15.11.05

Päivä

Oikeastaan maanantai alkoi jo sunnuntain puolella. Olisin voinut mennä nukkumaan hyvissä ajoin tietäen täten herääväni aivan yhtä hyvissä ajoin ehtiäkseni ruotsintunnille. Sen sijaan valvoin puoli neljään tekemättä mitään. Ehkä roikuin netissä, ehkä tein jotain muuta. Mitään ei varsinaisesti tarttunut muistikerroksiin. Join kahvia. En laittanut kelloa soimaan. Kun aamulla heräsin, oli tunti alkamassa puoli kilometriä minusta itään viiden minuutin kuluttua. Olisin halunnut jatkaa unia, mutten enää nukahtanut. Nousin ylös, keitin puuroa. Huomasin että nukkumieni tuntien aikana oli alkanut sataa. Vettä tuli kaatamalla.

Syötyäni avasin tietokoneen. Tavallaan tarkoitukseni oli alkaa kirjoittaa esseetä, jota on pitänyt alkaa viimeisten kahden viikon ajan kirjoittaa joka päivä. Sen ohella olisin voinut myös alkaa kirjoittaa osuuttani ryhmätyöhön, jota kokoonnumme läpikäymään tiistaiaamupäivänä. En uskaltanut lukea muiden aiheesta viikonlopun aikana lähettämiä sähköposteja. En halunnut avata niitä.

Kolmisen tuntia myöhemmin tietokoneen ääressä lojuminen oli kipeyttänyt niskani ja selkäni. Tekstinkäsittelyohjelma oli auki, mutten ollut kirjoittanut siihen sanaakaan. Arkistostani löytynyt positiivinen sarjakuva kahden vuoden takaa ei auttanut asennoitumaan. Vesisade oli voimistunut, maailma oli harmaa. Lähes suoraan ikkunani takana kaksi hautausmaatyöntekijää kaivoi hautaa. Jäin katselemaan; he olivat pukeutuneet tummansinisiin sadetakkeihin.

Keitin kahvia, jonka huomasin käyvän vähiin. Päätin että on aika alkaa kirjoittaa esseetä. Päätän niin päivittäin nykyään. Laskin käteni tietokoneen näppäimistölle ja sydän alkoi lyödä kovemmin. Kylmä hiki kihosi otsalle. Minun oli noustava tuolilta, hengitin rajusti, kävelin yhden huoneen kokoisessa asunnossani edestakaisin. Sellaisina hetkinä se tuntuu tavallistakin pienemmältä. Avasin ikkunan hetkeksi. En halunnut lähteä ulos. Kävin parvekkeella, poltin tupakan, turhaan. Sisällä sukelsin taas verkkoon ja unohdin työt. Turruin, ehkä hymyilin.

Pian minun oli taas noustava ylös. En ollut syönyt, kello alkoi olla paljon. Ilman kulutustakin tulee nälkä, mutta minulla ei ollut ruokahalua. Laitoin levyn soimaan, harkitsematta päädyin jokseenkin ahdistavaan musiikkiin. Voimakkuuden säädin kovalle, istuin nurkassa lattialla, painoin pääni eteen, kosketin otsalla kylmää muovimattoa. Raskaat riffit ympäröivät minut, sen aikaa tuntui hyvältä. Kappaleissa laulettiin menetyksistä ja kivuista. Näin kuvia menneisyydestä. Kävin läpi muistoja. Kurotin hyllystä valokuva-albumin, en kyennyt avaamaan sitä, tunsin palan kurkussa, laitoin albumin takaisin.

