1.10.17

Rousk

Meille sanottiin että se on kasvi. Nostivat sen valoon niin että kaikki näkivät, sellerinvarreksi minä sen tunnistin, mutten uskaltanut sanoa suoraan. Kasvi vain. Meille korostettiin että tarkempien määritelmien käyttäminen siitä olisi väärin. Niin olin arvellutkin. Se kävi järkeen; se sopi kaikkeen mitä olimme jo siihen mennessä oppineet, ja oli linjassa järjestön ideologian kanssa.

Minkä ideologian, vaimoni oli illalla kysynyt kun olimme puhelimessa jutelleet. En osannut vastata. Sanat sumenivat, käsitteet sotkeutuivat ajatuksissani toisiin käsitteisiin, oletuksiin toisista käsitteistä, alitajuntani lisäsi, minkä jälkeen minun oli katkaistava puhelu.

Voiko sitä syödä, yksi meistä kysyi. Auditorion edessä olevat hahmot katsoivat toisiinsa. Kaikki näkivät heti että kysymys oli väärä. Ei ollut merkitystä sillä saattoiko kasvia syödä - että niinkään perustavanlaatuista asiaa ei joku vielä siinä vaiheessa tiennyt, oli osoitus koulutuksen epäonnistumisesta. Meidät lähetettiin takaisin parakkeihin. Seuraavana päivänä oli peltoa kuokittavana. Istuttaisimme kasveja. Kasvinkaltaisia tuotteita. Määriteltävissä jokainen yksilönä.

Havahduin unestani kun bussi pysähtyi. Ajatusteni rajaseuduilla häälyi tajuaminen. Forssa kymmenen minuuttia, ilmoitti kuljettaja. Jalkauduin, ostin aseman kahvilasta salaatin jossa oli selleriä. Kuljin annos mukanani asemarakennuksen taakse, nurmikolle, iskin sormeni maahan ja aloin kaivaa. Riivin mullasta sanoja, käsitteitä, ilmaisuja joilla loukata, määritellä ja rajoittaa. Hieroin niitä kasvoilleni. Sanat maistuivat tunkkaiselta forssalaiselta savimaalta. Mutta edelleen, kuin kesken kaiken pysähtynyt auringonnousu juuri ymmärrykseni laitamilla: tiesin nyt mistä oli kyse. Kaadoin sellerisalaatin kaivamaani kuoppaan. Hampaitteni välissä narskui hiekka.

Olin syönyt kaikki sanani. Annoin uusien tulla tyköni, otin ne vastaan kuin avoin syli. Minussa oli tilaa jokaiselle.