin kahta edellistä. Yhtä ainutta kertaa en tämän opon kanssa vuoden aikana jutellut mistään, hän ei vieraillut luokissa, hän oli etäinen entiteetti omassa toimistossaan. Toisinaan Timoa sentään näki vielä käytävillä: edellisvuoden ajan napakoihin liituraitapukuihin sonnustaunut mies käytti opona ollessaan farkkuja ja sokaisevan räikeitä havaiji-kuosisia kauluspaitoja. Niin että ihan rento homma se opon virka taisi olla

21.4.17

Marraskuu 1991

Ysiluokan koulukuvasta näkee etten ole viime kuukausina hirveästi viihtynyt ulkona. Olemukseni on riutunut. Olen painunut kumaraan, olen kelmeänkalpea, poskeni ovat niin syvät lommot että pelkkää varjoa, rasvainen hiuskuontalo roikkuu kampaamattomana melkein silmillä. Hymyilen jotenkin sairaalloista hymyä. Verrattuna takarivin suoraryhtisinä poseeraaviin urheilijanuorukaisiin ero on huima. Koko yläasteen ajan melkein muuttumattomana pysynyt luokkamme onkin tässä kuvassa isoimmillaan, koska Jammukin on ensi kertaa kuvauspäivänä paikalla, ja ainoa meidän luokallemme kolmen vuoden aikana tullut uusi oppilas, Simo, on hänkin kuvassa. Ari istuu pyörätuolissa pienen mopokolaroinnin jäljiltä, viikkokausia hän vietti ensin sairaalassakin, mutta tokeni sentään kuvauspäiväksi. Sattuuhan näitä maalla, ja yläasteellekin rakennettiin ihan Aria varten rampit oviin ja portaisiin, ilmeisesti kautta koulun historian ensimmäinen pyörätuoli kyseessä. Ei ihan pieni homma ollutkaan, sellainen lisäsiivistä ja liitoksista koostuva porraslabyrintti tuo koulurakennus on. Ja otetaan sen verran tuosta aloituslauseesta takapakkia, että olenhan minä ulkona liikkunut: vanhempieni langettamasta mopokiellosta (eli odotetaan kiltisti sitä viidettätoista syntymäpäivää) on jo nyt alettu lipsua sen verran että olen jossain lähinaapureilla, Artsilla nyt ainakin, saanut lähteä sillä käväisemään, ja kummasti tietokone unohtuu kuin toissapäivän läksyt kun on kaksipyöräinen alla.

Koska käymme peruskoulun viimeistä vuotta, otetaan meistä luokkakohtaisten kuvien lisäksi myös kaikki ysiluokkalaiset samaan läjään keräävä joukko-otos. On siinä melkoinen otanta 90-luvun alkupuolen nuorisomuotia (pikkupaikkakuntalaisittain tulkittuna). Näytän jotenkin ihmisemmältä tässä, tai ehkä vain siltä mikä oikeasti olenkin: ikäisekseen nuorelta tyypiltä joka on kummallisen vähän kiinnostunut siitä elämästä jota ysiluokan kuvioissakin jo on. Tiedän että on kaikenlaista draamaa. Viikonloppuisin porukka kokoontuu jonnekin ja dokaa ja käy Lalliksella ja vaikka mitä. Joku on jonkun kanssa ja joku vetää jotain toista turpaan. Yhdeksännen luokan kuluessa varsinkin Janne ottaa tavakseen aina maanantaisin kertoa minulle näistä. "Kuule, arvaapa taas mitä viikonloppuna..." hän aloittaa joka maanantai, ja onpa sitä tarinaa - Janne on yksi niistä joilla menee ysiluokan kuluessa kovimmin. En tiedä miksi hän on valinnut minut. Ehkä hän toivoo minun joskus osallistuvan, vaikkei koskaan tätä toivetta taida suoraan esittääkään - ehkä hän vain pitää siitä että sai kertoa jollekin joka ei jo tiedä. En minä sentään ainoana luokalta noista menoista puutu, mutta ehkä osaan olla vastaanottavaisin yleisö. Ja onhan niitä Jannen tarinoita hauska kuunnella, mutta kerrassaan tyytyväinen olen siitäkin, ettei tarvitse itse olla siellä sekoilussa mukana.