31.12.05

Kuin hänellä ei olisi koko maailmassa ollut mitään muutakaan tekemistä


Nämä kadut ovat meistä välittämättä hiljaisia.
Talot ovat polkuun liian, meidän tunsimme liian muttei kylminä.
Ajatus oli hyvä.
Pakenimme metsään, joki yhä takanamme kauemmas neulasten peittämään me syvään painuneeseen jalanjälkemme.
Nousta taivaalle tieksi, joka veisi takaisin kaupunkiin.
Aurinko laskemassa lapsena, istahdimme suihkulähteen ollut reunalle kuin Paulina ei levähtänyt jota meille oli kaikuvat monina kerrottu.
Paulina ei ollut taruhahmo, mutta heille jätimme toisinaan.
Ei kummallista.


Nyt pienistä tuntuu että on myöhäisempi päivä.
Hänet, suihkulähde oli siinä yön ajatuksen kosteuden ja korkeuksissa lensi lintuja jotka näyttivät mustilta.
Meillä ollut evästä.
Etsitään jostain, Ludmila, ja me olimme hetkessä kumpikin täällä.
Mutta etsitään metsässä olemme ei ruokaa.
Siltä tuntuu kylä löydy mitään eikä ketään elollista, ja pitkään ja meidät välillä monenlaisia asioita ajan kuluessa tahansa näille kaduille.


Kuka kuljettaa tällaisia kuin me?
Kuka meidän kaupungin päättyvät tarinaamme olemme kuinka linnut katsoivat pilvistä joiden oli tänä aamuna myrkynkeltainen?
Eivät kaunis.
Ei ihmisistä mitään, kuulla kaduilla.
Matkalle kivestä, huutaen varmaa tietoa meistä kuin raskaita kolauksia siitä ja nyt olemme näillä ne sanoen ole meitä varten.
On hiljaista.
Jostain näimme kadut, ovia kaupungin suljettaisiin.
Ehkä, Ludmila sanoi ja kasvoiltaan osaamatta.
Emme voineet tietää missä oli, sillä ei muuttunut, ei kasvanut.
Aurinko oli maailmassa vääränväristen pilvien laidalla lakipisteessään mies kohtasimme miehen.
Hän osoitti yksinäiseltä.
Odotan bussia, sanoi.
Hän oli nuori ja odotti, kuin olisi ollut väsynyt, hänen äänensä oli hiljaa.
Silti eri epätoivon siinä.
Hän tiesi ettei, mutta ei välittänyt siitä.
Kuin miksi hänellä olisi ollut mitään tekemistä.


On yö, me nukumme ja hyvin.
Tämä on kaupunki meidät.
Ikkunarivit eivät enää näytä, ne, talojen sisällä katoaa on viileä, maan rinnalla edelleen kolauksia joitain suljettaisiin ovet ikuisiksi kylmiin kellareihin ovien taakse.
On yrittää ymmärtää tätäkään tilannetta johon olemme.
Koska meille luvattiin parempi elämä kuolisimme ja tekisimme.
Sinä olet vaikea näissäkään valossa siellä, Ludmila metsässä sanoi.
Tuntuu ehkä kuin siitä tahtoisi olla ikuisuus.
Väsyneitä, näen sen, ja olkapäätään ja pysähtyvät.
Tämä on, minä sanon, se mitä meillä ei enää ole.
Minulle käteeni, ja me hänen silmistään katsomme pitkään toisiamme.
Mutta ei pysähtyy.
Kylä hiljainen, metsässä.
Minun kosketan silmiä juuressa virtaa joki, mennessään olemme kun minä lennän sen.
On hetkemme kuolla, kuulemme.
Korkealla on.
Minä kotiin palaan.

30.12.05

Viereisessä pöydässä mies itkee kuin viulu

Tätä mietin tänään: parisuhde on valtataistelu. Jompikumpi osapuoli on aina vahvempi ja määrää. Jos näin ei ole, parisuhde kellahtelee puolelta toiselle aiheuttaen pahoinvointia ja pysymättömyyttä. Yksinmäärääminen aiheuttaa kummallekin nautinnollisen stabiliteetin.

Totta puhuen olen miettinyt enimmäkseen jotain muuta. Juhlapyhinä tilille kopsahtanut rahamäärä poltti reikää virtuaaliseen takataskuun ja jottei tässä alkaisi nousta massi päähän marssin tavarataloon asiantuntija-apu mukanani ja ostin melko hetkellisestä mielenliikahduksesta itsellenikin sellaisen paljon puhutun digikameran. On hieno peli! Ohessa peilin kautta näpsäisty todiste palturittomuudestani. En välttämättä liioittele jos heitän villin epäilyn, että Silmänkääntövankila muuttuu lähiaikoina vahvasti graafisemmaksi.

Kirstillä oli hieno kirjoitus itkettävistä elokuvista. Menin itsekin Klinikalle vuodattamaan muistojani Elefanttimiehestä, joka tammikuussa 2003 kykeni siihen, mihin en olisi uskonut elokuvan koskaan pystyvän: itkin ääneen, ja oli pakko keskeyttää elokuva. Odotella surun menevän ohi.

Tuo toi kyllä mieleen toisenlaisen elokuvakokemuksen lukiovuosilta. Opettajat olivat keksineet hienon idean: vietäisiin koko koulu katsomaan Schindlerin listaa, juuri tuolloin elokuvissa kierrellyttä spektaakkelia. Niinpä lukiolaiset bussiin (kaksi riitti; pikkupaikkakunnalla kuviot ovat pieniä) ja matka lähimpään elokuvateatteriin viidentoista kilometrin päähän. Näytös oli varta vasten meille tilaten järjestetty. Opettajat istuivat kaikki yhdelle penkkiriville, me kolmasluokkalaiset vanhimpina itseoikeutetusti taaimmalle. Muu lukiokunta levittäytyi ympäri salia. Valot pimenivät, murheellinen kertomus valui valkokankaalle. Ja voi sitä riemua oppilaissa. Joka kerta kun joku onneton juutalaisvainojen uhri heitti henkensä, valtaosa katsojista röhähti antoisaan nauruun. Mitä väkivaltaisempi kuolema, sen hauskempaa - tietenkin. Muistelen, että kun lapsi pakeni keskitysleirillä vartijoita puuseen aukkoon, moni ulvoi jo hysteerisenä. Me vanhemmat ja arvokkaammat emme osanneet suhtautua aivan näinkään. Muistaakseni elokuva ei meitä liiemmin kiinnostanut, taisimme syventyä siteeraamaan Kummelia keskenämme. Opettajat eivät ilmeisesti olleet osanneet odottaa suhtautumista. Vaikka etukäteen oli luvattu, että seuraavana päivänä koululla elokuvasta ja sen herättämistä tunteista keskusteltaisiin, ei Schindleristä hiiskuttu enää koskaan sanaakaan. Se oli kyllä väärin. Lukiolaisethan ovat jo melkein aikuisia, kaikilla olisi varmasti ollut paljon hedelmällistä sanottavaa.

Donnerwetter.

Mutta kun nyt tässä alettiin kielillä puhua niin mahtaako kukaan oikeasti sittenkään tietää mitä todella on pöytä koreaksi?

28.12.05

Nopeat syövät hitaat (eivät)

Kuona on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheliäisille seuduille hän vie minut lepäämään. Hänen on valta ja voima, valitettavasti.

Tänään vuosia täyttävä Nuutisen emäntä muistutti seikasta, jonka ohimennen itsekin lehdestä loman aikana luin: ensimmäinen päivä tammikuuta kello 01.59.59 lisätään maailman atomikelloihin ylimääräinen sekunti, "karkaussekunti". Ja muistuttaessaan asiasta emäntä heitti ilmoille kysymyksen. Mitäpä tehdä tuolla elämäänsä yllättäen ilmaantuvalla lisäajalla?

Mahdollisuuksia on enemmän kuin sika ehtii niellä. Voi hypätä ilmaan tai parvekkeelta alas, viettää lisäsekunti vailla maakosketusta. Voi syödä suklaakonvehdin tai suudella. Tai kuunnella sen helvetin hienon rumpufillin Frank Zappan kappaleesta What's new in Baltimore?. Tietenkin elämäänsä voi extrasekunnin aikana rikastuttaa vaikkapa rusauttamalla kaikkia sorminiveliään samalla hetkellä. Tai voi ottaa valokuvan sekunnin valotusajalla. Se olisi pysyvä muisto. Tai jos harrastaa seksiä, voi tähdätä siihen, että saavuttaa kliimaksinsa tuolla hetkellä. Ajatella jos saattaisi puolisonsa tiineeksi tuolloin! Mikä kunnia lapselle! Se pitäisi kertoa hänelle toistuvasti hänen aikuisikäänsä saakka.

Tai sitten voisi viiltää ranteensa. Veri alkaisi pulputa vasta kun on palattu normaaliin aikaan. Voisi sytyttää kynttilän, tai sammuttaa, tai tupakan, tai ottaa viinaryypyn. Voisi kääntää kylkeä jos nukkuu. Voisi lähettää tekstiviestin: "Tämä viesti tulee ajan ulkopuolelta". Voisi sulkea silmänsä ja levitoida. Voisi nukahtaa auton rattiin.

Voisi heittää ilmaan kaksitoista superpalloa ja niiden laskeuduttua katsoa kun ne pomppivat. Voisi painaa Bloggerin "Delete this blog" -nappulaa. Juoda lasillisen vettä väärään kurkkuun, klikata hiirellä kuvaketta, lyödä käsiään yhteen, rapsuttaa kissaa korvan takaa, aivastaa.

Tai voisi koota kaverijoukoun mäen laelle. Ylimääräisen atomisekunnin aikana tuo joukko karjaisisi ilmoille kuuluvalla äänellä: "VITTU!" Näin olisi kerrottu maailmalle miten meitä ihmisiä toisinaan turhauttaa täällä. Se ei olisi tuhlattu sekunti silloin.

22.12.05

Älä käännä sille selkää

Voi kihveli.

Minussa on kyvyttömyyttä yli omien niukkien tarpeitteni tänään. Henkinen painoarvoni lähenee nollaa, liu'un katukiviä kuin saippuoitua emalipintaa kohti bussikaistaa ja hetkittäin hauskutan itseäni puhumalla hiphopisti: päiväst saa ihmeest paremman kun jättää sanojen lopuist vokaalit pois. Mikä erottaa Pikku-G:n Iso-H:sta?

Schafthofen jouluna 1574. En ole vieläkään saanut tekojani anteeksi. Karman käyrä kääntyy nousuun niin kovin hitaasti.

Aina voi tietenkin lohduttaa itseään meemeillä. Työpöytänäkymiä on kovasti esitelty taholla jos toisella, tässä omani, viime helmikuussa kuvattu mutta maisema ei ole sanottavasti muuttunut. Tuijottelen edelleen valkoiseksi sudittua sementtiseinää.



Ja tämän kapitalistien teettämän markkinatutkimuksen mukaan olen syrjäänvetäytyjä tuloksella 51%. Kuvittelenko vai oliko tulos jokseenkin itsestäänselvyys? 38% minusta on älykköä, mikä tuntuu paljolta. Kymmenprosenttisesti olen maailmanparantaja. Sekin tuntuu paljolta.

Tänään lähden pitkiksi ajoiksi netin tavoittamattomiin. Verkkosilmiini sattuu.

21.12.05

Viimeinen

Siis viimeinen kakkosella alkava tällainen tänään. Talvi on kaunis nyt.

Sana

se


on



tämäkin.

19.12.05

Laulut joissa sanotaan kaboom boom boom

Entä jos todellisuus on simulaattori, niin pitkälle kehittynyt, että sen ohjelman osat kykenevät aitoihin tunteisiin? Mitä merkitystä on aidoilla tunteilla ympäristössä, joka on lumetta? Jos ne eivät ole aitoja jotka tuntevat?

Käyskentelin rantatiellä äsken, kuvasin kuutamoa. Huurre puissa ja golgatan mieleen tuova leikkikenttä, tyhjän koira-aitauksen luona kissa joka ei huomannut minua. Koripallokentällä kävelin hassusti, jätin hassut jäljet. Ehkä ne huomenna huomataan.

Pelkään ikuisuuksia.

Muistuttakaa etten koskaan ala uskoa jumaliin.

18.12.05

Toimitus esittäytyy

Kiva että pääsitte taas liittymään seuraamme. Tänään on vuorossa poikkeuksellinen päivitys, jossa lukija pääsee kurkistamaan kulissien taakse! Sillä pitäähän paikkansa ettei edes Silmänkääntövankilan kaltainen tuote synny aivan itsestään, vaan tähän työhön vaaditaan omistautunut joukko henkilöitä vailla elämää. Katsotaanpa keitä kaikkia voi vetää näistä teksteistä vastuuseen!

Ensinnäkin lienee syytä tehdä heti aluksi selväksi se, että holhouksenalaiseksi julistamisensa jälkeen Ugus itse ei ole kirjoittanut sanaakaan tänne. Neljännen päivityksensä jälkeen marraskuun lopulla 2003 hän koki julkisuuden valokeilan turhan kirkkaaksi ja Silmänkääntövankilan osakkeenomistajat saivat eteensä jännittävän tehtävän valita uusi toimituskunta! Lakiteknisistä syistä allekirjoituksena on tuonkin käänteentekevän hetken jälkeen ollut "Ugus", nykyisin jo rekisteröity tavaramerkki! Viimeikaiset havainnot tuosta kaiken alulle panneesta hahmosta ovat hajanaisia, ja niihin liittyy usein tuollainen kummallinen pullo.

Jo vuoteen 2003 mennessä näkyvän uran sarjakuvasankarina tehnyt Höpö-Pena kiinnitti osakkeenomistajien huomion taidokkailla nelikuvaisilla vitsiraporteillaan Persianlahden sodasta, ja hänet kiinnitettiin Silmänkääntövankilan kiertäväksi uutistoimittajaksi. Valitettavasti Penaa ei ole ensimmäiselle tehtävälleen lähettämisen jälkeen näkynyt, minkä vuoksi myös Silmänkääntövankilan ulkomaanosastokin odottelee yhä alkamistaan. Oheinen kuva on ainoa, joka arkistoistamme löytyi. Siinä Höpö-Pena heiluttaa lentoasemalla kuvaajalle juuri ennen nousuaan japanilaisen 42-airlinesin mustan ja sulavalinjaisen koneen kyytiin. Toisinaan Penan kuullaan puhuvan toimituksen wc-tilojen putkistoissa, mitä kautta hän lähettää terveisiä oudoille vastaanottajille. Tunteekohan kukaan lukijoista mahdollisesti ketään David Langia? Aina Höpö-Penasta puhuttaessa aika tuntuuvääntyvän kaarelle. Se on hyvin kummallinen ilmiö ja aiheuttaa hauskoja ongelmia taittopuolella!

