1.10.17

Rousk

Meille sanottiin että se on kasvi. Nostivat sen valoon niin että kaikki näkivät, sellerinvarreksi minä sen tunnistin, mutten uskaltanut sanoa suoraan. Kasvi vain. Meille korostettiin että tarkempien määritelmien käyttäminen siitä olisi väärin. Niin olin arvellutkin. Se kävi järkeen; se sopi kaikkeen mitä olimme jo siihen mennessä oppineet, ja oli linjassa järjestön ideologian kanssa.

Minkä ideologian, vaimoni oli illalla kysynyt kun olimme puhelimessa jutelleet. En osannut vastata. Sanat sumenivat, käsitteet sotkeutuivat ajatuksissani toisiin käsitteisiin, oletuksiin toisista käsitteistä, alitajuntani lisäsi, minkä jälkeen minun oli katkaistava puhelu.

Voiko sitä syödä, yksi meistä kysyi. Auditorion edessä olevat hahmot katsoivat toisiinsa. Kaikki näkivät heti että kysymys oli väärä. Ei ollut merkitystä sillä saattoiko kasvia syödä - että niinkään perustavanlaatuista asiaa ei joku vielä siinä vaiheessa tiennyt, oli osoitus koulutuksen epäonnistumisesta. Meidät lähetettiin takaisin parakkeihin. Seuraavana päivänä oli peltoa kuokittavana. Istuttaisimme kasveja. Kasvinkaltaisia tuotteita. Määriteltävissä jokainen yksilönä.

Havahduin unestani kun bussi pysähtyi. Ajatusteni rajaseuduilla häälyi tajuaminen. Forssa kymmenen minuuttia, ilmoitti kuljettaja. Jalkauduin, ostin aseman kahvilasta salaatin jossa oli selleriä. Kuljin annos mukanani asemarakennuksen taakse, nurmikolle, iskin sormeni maahan ja aloin kaivaa. Riivin mullasta sanoja, käsitteitä, ilmaisuja joilla loukata, määritellä ja rajoittaa. Hieroin niitä kasvoilleni. Sanat maistuivat tunkkaiselta forssalaiselta savimaalta. Mutta edelleen, kuin kesken kaiken pysähtynyt auringonnousu juuri ymmärrykseni laitamilla: tiesin nyt mistä oli kyse. Kaadoin sellerisalaatin kaivamaani kuoppaan. Hampaitteni välissä narskui hiekka.

Olin syönyt kaikki sanani. Annoin uusien tulla tyköni, otin ne vastaan kuin avoin syli. Minussa oli tilaa jokaiselle.

26.9.17

Sun elämä on munkin elämää

Tehtaalla oli tapana että sen talon pihaan tuotiin olkipukki johon viimeksi oli syntynyt lapsi. Koska mekin asuimme tehtaan asunnossa minun saapuessani, nököttää joissakin vanhoissa valokuvissa tuo olkinen talonvartija hämärässä hangessa. Olen miettinyt missä tuo pukki nykyään on. Käytäntö tuskin on jatkunut näihin päiviin, koska tehtaan omistussuhteet ovat toistuvasti vaihtuneet, henkilökunnan asuntoja jäljellä enää vähän - minun lapsuudenkotinikin purettu. Ehkä pukki on suuremmitta suruitta todettu joskus liian kulahtaneeksi ja lentänyt roskiin, eikä sitten enää ole ollut tarvetta julistaa lapsen tuloa koko yhteisölle.

"Katso! On syntynyt lapsi!"

Hmh.

Pukin sijasta huomasin hiljakkoin viettäneeni jo pitkään esimerkillistä munkin elämää; terveenä olen tosin ollut kuin tuo jouluinen sorkkeläin, mutta muuten olen kaivanut itselleni kammion jossa mietiskellä. Alkoholia en käytä (no viime vuonna Urjalassa vähän - mutta Urjalassa tapahtunut sinne myös jää), lihaa en ole syönyt pian kahteen vuosikymmeneen (mitä nyt nakin kerran pari vuodessa), selibaattiakin on kestänyt kohta viisi vuotta. Joogaa tai meditaatiota en tosin harrasta. Kumpaakin olen joskus kokeillut, mutta olen liian kyyninen uskoakseni kummankaan olevan muuta kuin ajanhukkaa. Hyvän tv-sarjan parissa ajatus lepää paremmin.

Ja sitten kirjoitan. Joku voisi pitää pakkomielteenä tapaa jolla hahmotan mennyttä, nykyisyyttä, tarinalliseksi kasvanutta olemustani. Työn alla on kolmas kirja, ehkä samanaikaisesti myös neljäs, katsotaan nyt. Itselleni kirjat ovat lopulta kuitenkin sivutuote. Tärkeämpi on toisaalla. Kaikissa niissä muistikirjoissa, pölyyntyneille disketeille unohtuneissa txt-tiedostoissa, muistilapuissa, marginaaleissa, mielikuvissa.

Niin paljon varastoitu niin hauraasti. Yritän vakuuttaa itselleni että tällä kaikella on jokin merkitys.

Ettei se olkipukki voinut olla väärässä.

13.9.17

Lyhyestä virsi pitkä

Se siitä. Lopetin kuusnelospelien muistelun täällä heti alkuunsa. Tahtoo sanoa että muutin koko projektin omaan osoitteeseensa, ja se tottelee nyt nimeä Run / Stop - Restore. Näin sen piti alkujaankin olla, mutta sen verran arkailin, että kokeilin täällä toimiiko konsepti. Ja kai se toimii. Vaikka totta kai vähän arveluttaa tämä uusien blogien kanssa sähellys; olisiko R/S-R nyt neljästoista vai viidestoista jota kirjoitan. Ja niistä vain tämä aito ja alkuperäinen Silmis pysyy ja paranee. Mutta on tuossa se hyvä puoli, että nyt kaikkien aiheesta innostuneiden on helppo levittää tietoa tästä estottomasta kuusnepanostalgiasta ylitse maanpiirin

Sen verran tarkensin projektia, että käyn läpi kaikki ne pelit, joita muistan vaikka vain kerrankin fyysisesti kuusnepalla pelanneeni. Nykyisinhän on helppo kaikki kymmenettuhannet pelit impata verkosta ja pistää emulaattoriin pyörimään. Mutta ei se oo sama. Ihan tuohon Gamebase64:n 25.000:n peliin en siis yllä, mutta - - jaa, en osaa nyt arvioida yhtään. Sehän tuleekin olemaan jännä nähdä kuinka monta sataa (tuhatta?) peliä sitä on naperona tullut veivattua. On se kuulkaa ihme miten mainstream ja cool pelaaminen on nykyään. Ja niin vanha juttu jo kuitenkin: kuusnepa täyttää tänä vuonna 35, minä itse sain laitteen 30 vuotta sitten syksyllä. On siinäkin syytä muistella.

12.9.17

C64PELIT002.PRG: Thundercats


Niin että mikä? Ei meillä Fenno-Skandian lapsilla ollut tietoa kuin murto-osasta siitä populaarikulttuurista, joka vuolaana virtasi ison maailman muksujen editse, vain rippeitä siitä tänne meille asti roiskui. Niin kuin nyt vaikka Thundercats (Elite, 1987). Ilmeisesti johonkin piirrettyyn perustuva peli, mutta kuka sellaisesta täällä oli kuullutkaan? Ei meillä ollut kuin Maija Mehiläinen kerran viikossa ruudussa, tai Nils Holgersson ennen sitä - ja joskus Disney-piirrettyjä, joita hauskalla yhteisotsikolla "Pätkis" esitettiin toisinaan tv:ssä. Enhän minä edes tiennyt että Masters of the Universestä on piirrettykin olemassa ennen kuin olin niitä iloisesti monta vuotta kerännyt.

Mutta asiaan, eli Ukkoskissoihin. Oiva esimerkki siitä monesti todetusta faktasta että pelit olivat 80-luvulla armottomia. Thundercats on sivusuuntaan vierivä peli, jossa isokokoinen miekkamies yrittää juosta radan pisteestä a pisteeseen b ja hirveästi tyyppejä syöksyy häntä kohti kaikkialta. Kosketus tappaa. Miekan lyöntietäisyys on noin sentti. Välillä maassa on kuoppia, välillä tulee lintuja taivaalta, välillä joku ampuukin, mutta pääasiallinen hyökkäysmetodi näillä myriadeilla otuksilla on juosta päin ja lujaa. Kuolemahan siitä korjaa, ja millainen: hiukset uljaasti hulmuten sankarimme singahtaa selkä kaarella korkealle ilmaan kunnes katoaa säteileväksi tähtitomuksi...

Thundercatsin eduksi on laskettava napakka ohjelmointi. Päähenkilö on iso muttei kömpelö, hän totisesti tottelee joystickin pienintäkin nykäisyä ajatuksen vauhdilla, ja reaktiotestihän tämä loppujen lopuksi on, mutta kuitenkin sellainen että kämmätessään voi syyttää vain itseään. Tämä oli kerrassaan harvinaista, ja tämän tunnistin erikoisuudeksi jo tuolloin: pelin tuntuma oli kerta kaikkiaan niin terävä; pirun hektinen toki, mutta salamarefleksein (ja hyvällä ohjaimella) varustettu pelaaja kyllä pääsi pitkälle. Ja taisin minäkin, melko. Mutta kun tyypilliseen tapaan peli game overin jälkeen alkoi aina siitä ykkötasolta uudestaan, niin ei niitä viimeisiä tullut liian usein nähtyä, hermo ei kestänyt, ote alkoi lipsua...

Alkuruudussa soi muuten Rob Hubbardin helkkarin hieno biisi. Harvoin mainittu miehen klassikkojen yhteydessä, mutta mielestäni Robin top vitosessa ehdottomasti.

11.9.17

C64PELIT001.PRG: Highnoon


Kuinka monta kopioitua peliä mahtui yhdelle 90 minuutin kasetille? Melkoinen määrä. Ja kun niitä kasetteja sitten kopsailtiin kaverilta toiselle, niin ne samat pelit niissä pyörivät, ne jotka silloin 80-luvun lopulla tuntuivat teknisesti hirveän primitiivisiltä: olivathan ne viisi, joskus kuusikin vuotta vanhoja jo. Ne olivat sellaisia tylsän sunnuntaiaamupäivän ajantappopelejä. Latasi yhden, pelaili sitä kymmenen minuuttia, resetoi koneen, latasi seuraavan. Kun kasetin oli päässyt loppuun, oli niin täynnä ryhmyistä pikseligrafiikkaa ja monotonista pelimekaniikkaa, että hetken verran saattoi ulkoilmakin kiinnostaa.

Yksi näistä peleistä oli Highnoon (Ocean, 1984). Se oli vähän jokaisen jokaisella kasetilla, ehkä tarkoitti että peli oli myynyt aikanaan hyvin, ja miksei olisi: villin lännen teema on aina takuuvarma hitti. Paitsi ettei varmaan nykyään. Enkä pahemmin itsekään välittänyt aiheesta. Jos nyt ihan totta puhun niin inhosin länkkäreitä lapsena, Aku Ankoissakin tylsimpiä olivat aina ne sarjat, jossa Aku ja pojat menivät villiin länteen, ja niitähän riitti. Paitsi että vastaavat Mikki-sarjat olivat vielä tylsempiä.

Highnoonissa pelialueena on yksi ruutu. Pelaaja on sheriffi, joka yrittää suojella ruudussa näkyvää noin viiden talon kadunpätkää, joka on huivinaamaisten bandiittien rynnäkön kohteena. Miekkosia juoksee ruudun reunoilta sisään, osa käy pankissa hakemassa harmaita rahasäkkejä, osa saluunassa kaappaamassa neitoja - ja näitä saaliita sitten kannetaan takaisin ruudusta pois. Pelaaja ampuu kävelyvauhtia kulkevia luotejaan niin kauan kuin paukkuja pyssyssä riittää ellei kuole. Ja kuoleehan hän, lopulta, koska bandiitit ampuvat takaisin. Mutta sitä ennen on lainsuojatontakin sentään kaatunut kuin heinää, eivätkä normipelistä poiketen ruumiit katoa, ne kaatuvat dramaattisesti kasvoilleen tantereeseen, mistä silinteripäinen hautausurakoitsija käy sitten raahaamassa ne toimitaloonsa ("Rig + Mortis Undertakers", hahaa).

Highnoon on nähty noin minuutissa. Ei, alle. Puolessa minuutissa on nähnyt kaiken mitä pelillä on tarjota. Verkkaanpuoleisen ammuskelun taustalla soi letkeä versio kappaleesta "Do not forsake me oh my darling", joka nuoren minun mielestä oli hirmu epäsopiva kappale tällaiseen peliin, mutta on tietenkin tuosta Highnoon-nimisestä elokuvasta, eikä varmana ole mitää linsenssimaksuja tai muita maksettu, ei se 80-luvulla ollut niin tarkkaa.

Highnoon olisi nykyiseksi kännypeliksi sopiva jos lisäisi tempoa ja remellystä noin tuhat prosenttia. Tuskin se sellaisenakaan kauempaa kuin viisi minuuttia jaksaisi viehättää, mutta ehkä ainakin sen viisi.

Mutta eivätpä olisi pelin laatijat arvanneet, että vuonna 2017 se saa avata Silmiksen uuden artikkelisarjan, jossa käyn nopeasti läpi jokaisen kuusnelospelin. Niitä on joku rapiat kymmenentuhatta, niin että heti ei materiaali lopu.

