30.11.07

Etsi merkitys

Päivän Turun Sanomat kirjoittaa Yhdysvaltojen rautatieliikenteen historiaa käsittelevässä jutussaan (kursivointi minun):

"On kohtalon paradoksi, että merkittävä osa käytöstä poistetuista kiskoista päätyi Detroitin autoteollisuuden raaka-aineeksi."


On siinä termiä kerrakseen.

26.11.07

Nyt olen nähnyt kaiken

Tämä on teille, haalariväki. Niin juuri, teille uudet ja innokkaat opiskelijaelämään vasta tutustuvat nuoret, jotka etsivät rajojaan ja haluavat kokeilla asioita. Koska eipä siinä mitään, kokeilemisessa. Muutamia juttuja on kuitenkin huomioitava, ja vanhemman viisaudella haluan nyt vain hyvää tarkoittaen jakaa jokusen vinkin.

Ensinnäkin olen kanssanne aivan samaa mieltä siitä, että on kivaa kun yliopistossa järjestetään paljon bileitä, ja joskus, jos on tuuri, käy niin että bileistä löytää kivan vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen jonka kanssa tekee mieli harrastaa muutakin kuin flirttiä. Tämä kuuluu nuoruuteen ja on ymmärrettävää; tässä vaiheessa usein siirrytään jomman kumman kotioloihin.

Jos nyt kuitenkin, ja korostan etten näe tässä asiassa mitään väärää, haluaakin harrastaa lemmentouhuja jossain muualla kuin kotona, on huomioitava muutama seikka. Muistamisen arvoinen perustotuus ainakin on se, että syrjäisemmät paikat ovat pääsääntöisesti parempia, sillä monet haluavat intiimiin toimintaan ryhtyessään olla jotakuinkin piilossa ohikulkijoiden katseilta. Tämä on ymmärrettävää, mutta teidän oma asianne on tietenkin se, minne päädytte toteuttamaan sitä mikä nuorelle ihmiselle on mitä luonnollisinta toimintaa. Julkinen paikka saattaa kuulostaa jännittävältä, ja se epäilemättä onkin sitä, mutta kerron kuitenkin seikan, jota ette ehkä vielä osaa ottaa huomioon: julkinen paikka on aina julkinen. Vaikka tuntuisi siltä ettei lauantaiaamuna kello viisi osu paikalle ketään, voin vakuuttaa: kyllä osuu.

Mutta eihän tämän tietenkään tarvitse haitata, ja jos se haittaa, tilannetta voi auttaa muutamin keinoin, joista ensimmäinen on valojen sammutus. Uskokaa minua kun kerron, että jos olette vetäytyneet tilaan, joka on suuri, avara, suurikokoisten lasiseinien rajaama ja kirkkaasti valaistu, te olette näkyvillä jos ulkona on pimeää. Tätä asiaa ei voi millään tavoin estää; etenkään jos olette tilassa jonka ainoita huonekaluja ovat penkit, joista ydelle olette päätyneet.

Tällaisesta tilasta te nimittäin todellakin pistätte silmään, ja ongelma on se, että jos aamuviideltä lauantaina joku tulee paikkaan jonka te olette silloin olettaneet olevan autio, hänellä on joku syy olla siellä, eikä hän poistu ennen kuin on suorittanut sen mitä on sinne tullut suorittamaan. Täten hän ei esim. hienotunteisesti kavahtaen poistu nähdessään teidät, ja vaikka ymmärrän että te mielellänne pysähdytte liikkumattomiksi odottaen henkilön poistuvan, hän ei kuitenkaan poistu ennen kuin ajallaan, ja te voitte hänen puolestaan varmasti sen ajan jatkaa sitä mitä olitte siihen asti tekemässä. Ei häntä häiritse.