Silmänkääntövankilan varsinaisena teksintuottajana toimi kevääseen 2005 asti kesätoimittaja Mies Henrik Fahnsten. Häntä ei tehtävään varsinaisesti löydetty, hän vain sattui eräänä päivänä istumaan toimistossa sätkä huulessa, jalat pöydällä ja Guns n' Roses stereoissa kirjoittaen kuumeisesti tekstiä, josta sittemmin tuli ensimmäinen ugukseton päivityksemme. Häntä saamme kiittää paljosta! Fahnsten loi Silmänkääntövankilan tyylin ja ideologisen pohjan, ja ennen kaikkea hänen ideansa oli jatkaa taiteilijanimen "Ugus" käyttämistä päivitysten allekirjoituksena, ja (enimmäkseen ainoastaan) siitä muu toimitus on hänelle ollut kiitollinen. Olemme saaneet tehdä työtämme imaginäärihahmon raskaan ja painoarvoa sisältävän nimen takana. Lievään vallanhimoon taipuvainen Fahnsten sai toimituksen työpäivät usein muistuttamaan sadistisia piiskaorgioita. Ei sillä että toimituskunta häntä pahalla muistelisi; hänhän saattaa edelleen lukea näitä tekstejä jossain. Mies Henrik Fahnsten myös palkkasi tuon friikin näköisen rillipään poseeraamaan noissa sivupalkin kuvissa. Emme koskaan kysyneet hänen nimeään, kuvausessiot kestivät kaksi päivää ja hän sai palkaksi rasian Vihreitä kuulia.

Kuvaajamme on kaihin, värisokeuden ja laiskan silmän otteessa rimpuileva urhea Terkkis, joka vahingossa söi ainoan koskaan omistamansa digikameran lounaalla. Toimituksella ei ollut toiseen varaa, eikä Fahnsten koskaan antanut tätä anteeksi. Voitaneen jopa sanoa että hän tuolloin sekosi. Osakkeenomistajien vastustuksesta huolimatta Fahnsten kaappasi toimituksessa vallan, sytytti myöhään yöllä kaksi dynamiittipötköä, jostain lensi parvi villihanhia, kuusi on suurempi kuin neljä, olimme olemassa vain aakkosissa burana burana burana!! ja kahvinkeittimemme ei koskaan ollut ennallaan. Häntä ei koskaan enää nähty.

Itse olen kirjoittanut Silmänkääntövankilaa siitä lähtien. Olin jo vuosia tehnyt hyvin palkattua työtä Bilteman mainoslehtisen vakiokolumnistina, kun toimituksen nimellinen johtohahmo Frithioff Rottenqvist soitti ja lateli puhelimessa suurehkoja numeroita, tulevan palkkani. Olin välittömästi myyty. Muistini mukaan Bilteman luetteloissa ei ole koskaan ollut kolumneja, mikä toisinaan häiritsee minua. Saatan herätä öisin huutooni. Mutta minulla on hieno poninhäntä. Tytöt vetivät siitä koluaikoina.

Herra/rouva (emme ole aivan varmoja) Rottenqvist on siis osakkeenomistajien edustaja, ja toimituksen vanhemmat jäsenet kutsuvat häntä edelleen leikkisästi nimellä "#¤%*&!£", perustuen siihen mitä hän oli todennut kuultuaan alkuperäisen Uguksen siirryttyä harhausvaisten legioonaan tanssimaan pakkopaitaressujen kera diapamitangoa. Väittävät ettei Frithioff Rottenqvist ole sen jälkeen kyennyt sanomaan sanaakaan saamatta otsasuontaan vipattamaan. Minun mielestäni sen vipatuksessa on jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Se on kuin laavalamppu. Tietenkään emme koskaan saa tehtyä mitään hänen ollessaan paikalla.

Ja lopuksi mutta ei vähäksi pääsemme häneen, jonka ansiosta Silmänkääntövankilan ulkoasu niin silmiinsopiva! Palkintoja niittänyt layouttimme, siis "leiska", kuten ammattitermi kuuluu, on ollut kohun ja keskustelun kohde aina Kotivinkistä Cannesiin, ja sen retrohenkinen futurismi on poikinut valtavasti imitoijia. Graafisesta ilmeestämme vastaa toimituksen kissa Silliviiksi. Se raahautui ilmeisesti aikanaan paikalle Höpö-Penan mukana. Kukaan ei tiedä tarkemmin.

Kas näin! Nyt lukijat ovat saaneet pienen vihjeen siitä millaisissa olosuhteissa Silmänkääntövankilan aina hauskat päivitykset syntyvät! Kiva kun luitte! Ensi kerralla kynttilänhoitovinkkejä!

16.12.05

Askel askel hyppy

Olemmepas me integroituneet piireihin. Sen sai eilen huomata, kun sovin lounastapaamisen Elohopean ja Cordelian kanssa. Saavuimme Assarille, jonne vain hetkeä ennen meitä olivat ehtineet Marimba ja Ulalla. Liityimme seuraan, ja syötyämme siirryimme kahville Myssyyn, jonne saapuivat pyöreän pöytämme rentoutuneeseen tunnelmaan myös työn ikeestä riutunut Joni ja lopuksi vielä Siilimys kassillinen lastenkirjoja mukanaan. Meistä ei olo parane.

Tänään tunnelma oli eilisestä seestynyt, mikäli mahdollista. Viimeisenä perjantaina ennen joulutakoa yliopisto oli hiljainen, Assarilla oli väljää ja Myssykin kävi enää puolella teholla. Vietin lounashetken Matruusin kanssa ja lopuksi emuloimme kunnon opiskelijoita noutamalla seminaarikirjaston valikoimista tänään jaettavia joululainoja. Reppumme täyttyivät postmodernin ja intertekstuaalisuuden teorioista.

Nyt tuntuu kuin olisin saavuttanut määränpään tietämättä millaisen.

13.12.05

Ruotsalaisen jazz-muusikon henkitorveen poikittain juuttunut suklaakonvehti arvioi blogiskenen kuulumisia

No heh heh, en sentään tosissani aio lähteä tälle linjalle.

Jos minulle olisi joku vuosia sitten kertonut, että noin kolmikymppisenä viettäisin kahden suht samanikäisen ystäväni kanssa joulukuisen maanantain iltaa Citymarketin leluosastolla tökkien Furbya mahaan ja nauraen aina kun sen ilme muuttuu surulliseksi kun yksi meistä vastaa selkeästi ja äänekkäästi lausuen "NO!" sen "You happy see me?" -kysymyksiin, olisin uskonut joka sanan. Ostosparatiiseissa on kummallista ja aina hauskaa etenkin jos on sopivasti väsähtänyt jo valmiiksi. Hysteria leviää kuin rasva tapettiin. Ostin Länsikeskuksen Hong Kongista valokuva-albumin, jonka kannessa on oudohkoja kuvia lehmistä, ja kun sanon "oudohkoja", tarkoitan sanaa "outo" monikkomuodossa, jonka keskelle on lisätty määritystä lieventävä kirjainyhdistelmä "hko".

Minulla on nyt rahaa tuhlattavaksi. Portin novellikilpailussa toistin viimekertaisen menestykseni (vuonna 2004 en ehtinyt ahdistukseltani ottaa osaa kilpailuun) ja saavutin kunniamaininnan ja rahaa. Totta puhuen olin odottanut tekstiltäni parempaakin sijoittumista, mutta ehkä se vain ei ollut tarpeeksi scifi. Eihän minulla ole hajuakaan mitä scifi on. Joka tapauksessa päätin heti tämän kuullessani, että kun nyt olen rikas, suoritan elämäni ensimmäisen dvd-hankinnan. Minkäkö? Minkä muunkaan kuin Twin Peaksin ykköskauden; minunlaiseni ihminen ei tarvitse muuta. Ei haittaisi vaikka se jäisi myös viimeiseksi dvd-hankinnakseni, ellen sitten joskus ilmestyvää kakkoskautta myös hankkisi. Paitsi että kuten niin monet muut, ei tämäkään suunnitelmani toteutunut. Eilinen shoppauskierre pakotti minut leffakaupan alelaarin ääreen ja mukaan tarttui kolmella eurolla Peter Jacksonin Forgotten Silver, joka on kiinnostanut siitä asti kun siitä ensi kerran kuulin joskus vuonna kirveenvartta, päivää. Peaks-boksi saa silti olla henkinen dvd-avaukseni, koska keksin sen aiemmin vaikken olekaan vielä ehtinyt ostaa kun eivät Stokkalta myyneet vaikka kinusin. No jos huomenna.

Maallisen omaisuuteni hurmaamana ostin myös musiikkia; CMX:n toissavuotinen kovasti kehuttu Aion löytyi käytettynä melko halvalla. Musiikki oli hyvää, kuten olin kuvitellutkin, mutta tämä levy todisti sen mitä pelkäsinkin. Vaikka yhtye ylittäisi itsensä ja kaikki muutkin ylitettävissä olevat studiossa, en koskaan opi sietämään Yrjänän pseudofilosofisia "mä teen vähän runoutta" -tekstejä. Hirveää tuubaa. Tämä on toinen CMX-levy jonka omistan, ja sai jäädä viimeiseksi.

Anteeksi että postauksen sävy muuttui hiljalleen katkerammaksi.

Sunnuntaina sain puhelimitse ikäviä uutisia ja yritän kätkeä niiden aiheuttamaa oloa tähän.

12.12.05

Tähän päättyy paljon hyvää

[Hitaassa räjähdyksessä olisi nyt Stephen Kingiä ruodittavana. Täällä taas ei senkään vertaa.]

Jätin oppiaineemme toimistossa sijaitsevaan professorin etunimellä otsikoituun laatikkoon kaksi esseetä, joiden tekemisestä sovin huhtikuussa. Ehkä lukijoissani on niitä, jotka ymmärtävät että joskus aika vain venyy, katkeaa, katoaa. Eikä mikään valmistu. Mutta eräs aikakausi on joka tapauksessa päättynyt; tämä oli aineopintojeni viimeinen suoritus. Nyt ovat jäljellä enää syventävät, jotka huipentuvat, niin, siihen. Gr. Grr. Grrr-ad.

Uh.

9.12.05

Miten minulle sitten lopulta kävi,
eli "Sometimes things go very well, sometimes they go straight to Hell"

[Älkää tätä lukeko. Lukekaa mielummin TUOTETTA. Eilinen kuvaus kaupassakäynnistä on hyvä esimerkki siitä, miksi.]

Kun olin yhdeksän vuotta lähetellyt käsikirjoituksia eri kustantamoille ja saanut moninaisiin eri syihin vetoavia hylkäyskirjeitä niin paljon, että niillä olisi melkein tapetoinut yksiöni yhden seinän, tuntui hullulta pidellä lopulta painosta saapunutta kirjaa käsissään, kovat kannet, niissä oma nimi. En vielä silloin kiinnittänyt huomiota siihen, että painotuoreen teoksen kansikuva oli kaikin tavoin epäonnistunut olemalla ei niinkään huono kuin täydellisen mielenkiinnoton. Tuntui että katse hakeutui syrjään siitä vain löytääkseen jostain visuaalisia virikkeitä.

Vaan eihän sillä saanut olla merkitystä, minä sanoin itselleni. Tärkeintä on tekstisisältö. Mutta niin paljon kuin sydänvertani olinkin romaanini teemoihin, henkilöihin ja aatemaailmaan tiristänyt, olin puolen vuoden aikana sen julkaisusta antanut kuitenkin vain yhden haastattelun, senkin synnyinkuntani paikallislehteen. Toimittaja oli vanha luokkatoverini. Minua ei ollut käsitelty tv:n kirjallisuusohjelmissa eikä nimitetty ehdokkaaksi ainoankaan kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

En minä julkisuuden perässä tietenkään juossut. Halusin päästä esiin vakavasti otettavana kirjailijana, ja juorulehtien haastattelut olisivat olleet vain tavoitteeni tiellä. Silti eniten kirpaisi parin suurimman päivälehden valju kritiikki pitkään työstämästäni esikoisesta. Ellei "ihan kiva" olisi kirja-arvioissa niin pahasti pannassa oleva sanapari, olisi kumpikin lehti varmasti käyttänyt mielellään sitä, sillä juuri se tuntui olevan kummankin arvion asiasisältö. Toisaalta, toisin kuin suurin osa muista maan sanomalehdistä, nämä kaksi olivat sentään noteeranneet kirjani. Kirjastossa sitä oli aina paikalla, alusta asti. Kansi ei houkutellut lainaamaan, nimeni ei ollut tuttu, ja kustannustoimittajani laatima takakansiteksti oli vähintäänkin sekava ja antoi joka tapauksessa teoksesta täysin väärän kuvan.

Puoli vuotta oli se aika, jonka jälkeen näin kirjaani Akateemisen kirjakaupan alekorissa. "Tästä luettavaa eurolla!" koriin kiinnitetty lappu kertoi. Kirjat olivat sekalaista seurakuntaa; horoskooppioppaita, harrastaja-antologioita, vanhentuneita poliittisia henkilökuvia, jokaista yksittäistä teosta yksi kappale. Paitsi minun esikoisromaaniani kolme. Olin huomannut ne tullessani selailemaan kaunokirjallisuusosaston uutuuksia, enkä tietenkään voinut estää pientä pistosta tuntumasta sisälläni. Romaaniuutuuksissa oli minua nuorempien ja jo nyt tunnetumpien tekijöiden esikoisia. He olivat ehdolla Runebergiin, Kalevi Jänttiin, yksi jopa Finlandiaan. "Odotettu esikoisteos", mainittiin yhden kanteen liimatussa tarrassa. Näitä ei löytyisi vielä vuoden päästäkään alekorista, niin minä päättelin, ja olisin ostanut omanikin sieltä pois, ellei hyllyssäni olisi edelleen lojunut kahdeksaa kappaletta kustantajan tarjoamia tekijänkappaleita. Eihän kirja paksu ollut, mutta turhalta niitä tuntui itse varastoida. En enää keksinyt ketään jolle olisin sen lahjoittanut. Kukaan aiemmistakaan ei ollut sanottavasti kommentoinut.

Olin lähdössä pois kaupasta, kun huomasin nuoren pariskunnan pysähtyvän alekorille. He olivat selvästi kirjallisuusihmisiä: naisella oli pyöreät silmälasit ja pitkät, suorat, mustat hiukset. Miehellä oli pieni letitetty parta ja päässään suuri vakosamettinen baskeri. He selailivat kirjoja hetken ja mies nosti minun romaanini esiin kaiken sitä peittäneen kaaoksen joukosta.

"Jumaliste!" mies ähkäisi selvästi innostuneena. "Just tämä. Just mitä tulin hakemaan!"

