Olimme kahdeksan kellonkiertoa etuajassa, mutta tehtaan mustanpuhuva ovivahti päästi meidät silti sisään. Aulassa katseesi lukkiutui kahteen suureen kiiltäväksi öljyttyyn kumipalloon. Punaisten bakeliittijalustojen päälle nostettuina ne hallitsivat juhlavan hiljaista tilaa, niiden pinnalla sateenkaarten värit sykkivät tehtaan sisemmistä kammioista kantautuvan kalskeen tahtiin. Jos katsoi ylös, näki syvänsinisen sadepilven hengittävän hitaasti, se levisi aulatilan kattorakenteisiin, oli niin korkealla etteivät pisarat yltäneet alas asti. Ne haihtuivat matkalla alas ohi tuhansien toimistoikkunarivien. Ehkä katselin pilven hidasta liikehdintää pidempään kuin luulin, joka tapauksessa hätkähdin hälyttimien räjähtävään fuugaan. Seisoit kumipalloista lähimmän luona. Kätesi oli vielä painettuna vasten sen mustaa pintaa, joka näytti nyt imevän valoa ja materiaa ja sinua. Seinänkokoisten peilien tilalle avautuneista ovista vyöryi sisään vartijoita. Niiden telaketjut murskasivat lattian liskonnahkakuvioituja marmorilaattoja. Nanobotteja virtasi vartijoista kuin suihkulähteistä. Ilmaan muodostui mustia rihmoja, tehtaan jyske ei tauonnut, en ehtinyt nähdä sinun tulevan osaksi massaa, pintaa jota olimme jo kauan kierrelleet.