Älkää siis suotta jättäkö tässä vaiheessa toisiinne intiimisti tutustumista kesken. Paitsi tietenkin jos olette sitä sorttia, joka ei kestä ulkopuolista häiriötä. Herää toki kysymys, miksi tässä tilanteessa ylipäätään olette niinkin näkyvässä paikassa, mutta unohtakaamme se, sillä minä annan jälleen neuvon: jos patsaaksi tekeytyminen ei saa häiritsevää henkilöä poistumaan teitä ja ulkomaailmaa erottavan lasiseinän takaa ja haluatte alkaa kiskoa vaatteita päällenne, on helpompaa, jos a) olette jättäneet edes osan vaatteista jo toimintanne alkuvaiheessa yllenne, mikä olisi sikälikin suositeltavaa että penkit ovat kovia eikä niihin kuulu vakiovarusteina sen paremmin liinavaatteita kuin peitteitäkään, ja b) jos nyt kuitenkin olette päättäneet riisuutua apposen alasti, on helpompi jättää vaatteet myttyyn sen penkin juurelle jolle olette päätyneet, kuin toiselle puolelle sitä kirkkaasti valaistua suurta autiota tilaa. Te ette nimittäin ole varsinaisesti vähemmän näkyvissä lähtiessänne hakemaan rintaliivejänne ja sukkianne melko kaukaa siltä toimintakohteeksi valitsemaltanne penkiltä.

Kun teidän pukeutuessanne se häiriötekijäksi osoittautunut henkilö sitten kuitenkin poistuu, on teidän tunnelmanne todennäköisesti jo latistunut, ja saa teidät miettimään vaihtoehtoja. Minä annan neuvon: valitkaa seuraavaksi paikka, joka, vaikkei ehkä aivan yhtä jännittävä kuin se mikä ensin tulee mieleen, on kuitenkin ihan oikeasti syrjässä. Se on teille itsellenne helpompaa, ja jättää hetkestä kummallekin mukavamman muiston.

Alan olla siinä iässä etten enää ylläty mistään.

23.11.07

Kärpästen juhlat

Kas, taas tämä päivämäärä kolahti kohdalle. Tavaksihan se on tullut huomioida vaikken tiedä miksi... neljä vuotta Silmänkääntövankilaa tänään. Merkkipäiväruikutuksiin kyllästyneet voivat skipata tämänkertaisen(kin), koska periaatteestani en tingi vaan totean: ennen oli kaikki paremmin. Oli oli, uskokaa.

Parit muistot:

Joulukuussa 2003 olin ihan täpinöissä kun ensimmäisen viikon jälkeen yli 20 ihmistä oli tilannut Silmänkääntövankilan blogilistalta, vaikka tuolloinen sisältö oli silkkoa.

Seuraavan vuoden tammikuussa Mea opasti miten saadaan auki kommenttilaatikko ja verkostoiduin yhdessä yössä. Kärppinä olivat paikalla muutamat, joiden tiedän edelleen lukevan. Kommentit sen sijaan ovat kadonneet taivaan tuuliin.

Joskus loppukeväästä taisin olla menestyneimmilläni; silloisen blogilistan sijaluvuilla 75-80 huitelin, tilaajia oli muistaakseni yhdeksisenkymmentä parhaimmillaan. Kuten huomaatte, tämä viisitoistaminuuttiseni jätti lähtemättömän jäljen ja kyllästyttää lukijani säännöllisesti hamaan Silmiksen loppuun asti. Sitä vanhoja joka silmään muistaa tikulla.

Lisäsin kuvatuksen itsestäni sivupalkkiin loppukesästä 2004. Jakomielinen suhde omaan fyysiseen ilmentymään (mikä on osittaista seurausta myös tuntemasta peilikammosta) on johtanut siihen että kuvat vaihtuvat. Tiuhaan. Ja vaikka nykyään tuntuu että nekin harvat joilla joskus on kuva blogissa ollut, ovat sen ottaneet pois, minä ihan tykkään siitä että tekstillä on kasvot ja sen vuoksi tuo omakin on tuossa pysynyt. Ilmoittakaa jos häiritsee.

Lumoojan numerossa 4/2004 julkaistiin proosallisempia katkelmia Silmiksen ensimmäisen toimintavuoden ajalta. Katkelmien yhteydessä oli minun kuvani, jonka ottajaksi oli mainittu aivan väärä henkilö.

Vuosi 2005 oli, kuten olen aiemminkin maininnut, Silmänkääntövankilan ehdoton huippuvuosi. Eikä siitä sitten sen enempiä.

Kyseisen vuoden keväällä tapasin toisen bloggaajan livenä; pariuduimme ja perheellistyimme sittemmin.

Lokakuussa -05 siirryin nykyiseen Bloggerin omaan kommentointisysteemiin, joka on aika kivasti toiminut, ja seuraavana jouluna digitalisoin valokuvauslaitteistoni, minkä seuraukseni blogin ulkoasu muuttui ankeanharmaasta sellaiseksi ankeanharmaaksi, missä on välissä huonoja kuvia.

Keväällä 2006 aloitin salaisen avautumisblogin, joka lakkasi heti (omaa syytäni, mitäs lisäsin linkkejä muihin) olemasta paitsi salainen, myös avautumisblogi. Voin tässä yhteydessä nyt mainita kaikille sen perään haikaileville, että aika aikaa kutakin ja henki pois blogilta. Sen verran hyvä otsikko sillä kuitenkin on että varaan itselleni oikeuden jatkaa joskus myöhemmin jotain aivan muuta saman nimen alla.

Tammikuussa 2007 aloitti KuvaKuva.

Huhtikuussa 2007 puhuin ensi kerran julkisesti bloggaamisesta, ja toivottavasti viimeisen. Minulla ei ollut paljoa järjellistä sanottavaa.

Eikä muistojakaan tämän enempää.

Terveiset ja rispektit: Mea, exme, Jani (Marginaalin telakointi jätti tyhjän tilan päivärytmiini), Kirsti, Benrope, Jaakob, Lord, Misu, Marimba, Joni, Carmabal ja muut joista osa jaksaa edelleen, osa ei, mutta kaikki ovat tavalla tai toisella läsnä. Meikäläinen ei taida täältä kulumallakaan mennä.

16.11.07

Diminutiivi

Huomaan, etten ole enää erityisen hyvin ajan hermolla kirjallisen kentän tapahtumissa, kun en ole ennen kuullut yhdestäkään tämän vuoden Finlandia-ehdokkaasta, heidän teoksistaan nyt puhumattakaan.

Paitsi ettei minun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan median toiminnasta, missä suhteessa olen myöhäinen ja ketään varmaan enää kiinnostamaton. Kerron teille silti hassun tarinan: viime viikon torstaina lähdin puoliltapäivin suorittamaan vihonviimeisiä akateemisia velvoitteitani yliopistolle. Pyöräillessäni kampuskukkulaa kohti ihmettelin suruliputusta; epäilin presidentin kuolleen, on se ainakin aika heikolta viime aikoina näyttänyt. Kaksi tuntia myöhemmin tein lähtöä kotiinpäin ja piipahdin matkalla kauppaan. Iltapäivälehden lööppi läjäytti tiedon vasten kasvojani: koko Suomi pysähtyi, jossain oli ammuskeltu.

Ei ainakaan Turku ollut pysähtynyt. Itse asiassa elämä yliopiston ympäristössä näytti olevan melko pilkuntarkasti entisellään. Niin kuin sen kai järjen mukaan pitäisikin olla, siis järjen, mikä ei tietenkään sisällä tiedotusvälineitä, jotka olivat saaneet sen päähänpinttymän että koko maan on nyt pakko musertua suruun ja lakata toimimasta, no, vajotkaa nyt saatana jo murheeseen!

Minä kuulin uutisen vuorokautta tapahtuman jälkeen siksi, että meillä ei ole enää televisiota, se heivattiin muutossa hiiteen. Suosittelen muuten muillekin. Ei ole ikävä ollut.

Kuten olettaa saattaa, tapahtumalla vellominen on jatkunut, viimeisimmän pohjanoteerauksen tarjosi Seura, tuo lukijakatoa vastaan kamppaileva dinosaurus, kannellaan, joka sai minut melkein lipeämään jaloiltani S-marketin kassajonossa.