Nainenkin hymyili, ja minä muistin yhtäkkiä miltä tuntui olla onnellinen saavutuksestaan. Sellaisetkin asiat pääsevät toisinaan unohtumaan, ja otin jo askeleen kohti pariskuntaa tarkoituksenani esittäytyä heille, näin jo päässäni kuvan, jossa istun heidän kanssaan kahvilla ja uppoudumme pitkään ja syvälliseen keskusteluun juuri niistä teemoista, joita romaaninikin käsittelee.

"Tää sopii sen pöydän jalan alle ihan tasan", mies jatkoi.

"Ja maksaakin vaan euron", nainen sanoi. "Hyvä tuuri."

He veivät kirjani kassalle, maksoivat ja poistuivat. Ulkona satoi räntää, syystalvinen viima kävi mereltä ja oli alkanut hämärtää. Menin Vanhaan Porttiin kaljalle.

7.12.05

Nuku'aloha

Sen ihmeemmin hidastamatta elintoimintojamme selvisimme jälleen yhdestä lipunliehutusjuhlasta. Olin edellispäivänä saanut ehdotuksen järjestää vastaanotto luonani, ja mikäs sen osuvampaa olisi: itsaripäivä itsariyksiössä. Mäsäytimme olutta ja tiirailimme linnavieraiden hihojen alta pilkistäviä allipaasikiviä.

Ja nyt. Mitä onkaan tämän merkittävän tapahtuman jälkeen Suomestamme jäljellä? Mitä, paitsi irvikuvia. Antakaa historialle kasvot ja ne alkavat houria teille sotavuosista. Säästäkää meidät vuodatuksilta, viimeinkin.

Säästäkää.

Ja lippunauhan laiskassa varjossa voi näppäillä mandoliinia kuin olisi kuumin kesä.

4.12.05

Horror vacui

Kävin kotipitäjässäni tänä viikonloppuna, siellä nirkoisessa maalaiskunnassa josta nimeltä mainitsematta säännönmukaisesti kirjoitan. Lauantai-iltapäivän kahvit oli juotu ja sauna jo räiskyen lämpeni, kun lähdin käymään kävellen kaupassa. Askeltaessani pikkupakkasessa sitä samaa tietä, jonka olin kävellyt kaksitoista vuotta lähes joka arkiaamu, koin kumman tunteen. Taivas oli tumman musteen värinen, siellä täällä savupiipuista nousi pystysuoria viiruja taivaalle. Jalan alla narskui ohut jäinen lumi. Katuvalot eivät leikanneet ilmaan jälkiä, oli hiljaista kuin öisin, puolen kilometrin päässä kulkevalta pikatieltä kuului harvakseltaan autoja. Tunsin käveleväni lavasteissa. Joku oli tomuisesta kellarista kaivanut esiin sen saman taustakankaan, jonka edessä olin kulkenut lapsesta nuorukaiseksi.

Sydän löi kaksi kertaa tyhjää ja happi katosi ympäriltä. Minä putosin kuin kivi niihin vuosiin, jotka vietin tuolla samalla paikkakunnalla enimmäkseen olematta olemassa; lukion päätyttyä toukokuussa 1995 alkoi yli kolme vuotta kestänyt kausi elämässäni, joka hitaasti valoi minut nykyiseen muottiini. Kaverit muuttivat muualle, kuka opiskelun, kuka työn, kuka armeijan perässä. Minä jäin kotiin, sain työpaikan kirjastolta, iltaisin kirjoitin huoneessani tarinoita. Muistan noista vuosista erityisesti vierestäkatsomisen tunteen. Katselin kun maailma kulki, ja olin itse pysähdyksissä. Kirjoittelin uniani ylös, ensin varovasti, sitten järjettömästi. Näin öisin kaikki ne ihmiset, jotka olivat lähteneet ympäriltä pois, ja unissa kävin kaikissa niissä paikoissa jotka saatoin päivisin vain kuvitella.

En ollut hirveän paljon olemassa. Sähköpostitse pidin yhteyttä satunnaisesti pariin muualla asuvaan ystävääni. Minulla oli auto, muttei paikkaa minne ajaa sillä. Kännyköitä käyttivät tuolloin vain jupit. Hiljalleen vajosin pääni sisälle. Yksinäisyys ei sinällään ollut paha asia, en kärsinyt siitä. Se tuntui luonnolliselta ja jotenkin kohtalonomaiseltakin. En kaivannut muuta. Kun sitten heräsin, ja vastentahtoisesti siirryin keskelle joukkoa toinen toistaan hienompia ihmisiä, minun oli ensin voitettava itseni. Oli astuttava ulos kuoresta, mikä tapahtuu hitaasti, vuosia kestävä askel, ei aina tunnu vieläkään päättyneen. On edelleen liian helppo sulkea kuori.

Minä tunsin tuon saman yksinäisyyden eilen. Muistin millaista oli silloin, kun oli vain minä ja kaikki päänsisäiset maailmani, eikä koskaan käynyt edes mielessä muu, en ajatellut mitä jossain toisaalla sillä hetkellä tapahtui. Oli niin pienestä kiinni etten ole vieläkin siellä. Höyhen kämmenellä, kun siihen tarttuu tuuli, ei koskaan tiedä minne se laskeutuu.

2.12.05

30.11.05

Behold, or not

Joskus tämän syksyn aikana tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun opin lukemaan. Tuollaisia asioita on kumma huomata; neljännesvuosisata sanoja takana. Olin liian nuori - vielä kolmevuotias mutta käytännössä jo hyvin lähellä neljättä syntymäpäivää - muistaakseni miltä on tuntunut se, kun hahmottomat symbolit ovat ensi kerran alkaneet muodostaa ryhmiä, sanoja, lauseita, lopulta merkityksiä. Sen on täytynyt olla hieno hetki. Kaikkialta ympäriltä on yhtäkkiä paljastunut asioita joiden olemassaolosta ei ole tiennyt mitään. Pystyvätkö jotkut vanhempana lukemaan oppineet muistamaan sen hetken? Onko olemassa mitään "hetkeä"?

Vanhemmilleni olen kovasti kiitollinen siitä, että kannustivat ylienergisen naskalin kirjojen pariin, eivätkä totelleet tuolloin vallalla ollutta näkemystä, jonka mukaan lukemaan sai oppia vasta koulun penkillä. 70- ja 80-lukujen vaihteen pedagogiset käsitykset tuntuvat nyt jälkeenpäin ajatellen jotenkin itäsaksalaisilta. Niissä on kaikki pielessä. Neuvolasta jaeltiin vanhemmille ohjeita siitä, miten estää lapsen kiinnostuminen lukemisesta ennen kouluikää. Vanhemmiltani kyseltiin miten he uskalsivat antaa minun lukea niin nuorena; kyselijät olivat itse epätietoisia siitä, antaisivatko omien lastensa lukea.

Lukion kakkosluokalla ollessamme paljastui vahingossa, että paikallinen aluesairaala oli tehnyt ikäluokkamme vastasyntyneillä kokeita kertomatta niistä lasten vanhemmille. Noin kymmenen, minä mukana, meidän 30 hengen luokastamme oli saanut kahden päivän ikäisenä "kokeelliseksi" luokitellun rokotteen sairauteen, joka oli Suomesta tuolloin jo muutenkin kadonnut. Jos eläisimme Amerikassa, olisimme voineet nostaa oikeusjutun, nyt siitä kuohuttiin pikkupaikkakunnalla vähän aikaa, sitten asia unohtui. Olisi pitänyt painaa silloin muistiin rokotteen saaneiden nimet ja tarkkailla heidän elämänkaartaan. Voi tosin olla että joku on koko tämän ajan tehnyt sitä minun puolestani.

Ei tämä tietenkään lukemiseen liittynyt, mutta pulpahti pinnalle kun aloin muistella.

29.11.05

Ugus: Get Ready For Hot Summer Beach Party



Taiteen ja roskan välinen ero on kissanviiksen levyinen, ja jos se kissakin puuttuu, pääsevät hiiret pöydälle. Kaikki muistavat, ja kaikki on tässä tapauksessa suhteellinen käsite, hauskan uran humanistipoppibändistä hölkkämetallisteiksi tehneen Kissansilmä-yhtyeen, jonka vokalisti Ugus on toisinaan innostunut viihdyttämään soolotuotannollaan tahattoman komiikan ystäviä. Ei riittänyt, että Kerrang! valitsi hänen soolodebyyttinsä A Nighmare, basically vuoden 2004 onnettomimmaksi yritelmäksi, hänen oli vuotta myöhemmin palattava näyttämölle, ja tuota kakkoskiekkoa Super-voyeurs in the shadows of compressed nightstructure myytiin varsin vähän varmasti vain sen vuoksi, ettei suuri yleisö ole valmis ottamaan tämänkaltaista taidetta vastaan. Tai jotain. Edes Turun Marina Palacen katolta juhannuksena heitetty mainostamaton soolokeikka ei saanut lämpiämään kuin naapuritalojen asukkaiden hermot. Nyt Ugus kuitenkin iskee kuin miljoona (give or take) volttia vasten musiikkimaailman kaavoihinsa asettuneita odotuksia ja lupauksia. Koska miehen taidemetalliura ei lähtenyt käyntiin, hän vaihtoi tyyliä ja julkaisee nyt vuoden pimeintä aikaa valaisemaan häpeämättömän hikisen bilediscosinglen Get Ready For Hot Summer Beach Party. Näin suvereenia musiikkityylin vaihdosta ei ole nähty sitten Neil Youngin 80-luvun alun albumien! Tämän kappaleen biitit kaikuvat Ibizalla tanssihallien seinistä vielä pitkään ensi vuoden puolella! Musiikkivideossa on vähäpukeisia naisia!

Bonuksena tältä Herra K:n (alias Nuutisen emäntä) kuvaamalla poseerauksella kansikuvitetulta singleltä löytyvät nimikappaleen trance- ja house-versiot, sekä porkkanana myös hevifaneille kasakkakompilla ja kolmen minuutin kitarasoololla varustettu Blaze Baileyn vokalisoima (Bruce Dickinson olisi maksanut liikaa) Maiden-mix. Lehdistötilaisuudessa silmiinpistävän kalpea ja kasvolihaksiltaan kumman nykivä Ugus myönsi, että jos jokin kappaleen listamenestystä uhkaa, on se julkaisuajankohta. "Yritin kuitenkin parhaani", hän lopetti puheenvuoronsa ja huoneellinen toimittajia räjähti nauruun. Levy-yhtiön edustaja saattoi artistin ulos huoneesta ja Get Ready For Hot Summer Beach Partyn hillitön video alkoi pyöriä takaseinän jättimäisellä screenillä. Ellei tämä kappale soi pikkujouluissanne tänä vuonna, teillä ei ole ollut pikkujouluja.

28.11.05

Karahda

Otin aamulla nivelkitkaa seinänpielestä kun kello kuutta vaille kuusi pirstoin näkymäni auki kummasta unesta ja se näkymä oli pelkkää tyynyä, jonka kuvassa Karvinen makaa suklaarasiassa. Hätkähtää ei kai voinut enempää, ja pelkäsin kankaankuvatuksen yrittävän murhata minua mitä säälittävimmällä tavalla kuolla: tyynyliinaansa kiedottu onneton havaittiin opiskelija-asunnossaan iltapäivällä Turun aikaa melko kuolleena.

Mutta se uni! Olen siitä päätellen seilaamassa poliittiseen tunne-elämään, ja kaikki alkoi kohtalaisen viattomasti: keskustelin Sauli Niinistön kanssa politiikasta, setämäisesti kaarrellen hän tiedusti ikääni, "jokos olet kirjoittanut?" Tuhahdin tehneeni sen jo vuosia sitten, tarkemmin kymmenen ja puoli, olen ääni-iässä. Kuitenkin kahvinkeiton häkeltyessä alati hitaammaksi taustatylsyydeksi me onnistuimme keskustelemaan politiikasta kuin kaksi tervehenkistä. Aina siihen asti, kun Tarja Halonen ja Timo Soini ampaisivat paikalle kahtena rambona ei liikaa itseään pienemmät konekiväärit ojossa ja sarjatulta syösten, kohteenaan jokin minulle ja Saulille hahmottumaton. Liukenin tilanteesta heisimatona, uskalsin kohottaa latvustani vasta metsikön puolella, kivensirut ja puunpalat lensivät ilmassa aikansa kun tuhokaksikko teki työtä ja lopulta vain katosi. Hiljaisuus oli paha enne. Pommit alkoivat putoilla, vihelsi, maa tärähteli, korvat lukossa pauhustakin tiesin: Heidi Hautalan terveiset taivaalta. Metsä meni siruiksi. Maa kuoppaantui. Kyyhötin kiven varjossa ja etsin pelastusta pään sisältä: savunkajossakin mietin miten näin uskomattomasta tapahtumasarjasta olisi pakko kirjoittaa Silmänkääntövankilaan heti kun tietokoneen ääreen pääsisin, eikä edes käynyt mielessä että jos.

Lopulta koitti viimeinen pommi. Kohottauduin, vieressäni portaat tarjosivat tietä syvään pimeään kuiluun keveinä ollakseen jykevät ja kiviset. Äskeisen jälkeiseksi kova hiljaisuus takertui vielä raskaina roikkuviin savuverhoihin. Kuuntelin nousevia askelia, enkä halunnut liikkua, ajattelin näppäimistöä ja näyttöä, "Mutta yksi ehdokas oli vielä kohtaamatta", kirjoitin, pidemmälle en päässyt. Matti Vanhanen nousi näkyviin. Hän katsoi halveksien, nenänvartensa on päänmitan korkeammalla kuin päälakeni, se on helppoa. Vanhanen tuhahti, jatkoi kävelyään ohitseni ja minä jäin metsän tuhottuun hämärään pohtien missä olisi lähin nettikone.

26.11.05

Olet linssi jonka läpi nähdä, olet ihmeellinen, olet olemassa

No niin, askel jää taas merkityksentäyttäminä jälkinä lumeen myös Turussa. Onhan valkoisuus kaunista, se tekee ihmisestä lapsen tai eläimen, joka pimeydeltä etsii turvaa lämmöstä ja hämärästä valosta. Kun on lunta, tekee mieli glögiä, sohvaa, paksua vilttiä, ehkä takkatulta ja jotakuta mahdollisesti viereen siihen sohvalle tai ainakin hyvää kirjaa.

Kyllähän pieni ihminen on kuitenkin vain yksi olento pilvien kymmentonnisen painon alla, joka tulee lumena maahan. Mutta se tulee sydäntätykäyttävinä hiutaleina, yksilöinä. Jokin niinkin pieni.

Mietin viikon ajan miksi olen olemassa. Perjantaina istuin iltaa ystävien seurassa ja muistin taas.

