Otin aamulla nivelkitkaa seinänpielestä kun kello kuutta vaille kuusi pirstoin näkymäni auki kummasta unesta ja se näkymä oli pelkkää tyynyä, jonka kuvassa Karvinen makaa suklaarasiassa. Hätkähtää ei kai voinut enempää, ja pelkäsin kankaankuvatuksen yrittävän murhata minua mitä säälittävimmällä tavalla kuolla: tyynyliinaansa kiedottu onneton havaittiin opiskelija-asunnossaan iltapäivällä Turun aikaa melko kuolleena.
Mutta se uni! Olen siitä päätellen seilaamassa poliittiseen tunne-elämään, ja kaikki alkoi kohtalaisen viattomasti: keskustelin Sauli Niinistön kanssa politiikasta, setämäisesti kaarrellen hän tiedusti ikääni, "jokos olet kirjoittanut?" Tuhahdin tehneeni sen jo vuosia sitten, tarkemmin kymmenen ja puoli, olen ääni-iässä. Kuitenkin kahvinkeiton häkeltyessä alati hitaammaksi taustatylsyydeksi me onnistuimme keskustelemaan politiikasta kuin kaksi tervehenkistä. Aina siihen asti, kun Tarja Halonen ja Timo Soini ampaisivat paikalle kahtena rambona ei liikaa itseään pienemmät konekiväärit ojossa ja sarjatulta syösten, kohteenaan jokin minulle ja Saulille hahmottumaton. Liukenin tilanteesta heisimatona, uskalsin kohottaa latvustani vasta metsikön puolella, kivensirut ja puunpalat lensivät ilmassa aikansa kun tuhokaksikko teki työtä ja lopulta vain katosi. Hiljaisuus oli paha enne. Pommit alkoivat putoilla, vihelsi, maa tärähteli, korvat lukossa pauhustakin tiesin: Heidi Hautalan terveiset taivaalta. Metsä meni siruiksi. Maa kuoppaantui. Kyyhötin kiven varjossa ja etsin pelastusta pään sisältä: savunkajossakin mietin miten näin uskomattomasta tapahtumasarjasta olisi pakko kirjoittaa Silmänkääntövankilaan heti kun tietokoneen ääreen pääsisin, eikä edes käynyt mielessä että jos.
Lopulta koitti viimeinen pommi. Kohottauduin, vieressäni portaat tarjosivat tietä syvään pimeään kuiluun keveinä ollakseen jykevät ja kiviset. Äskeisen jälkeiseksi kova hiljaisuus takertui vielä raskaina roikkuviin savuverhoihin. Kuuntelin nousevia askelia, enkä halunnut liikkua, ajattelin näppäimistöä ja näyttöä, "Mutta yksi ehdokas oli vielä kohtaamatta", kirjoitin, pidemmälle en päässyt. Matti Vanhanen nousi näkyviin. Hän katsoi halveksien, nenänvartensa on päänmitan korkeammalla kuin päälakeni, se on helppoa. Vanhanen tuhahti, jatkoi kävelyään ohitseni ja minä jäin metsän tuhottuun hämärään pohtien missä olisi lähin nettikone.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti