29.12.10

Mä teen maan ja sinut

Asioissa onnistuminen on suhteellista. Mikä voi jollekin olla vuorenkorkuinen saavutus, on toiselle vain kynnys jonka ylitettyään voi ryhtyä varsinaisiin suorituksiin. Ja mikä jotakuta tyydyttää siinä hengessä että kun parempaankaan en pysty niin ylpeydyn, onkin sitten toiselle vain raivostuttava osoitus omasta kykenemättömyydestä. Tai tietenkin täysin suhteeton itsetyytyväisyys asiasta, joka lähinnä myötähävettää muita.

Niin, missä olinkaan? Aivan, kirjoitin eilen katkelman talvesta tänne. Ette huomanneet, koska jätin sen julkaisematta; talvi, ymmärrättehän, minäkin yritän elämässäni kääntää uusia lehtiä, vaikka kovin kankeitahan ne nykyisin jo ovat, valmiiksi nahkeitakin, ettei sillä. Mutta totesin tämän blogin seitsemän vuoden aikana talvesta ruikuttamisen jo saavuttaneen äärirajansa. Yritän nähdä pluspuolet, ja niitäkin on: ei ole vielä ikinä ollut liukurimäessä niin hauskaa kuin lapsen kanssa jouluviikolla. Olipa se vauhtia. Lumiukkojakin tekisin, mutta milläs teet kun vaikka lunta on toista metriä, se on pakkasellista kaikki. Lämpötila taisi viimeksi käydä plussan puolella joskus marraskuun puolivälissä. No joo, lauhkea merenrantailmasto kuulemma. Vaikeahan kaltaiseni sisämaan kasvatin on sellaista sietää.

Niin, mihin jäinkään? Vihkoihin tosiaan, sehän päivän aiheeni oli, kehittelin sen aamupäivällä kävellessäni lähikauppaan eli Stokkalle. Matkalla piipahdin Kampin Levykauppa Äxässä, josta olisi tehnyt mieli hamstrata iso pino musiikkia tiskille, mutta lopulta päädyin sitten vain kahteen: Tom Waitsin Alice ja Frank Zappan Over-nite sensation ovat pitkään hyllystä puuttuneet. Oikeastaan lähdin ostamaan Nick Cavea, mutta joskus käy näin. Tai no, ihan oikeasti lähdin ostamaan Palefacen uutuuslevyä, mutta se oli myyty loppuun, myös Stokkalta ja Anttilastakin, mistä sitä sitten päivän jatkuessa vielä vilkuilin. Ehkä hyvä näin. Tämä hulluus mennee ohi kun sitä vielä viikon pari kypsyttelen.

Niin, vihkoja. Pengoin arkistoistani muutamia. Olen sitä tyyppiä, joka aloittaa muistivihkoja hyvinkin spesifeihin tarkoituksiin, mutta jo muutaman houreisen merkinnän jälkeen (joista harvasta saan itsekään myöhemmin tolkkua) niistä jokainen, väistämättä, ajautuu epämääräisyyksiin, kerta kaikkiaan jälleen yhdeksi määrittelemättömäksi muistivihoksi, joka täten latteuduttuaan ei milloinkaan täyty vaan jää lojumaan kirjahyllyyn, yöpöydälle, repun pohjalle, muutossa sitten pahvilaatikkoon ja pois silmistä. Tiedätte varmasti tyypin. Työpöydälläni lojuu nytkin kuusi erikokoista ja -näköistä muistivihkoa, vain hetkellinen intuitio ratkaisee mihin päätän kirjoittaa minkäkin mieleen tulevan asian unohtumaan. Vain kerran olen antanut viholle nimen; siitä tuli Silmänkääntövankila. Viholla ei ole yhteyttä samannimiseen blogiin.

Selailin näitä koukeroiksi kadonneita ajatuksiani joulunpyhinä, ja löysin yhden mielestäni onnistuneen katkelman. En tiedä koska se on kirjoitettu, en muista asiayhteyttä. Pidin siitä silti. Näin se kuuluu:

Aamulla kello neljä
minä olen rakastunut sinuun kovemmin kuin koskaan

ja sallin ajan liikkua eteenpäin
askeleen verran.





18.12.10

02.20

Ehdin ajatella kertovani liikaa vain sekuntia ennen kuin huomasin kertovani liikaa. Ei ihmistä ollut luotu sellaiseen, me olimme edelleen epäluuloisia metsästäjä-keräilijöitä, joiden silmistä kimalsi oman turvallisen kotiluolan nuotionkajo niinäkin hetkinä, joina notkuimme baaritiskillä tunnustelemassa vastakkaisen sukupuolen tuoksua. Keskeytin itseni väkivalloin, yskäisin, drinkki heilahteli lasin pohjalla uhkaavasti. Hän katsoi minuun. Räpäytin silmiäni, hän katsoi minuun. Olin tunnistavinani musiikin, mutta humalan siinä vaiheessa silti, jossa tunnistus olisi mennyt joko pieleen tai hukkaan. Räpäytin silmiäni, hän katsoi minuun. Yritin katsoa takaisin, minua tönäistiin olkapäähän ja pääni yli karjuttiin tilauksia hanojen ääressä hikoileville. En ollut kääntänyt katsettani, silti hän ilmestyi siihen uudestaan ja uudestaan, liukui oikealta vasemmalle aina itsensä jälkeen, jokainen kuvajainen laski minun maksamani juoman tiskiin ja hän kumartui kiiltävine huulineen puoleeni, lämmin hengitys huokui lupauksia. Ei se mitään, hän kuiskasi. Yritin muistella mitä olin sanonut juuri ennen kuin vaikenin, mutta se mikä oli tuntunut sillä hetkellä vaarallisen henkilökohtaiselta tiedolta, oli kadonnut bassolinjaan, joka ei jättänyt rauhaan. New Order? Blur? Smiths? Varovasti hän suuteli suupieltäni ja vetäytyi sitten nopeasti takaisin, ehkä hän hihitti, nyt minä itse olin liukuhihnalla ja kiidin kymmenien baaritiskien sivuitse pois. Perkeleen perkeleen vittu, sanottiin takanani. Tunnuin tahmealta kun käännyin, ääni oli tuntunut minulle osoitetulta ja vaikka näky oli edessäni selkeänä, vastaansanomattomana, kesti pitkään ymmärtää että olin kaatanut kyynärpäälläni en yhtä enkä kahta tuoppia, toisaalta kolme tuntui liioittelulta. Minua nostettiin tuoliltani pois. Hapuilin otetta viereltäni, mutta minun maksamani drinkki oli kadonnut tyttö mukanaan. Pyörin ilmassa, ehkä se oli askel jonka yritin ottaa tilanteesta kauemmas. Lattia tuoksui sulaneelta lumelta raapiessaan poskeani ja minä suljin silmiäni, valot välkkyivät, tajusin: Pulp, Disco 2000. Suljin silmiäni, suutelin häntä hämärässä huoneessa ja painuimme pehmeälle vuoteelle sydämenmuotoisten mustelmien värittäessä laihaa rintakehääni hetki hetkeltä tummemmaksi.

14.12.10

Kaihoonkatsoja

"How does it feel to be one of the beautiful people?" kyseli jo The Beatles rapiat 43 vuotta sitten, ja minä viimein ymmärsin sen, hetkellisesti, tänään pelatessani kuusnelosemulaattorilla (se on ohjelma joka taianomaisesti tuo Commodore 64:n oman persoonattoman pc-koneesi ruudulle) vanhaa suosikkipeliäni Fireblast (Gremlin Graphics, 1987), jossa pelaaja saa neljännen tason loppupuolelle päästyään eteensä huuruisia pikselinäkymiä, jotka eivät voi kokonaisuudessaan ymmärtyä kuin loputtomaan kauneuteen hukkuville; maailman häkellyttävyyden äärellä kurtistuville; kauniille ihmisille; kuvittelevaisille. Tietenkin ymmärrys oli välittömästi ohi. Suljin emulaattorin, surffasin datalaineilla kauemmas, yritin väistellä virkaintoisen näytönsäästäjän suuntaani kovalevyarkistosta viskomia kuvia, huonolla menestyksellä. Se on jo kuukausien ajan suhtautunut työhönsä sitä verta innokkaasti, että saattaa räpsähtää päälle äkillisesti, niin nettilöysäilyn kuin aktiivisen kirjoitusprosessinkin veitsenä katkaisten. Ylipäätään toisinaan pelkään sähkölaitteiden kostavan; lamput sirisevät kuin kiihtyneet heinäsirkat, imuri nielaisi oman johtonsa siihen tukehtuen, vasta puoli vuotta sitten ostamani kahvinkeitin päätti lopettaa veden keittelyn ja tarjota Löfbergs Lilan minulle tästä eteenpäin hieman kädenlämpöä kuumempana. Sentään kamerani vielä toimivat, sekin pokkari joka keväällä esitti kuolevaa ja ostatutti minulla täten järkkärin seurakseen. Mutta että ihmisen voi saada rakastumaan vain paperiin painetuilla kirjaimilla, se on hienoutta. Eikä kuvitelmiensa edessä ole lopultakaan pakko nöyrtyä ellei sitä nimenomaisesti halua.

2.12.10

Karl Fazer Café, Kluuvikatu 3
eli "10" - Kahvila kuin unelma

Sade riipi katukiviä ja ilma oli kirpeä, kun he askelsivat läpi pohjolan rumimman pääkaupungin ydinkeskustan, etsien kahvilaa jossa olisi tilaa, mutta kun useamman ovelta oli käännytty pois, oli totuutta katsottava jälleen silmiin: täällä on jukoliste liikaa ihmisiä. Lopulta löytyi sateessa nääntyvien reitiltä hämärä sivukatu, jonka hämärimmässä kohdassa loisti epäilyttävän oventapaisen yllä salaperäinen neonvaloplakaati vilkutellen säristen synkkää sanomaansa: "Fazer". Paikka oli lisäksi lähes täysin tyhjä, mikä kyllä epäilytti, kun kaikki aiemmin vilkuillut kahvilat olivat niin täynnä, ettei ikkunoistakaan näkynyt sisään, kun henkeään maallistettujen kalojen lailla haukkovat kansalaiset oli painettu tiiviiksi lihamassaksi vasten kahvilatilojen sisäpintaa.

Mistä tunnistaa hienon kahvilan? Siitä, että tarjolla olevat herkut ovat kyllä näyttävästi lasivitriinissä esillä, mutta se vitriini on suljettu siten, että asiakaspuolelta ei niihin herkkuihin pääse ollenkaan käsiksi. Niinpä sitten allekirjoittanut & maalaisvieras tuijottivat herkkutarjontaa kykenemättöminä päätökseen, ja vain lievästi hermostuneemmaksi minuutti minuutilta muuttuvaa kestohymyä tarjoava neitokainen jaksoi odottaa tiskin toisella puolella päätöstämme pitkään, muiden paikalle saapuvien viuhuen ohitsemme oikealta ja vasemmalta. No okei, ei sinne juuri muita tullut. Lopulta päädyimme erilaisiin kalatäytteisiin leipäsiin pääruuaksi, ja kun kerran tänne asti oli tultu, pistettiin suklaaleivokset samaan kyytiin. Ja sieltä ne sitten meille teititellen ojennettiin tiskin yli. Teitittely! On siinäkin tapa, inhoan sitä syvästi, ja erityisesti inhoan sitä, että minua teititellään. Luullaanko minun pitävän itseäni jotenkin muita parempana? Jos ei "ole hyvä" näytä minulle kelpaavan, niin ahdistun, näinkö ylimieliseltä näytän? Enhän minä ole... mitään! Ei kukaan ole. En ole itse teititellyt koskaan ketään.

Seuraavaksi etenimme kassan luokse. Siinä vieressä oli telineellinen kahvimukeja, josta loogisesti poimin jo tässä vaiheessa täpötäydelle tarjottimelleni yhden. Virhe! Koska olin tilannut taviskahvin, ojennettiin sekin minulle tiskin yli, valmiiksi tassille asetettuna ja suklaakonvehti siinä tassilla sykkien odottamassa pääsyään kasvavaan vyötärörenkaaseeni. Tai siis se tassi ja muki ojennettiin. Kahvi piti edelleen kaataa itse, ja epäselväksi jäi, miksi niitä mukeja oli siinä itsepalveluperiaatteella saatavana. Laitoin sen itse ottamani mukin sitten takaisin telineeseen, mitä ennen olin tietenkin jo ehtinyt sinne yskiä, kuolata & klähmiä sormillani. Kuten kai kaikki siellä käyvät tekevät.

Purnauksen aiheista keskeisin: ne tarjottimet. Okei, tämä on Fazer-konsernin lippulaiva, kahviloista kallein, hienoin ja keskeisin. Okei, on erotuttava kaiken maailman tavis-wayneista tavalla jos toisellakin. Mutta ne tarjottimet, tarjottimet... Ne olivat hirveän pienet ja oudon malliset, minkä olisi vielä kestänyt, jos herkkulautaset olisivat nekin olleet pienet. Vaan ei, ne olivat valtaisat, olisivat pienestä pizzalautasesta käyneet nekin kummajaiset, jotka suklaaleivosta kannattelivat, ja annapas olla kun me otimme sekä suolaista että makeaa: tarjotin täynnä! Ja sitten siihen piti asetella mukillinen kahvia, sekin lautaselle aseteltuna, tietenkin, tai seuralaiseni tapauksessa teemuki ja pieni pannullinen haudutettua teetä. Ainoa looginen ratkaisu oli kasata pinoa ylöspäin, sillä tarjottimen pinta-ala oli täyttynyt, ja enemmän, niistä kahdesta pienestä lautasesta. Asettelin kahvimukini kahden lautasen reunan päälle keikkumaan ja aloin horjuen kävellä kohti tilan perimmäistä nurkkaa. Tässä vaiheessa oli tosin jo kahvipannua koristava "Pauligin tummapaahtoinen" -lappunen irronnut kaataessani kahvia mukiin ja pudonnut suoraan suklaakakkuuni. No, nostin sen takaisin paikalleen.

Hämmentävästi suoriuduimme pöytään kumoamatta tarjottimiemme sisältöä ympäri kahvilan kimaltavaa lattiapintaa. Saimme nurkkapöydän, jonka sohva otti minut miellyttävästi syleilyynsä; rauhallistakin oli, koska tila oli laaja, ja kuten jo tuli todettuakin, lähinnä tyhjä. Tiskitoimintojen aiheuttama ahdistus alkoi purkautua, kaivoin kameran ja räiskin herkuista otokset. Olimme pääsemässä asiaan! Pääruaaksi tilaamani lohitasku näytti ulospäin petollisen arkiselta, mutta paljastui totisesti lounaan veroiseksi: ruisleivät väliin oli tungettu lohta enemmän kuin minä normaalisti ostan kalatiskiltä kotiin vietäväksi. Seuralainen oli jotain kalapitoista valinnut hänkin, taisi olla sekin hyvää. Älkää nyt väittäkö että minun pitäisi jotain muistiinpanoja näitä varten tehdä.

Seuraava purnauksen aihe: kahvi loppui kesken. Muki ei ollut sellainen mihin olen mättökahviloissa tottunut, vaan paksuseinäisenä ja pohjaa kohti kapenevana se suorastaan petollisesti kätki todellisuudessa sisältämänsä kahvin määrän. Hörpin sumppini epähuomiossa loppuun jo lohitaskun aikana, ja arvatkaa kykeninkö näin hienossa paikassa marssimaan tiskille kysymään santsikupin hintaa? No en tietenkään, ne olisivat varmaan teititellen ilmoittaneet, ettei heillä sellaista harrasteta, herrahan ymmärtää. Perkele, miksi tällaisia paikkoja pitää olla? Missä on halpuus, arkipäiväisyys, helppous, ihana rentous ja pingottamattomuus? Niinpä otin jälkkärilusikan kauniiseen käteeni (tai siis kahvia sekoitelleen lusikkani, mikä lieni etikettivirhe) ja upotin sen suklaakakkuviipaleeseen, tai Mariannekakku se taisi olla nimeltään, samapa tuo: taivaallista totta tosiaan oli, nimestä viis. Seuralaiseni näytti nauttivan suklaakakusta siinä määrin, että aloin pöydän vastapuolelta unohtua hänen leijuessaan jonkinlaisessa hekuman pilvessä, no joo, sitä suklaa tiemmä teettää. Pointti siis: kyllä näistä herkuista mielellään maksoi vähän isommankin rahan. Mutta alle kiskaistut voileipähässäkät olivat sittenkin vaatineet veronsa: kumpikin aterioitsija alkoi täyttyä ennen massiivisen suklaaherkun viimeistä murua. Ah tätä ihanan yltäkylläistä länsimaista elämäntapaamme. Siinä melkein unohtuivat kaikki maailman nälkää näkevät lapset. Heidän kuviaan pitäisi olla tuollaisten paikkojen seinillä, ihan vain muistuttamassa.

Olimme siis kylläiset, jopa tyytyväiset siitäkin huolimatta, että alku oli niin hankalaa ollut. Mutta sijaintimme salin peränurkassa oli ollut jokseenkin oiva, siitä saattoi harvoja muiden pöytien asiakkaita tiirailla, ja hetkittäin salakuunnellakin. No, ei missään pöydässä mitään mielenkiintoista puhuttu kylläkään, samaa loputonta huulten heilutteluahan se on tämä kaupunkilaisten keskustelu. Mutta vaikka jaksoimme pitkään vastustaa sen suoraan yläpuolellamme sijaitsevan ulottuvuusportaalin vetovoimaa, se lopulta, turrutettuamme psyykkiset ankkurimme liialla suklaalla, sai meistä ottaen ja kiskoi mustan peilin sisään. Todistimme universumin lämpökuolemaa.

Lopullinen tuomio:

+ Kerrassaan herkulliset tarjoomukset, aisteja hivelevät ja massun täyttävät, kauniitkin, kaikin tavoin täydelliset.
+ Valinnanvaraakin oli herkuissa mittavasti.
+ Tila oli ainakin enimmäkseen tyhjänä miellyttävä.

- Liian pienet tarjottimet, liian suuret lautaset: logistiikka ei vaan toiminut.
- Asiakkaita teititeltiin.
- Kireän protokollainen ilmapiiri tiskin tuntumassa ahdisti, tunnelma rentoutui vasta kun pääsi pöytänsä ääreen istumaan.
- Kahvi loppui mukista heti alkuunsa.

Suositellaan varauksetta niille, joilla on aikaa, rahaa ja hermoja uhrattavaksi. Tai vaan niille, jotka eivät muualta löydä istumapaikkaa.


23.11.10

Kypsyy kuin silli liemessään

Ah, merkkipäiväni, tapaamme taas. Muistaakseni kohdatessamme on aina maassa lumi, on se kumma. Paitsi viime vuonna, ehkä siksi en silloin sinua huomioinut kuin ohimennen, myöhässä. On talvi, olet yhtä pimeä kuin aina. Personoin sinut kuin esineet ympärilläni, kaikki nuo makuuhuoneessa kirkuvat pehmolelut ja naulakkoon hirtetyt kesätakit. Vesihana sylkee sappea, mutta ikkunani takaiseen lehmukseen on kerääntynyt variksia. Ne katsovat minuun hiljaisina, nyökäyttävät tervehdyksensä. Tunnistavat omansa, ja minä olen psyykannut itseni tänään: vahvaa kahvia, kolmikanavaista sinfoniaa kuulokkeiden kautta aivokuoreen, ei tarpeeksi ruokaa, uskonnollishistoriallista kirjallisuutta aamuyön tunteina ja herättyä unesta jossa kulki palatsimaisen kirjaston tuhansien hyllymetrien täyttämistä valoisista kerroksista toisiin on olo sikäli seesteinen, että on valmis käynnistämään tämän blogirahjuksensa kahdeksannen vuoden. Oi luojani sentään, niin pitkät ajat näissä nurkissa on samoiltu eikä ihminen ole sen valmiimpi kuin koskaan, väsyneempi ehkä kuin joskus aiemmin, ja hitaampi sanomaan, mutta se harhaisen mielikuvituksen musta jyvä poikii edelleen toisinaan ajatuksia, jotka päätyvät vähintäänkin muistivihkoon ja sen kautta joskus ehkä tännekin.

Seitsemän vuotta. Damn, bitch! Henkilöhistoriani maalautuu kuin sylkipärskeet tuulilasin sisäpintaan: katsokaa tuotakin epävarmaa olentoa, joka 2003 on niin ollakseen. Sen ihmiskammoisuus kihoaa sanojen väleistä esiin ja ryöpsähtää ihmissuhdesekoiluissa kuohuen pintaan vuoden 2004 aikana; vuonna 2005 se kehittää jonkinlaisen kyynisen vittuilutilan, joka ei loppujen lopuksi ole kuin rooli sekin, mutta toisaalta tuottaa laadukasta tekstiä, ja 2006 se on liian muualle harhautunut keskittyäkseen tänne kuin ohimennen, mutta kun kevät 2007 koittaa, sen tehokkuus saavuttaa huippunsa, ja vaikka vuoden 2008 Silmiksestä en ennen tätä aamua muistanut ainuttakaan päivitystä, paljastui selailemalla että vuosi on ollut laadukkaampi kuin moni viini. 2009 kolkutteli alkuvuosien tunnelmia mutta mielenvikaisemmin, mikä positiivisena huomioitakoon, ja kulunut vuosi on liian lähellä, kirjoittaja on stadilaistunut, eli tietenkään ei, ja pitää Turusta nykyään enemmän kuin kertaakaan bloginsa aikana aiemmin. Se on myös jotenkin kypsempi, joku pitäisi aikuisempanakin, mutta älkää pelätkö, tämä on vain välivaihe.