Siirrytäänpä asiasta seuraavaan. Viikon taidelinkki on Storm Thorgerson. Mies, joka on pian neljäkymmentä vuotta tehnyt työtä paremman levynkansitaiteen puolesta. Hänen työnsä ovat hätkähdyttävän oivaltavia ja tekninen toteutus hakee vertaistaan eikä löydä. Sitäpaitsi nuo nettisivutkin ovat hienot.

Taiteesta sykähtyneenä lisäsin omiakin sarjakuviani taas pitkästä aikaa verkkoon muutaman. Linkin arvoisia ne nyt eivät sentään ole. Marimban tämänpäiväisestä kyllä tuli tuttu tunne. En ole voinut heittää pois turhimpiakaan luentomuistiinpanoja neljän ja puolen yliopistovuoden ajalta, koska ne ovat kaikki täynnä mitä hienoimpia piiroksia. Niitä tulisi ikävä.

Miksi valittaa siitä, ettei oikeastaan enää koskaan tee mitään merkityksellistä kuin voi vaihtoehtoisesti kuitenkin vain olla olemassa?

*

"Mun ei tarvi olla erikoinen
Mun ei tarvitse olla erilainen
Silti aamuni ovat arvokkaita"

(Limonadi Elohopea / Liekkimaja)

"Köyhänäkin aion nauttia,
onneksi on sentään vara lotota"

(Limonadi Elohopea / Tupakkapäivä)


24.11.05

Vaaleista tummin

Sieltä täältä on nyt löytynyt linkkejä Hesarin vaalikoneeseen, joka kertoo takuulla erehtymättä ketä kuuliaisen kansalaisen tulisi käydä joskus ensi vuoden alussa äänestämässä. En nyt erikseen puutu muutamiin typerästi muotoiltuihin tai puutteellisiin kysymyksiin tuossa koneessa, koska ainakin Jani ne jo ansiokkaasti huomioi. Sen sijaan listaan tähän kaikkien iloksi omat vaalikoneen tarjoamat tulokseni:

1. Halonen Tarja, SDP 267
2. Niinistö Sauli, Kokoomus 194
3. Hautala Heidi, Vihreät 190
4. Soini Timo, Perussuomalaiset 186
5. Vanhanen Matti, Keskusta 185
6. Lax Henrik, RKP 172
7. Kallis Bjarne, Kristillisdemokraatit 54

Erittäin tasaisesta joukosta siis erottuu vain kaksi. Halonen edukseen, Kallis ei-niin-edukseen. Muiden piste-erot ovat niin pieniä että heidän voi nähdä saavuttaneen tasatuloksen, enkä tiedä kertooko tämä minun näkemyksistäni vai poliitikkojen. Vaan onhan se hyvä, että Halonen osui listalleni ykköseksi. Nyt ei tarvitse mennä äänestämään, sillä tämän kansan syvimmät rivit kyllä nostavat Tarjan takaisin pallilleen ilman minun panostanikin. Ihan todella, miksi nuo muut edes vaivautuvat? Näistäkin vaaleista aiheutuvat kulut voisi laittaa johonkin hyödylliseen, kuten terveydenhoitoon tai yliopistojen ahnaaseen rahaaimevään kitaan. Kun kaikki tietävät tuloksen kuitenkin jo etukäteen, on ilmassa alkavan farssin tuntua.

Minä ja äänestäminen emme ole koskaan oikein tulleet juttuun. Äänestin viimeksi kymmenisen vuotta sitten niissä eduskuntavaaleissa, joissa sain ikäni puolesta ensi kerran äänestää. Olin nuoruuden intoa täynnä. Minulle oli sanottu että äänestämällä voi vaikuttaa. Niinpä valitsin ehdokkaan, raapustin numeron lappuun, jäin odottamaan tuloksia. Hän ei päässyt sisään. Jäin miettimään miten tämä pitäisi nähdä vaikuttamisena. Ei ollut mitään merkitystä sillä että olin käynyt raapustamassa silloisen piskuisen asuinkuntani pääkirjastossa lappuun numeron 11. Silmäni avautuivat näkemään demokratian ongelmia, joista suurimpiin kuuluu se, ettei oikeasti ole demokratiaa. Ei täällä kellään mitään valtaa ole. Ja sehän on tietenkin pelkästään hyvä asia; sillä toinen suuri ongelma on se, että jos meillä todella olisi demokratia, me olisimme kusessa. En tiedä ketkä villit idealistit ovat aikoinaan keksineet demokratian (no joo joo, kreikkalaisten niskaan tämä yleensä työnnetään), mutta he ovat olleet harhainen joukko. Surullinen fakta on se, että mitä tulee politiikkaan, päätöksiin ja johtamiseen, enemmistö kansasta on täysin pihalla. En haluaisi käyttää sanaa "tyhmä", mutta joudun kiertelemään sen välttääkseni. Kansan enemmistön päätösten mukainen yhteiskunta ajautuisi peruuttamattomaan jumiin varmasti alle vuorokaudessa.

Kuitenkin kansa yritetään saada äänestämään sillä, että heille kerrotaan tällä suorituksella olevan päätösvaltaa. Mutta mitä valtaa on siinä, että kerran vuodessa annetaan ääni ja sitten taas muut tekevät mitä tykkäävät? Ei se ole valtaa. Ymmärrän kuitenkin tapahtuman merkityksen, jota kuvaa parhaiten tämä lainaus Shea & Wilsonin loisteliaasta romaanista Illuminatus!: "If voting could change the system, it would be against the law". Kun kansalle annetaan vaalit, kansa uskoo kaiken olevan hyvin.

23.11.05

Kaksi vuotta kaikkea kivaa

Tänään saa raapustaa seinään ruksin. Tulee kuluneeksi täsmälleen kaksi vuotta siitä, kun langetin itselleni ajatusrikoksista silmänkääntövankeuden. Lomille en ole päässyt, ja vapautuksenkin mahdollistaa vain hyvä käytös. Sinitaivasta ei siis ole näköpiirissä, mutta onneksi täällä käy säännöllisesti mukavia vierailijoita. Meneehän tämä.

Minulla on tietynlainen fiksaatio merkkipäiviin. Pidän ajatuksesta, että maailma näyttää samalta kuin sinä aiempana hetkenä, jona on jotakin merkittävää tapahtunut. Kehäähän täällä kierretään, ja aiemmat olosuhteet palaavat lopulta takaisin aina. Suuremmassakin mittakaavassa.

Kaksi vuotta tekee 6.9% tähänastisesta elämästäni.

Terkkis, Kesätoimittaja, Kissansilmä-yhtye, St. Tomas Mesmerizé, validaatti, Neuroshopper, Ronnie Anderson, Aloysius Senjanen, vaatekomeroon kätketty muumio, Edward Malachias Adlercreutz, Turistimatkat OY, vanha kuivahtanut taistelija, prinssi Leijonaharja, Kapteeni Tornado, Gösmalian Hallitus, Kikkilä, Lahja-Amalia, Höpö-Pena, Nuutisen vanha emäntä (koko perheen puolesta), Ugus ja kaikki muut vankilassa vilisevät tyypit kiittävät lukijoitaan. Mennään joskus vaikka kahville.

21.11.05

Hell-sningar från Vänö
eli "Kikkihiiret merihädässä"

Olen jälleen ollut ottamassa tuntumaa maamme kauniiseen saaristoon. Ne jotka ovat tätä hitaasti kehittyvää virtuaalimytologiaani seuranneet, tuntevat Nuutisen perheen. He kokoontuivat jälleen, tällä kertaa med kompisar: kolmikon mukaan lähtivät Unelmien lomittaja (hän tienaa) ja Sossupossu (hän tuhlaa). Kohteemme oli Vänö, toistaiseksi kauimpana mantereesta sijainnut määränpäämme, ja koska merihenki tulvi suolana keuhkoihin jo puolivälissä matkaa, uudelleennimesimme joukkiommekin samanmielisesti. Miehistömme muodostivat kapteeni, perämies, matruusi, tähystäjä ja tietenkin jokaiseen laivamatkaan kuuluva jänis.

Jo etukäteisenä ajatuksena marraskuisen viikonlopun viettäminen merellä peninkulmien päässä juuri mistään kutkutti, eikä aikamme saaressa pettänyt. Otimme tuntumaa asioihin, liukastelimme vuoroin räntäsateen kastelemilla ja yhtä vuoroin auringon kuivaamilla kallioilla, suoritimme kulttuuritutustumista ja paistoimme kirpeänkirkkaana pakkasaamuna lättyjä, joista suuren osan hotki mökki-isäntämme koira. Elintarvikkeita hamstrattiin taas siinä määrin, että niitä kannettiin vielä kokonainen kassillinen takaisinkin, ei nestemäisiä tosin sentään. Onneksi matruusi otti mukaansa iBookin, johon lennossa kirjoitimme viikonlopusta lokikirjaa. Sitä ei nähdä täällä, eikä ehkä nähdä enää koskaan sitä pääkalloakaan, jonka kapteeni kokoelmiensa jatkoksi löysi, kuka tietää mihin hän niitä käyttää. Me edustimme tilastollista otantaa 70-luvun jälkipuoliskolta metodilla yksi per vuosi. Sen huomaaminen oli hieno hetki. Sitä tajusi tyhjentävästi sen, että me emme enää tästä aikuistu. Jos sen olisi joskus ollut määrä tapahtua, se olisi vuosia sitten jo tapahtunut, emmekä olisi koskaan päätyneet esimerkiksi juuri Vänöön.

Allekirjoittanut, tällä retkellä tähystäjän vastuullisen toimen osalleen saanut, keskusteli juuri tästä lauantaiyönä. On niin kovin helpottavaa olla tuntematta ikäkriisiä. Unelmien lomittaja nappasi minut syliinsä ja poski vasten otsaa kuuntelimme ptkään saaristomeren hiljaisuutta, jota vain saunan ja pimeän uimarannan väliä kulkevan jäniksen äännähtely leikkasi.

Vapautta on olla vaatimatta ja sitä on myös jättää vastaamatta vaatimuksiin.

17.11.05

Oikeutettu

Viime sunnuntain Turun sanomissa runoilija Ville Sutinen arvosteli Jarkko Laineen tuoreen runoteoksen Jumala saalistaa öisin. Pitkähkö arvostelu oli melkoisen myötähävettävää luettavaa, siinä määrin räikeästi siitä paistoi läpi halu päästä kurmottamaan pitkän uran luonutta kirjailijaa nuoren ja innokkaan tulokkaan kaikella arvovallalla. Valitettavasti tämänkaltainen lähtökohta on lehdessä julkaistavalla kirjallisuuskritiikille huono. Sutinen ei onnistunut sanomaan juuri mitään konkreettista itse teoksesta, ja viimeistään isällisesti Laineelle tarjotut runonkirjoitusohjeet saivat irvistämään; kävi mielessä oliko kukaan Turun sanomissa vaivautunut lukemaan arvostelua ennen sen painamista.

Tänään Laine oli vastannut, ja vaikka hän Kokoomuksen näkyvänä edustajana ja katkerissa kirjailijaliitto-taisteluissa onkin viime vuosina niittänyt melko kyseenalaista mainetta, on todettava, että luin hänen vastineensa hykerrellen. Se oli hyvä ja oikeutettu kommentti Sutiselle, joka kenties ihan tosissaan yritti osoittaa ettei uusi runoilijasukupolvi kumarra kuvia, mutta jonka rahkeet eivät yksinkertaisesti riittäneet siihen. Laineen vastine on rauhallisessa toteavuudessaan mainio ja täysin oikeutettu. Tyhjää jauhavalla uhoamisella Sutinen onnistui nolaamaan Laineen sijasta itsensä.

15.11.05

Päivä

Oikeastaan maanantai alkoi jo sunnuntain puolella. Olisin voinut mennä nukkumaan hyvissä ajoin tietäen täten herääväni aivan yhtä hyvissä ajoin ehtiäkseni ruotsintunnille. Sen sijaan valvoin puoli neljään tekemättä mitään. Ehkä roikuin netissä, ehkä tein jotain muuta. Mitään ei varsinaisesti tarttunut muistikerroksiin. Join kahvia. En laittanut kelloa soimaan. Kun aamulla heräsin, oli tunti alkamassa puoli kilometriä minusta itään viiden minuutin kuluttua. Olisin halunnut jatkaa unia, mutten enää nukahtanut. Nousin ylös, keitin puuroa. Huomasin että nukkumieni tuntien aikana oli alkanut sataa. Vettä tuli kaatamalla.

Syötyäni avasin tietokoneen. Tavallaan tarkoitukseni oli alkaa kirjoittaa esseetä, jota on pitänyt alkaa viimeisten kahden viikon ajan kirjoittaa joka päivä. Sen ohella olisin voinut myös alkaa kirjoittaa osuuttani ryhmätyöhön, jota kokoonnumme läpikäymään tiistaiaamupäivänä. En uskaltanut lukea muiden aiheesta viikonlopun aikana lähettämiä sähköposteja. En halunnut avata niitä.

Kolmisen tuntia myöhemmin tietokoneen ääressä lojuminen oli kipeyttänyt niskani ja selkäni. Tekstinkäsittelyohjelma oli auki, mutten ollut kirjoittanut siihen sanaakaan. Arkistostani löytynyt positiivinen sarjakuva kahden vuoden takaa ei auttanut asennoitumaan. Vesisade oli voimistunut, maailma oli harmaa. Lähes suoraan ikkunani takana kaksi hautausmaatyöntekijää kaivoi hautaa. Jäin katselemaan; he olivat pukeutuneet tummansinisiin sadetakkeihin.

Keitin kahvia, jonka huomasin käyvän vähiin. Päätin että on aika alkaa kirjoittaa esseetä. Päätän niin päivittäin nykyään. Laskin käteni tietokoneen näppäimistölle ja sydän alkoi lyödä kovemmin. Kylmä hiki kihosi otsalle. Minun oli noustava tuolilta, hengitin rajusti, kävelin yhden huoneen kokoisessa asunnossani edestakaisin. Sellaisina hetkinä se tuntuu tavallistakin pienemmältä. Avasin ikkunan hetkeksi. En halunnut lähteä ulos. Kävin parvekkeella, poltin tupakan, turhaan. Sisällä sukelsin taas verkkoon ja unohdin työt. Turruin, ehkä hymyilin.

Pian minun oli taas noustava ylös. En ollut syönyt, kello alkoi olla paljon. Ilman kulutustakin tulee nälkä, mutta minulla ei ollut ruokahalua. Laitoin levyn soimaan, harkitsematta päädyin jokseenkin ahdistavaan musiikkiin. Voimakkuuden säädin kovalle, istuin nurkassa lattialla, painoin pääni eteen, kosketin otsalla kylmää muovimattoa. Raskaat riffit ympäröivät minut, sen aikaa tuntui hyvältä. Kappaleissa laulettiin menetyksistä ja kivuista. Näin kuvia menneisyydestä. Kävin läpi muistoja. Kurotin hyllystä valokuva-albumin, en kyennyt avaamaan sitä, tunsin palan kurkussa, laitoin albumin takaisin.