2.9.17

Syyskuu 1992

Lukiossa meidät on jaettu kahdeksi luokaksi: on pieni ja kotoisa pitkän matikan lukijat, ja sitten olemme me lyhytmatikat, kolmikymmenpäinen lauma eri asioista ja aineista eri tasoisesti kiinnostuneita. Luokaton lukio vasta siintää tulevaisuudessa, joten suurimman osan ajasta olemme nimenomaan tällä porukalla - jotkut kielet taisivat olla valinnaisia, ja sellainen hatara muistikuva että myös nyt uutena aineena mukaan tullut psykologia olisi ollut. Odotin sitä innolla - paljastui piinaavan pitkästyttäväksi johtuen lähinnä kuivasta 70-luvulta periytyvästä oppikirjasta ja kuivasta 70-luvulta periytyvästä opettajasta. Filosofiaa ei meillä ollenkaan ollut. Kuvaamataitoa kyllä, mikä sitten käynnistikin isoja asioita näiden lukiovuosien aikana, mistä lisää myöhemmin. Piirtäminen on viime aikoina muutenkin vienyt mukanaan; vaikka olen aina piirtänyt, teen sitä nyt enemmän kuin koskaan. Piirrän kaikkialle: kotona sanomalehden marginaalit ovat täynnä sarjakuvahahmoja, oppikirjat ovat niin täynnä kuvia että teksti peittyy - niin juuri, ne pirun kalliilla lukion vieressä sijaitsevasta kirjakaupasta juuri äskettäin ostetut lukion kirjat. Lama ei ole vielä iskenyt: viidentuhannen asukkaan kunnassa on tuossa vaiheessa edelleen kaksi kirjakauppaa. On kaksi uimahalliakin kyllä, mutta toisin kuin kirjakaupat, ne ovat siellä kuntaliitosten jälkeenkin edelleen.

Mutta jos tuosta jättikokoisesta luokkakoosta on jokin hyvä seuraus, niin se että lukion käytävässä on tasan yksi meille tarpeeksi suuri luokka: se jonka takaseinällä on myös lukion pieni kirjastokokoelma. Parkkeeraan itseni suurimmaksi osaksi kolmea lukiovuotta takapulpettiin, jossa kirjahyllyn National Geographicit ja muut ovat näppärästi käden ulottuvilla. Ja onhan se takarivi niin kaukana opettajastakin, että todennäköisesti osaltaan mahdollisti viime jaksossa mainitun ristinollan. (tosin nyt on hämärä muistikuva että olisimme siirtyneet tuohon luokkaan vasta lukion kakkosella... no vuosi sinne tai tänne)

Luokanvalvojamme on ruotsinopettaja Arvi, joka ei pidä siitä omaa surrealistista (vai pitäisikö vain suoraan sanoa "vajaaälyistä"?) huumoriaan heittävästä poikajoukosta, joka sinne luokan takanurkkaan on pesiytynyt. Arvi ei pidä mistään älyvapaasta. Hän on vanhan ajan kansankynttilä, joka toivoisi opiskelun otettavan vakavasti. Lukion käynti on vielä hänen opettajanuransa alkuvuosina ollut merkittävä tulevaisuuteen tähtäävä asia, mutta kamoon Arvi: on 90-luku. Olemme eksyneitä kasinotalouden kasvatteja, jotka ovat kaikkiin vaihtoehtoisinsa turtuneet, lukio on lamaan syöksyvässä maassa meille turvapaikka. Pitäähän siellä töitä tehdä, mutta toisaalta se myös viivästyttää väistämättömän kohtaamista.

Lukion kolmosella Arvi kerran aloittaa ruotsintunnin pitäen puheen "eräiden opiskelijoiden" vakavasta asenneongelmasta ruotsia kohtaan, mikä näkyy siinä että englannin ja ruotsin arvosanoissa on todistuksessa neljän numeron ero. Voi olla että hän tämän sanoessaan suoraan minuun katsookin, ehkä ei. Minulle tuo joka tapauksessa on kohdistettu, koska näin numeroni tosiaan tuossa vaiheessa menevät. Tiedostan toki asenneongelman jo tuolloin, mutta annan asian olla. Jos ei muuten niin Arvin kiusaksi.

30.8.17

Elokuu 1992

Neljännesvuosisata sitten Yhdysvaltain etelävaltioissa riehui hirmumyrsky Andrew, joka jätti yli kaksisataatuhatta ihmistä kodittomaksi. Minä sen sijaan aloitin lukion - mikä ei tuntunut kovin suurelta muutokselta kesälomaa edeltäneeseen aikaan, koska pikkupaikkakunnan lukio sijaitsi samassa rakennuksessa kuin jo kolmen vuoden ajan tutuksi käynyt yläaste. Opettajatkin olivat suurilta osin samoja, mutta sentään lukiolaiset oli sysätty omaan käytäväänsä, jossa ei tarvinnut sietää yläastelaisten seuraa. Välitunnitkin sai halutessaan olla sisällä, mitä me vielä peruskoulun puolella ollessamme kovasti kahdehdimme. Oli lukiossa jotenkin muutenkin aikuisempi meininki: oli "kursseja" joiti piti "suorittaa", ja siellä käytävän päässä oli sohvia joilla saattoi lorvia. Niiden yhteydessä oli kohtalaisen ajankohtaisesti päivittyviä sanomalehtiä laaja(hko) kattaus. Nykyään olisi varmaan kahvinkeitinkin, silloin tämä jatkuva nesteen ryystäminen ei ollut vielä senikäisten parissa lähtenyt ihan käsistä. (ei ollut energiajuomiakaan vielä keksitty) Tosin eipä ole koko lukiotakaan enää kun kaupunki lakkautti sen pari vuotta sitten. No jaa, onpa yläastelaisilla enemmän tilaa. Paitsi ettei heitäkään taida siellä enää juuri olla.

Joitakin muutoksia arkipäivässäni tapahtui. Heti lukion alettua lakkasin kulkemasta koulubussilla aamuisin - isä meni autolla töihin samaan suuntaan, joten pääsin siinä samalla (ja Raisakin, vaikka vasta yläastetta kävi), eipä tuo haitannut että oli vähän etuajassa kun ei tarvinnut sinne meluavien teinien täyttämään sardiinipurkkiin heti aamusta ahtautua. Sitä en kyllä muista millä palailin iltapäivisin kotiinpäin; oletan että silloin joutui käyttämään bussia. Jos päivä loppui aikaisin (niin kuin lukiossa usein kävi - olipa sekin mahtava muutos ainaisen yläasteen kello 14.35:n jälkeen) niin aika paljon meitä kunnan toisella laidalla asuvia näkyi liftaamassa isontien varressa. Usein kyllä jonkun vanhempi oli päivisin auton kanssa liikkeellä niin että me itsemme liian kypsiksi koulubussiin katsovatkin pääsimme kotiin. Ja tietty muutaman kerran kuljin mopollakin vielä.

Lukiomme opettajakunnasta neljä viidesosaa oli hiuskarvan päässä eläkeiästä. Saksanopettaja oli opettanut jo minun isääni 60-luvulla ja lähetti terveisiä, ja tuota kultaista vuosikymmentä monet muutkin muistelivat jotenkin kaiholla. Silloin oli oppilaskunnassa ollut kipinää ja vireyttä, oli teiniliittoa ja poliittista aktivismia. 90-luvulla oli tuijotettiin vaan telkkaria, oli apatia, tietokoneet ja mopot. (nämä siis pojilla - en tiedä mitä tytöt tekivät) Varsinainen opiskelutoiminta oli kyllä aikamoinen lekanisku päänuppiin. Yhtäkkiä joutui tekemään töitä. Kuten olen maininnut, olin lakannut suoriutumasta joskus ysiluokan alussa. En tehnyt läksyjä, kokeisiin en jaksanut lukea - hyvä jos tiesin koska sellaisia oli. Silti peruskoulun päättötodistukseni keskiarvoni oli kahdeksan nurkilla. Lukiossa olikin sitten heti eri meininki. Siinä meinasi pikkaisen ahdistaa kun ensimmäisen neloset paukahtivat kokeista ja syksyn ensimmäisen kurssin lopuksi saadun välitodistuksen keskiarvo oli about vitonen. Joltisestikin oli otettava itseään niskasta, ja hitaan alun jälkeen lähtivät ne numerotkin nousuun. Kovin silmien avaaja oli äidinkieli. Me saimme opettajaksi Merjan, jonka no-bullshit -metodi kävi monen hermoille, mutta minua suorapuheisuus, avoimen aggressiivinen feminismi ja estoton tyhmien pilkka miellyttivät. Ja kun ensimmäisestä yläastehenkeen vasemmalla kädellä (tämä siis kuvainnollisesti) kirjoittamastani aineesta sain huutomerkein varustetun murskakritiikin, tajusin että oma ajattelu on mahdollista koulussakin. Ehkä jopa suotavaa. Äikkä ampaisi heti lukion ekan luokan aluksi suosikkiaineekseni ja taisi siellä kaikki kolme vuotta pysyäkin. Merjan palaute oli inspiroivaa, ja kieliopin ynnä muun ankean opiskelu jätettiin sikseen kun keskityttiin kirjallisuushistoriaan. Se oli kiinnostavaa. Sitäpaitsi Merja soitteli usein aamunavausvuorossaan koulun keskusradiosta Lapinlahden Lintuja.

Mutta niin siis alkoi koulutyö. Ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti. Niin paljon joutui lukemaan, kirjoittamaan, keskittymään, että ei voisi kuvitella että saatiin oppituntien aikana täytettyä satoja sivuja ruutuvihkoa ristinollalla, mutta kun oikein yritti niin onnistuihan sekin. Terveisiä Markulle.

19.8.17

Olemisen virheitä

Olen pienempi kuin vuosi sitten tähän aikaan, paljon pienempi kuin kaksi vuotta sitten, tai kolme. Kutistunut neljän seinän rajaamaan tilaan, olemassa kaikuina jossain muualla. Minusta ei ole kaupunkilaiseksi, sen ovat vuodet kaupungissa osoittaneet. Kaupungissa on ihmisten keskellä yksin.

Kävelin äsken kalliolla. Tuuli taivutti puita taas, vaikka viimeviikon myrskyn jäljet olivat siellä edelleen maassa, pätkiksi sahattuina sentään. Ei ole kauaa kun kävelin samalla kalliolla, katselin hautovaa vesilintua. Kesä meni. Jään odottamaan seuraavaa.

"Jään odottamaan seuraavaa."

Ihan kuin se olisi niin helppoa. Ajattelen niitä joiden odotukset olen pettänyt ja niitä joiden odotuksiin en ole alkuunkaan ryhtynyt vastaamaan. Tuuli taivuttaa puita taas. Pidän hatustani kiinni. Kukaan ei kuulisi jos huutaisin nyt, en huuda. En pidä itsestäni meteliä.

Olen kaikuina jossain muualla. Silloin kun rakastin ja jaksoin odottaa ja olin avarampi kaikin tavoin.


16.7.17

Tummalakitympönen

Kolosta katsoi ongelmia. Olin niin päätellyt tapahtuvaksi jo tullessani, enkä yrittänytkään kieltää sitä tosiasiaa, että Helsinki toki saattaa näyttää kauniilta kesäisin, mutta pinnan alla muhii sairaus. Ruma, pursuileva. Koloista katsova.

Olen täällä nyt vain viikonlopun. Senkin ajan vietän lähinnä sisällä pesten pyykkiä: maalta kannoin tänne sitä pari säkillistä, ja kun uskollinen Candyni on alkanut lingotessaan haista käryävältä muovilta, ei sitä ole oikein yksin uskaltanut jättää. Sentään on sen verran lämmin, että on voinut parvekkeella lukea kissan kanssa Hesaria. Mikä on toisaalta kummallista, koska minulla ei ole parveketta, enkä lehteäkään tilaa. No, maailma on outo.

Paria maalla viettämieni viikkojen aikana horrostilassa ollutta ajanvietettä olen kyennyt jatkamaan sentään. Olen siirtänyt cd-kokoelmaani tietokoneelle ("No niin", kuulen pitkäaikaisimpien lukijoideni älähtävän, "nyt viimeinenkin cd-jäärä luovuttaa!"), ja rikkoen kirjoitetun tekstin lainalaisuuksia huomioin sulkeisiin lisäämäni katkelman: Syy tähän projektiin on ollut se, että vuonna 2000 Tampereen Gigantista ostamani cd-soitin on alkanut takkuilla pahan kerran. No, osasyy. Oikeasti pidän siitä, että kaikki keräämäni musiikki Lapinlahden Linnuista Ulverin ja Van der Graaf Generatorin kautta Sophie Zelmaniin ja Tohtori Orffiin on samassa tuhansia ja taas tuhansia kappaleita sisältävässä hakemistossa, josta Mediaplayer poimii shufflella kirjoittamisen taustalle soundtrackia. Surreaalia on. Youtubesta olen napsinut ämpeekolmosmuotoon muutamia kultaisia hittejä artisteilta joita ei omasta hyllystä fyysisinä löydy. Curved Air on kyllä paras bändi jota en ole koskaan tullut kokoelmaani hankkineeksi. Goddamn. Myös Amon Düül II:n laaja tuotanto alkoi käydä tutuksi vasta tuossa keväällä. Ei ihmisen aika kaikkeen riitä, ei edes joka kerta.

Toinen projekti on tietysti tv-sarjat, joita kai voisi maallakin katsella kun laitteisto on mukana, mutta mieluummin siellä katsoo esim. kukkia. Mutta kuten olen sanonut: vaikken ole oikein elokuvaihminen, niin silti sarjat viehättävät suuresti. Tällä hetkellä menossa on X-Files (Kauden kahdeksan puolivälissä - pidän tästä mulderittomastakin vaiheesta sarjassa, vaikka konsensus on ilmeisesti että ei kuuluisi pitää. Mutta kamoon: enemmän Scullya. Miten siitä ei voisi tykätä?), Doctor Who (Kausi seitsemän. Kun näitä ensi kerran katsoin, lopetin kasikauden alkujaksoihin kun en vaan päässyt yli uudesta Tohtorista. Uusi yritys kohta? Sinällään on kyllä puhdasta tv-käsikirjoittamisen neroutta, että pääosanesittäjän vaihtuminen tasaisin välein on oleellinen osa sarjan mytologiaa), Torchwood (Kausi neljä puolivälissä, loppu lähestyy, nyyh. Mitä spinoff-sarjoihin tulee, tämä edellämainitusta Tohtorista irtaantunut sivutuote on ollut jopa keskimäärin isäntäänsä parempi, minkä vuoksi harmittaakin että sitä on niin vähän. Ihan timangia.) ja Millennium (Ykköskausi päättymässä, ja sarja muuttumassa ihan kohta pirun synkästä mutta kohtuullisen perinteisestä rikosdraamasta uskonnollis-hurmeiseksi psykedeliatripiksi, mitä tuo koko kakkoskausi on, ja muistini mukaan yksi kreiseimpiä jenkkisarjojen kokonaisia tuotantokausia ikinä - odotan innolla kolahtaako yhtä kovasti vielä kuin silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla kun tämän viimeksi näin). Kun tuossa noita pian päättyviä teoksia on parikin kappaletta, niin mietityttää mitä seuraavaksi. Katsottavaa on paljon: True Detectiven ykköskausi hyllyssäkin yhä odottaa, Game of Thrones kiinnostelee (mutta ei sentään kiinnosta), toisaalta jos nyt alkaisin Twin Peaksin alusta, olisin kaksi kautta katsonut siinä vaiheessa kun uusi tulee dvd:lle. Hmm. Lars von Trierin Kriget olisi kova sana varmaan sekin.

Mutta nythän tämä meni ihan populaarikulttuuripalvonnaksi. En voi sille mitään. Olen viettänyt lapsuuteni 80-luvulla; tähän minä olen kasvanut. Jos jaksaisin, kertoisin hauskoja anekdootteja maalta. Siitä mitä kaikkea voi löytää autiotalon kaapeista, miten yhä kapeammaksi käyvä metsäpolku törmäytti peuraan, miten tempaisin kirveellä sormeni melkein luuta myöten poikki ja miten paljon paikallisia aamuviidestä oven takana jonottaneita jurppi, kun tulin ovien avautuessa henkilökunnan puolelta terveyskeskukseen sisään ja sain automaatista numeron 001.

Mutta en minä sellaisia viitsi.

20.6.17

Kesäyö kanssanne

Tulevana juhannusyönä maahamme rantautuu ilmiö nimeltä slow-tv. Norjassahan tätä on sukanpunonnan ja turskanperkuun merkeissä saatu seurata jo pitkään, ja suksee on ollut kova. Eikä ole meilläkään idea huono: Kamera kuvaa kolme tuntia Kannelmäen Prisman yhden kassan liukuhihnaa. Mitä ihmiset ostavat juhannusyönä Prismasta?

No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:

1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.

2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.

3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.

Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.

Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.

Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.

18.6.17

Heinäkuu 1992

Perheen kesälomamatka kohdistuu jo kolmatta vuotta peräkkäin pohjoiseen, mutta koska tuolloiset matkapäiväkirjani ovat edelleen yhtä hukassa kuin kapteenin kamera siinä yhdessä Don Rosan ankkatarinassa (obskuurit viittaukset kunniaan!), en kykene antamaan menemisistämme erityisen tarkkaa dataa. Pientä viitettä antaa tieto siitä, että tuona kesänä pidettiin olympialaiset Barcelonassa: muistan että lähtöä edeltävänä iltana katsoimme avajaisia telkkarista. Eteiseen oli jo seuraavaa aamua varten pakattu laukut, muistan levottoman lähtötunnelman, stadionille marssivat maajoukkueet. Seuraavana päivänä ajettiin Suomen läpi Lappiin, saattoi olla että taas poikettiin sedän luona Rovaniemellä, mutta matka kyllä jatkui siitä edelleen. Ensin oltiin pari yötä Levillä kylpylähotellissa, jonka huoneessa näkyi paitsi olympialaisia, myös MTV, josta näin Manic Street Preachersin Motorcycle emptiness -kappaleen musiikkivideon. Biisi soi sen kerran kuultuani päässä vuosien ajan.

Leviltä matka jatkui Kilpisjärvelle äidin työpaikan omistamaan hulppeaan hirsihuvilaan, jonka olimme viikoksi varanneet. Siellä oli tilaa pataljoonalle, ja ilmeisesti rakennuksen varauspolitiikka oli sellainen, että vuodesijat buukattiin aina täyteen: odotimme koko viikon millaista muuta porukkaa paikalle pelmahtaa, mutta ei pelmahtanut. Maastoretkeiltiin lähiympäristössä, ja täälläkin oli tietenkin tv, miesten keihään finaali oli kalenteriin merkitty ettei varmasti mene ohi.

Mutta kun tien päälle oli päästy, ei me tähän jääty. Majakauden jälkeen auton nokka osoitti edelleen pohjoiseen, ylitettiin raja Norjaan, käytiin Kautokeinossa, Trollholmsundin kivettyneitä peikkoja katsomassa (silloin satoi, sen muistan), Hammerfestissa ihmettelemässä kaupungin kaduilla makoilevia poroja, Vadsössä juttelimme paikallisen rouvan kanssa suomeksi - jossain siellä olimme mökissä yötäkin. Ainakin jonkun pakanallisin puuveistoksin koristellun kirkon muistan. Minusta on kuva irvistämässä yhden irvistävän peikkohahmon vierellä kirkon ovensuussa. Ja jostain täältä suoritin sen kummallisen puhelun ystävälleni Turkkiin, josta jo aiemmin mainitsin.

Totisesti jo neljännesvuosisata on kulunut siitä kun viininpunainen Opel Kadettimme nieli pohjoisen baanaa. Matkan muistot ovat enää joissakin sen aikana ikuistetuissa valokuvissa. Muutamissa hetkissä, sellaisissa kuin se harmaa sade joka pyyhki valkoisia peikon näköisiä kalkkikivipylväitä. Hammerfestin merentuoksussa. Suurin osa on kuitenkin jo kadonnut. Olen viime aikoina ajatellut muistin pettävyyttä. Sen pirullista kykyä olla oikeassa ja väärässä. Sen mielivaltaa.

10.6.17

Kuplii kuplii (kaukana kuplii)

Syksyllä tulee täyteen vuosikymmen facebookissa. Tuossa ajassa oma piirini siellä on kasvanut kahdeksaankymmeneen henkilöön, niistä kaksikymmentä viimeisen reilun vuoden aikana sinne tulleita. Varmaankin se on jonkun mielestä vähän, mutta en itse koe tuntevani noin montaa. Jos kaikki nuo kahdeksankymmentä olisivat samassa tilassa, vetäytyisin nurkkaan ja kutistuisin, kutistuisin, silmissä vain viuhuisi kun menisin niin pieneksi että lakkaisin olemasta eikä se kai olisi huonoin tapa mennä.

Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.

Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.

Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.

30.5.17

Rihmoja

Kieli on leikkikalu. Loputtomien mahdollisuuksien rakennussarja, jonka luota ei siihen kerran asetuttuaan pääse pois. Kieli on peli jossa pärjää parhaiten rikkomalla sen sääntöjä. Ja ennen kaikkea kieli on väline jolla herättää epäilyksiä. Vai onko?

Kaikki ne kirjaimet jotka päivittäin lipuvat silmien kautta sisään. Niin paljon hukattuja mahdolisuuksia. Palaan takaisin: kieli on peli jossa pärjää parhaiten -

Rikkomalla sen sääntöjä. Rihmoja. Kirjaimet ihon alla. Ne kasvavat, leviävät haaroiksi, tavuiksi, kietoutuvat toisiin tavuihin ja ovat sanoja, häivyn lauseisiin.

Kieli on leikkikalu. Muovailuvahaa. Niin pinnan tasolla kuin sisällön. Rakenne, sanojen muoto, kirjainten välinen tila. Rihmoja.

Että pyrkimyksenä olisi aina saada kirjaimet niin kuin ne olisivat sanaksi kasvaneet. Niin kuin ei olisi ihmistä, olisi sanoja vain, niiden jättämä jälki, mahdoton tulkita enää, rihmoja.

Rihmoja ihmisen muodossa.



27.5.17

Kesäkuu 1992

Siinä missä vielä vuotta paria aiemmin suhtauduin intohimoisesti Marvel-sarjakuviin, on kesään 1992 mennessä tuo kipinä kovasti hiipunut. Tästä huolimatta Suomessa ilmestyvistä neljästä Marvel-julkaisusta kolme tulee minulle edelleen tilattuna (Hämähäkkimiehestä olen jo luopunut), mutta enää en kiertele divareita, emmekä Joonaksen kanssakaan vaihda enää näistä sarjakuvista pahemmin mielipiteitä - ajatukset ovat kuusnelosen ympärille rakentuneen alakulttuurin kiehtovissa kuvioissa. Eipä silti; ainakin Ryhmä-X on edelleen timantinkovaa kamaa, koska Chris Claremontin käsikirjoittamia tarinoita siinä vielä vuonna -92 julkaistaan. Ohessa toukokuun numeron kansi - Marc Silvestrin luomus jonka haluan tähän oheen liittää vain siksi että on minusta yksi Marvelin historian ikonisimpia kansikuvia. Sain hiljakkoin päätökseen oman X-maratonluentani, jonka päätteeksi kuuntelin Claremontin jutustelua eräässä podcastissa, ja jotenkin varmistuin siitä mitä olen epäillyt: mies on suurimmin omaan ilmaisuuni vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Mikä onni että se pohja jolle oma fiktio on pitkälti rakentunut, on näinkin vahvoista aineksista koottu. Siinä missä vaikkapa monet tuolloin lukemani Stephen Kingin kirjat tuntuvat nyt jokseenkin kököiltä, ovat Claremontin X-Menit kestäneet aikaa.

No niin, se hatunnostosta. Kesäkuun tullen rikon puolen vuoden hiljaisuuden myös päiväkirjaani. Piirrän huoneeni pohjapiirroksen ja kirjoitan sivun verran fantasiakertomusta, joka perustuu Talisman-lautapeliin. Mitään tärkeää sanottavaa ei tunnu olevan, joten on syytä olettaa kesäloman ensimmäisen kuukauden olevan jokseenkin joutilasta aikaa. Varmaan piirtelen Raisan kanssa sarjakuvia; jo ala-asteikäisenä aloitettu ajanviete jatkui pitkälle lukiovuosiin saakka. Ehkä käyn kirjastolla töissä kesälläkin, kukapa noita enää muistaa. Taisipa muuten olla juuri tämä kesä, jona lukaisin Tuntemattoman sotilaan. Ensikosketukseni kotimaisiin klassikoihin oli kuitenkin tapahtunut jo keväämmällä, kun äikäntunnille piti lukea Sillanpään Hiltu ja Ragnar. Ei se huono ollut, mutta Tuntemattomasta pidin enemmän - en silti niin paljon, että olisi mitään erityistä kipinää kirjallisuuden merkkiteoksia kohtaan syttynyt. Varmaankin palailin Linnan jälkeen taas Kingiin, jos nyt juuri kirjojen parissa aikaa vietin. Ei ollut 15-vuotiaan minun kiinnostuskohteiden kärkipäässä kirjallisuus. Eikä varsinkaan musiikki. Äsken wikipediasta luin, että Nirvana on kesällä -92 esiintynyt Ruisrockissa. Minä en ole varmaan koko bändistä tuolloin edes kuullut. Ainoat omistamani äänitteet ovat 80-luvun dancepop-hittejä kasetilla ja muutama Synthesizer Greatest -kokoelma. Enkä niitäkään juuri kuuntele.


23.5.17

Toukokuu 1992

Jotain hyvääkin seurasi siitä, että me oppilaat ja iso joukko vanhempia rehkimme vetoketjutehtaan hanttihommien parissa vuoden verran. Enkä nyt tarkoita sitä leirikoulua, jota varten tuota orjantyötä varsinaisesti paiskittiin, vaan sitä, että rahaa jäi pirunmoisesti yli, mistä seuraa yllättäen päivän mittainen bonusluokkaretki Helsinkiin. Eikä riitä että pääsemme paikan päälle: jokainen oppilas saa vielä sileän satamarkkasen kouraansa ja useamman tunnin vapaata aikaa Helsingin keskustassa. Nykynäkökulmasta tuo tuntuu vähän kyseenalaiselta toimintastrategialta: että tuodaan satakunta maalaiskunnan ysiluokkalaista bussilla isolle kirkolle ja annetaan kaikkien hajaantua ympäri kaupunkia ilman valvontaa. Onko tuollaisia luokkaretkiä vielä? Jos on, niin arvostan. Kännykät tosin pitäisi kerätä ensin pois. Että oppisivat.

Minä, Jussi ja Mikko kuljemme kolmikkona. Jussilla on maastokuvioidut housut ja maiharit, itse pistän päähäni - ironisesti, korostan - edelliskesänä Lapista tuodun vihreän lippiksen, jossa lukee isolla KILPISJÄRVI. Ja Mikko on oma itsensä, eli olemme varmaan niin maalaisen näköisiä kuin nyt vaan on mahdollista olla. Etukäteen suunnittelemme käyvämme Lepakossa ja vaikka missä, mutta lopulta käyntikohdelistamme kutistuu yhteen: jossain päin Fredrikinkatua sijaitsee kauppa nimeltä Salainen agentti, jonka asiakkaana postimyyntisesti Jussi on jo hyvän aikaa ollut, ja nyt olisi mitä oivin tilaisuus päästä tuon omituisen tavaraa (muistan elävästi että joskus Jussilla oli koulussa nilkkaremmiin kiinnitetty sarja tasapainotettuja heittoveitsiä - en ole varma olivatko ne juuri Salaisesta agentista, mutta juuri tuollaista tavaraa puoti myi) tarjoavan liikkeen antia hipelöimään livenä.

Toisilla on ehkä jokin kokemus Helsingistä, itselleni pääkaupunki on täysin vieras. Olen käynyt siellä lapsena kerran, Suomenlinnassa - siinä kaikki. Olen kuitenkin varma että näen suurkaupunkimeininkiä, ja koska käsitykseni suurkaupungeista on peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista ja sarjakuvista, voitaneen sanoa että olen pettynyt. Ei kuusikaistaisia bulevardeja, ei pilvenpiirtäjiä, ei kaduilla notkuvia jengejä. Löydämme Fredan, jota kuljemme korttelikaupalla, mutta Salaiseen agenttiin emme syystä tai toisesta koskaan päädy. Olisiko se ollut kiinni juuri tuona päivänä tai jotain? Poikkeamme herätteenä optikkoliikkeeseen, jossa katselemme huviksemme aurinkolaseja ja avulias myyjäneiti hyökkää kimppuumme. Hän onnistuu myymään minulle silmälasien päälle klipseillä kiinnitettävät arskat, kun olen liian häkeltynyt sanoakseni että katselen vaan. Ne nielaisevat koko luokkaretkibudjettini enkä käytä niitä koskaan.

Harhailtuamme määräajan Fredalla ja sen sivukaduillla palaamme takaisin busseille, jossa opettajat ja suurin osa muista yseistä jo odottelevatkin. Kukaan ei ole kadonnut kaupungin vilinään, joten alkaa päivän toinen osuus: Linnanmäki. Siellä en ole ennen käynyt, mutta odotukset ovat taas kovat: onhan tämä Suomen kuuluisin huvipuisto kai sentään ja varmasti toista kuin minulle niin tuttu Särkänniemi. Alueen pienuus ja ahtaus on retken karvain pettymys. Tämäkö tosiaan on se kuuluisa Lintsi? Kilauttelen kolikkoja pelikoneisiin muutaman tunnin ja lopun aikaa notkun jossain penkillä kanssapettyjien kera. Yhteenkään laitteeseen en vaivaudu.

Mutta kaikesta tästä huolimatta haluan korostaa, että retki on vapaamuotoisessa hengailuilmapiirissään ehdottoman mukava, ja noin sata kertaa miellyttävämpi kuin hampita kiristyttänyt leirikoulu. Sääkin on kesäisen helteinen koko päivän. Seuraavan kerran käyn Helsingissä tammikuussa 1996, sen jälkeen keväällä 2005. En pääkaupungissa siis varsinaisesti ramppaa.

Ja näissä merkeissä saadaan peruskoulu valmiiksi. Päättötodistukseni on ihan jees numeroiden vaihdellessa kutosesta (musiikki) ysiin (englanti, kuvaamataito ja tietotekniikka). Kaikki loput aineet ovat tasaväkisesti seiskaa ja kasia, mutta väliäkö tuolla tosiaan, kun kerran hain siihen kotikunnan lukioon, johon pääsisi vaikka olisi rivi nelosia torkassa (no en tiedä olisiko sitten päässyt). Joka tapauksessa ne kolme ainetta ovat ysejä joihin tunnen mitään mielenkiinnon tapaistakaan, eli siinä mielessä olen kai onnistunut. Yllättäen, ottaen huomioon parikin menestystä ysiluokan aikana kyseisellä saralla, ei äidinkieli ole minulle mikään intohimon kohde. Tykkään kirjoittaa, mutta en koe sen olevan omin tapani olla tai tehdä. Tämä alkaa lähivuosien aikana nopeasti muuttua.

22.5.17

Huhtikuu 1992

Kun selailen materiaalia jota olen tuottanut keväällä 1992 disketintäytteeksi, näen nykyisestä itsestäni vieraalta näyttävää uhoa ja itsevarmuutta. Kielenkäyttöni on uhmakasta ja äänekästä. Digitaalisessa alamaailmassa minä ja Joonas muodostamme parivaljakon, jonka tempauksia varmaan moni on päätään pyöritellen seurannut. Mutta toisaalta meillä oli törkeän hauskaa ja tutustuimme hyviin tyyppeihin monilta puolilta maailmaa: tässä vaiheessa harrastusta taisi diskettienvaihtelun ohella puhelinkin jo olla mukana kuvioissa. Soittelin ainakin Unkariin, Hollantiin ja Saksaan - - terveisiä vaan, Bastiaan, Zotmund ja Oliver, missä nykyään sitten olettekin. Ikimuistoisin puheluni oli kuitenkin vasta edessäpäin, mutta kirjoitetaan se nyt tähän kun muistan: kesälomalla 1992 soitan norjalaisen leirintäalueen puhelinkopista Turkkiin täälläkin jo aiemmin mainitulle hemmolle nimeltä Remix. Siinä sai kronereita syytää masiinaan ihan huolella vaikkei puhelu pitkä ollut. Mutta tuollaista minä harrastin 15-vuotiaana. Kai sitä aikansa huonomminkin olisi voinut käyttää.

Peruskoulu on päättymässä, mikä on jo jonkun aikaa vaivannut mieltä. Jatko-opintojen suhteen nimittäin olisi vaihtoehtoja kaksi: helppo ja vaikea. Helppo olisi se itsestäänselvä, eli lukio. Varsinkin tässä vaiheessa se tuntuu vain saman jatkeelta, koska yläaste ja lukio sijaitsevat samassa rakennuksessa ja suurin osa opettajistakin on yhteisiä. Mikään ei muuttuisi, ja koska minä olen niin totaalisen kypsä koulunkäyntiin, päätän kevään kuluessa lopulta valita vaihtoehdoista vaikeamman, mikä tarkoittaa jotain muuta kuin lukiota. Valitsen kauppaoppilaitoksen Huittisissa, johon hakemiseni on jo niin pitkällä, että täytän yhteishakukaavakkeenkin. Mutta kavereiden kanssa keskustellessa käy ilmi se masentava seikka, että koko lähipiirini valitsee helpon tien. Amikseen suuntaavaa Jussia lukuunottamatta kaikki ne joiden kanssa vietän aikaa ilmoittavat jotenkin kyseenalaistamatta hakevansa lukioon. Mietin, tuskailen, harkitsen. Lopulta, päivää tai paria ennen hakuajan päättymistä, täytän uuden kaavakkeen. Koko kaveripiirin menettäminen kerralla kammottaa liikaa. Minäkin haen lukioon. Keskiarvorajoja meidän kuntamme piskuiseen opinahjoon ei ole lainkaan, joten sinne pääseminen ei ole mikään varsinainen ongelma. Jos lukioon hakee, tietää jo siellä syksyllä aloittavansa. Myönnän kyllä että hakemuksen jättämisen jälkeen olo hiukan helpottaa. Toisaalta vähän hävettää se, että niin kovaäänisesti olin vannonut mihin tahansa muualle kuin lukioon hakevani. Ja nyt sitten kolme vuotta odotettuani yläasteen päättymistä olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa tiedän jatkavani toiset kolme vuotta katsellen samoja naamoja niin luokassa kuin luokan edessäkin. Oh well.

21.5.17

Maaliskuu 1992

Yläasteen aikana löydän oman visuaalisen tyylini. Tarkoitan tällä tapaa piirtää - olen etsinyt omaa graafista ilmaisuani jo jonkin aikaa, mutta kun palaset naksahtavat kohdalleen, ne tekevät sen melkein ilmestyksenomaisesti: minulle ominaisinta on nyhertää niin pientä ja pikkutarkkaa kuin vain suinkin. Vielä seiskaluokan kuviksentunneilla en suoraan sanoen saanut aikaan mitään sanottavaa. Väsyneitä tulkintoja annetuista otsikoista, ja koska opettajakin teki varsin selväksi tuolloin sen, ettei tiennyt mitään vastenmielisempää kuin teinien kaitseminen, ei vapaa-aikana aina miellyttänyt piirtäminen koulun penkillä kiinnostanut pätkän vertaa.

Mutta kasiluokan alussa saapui Suffeli. En tiedä miksi miestä tällä nimellä kutsuttiin, mutta tämän syvästi herännäisuskonnollisen baptistiseurakunnan aktiivijäsenen varsin vapaamuotoisilla tunneilla minä sain rauhassa kehittyä piirtäjänä. Olipa sentään yksi oppiaine joka kiinnosti; se ainoa jossa opettaja ei puuttunut tekemisiini millään tavalla. En edes muista onko meillä mitään erityisiä aiheita joista tehdä taidetta, mutta juuri sen seurauksena kehitänkin nyherrystyylini äärimmilleen. Piirroksissani parin millimetrin mittaiset tikku-ukot seikkailivat sentin korkuisissa aarniometsissä joista kohosi mielikuvituksellisia torneja joiden jokainen erillinen tiiliskivikin oli tarkkaan piirretty. Oli A3-paperin täyttäviä koneita, joiden kelanauhat, oskillaattorinäytöt, vivut, painikkeet ja ritilät täyttivät paperin jokaisen neliösentin. Olihan kuvisluokassa tarjolla grafiittihiiltä ja erivahvuisia taiteilijankyniä, mutta minä tein kaikki teokseni tavallisella 0,5 millin lyijytäytekynällä - kaikki muu olisi ollut tuhoisan levää jälkeä. Lukiovuosien aikana jatkan tällä tavalla piirtämistä mutta hylkään lopulta kaiken esittävän ja keskityn puhtaisiin muotoihin, abstraktioon, merkkeihin.

En tiedä pitikö Suffeli teoksistani. Hän ei juuri oppilaiden kanssa kommunikoinut. Kahdeksannen luokan aikana näitä töitä syntyi useita, ysillä tyylini oli jo kehittynyt niin hitaaksi, että varmaan alle yhden käden sormin laskettava määrä töitä tuli keväällä kotiin. Tosin, ollakseni nyt rehellinen, tähän oli todennäköisemmin syynä se, ettei kuviskaan sitten loppujen lopuksi jaksanut hirveästi kiinnostaa. Koulunkäyntiä kun kuitenkin sekin oli.

17.5.17

Helmikuu 1992

Jatkan menestystäni ainekikirjoituksen saralla olemalla edelleen ottamatta annettuja aiheita vakavasti. Ysiluokat osallistuvat valtakunnalliseen yrittäjäaiheeseen kirjoituskilpailuun, ja kenties aiheen kertakaikkisesta mielenkiinnottomuudesta johtuen päätän ottaa suunnaksi huumorin. Kirjoitan siitä miten perustan asuinalueeni lähistöllä kulkevalle ojanpenkalle laskettelukeskuksen. Suunnitelmat ovat tarkat ja absurdit, joskaan huumori ei kovin oivaltavaa johtuen siitä, että edes tällaisena aihe ei sytytä. Yllätyn siis suuresti kun äikänopettajamme Harri pitää kirjoitustani koulun parhaana ja lähettää sen osallistumaan myös valtakunnalliseen kilpailuun, missä se ei sentään pärjää, mutta saanpa koulun parhaasta tekstistä palkkioksi pyyhkeen. Siinä lukee "YRITYS HYVÄ 92", ja se on minulla edelleen tallessa.

Tietynlainen läskiksi lyömisen mentaliteetti hallitsee olemustani nyt muutenkin. Se on toki näkynyt koulunkäynnissä jo syksystä asti; kuten mainittu, en ole ysiluokan aikana enää esim. tehnyt läksyjä. Mutta se näkyy myös pääasiallisessa ajanvietteessäni, eli Commodore 64 -alamaailmassa. Olemme Joonaksen kanssa viettäneet tuolla scenellä vasta vajaat kaksi vuotta ja jo nyt rikomme sanattomia sääntöjä olemalla räävittömiä ja sanavalmiita. Kehitämme puhtaaseen vittuiluun ja kusetukseen perustuvan feikkitiimin nimeltä Dicktators ja ainakin yhtä ruotsalaista ja yhtä suomalaista onnetonta vedätämme aikamme. Herätämme kohua ja inhoa pitkään suunnittelemallamme diskettilehdellä nimeltä Bribed - toki han vilpitöntä odotustakin, ja se ettei Bribed lopulta ilmesty ensimmäisenkään numeron verran, on yksi niistä asioista joka scenevuosilta on jäänyt harmittamaan. Ja pääsemmehän me jäseniksi myös Cliqueen, yhteen 90-luvun alun rakastetuimmista kuusnepatiimeistä, jonka nokkamiehenä toimii kaikkien rakastama Remix, tuo joviaali turkkilainen. Saamme Cliquesta kyllä melko pian myös tyylikkäästi monoa persuksiin syynä puhdas päänaukominen - mutta tämä taitaa tapahtua vasta syksymmällä. Oi noita aikoja. Oi sitä 15-vuotiaan vilpitöntä uskoa oman egon kykyyn selvitä voittajana maailman melskeistä.

15.5.17

Miten ollaan

Olen kirjoittanut kaksi kaupan hyllylle asti päässyttä kirjaa. Nuorena ja nättinä ajattelin julkaisevan kirjoittamisen olevan eräänlainen tavoitteiden päätepiste. Saavutettu tila, joka on sitten tapahduttuaan näyttävä minulle lopun elämäni suunnan. Nyt ei enää tunnu siltä lainkaan. Olenko kirjailija? Jonkun määritelmän mukaan varmaan olen, mutta en enää tiedä mitä se tarkoittaa. En tunne itseäni kirjailijaksi. Oikeastaan määritelmästä tulee vähän kiusaantunut olo. Että en kai minä nyt, älkää viitsikö. Perustin kyllä jo ensiteoksen alla feispuukkiin itselleni julkisen kirjailijasivun. En päivitä sitä melkein koskaan, sillä a) en tiedä mitä hittoa sinne pitäisi, ja b) jotenkin nolottaa sellainen. Niin kuin tekisin itsestäni jotenkin tärkeän. Että minä tässä kirjailija. Mutta mikä minä olen sanomaan. Sama tyyppi kuin aina ennenkin, kriisiytyneempi vain, kiitos kysymästä.

Vieläkin, näiden vuosien ja kirjojen jälkeen tuntuu että ominta itseäni on tämä bloginretaleeni. Olkoonkin että se on muutaman viime vuoden aikana hivenen urautunut, ensin X-Filesiin, sitten elämäntarinaan. Mutta toisaalta, olen nelikymppinen nuorimies. Johan tässä piru vie on lupakin urautua. Vielä kun keksisi mitä haluan tehdä isona.

Mutta niin. Kävin Helsingin Akateemisessa ja näin tuoretta kirjaani siellä pinossa. Mitä tunsin? En oikein osaa sanoa. Tuli niin kiire siitä hyllyn äärestä pois. En keksi miksi olisin kenenkään mielestä kirjoittanut koskaan mitään sellaista mitä ilmankin olisi ihan hyvin tultu toimeen. Huomautan kuitenkin että tämä näkemykseni koskee 99% kaikkea kirjallisuutta, ja lukuun sisältyy prosentin virhemarginaali. Eli kai minä sikäli sekaan mahdun. Maailma on joka tapauksessa niin täynnä tekstiä, se halkeaa kaikkiin näihin sanoihin, tähän tunteeseen riittämättömyydestä. Se halkeaa ihmisiin jotka ovat mielestään tärkeitä, joilla on oikeus sanoa ja möykätä. Ääniä, ääniä.

Kun yhtä hyvin voisi olla hiljaa.

13.5.17

Tammikuu 1992

Vuosi alkaa suurta ja mahtavaa naapurimaata vailla. Kauheasti en Neuvostoliiton romahduksen kylläkään muista omaa elämää kohauttaneen. Se nyt oli asia joka tapahtui - konkreettisimmin poliittiset muutokset idän suunnalla näkyivät siinä, että yhdeksännen luokan kuluessa meille maalaispitäjään muutti yhtäkkiä paljon väkeä jota kutsuttiin inkeriläisiksi paluumuuttajiksi, mutta eipä tuo kyllä viisitoistavuotiaalle mitään sanonut. Meidän luokalle ei yhtään osunut, mutta muutamia yläasteelle kyllä. Hyvin erilaisista oloista saapuvia teinejä, joilla oli suomalaiset sukunimet ja venäläiset etunimet - he pärjäsivät sisäänpäinkääntyneen maalaiskunnan yläasteella juuri niin hyvin kuin saattoi olettaa. Ryssä-huutelu oli päivittäistä. Ei meilläpäin ollut totuttu ulkomaalaisiin.