Kesällä huomioin Silmänkääntövankilan tuhannennen päivityksen lähestyvän. Päätin silloin vakaasti, yhtä vakaasti päätöksen toteutumattomuuden tietäen, että tämä synttäripäivitys olisi se tuhannes. No ei tietenkään, nykyisellä tahdilla luku ei tämän vuoden aikana täyty, mutta numeroon 984 asti sentään päästiin. Onhan sekin paljon. Blogin ensimmäinen vuosi on kirjoiteltu enimmäkseen Turun yliopiston kasvatustieteen laitoksen Educariumin tietokoneluokassa, sitten ilmestyi kotiinkin yhteydet, ja 15-tuumaisen läppärinäytön kelmeässä valaistuksessa on sittemmin paahdettu menemään. Muistaakseni yksi (1) päivitys on tethy Maccia käyttäen. Ei minusta ole sellaiseen. Tekniikkaan, tarkoitan. Kovalevylle tallennettuja arkistoja selailemalla paljastui, että blogin ulkoasukin on nykyisekseen päätynyt jo 2006, vaikka olisin voinut vannoa että vähintään kaksi vuotta myöhemmin sentään. Alkuaikoina se rustaili sivupalkkia, piruparka, nyt on tyytyväinen kuin vanhus. Asiat ovat hyvin, ja katso: jos olisin kaupallinen taho, järjestäisin kilpailun: äänestä suosikkiasi tuhannen päivityksen joukosta ja osallistu järeän palkintokolonnan arvontaan! Nyt ei kehtaa, mutta olisihan kommenttiraidalla varustettu Silmiksen juhlapainos sentään aikansa kuva. Vaimeaa murinaani kuunnellessa nukahtaisi koliikkivauva jos toinenkin, ja bonuslevylle sopivaa arkistomateriaalia löytyisi: iso läjä kirjoitettuja mutta julkaisemattomia päivityksiä, hulppea kasa kuvia itsestä ja muista, kymmeniä skannattuja piirroksia, säälittävimpinä entiteetteinä alkuvuosien loputtomat nettitestitulokset, joita tuli jonkin verran julkaistuakin, ne olivat sitä aikaa kun tämä oli vielä yhtä coolia kuin facebook nykyisin. Mistä tulikin mieleeni: fanisivut, olkaa hyvä. Nyt käyn keittämässä toisen pannullisen kahvia.

Vaan onhan tämä minut sentään leimannut. Jopa tavallaan lukinnut; sen huomaa siitä, etten ole vähempää kuin kolme omaa ja kaksi ryhmäblogia tämän lisäksi käynnistellyt, ja kaikki ne ovat hiipuneet tarpeettomina pois (paitsi tietenkin KuvaKuva, joka aktiivisena yhä porskuttaa), sillä kaikkihan on täällä. Tämä on minun paikkani, minun kanavani, minun tilani sanoa ja olla, tämä Silmis, voi sinua blogipienoiseni, kyllä minä sinusta niin tykkään kuitenkin vaikka toisinaan painat kiviriippana selkänikamia. Narsistista toimintaahan bloggaaminen on. Oletus itsestä tärkeänä, itsestä jollain tavalla muita kiinnostava otuksena, ja välillä tuntuu siltäkin että narsismi saa astetta häiriintyneempiä piirteitä: katsokaa nyt minuakin: tietokoneelta löytyy kansiollinen kuvia minusta. Itsestäni. Nykyisin jo 80 kuvaa, joita iltamyöhäisellä selailen miettien millainen ilme seuraavan päivityksen yhteyteen sopisi, eikä sitä päivitystä koskaan tule. Koska olen unohtunut tuijottelemaan kuviani, tietenkin, ja muistatteko vanhukset sitä aikaa kun bloggaaminen vasta alkoi? Silloin vedettiin nimimerkillä; jotenkin se kuului asiaan. Nykyään avoimuus on tärkeintä, meitä nimmaribloggaajia pelätään, se on kuin huppu kasvoilla vaikka toisaalta kyllä minä sentään olen sähköposteihin ihan omalla nimelläni vastaillut. Sähköpostit! Kuka tuotakaan yhteydenpitotapaa enää käyttää nyt kun pyhä kultainen feibu on niellyt kaiken. Vuosina 2004-2005 sain fanisähköposteja, yllättävän paljonkin, niistä mieleenpainuvin tuli eräältä varsin tunnetulta iskelmälaulajalta. En usko että hän enää muistaa sellaista lähettäneensä.

Seitsemän vuoden aikana olen nähnyt blogini nimen Hesarin kuukausiliitteessä, itseni keskustelemassa bloggaamisesta Turun Kirjakahvilassa (enkä valehtele edes; minä tosiaan näin itseni katonrajasta, sitä verta ahdistava oli tilanne), muiden ympäriltä katoavan ja ydinryhmän ympärilläni jatkavan kuitenkin. Minä toivon ettei tämä perusporukkamme sentään koskaan hiivu. Muotibloggaajat kun kuitenkin vievät kaikki uudet lukijat.

Tasavuosipäivitysten ollessa aina tätä samaa skitsofreniaa, on syytä lopettaakin moiseen: kooste sivupalkkikuvista, joita ette tarkoitetulla paikallaan taatusti enää koskaan näe, mutta jotka ovat yhtä lukuunottamatta siellä kuitenkin joskus piipahtaneet. Kyllä ovat, vaikkette ehkä sellaista muistakaan. Kiitos ja näkemiin, minussa on liikaa virtaa tänään ja lumi on maassa ollut nyt viikon verran, siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.




15.11.10

Isyyllisyydestä

Olen yrittänyt pian vuoden päivät muotoilla jonkinlaista isyydentuntoista kirjoitusta, mutta joka kerta kun päässä vellovat asiat ovat asettumassa sanoiksi, ne näyttäytyvät pieninä kun niiden nimenomaisesti pitäisi olla suuria. Elämän varrella on ollut muutamia aiheita, joista ei kertakaikkiaan saa sanotuksi sanaakaan. En minä osaisi kirjoittaa lupsakkaan humoristista isän päiväkirjaa, en kuukausittaista sopivasti naurattavaa kolumnia vanhemmuuden vaikeudesta aikakauslehteen, en totta puhuen osaisi edes aiheesta kysyttäessä sanoa mitään ynähdystä kummempaa.

"Isyys" on nykyään rooli. Isien pitää ottaa aikaa isyydelle, isien pitää olla moderneja huolehtivia isiä, siis toisenlaisia, tätä painotetaan, kuin kaikkien aiempien sukupolvien isät. Isyydestä keskustellaan nykyisin; julkaistaan kirjoja joissa pohditaan modernia isyyttä, televisiossa alkoi juuri dokumenttisarja suomalaisista isistä. Isyys on nyt in. Jonkinlaisena laajemman modernin miehisyyden sivuraiteena on yhteiskunnassamme havaittu näennäinen ongelmakohta: isyydestä keskustelemattomuus. Niinpä nykyään on ihan helvetin hankala olla isä, kun oudoksi suorittajarooliksi muodostunut sana tunkee esiin kaikkialta.

Minä en oikein tiedä miltä tuntuu olla isä. Ehkä on kamalaa sanoa näin kun lapsi on kohta nelivuotias sentään. Mutta kun haen häntä päiväkodista iltapäivisin, en tunne erityistä sielunyhteyttä niiden autolla rakennuksen eteen kaartavien isien kanssa, jotka heittävät asiantuntevaa juttua hoitotätien kanssa, nappaavat naperonsa napakasti käsipuoleen ja joustavin askelin alkavat harppoa kohti bemariaan juuri siten kuin heidät olisi tätä varten luotu. Minusta tuntuu aina hiukan ulkopuoliselta mennä päiväkotiin. Tuntuu että tädit katsovat minua oudosti, vaikka lapset suhtautuvatkin varsin luontevasti. Muut vanhemmat taas melkein pelkäävät. Keskenään he muodostavat kevyeen sananvaihtoon perustuvia juttelurinkejä, jotka syntyvät ja hajoavat niiden muutamien minuuttien aikana, jotka minä etsin pusikkoon piiloutuvaa tytärtä, joka ei vielä millään malttaisi lähteä kotiin kun on leikit kesken. On se tietenkin aina hieno hetki kun hän sitten lopulta löytyy ja harppaa halaamaan.

Tampereella järjestettiin viime viikonloppuna Miespäivät, jossa pidettiin puheita ja paneeleita otsikolla "Isän oikeudet - Mahdollisuus isyyteen". Voi luoja. Ei näin. Nykyaika ylianalysoi kaiken. Isät ovat yksinkertaisia olentoja, jotka ovat onnellisempia jos heidät jätetään rauhaan. Ei isä kuulu "olla". Siis sillä tavalla kuin nykyisin, suoriutuen. Kaiken voimavaransa isyyteen uhraten. Hirveän tietoiseksi sen tehden, mikä on vuosimiljoonia tullut varsin luonnostaan. Sitä voi olla isä ilman sitä isyyden vapautumiseen ja valokeilautumiseen ja glorifioimiseen automaattisesti liittyvää painolastia. Isä voi olla tekemättä siitä numeroa. Tai niin minä haluaisin. En tiedä millainen isä olen; ei kai sitä itse voi kovin tarkkaan tietää. Nelivuotiaan tarmolla minua on jo sanottu tyhmäksi ja harmituksissa heitetty pehmoleluilla. Mutta kyllä minua sitten odotetaankin kun olen ollut poissa. En osaa kertoa opettavaisia tarinoita, jotka valaisisivat elämän tiettyjä osa-alueita lapsella tämän kriittisissä kasvuvaiheissa. En osaa olla miehen mallina, kun en harrasta mitään miehekästä. Mutta läsnä minä olen, ja vaikka joskus väsyttääkin, niin yleensä mielelläni. Maailma tosin vaatisi minulta enemmän.