Kuuntelin levyn loppuun, katselin näytönsäästäjän vaihtavan ruudulla kuvia. Otoksia viimeisten parin vuoden ajalta, omalla ja muiden kameroilla napsittuja, maisemia ja ystäviä ja paljon kissoja. Vanhoja kotitaloja. Kello oli iltapäivä. Olin ostanut jääkaappiin viikonloppuna paljon erilaisia kasviksia tarkoituksena valmistaa oikeaa ruokaa pitkästä aikaa. Kuten yleensä, ajatus tuntui ylivoimaiselta. Heitin spagettia kattilaan ja odotin. Avasin tv:n, levy oli loppunut, oli pakko saada ympärille ääntä. Jäin katsomaan Chicagon lääkäreitä. Syödessäni spagettia ohjelmassa suoritettiin aivoleikkausta. Tunsin oloni paremmaksi kuin koko päivänä.

Herra K soitti ja kutsui itsensä kylään, mikä palautti osittaisen yhteenkuuluvuuden tunteen muihin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen. Keitin hänellekin spagettia ja tarjosin viimeisen kahvikupillisen, itse join teetä. Lähdimme myöhäisillan luennolle, jossa oppiaineemme assistentti naureskeli sisääntuloamme. Ehkä hän ei olettanut meidänikäistemme opiskelijoiden enää käyvän luennoilla. En päässyt perille oliko luennoitsija todella huono vai loistava. Kello kahdeksan luentoi päättyi, palailin yksin kotiin, sateessa, koko päivän oli satanut. Kävin ostamassa halpasarjan pikakahvia, iltapäivällä loppunut oli maailmankaupan vastaavaa, mutta hintaluokassa johon ei ole enää tässä vaiheessa kuuta varaa. Kyllä, tiedän että on vasta kuun puoliväli.

Kotona tunsin itseni väsyneemmäksi kuin kertaakaan koko päivänä. Kaikkialla oli pimeää. En saanut asuntoon tarpeeksi valoa vaikka sytytin jokaisen lampun. Rakas ihminen soitti ja kysyi onko kaikki kunnossa, en jaksanut puhua, katkaisin puhelun. Ensimmäisen kerran elämässäni löin jollekin luurin korvaan. Hetkellisen asioiden kohtaamisen väistämisestä johtuvan helpotuksen jälkeen iski hirvittävän paha mieli. Soitin takaisin ja pyysin anteeksi, mutta keskustelu ei enää toiminut. Tein voileipiä, aina on nälkä. Katsoin tv:tä. Myöhemmin avasin tietokoneen. Suunnittelin lukevani viikonloppuna lähetetyt ryhmätyösähköpostit, en kyennyt siihen. Katsoin lisää tv:tä, mitä väliä koskaan on sillä mitä sieltä tulee. Keitin lisää kahvia. Olin jälleen alkanut siirtää huomista kauemmas valvomalla siihen asti kunnes putoan.

Vain yksi monista samanlaisista päivistä.

12.11.05

Äiti ei vaatinut minua kirjoittamaan tätä

Kirjoittamassani kirjassa / ohjaamassani näytelmässä / tuottamassani elokuvassa / kotistudiossa äänittämässäni rock-albumissa / veistämässäni julkisessa taideteoksessa otetaan kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Luomani teoksen avulla olen täten tiukasti kiinni ongelmissa, joita tavallisen kansalaisen jokapäivä on täynnä, ja joihin päättäjät eivät, tietenkään, ymmärrä puuttua. Minun teokseni saa ihmiset ajattelemaan, katsos. Minut on jo pitkään otettu taiteilijana vakavasti. Olin pienen piirin suosikki jo ennen tätä teostani; en niinkään ole koskaan kaipaillut suuren julkisuuden perään. Kun ei katso ihan eturivistä, näkee paremmin sen ahdingon missä suuret kansanmassat elävät ja kun on pikkuisen pienemmät ympyrät voi sanoa kärkevämmin kuin olisi ihan valokeilassa mahdollista. Ihmiset ovat niin itsekkäitä nykyisin. Sitä kun on itse joutunut elämään kaiken sen kurjuuden ympärillä, niin on tajunnut. Olisko toimittajalla muuten tarjota tulta? Kiitos. Niin, elämästä ei koskaan voi sanoa mitään tyhjentävästi. Se on niin hieno juttu siinä juuri se, sinähän ymmärrät, se ei ikään kuin koskaan valmistu. Tavallaan voisi sanoa että jokainen teokseni on osa suurempaa kokonaisuutta. Tällä hetkellä on muhimassa aika paljon ideoita seuraavia töitä ajatellen. Olen ajatellut sorrettuja. Kröhh. Ehkä tässä kohtaa on hyvä esittää kiitokset auttaneille. Kirjani / näytelmäni / elokuvani / albumini / tilataideteokseni ei olisi koskaan syntynyt ilman seuraavien tahojen jalomielistä rahallista tukea: IsoFirma, Nethaxx, CNC, Company ltd, BookDoods, Alamutkan putki ja radio, Sesto, BMG, HumanCloneCentral... (ääni feidaa sumuun)

Raha palaa siinä missä muukin paperi.

Se, että kulttuuriuutisten toimittaja ampui itsensä suorassa lähetyksessä ei montaa jaksanut kiinnostaa. Amerikkalainen talkshow-juontaja kiilasi lööppeihinkin edelle.

10.11.05

Yksinäiset unessa aina

Raskaita aaltoja. Nukun elämäni läpi.

Yksinäiset unessa aina kohtaavat. Totta kai ihminen odotti elämältään enemmän. Kuka ei odottanut? Voi kysyä nyt: olisiko ylpeä nuori, elämä edessä, jos näkisi itsensä. Jos olisi kauan sitten ja näkisi tähän? Mitä viisivuotias minä sanoisi, mitä viisitoistavuotias, mitä kaksikymmentäviisi? Marraskuisin on helpointa uskoa olevansa pettymys jokaiselle heistä.

Minua ei ole koskaan kuolema pelottanut, mutta elämä niin kauan kuin muistan. Lähes pakokauhuun asti se yleensä pelottaa.

Ei ole ollut sellaista ihmistä koskaan, joka olisi saanut kaiken valmiiksi.

Ei ainuttakaan valmista ajatusta. Inhoan jokaista tähän kirjoittamaani sanaa.

8.11.05

Korkein kohta

Pörröturkkiset jänikset loikkivat pitkin hiljalleen ylös viettävää niittyä kohti silmänsinistä taivaankantta ja hymyilevä aurinko sai niiden kimmeltävän valkoisen turkin hohtamaan oikeasta kulmasta katsottuna muitakin värejä. Ne loikkivat vanhan ja väsyneen tammen ohi, se heilutti oksiaan, lehdet kahahtelivat raukeina, tammi oli nähnyt samat kolme jänistä aiemminkin. Jänikset vilkaisivat tammea kuonoaan hyväksyvästi väräyttäen ja hyppelehtivät henkäyksenohkaista polkua edemmäs, ylemmäs kohti pieniä pumpulinpöyheitä pilviä, joita rentoutunut tuuli puhalteli taivaalla kohti pohjoista. Pilvet nukkuivat, käänsivät kylkeään, vierähtivät auringon edestä. Jänikset saapuivat polun päätepisteeseen kukkulan huipulle. Niityn korkeimmalla kohdalla kasvoi pensas, jonka lehdet näyttivät pisaroilta ja jonka kukkasissa oli kaikki sateenkaaren värit. Terälehdet vilkkuivat, jänikset asettuivat pensaan viereen kylki kyljessä istumaan. Ne katsoivat maisemaa alas laaksoon. Samanlaiset pitkät ja loivat turvallisenvihreät kukkulanrinteet laskeutuivat kaukaa sinihämyisen taivaanvalon keskeltä syvyyksiin, korkeimmalta virtaili purokin, joka luikerrellessaan ylhäältä alas kasvoi leveyttä ja sen ylempänä sininen väri oli alhaalla muuttunut valkoiseksi kuohuksi. Ääntä ei silti pisaralehtisen pensaan luo kuulunut, kuohut olivat kaukana. Kosteus leijui hiljaisina pisaroina jänisten ylle. Keskimmäinen kurotti kuonoaan ylös ja osui kuplaan, joka kimaltaen puhkesi. Alhaalla laaksossa kasvoi matalia havupuita ja pensaita, niiden välistä välkähteli veden pinta. Auringon hymyyn saattoi pitkäksi aikaa nukahtaa. Ajan kuluessa pensas heitti suojaavan varjon jänisten ylle.

7.11.05

Itsestä poistettuja esineitä tulee ikävä

Heh.

Te olette hyvä ja kaunis rouva, älkää antako minun häiritä olemassaoloanne teoillani. Pyytäkää minua tahtonne mukaan, ja minä kyllä toimin. Olen teille ikuisesti kiitollinen, painan tyynyn kasvoillenne jos vain pyydätte, en vaadi paljon. En mitään.

Näin minäkin viikonloppuna sen paljonpuhutun blogihurmoksen tuosta kansakuntamme kaapinpäälisen pölyhuiskaliitteestä. Se oli niin pitkä, etten jaksanut lukea puoliakaan mutta ehdin toki kiinnittää huomioni tähän blogitutkimuksesta nyysättyyn verkostoitumakuvioon. Ja kyllä! Jos katsoi kuvaa oikein tarkasti (mielellään suurennuslasilla) ja tihrusti vasemmanpuoleisen kuvion keskipisteestä lievästi yläoikealle, saattoi selvästi lukea sanan "Silmänkään[epäselväksijääväosuus]nkila". Enpä tosiaan odottanut näkeväni tätä yhdyssanalemmikkiäni koskaan Hesarissa. Ainakaan näin pienellä.

4.11.05

Äänen perusteella on mahdoton tietää, onko taivaalla hanhiparvi vai joukko epätietoisia turkulaisia

Kalenteriin katsomalla tosin muistaa, ettei tähän aikaan vuodesta enää ole hanhia näillä leveyksillä. Olen jälleen liiskaantunut arkielämän alatijyräävään oravanpyörään, se pyörähti opintotukipäivän puolelle ja minä marssin ostamaan suklaata, kirjoja, tupakkaa ja viinaa. Jälkimmäinen vain sen varalle, että loppukuusta tekee mieli juoda ja rahat ovat loppu, tietenkin, eivätkä naapurini varmasti enää pidä minusta elämänrytmini muodostuttua hämmentäväksi. Kaikki eivät ymmärrä aamuneljältä videolta katsottuja Lapinlahden lintujen sketsisarjoja, mutta enhän toki sitä kaikilta vaadikaan. Olen luetteloinut vuoden aikana näkemiäni unia kolmeen kategoriaan, olen antanut pisteitä kirjainten toistuvuudelle nimissä. Jokainen askel sateen kastamalla kadulla on rummunlyönti, olen säveltänyt hittimusiikkia, jota NRJ ei koskaan soita. Pään sisällä kertosäkeet kuulostavat paremmilta.

En hämmenny enää mistään. En usko koskaan valmistuvani, olen jälleen jättänyt neljä viidestä hyvin alkaneen opiskelusyksyn kurssista kesken, enkä nostettuja kesätukiakaan varten suorittanut lopulta mitään, vaikka periaatteessa oli tarkoitus. Olen kyvytön sulkeumiin. Miksi ihmisen pitäisi saada päätökseen mitään? Eikö kuolema korjaa lopulta kuitenkin jokaisen? Haluan tietää miksi fil maist on parempi kuin joku muu, kun kumpikin kuitenkin silpoutuu junan pyörien alle yhtä tehokkaasti. Jos olette nähnyt asunnostani valon öisin viime viikkojen aikana, olen saattanut muidenmuassa edellä mainittua asiaa miettiä. Älkää uskoko muita väitteitä. Ei täältä mitään särkyvien lautasten ääntä ole kuulunut, puhelimeni on ollut kiinni. Neljän ja viiden välillä lähtevät levottomimmat tekstiviestit. Onneksi akku ei enää toimi.

Putoan kadulle eteesi.

2.11.05

Hyvä sika elää juomalla

Osallistuin viikonloppuna sivuhenkilönä poliittiseen aktivismiin, kun rennolla maaseutukävelyllä osa peltojen keskelle jalkautuvasta nelikostamme otti matkan varrelta mukaansa jokaisen maisemaa rumentavan Vanhasen vaalihuiskan ja heitti ne pellolle tai ojan pohjalle. Kannatettavaa toimintaa. En sano tämän enempää. Kolmisen vuotta sitten minullakin oli vielä poliittisia mielipiteitä. Kävin keskustelufoorumilla puuduttavan pitkän ja henkilökohtaisuuksiin menevän väittelyn uusliberalistisia yli-ihmisiä vastaan, ja nyt saan huomata, että yksi silloisista vastaanväittäjistäni on kirjoittanut kirjan. Kokemus näännytti minut, ja nyt olen suosiolla jättänyt politiikan muille. Helpotus on päällimmäinen tunne. Voin olla hetkittäistä mieltä tuntematta pettäväni aatetta.

Otsikko ei varsinaisesti liity mihinkään yllä kirjoittamaani. Joku vain oli eksynyt kyseisen lauseen googlettamalla tänne, ja tuo nyt on kerta kaikkiaan liian herkullinen hukattavaksi. En tiedä pitääkö väite paikkansa. Se jää vaivaamaan. Eilen kahvilassa suunnittelin perjantaina tukien tullessa marssivani pitkäripojen kautta pullohyllyille ja ostavani kaapit täyteen. Jos joisin marraskuun yksin tässä kopissani olisi jälleen jotain mistä kirjoittaa. En minä niin tee. Ostin perunoita ja puurohiutaleita, mihin menivätkin kaikki loput lokakuun rahat. Naureskelen kahvin valuessa seiniä pitkin kuin tahmea siirappi. Käydessämme kolmen hengen humanistijoukolla kahvilla istun aina pöydän toisella puolella yksin vasten kahta muuta. Jatkuva hermostunut hihitykseni on alkanut viime kuukausien kuluessa häiritä ihmisiä.

"Älykäs mies on samaa mieltä feministien kanssa", sanoi Claes Andersson. Allekirjoitan. Ainakin blogiyhteisöstä löytää väitteen todistavia vastakkaisesimerkkejä helposti.

31.10.05

Kirjaintenvälinen häilyvä tila

Minä olen pitänyt päiväkirjaa vuoden 2001 alusta. Tänä aikana olen täyttänyt seitsemän ruutuvihkoa, mikä tekee nelisensataa sivua harakanvarpaita ja satunnaisia piirroksia, etupäässä asuntojen pohjapiirroksia ja karttoja. En koe osaavani pitää päiväkirjaa. En tiedä mikä on päiväkirjan tarkoitus, mihin ihminen sitä pitämällä pyrkii. Onko ainoa tarkoitus jättää asioista muistijälki? Myöhemmin lukiessa löytää unohtunutta.