Tammikuussa Suomen televisiossa alkoi pyöriä Kauniit ja rohkeat. Muistan että sarjan ennakkomainokset herättivät epäuskonsekaista hilpeyttä. Sarja joka tulee joka päivä? Se tuntui sekä älyttömältä että jotenkin kammottavalta. Ainakin itse muistan selvästi ajatelleeni tuota jotenkin orjuuttavana konseptina, mutta vähänpä nykyisenkaltaista binge-katselua osasin aavistella... En ole muuten koskaan katsonut Kaunareita jaksoakaan, minkä vuoksi käsitykseni sarjasta on yhä peräisin yläasteemme kanslistilta. Hän piti meille yseille kerran viikossa ollutta tuntia, olisiko sen nimi ollut perhekasvatus tai jokin sellainen. Yleisluontoista elämän ja arjen opettelua, mikä kuulostaa ideana kerrassaan hienolta, harmi etten muista siitä muuta kuin Kauniit ja rohkeat -määritelmän ja sen että laki kieltää lähisukulaisten kanssa avioitumisen (tiedä sitten oliko tätä koettu tärkeäksi juuri meidän pitäjällä erityisesti painottaa). Niin se määritelmä: Kanslisti käytti jollain kevään tunnilla tätä uutta ja kohuttua sarjaa esimerkkinä tv-maailman epärealistisuudesta. Siinä kuulemma seurataan kahta sukua, joista toinen on hirveän rikas ja menestyvä ja jonka kaikki jäsenet ovat kauniita. Ja toinen suku on köyhä ja epäonnistunut ja he ovat yliampuvan rumiakin. Tuollaista sitten suomalaiset jaksavat katsoa sukupolvesta toiseen. Olen hämmentynyt.

Ysiluokalla meillä on mainio äikänopettaja Harri ("Hape"), nuori mies jonka muistan Kari Hotakaisen (ja täten myös Kari Levolan) näköisenä, mutta ehkä hän ei sitä ollut. Hänen tunneillaan on paljon aiemmasta opetuksesta rentoudessaan poikkeavaa, kuten polveilevaa keskustelua elokuvista, tietokilpailuja, ainekirjoitustakin (josta pidän kovasti) on paljon enemmän kuin ennen - tammikuussakin taas kirjoitetaan, ja kuten tavallista, Hape on laatinut liudan otsikkoja, joista saa haluamansa valita. Olen valikoiman ajatusköyhyyteen pettynyt. Valitsen listasta otsikot "Kuolema vaanii liikenteessä" ja tulevia talvikisoja ennakoivan "Suomalaiset Albertvillessä" laatien pakinamaisen tekstin siitä miten Suomen ei missään nimessä tule lähettää urheilijoitaan Ranskaan, sillä "Kuolema vaanii Albertvillessä". Opettaja pitää tästä aineesta niin kovasti, että saan arvosanaksi kympin ja hän lukee tekstin poikkeuksellisesti luokan edessä ääneen. Saan kiukkuisia tuhahduksia urheilijanuorilta johtuen siitä, että kehtaan edes huumorin varjolla ehdottaa ettei suomalaisia talvikisoihin. Mutta jos jotain jäi mieleen, niin se että sääntöjä luovasti rikkomalla pääsee menestykseen. Herranen aika. Peruskoulusta jäi jotain hyödyllistäkin kalloon. Kiitos Harri, missä ikinä oletkin nykyään.

4.5.17

Pelipöydällä: Dominion

Männätalven aikana vieressäni sijaitseva Töölön kirjasto investoi lautapeliosastoonsa oikein tosissaan, millä on ollut suorana seurauksena se, että paljon viime vuosien isoja pelinimiä on käynyt testattavana kotioloissa, muiden muassa Aavikon karavaanit, Stone age, King of Tokyo, riittäähän noita. Dominionia olin katsellut jo jonkin aikaa ennen kuin pari viikkoa sitten lopulta uskalsin laatikkoon tarttua. Pelin maine oli toki tuttu: ilmestyessään kymmenisen vuotta sitten Dominion aloitti kokonaisen pakankeräilygenren, ja on nykyään harrastajapelien peruskauraa siten, että Lautapelit.fi:n kaupassakin pelkästään Ison D:n lisäosille on oma hyllynsä. Ovat vielä suomeksi julkaistukin kaikki, eli pelillä pyyhkii meidän kulmillammekin hyvin. Mutta mites Domppu noin muuten? Toimiko?


No kyllähän se toimi, nimittäin heti kun oli päässyt yli ohjeista. (niistä oiva kirjoitus myös Puutyöläinen-blogissa) Lautapelit.fi on kustantajana tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä tuomalla uusia hyviä lautapelejä suomalaisten pelaajien saataville, mutta mutta - - ei ole ainoa kerta tämä, kun ohjeet ovat piinalliset. Dominion on loppujen lopuksi yksinkertainen peli; ei kai puhdas korttipeli voisi mikään mahdoton oppia ollakaan. Mutta voi miten läpitunkemattomalta ja puhelinluetteloiselta tämä suomalainen ohje (raivostuttavine ylimääräisine, pilkkuineen) saa pelin tuntumaan. Mutta kun katsoin netistä pari opasvideota ja selailin BGG:n foorumeita niin hahmottuihan se. Sillä välin kanssapelaajani oli tosin kyllästynyt odottamaan, buutannut tabletin ja pelaili jo Sling Kongia.

Eli kanssapelaajani Dominionia testatessa oli siis tytär, 10 vee. Siinä ehkä yksi syy miksi olin vähän Domppaa arastellut lainata; epäilin harrastajapelaajien parissa niin kovamaineisen pelin olevan ehkä väärä valinta vielä tuon ikäiselle, mutta eikö mitä. Jo ensimmäisen testipelin jälkeen tuntui että nyt ollaan hyvän setin äärellä. Uutta matsia otettiin heti, mitä nyt vähän ensin kortteja varioitiin. Tässähän Dominionin peli-ikää kasvattava hienous onkin: kyseessä on korttipeli, jossa temaattisesti rakennetaan keskiaikaista kaupunkia, eli konkreettisesti kerätään omaan pakkaan pistekortteja. Joita saa rahalla. Jota pitää kerätä ensin, ja sitä varten on 25 erilaista pientä toimintakorttipakkaa, joista yhteen peliin valitaan aina kymmenen. Ilmeisesti tämä "10 elementtiä 25:stä" takaa pelkästään perus-Dompan kanssa rapiat kolme miljoonaa erilaista yhdistelmää, ja tähän kun hankkii vähän lisäpakkoja niin eipä lopu korttien pläräily kesken heti.

Korttipeliksi Dominionin laatikko on melko kookas, kuten nalleperhe tässä demonstroi. Toisaalta kaikki monet eri pakat omissa oloissaan pitävä insertti helpottaa korttien lajittelua kummasti, joten koko on sikäli perusteltu.

Pelin perussäännöt ovat selkeydessään lyhyet: joka kierroksella nostetaan omasta pakasta viisi korttia. Tämän jälkeen saa ensin pelata toimintakortin, sitten ostaa pöydällä olevasta valikoimista mitä tahansa mihin rahat riittävät: toimintaa, pisteitä tai lisää massia. Ja siinä se. Mutta toimintakortit ovat pelin suola, ja muuttavat kierroksen tapahtumia aina mitä dramaattisimmin. Parin kolmen pelin jälkeen aloin havaita miten tolkuttoman erilaisia pelit ovat riippuen siitä mitä toimintakortteja mukaan milloinkin valitsee, ja nopeasti niiden hyötykäytön oppi kanssapelaajakin: nimttäin siinä määrin pahasti iskä sai köniinsä jo parin päivän pelaamisen jälkeen. Dominion kannustaa strategiseen suunnitteluun ja ennakointiin - mitä enemmän on kakkos- ja kolmossuunnitelmia plakkarissa, sitä paremmin tässä oveluutta ja pienimuotoista pirullisuutta vaativassa pelissä pärjää.

Tällä kierroksella en saanut käteen lainkaan rahaa. Mutta kellarin pelaamalla tämä ongelma kyllä hoituu.

Vahva suositus siis, jopa niin vahva että meni ihan omalle hankintalistalle. Koska eihän tuo kirjaston kappale kuitenkaan kauaa kovin siistissä kunnossa pysy: kortteja selataan, sekoitetaan ja läiskitään tässä niin jatkuvalla syötöllä että lienevät kohta repaleina. Mutta kiitos kirjastolle kuitenkin että ovat tämän modernin klassikon hankkineet.


26.4.17

Joulukuu 1991

Joulun alla täytän viisitoista vuotta, ja saan luvan kanssa lähteä mopolla pihasta niin kauas kuin vain löpöä tankissa riittää. Ja kertyyhän sitä matkaa väkisinkin kun tällaisessa pikkukylässä asuu: melkein minne vaan kun lähtee, niin ison tien vartta pellonpielessä huomaa ajavansa ja rekat kiitää satasta ohi metrin päästä. Voi myös olla, että vuodenajasta johtuen en ihan heti ikävuodet saavutettuani tätä vapautta niin hirveästi harrasta... Päiväkirjaani kirjoittelen jouluaatonaattona pitkästä aikaa pientä selontekoa: kuusi on koristeltu, kinkku paistettu, vettä sataa kaatamalla. Ysiluokan syyslukukauden todistuksen keskiarvo on 7,6 - ei huono ollenkaan ottaen huomioon nollaluokkaa olevan kiinnostukseni koulunkäyntiin. Olisipa vain tarjolla ollut vaikkapa jonkinlaista oppilaanohjausta tulevaisuutta ajatellen...

Mutta hetkinen, olihan meillä. Yläasteellamme oli tosiaan kaikkina kolmena vuotena oppilaanohjaaja, opo vaan tuttavallisesti, joka vuonna eri. Oma toimistonsakin opolla oli yhdellä koulun monista käytävistä, mutta sepä ei kovin tutuksi vuosien aikana käynyt. Seiskaluokan aikana opo oli koululla ilmeisesti vuosia jo töissä ollut Tuija. Häntä näki vuoden aikana kerran: hän kävi luokassa esittäytymässä ja luokanvalvoja sanoi että tämä on sitten opo. Se oli siinä. Muistan että Tuijasta jäi mieleen hyvin vahvana se vaikutelma, että vähintään toinen jalka on jo paremman duunin puolella jossain hyvin kaukana sieltä, ja häippäsihän hän tosiaan sen vuoden jälkeen.

Tilalleen saateen Tuula. Muistikuvat hänestä ovat elävämpiä ja oudompia, mutta niitä sentään jonkin verran on: Tuula piti meille kerran viikossa tunnin, jolla ei muistaakseni tapahtunut mitään oppilaanohjaukseen viittaavaakaan, vaan se oli yleistä löpinää milloin mistäkin. Tuula ei ollut opettajatyyppiä. Hän ei tullut toimeen oppilaiden kanssa, eikä, mikä vuoden aikana tuli huomatuksi, oikein opettajienkaan. Hän oli räiskyvä, äänekäs ihminen, jostain paljon suuremmalta paikkakunnalta tietenkin lähtöisin. Muistan yhden päivän, jona meidän luokkamme oli ennen tuntia päättänyt pitää mykkäkoulua koko kolmevarttisen ajan - kukapa enää muistaa syytä miksi, olimme jostain hänen sanomastaan kai närkästyneet. Niinpä sitten oltiin ja istuttiin hiljaa. Kukaan ei viitannut, kukaan ei supissut, Tuula piti yksinpuheluaan vartin verran kunnes tajusi mitä teemme ja oli sitten hänkin lopputunnin hiljaa. Semmoista oli oppilaanohjaus kasiluokalla.

Ei ole yllätys että Tuula viihtyi koululla vain vuoden. Hänen tilalleen opoksi yleni meidän edellisvuotinen mainio historianopettajamme Timo, tosin häntä ei sitten näkynyt senkään vertaa kuin kahta edellistä. Yhtä ainutta kertaa en tämän opon kanssa vuoden aikana jutellut mistään, hän ei vieraillut luokissa, hän oli etäinen entiteetti omassa toimistossaan. Toisinaan Timoa sentään näki vielä käytävillä: edellisvuoden ajan napakoihin liituraitapukuihin sonnustaunut mies käytti opona ollessaan farkkuja ja sokaisevan räikeitä havaiji-kuosisia kauluspaitoja. Niin että ihan rento homma se opon virka taisi olla

21.4.17

Marraskuu 1991

Ysiluokan koulukuvasta näkee etten ole viime kuukausina hirveästi viihtynyt ulkona. Olemukseni on riutunut. Olen painunut kumaraan, olen kelmeänkalpea, poskeni ovat niin syvät lommot että pelkkää varjoa, rasvainen hiuskuontalo roikkuu kampaamattomana melkein silmillä. Hymyilen jotenkin sairaalloista hymyä. Verrattuna takarivin suoraryhtisinä poseeraaviin urheilijanuorukaisiin ero on huima. Koko yläasteen ajan melkein muuttumattomana pysynyt luokkamme onkin tässä kuvassa isoimmillaan, koska Jammukin on ensi kertaa kuvauspäivänä paikalla, ja ainoa meidän luokallemme kolmen vuoden aikana tullut uusi oppilas, Simo, on hänkin kuvassa. Ari istuu pyörätuolissa pienen mopokolaroinnin jäljiltä, viikkokausia hän vietti ensin sairaalassakin, mutta tokeni sentään kuvauspäiväksi. Sattuuhan näitä maalla, ja yläasteellekin rakennettiin ihan Aria varten rampit oviin ja portaisiin, ilmeisesti kautta koulun historian ensimmäinen pyörätuoli kyseessä. Ei ihan pieni homma ollutkaan, sellainen lisäsiivistä ja liitoksista koostuva porraslabyrintti tuo koulurakennus on. Ja otetaan sen verran tuosta aloituslauseesta takapakkia, että olenhan minä ulkona liikkunut: vanhempieni langettamasta mopokiellosta (eli odotetaan kiltisti sitä viidettätoista syntymäpäivää) on jo nyt alettu lipsua sen verran että olen jossain lähinaapureilla, Artsilla nyt ainakin, saanut lähteä sillä käväisemään, ja kummasti tietokone unohtuu kuin toissapäivän läksyt kun on kaksipyöräinen alla.

Koska käymme peruskoulun viimeistä vuotta, otetaan meistä luokkakohtaisten kuvien lisäksi myös kaikki ysiluokkalaiset samaan läjään keräävä joukko-otos. On siinä melkoinen otanta 90-luvun alkupuolen nuorisomuotia (pikkupaikkakuntalaisittain tulkittuna). Näytän jotenkin ihmisemmältä tässä, tai ehkä vain siltä mikä oikeasti olenkin: ikäisekseen nuorelta tyypiltä joka on kummallisen vähän kiinnostunut siitä elämästä jota ysiluokan kuvioissakin jo on. Tiedän että on kaikenlaista draamaa. Viikonloppuisin porukka kokoontuu jonnekin ja dokaa ja käy Lalliksella ja vaikka mitä. Joku on jonkun kanssa ja joku vetää jotain toista turpaan. Yhdeksännen luokan kuluessa varsinkin Janne ottaa tavakseen aina maanantaisin kertoa minulle näistä. "Kuule, arvaapa taas mitä viikonloppuna..." hän aloittaa joka maanantai, ja onpa sitä tarinaa - Janne on yksi niistä joilla menee ysiluokan kuluessa kovimmin. En tiedä miksi hän on valinnut minut. Ehkä hän toivoo minun joskus osallistuvan, vaikkei koskaan tätä toivetta taida suoraan esittääkään - ehkä hän vain pitää siitä että sai kertoa jollekin joka ei jo tiedä. En minä sentään ainoana luokalta noista menoista puutu, mutta ehkä osaan olla vastaanottavaisin yleisö. Ja onhan niitä Jannen tarinoita hauska kuunnella, mutta kerrassaan tyytyväinen olen siitäkin, ettei tarvitse itse olla siellä sekoilussa mukana.

4.4.17

Lokakuu 1991

Puoli vuotta mieltä kaihertanut toive toteutuu, kun lokakuussa käy kuten viidettätoista syntymäpäiväänsä lähestyville pojanklopeille maaseudulla tapana on käydä ja saan mopon. Tosin edellytys on että kotipihasta en sillä poistu ennen kuin vaadittavat ikävuodet ovat täynnä; vakuutus ei korvaa penniäkään jos sillä alaikäisenä törttöilen, ja hyväksyn tämän vaikka kismittää. Niinpä sitten kiertelen pihaan rinkejä illat pitkät ja haaveilen alla kiitävästä asfaltista. Sen verran paljon tämä hankinta minua kuitenkin sykähdyttää, että katkaisen puoli vuotta jatkuneen hiljaisuuden päiväkirjallenikin - mutta eräästä hyvin tarkoin vielä nytkin muistamastani asiasta kuitenkin vaikenen. Minulla on nimittäin ollut toinenkin haave, ja vanhempien mielestä tilanne on joko tai: mopo tai rummut. En oikein enää jälkikäteen hahmota mistä ja koska tuo rumpuinnostus on tullut (koska yhtä ainoaa maininnantapaistakaan siitä ei mistään muistiinpanoistani löydy), mutta muistan tuon valinnan. Ihan tosissani sitä hetken aikaa harkitsen, mutta silti lopputulos on kai ollut alusta asti selvä. Ei maalla ilman mopoa pärjää. Ja vaikka rytmitajuni onkin todistetusti hyvä (ettei olisi ollut joku musiikinluokan rumpupatterilla tehty yllätyshavainto tämä - sellaisesta on hämäriä muistikuvia), voi todeta että tämä oli parempi ratkaisu. Ei minusta olisi ollut muusikon vaativalle uralle. Eikä ne rummut olisi mahtuneetkaan mihinkään.

Muistini mukaan mopo hankitaan jostain paikallisesta liikkeestä käytettynä. Se on valkotankkinen Tunturi Break, melko harvinainen pienen kokoluokan menopeli, jonka pikapuoliin maalaan mustaksi. Myöhemmin vaihdan siihen myös erään paikallisen kotituunaajaan itse tekemän pakoputken, joka korottaa laitteen huippunopeuden ihan uusiin sfääreihin - kyllä sillä aika kovaa jo mopovaiheeni loppuaikoina menen. Mutta nyt ei siis tietenkään vielä olla siellä, kun ei kerran pihastakaan saa poistua. Artsi on vain vähän aiemmin saanut oman Helkama Ässänsä, ja kun sitten lopulta baanalle pääsen, niin Artsin, Markun (Tunturi Tiger Aqua), Jussin (kuten edellä) ja Pasin (...joku pieni, olisiko ollut myös Ässä?) kanssa mennään pärinää ja kakstahdinkatkua kylväen pitkin pitäjän peltoteitä. Välillä käydään vaivihkaa ruopimassa paskarinkiä jonkun luokkakaverin pihaan, vähän niin kuin jäynämielessä. Good times! Jonkun kerran mopolla ajalen kouluunkin, varsinkin vuoden kuluttua lukion syyslukukaudella, mutta kun kunta on kerran bussikuljetuksen järjestänyt, niin ei tuo kovin usein houkuttavalta tunnu. Mutta onhan se päheä fiilis polkaista iltapäivällä kone käyntiin ja jättää muut sinne pihaan odottelemaan kyydin saapuvan. Vuoden aikana suunnitelmissa toistuu useasti sekin, että kesäloman tullen lähden Joonaksen luo Isojoelle mopolla, mutta ehkä onneksi tämä kariutuu. En tiedä olisiko Break selvinnyt parinsadan kilsan matkasta lainkaan.

Lokakuussa yhdeksännellä luokalla on myös TET-viikko, tuo mainio työelämään tutustuminen. Sen verran olen kirjallinen ilmeisesti vieläkin (vaikka en usko että kovin hirveästi tässä vaiheessa elämääni mitään luenkaan), että valitsen paikakseni kunnan pääkirjaston. En muista mitä siellä viikon teen, mutta ilmeisesti työ on sen verran mukavaa, että jään hommiin jatkossakin: ainakin ysiluokan kevätpuolen ajan olen perjantai-iltapäivät koulun jälkeen kirjastolla ihan palkallisissa töissä. Ei ole yhtään pöllömpää kyllä.

2.4.17

Syyskuu 1991

Metsäkartanolla vietetyn viikon jälkeen yhdeksäs luokka käynnistyy tosissaan, ja ensimmäistä kertaa yläaste tuntuu etäisesti inhimilliseltä. On jotain oudon polleaa olla ikäluokkaa, jota nuoremmat katsovat kauhunsekaisesti ylöspäin, ja enimmäkseenhän tämä tarkoittaa että ensi kerran vuosiin saa välituntisin olla omissa oloissaan, tarvitsematta välittää mistään tai kenestäkään. Pari vuotta muuttumattomana pysynyt luokkamme saa vahvistusta, kun Simo muuttaa paikkakunnalle kaukaa suuresta kaupungista, ja kotiutuu pieneen 9 c:n yhteisöömme (jonka sukupuolijakauma on kyllä nyt yhä epätasaisempi: 11 poikaa, 6 tyttöä) hyvin. Itse ystävystyn Simon kanssa paremmin vasta vuoden kuluttua aloittaessamme lukion, mutta jotenkin luontevasti hänen kanssaan jo nyt tulen juttuun. Koulutyö sinällään alkaa olla kohdallani taakse jäänyttä elämää. Mainitsin muutama päivitys sitten taipumukseni alisuorittamiseen, ja yhdeksännen luokan kuluessa kehitän tämän taiteeksi. Läksyjä en jaksa enää tehdä; jo varhain syksyllä huomaan, että koulussa pärjää ihan hyvin ilmankin. Meillä on koko vuoden ajan sama lukujärjestys, mutta kuvaavaa lienee, etten vielä keväälläkään muista sitä ulkoa: joka aamu katson mitä aineita sinä päivänä on ohjelmassa ja heitän oikeat kirjat reppuun. Läksyjä en tosiaan edes yritä tehdä koko vuonna kertaakaan; kehitän tavan raapustella luokassa ennen tunnin alkua jotain vastauksentapaisia, ja kertooko tämä sitten jotain minusta vai koulujärjestelmästä, mutta yksikään opettaja ei havaitse vuoden aikana sitä mitä harrastan. Koenumerot ovat silti ihan ok, joten vanhempien suunnaltakaan ei painosteta. Kaipa he luulevat, että pakerran suljetun oveni takana koulutöiden parissa, en minä tiedä. En kommunikoi perhepiirissä hirveästi.

Koulusta puheen ollen (löysin arkistoistani kotikuntani koululaitoksen vuosikertomuksen 1991-1992, joten luvassa on runsaasti kouluelämään liittyvää päivämäärän tarkkaa dataa, hiphei!) tämän syksyn uutuus ja ylpeydenaihe on upouusi atk-luokka jonne kertarysäyksellä hankitaan toistakymmentä vihonviimeisenpäälle ajantasaista pc-laitetta. Ottaen huomioon että lama on juuri murskaamassa koko maan puristusotteeseensa, on tainnut olla viimeinen mahdollinen hetki moiseen hankitaan, mutta hyvä että tapahtui. Koulun vanhoilla koneillakin jotain oli jo parin vuoden ajan tehty, mutta ne olivat niin totaalisesti ajastaan jäljessä (8086-prosessorilla ja CGA-näytöllä varustettuja Olivetteja), että tuskin kukaan opettajistakaan koki niiden käyttämistä kovin mielekkääksi. Mutta oli niille siellä vanhan tietokoneluokan hyllyjen kätköissä joitakin hyviä pelejä 5,25 tuuman lerpuilla: Tetris nyt ainakin. Piraattikopioita kaikki, mutta eipä tuon kanssa tainnut niin tarkkaa vielä silloin olla. Uusissa koneissa oli kuitenkin oikein Windows ja kaikki, ja tietokoneluokkakin siirtyi kellarista yläkertaan. ATK on yksi ysiluokan valinnaisaineistani, mutta en sieltä muista muuta kuin sen, että Logolla ohjelmointia näillä uusilla hienoilla koneilla harjoitellaan. Se on todella tylsää.

1.4.17

Elokuu 1991

Arvatkaa mitä meidän luokka on tehnyt koko edellisvuoden? No kiskonut lukkoja irti vetoketjuista tietenkin, syystä että tällaista työtä meille tarjosi paikallinen vetoketjutehdas kun kyselimme tapoja kerätä rahaa ysiluokalla tapahtuvaa luokkaretkeä varten. Ja tätähän hommaa totisesti piisasi: lukemattomat kerrat kuluneen vuoden aikana minä, satunnainen kolleegio luokkatovereita ja heidän vanhempiaan on kerääntynyt yhteen paikkaan ja alkanut nyhtää käyttämättömistä vetoketjunpätkistä lukkoja irti. Lukot talteen, ketjut jätteeksi, niin se muistaakseni meni. Säkkikaupalla vetoketjuja, kilometreittäin. Eräs toinenkin yritys tarjosi työtä, joka on jäänyt mieleen. Siihen osallistui vain minun luokkani, 8 c. Huhkimme kokonaisen koulupäivän siivoten paikallisen muovituotevalmistajan pihaa haravoiden, risuja keräten ja niin edelleen, vaivanpalkaksi saimme 50 markkaa. Paljastus: ei ollut kaksinen summa edes vuonna -91 tuo. Ehkä tästä kokemuksesta viisastuneena päätettiin keskittää kaikki tarmo vetoketjujen kiskontaan.

Työn hedelmistä päästään nauttimaan heti kouluvuoden aluksi. Hädin tuskin viikon verran ehditään yläasteen vanhimpina elvistellä, kun jo koittaa lähdön hetki, mutta että minne, sepä onkin mielenkiintoista. Luokkaretken kohteesta on nimittäin vuotta aiemmin pidetty äänestys. Finaalissa vastassa olivat ruotsinlaivaristeily ja leirikoulu Rautavaarassa. En nyt erityisesti ruotsinlaivalle hinkunut, mutta silti olen pikkuisen kade kaikille niille tarinoille villeistä ulkomaille suuntautuneista luokkaretkitarinoista, joita olen vuosien mittaan kuullut, ja kuulen (Joonaksen luokka taisi vuotta myöhemmin mennä johonkin Portugaliin, tms... Jumaliste että kadehdin!). Että ihan Rautavaaraan! Eikä edes luokkaretkelle, vaan kyseessä on siis nimenomaan leirikoulu. Jossa on oppitunteja ja kaikkea. No, äänestys meni niin kuin meni, ja niin sitten elokuun lopun kirpeänkatkerana aamuna noin 75 ysiluokkalaista, iso liuta opettajia ja ihan liian monta vanhempaa valvojina pakkautuivat kahteen bussiin ja matka jonnekin itäisen Suomen susirajoille alkoi.

Rautavaaran metsäkartano on ihan hieno rakennus, mutta siellä vietämme oikeastaan aika vähän aikaa, sillä varsinaiset majoitustilat ovat erillisessä uudisrakennuksessa, joka on kokonaan varattu meidän koulumme yseille. Minä, Jussi, Janne ja Mikko muodostamme yhden huoneen asukit, huoneemme on mukavasti käytävän perimmäinen, joskin vastapäätä on muutaman valvojana toimivan isän huone. Selkeimpiä muistikuviani saapumispäivältä on, kun nuo valvojat kantavat kaljakoreja majapaikkaansa. Me itse keskitymme juomaan Afri-colaa, tuota kotimaista klassikkoa, jota saa ostaa päärakennuksen aulan automaatista, ja jota varsinkin 9 d:n jätkistä koostuva huone kittaa viikon kuluessa huikasevia määriä.