7.11.10

Nolkytäluvun tärpeimmät

Olen sen verran viime aikoina hairahdellut valitsemallani syväangstipolulla, että olen tehnyt mielijohteisia otantoja nykyisin enimmäkseen pölynpeittämän levyhyllyni tienoille ja fiilistellyt, nautiskellut, myönnettäköön että useammin kuin kerran jopa tanssahdellut musiikin, tuon taiteenlajirakkauksistani jos ei nyt välttämättä vanhimman niin ainakin aikoinaan intensiivisimmän, parissa. Ehkä syynä on täälläkin hiljakkoin mainitsemani uusi tuttavuus: radio. Sen masentavan musiikkitarjonnan parista huomaa yhä useammin hakeutuvansa puhetaajuuksille, jotka tosin nekin tykittävät ihmispoloille lähinnä samoja ohjelmia kuin eilen, jolloin ne olivat samoja kuin toissapäivänä. Onneksi kotona saa kuunnella mitä tykkää, ja erityisesti se eetteripuolella ylenkatsotumpi kama on tupannut muinaisen stereoni kiekkolautaselle hakeutumaan: tuore kotimainen musiikki, ja tuoreella tarkoitan 2000 luvun juuri hiljakkoin päättyneen ensimmäisen vuosikymmenen aikana julkaistua. 2000-luvun ensikymmen oli musiikillisesti kiintoisaa aikaa kotimaassa; tuntui että aivan uudenlainen indiesukupolvi aloitti toimintansa, ja silti muutamat 90-luvun aikana aloittaneet bänditkin edelleen jaksoivat, tosin selvästi kymmenvuotiskauden edetessä väsyneemmin. Ja ne vanhat suomirock-dinosaurukset jotka edelleen jotain julkaisivat, olivat monesti kiinnostavampia kuin vuosiin, siitäkin huolimatta, että populaarimusiikki on hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nuorten juttu, ja se on oikein. Niin pitääkin olla. Meitä vanhoja se ei toki estä kritisoimasta. Paitsi että kun mennään niinkin kauas kuin vuoteen 2000, jonka tämän listaukseni keinotekoiseksi starttiviivaksi päätin, olin minäkin vielä mitä nuorukaisin: tuon maagisen luvun napsahtaessa mittariin tammikuun ensimmäisenä olin minä vasta muutaman kuukauden ikäinen turkulainen, yliopistosta en edes haaveillut vielä, ensikännikin kaukana edessäpäin. Musiikkiin toisaalta suhtauduin mielenvikaisen kiihkeästi, ja onpa sekin tapa kadonnut, mutta toisaalta jälkensä jättänyt. Niinpä katsonkin olevani vähintäänkin kykenevä tarjoamaan ihastuttaville lukijoilleni jälleen listamuotoisen tekstintyngän, eikä sitä niin kuolettavan vakavasti tarvitse ottaa ellei halua, mutta suosittelen näihin levytyksiin tutustumaan jos yksikin on vähemmän tuttu. Keskusteluakin saa aloitella jos niin mielii.

Silmänkääntövankilan historian pisimmän aloitusjorinan jälkeen asiaan: kyseessä siis

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaat kotimaiset levytykset:

10. Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Umpikuja 5 (2003)

Lapsille tarkoitettu musiikki on huonoimmillaan heliumversioita tympeistä pophiteistä, parhaimmillaan Tohtori Orffia. Tämän kolmikon keikkakuntokin tuli hiljakkoin tsekattua Ruoholahden ala-asteella, ja yllättävän hyvin levytysten rikas äänimaailma toistui livenä. Sillä rikastahan tämä on; poprockia toki, mutta tyylilajeissa ei totisesti pihistellä. Mistään lajiparodioista tai sietämättömästä genrestä toiseen loikkimisesta ei kuitenkaan ole kyse; Tohtori Orff koostuu liian taitavista muusikoista sortuakseen sellaiseen. Bändillä on oma varsin tunnistettava paljolti puhallinsoittimiin perustuva äänimaailmansa, mutta sähkökitaraa ei pelätä käyttää jos kappale sitä vaatii. Sanoitusten osoittelematon ja kuulijaansa aliarvioimaton huumori naurattaa aikuista miestäkin kerta toisensa jälkeen. Myönnetään: näitä on levyhyllyyn hankittuna useita, ja niitä tulee monesti kuunneltua ihan itsekseenkin. Tosin tytärkin tykkää kovasti.

Maininnan arvoinen kappale: Leikkimökin takana. Sisältää letkeän ruohontuoksuisen poljennon, lapsikuoron, takaperoista laulua ja tyylitietoisen kitarasoolon. Mitä muuta tarvitaan?

9. Lapinlahden Linnut: Etiäppäin (2007)

Jotain suunnattoman sielualämmittävää on siinä, kun muinainen suosikkiyhtye kykenee vuosien väsähdystilan jälkeen yhtäkkiä pusertamaan itsestään levyn joka ei ole ainoastaan parempi kuin ties kuinka moni edeltävä levytys, myös täysin vertailukelpoinen yhtyeen alkuaikojen huippuhetkien kanssa. Ei sellaista tapahdu koskaan, ja kuitenkin. Lapparit palasivat jonkinasteiseen klassikkokoonpanoonsa, ja tekivät levyn, jolla on toki tutunkuuloiset äkkiväärät hetkensä, mutta jonka perusvire on kovin, kovin melankolinen. Ehkä jonkinlainen aavistus oli jo ilmassa; 95% yhtyeen materiaalista säveltänyt Pekka Hedkrok poistui kokoonpanosta pian levyn ilmestymisen jälkeen, ja on vaikea kuvitella uutta albumia enää milloinkaan ilmestyvän. Tämän tyylikkäämpää lopetusta en silti osaisi yhtyeelle kuvitella.

Maininnan arvoinen kappale: Etiäppäin. Koska olen levyn hienoimmasta hetkestä (Kakadun laulu) kirjoittanut jo aiemmin, on mainittava tämä albumin avaava nimikkokappale. Arkaainen lyyrinen poljento kohtaa irkkumusiikin, ja kertosäkeessä estottoman discobiitin. Hämmentävä homoeroottinen ote kruunaa hääjuhlasta kertovan tekstin. Tapio Liinoja esiintyy Jumalana. Hyvä meno.

8. Risto: Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006)

Saa myös palkinnon ärsyttävimmästä levynnimestä ikinä. Mutta kyllähän tämä bändi iski kovaa ja korkealta kun ensi kerran kuulin. Sanoituksessa oli välittömästi sitä jotain, se jokin tietty poikkeavuus kaikesta koskaan kirjoitetusta kotimaisesta laululyriikasta. Pyydettäessä määrittelemään en osaisi tarkkaan sanoa mikä erottaa Riston sanoitukset muusta, mikä saa ne niinkin moninaisella kentällä kuin kotimainen musiikki kerta kaikkiaan erottumaan joukosta. Ehkä oikea sana olisi vire. Näiden kappaleiden vire on todella nyrjähtänyt, jopa pelottava. Särähtävällä urulla, jokseenkin kouliintumattomalla lauluäänellä ja sen sellaisella tuodaan musiikki lähelle tekstejä, ja nämä ovat hyviä kappaleita, levy on lyhyt mutta siinä ei ole mitään liikaa. Paljon pianoa. Se on kaunista.

Maininnan arvoinen kappale: Auringon prinsessa. Kauneimpia sävellyksiä, mitä kotimaisen poprockin kentällä on vastaan tullut. Teksti hykerryttää, hyytää, sisältää jopa yllätyskäänteen lopussa ja on ennen kaikea aivan helvetin surullinen. Raju. Ei tällaista terve ihminen tee.

7. Eleanoora Rosenholm: Vainajan muotokuva (2007)

Porilaisista pidemmän linjan muusikoista koostuva bändi, jossa Noora Tommilan kylmäävän lakoninen laulu kohtaa elektronisesti sävyttyneen vaihtoehtopopin. Kappaleiden yhtenäisenä teemana mahdollinen sarjamurhaajanainen, tai kenties vain kuvitelmissaan liitävä ahdistunut kotiäiti. Olin skeptinen levyn ilmestyessä. Voisiko tämä toimia? Mutta tietenkin se voi, tekijäkaarti on rautainen ja sanoituksista, vaikka koko yhtyeen nimiin kreditoidaankin, paistaa läpi Mika Rätön kädenjälki varsin vahvasti. Ei huono asia ollenkaan. Vainajan muotokuva on kaunis levy, kappaleista popeimmat toimisivat radiohitteinä sellaisenaan, osa on häiriintyneempää tavaraa ja pienet musiikilliset jipot maustavat menoa suorastaan runsaudenpulaisesti. Kakkoslevy ilmestyi vuotta myöhemmin, ja on melkein yhtä hyvä. Sen jälkeen bändi lieneen kadonnut, paitsi toivon ettei.

Maininnan arvoinen kappale: Maailmanloppu. Massiivinen päätöskappale, siis tässä pop-mittakaavassa massiivinen. Yhtä nihilististä tekstiä en muista missään näin hauraankauniisti lauletun. Tunnelma ihmisvihassaan aidosti hyytävä, ja riivatun kaunis.

6. Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (2006)

Porin ihmepojat ovat 2000-luvun kuluessa julkaisseet jo useammankin duettoalbumin, joista tämän jyräävä elektroninen vyörytys on kertakaikkista parhautta. Suuren osan kestostaan tämä levy on pikemminkin instrumentaalinen, siitäkin huolimatta että joka kappaleessa on tekstinsä; monesti ne ovat kuitenkin vain outoja hoettuja mantroja, ihmisääni instrumenttina muiden joukossa. Bassoasetus pitää aina tätä kuunnellessa vääntää kaakkoon. Tulee mieleen 80-lukuinen synapop maailman riemukkaimmalla tripillä, paikoin jopa hypnoottinen jyskytys ja kristallinkirkkaat synamelodiat siihen päälle. Nautintoa. Tämä levy on ehdottomasti eniten kuuntelemani tältä listalta. Toimii taustamusiikkinakin, mitä melkein mikään musiikki ei mielestäni tee ikinä.

Maininnan arvoinen kappale: Kukkakaupan kaunis Bella. Kaiken jyräyksen keskellä upean kaunis tunnelmapala, mutta vahvoine rytmiikkoineen sopii silti häiritsemättä joukkoon.

5. PMMP: Kovemmat kädet (2005)

Oli tietynlainen itsetutkiskelun paikka, kun eräänä marraskuisena aamupäivänä viisi vuotta sitten olimme porukalla matkalla ulkosaaristoon juomaan viinaa, ja kaveri löi auton cd-soittimeen tämän. Muutama kappale meni kunnes lopulta oli pakko itselleen myöntää: perkele, tämä toimii! Ikävä kyllä osa materiaalista kärsii nykyisin liiasta radiotuppauksesta, mutta onneksi levyltä löytyy niitäkin helmiä joita ei kuule kuin laittamalla kiekon soimaan. Jori Sjöroosin sävellys/tuotantopuolta ei ole suotta kehuttu. Kappaleet sisältävät hirveästi kaikkea olematta silti turboahdettuja kalkkunoita. Kuulokkein kuunneltuna aivan erityisen vänkä; taustalta paljastuu jos ties minkälaisia lausahduksia, huudahduksia ja efektointeja. Taidokasta poppia, jotenkin ajatonta, tai ainakin toistaiseksi vielä siltä tuntuu.

Maininnan arvoinen kappale: Matoja. Raivopäisyydessään suosikki-PMMP:ni yhä edelleen.

4. Ismo Alanko Säätiö: Sisäinen solarium (2000)

Olin aika tuore Ismo-fani kun tämä levy ilmestyi, muistelen että radiossa soittivat levyltä ilmestymisviikolla seitsenminuuttisen Kosovon, ja olihan se niin ihan muuta kuin mitä kukaan muu pitkän linjan rokkari teki missään päin maailmaa, että meinasin pudota tuolilta. En oikein edes tiedä miten tällainen musiikki pitäisi luokitella. Jonkinlaista maailmanmusiikkiahan tämä kai on, sävellykset paljolti joukkoimprovisaatioita ja sanoitukset välillä silkkaa keksittyjen sanojen tajunnanvirtaa. Todella hämmentävä levy, ja varsin palkitseva, vaikkei kylläkään monenlaiseen mielentilaan sopiva. Mutta deliriumkausina uppoaa kuin kirves kalloon.

Maininnan arvoinen kappale: E-mail.internet.seksi.seksi.seksi. Tätä en pysty kuuntelemaan vakavalla naamalla, mutta sen sanon vain kehumielellä. Tämä on levyn nyrjähtänein kappale, ja se julkaistiin singlenä. Tolkku pois! Ehkä ne Värttinästä psykoosin vuoksi erotetut naiskuorot vielä kestäisi, mutta kun se kasakkahenkinen miesjoukko alkaa keuhkojensa pohjasta tuota otsikon mantraa hoilata, ei siinä pokka pidä. Eikä kuulukaan. Tämä on riemukasta musiikkia, hullua, täysin irrallaan suurimmasta osasta länsimaisen musiikin traditioita, ja riemukasta sittenkin, tai juuri siksi. Mahtavuutta.

3. Kuusumun Profeetta: Lyhtykuja (2008)

Nyt mennään sfääreihin. Rauhallisella folk-poljennolla aikoinaan aloittanut Kuusumun Profeetta siirtyi albumi albumilta kohti rokimpaa ilmaisua, ja tämä oli jo vahvasti elektroninen, paikoin jopa industrial-sävytteinen. Mutta tärkeintä tällä albumilla on intensiteetti. Siinä missä yhtyeen aiemmat levyt eivät onnistuneet muodostamaan täysin huippuhetkiään vastaavia kokonaisuuksia, tämä tarttuu kuulijaa korvasta ja tempaisee rivakasti päin äänivallia. Katharttisen kaaoksen hetkiä on useita, ja Mika Rätön (taas hän, tietenkin) huikaisevat äänivarat pääsevät päätöskappaleen gregoriaanis-vaikutteisessa loppumaalailussa oikeuksiinsa. Tämän kun saisi jossain katedraalissa kovalla soimaan; kuulijat lakoaisivat polvilleen luullen jumalansa saapuvan. Sanoituksista en sano juuta enkä jaata, teemalevy kyseessä lienee, mutta tarinoiden sijasta nämä tekstit muodostavat pikemminkin hetkiä. Melko hienoja sellaisia.

Maininnan arvoinen kappale: Täältä tullaan taivas. Kaveri totesi tästä, että se sopisi jonkin eeppisen elokuvan lopputekstimusiikiksi. Pitää paikkansa, ja on silti vasta levyn toiseksi viimeinen kappale. Kertoo jotain siitä, miten eeppinen se viimeinen todella on.

2. Apulanta: Kiila (2005)

On klise, että hyvä taide syntyy tuskasta, ja silti se on totuus. Tämä on ultimaattinen erolevy, varmasti ylittämätön, muiden on turha enää erota kun Toni Wirtanen on sen kerran tehnyt ja hänen ahdistuksestaan syntyi tämä kokoelma toinen toistaan tuskaisempia kappaleita. Mutta voi millaisiin kuoriin ne onkaan kiedottu. Jyräävä äänimaisema, tyrnäriffit, jopa bassokin iskee niin että sen piru vie kerrankin kuulee. Ja ne melodiat, tarttuvia kuin takiaiset, taidokkaita sävellystöitä niin kuin Wirtanen sen parhaiten osaa. Onpa tätä tullut useamman kuin yhden oman angstikauden otteessa veivattua, ja aina se helpottaa että jollain muullakin on joskus mennyt huonosti.

Maininnan arvoinen kappale: Laululintu. Vaikka melkein mikä vaan muukin kävisi. Mutta tämän riffi on jotenkin aivan erityisen toimiva. Se rullaa eteenpäin kun lohkare alamäkeen. Toimii, jumanklavita.

1. Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu (2002)

Nollapisteen kuudes albumi, ja yhtä mones, ja viimeinen, täydellinen. Tässä kiteytyivät kaikki ne ominaisuudet, jotka saivat minut joskus nuorena tähän yhtyeeseen tarttumaan. Taidokkaat ja silti petollisen helpolta kuulostavat sävellykset; tajuamisen rajoilla liikkuvat sanoitukset muutamine aivan riivatun siteerattavine lausahduksineen; progea hipova soitanta ilman kikkailuntarvetta; eksentrinen nörttiys. Olen koko tämän artikkelin yhdeltä istumalta kirjoitettuani liian hengästynyt kuvailemaan itse levyä enää, sanani eivät riitä. Tämä on musiikin täydellisyyttä, päälle vyöryvän aikuisuuden pelkoa, lapsuuden katoamista, poikamaista leikkimieltä, hetken vakavoitumista murheen äärellä, riitasoinnutonta ristiriitaa elämän kanssa ja julmaa hauskuutta, pirun hauskaa julmuutta. Kiitos jätkät.

Maininnan arvoinen kappale: Liukuovet. "On voimakas halu elää / on voimakas halu juosta / ja liukuovista kävellä maidonlämpimään yöhön". Noiden avaussäkeiden melodia on levyn kaunein.




Listalta karsintavaiheessa mitä niukimmin pois putosivat seuraavat hienot julkaisut: Ismo Alanko Säätiö: Hallanvaara (2002), Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat (2004), Limonadi Elohopea: Saippua (2000), PMMP: Puuhevonen (2007), Regina: Puutarhatrilogia (2009), Sir Elwoodin hiljaiset värit: 18. tammikuuta (2003), Sydän, sydän: Auto (2005), Sydän, sydän: Usko itseesi (2008), Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Täällä vartioin minä! (2002).

30.10.10

Se joka ei tiennyt hiljaisuutta

Vietin viime viikonlopun maalla. Istuin täysikuun valaisemalla saunanportaalla kun havaittava maailma oli enää metsänrajana jäljellä, välillä pieninä ääninä pakkasen puremassa lehtimatossa. Höyrysin pimeälle taivaalle. Kuun kasvojen editse kulki pilvien laiska virta, oli kaunis ja hiljainen hetki. En ole koskaan kokenut itseäni erityisen kaupunkilaiseksi; se on etäämpänä minusta nykyisin kuin vuosikausiin. Otan välimatkaa siihen minkä osaksi olen tullut, pääkaupunki on hienoimmillaan ollessaan taustakohinaa, olen raivokkaasti katoamatta sen kortteleihin ja kadunnimiin.

Istuin saunanportaalla ja tunsin vahvaa yhteyttä siihen kivikkoiseen maahan, jolle sauna joskus on rakennettu. Tölkin pintaan kiinteytynyt kosteus pisaroi kädelleni ja tipahteli viereen portaalle. Hörppäsin, rakennuksesta näkyi keittiön valo neliönä pimeässä, en ilman silmälaseja nähnyt liikkuiko siellä joku. Muut aistit riuhtoivat menemään kuin olisivat lukitusta häkistään niitylle päässeet. Tuoksui löyly ja syksy, maistui mallas, ihoa kutitti hiipivä ilma, pohjoisesta tietenkin. Askeleet kulkivat jostain läheltä saunan taakse: peuroja. Ne kulkevat pimeässä ja aamulla voi jäljistä todeta niiden käyneen.

Niin olin sinä samana aamunakin. Havainnoin terävinä piirtyneitä jälkiä pakkasen muovaamasta kasvillisuudesta, ne oli siihen lyöty kuin leimaksi. Olin kierrellyt kameran kanssa kyttäämässä sitä samaa kuuta, laskimonsinisen aamutaivaan alla se mollotti metsänreunan kuusten yläpuolella kuin tasapainoillen. Näihin maisemiin juoksi viime vuonna kissa eikä koskaan palannut. Sen ruokakipot odottavat kotona astiakaapin ylähyllyllä, raskaina. Vuodessa on päässyt tilaan, jossa poismenneestä voi jo jutella ahdistumatta, voi sen tekemisiä muistella hymyillen, nauraakin uskaltaa. Kuvista tuli pitkään paha olo.

Olin pukeutunut sinimustaan fleecepusakkaan ja kirkkaanpunaiseen tupsupipoon. Näyin kauas, mutta minut näki vain edesmenneiden harsomainen pataljoona, joka niitä raukkoja rajoja kiertää omassa hukkuneessa unessaan. Yritin laskea ihmisiä, joita olen täällä käyttänyt, isännöinyt muka sellaisen osaten, saunottanut miehen elkein. Sekosin laskuissa, jäin makrotähtäämään huurteista lehteä, lumikiteitä ratapölkyn päällä, hiljenneen tien rapautunutta pintaa. Yli lensi näkymätön parvi äänekkäitä lintuja, ne olivat ja eivät olleet siellä.

Ulos tullessani olin portaan viereltä poiminut jäätyneen mustarouskun. Se näytti esineeltä. Koputtelin lakin reunoja, ei se ollut enää kuin itsensä kuva. Kuollut olento, käyttötarkoituksensa menettänyt ja silti olemassa. Halusin muistaa miltä tuntuu kun taivaalla on tähdet, halusin vakuuttua siitä, että sähkövalot eivät sentään ole niitä vieneet. Mutta aamu jo aavisti, ja tähdetkin olivat sen siniseen sammuneet. Sieni ei tuoksunut. Laskin sen varovasti takaisin sammaleen päälle. Kuu odotti.

Kaikki ne ajatukset ilman taukoa, sen lyhyen hetken aikana, jona käsi säätää valotusajan ja aukon koon, silmä sommittelee kuvan ja lopulta suljin räpsähtää, kaikki on ikuistettu ja loppujen lopuksi mitään siitä ei tallentunut mihinkään, mikä siinä hetkessä oli merkityksellistä. Oli palattava sisälle kuitenkin, alkoi tulla kylmä, aamukahvikin edelleen juomatta. Liedessä oli jo tuli kun kopistelin keittiöön. "Iskä kato!" Lapsi oli puuroa odotellessa kirjoittanut nimensä paperiin, ja "iskä", luki vieressä käänteis-ässällä, "äiti" komeasti juuri niin kuin pitikin. Kuukautta vaille neljä ja osaa jo aavistellen lukea ja kirjoittaa. Ihan kuin olisi elämässä kiire. Nostin kameran hyllylle, vuoden 1959 Seuran päälle, Lenita Airiston uimapukukuvat olin jo edellispäivänä selaillut läpi.

Aamu koitti harmaana, aloin odottaa iltaa ja saunaa. Jotenkin sen vain jo etukäteen koko viikonlopun kiteytymäksi tiesi, ja äkkiä se päivä oli kuun katseessa mennyt, siellä se jälleen oli, katsoi kun höyrysin, haihduin.



11.10.10

Hyvin riippunut

Jatkan kirjoittamista aiheista joista en tiedä juurikaan, ja siirryn olennaisesta olennaisempaan: taiteeseen. Jos jokin on Helsingissä paremmin kuin Turussa, niin museoita ja muuta sälää täällä on kuin pilviä sateella. Olen varmaan useammassa taidenäyttelyssä jo käynyt kuin Turun vuosinani yhteensä; siis tietenkään en, mutta liioittelen sujuvasti. Jotakin outoa on silti siinä United Buddy Bears -installaatiossa, joka tälläkin hetkellä nököttää viilenevän senaatintorin täytteenä. Ehkä parimetriset kirkkain värein maalatut nallepatsaat - ja tosissaan lähes neljännestuhat sellaista - ovat sitten minun sieluni värekarvoja hellimmin hivelevää taidetta, tähän ikään piti elää että senkin oppi. Kauniiltahan nuo siinä Engelin arkkitehtuurin ympäröimänä näyttävät, mutta ennen kaikkea minua miellyttää sattuman sato: nallet, yksi jokaisesta maasta joka on katsonut sopivaksi projektiin osallistua, on aseteltu riviin kotimaidensa suomenkielisen aakkosjärjestyksen mukaan, ja täten nallejen järjestys on juuri omanlaisensa sekoitus maailmaa, jossa ylevä ja naurettava, hienostunut ja maanläheinen sattuvat kirskahtaen vierekkäin. Rivi alkaa Afganistanista ja päättyy Yhdysvaltojen vapaudenpatsasnalleen - kai sekin jotain kertoo. Minun mielestäni USA on kylläkin suomeksi Amerikan yhdysvallat, mutta ehkä satunnaisgeneroinnillakin on rajansa. Hienoltahan tuo jenkkinalle siinä letkan päättävänä toki näyttää.




Toinen syksyn pysäyttävä taidepläjäys oli Isaac Julienin videoteos Ten thousand waves, joka oli viimeistä päivää Taidehallissa eilen. Pahoittelut jälkijättöisestä kirjoittelustani, eheh. Joka tapauksessa teos oli mykistävä, oikeastaan se oli jollakin tapaa silmiä avaava omassa suhteessani elokuvataiteeseen ylipäätään. Minähän olen huono katsomaan elokuvia; ehkä neljä tai viisi vuodessa katson taas nykyään (viime vuonna oli outo buusti, jossa katsoin monta kymmentä leffaa parin kevätkuukauden aikana - mutta siihen se taas jäi) ja niistäkin harva koskettaa. Elokuvat ovat liian pitkiä ja liian tylsiä, liian viivasuoria ja arvattavia, liian - - no joo. Minä en vain ole elokuvaihminen. Paitsi jos elokuvat olisivat sellaisia kuin Ten thousand waves; kolmessa salissa yhteensä yhdeksällä eri valkokankaalla samanaikaisesti näkyviä tarinaansa lähinnä alitajuisin aasinsilloin kuljettavia luuppina pyöriviä vajaan tunnin mittaisia pätkiä, joihin saa astua sisään ja niitä ulos juuri silloin kun itse sattuu huvittamaan... No joo, sellaisista minä pitäisin. Tai ainakin tästä yhdestä, aivan hirveästi. Vaikuttavaa kuvaa ja ääntä, pelottavia hetkiä, ja oli siinä tarinakin, vaikka mitä väliä sillä. David Lynchin Mulholland drive tuli joistakin ääni- ja kuvamaisemista mieleen. Mikä sattuma, sehän on lempileffani kautta ikuisuuden. Tai no, Tarantinon Kill Bill ehkä sittenkin. Mutta Mulholland drive on toisena. Noin yleisesti ottaen museoissa pyörivät videoteokset ovat muuten suorastaan ankeita. No, se siitä.




Kiasmassa olen käynyt kahdesti, kerran viitisen vuotta sitten, toisen kerran tänä syksynä. Kumpanakin kertana pidin itse rakennuksesta kovasti, se on sisältä vaikuttava vaikka ulospäin näyttääkin romahtaneelta maalaiskunnan jäähallilta, mutta itse näyttely jätti molemmin kerroin kylmäksi. Paitsi että olen minä siellä kahvillakin käynyt joskus, alakerrassa, ja Kiasman kirjakauppa taideopuksineen on sentään luku sinänsä. Mutta kyllä ne siellä käymäni näyttelyt ovat saaneet minut jo kohtalaisen varautuneeksi nykytaiteena markkinoidun suhteen. On se pizzanhinnan verran lompakosta pois aina kun museossa käy, ja jos näyttelystä jää vaan paha mieli niin kuka korvaa? Ei ihminen tässä iässä enää helposti riskejä ota, se vaan on niin.


6.10.10

Koko ihanamme elämin päivä

Olin lapsena satunnaisesti hirveän kiinnostunut luonnontieteistä. Joskus viitisenvuotiaana kannoin kaikkialle mukanani hyönteiskirjaa, jossa esiteltiin äklöin värikuvin raatokärpäset toukkavaiheineen ja sun seitsemänmiljoonaa eri koppista ja muuta mönkijäistä. Opettelin yhdessä kesässä koko kirjan ulkoa niin että osasin ainakin joidenkin hienoimpien ötököiden latinankielisetkin nimet. Innostus ei tainnut kestää sitä kesää pidempään, mutta uusi versio siitä pulpahti esiin jokunen vuosi myöhemmin, olisinko ollut kaksitoista tai niillä main. (siinä välissä olin friikahtanut pidemäksi aikaa suomalaiseen kuvanveistotaiteeseen) Silloin niksahdin sieniin. Tavasin kotiimme hankitun kattavan sieniopuksen kannesta kanteen ja olen tähän ikään mennessä ehtinyt unohtaa enemmän sienistä kuin kukaan normaali katsoo aiheelliseksi elämänsä aikana opetella.

Koulu kuitenkin tappoi kiinnostukseni luonnontieteitä kohtaan, uskoin pitkään että lopullisesti, mutta katso: (ja nyt alamme päästä asiaan) olen viime aikoina lueksinut aiheesta oudosti viehättyen. Kaikki alkoi Esko Valtaojasta, jonka teoksen Kotona maailmankaikkeudessa luin viime kesänä vaikuttuen siitä, miten joku oli viimein saanut niinkin potentiaalisesti kuivikkaan aiheen kuin tähtitieteen (tämä oli minun käsitykseni viime vuoden heinäkuuhun asti) paitsi kiinnostavaksi, myös, mikä tärkeintä, ymmärrettäväksi. En tarkoita, että asioita pitäisi vääntää neonvärisestä rautalangasta huutomerkein. Tarkoitan, että kun teksti on taidokasta eikä kirjoittaja aliarvioi lukijaansa, on, kuten olen ennenkin ollut mieltä mutta vain kaunokirjallisuutta tarkoittaen, mahdollista saada aihe kuin aihe järjettömän kiinnostavaksi. Valtaoja toi kaikkeuden niin lähelle ihmistä, että minä koin hetkellistä halua vaihtaa tiedekuntaa ja aloittaa yhtäkkiä tähtitieteen perusopinnot. Sitten muistin sen viinan määrän, joka ensimmäisinä opiskeluvuosina yliopistossa kuluu, ja raihnainen elimistöni torppasi ajatuksen. Jatkan itseni siviilisivistämistä kuitenkin; Valtaojan kolmas kirja Ihmeitä tarttui tänä kesänä mukaan Vammalasta, ja kuten partaprofessori tuossa teoksessaan laajentaa skaalaansa tähtitieteestä biologiankin puolelle, jatkoin minäkin lukemalla Richard Dawkinsin kaikenkattavan evoluutio-opuksen Maailman hienoin esitys. En minä ole koskaan mikään evoluutionkieltäjä ollut, mutta koska tietämykseni on ollut peruskoulusta peräisin (lukiossa pelattiin ristinollaa takapulpetissa), olen ollut siinä uskossa, että teoriassa on omituisia tieteen vielä selittämättömiä aukkoja. No, ei ole. Dawkinsin teoksen pitäisi olla koulujen vakiokauraa, joskin pari lukua meni hivenen turhan ammattimaiseksi minun pysyä kokonaan kärryillä, mikä varmaankin pudottanee potentiaalisista lukijoista pois kaikki ne, joille Dawkins kirjansa erityisesti on suunnannut: kreationistit - - eikun eiväthän he suuren saatanansa kirjoittamaan opukseen koskisi tikullakaan, paitsi tuli-. Se on aika surullista kyllä.

Nyt on luvussa Adams & Laughlinin Maailmankaikkeuden elämäkerta, jonka ensimmäinen luku on jo kertonut minulle alkuräjähdyksestä noin tuhat asiaa, jota en tiennyt, mutta jotka olen iloinen tietäessäni.

Eli taas mennään. Jälleen on kulunut tietty määrä vuosia viimeisimmästä aihepiiristä, josta yhtäkkiä pyrin tietämään niin paljon kuin ehdin siinä ajassa kuin kiinnostuksen kipinä hehkuu. Tämä kestää aikansa, mutta varmaan, kuten aiemmat, jättää jälkensä; tunnistinhan sentään viime elokuussa mökkiniityllä heinän keskeltä pilkottaneen papukaijavalmuskan kertalaakilla oikein. (tarkistin myöhemmin kirjasta) Kylläpä ne yläasteaikaiset opettajani nyt päätään pyörittelisivät jos näkisivät! Että niin on Uguskin vaan uponnut lueskelemaan juuri niistä aiheista, jotka saivat sen oppitunneilla silloin leveimmin haukottelemaan. Mutta minähän olen ollut pakkomielteinen pakkosyötön vastustaja aina. Jos joku haluaa minun oppivan jotain, minä haraan vastaan kuin kolmevuotias. Mutta koska toisaalta itse mielin oppia milloin mistäkin ihan omin voimin, en näe tätä niin pahana ominaisuutena.

Olin peruskoulussa tyypillinen alisuoriutuja: keskiarvo huiteli todistuksissa kaikkien yhdeksän vuoden ajan jossain seiskan ja kasin välillä. Ei mitään erityisen huonoa, ei mitään erityisen hyvää, paitsi englannin kymppi oli kunnia-asia. Muuten minua nyt ei vaan kiinnostanut. Kun kokeista pääsi läpi lukematta, en lukenut. Kun läksyt ehti tehdä tunnin alussa opettajaa odotellessa, en tehnyt niitä kotona. (moni ei ole uskonut, mutta vannon käsi Illuminatuksella, että koko yhdeksännen luokan aikana en tehnyt kertaakaan läksyjä; katsoin aamulla lukujärjestyksestä, mitä aineita tänään on luvassa ja heitin kirjat reppuun. Koko vuoden aikana yksikään opettaja ei urputtanut tekemättömistä kotitöistä, eikä tämä kerro mitään niinkään minusta kuin silloisesta koululaitoksesta, paljonkin) Lukioon siirryttäessä hetkellinen vaatimustason kasvu pudotti kaikkien aineitteni (paitsi sen englannin) numeron vitoseksi, mutta sieltä noustiin tuttuun keskikastiin heti kun uudet tavat luistaa vaatimuksista oli omaksuttu. Ei se ollut vaikeaa.

Maantiedon oppimäärään sisältynyttä tähtitiedettä muistan jotenkin aivan erityisesti inhonneeni. Sitä ja matematiikkaa. Pelottaa mistä vielä innostunkaan.

27.9.10

Eliittimestojen kaksintaistelu!
eli "Kahvila-arviointeja osa 9, Bulevardin kahvisalonki vs. Espa 2"

Alkoi käydä selväksi, että voimavarani eivät riittäisi järjestelmälliseen läpikäyntiin kun kohteena oli jotain niinkin laajaa kuin Helsingin kaikkialle levinnyt kahvilaverkosto. Oli tehtävä ratkaisu, ja se oli luonnollisesti oleva kivulias: kaavan on muututtava. Oli palveltava suuren yleisön tarpeita, mutta tavoilla, jotka eivät samanaikaisesti näännyttäisi minua työtaakkani alle. Tämä kriisini saavutti lopulta pisteen, jossa tunsin toista kuukautta kovalevyllä odotelleiden kahvilakuvien painon bittitonneina harteillani. Harkitsin hetken, toisenkin, ja lopulta kaavan muuntoon löytyi mitä selkein ratkaisu: menen uudestaan kahville. Ja kun kerran eräänäkin elokuun puolivälin aamuna oli jo käytynä Bulevardin kahvisalonki, oli nyt mentävä toiseen hivenen tavismestaa hienommalla soundilla lusikkaa kupinkulmaan kilistävään paikkaan: Espa 2 kauppatorin kupeessa.

No niin. Kumpikin paikka oli toki ensivaikutelmaltaan kaltaiselleni rämekuukkelille aivan liian hieno, mutta kun Bulevardilla kävivät sumpilla myös läheisen tietyömaan haalarimiehet ja Espalla olin seurueineni kovassa krapulassa (minkä lisäksi kauniit kauppatorinäkymät katosivat kahvin kuluessa kaatosadeverhon taakse), niin arkipäiväistihän se kokemuksia kivasti.

Bulevardilla sisustus oli jokseenkin fiinimpi. Oli wanhaa (imitoivaa) tapettia, pitsiverhoa ja sensuuntaista, Espalla oltiin citytrendikkäämpiä seinänviertä kiertävin sohvin & tyynyin, mutta toisaalta se ei ollut maailman mukavin sohva. Vaan istuihan sentään sillä. Jokin kahviloiden sisustuksessa oli samaa, ja ehkä se oli tietynlainen avaruus, mikä toisaalta johti tietynlaiseen yksityisyyden puutteeseen, jota minä kyllä kavahdan aina väkisinkin, paikka kuin paikka. Ei ollut loosheja, ei pimeitä nurkkia joihin kadota. Varsinkin Bulevardin kahvisalonki sekä Mannerheimintielle että Bulevardille antavin suurin ikkunoin oli toki valoisa ja sikäli miellyttävä, mutta toisaalta tuntui kuin olisi ollut kirkossa tai Bigbrother-talossa kun koko ajan kaikkialta nähtiin. Eihän Espa kakkosen sijainti kauppatorilla toki mikään syrjäinen sivukuja ole sekään, mutta kaatosateisessa sunnuntaiaamussa ainakin se oli suht rauhallinen. Vaan miksipä muuten sinäkin sunnuntaina päädyimme kahville juuri Espalle? No kun muutama aiemmin tsekattu kahvila oli kiinni. Minä aikoinaan luulin Turun taudin sivuoireeksi sitä, ettei sunnuntaisin päässyt mihinkään mihin halusi, mutta kyllä se näköjään on ihan perisuomalainen vitsaus.

Kummassakin paikassa nautin ison kahvin, eikä se kummassakaan ollut pahaa, jos nyt ei erityisen kutkuttavaakaan. Seuralainen tosin kehui Bulevardin kahvia loistokkaaksi, joten mikä minä olen sanomaan. Ainakin Kahvisalongin sämpylä-patonkitarjonta oli miellyttävän monipuolista ja nauttimani sämpylä sai silmät sikkuraan, oli se niin maistuva. Täytteessäkään ei pihtailtu; hintatasoa en enää muista kun on tosiaan toista kuukautta mennyt, mutta tehkää itse päätelmiä kun paikan ikkunasta näkyy Erottaja, Helsingin kuulemma kalleimmat asuinneliöt. Ei sillä seudulla senteillä pelata. Espa kakkosessa pidättäydyin syömäpuolesta (olin juuri ennen sinne lähtöä nauttinut kotona herkullisen Ristorante-pakastepizzan), mutta Nuutisen emännän lautaselta oli patonki paikalle saavuttuani jo kadonnut, eli näytti maistuneen.

Huolimatta loppujen lopuksi lyhyestä välimatkastaan Helsingin ydinkeskustan alueella, tuntuivat kahvilat kuitenkin palvelevan erisuuntaista asiakaskuntaa. Bulevardin kahvisalongissa piipahtivat (unohdetaan nyt ne läheisen tietyömaan tyypit) ne kiireettömät shoppailijat, joille yksikään viereisen Stockmannin miljoonasta kahvilasta ei mitenkään sovellu liian ihmisvirtansa vuoksi. Espalla taas oli lähinnä ulkomaalaista nuorisoa, joista kaikki joko surffailivat itsekseen netissä miniläppäreineen tai keskustelivat tuttavallisesti paikan henkilökunnan kanssa tai molempia. Toisaalta itse kävin Bulevardilla arkiaamuna, Espalla sunnuntaina puoliltapäivin joten tilasto-otantani virhemarginaali lähentelee sataa prosenttia. Silti, aika jännää. Ai ei? Bulevardin kattavasta lehtihyllystä iso plussa, oli Herätkää! ja Vartiotorni -lehtiä etenkin isot pinot näkyvästi esillä. En nyt vielä tällä kertaa tutustunut, mutta ehkä ensi.

Suositukset: nälkäisen keskustaliikkujan kannattaa mennä Bulevardille. Niillä sämpylöillä saa itsensä kyllä ihan tosissaan kylläiseksi. Enempi kahvinotkujan on syytä suunnata Espalle. Sen sisätila oli näistä kahdesta miellyttävämpi. Toisaalta kaupungissa on kuulemma muitakin kahviloita. Eivät nämä ihan listani kärkipäähän menneet kumpikaan.

No niin. Raskasta oli, mutta hammasta kiristäen taas selvittiin. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun Ekbergille asti. Mitäpä ei mies uhraisi bloginsa vuoksi?




16.9.10

Koiran vuonna

Hankin uudet silmälasit. Te lasittomat ruojat! Voisitte tälläkin kolmesatasella (ja runsaat rapiat) viettää leveää elämää, sivellä syntejä arkenne ylle kuin toffeeta pullansiivulle. Mutta me nelisilmät, ehei, me joudumme kitsaasta palkastamme nipistämään uusiin linsseihin harva se vuosi. Tai no, viisi ja puoli vuotta nämä edelliset jaksoivat. Sanon "nämä", koska puoli päivää käytettyäni siirsin uudet koteloonsa ja asetin vanhat kakkulat nenälle. Painoivat, uudet mokomat, sangoillaan jotakin päänsivun hermonpäitä siihen malliin että kipunat silmistä sinkoili. No, jahka jaksan, käyn optikolla ruikuttamassa. Ehkä lähiviikkoina, oman aikaansaavan luonteenlaatuni tuntien.

Ihmisen, semmitenkin länsimaisen, historia on esineissä. Valokuvissa esiintyvät silmälasit rytmittävät henkilön visuaalista elämäntarinaa. Tai vaatteet, niin kuin sekin musta nahkatakki joka joskus määritti olemukseni mitä teräväpiirteisimmin. Sittemmin se muuttui inhokiksi ja on jonnekin matkan varrella kadonnut; kumma ettei siitä ilmeisesti ole yhtään kuvaakaan vaikka vuosia käytin. Sittemmin on tulleet muut takit, nahkaiset ja farkkuiset, nykyisin liikun kaikkialla punaisessa hupparissa.

Oman ajankäytön tarina koostuu tietokoneista. Minä olen omistanut niitä viisi, mikä tuntuu määränä pieneltä. Nykyisin laitteet ovat lyhytikäisiä, ei viittä tietokonetta saa venymään melkein kolmen vuosikymmenen matkalle. Mutta katso:

1. Salora Fellow
Ensimmäisen tietokoneeni sain joululahjaksi 1984. Siinä oli muistia 16 kilotavua, pari joystickin irvikuvaa ja kasettiasema, joka oli suurempi ja painavampi kuin tietokone itse. Peleistä on mieleen jäänyt varsin toimiva sokkelovariantti Key hunter, sekä Moon buggy -klooni Planet patrol. Miinuksena kamala kumimattonäppäimistö, jossa näppäinäänet. Viiltävä piippaus joka painalluksella.

2. Commodore 64
Syksy 1987, olin viidesluokkalainen ja kaikilla lähipiirin kavereilla jo kuusnepa olikin. Koneen vaikutus elämääni oli suuri. Aluksi satojen kopioitujen pelien muodossa, myöhemmin (1990) demoscenen ja muun alamaailmakulttuurin kautta. Viimeiset diskettini eri maailmankolkista sain postista abikeväänä -95, jolloin nepa oli jo saanut väistyä huoneeni paraatipaikalta nurkkaan. Mutta edelleen se on tallessa, kaikkine tuhansine disketteineen.

3. IBM PS/1
Kevät 1993, olin ekavuotinen lukiolainen ja onnistuin ruinaamaan itselleni pc:n, kai lähinnä yhden kaverin vaikutuksella; hänellä oli julmetun hienoja pelejä kuten Civilization ja Dune 2. Opin DOSsin ja Windows 3.11:n hienoudet melko nopsasti, ja sille tasolle pc:n käyttöjärjestelmäkykyni sitten ovat jääneetkin. Kirjoittelin ensimmäisiä novellintapaisiani Worksilla jo tuona ensimmäisenä keväänä, mutta vasta loppuvuonna 1996 aiheeseen toden teolla paneutuen. Joskus -95 sain modeemin, sillä soittelin ensin purkkeihin, syksyllä -96 löysin internetin. Olipa se menoa.

4. Compaq Armada
PS/1 jäi ainokaiseksi pöytä-pc:ksi jonka olen omistanut, ja saa jäädäkin. Elokuussa 1998 minusta tuli läppärikäyttäjä. Windowsin vaihtuminen 95:ksi ärsytti, mutta toki kone itsessään oli tehokkaampi kuin edeltäjänsä. Kovalevyn kokokin oli huima, muistaakseni yli 100 megaa. Ei se millään täyttynyt. Kirjoituskone tämä lähinnä oli, pelaamiseen olin totaalikyllästynyt jo tuolloin. No joo, joskus 2000-luvun alussa tuli silloisen puoliskon pöytäkoneella kyllä hakattua Wormsia ja muutamia seikkailupelejä hyvinkin tiuhaan. Mutta oma kone oli kirjoitusalusta.

5. HP Pavilion
Nykyinen läppärini on hankittu lähes päivälleen kuusi vuotta sitten. Windows Xp on mainioin käyttöjärjestelmä johon olen konsanaan törmännyt, ja on ollut yksi syy siihen, ettei konetta ole tehnyt mieli vaihtaa. Tämä on ensimmäinen tietokoneeni, jossa netti on ollut kiinteästi kiinni melkein alusta asti. Siksi tämä on yhtälailla surffausväline kuin kirjoitus, ja tietty tämän koneen myötä tulivat kuvaan cd:t, dvd:t, digikuvanpyörittely ja sen sellainen. Uusi kone on kuitenkin ostoslistalla lähinnä siksi, että nykyinen internet on käynyt liian raskaaksi vanhalle juhdalle työstää. Pelkään että kovalevyn laakerit laukeavat.