En ole kirjoittamiini vihkoihin liiemmin kajonnut. Vain lapsena kirjoitettuja on ollut hauska lukea yhä uudestaan, vuosina 1985-1989 pidin myös päiväkirjaa, jonka yläasteelle meno hyydytti pois. Viime viikolla päätin lukea, mitä elämässäni on vuosina 2001-2003 tapahtunut, koska huomasin muistikuvieni kyseiseltä ajalta käyneen huteriksi, kuten muistikuvat aina lopulta käyvät.

Ruutuvihkojen täyteen kirjoitetuilta sivuilta paljastui vastenmielinen ihminen. Teki mieli lyödä itseäni. Pelkkä ajatus saapikkaanpotkusta silloisen minäni ohimolle teki hyvää. Olen ollut kusipää. Melkein kävi mielessä ajatus siitä, että olen ansainnut kaiken tapahtuneen paskan. Mutta tietenkin vain melkein. En usko kenenkään ansaitsevan kärsimystä typeryydestä, edes itseni.

Onneksi vihkojen kätköstä palautui mieleen myös kauan sitten unohdettuja unia, sykleittäin esiintyvää eksistentialistista kriisiä ja useiden mielikuvitustodellisuuksien rinnakkaisen ylläpitämisen aiheuttamia logistiikkaongelmia. Niitä lukiessa melkein unohtui raivostuttava tapa oikeuttaa kaikki typeryys nerokkailla kehäpäätelmillä.

26.10.05

Tärkeät asiat elämässä

Joku oli kaupungissa alkanut viillellä ihmisiä kuoliaaksi. Oli oikeastaan kumma, että tekijän jäljille päästiin vasta kun neljä marketin kassaa oli kuollut, kaikki viime hetkillä ennen kaupan sulkemista. Tekijällä oli kaava. Minun ei välttämättä olisi pitänyt lainkaan liittyä tapaukseen, mutta olin harjoittelussa koulussa, jonne rikosetsivät saapuivat eräänä maanantaiaamuna. He halusivat käydä juttelemassa tytölle, jonka senhetkisen sijainnin tarkistin tietokoneelta. Hänellä oli vapaatunti, mutta muistin nimen.

-Hän on usein kirjastossa, sanoin. Etsivät, kaksi liian varhain keski-ikäistynyttä miestä, tuskin paljoakaan minua vanhempia, pyysivät näyttämään paikan. Lähdin heidän edellään, kuljimme kanslian oven vierestä portaat alas ja tulimme kirjastoon. Tyttö oli paikalla yksin, seisoi hyllyjen välissä etsien kirjaa. Hän näytti hennommalta kuin muistin. Hän väisti valoa, oli niin varovasti olemassa, että tuntui katoavan, ellei häntä katsonut tarkasti. Silmät olivat kovat, ilmeettömät. Hänen katseensa oli lasia, kumpikin etsivä näytti epäröivän. Kirjasto oli pimeä ja ahdistava paikka, katto oli matalalla, ei ollut ikkunoita.

-Mennäänkö hetkeksi ulos, minä kysyin tytöltä. Hän tiesi kuka olin, kaikki oppilaat tiesivät, vaikka harva oli kanssani koskaan kunnolla jutellut. Tunnuin kuuluvan enemmän heihin kuin eläkeikää lähestyvään opettajakuntaan. Kanslisti oli kiusoitellut minua alusta asti sillä, että tytöt olivat alkaneet kuiskutella minusta tunneilla. Hän pelkäsi, että jos piti valita puolia, minä valitsisin oppilaat.

Tyttö ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi minulle. Annoin hänen nousta edellä, etsivät tulivat perässä. Muutamassa hetkessä he olivat kadottaneet otteen tilanteesta; siltikin, vaikkei mitään erityistä tuntunut tapahtuneen. He eivät vain olleet kotonaan siellä. Ehkä he toivoivat saavansa jälleen tapahtumat hallintaansa ulkona.

Ulko-ovilla kaksi opettajaa näki meidät ja liittyi mukaamme. Molemmat naiset olivat aikoinaan opettaneet minuakin, he olivat olleet isoäitejä jo silloin. Etsivät kuiskivat heille tilanteen. Kuljimme tytön johdolla. Hän vei meidät koulun pienen puutarhan kauimpaan nurkkaan, kauas asfaltoidusta etupihasta, jalkapallokentästä, pysäköintipaikasta. Istuimme nurmikolle, paikkaan, jossa kumpare jätti koko koulurakennuksen pois näkyvistä. Toisella puolellamme oli pajuryteikön kätkemä oja, joka erotti naapuritontin vanhat rivitalot koulun alueesta. Omina lukiovuosinani tasan kymmenen vuotta sitten täällä oli ollut tupakkapaikka, mutta siitä ei ollut enää mitään jäljellä. En tiennyt miksi tyttö oli halunnut tulla tänne. Etsivät eivät näyttäneet erityisen luontevilta istuessaan nurmikolle. Heillä oli liian paljon päällä. Oli lämmin päivä, kevään viimeisiä ennen kesää.

-Olisimme vain kysyneet liikkumisistasi viime viikon torstaina noin kello yhdeksän, toinen etsivistä aloitti. Hän ei tuntunut katsovan tyttöä, en tiedä minne hänen ajatuksensa olivat menneet, minne hän itse. Toinen opettajista katsoi minua, toinen etsiviä. Tyttö kiskaisi mustan neulepuseronsa hihasta esiin veitsen, ja minä satuin istumaan lähimpänä häntä. Olin osannut odottaa jotain tapahtuvaksi, se oli ollut ilmassa siitä lähtien kun olimme nähneet tytön kirjastossa. Se saattoi pelastaa henkeni. Nappasin kiinni ranteesta, veitsi pysähtyi puolentoista sentin päähän minusta. Ehkä se olisi osunut kylkiluuhun, ehkä löytänyt sopivan välin ja uponnut syvällekin. Se oli pitkä, terävä ja kapea.

Tyttö ei päästänyt ääntäkään. Hän yritti lyödä minua, mutta nappasin toisesta ranteestakin kiinni. Vasta siinä vaiheessa hänen kasvoillaan näkyi reagointi, hän halusi pois. Painoin hänen kätensä kiinni nurmikkoon. Hän vääntelehti heikosti ja katsoi minua silmiin kuin olisi pyytänyt apua. Syrjäsilmällä näin toisen etsivän vetävän aseen esiin. Toinen sanoi jotain veitsestä, se oli edelleen tytön kädessä. Opettajat kuulostivat kauhistuneilta, he hengittivät syvään, sanoiko joku jotain, en ole varma. Asiat tapahtuivat loppujen lopuksi melko nopeasti.

Unohdin muut. Eivät he olleet tärkeitä. Mietin minkä ikäinen tyttö oli. Hän kävi lukiota, siinä kaikki minkä muistin. Tunsin hänen irrottavan otteensa veitsestä. Vapautin hänen kätensä maasta, pidin edelleen ranteista kiinni. Me näytimme rakastavaisilta. Istuimme vastakkain nurmikolla, kädet yhdessä. Hän kumartui minua kohti, näytti aikovan nukahtaa tilanteesta pois. Vain hetkeksi hänen onnistui kerätä tarpeeksi voimaa nostaa päätään takaisin, hän katsoi minua kerran silmiin ja kaatui sitten syliini. Hän ei nukkunut, mutta hengitti hitaasti. Hänen poskensa tuntui käsiäni vasten kylmältä.

Nousin seisomaan tyttö sylissäni. Toinen etsivistä poimi veitsen nurmikolta, toinen ei tiennyt, mitä olisi tehnyt esiin vetämällään aseella.

-Jotain tämänkaltaista on epäiltykin, toinen opettajista sanoi.

-Hän on aina ollut jotenkin vaarallisen näköinen, toinen totesi.

He kaikki seisoivat ryhmänä ympärilläni heittäen ilmaan syytöksiä, faktoja murhien tutkimuspöytäkirjoista, selviä ennusmerkkejä, epäilyttäviä kotioloja, vihaa, inhoa, epäluuloa. He olivat ulkopuolella. Tyttö oli sylissäni eikä painanut mitään. Hän oli pieni lapsi, tuntui olevan lähellä unta. Hän oli tarrannut minuun kiinni, pelkäsi hukkuvansa. Lähdin kävelemään, etsivät saattoivat kysyä minne olin menossa, en ole varma. En vastannut.

Koulun piha oli tyhjä, oppitunnit olivat käynnissä. Kävelin avonaisesta sivuovesta sisälle käytävään, jonka varrella kanslia sijaitsi. Tyttö raotti silmiään ja katsoi minua.

-En anna sinulle tapahtua mitään pahaa, sanoin. Hän hymyili varovasti. Jos olisin sulkenut silmäni, en olisi tiennyt oliko hän sylissäni. Hän oli kuin kupla, hauras, minä hetkenä tahansa vaarassa hajota olemattomiin. Hänen hiuksensa valuivat kasvoille. Olin kävellyt nopeammin kuin etsivät ja opettajat. Minulle huudettiin ovelta, kävelin kanslian ohi, otin nopeita ja pitkiä askeleita. Kannoin tytön turvaan. Minun piti suojella häntä. Kävelin käytävän toisesta päästä ulos, toinen ovi. Koulun takapihalle paistoi aurinko. Laskin hänet varovasti autoni takapenkille. Ajaessani pois katsoin peiliin ja näin etsivien ilmestyvän ovelle. He näyttivät lapsilta opettajien rinnalla. Heidän olisi pitänyt olla tunnilla.

25.10.05

Karsee näre
eli "Näin taivaalla tulisen pallon"
(tai "Ei ristivalossa, tomppeli!")

Pitäisiköhän minunkin kirjoittaa jotain Tarja Turusesta, nyt kun Nightwish sellaisena kuin me sen olemme oppineet tuntemaan on tullut tiensä päähän? Kaksi päivää iltapäivälehtien lööppien pääaiheena ei välttämättä vielä riitä. Ehkä näemme huomenna uuden käänteen. Tietenkään en halua antaa vaikutelmaa, että pitäisin tapausta merkityksettömänä. Kasvottomien massakuolemien rinnalle tarvitaan myös henkilötason uutisia, ne koskettavat mutavyöryihin turtunutta kansalaista. Ehkä ne saavat hänet peräti ostamaan lehden. Ja ehkä lehden kautta sitten löytyy aiheita, jotka vievät kansalaisen syvemmälle kohti tiedostavaa maailmankuvaa. En minä usko itsekään tähän, mutta kaivoin silti levyhyllystä (Amorphisin ja Ismo Alangon välistä) ainoan omistamani Nightwishin levyn ja nyt se soi. Hyvin soikin. Kyllä minä tästä olen aina ihan tykkäämistasolla nauttinut ja tähän heittoon on hienoisesti virnistäen todettava, että heikoimmillankin Nightwish on kyllä vastannut ainakin kolmea Hurriganesia. Ellei enempää. Sitäpaitsi sympatiseeraan Tuomas Holopaista. Hän on lähes päivälleen saman ikäinen kuin minä. Me joulukuun lopulla 1976 syntyneet olemme tunnetusti mukavaa joukkoa. Lisäksi me tiedämme maailmasta salaisuuden.

Väittävät, että tänään on käsketty lähtemään johonkin linkitysmeemiin. Minä en koskaan tee mitä käsketään, joten se siitä. Sen sijaan teen jotain tavoilleni poikkeuksellista, ja esittelen "päivän hauskan linkin". (pliis älkää viitsikö seuloa arkistojani etsien todisteita siitä, ettei tämä todellisuudessa ole lainkaan tapojeni vastaista) Kukapa voisikaan olla herkistymättä tämän äärellä? Löytyykö sammakko, se jää hieman epäselväksi, mutta joka tapauksessa him name is hopkin green frog.

22.10.05

A Quick one while She's away

Anteeksi nämä jatkuvat haamupäivitykset. Yritän tulla sinuiksi koodinsäädön kanssa. Johan siinä päivä vierähtää.

No mainittakoon sekin, että Hidas räjähdys on nyt myös Blogilistalla. Tiedätte mitä tehdä.

21.10.05

Rajan takaa huudetaan

Ehkä minä en vain ole koskaan osannut toimia yhteisöissä. Erakkoluonne teettää sellaista; ei kai sitä kenenkään viaksi voi varsinaisesti laskea. Silloin kun aloitin blogin kirjoittamisen, olin kaiken ulkopuolella. Ei ollut kommenttiosastoja, en tiennyt statistiikkalaskureiden hienouksista. Vain silloinen nykyistä alkeellisempi Pinserin top-lista kertoi että joku ihan todella luki. En uskaltanut kommentoida muiden kirjoittamiin blogeihin, eikä se toisaalta tuntunut tärkeältäkään. Itseänihän tänne olin esiin heittämässä, ihan niin kuin kaikki muutkin. Riitti että luki muutamaa muuta, kirjoitti omaa. Tunsin itseni kummalliseksi ulkopuoliseksi, joka ei tiedä miten pitäisi toimia, ja joka kuitenkin kieltäytyy jäämästä syrjään.

"Kelataan kaksi vuotta eteenpäin" sanotaan sellaisissa teksteissä, joiden kirjoittajat ovat jääneet liian kiinni visuaalisen viestinnän konventioihin. Syksyllä 2005 tunnen itseni edelleen friikiksi, joka jupisee reuna-alueilla omiaan ja katselee kuinka pienestä kaikki-tuntevat-kaikki -yhteisöstä on kasvanut tuhansien piiripieni, joidenkin näkyvien mediatahojen mielestä merkittävä. Totta kai hetkittäin toivoo, että olisi näkyvä ja suosittu. Että olisi Hesarissa ja tv:ssä. Ja pitkien, syvien ja rentouttavien yöunien jälkeen, koska sellaisia kaikki yöunet poikkeuksetta toki ovat, on taas tyytyväinen nykytilaansa kuin kissa voihin. Ei ihmisen pidä paikkaansa ylemmäs nousta.

Olen yrittänyt miettiä, mihin bloggaamista voisi verrata. Minkä saapuminen on edennyt tähän samaan tapaan? Mikä on muodostanut yhteisön, ensin suljetun, sitten tiedotusvälineihin hiipivän, lopulta kyllästyksiin asti jauhetun? Ja vastaus: joka helvetin ilmiö. Toki tunnen nykyisin tietäväni yhtä sun toista. Koen itseni jonkinasteiseksi konkariksi. Pudistelen päätäni uusien tulokkaiden "minä tässä nyt aloittelen tällaista" -aloituksille. Hymistelen kolme kuukautta bloganneille, jotka vähin äänin lopettavat. Tiedostan toteuttavani kaavamaista käyttäytymistä käydessäni kommentoimassa näkyvissä blogeissa aina kun en ole jaksanut hetkeen päivittää. Ei täällä pidä jäädä näkyvistä. Kävijämäärät kertovat kuka olet. Blogatessasi olet merkittävä.

Sitä haluavat olla myös ne, jotka muutenkin ovat päivittäin esillä. Toimittajien kirjoittamat blogit tekevät minut surumielisen väsyneeksi. Eikö se riitä, että saa kirjoittaa juttuja, kolumneja ja mielipiteitään lehdet täyteen? Nähtävämmin ei. Joka paikkaan on nenänsä saatava, joka ala otettava haltuun. Helsingin sanomien päätoimittajallakin on nyt oma blogi. Eikö hänen asemassaankaan oleva henkilö todella saa ajatuksiaan muulla tavoin tarpeeksi julki? Onko hänen aivan pakko tulla myös tänne? Puuttuiko blogiyhteisöstä todella jotain oleellista ennen hänen varmasti kiinnostavia kirjoituksiaan, sillä onhan Hesarin päätomittaja toki rivikansalaista kiinnostavampi ihminen? Toivottavasti ymmärtää edes hävetä.

Minulla on puhelimeni muistiossa 21 nimeä. Eilen laskeskelin, että heistä kymmenen nykyisin bloggaa. Minun päätäni viiltää tämä ilmiö. Se ei jätä rauhaan minua. Jokin vaivaa tässä. Minulla on kalvava pelko, että me teemme kaikki hirvittävän virheen -

Olen kertonut täällä asioita, jotka ovat satuttaneet. Sielun santapaperia, ja hyvää se kuitenkin aina on lopulta tehnyt. Vain kahdesti olen poistanut päivityksen myöhemmin. Tämä on epätodellinen pöytälaatikko. Sellainen, jonka sisältämiä tekstejä ei olisi kirjoittanut, ellei olisi laatikkoa koskaan hankkinut. Kyllä minuakin kiinnostaa, vaikka tietysti pelottaakin, ja siksi varastan, lievästi muokaten, tämän kyselyn Lordilta ja Janilta, vastaavat ketkä haluavat:

1. Kuinka kauan olet lukenut Silmänkääntövankilaa?
2. Mikä tänne alunperin johdatti ja miksi jäit?
3. Mikä tässä on hyvää?
4. Mikä huonoa?

Totta puhuen vain kysymys numero 2 minua ihan isojen ihmisten oikeesti kiinnostaa, mutta toki parannusehdotukset ovat aina tervetulleita. Ohjaan ne sitten eteenpäin johonkin heikkotasoisena pitämääni blogiin.

Loppuun maininta teknisestä uudistuksesta: kommenttiosasto heitti häränpersiit ja vaihtui Bloggerin omaan tarjontaan. Jos toiminta takkuaa, syyttäkää kesätoimittajaa. Saman prosessin yhteydessä kaikki, niin juuri, kaikki, vanhat kommentit katosivat, ja hetken aikaa näytti siltäkin, että kaikki kahden vuoden aikana tänne viitanneet yksittäispostilinkit lakkasivat toimimasta, mutta se oli sentään vain hetken harha. Opinpa joka tapauksessa sen, että on toimintoja, joita edes "undo"-nappulalla ei saa tekemättömäksi.

19.10.05

Perushirvi Purhonen ja itsetyöntyvä sika

Jotta visualisoida elämä, sen täytyisi näyttäytyä sarjana siveltimenvetoja, öljyväriteosten kuvakoosteena gallerian seinällä, näikseen näytteille asetettuna, ei välttämättä hinnoin vaadittu ihailtavaksi vaan ilman. Saara sanoi tänään kiltisti näistä kirjoituksistani kun heittäydyimme yliopistokahville, tein rojolat, mutta imagokysymyshän tietenkin on aina myös farkkujen kahvikoriste. Seminaarimme alkoi ulkoa kuuluvalla moottoriporan ryskeellä, josta saimme letkeydessään ainatoimivan aloituksen tunnille tuumaten ääneen mielipiteitämme duunareiden tavasta laiskotella ja häiritä akateemista tutkimusta. On aihe mielessä pidemminkin viime aikoina sivahdellut siten, että ostaisin vapaavalinnasta haravan, ja kun seuraavan kerran aamu-untani häiritsee moottorikäyttöinen lehtihönkä, marssin ulos ja ojennan sille tyypille sen haravan. Ehkä sanon myös: "Ennen vanhaan käytettiin tällaisia. Hyvin toimivat." Kävellessäni yliopistolta kotiinpäin tänään näytin sähköaidalta olin hangella juokseva susi täysikuu ei ollut ei ei tänään

17.10.05

Har du redan en redanredan?

Aloitan tänä syksynä viikot jokamaanantaiaamuisella ruotsintunnilla. Ne pidetään ilmeisesti tilanpuutteen vuoksi kemianlaitoksella, joka on paikkana vieras ja pelottava. Valkotakkisia ihmisiä vaeltelee käytävillä. Joskus pelkään heidän tarttuvan käsivarteeni ja katsovan ilmeettä syvälle silmiini.

En muista enää elämäni ensimmäistä ruotsintuntia, koska seiskaluokasta on aikaa yli puoli elinikää. (ja niiden kuluneiden vuosien aikana olen ehtinyt identifioitua uudestaan ainakin neljästi ympärilläni vaihtuvien ihmisten myötä... yhteisöihin kuulumisesta on Jaakob tänään kirjoittanut hienosti) Jos olisin silloin tiennyt joutuvani vielä kuusitoista vuotta myöhemminkin lukemaan pakkoruotsia, olisin todennäköisesti hypännyt ensimmäisen vastaantulevan rekan eteen. Ehkä siis hyvä etten tiennyt, mutta kuka toisaalta olisi silloin voinut kuvitella joskus elävänsä vuotta 2005? Eihän sellaisten vuosilukujen uskonut 80-luvulla koskaan todella saapuvan. Ja hypittiinhän sitä rekkojen eteen senikäisinä ihan ilman ennalta-aavistuksiakin. Se oli eräs ajanvietteistämme; kuka uskaltaa hypätä vastaantulevan rekan eteen sen ollessa lähimpänä. Tarkoitus oli ehtiä hyppäämään myös pois. Ihme kyllä jokainen hyppääjä ehti, joka kerta. Lapset ovat henkisesti sairaita.

Sitä tässä on kyllä syksyn kuluessa (Ja millaisen syksyn! Takitta tarkeni lähes läpi lokakuun, juhannusruusukin innostui vielä lähellä kuun puoliväliä kukkimaan pensaan täydeltä tuossa hautuumaalla ja puistossa näkyi auringonottajia... en enää vihaa syksyä. En koskaan, siis jos ne ovat aina vastaisuudessakin tällaisia.) tullut pohtineeksi, että olisiko tuo minun sanakirjani hieman ajastaan jäljessä. Olen ollut muutamissa ongelmissa ainetta kirjoittaessani, kun sieltä puuttuvat mm. sellaiset oudot ilmaisut kuin "opiskelu", "valmistua" ja "kiinnostava". Sen sijaan tuo veikeä ordbok kyllä tuntee esimerkiksi sanat "keuhkotautiparantola" (lungsanatorium), "raavaanliha" (biffkött), "ylkä" (brudgum) ja "kaatiot" (byxor). Toisaalta jos jokin sana näyttäisi puuttuvan, voi syynä tietysti olla sekin, etten vain löydä sitä. Sanakirjani mukaan nimittäin "anjovis" sijaitsee osastossa S ja "köysi" kuuluu "köydenpunojan" ja "köyhdyttämisen" väliin. On kivaa kun voi tehdä elämästään seikkailun.

16.10.05

Ei semmitenkin nielaista oveen

Perjantaina minulle tarjottiin baarissa rahaa, jotta olisin käynyt hakemassa tiskiltä juotavaa, jotta olisin tullut humalaan, jotta en olisi niin tarkkaavaisen näköisenä kuunnellut muiden juttuja, jotka olisin sitten, kuten kaiketi aina muiden mielestä selvinpäin pysyessäni, kirjoittanut seuraavana päivänä blogiin. Pysyin lujana ja köyhänä ja mitä nyt muutaman tupakan. Oikeastaan ylireagoin. Olin aiemmin samana päivänä nähnyt automaatin kimaltavalta näytöltä käyttäneeni viikossa puolet kuun rahavaroistani, mikä ahdisti juuri baari-illan korvilla. Ehkä hyvä. Yritin kolmesti lähteä kotiin, mutta minun ei annettu. Ehkä hyvä, mitä minä täällä olisin tehnyt?

Ei mutta antakaapa minun kertoa teille seikka: Hidas räjähdys aloitti eilen rauhallisen ekspansionsa halki taiteen ja kulttuurin laajan kentän. Kannattaa tutustua. Meillä on paljon kiinnostavaa sanottavaa siellä.

11.10.05

Tarjoilija, cappuccinoni on oudon kiinteä

Kylpyhuoneen katto tuli esiin punaisen harson takaa. En ollut erityisemmin laskenut aikaa, mutta tunsin saavuttaneeni ennätyksen. Ainakin neljä minuuttia, ammeen vesi oli ehtinyt jäähtyä. Ilma poltti kurkun karrelle, se tuntui kiskovan keuhkoista esiin verta, oli käynyt keholle vieraaksi siinä ajassa. Tuntui hyvältä. Tuntui todelliselta. Punainen verho palasi hetkeksi takaisin, muuttui mustaksi, näin itseni vajoamassa takaisin ammeeseen. Olin yhtäkkiä kylpyhuoneen katossa. Ammeen leijonantassujalat näyttivät typeriltä, en olisi halunnut kuolla siihen. En olisi halunnut jättää Lindaa vielä, meillä meni hyvin. Viimeiset sanani täällä olisivat saaneet olla rakkaudesta, minulla on paljon sanottavaa siitä. Sen sijaan olin valittanut kahvilan huonosta kahvista, jättänyt suutelematta Lindaa ja palannut kotiin. Olin lähdössä idioottina täältä.

Katon jälkeen ei tullut yläkerran liian äänekkään venäläispariskunnan huoneisto, vaan kohtu. Tai pimeys. Tai ehkä se oli jonkinlainen suuri pesäkolo, siellä oli yhtä aikaa tunkkainen eläimen haju ja kodin tuoksu. Melkein kuulin vanhan kaappikellon raksuttavan, siihen keskittyminen oli tärkeämpää kuin veteen, jonka vain etäisesti tunsin syöksyvän suuhuni, sieraimiini, se täytti keuhkot, enkä noussut ammeen pohjasta. En nähnyt itseäni enkä muita. "Näkeminen" käsitteenä oli oikeastaan lakannut olemasta; tunsin liittyväni virtaan, joka oli jatkuva ja vuolas. Muodostui minunlaisistani ja oli menossa jonnekin kauas, paikkaan, joka näytti tähdeltä. Se oli liian lähellä ja sen valosta kuulin kutsuvan äänen.

Minut revittiin hiuksista ylös ammeesta ja paiskattiin kylpyhuoneen lattialle. Oksensin vettä useamman litran kuin olin kuvitellut mahdolliseksi niellä; toisaalta olin käyttänyt sen varastoimiseen myös keuhkojani. Silmissä kipinöi. Linda potki minua korkokengillään. Hänen huutonsa eivät kantautuneet fyysistä muotoani edemmäs, ääni valosta ei enää kutsunut, se vaati. Se oli pääni sisällä.

Jos olisin kyennyt, olisin pyytänyt Lindaa olemaan potkimatta kasvoihin. Hän oli suuttunut, ja minä ansaitsin sen. Kohtelin häntä huonosti. Olin katsonut oikeudekseni tuohtua mielestäni pahanmakuisesta kahvista niin, että olin jättänyt hänet kadulle ja palannut kotiin. Kylpyvettä laskiessani olin jo unohtanut Lindan. Ja olin jo viikkoja sitten unohtanut antaneeni hänelle joskus avaimet asuntooni, ne olisi pitänyt ottaa pois.

Hän vihasi minua ja hyvä Jumala miten juuri se sai minut päivä päivältä kovemmin häneen kiintymään.

7.10.05

Ja mennessään kotiin

Lapsena minulla oli tapana syksyisin kuvitella, että lehtensä keltaisiksi ja punaisiksi muuttavat puut ovat maankuoren alta esiin syökseviä tuli- ja laavasuihkuja. Muita ihmisiä ei enää ollut jäljellä, maailma loppui. Pieni poika kulki yksikseen roihujen keskellä eikä pelännyt lainkaan. Oli kuin kotonaan. Syksystä talveen, ja minä siirryin autiolle saarelle, jonka rantaviivalle kävivät saarta asuttavat jättiläiskilpikonnat pudottamassa hampaansa. Muista kulkijoista nämä hammasröykkiöt saattoivat näyttää tien poskeen auratulta lumelta, mutta minä tiesin paremmin. Vuosikaudet vietin tällä saarella. Kesäisin katselin tienvartta. Se kohta, jossa tien hiekka (ei meilläpäin silloin ollut päällystettyjä teitä) kohtaa ojanpenkan kasvuston, oli kaukaa lentokoneesta nähty viidakko, jossa pieni eksynyt tutkimusmatkailijajoukko jalkaisin vaelsi. Polkupyörän renkaanjäljet olivat kuivuneita joenuomia, voikukat pilvenpiirtäjän korkuisia puita keltainen kukka kaukana latvassaan. Lämmöllä yhä muistelen noita maailmoja, ja niitä kaikkia muita. Kymmenittäin muita.

Kai tästä sittenkin pitää sinne kirjamessuille viikonlopun aikana raahautua, kun kerran ilmaispiletti läiskäistiin toissapäivänä kouraan. Eipä siinä, onnistuin vajaassa vuorokaudessa romuttamaan kuukauden budjettini, joten se on hälläväliä taas ensi tukiin asti. Toisaalta juuri näinhän päätinkin elää. Ei tunnu missään. Nuutisen perhekin taas kokoontui pitkästä aikaa, mikä tietenkin valoi uskoa valitsemaa(ni/mme) yhteiskunnan elättämän hulttion rooliin. Kyllä tuntui hyvältä. Ei enää yhtään kismitä, että eduskunta jauhaa cd-levyjen kopioinnista vaikka osa kansasta kuolee nälkään.

Anteeksi että taas päivitin blogia.

5.10.05

A veritable cornucopia of burning flesh

Keksin kolmisen viikkoa sitten kivan - -

Ei, ei sitä voi kutsua harrastukseksi. Eikä kivaksi. Kirjoittelen pitkiä päivityksiä julkaisematta niitä. On siinä jotain surkuhupaisalla tavalla hauskaakin, ehkä. Melkein onnistun pitämään kiinni päätöksestäni: yksi päivitys viikossa. Ja melkein en onnistu.

Poltin pitkästä aikaa parvekkeella tupakan. Kuuntelin samalla Helsingintietä, se on kuin vaimennettu koski. Ei yöksikään hiljene. Sen kuohussa mietin seuraavaa: tänään hyväksyttiin eduskunnassa se laki, josta on hirveästi vaahdottu... ja mitä sitten? Miten voisin olla yhtään vähempää enää kiinnostunut? Miksi, kun kansalaiset lopulta aktivoituvat, he aktivoituvat jostain niin triviaalista kuin cd-levyjen kopiointisuojauksista? Juha Seppälä oli oikeassa. Ihmiskunta on tuotteistunut sielunperukoitaan myöten.

Miten säälittävää on saada itsensä koukuttumaan tähän? Että kirjoittaa verkkoon?

Että viettää yöt juomalla kahvia?

Että särkee päätään?

2.10.05

Ketjusika

Taas ne tulevat, sateen myötä ja hämärtyvien iltojen, jotka öistä kävisivät. Turun kirjamessut, jokalokakuiset, nuo tilaa säästämättömät ja laatunsa syömät, hiipien saapuvat. Pakko myöntää, että olen lievässä harkinnan tilassa niiden suhteen. Messukeskus on kaukana ja syksy on kylmä. Kun ei tarvitsisi kotoa poistua...

Kuulen järkyttyneitä henkäyksiä, eikä syynä ole tällä kertaa asunnossani majaileva kattokummitus. Älkää peljätkö, sillä kerron teille suuren ilon: minä olen edelleen kirjallisuudenopiskelija par excellence, mahdollinen osallistumattomuuteni johtuu ainoastaan iskeneestä kyllästymisestä. Olenhan sentään, ja tähän ei eläin pysty, osallistunut vuodesta 1998 lähtien jokapahisiin Turun kirjamessuihin. Seitsemiin! Miettikää! (jos haluatte) Ei siellä niin kivaa ole koskaan ollut, vaikka aika kivaa tietenkin, siispä... mutta jos kuitenkin... ja ymmärrättehän... Oma kuuluisuushetkeni olisi ollut kyseisillä messuilla vuonna 2001, mutta vartin välein torilta lähtemään luvatuissa messubusseissa oli tuolloin selittämätön tunnin tauko, joten myöhästyin kuin entinen mies häistään, hän on siis nykyisin nainen, haha. Kerran söin messuravintolassa, mutta silloin en vielä ollutkaan köyhä opiskelija.

Äh, oikeasti minä tulin näyttämään teille videon. Niin, totta tämäkin on, minä en tänään valehtele missään asiassa. Tässä teille siis musiikkivideo, joka sulatti sydämeni. Olen katsonut sen jo monesti.

Nick Cave & The Bad Seeds : Breathless

Hieno kappalekin, vaikka tietysti Caven muuhun repertuaariin, josta 99% käsittelee synkästi julistaen ahdistusta ja kuolemaa, hivenen soveltumaton. Silti tykkään, (kovin on hiljainen, eli ääntä kannattaa säätää niuskaus ylöspäin) mutta tämä video, voi miten se tekikään vaikutuksen, joka ainoa kerta sen nähdessäni on kasvoilleni viimeistään viimeisen neljänneksen aikana levinnyt onnellinen hymy. Tämä video saa minut iloiseksi. Ymmärrätte kyllä kun katsotte.

Mutta minä taas en ymmärrä, siis sitä, miksi blogiväen keskuudessa leviää pakonkaltainen tarve luokittautua? Miksi asettua raameihin? Ja miksi, hyvä Luoja sentään, tehdä niin jonkin nettitestin perusteella? Nettitestin! Niitä mahtuu kuusitoista neljällä lisättyyn tusinaan. Ja yhtäkkiä tämä nimenomainen (miksi muuten juuri tämä? Twin Peaks -hahmotesti olisi ollut yhtä informatiivinen ja siinä olisi saanut vielä kuvan kaupan päälle) kertoo henkilöstä kaiken. Jäänpä tästä pelistä pois.

29.9.05

Jumalan soikealla puolella
eli "Joskus sikarikin on vain kynä"

Vietin tuossa päivänä muutamana pitkähköksi venyneen maailmanparannushetken ystäväni Gunnar Nuutisen, siis Nuutisen perheen arvovaltaisen isännän, kanssa kauniissa syksyisessä puistomaisemassa lähellä Åbo Akademin meidät edes vilkaisematta ohittaneita hyvin pukeutuneita opiskelijoita, ja totta tosiaan miten kelpasikin taas tajuta se, että jos me humanistiopiskelijat elämmekin jonkinlaisessa maailmasta irrallisessa kuplassa, niin en piru vieköön ikinä halua siitä kuplasta pois. Myönnän joskus harhautuvani elämäni kultaiselta tieltä, ja miettiväni sellaisia asioita kuin "vakaa toimeentulo", "terveelliset elämäntavat", "hyvä maine". Ne ovat paskaa. Ne eivät kuulu minulle, ja häpeän sitä, että olin jälleen unohtanut tämän asian. Antakaa minun kituuttaa selviytymisrajan alapuolella, yhä suureellisempia kirjallisia projektejani toteuttaen, valmiina sanomaan kärttyisä sana kelle tahansa kanssani ristiin ajattelevalle. Tämä on elämää. Kun mikään ei onnistu, se kuuluu vain asiaan. Pohja saavutetaan; ei siinä tarkoituksessa, että sinne iskeytymisestä jotain opittaisiin, vaan siinä, että siellä on tarpeeksi hämärää. Pinnalla eläjät eivät pohjalle näe. Siellä saa rauhassa raahustaa.

23.9.05

Halki solisluisten selkien

Me olemme mediassa, tämä on viestintää ja kommunikointia. Eilen Al Pacinon näköinen professori sanoi luentosalissa: "Me rakennamme minäkuvaamme median kautta." Sitähän tämä on. Tuhansilla ja tuhansilla ihmisillä on halu olla joku, tarve nousta esiin niiden kasvottomien joukosta, jotka eivät ole ketään. Kun on mahdollisuus, on siihen syytä tarttua. Tämä ei ole koskaan ollut näin helppoa kuin nykyisin, mistä tietenkin seuraa hauska ristiriita: kohta kaikki ovat yksilöitä ja niin jokainen on jälleen massan keskellä.

Jokin aika sitten tilastokeskus teki tutkimuksen, jonka mukaan sanomalehtien lukijamäärät ovat Suomessa vahvassa kasvussa. Tästä seurasi sanomalehtien egonpönkitystä, ja mm. Hesarin päätoimittajan kolumni, jossa hän ylisti lehdistön asemaa ja sitä, miten kansa näinä aikoina kaipaa laatujournalismia. Ja kas! Pian paljastui, että tilastokeskus oli ryssinyt tutkimuksensa. Ei kansa laatua kaipaa; sanomalehtien lukijamäärät eivät suinkaan olleet nousseet. Kuka jaksaa selailla tylsiä paperikasoja, kun voi klikkailla tiensä läpi verkon?

Mutta ketä varten me täällä todella olemme? Minä suhtaudun skeptisesti Janin mainitsemaan tutkimustulokseen, jonka mukaan bloggaus on enimmäkseen terapeuttista toimintaa. Jos jotain, tämä on antiterapiaa, liikaa vyyhtejä ihmispään ymmärtää, ja ne sitten sotkeutuvat peruuttamatta rydöksi. Olemmeko tosiaan saavuttaneet tilan, jossa terapiankin pitää olla julkista, ennen kuin uskomme siitä olevan itsellemme mitään hyötyä? Jokseenkin pelottavaa.

21.9.05

Please don't hurt me messiah

Se hassu aika vuodesta taas. Voi miten minä vihaankaan syksyä. Voi miten minä vihaankaan syksyä. (toisinaan helpottaa sanoa asiat kahdesti. Toisinaan helpottaa sanoa asiat... äh) Ehkä on parasta sanoa se vielä kerran oikein kunnolla, liittykää kaikki mukaan! Sanotaan se yhteen ääneen, muuttaen persoonapronominin tilalle allekirjoittaneen nimi!







VOI MITEN UGUS VIHAAKAAN SYKSYÄ!







Jokainen sekunti on kuin nauloja nielisi. Olo raskautuu eikä muutenkaan erityisen kivalta tunnu; elämä kutistuu päivän lyhetessä niin alku- kuin loppupäästäkin. Aivot tuottavat ahdistushormonia kuin avoimesta hanasta kun ei ole auringon lämmintä, kaunista ja kirkasta valoa pitämään rauhasia horteisen levollisessa onnen tilassa. Ja kaikki kuolee. Luonto menee pois. On kylmää ja inhottavaa, kaikki vastenmieliset velvollisuudetkin taas kesän jälkeen alkavat. Ja kaikki rahat menevät jäätelöön, koska tässä tilassa haluaa vain hemmotella itseään. Syön sitä litratolkulla.

Tuli tuossa eilen kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun kytkin ylioppilaskylän vuokraan sisältyvän nettiyhteyden kotiini. En liioittele kuin korkeintaan kynnenleveyden verran, kun sanon, että kyseinen vuosi oli henkilökohtaisia ambitioitani, kykyjäni ja mahdollisuuksiani ajatellen ylivoimaisesti hukkaan heitetyin koskaan. Minä saan tätä nykyä yhä useammin syviä vihan- ja inhontunteita internetiä kohtaan. Näen kuvia kuoriaisista raadon pinnalla. Hauskoja kuvia ovat.

Totta puhuen minä -

...hei, älkää menkö!
Odottakaa!
Älkää
menkö...

20.9.05

Danse Allergo, variaatioita

Maailmassa on paljon tarinoita Urmas Liljeströmistä, Kutunevan asumalähiön lahjasta maailman akateemiselle jäkäläpeitteelle. Tämä on yksi niistä, ja tässä tarinassa Urmas oli ollut sokea maailman hänelle esittämille vaatimuksille ja mahdollisuuksille pian kolmekymmentä vuotta. Yrityksissään olla merkittävä hän oli unohtunut paikalleen seisomaan, viuhtomaan laihoilla käsivarsillaan kuin tuulimylly, yrittäen samalla taistella niitä vastaan, joita, koska oli kirjallisuutta harrastava henkilö, piti myöskin tuulimyllyinä, kuten vastaan taisteltavia isoja tahoja oli kirjallisilla henkilöillä tapana pitää. Pian kolmekymmentä vuotta, ja Urmas Liljeström lopulta tajusi, että ei ole tärkeää olla kukaan, tai edes yrittää olla. Hän päästi irti, ja aivan kuin syvään kuiluun olisi pudonnut, niin kauan hän antoi mennä vaikka vain istualleen putosi siitä, missä oli seissyt, eikä se koroke totta puhuen ollut koskaan erityisen korkea ollut. Pohjalle hän tömähti, ja niin tapahtui, että routaisen maaperän ja sille valuneen hien avulla Urmas sai näkönsä takaisin. Kolmen päivän päästä hän riutui pois, hän oli nimittäin allerginen mahdollisuuksille.

Olipa toisen kerran Urmas Liljeström. Hän oli hankkinut hauskan toimen nettipäiväkirjan, eli blogin, kirjoittajana pienessä Turun kaupungissa jossain länsirannikon suunnalla. Ei siitä rahaa saanut, mutta valtio elätti pieniruokaisen Urmaksen, koska valtiolla oli aikoinaan lakiin eksyneen virheellisen sanamuodon vuoksi siihen velvollisuus. Eräänä päivänä pieneen Turun kaupunkiin saapui joukko ihmisiä tosielämästä, kauniisiin ja kalleisiin vaatteisiin pukeutuneita miehiä ja naisia, ja he kertoivat olevansa huolestuneita kansalaisia. Välittömästi nämä hienot ihmiset ottivat Urmasta niskasta kiinni, heittivät hänen hentoisen kehonsa maantienojaan ja potkivat niin kauan, että Urmaksen sisäelinten kärsimät kudosvauriot kävivät tarpeeksi suuriksi aiheuttamaan hengenlähdön ja hän imeytyi tulevina syksyinä ojan pohjalta hiljalleen maaperään ja pohjaveteen. Paikallinen sanomalehti uutisoi näyttävästi: "Hyvä pojat, täyttyy sosiaalipummeista ojat". Ihmiset olivat nimittäin allergisia sosiaalipummeille.

Olipa kolmannen kerran Urmas Liljeström. Hän oli maannut untuvapeitteisellä pilvivuoteella vuosikaudet eväänsä liikauttamatta. Hänen päänsä sisällä asuvat ystävät käyttivät hänestä nimiä Terkkis, koska se oli hassu nimi ja kuvasi Urmaksen rentoa ja elämänmyönteistä asennetta kuin kuu yötä. Muut sanoivat häntä häviäjäksi ja mitättömyydeksi. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli kuuluisa parantaja Markku G. Librum, joka sanoi: "Ota vuoteesi ja käy", sillä Urmaksen laiskottelua ei kerta kaikkiaan enää jaksanut katsella kukaan ja yhteiskunta oli hänen kaltaisiinsa lopen kyllästynyt. Mutta Urmas sanoi: "Olen elämäni aikana viettänyt niin vähän aikaa missään muualla kuin pääni sisäisissä maailmoissa, etten tiedä minne minun kuuluisi tästä vuoteelta lähteä." Urmas oli tullut allergiseksi todellisuudelle, eikä häntä täten enää voinut laskea siihen kuuluvaksi.


Lainaukset kiitoksin kappaleesta "Danse Allergo", albumilta Juice: Keskitysleirin ruokavalio, (c) Love records 1976

18.9.05

No secrets, I fear nothing

Täysikuu. Enemmän kuin koskaan se näyttää tänä yönä reiältä taivaassa. Suoraan tähän huoneeseen suunnattuna sen valo kulkee verhojen läpi. Reikä josta ne katsovat minua, ja minä mietin: mitä minun elämässäni on enää jäljellä sellaista, mikä on pakko tietää? Eivätkö ne jo ole selvillä kaikesta, miksi niiden pitää edelleen nähdä?

Parvekkeella en tiennyt mikä oli taivasta, mikä pilviä. Värit vaihtelivat, silmänurkassa näkyi välähdyksiä, kun katsoi kohti, niitä ei enää ollut. Siinä valossa ymmärsin niiden haluavan minun tietävän, että ne katsovat. Ne ovat siirtyneet seuraavaan vaiheeseen. Katsovat miten reagoin. Ei niiden enää tarvitse pysyä piilossa.

Yritän saada pois ajatusta siitä, että ne ovat tehneet kaiken, jokainen asia, en uskalla ajatella miten monen vuoden ajan. Olen ollut kiltti koehenkilö. Hienon maailman rakensivat. Kun lopulta näin sen läpi, se ei enää haitannut niitä.