Tukeva, vaaraton

Tiedättekö kun ihmisen elämässä tulee niitä hetkiä, jolloin pysähtyy miettimään sitä minkä takia täällä ollaan. Että mikä se on se tarkoitus jota kohti täällä sinnitellään muutama vuosikymmen ja sitten mennään pois. Niin minä vaan sitä että mistä tietää onko sen saavuttanut? Jos olisi, voisi sitten vaikka vähän löysätä. Mutta kun ei tiedä, niin ihminen vain sätkii ja potkii, jonnekin pyrkii, jotain kohti.

Ehkä nämä ovat niitä asioita joita pitäisi pohtia viisitoistavuotiaana, tai parikymppisenä. No, olen myöhäsytynnäinen. Kenties siitä johtuen se tarkoituskin vielä odotuttaa itseään. Mutta sen tiedän, että kun jokunen päivä sitten oli lämmintä, kiiretöntä, paikalla täällä joukko läheisiä ja kissa –  – kirjoitin sittemmin muistikirjaani että tuo taisi olla kesän paras päivä. Kun ei ollut vaatimuksia eikä aikatauluja eikä vähään aikaan huomannut kantaa huolta mistään.

Jälkeenpäin ajattelin että ehkä juuri nämä ovat niitä hetkiä. Että jos on yksi päivä vuodesta jolloin on mukavaa niin jokin taso on saavutettu, eikä kai yksilöltä sen enempää voi vaatia. Odottaakaan, ehkä.

No se siitä. Keitänpä kahveet.

Jättitorven perillinen

Melankolia oli kaataa minut tänään. Se iski hyökyinä, kävi ensin kesän saavutusteni kimppuun ja arvioi ne mitättömiksi, kumosi sitten käsitykseni tulevaisuudesta ja asioista joita odottaa, sai minut lopulta lähettelemään viestejä eri tahoille, kyselemään milloin tavataan. Lopulta, illan jo alkaessa laskeutua tämän käristetyn maiseman ylle, hyppäsin autoon ja lähdin tapaamaan ihmisiä. Kiittelin heitä kaikesta, asiat hyökyivät minusta ulos, ja silti, silläkin hetkellä, kävi sääliksi kissaa, joka oli juuri ehtinyt asettua kuistille tuoliin, ilta-auringon lämpimään syliin peseytymään. Se piti nostaa sisälle siksi aikaa kun lähdin, ja kyllä sitä harmitti. Ihminen on niin itsekäs olento. Melkein kuin eläin.

Mutta tokihan olo siitä kahvia keitellessä sitten helpotti.

Ihmisen ei ole hyvä olla liikaa yksin. Ja silti siihen tilaan aina pakkomielteisesti hakeutuu.

Uu-puu

Kaadoin puun. Tein tämän siksi, että pyrin olemaan omavarainen lämmityksen suhteen, ja kun on metsikköä kaistale niin menköön. Puu oli kaadettavaksi katsottu jo jokin aika sitten, mutta viime kesänä kuntoon huoltamani moottorisaha teki tenän. Ei saakeli käynnistynyt millään. Sisuuntuneena tartuin käsisahaan ja aloin työhön. Kolmisen varttia hikoiltuani puu lähti kallistumaan, nitisi aikansa, rytisi sitten tantereeseen. 22-metrinen haapa kun painuu makuuasentoon, kajahtelee metsässä jokseenkin nautinnollinen ääni. Sen herättämä tunne on lähellä jonkinlaista täyttymystä. Hain kissan paikalle. Se käveli puun rungon päästä päähän kiinnostuneena yhä uudelleen.

Tänään olen oksinut, pätkinyt, pilkkonut. Olo on kummallinen. En ole tavoitettavissa, puhelin on keittiön pöydällä, minä takametsässä sahoineni. Kyyhkyset kujertavat männyissä, välillä palokärki huutelee. On hyvin todellisuudesta irrallinen olo. Vain yksi mies itsekseen metsässä, ja kissa toisinaan. Joskus tässä työssä oltaisiin oltu porukalla, nyt teen tätä koska se on tottumus. Teen tätä koska niin kuuluu. Teen tätä koska olen ajatellut että ellen tee tätä, on vaara etten – –

Ajatus keskeytyi. Olen tänä kesänä iskenyt kuokkaa kantoon, kirvestä kiveen, viikatteen juurakkoon ja käräyttänyt kaksi sähkömoottoria. Päästäni on vuotanut verta vasta vähän. Unohdan mikä minun joskus piti olla. En enää hahmota miksi olen halunnut olla jotain sellaista etten – –

Ajatus keskeytyi. Sahapukki odottaa metsässä, vielä tekisi mieli hetkeksi mennä ennen kuin alkaa hämärtää. Ukkonen jytisee kaukana. Ehkä kahvit ensin.

Vaimoni laulavat varpaat

Olen tällainen:

Leivinuunissa räiskyi tuli, useamman vuoden liiterissä kuivuneet männyt paloivat komeasti. Yhtä halkoa pitkin viiletti hämähäkki. Puu oli toiselta puolelta jo tulessa, hämpillä oli kiire kohti turvaa, mutta lieskat löivät menosuunnassakin. Elinaikaa oli jäljellä sekunti tai pari. Sen paremmin miettimättä työnsin käteni uuniin. Hämähäkki kipitti sormelleni ja kämmenselkää pitkin ylös. Kuljetin sen ruokakomeron oven juurelle ja laskin lattialle. Se livahti oven alta kohti viileämpiä mestoja. Vasta tässä vaiheessa huomasin että käden ihoa hivenen kuumotti. Hihansuusta roikkuva lanka oli mustunut.

Viime kesä oli kuumuudessaan melkein eläimetön, tänä vuonna olen bongaillut pienellä maapalstallani kyitä, juotikkaita, sammakoita ja ojantäydeltä nuijapäitä, paljon sisiliskoja, supikoiraperheen ja oravapesueen: kuusi pörröhäntää telmi samalla männynoksalla toistensa yli ali ja ympäri. Kameraa ei tietenkään ollut sillä hetkellä mukana. Harvoin se muutenkaan on silloin kun eläimiä vilistää nurkissa; siksi kuvani tuppaavat olemaan vähän stabiilimmista asioista. Kuvaanpa kuitenkin, etenkin kaikkea pientä. Insta-tililtäni voi käydä ihmettelemässä havaintoja.

Kirjoitan yhtä kirjaa, editoin toista, ideoin kolmatta. Sitten on kaikki ne valmiit käsikset jotka muuten vain lojuvat nurkissa. Olen palannut pöytälaatikkouralleni. Hyvä minun on siellä, muistilappujen seassa.