Verrattuna pari kuukautta aiempaan rippileiriin muistikuvani leirikoulusta ovat oudosti hämärämmät. Ei ole esimerkiksi mitään käsitystä enää, mitä niillä pelätyillä oppitunneilla tehtiin. Muistan kyllä että niitä oli; kaikkien oppilaiden saaminen paikan päälle oli päivittäinen väsytystaistelu, jossa väkeä melkein sängyistä kiskottiin. Mutta illat olivat omaa aikaa, jota varsinkin meidän huoneemme nelikko vietti korttia läiskien. Pelasimme pokeria rahapanoksin, toki pienin, ja seurasimme välillä mitä ikkunan takana tapahtui. Sattui nimittäin olemaan niin, että heti tämän majoitustilamme vierestä alkoi läpitunkemattoman synkkä metsä, ja se kutsui monia levottomia viisitoistakesäisiä kirmaamaan (ja polttamaan tupakkaa) ulkonaliikkumiskiellon jälkeenkin. Ja kirmaajia seurasivat valvojat taskulamppuineen. Show oli mitä kiehtovinta seurattavaa. Pidimme ikkunaamme apposen auki ja tarjosimme välietapin aina jollekin joka väsyi metsässä juoksemaan. Tarjosimme Afri-colaakin ehkä. Kyllä kaikki meistäkin neljästä taisivat ulkona piipahtaa, mutta itse pidin enemmän siitä miten omituisen nyrjähtänyttä koko touhu oli. Siellä ne kavereiden vanhemmat juoksivat taskulamppuineen yrittäen saada naapurin kakaraoita kiinni. Kerrottiinhan kyllä sitten jälkeen päin että oli noita levottomia öitä hyödyntäen erään oppilaan isä päätynyt erään toisen oppilaan äidin kanssa samaan huoneeseen, mutta tiedäpä näistä sitten. Ei tätä mahdottomana pidetty.

Oli minulla toki Rautavaarassakin kamera mukana, mutta kuvia on filmille ikuistunut vain muutama. Pari maisemaa, Olli tupakalla meidän ikkunamme alla, Mikko ja Tomi leirinuotiolla, joka taidettiin pitkän vaelluspäivän päätteeksi kyhätä. Tosiaan yhden maastopolkuja ja pitkospuita seurailleen päivän vietämme metsässäkin, mistä retkestä on eritoten jäänyt mieleen retkueen johtajana toimineen Sakken (9 a:n luokanvalvoja) reppuun lähtiessä kätketty tiiliskivi. Hiki otsassa ja hymy pakotettuna huulille mies johti meidät poikki harjujen ja notkelmien. Vasta matkan päätepisteessä monen tunnin tarpomisen jälkeen jäynä paljastui. Viimeisenä iltana on disko, josta muistan vain etten osallistunut siihen, mutta oli meitä muitakin nysvääjiä jotka mieluummin läiskivät kotikolossa korttia. Ja joivat Afri-colaa.

Palasimme takaisin kotikulmille harvaa kokemusta rikkaampana. Teimme kuitenkin pioneerityötä olemalla paikkakunnan ensimmäinen leirikoululuokkaretki, joten pahoittelut tästä jälkeemme tulleille sukupolville, jotka olisivat ehkä hekin halunneet mieluummin jonnekin ulkomaille. Tai edes oikeasti eroon koulusta, edes hetkeksi.

30.3.17

Heinäkuu 1991

Vielä vuonna 1991 en kirjaa tunnollisesti ylös lukemiani kirjoja. Aloitan tämän vasta yo-kirjoitusten jälkeen syksyllä 1995, jolloin listaan muistinvaraisesti kaikki siihen mennessä lukemani romaanit - tosin nuortenkirjat jätän suosiolla listan ulkopuolelle. Syystä tai toisesta tästä varhaislistauksesta löytyy tasan yksi täsmällisesti ajoitettu teos: Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille on ollut luvussa heinäkuussa 1991. En tiedä miten olen tämän asian vielä neljä vuotta myöhemmin noin tarkkaan muistanut, mutta kai se uskottava on. Mitäköhän lienen Adamsista tuolloin tykännyt? Kyseessä on vissiin ollut ainoastaan sarjan ensimmäinen osa, se jonka suomennoksen kansikuvana on se kerrassaan hämmentävä primitiivisellä tietokonegrafiikalla tehty viritys. Varmasti 95% kaikista viittauksista on lentänyt viheltäen ohi, mutta sen verran viihdyttävä kokemus kai oli, että muutamaa vuotta myöhemmin luin sen yksiin kansiin kootun koko nivaskankin. Siitä on tarkempikin muistikuva: ihan ok. Varmaan en vielä silloinkaan tajunnut mitä kaikkea siinä parodioidaan. Tuskin vieläkään tajuaisin, mutta tuskin kirjaan enää koskenkaan.

Kingiähän luen tietty pääosin edelleen. Suomennoksia alkoi 90-luvun alkuvuosina tippua mukavan tasaiseen tahtiin, joten pääasiassa luettavaa riitti. Kovimmin tuolloin kolahtivat Tukikohta (jonka luin uudestaan 2000-luvun alussa ja se osoittautui hirveän huonoksi) ja yhteen pienoisromaanikokoelmaan sisältynyt Langolieerit, jolle on käynyt kuten niin monelle hyvälle King-tekstille: se on joutunut mieltäkääntävän huonon tv-elokuvan murhaamaksi. Mutta oli se kirjana hyvä, omituinen. Dean R. Koontziakin lueskelin, mutta vaikka nyt selailen miehen suomeksi julkaistujen kirjojen luetteloa, eivät ne nimet mitään sano. Jonkinlaisena vara-Kinginä Koontzia tuolloin kuitenkin kovasti markkinoitiin, mutta aika on hänet ja hänen kirjansa armollisesti unohtanut. Tai minä ainakin.

Heinäkuussa 1991 toistuu edelliskesäinen lomasuunta, joten perhe pakkautuu Opeliin ja suuntaa kohti Norjaa. Edelleen kadoksissa olevien pedanttisten matkapäiväkirjojeni kansien välistä löytyisi tarkkaa dataa, nyt on vain hämärä muistikuva, että tällä toisella keikalla käytiin vissiin jossain Narvikin suunnalla. Who knows? Ehkä minulla oli se Adams matkalukemisena, sehän selittäisi miksi muistan.

Loma on joka tapauksessa loma, aina tervetullut, aina, vielä 14-vuotiaanakin, loputtoman pitkä ja ihana.

25.3.17

Kesäkuu 1991

Tuskin on kesäloma päässyt alkuun, kun jo suuri osa ikäluokastamme pakkautuu seurakunnan kesänviettopaikalle Kiimajärven rantaan. Rippileiri on sikäli odotettu, että sen käytyään tietää voivansa heittää pysyvästi hyvästit kaikelle kirkkoon ja seurakuntaan vähänkään liittyvälle - partion olin jättänyt jo aiemmin, vielä viimeinen paha oli kestettävä. Meidät jaetaan leirillä kahteen suureen aittaan. Ainakin poikien aitta on yksi valtava väliseinätön tila, jossa sänkyjä on parvi mukaan lukien kolmessa kerroksessa, ja siellä nukkuminen on kertakaikkisen epätoivoinen yritys; en liene siihenastisessa elämässäni koskaan nukkunut viikon aikana niin vähän. Mutta tuossa iässä valvomisen vielä jaksaa. Sitäpaitsi minulla on mukanani jotain häkellyttävän siistiä: taskutelevisio, jonka isä on tuonut töistä. On muistaakseni merkiltään Sony, imee paristoista virtaa nälkäisellä kiihkolla ja sen näyttö on vähän pankkikorttia suurempi ja sinimusta. Mutta kyllä se perhana vaan toimii. Olen parina ensimmäisenä iltana leirin sankari, mutta sitten paristot tyhjenevät.

Minulla on rippileirillä mukana myös kamera, jo useamman vuoden ikäinen Konica, jolla räpsin rullallisen otoksia - neonvärisiä tuulitakkeja, kivipestyjä farkkuja ja useiden amerikkalaisten urheilujoukkueiden lippiksiä. Yhdessä kuvassa isosena leirillä toimivalla Tuukalla on olallaan aivan hillittömän komea videokamera, ja ihan tavallisia kameroitakin muutamalla minun lisäkseni; ainakin Jussi sellaisella sihtailee minua takaisin yhdessä kuvassa. Varsinaisista oppitunneista (vai voiko tuota käsitettä käyttää, olivathan ne kai ne pikemminkin jonkinlaista uskonnollista propagandaa?) ei muistiin ole jäänyt kuin yksi asia: toinen leirin papeista, myöhäiskeski-ikäinen nainen, kertoo ääni väristen olevansa niin vakaassa uskossa että kykenee puhumaan kielillä. Ja kun asiaa epäilemme, hän puhuu. Yhden lauseen jotain kummaa kieltä, kuulemma tuo yksi lause on hänelle jo meidän iässämme annettu. Vieläkään hän ei tiedä mitä se tarkoittaa, mikä meidän mielestämme hivenen latistaa kielilläpuhumisen ideaa uskonvakauden osoittimena, mutta mitäs me pakanat tiedämme. Meillä on muutakin mielessämme, kuten esim. pojilla esim. leirin tytöt. Voi sitä päänvaivaa jolla papit, suntiot ja muu henkilökunta koittavat pitää pusikoissa hiippailevia jannuja kaukana rantasaunasta silloin kun on tyttöjen uintivuoro. Muistelen että meinaa varsinkin leirin keittäjänä toimivana seurakunnan yleishenkilö Ainolta pinna katketa. Aino on sen verran ronski täti että tämä ei ole leikin asia lainkaan. Mutta silti joka ilta joku onnekas onnistuu hipsimään saunan ikkunaan asti ennen kuin takaa-ajojuoksu metsän halki alkaa.

Seurakunnalla on oma vene ja onkivapoja, ja silti leirin ainoan kalansaaliin saamme minä, Jussi ja Janne heti alkuviikosta. Lähdemme aikamme kuluksi iltasella soutelemaan kolmistaan järvenselälle, kun huomaamme veden pinnan tuntumassa loisketta. Kaarramme lähemmäs. Janne nappaa kouraansa ilmeisen heikkovointisen hauen, jonka sitten tuomme ylpeänä saaliina rantaan. Eikä tosiaan muuta kalaa sitten leirin aikana kukaan saakaan, eikä kukaan usko sitäkään ettemme käyneet kielloista huolimatta tutkimassa naapurimökkien katiskoja, mikä hippaisen harmittaa, kun ihan rehellisesti käsivoimin kala napattiin. Onkimista suositumpi vapaa-ajanviettotapa on pingis. Varsinkin Artsi on siinä haka, ja voittaa haastajan toisensa jälkeen. Muistelen että itsekin taidan pärjätä keskivertoa paremmin - pingispöydän ääressä olen siinä ainoassa kuvassakin joka itsestäni on tuolta leiriltä. Joko Artsi tai Jussi sen minun kamerallani nappasi kun en huomannut. Minulla on sinioranssi tuulitakki, pyöreät silmälasit ja hämmentynyt ilme.

Ehkä jossain määrin erikoista on, että leirin viihdyttävimpään muistoon liiittyvät pahvinpalat. Ensimmäisenä päivänä saamme jokainen pakkauksen, jossa on liinavaatetarvikkeet, ja jokaisessa tällaisessa pakkauksessa on mukana sellainen vähän aanelosta suurempi pahvilevy tukimateriaalina. No nehän jäävät tietenkin aittojen nurkkiin ajalehtimaan, kunnes viikon loppupuolella joku sitten keksii, että tuostahan saa oivallisen kyltin. Otetaan käyttöön paksut tussit, ja pikapuoliin humoristisia opastauluja on koko leirialue täynnä. Ongelma, jos tämän nyt ongelmana haluaa nähdä, on, että huumorintajumme on yläasteikäistä. "Tervetuloa Auschwitziin!" lukee leirialueen portilla, "Kaasukammiot", opastaa taulu nuolen kera viereisen pellon toisella puolella näkyvää sikalaa kohti. Ja niin edelleen.

Leirin varsinaisena päsmärinä toimiva miespappi on aluksi huumorissa mukana, mutta ilmeisesti pupu menee lopulta pöksyyn, johtuen varmaan siitäkin, että on leirin viimeinen ilta ja vanhemmat tulossa leirinuotio-ohjelmaa katsomaan. Hän käskee ottamaan kyltit pois, mihin pitkin hampain ja kapinoinnin jälkeen suostumme. Vanhemmat saapuvat, vietämme juuri sellaisen nuotio-ohjelman kökköine sketseineen ja yhteislauluineen kuin nyt tuollaisessa paikassa voi odottaa, mutta järven rannan nuotio on tyynessä kesäillassa kieltämättä tunnelmallinen. Vasta kun kamat on pakattu ja lähdemme kaikki vieraiden mukana leiriltä pois, huomataan, että se Auschwitz-kyltti on unohtunut portinpieleen ja toivottanut jokaisen leirille saapuvan vanhemman tervetulleeksi.

Konfirmaatiotilaisuus pidetään kirkolla sitten seuraavana sunnuntaina. On albat päällä ja polvistumme vieri viereen alttarille nauttimaan kulauksen viiniä täyden kirkollisen seuratessa vaitonaisena. Minä ja Jammu olemme vierekkäin. Jompikumpi alkaa tirskua ensin, tämä tarttuu toiseen, ja voin sanoa että on kohtalaista tuskaa pidätellä hysteeristä naurua sellaisessa tilanteessa. Mutta kyllä nauru lopulta hyytyy, ja totisesti kunnolla hyytyykin: on nimittäin sattunut hilpeä sekaannus virsissä. Hiljakkoin tapahtunut virsikirjauudistus ei ole vielä tullut suntion (tai kuka tilaisuuden sitten onkaan suunnitellut) tietoisuteen, ja vaikka hänen taululle laittamansa virsinumero olikin vanhassa kirjassa toiveikas nuoruuden uskoa julistava konfirmaatiovirsi, on se tässä uudessa, jonka mukaan tilaisuudessa veisataan, jumalattoman hidas ja monisäkeinen hautajaisvirsi, jossa kuolema puhdistaa ja kuolemassa lopulta Jumalakin kohdataan. Seurakunnan sitä laulaessa tilaisuuden tunnelman voi sanoa jossain määrin laskevan.

Jeesusta ei meistä kukaan taida löytää.