Kuuntelin levyn loppuun, katselin näytönsäästäjän vaihtavan ruudulla kuvia. Otoksia viimeisten parin vuoden ajalta, omalla ja muiden kameroilla napsittuja, maisemia ja ystäviä ja paljon kissoja. Vanhoja kotitaloja. Kello oli iltapäivä. Olin ostanut jääkaappiin viikonloppuna paljon erilaisia kasviksia tarkoituksena valmistaa oikeaa ruokaa pitkästä aikaa. Kuten yleensä, ajatus tuntui ylivoimaiselta. Heitin spagettia kattilaan ja odotin. Avasin tv:n, levy oli loppunut, oli pakko saada ympärille ääntä. Jäin katsomaan Chicagon lääkäreitä. Syödessäni spagettia ohjelmassa suoritettiin aivoleikkausta. Tunsin oloni paremmaksi kuin koko päivänä.

Herra K soitti ja kutsui itsensä kylään, mikä palautti osittaisen yhteenkuuluvuuden tunteen muihin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen. Keitin hänellekin spagettia ja tarjosin viimeisen kahvikupillisen, itse join teetä. Lähdimme myöhäisillan luennolle, jossa oppiaineemme assistentti naureskeli sisääntuloamme. Ehkä hän ei olettanut meidänikäistemme opiskelijoiden enää käyvän luennoilla. En päässyt perille oliko luennoitsija todella huono vai loistava. Kello kahdeksan luentoi päättyi, palailin yksin kotiin, sateessa, koko päivän oli satanut. Kävin ostamassa halpasarjan pikakahvia, iltapäivällä loppunut oli maailmankaupan vastaavaa, mutta hintaluokassa johon ei ole enää tässä vaiheessa kuuta varaa. Kyllä, tiedän että on vasta kuun puoliväli.

Kotona tunsin itseni väsyneemmäksi kuin kertaakaan koko päivänä. Kaikkialla oli pimeää. En saanut asuntoon tarpeeksi valoa vaikka sytytin jokaisen lampun. Rakas ihminen soitti ja kysyi onko kaikki kunnossa, en jaksanut puhua, katkaisin puhelun. Ensimmäisen kerran elämässäni löin jollekin luurin korvaan. Hetkellisen asioiden kohtaamisen väistämisestä johtuvan helpotuksen jälkeen iski hirvittävän paha mieli. Soitin takaisin ja pyysin anteeksi, mutta keskustelu ei enää toiminut. Tein voileipiä, aina on nälkä. Katsoin tv:tä. Myöhemmin avasin tietokoneen. Suunnittelin lukevani viikonloppuna lähetetyt ryhmätyösähköpostit, en kyennyt siihen. Katsoin lisää tv:tä, mitä väliä koskaan on sillä mitä sieltä tulee. Keitin lisää kahvia. Olin jälleen alkanut siirtää huomista kauemmas valvomalla siihen asti kunnes putoan.

Vain yksi monista samanlaisista päivistä.

6 kommenttia:

Jani kirjoitti...

Tämän jälkeen minun ei ehkä enää ikinä tarvitse kirjoittaa haircutia.

Sallulah kirjoitti...

Kuulostaa tutulta. Paitsi että täällä kamppaillaan gradun parissa. Kuluu tätä vauhtia koko elämä, kaikki maailman kahvit, muistot ja muistolevyt.

Ugus kirjoitti...

Niin, tämä taisi tosiaan nyt olla sitä haircutia. Olen astunut yli rajan, jolta ei ole paluuta.

Gradu, se nyt vielä puuttuisi. Tai no ei se ehkä kauaa puutu. Eiku puuttuupa, tätä menoa. Kannustukset kaikille maailman ihmisille, jotka gradun ikeessä sortuvat.

exme kirjoitti...

"gradun ikeessä sortuvat"... tunnistan itseni tästä lauseesta. tuo sarjakuva kyllä piristi taas muistamaan, mikä tässä elämässä on OIKEASTI vaikeaa...

Andorra kirjoitti...

Sorrutaan, sorrutaan...mutta eiköhän täältä noustakin. Sitten joskus. Tuli mieleen lainata tähän erään kirjan nimeä, "elämä on toisaalla". :)

Marimba kirjoitti...

*****. **** ** *****-**** *******!