Tiedoksi Seuralle: Suomi ei särkynyt. Tai jos särkyikin, miksi nyt? Miten helvetissä tämä maa särkyy nyt tähän kun se on kestänyt muutaman sodan, Lapuan ammustehtaan räjähdyksen, ja esimerkkinä vaikkapa Myyrmannin pommi-iskun, joka on niin samankaltainen tapahtuma kuin tämänvuotinen suomenpysäytys, että ihmetyttää miten lyhyt on median muisti? Vai onko tämä nyt vain tarkoituksellinen unohdus. Tehdään tästä historian käännekohta, niin kukaan ei muista sitä että suurinpiirtein näin kävi muutama vuosi sittenkin. Samoja syyllisiä silloinkin osoitti valtiomahdin ryhmyinen sormi.

Noin.

Juotuani kahvikupillisen voin taas rauhoittua, ja palata hieman keskenjääneen projektini pariin. Tammikuussa 2006 aloitin "viikon sitaatti" -käytännön, mutta se loppui ensimmäisen lainauksen jälkeen, koska kukaan ei koskaan sano mitään järkevää. Nyt sanoi, Kirsti nimittäin:

"Minusta on ihan oikein, että taidealojen arvostus tipahtaa, turhat öyhöttäjät lähtevät alalta ja vain todelliset luupäät jäävät näihin hommiin pieremään verta."

Tämä on jumalan tosi.

Huomasimme puolison kanssa pari päivää sitten tiliotteessa merkinnän: "ATM-palvelumaksu, 1 euro". Tsihihii.

11.11.07

Im Seeklima gereift!

Myönnänhän toki että bloggaus on vuoden 2007 loppupuolella ollessamme jo niin totaalisen out että hävettää. Ja myönnänhän senkin että meikäläinen hengaa nykyisin vain Facebookissa klikkailen hauskoja kyselyitä ja lähetellen kavereille söpöjä lahjoja. Koska sisällöttömyys on tulevaisuutta. (ja mulla on jo 13 frendiä!)

Muuuutta voi kai niitä sananiveliään vaihteeksi täälläkin venytellä, tai yrittää, kalpeaa varjoahan tämä enää, vuosi 2005 oli Silmänkääntövankilan paras vuosi, minkä jälkeen on menty alamäkeä vinhasti voi kempeleen kempele...

Pienyhteisömme on siirtänyt itsensä myös uuteen paikkaan, ja aiemman pusikon sijasta näen nyt ikkunastani parkkipaikkaa, tien ja kerrostaloja. Ja avaraa taivasta, mikä kyllä on parannusta edelliseen. On muuten ihan erillinen huonekin missä istua ja kirjoittaa. Nannaa. Kiitos muuten muutossa apuna olleille. Ensimmäisen kerran sitten kesän 2001 asun nyt talossa jossa on hissi. Helpotti pesukoneen kanssa.

Isänpäivä. Kun kalenteriin on joskus päätetty merkitä päivälle jokin teema, koko kansakunta käyttäytyy teeman mukaisesti. Valitaan "vuoden isää" ja sen sellaista, myydään paljon huonoja kirjoja ja tohveleita. Kun niin nyt vaan pitää tehdä. Mutta entä sen merkitys että päivämäärät ovat seurausta ihmisen tarpeesta jaotella vuodenaikojen vaihtuminen osiin, ja vuodenajat vaihtuvat vain koska pallomme kiertää tähteään tietyn radan mukaan? Kuuluuko tähän kokonaisuuteen isänpäivä? Ei minunkaan mielestäni. Ei tällä ole merkitystä. Minä olen viettänyt ensimmäistäni, isänä siis. Käytiin kävelyllä ja pantiin merkille että äitienpäivänä peipposet laulavat ja valkovuokot kukkivat. Nyt on luonto kuolleimmillaan ja räntää tulee vaakasuoraan. Onneksi en saanut sotakirjaa, toisaalta olisin todennäköisesti pitänyt lahjasta jos se olisi annettu vitsinä tarkoituksena ironisoida tyypillistä isänpäiväkäytöstä. Minä olen juuri sellainen rasittava.