24.3.17

Toukokuu 1991

Kahdeksas luokka päättyy, olen käynyt peruskoulun vuotta vaille loppuun. Pitikö meillä kasarilapsilla olla jo tuohon aikaan tulevaisuus selvillä? Minulla ei ainakaan ole. Aiemmat toiveammattini (kuvanveistäjä, kokki) olen jo aikoja sitten unohtanut. Kiinnostun enenevissä määrin tarinoista: tietokoneen, kirjojen tai kuvaputken välittämät kertomukset kiehtovat, mikä kyllä tarkoittaa muutakin kuin vain fiktiota. Luen paljon tietokirjallisuutta ("non-fiction" on hieno termi, jolle ei suomenkielestä ihan osuvaa vastinetta löydy) - mitä oudompaa, sen parempaa, ja oudolla tarkoitan tässä sellaisia kuin 70-luvun ufokirjat ja myyttiset kansantarinat. Taide kiehtoo minua edelleen. Pidän itseäni, ehkä osin lapsuusvuosieni fanaattisen hyönteis- ja sieniharrastuksen perusteella, luontoihmisenä, mutta kyllä jo näillä main alkaa olla selvillä, että se mikä minua todella kiinnostaa on kaikki ihmisen tekemä outous. Ihmisen tarve toteuttaa itseään, jättää jälkensä, tulkita todellisuutta omalla tavallaan. Eikä se ole vuonna 2017 vielä lakannut kiehtomasta.

Huoneeni ovea koristaa vuonna 1991 kolme julistetta. Hallitseva on supermarketin julistetelineestä bongattu suurikokoinen kynsihanskaansa esittelevä Freddy Krueger, joka pysyykin ovessa vuosikaudet vaihtuakseen vasta aivan vuosikymmenen lopulla yhtä suureen Simpsonit-julisteeseen. Yhtään Elm Street -elokuvaa en tietenkään ole nähnyt tuolloin, mutta ei sillä ole väliä - Freddy on kulttihahmo. Alapuolella on kaksi pienempää kuvaa: Mike Zeckin piirtämä Tuomari tulittamassa kahdella revolverilla jonnekin kuva-alan ulkopuolelle, ja Zzap!64:n keskiaukeamalta talteen otettu Turrican demonilauman keskellä. Tappajamiehiä massiivisine aseineen kaikki kolme. 14-vuotiaan suuruusfantasioita? Mene ja tiedä. Turrican oli hyvä peli. Tuomari oli (aluksi, ensimmäisissä Suomessa julkaistuissa tarinoissaan) hyvä hahmo. Tai ylipäätään nuo olivat kuvia jotka sattuivat julistemuodossa tulemaan vastaan, kaipa se riitti.

Millaisen todistuksen saan kasiluokalta? Ei aavistustakaan. Päiväkirjassani on viime kuun mopomerkinnän jälkeen tasan puolen vuoden breikki ennen seuraavaa kynänjälkeä, eikä dataa taida enää muualtakaan löytyä. Sen tiedän, että olin aloittanut alisuorittajanurani jo tässä vaiheessa, ja ysiluokan aikana saavutan siinä kohtalaisen mestaruuden. Viimeinenkin kipinä koulunkäyntiä kohtaan on sammunut.

23.3.17

Huhtikuu 1991

Muodon vuoksi valittelen päiväkirjalleni ettei kesätöitä oikein tahdo löytyä. Olen kyllä melko varma etten ole koskaan erityisen innolla sellaista hakenutkaan, mutta ehkä vanhemmilta on vihje tai pari siihen suuntaan irronnut. Tämän lisäksi valitan kaiken elämässäni olevan "ylitylsää", pari viikkoa myöhemmin olen "aivan burnout". Rankka kevät ilmeisesti. Tarkempaa dataa ei irtoa, joten tiedäpä tuosta sitten.

Kuluneen vuoden ajan olen käynyt rippikoulussa (rippi- ja autokoulu, kaksi sellaista joihin osallistumista ikäluokan mukana ei maaseudulla kukaan tule edes ajatelleeksi kyseenalaistaa), jonka puolesta on jotain pientä extraa riittänyt: on pitänyt kerätä kirkossa kolehtia ja sen sellaista. Koska olen (kuten 90% muistakin) kesäksi menossa rippileirille, ei varsinaisia oppitunteja asian suhteen ole paljoa. Muutaman kerran kokoonnumme seurakuntatalolle katsomaan kristillisiä elokuvia, jotka hämmentävät - eivät niinkään herättämällä ajatuksia kuin ylenpalttisella huonoudellaan. 70-luvulta peräisin olevat jenkkileffat ovat brutaalin huonosti näyteltyjä halpistason action-pätkiä, joissa on autotakaa-ajoja ja ammuskelua niin kuin sen ajan leffoissa nyt voisi kuvitella olevan, mutta lopussa päähenkilöiden usko Jeesukseen pelastaa. En usko että kovin moni meistä kokee herätystä näiden teosten avulla, enkä paljon muuta rippikoulusta muistakaan, sillä sanaakaan en siitä vuoden aikana kirjoita muistiin. Leiriviikolta sentään löytyy valokuvia, niiden välittämiin muistikuviin palataan tuonnempana.

Kuun puolivälissä iskee mopokuume kiitos Petrin, joka on omansa tuolloin saanut ja jolla minäkin olen saanut kierroksen pari heittää. (viittätoistahan meistä kumpikaan ei vielä ole lähimainkaan, mutta ei se ole niin tarkkaa) En ilmeisesti näe yhteyttä kesätyön ja mahdollisen mopohankinnan välillä, vaan alan valittaa vanhemmilleni sitä miten kaikilla muillakin on mopo; tämä toisaalta paikkansa pitääkin jos ei nyt ihan vielä, niin vuoden päästä viimeistään kun olemme siinä iässä että kouluunkin voi kenenkään kyselemättä mopolla mennä niin kuin ysiluokkalaisista pojista suuri osa tekee. Siellä he sitten kokoontuvat välituntisin, mopoparkissa, arvioimassa toistensa menopelejä, me kasiluokan jannut kateellisina kaukaa katsoen. Seuraavaa vuotta odottaen, sitä vapauden hurmaa ja bensankatkua jo sielussa aistien.

22.3.17

Maaliskuu 1991

Oli aika jolloin pidin suunnattomasti kaavioista ja diagrammeista. Nykyisin arvostan enemmän kaaosta, mutta vielä kymmenisen vuotta sitten olin järjestyksen mies. Niin se ikä näkyy. Joka tapauksessa tämä taipumukseni järjestää maailma palkeiksi oli olemassa jo vuonna 1991 siinä määrin vahvasti, että muistikirjaani määrittelen itseni käsitteellä "taulukko-friikki". Ei kai nyt sentään? Toisaalta äidin töistä tuomalle millimetripaperille alan maaliskuussa hahmotella käppyröitä liittyen pääasialliseen ajanvietteeseeni: alempi käyrä kertoo viikon aikana postilaatikkoon maailmalta tipahtaneiden diskettien määrän, ylemmästä näkyy paljonko olen itse laittanut kirjekuoressa matkaan. Onhan tuo toiminta kyllä melkoisen aktiivista jo keväällä -91 ollut: 17 diskettiä on enimmillään viikon aikana kertynyt tienvarre postilaatikkoon odottamaan koulusta palaajaa. Lerppuja täynnä kuuminta hottia - Hollannista, Saksasta ja Unkarista taisivat lähinnä saapua. Näistä mausta ainakin suurin osa omista kontakteistani oli kotoisin - Bastiaan, Terry, Zotmund, mitäköhän teille kaikille nykyään kuuluu? Olisipa joku sellainen systeemi että voisi etsiä ihmisiä maailmalta ihan vaan nimellä.

Toisaalta niin friikiksi kuin itseni laskenkin, en jaksa tuota taulukointia kovin montaa viikkoa, joten se siitä sitten. Kun mietin mitä muuta tuona keväänä puuhaan, tulee mieleen sarjakuvat. Vieläkö niitä luin? Internetin ihmemaasta selvisi vuoden 1991 kotimaisia Marvel-julkaisuja selatessa että kyllä hyvinkin; kaikki tuolloin ilmestyneet neljä lehteä ovat minulle kotiin kannettuna tulleet, joskin Hämähäkkimiehestä feidaan tämän vuoden aikana jo ulos. Yhtenä syynä on mies nimeltä Todd McFarlane, jonka piirrosjälkeä en kerta kaikkiaan siedä. (nykysilmin katsottuna itse asiassa pidän siitä aika tavalla) Hämis tuntuu muuttuneen tarinoiltaan lapsellisemmaksi ja toisaalta kuvitukseltaan... No, en edes tiedä miksi. Parodiaksi? Joonaksen kanssa kirjoitamme Mail-Manille kirjeitä joissa toivotamme McFarlanen helvettiin lehden sivuilta.

Noista kirjeistä muuten. On toki tiedossa että elämä on vain helminauhana toisiaan seuraava sarja häpeän hetkiä, ja silti nuo Mail-Manille tykitetyt mielenhäiriöiset kirjeet ja sarjakuvat kuumottavat näin keski-iässä ajateltuna. Luin taannoin Mail-Manin tuoreehkon haastattelun, josta kävi ilmi, että mies ei itse asiassa ollut paljon lukijakuntaansa vanhempi tuolloin. Luulimme häntä huru-ukoksi. Rispektit ja anteeksipyynnöt herralle näin jälkikäteen.

Kuun puolivälissä naputtelen kirjoituskoneella talteen unen, jonka teippaan muistikirjani väliin. Se sijoittuu taloon jossa asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet ja on täynnä 70-lukuisia esineitä ja vaatteita. Neljätoistavuotiaana alan siis jo sisäistä nostalgikkoani herätellä.


19.3.17

Helmikuu 1991

Vaikka aika kuluukin kuusnelosen diskettejä kopsaillessa, nostaa päätään myös ihmisen synnynnäinen tarve olla luova, ja joskus vuoden 1991 ensikuukausien aikana alamme Joonaksen kanssa lisätä toisillemme demojen ja muun postintuoman sälän lisäksi disketintäytteeksi myös novellimaisia tarinoita, "bookkeja", kuten niitä nuorekkaasti kutsumme. Kumpikohan ne aloitti? Ehkä bookkien evoluutio oli vaiheittaista; joka tapauksessa vuoden kuluessa kirjoitamme niitä toisillemme kymmeniä. Tarinat ovat sitä mitä nyt 14-vuotiaan populaarikulttuurin kyllästämä mielikuvitus saa aikaan, eli väkivallan ja seksikuvaston kyllästämää vinoutunutta arkiparodiaa. Päähenkilöinä olemme aina me itse, sivuhenkilöinä vilisee luokkakavereita tai aikansa kotimaisia tv-julkkiksia; itse asiassa alun arkielämästä ammentaneiden tilanteiden jälkeen keskitymmekin kirjoittamaan yhä enemmän räiskyvän humoristisia ivamukaelmia aikakauden tv-tuotannoista. Tai ainakin ne ovat muistissani räiskyvän humoristisina. En asiaa alkanut nyt tarkistamaan - joidenkin muistojen kanssa se nyt vaan on parempi vaihtoehto. Mutta onhan tämä toisaalta orgaaninen jatko niille sarjakuville, joita Joonas ja minä olemme jo vuosia yhdessä ja toisillemme piirrelleet.

Stereoissani soi helmikuussa 1991 muun muassa MC Nikke T ja Raptori. Kyllä nimittäin pyyhkivät silloiset suomiräppääjät pöytää näillä nykyisillä poskisolisteilla, näin on.

13.3.17

Joulukuu 1990, tammikuu 1991

Kun selailee wikipediasta yli neljännesvuosisadan takaisen vuodenvaihteen tapahtumia, huomaa jotain kummallisen tuttua: maailmalla soditaan, Euroopassa myllertää, Venäjä on arvaamaton, Suomeen on virrannut ennätysmäärä pakolaisia. Ehkäpä tuollainen sukupolven mittainen väli on se, jonka jälkeen historia toistaa itsensä. Yhä uudestaan ja uudestaan, ikuisesti, päättymättä, kunnes joskus armeliaasti päättyy.

Mutta vielä mennään. Yhdistin nämä kaksi kuukautta henkilöhistoriassani yhteen päivitykseen osittain samasta syystä, miksi näistä kirjoittaminen on viivästynyt: on ollut vaikea keksiä sanottavaa, kun dataa ei ole. En koe enää tarpeelliseksi tallentaa elämääni sen paremmin tekstein kuin kuvin. Sen tiedän, että kun joulukuussa 1990 täytän 14 vuotta, saan lahjaksi joystickin, joka hankitaan Vammalan Infosta. Kyseessä lienee Wico Ergostick, jonka muistan nimenomaan synttärilahjaksi itse valinneeni. Miellyin kyseisen ohjaimeen kovasti. Se korvasi nopeasti Tac-kakkosen, Quickshot II Turbosta puhumattakaan (kummatkin kyllä säilyivät toisinaan vaadittavina kakkosohjaimina) ja pysyi luotettavana välikappaleena minun ja kuusneloseni välillä aina yhteisaikamme loppuun asti - ja ainakin vielä 2000-luvun alkuvuosina kun nepa-laitteiston viimeksi kokosin, se toimi moitteetta.

Nykyään joystick kuuluu käsitteenä historiaan ja yhdistetään pelaamiseen, mutta tuohon aikaan, kun kotikoneissa ei pahemmin hiiriohjausta harrastettu, se oli kaikkea muutakin kuin peliväline - enhän itsekään enää niin kovin aktiivisesti pelannut. Joystickillä tehtiin kaikki sellainen, jota ei näppäimistöllä saavutettu; piirrettiin kuvia, selattiin valikoita, sen sellaista. Ja jokaisella oli oma suosikkinsa. Muistan edelleen että esimerkiksi Tomilla oli paljon kohua herättänyt Terminator (kokeilikohan kukaan viedä sitä käsitavarana lentokoneeseen tuolloin?), joka oli miehekkäästä ulkoasustaan huollimatta todella delikaatti vehje. Tac-2 oli tosin vähintäänkin kakkosohjaimena jokaisella.

Tammikuusta 1991 minulla on yksi oudon selkeä muistikuva. Meillä on aamun ensimmäiset tunnit liikuntaa, odottelemme ankeassa tiiliseinäisessä käytävässä että opettaja tulisi avaamaan pukuhuoneen oven. Kun hän lopulta saapuu - Klasu, tuo suomenruotsalainen käsipalloguru - Jammu toteaa murheen murtamana: "Klasu. Irwin on kuollu."

"Ai jaa", sanoo Klasu, avaa pukuhuoneen oven ja me valumme sisään. Synkkä pakkasaamu ei paljoa tästä valaistu.