Kaiken pointti? Ei mikään. Olen kai vain iässä, jossa elämä jäsennellään listoiksi ja osiin, vuodet eivät sinällään merkitse, vain niiden katkelmallinen jäsentyminen milloin minkäkin keinotekoisen otsikon alle. Enhän minä todella aikonut kirjoittaa tästä. Minun aiheeni piti olla piirtäminen. Se, että jos edessäni on valokuva, minä osaan kyllä sen mukaan piirtää ihan aidonnäköisen kissan, jopa sitä hieman halutusti muunnellen, sopivasti. Mutta mielikuvituksestani en saa esiin kissaa. Jos yritän, siitä tulee sarjakuvahahmo, kissanukke. Ja sitten tytär, noin kolme ja puoli vuotta, piirtää yhtenä elokuisena aamuna kissan. Eläväisemmän kuin mihin minä kykenisin ikinä. Katso vaikka:



16.8.10

Ka, Hvila! 8: Regatta, Merikannontie

Jossain päin Töölöä sijaitsi pieni punainen tupa, josta kuulin kuiskuttelua hämärillä kujilla öiseen aikaan. Senkaltainen tupa ettei toista moista, ja vasta kesän melkein mentyä olin saanut itseeni imettyä tarpeeksi urheutta uskaltaakseni vaeltaa poikki aavikon harmaan löytääkseni mainitun. Tai ehkä sittenkin oli kyseessä pikemminkin oma näköhavainto, jään yli Seurasaareen kevättalvella tehdyllä piknik-henkisellä pakomatkalla huomattu hämmentävyys: pieni kiva kahvitupa auki keskellä hankia, rantatöyräällä keikkumassa kuin jäihin menossa. En ollut silloin sillä tuulella, että olisi kahvi maistunut, enkä kyllä nytkään, mutta tiemmä kahviloista saa muutakin juomista, olihan tämäkin ikiaikainen legenda kai tarkistettava.

Ja saihan sieltä, jahka tiskille pääsi. Regatta nimittäin vaikutti hämmentävän suositulta, ottaen huomioon etten ollut siitä oikeasti koskaan ennen kuullut, nähnyt tosiaankin vain satunnaisesti, ja kaiketi silloinkin kangastuksena paikkaa pitäen. Toisaalta mistä minä nyt mitään tietäisin: keväällä paljon kohua herättäneesta Strindbergin kahvilastakin kuulin ensi kerran kun Hesari teki etusivun jutun siitä että se on lopetusuhan alla, kuinka Benin käy nyt? Radiotoimittajakin heittäyhe tunteikkaaksi todeten, että Linnanmäki, Korkeasaari ja Strindbergin kahvila ovat ne kolme kohdetta, jotka Helsingistä tiedetään Suomen perimmäisimmässäkin kolkassa ja minä sitä kuunnellessani mietin että jaa, vai Strindberg, missä lienee? En sitä tiedä vieläkään, mutta sen päätin tuota ihmekohua taas seuratessani että kyseiseen paikkaan en arvostelukierroksellani eksy. Alkoi niin taas vituttaa, että jaksetaan yhdestä sumpinryystöpaikasta vaahdota vain siksi, että siellä kokoomuslaiset tykkäävät istua rahvaasta erillään.

Kyllä se pistää miehen mieltä synkäksi aina kun kokoomus mainitaan.

Regatta oli onneksi reippaan punasävyinen, ja tosiaan täynnä kuin ladattu Turunen. Ja mikäs ihme: merenranta, toki levämattoinen mutta nythän ollaan sentään kantakaupungissa joten turha rutista, hellepäivä, sunnuntaiaamu. Missä ihmiset muualla olisivat kuin terassilla, ja Regattan sellainen oli mitä riemuisin näky jo kaukaa: punaisen mökkiaidan ympäröimää pöytärykelmää täydensivät jos ties mistä haalitut istuimet, mukana lukuisia erivärisiä talonpoikaisaikaisia keinutuoleja. Päätin välittömästi, että tästä paikasta tykkään. Liityin seuralaisineni jonon jatkoksi. Lueskelin oveen nakuteltuja tauluja: Auki ympäri vuoden säävarauksin, noin kello kymmenestä auringonlaskuun. Rennon meiningin paikka siis, ja tämä todistui viimeistään tiskillä: tilasimme jääteet ja paikan päällä (vissiin) leivotut korvapuustit, mutta maksun ajan koittaessa valkeni karu arki - ei käy kortti siellä, eikä testiryhmällämme ole tapana kanniskella käteistä. Jalka jos toinenkin alkoi takanamme naputtaa ja perihelsinkiläinen stressaantunut huokailu kaikui tummista seinähirsistä kun jono ei edennyt.

"No se siitä sitten", totesin, ja kohentelin olemustani ovensuussa, lähtöä tehden.

"Maksatte sitten ensi kerralla", vastasi toinen tiskintakaisista neitokaisista. Jo siinä pieni ihminen häkeltyi. Nappasimme pullat ja juotavat, ja varpuset olivat meille sillä välin varanneet pienen punaisen pöydän veden ääreltä. Laine siinä liplatteli ja jos kauas katsoi, näki Otaniemen tornitalojen kimalteessa pienen palan teekkariahdistusta, kun joutuivat olemaan siellä Espoossa.

Hyvää oli pulla, hyvää myös tee; jääsellainen, korostan, koska lämpimästä en normaalisti pidä. Ihmiset olivat iloisia ja pulla teki kauppansa. Peruna kasvoi mustassa mullassa. Linnut lauloivat. Lepäsi siinä ihmismieli. Hintatasokaan ei päätä huimannut, kun kerran eivät ole toistaiseksi maksaneet herkut vielä mitään. Mutta kyllä minä käyn ne siellä maksamassa heti kun muistan ja ehdin ja tehän tiedätte millaista se on jne

Äkkiä arvioisin Regatan olevan potentiaalisin ehdokas vakkarikahvilakseni tähänasti käydyistä. Sijainnista kotinurkilla vielä lisäpiste. Tässähän ihan innostuu, melkein.



9.8.10

Suulinpieleen

Eilen oli pääkaupunkiseudulla ukkosmyrsky, jota varmaan on muualla Suomessa tänään naureskeltu: että ihan ukkonen, voi niitä hesalaisia, taas ovat siellä seonneet kun vähän jytisee. Mutta olipa se aika myräkkä kyllä. Ensin laskeutui pimeys, öiseen verrattava kun katuvalotkin syttivät kesken kaiken. Sitten nousi tuuli, joka heitteli esineitä. Ja sitten alkoi taivas välkkyä, vesi tulvehtia ja niin edes. Onhan se vaikuttava elämys kun tunnin verran lyö taivaantäys salamoita alle sekunnin välein ja jytinä on koko ajan yhtäjaksoista.

Mutta ei se nyt kovin kokemani ukkonen sentään ollut.

Kotipaikkakunnallani oli 80-luvun jälkipuoliskon kesinä aivan hirveitä ukonilmoja vuosi toisensa jälkeen. Muistan kun kerran jokin pallosalaman kaltainen singahti kunnan keskuskatua pitkin muutama minuuttia ennen taivaitten aukenemista. Meni kuin ohjus ja räjähtäen osui uimahallin seinään. Siwan, tai vissiin silloisen Mantelin, pihassa olivat ihmisten ihokarvat nousseet pystyyn kun sähköä oli mennyt muutama miljoona wattia traktorinleveyden päästä ohi.

Ei se ollut se kovin ukkonen, vaikka kova sitäkin seurasi. Minun lakkiaispäiväni jälkeisenä pyhänä, ja tämähän sentään tapahtui vasta 90-luvun puolivälissä, räjähteli taivaalla silloinkin. Vesi nousi lukion ruokasaliin melkein kattoon asti, kun se sijaitsee puoliksi maan alla. Päivää aiemmin olisi menneet juhlat uusiksi, nyt vain hikoiltiin valkolakki päässä hirmu helteessä, en ole muuten lakkia nähnyt sittemmin. Muistan että olin ajamassa silloin sunnuntaina kotiinpäin puolenpäivän maissa, oli kesäkuun ensimmäinen päivä siis. Yhtäkkiä tuli niin pimeää, kuin napista naksauttaen, että auton valokeilat maalailivat peltotien reunaan kuvioita. Sitten taivaalla räjähti pommi.

Mutta kovin ukonilma? No eihän se tämä ollut. Se kovin oli jotain 80-luvun loppua, olisinko vähän toisella kymmenellä ollut. Oli alkukesän päivä, ei mikään erityishelteinen, taivaalle alkoi kerääntyä hiukan sennäköistä pilveä, että pian ukkostaa. Olin meidän kotitalomme pihassa muun perheen kanssa. Katselimme pilvien suuntaan nähdäksemme välähteleekö jo jossain. Aurinko paistoi vielä pihaan, pilven reuna lähestyi vasta. Varoittamatta puu suoraan tien toisella puolella, vajaan viidenkymmenen metrin päässä meistä, räjähti palasiksi. Taivaalta kajahti asianmukainen jymähdys noin neljännessekunnin viiveellä. Juoksimme sisälle. Vesi alkoi hakata ikkunoihin, pimeys vyöryi ylle. Noin minuutissa ulkona oli täysi sotatila. Valot välkkyivät, jyrinä oli sitä luokkaa että sisällä sai huutaa vierustoverille saadakseen äänensä kuuluviin. Talo muuttui kummitustaloksi kun kaikki valot, jotka siis olivat oletusarvoisesti olleet keskellä kesäpäivää pois päältä, syttyivät ja sammuivat, sähköpääkytkin nakutti eestaas kuin mielenvikainen. Ja takasta sinkosi sisälle vettä pitkässä kaaressa. Se tuli taivaalta sellaisella paineella ja niin suoraan alas, että tuli koko savupiipun matkan osumatta seiniin ja vasta takan tulipesässä läjähti kosketukseen jonkin kiinteän kanssa.

En muista kauanko tämä myräkkä kesti, mutta kyllä se pojankoltiaisesta melko pitkältä ajalta tuntui. Olen sen jälkeen pelännyt ukonilmaa. Tämä ei ole vitsi. Minä en totisesti pidä ukkosesta, en niiden lapsuuden sähkömyrskyjen jälkeen mitä olen muutaman kokenut. Kaupungissa pelko lieventyy levottomuudeksi; tiedoksi siitä, että kerrostalossa on ihminen enimmäkseen luonnonvoimilta suojassa. Maalla saatan ajautua asteittaiseen pakokauhuun vielä nykyisinkin kun taivas äkisti tummenee.

Niin että saattoihan se eilinen olla aika kova ukonilma, en kiellä. Mutta kyllä meillä konkareilla sentään vähintään yksi kovempi on aina koettuna.

3.8.10

Kolme hetkeä osoitteessa Kryptalon 3

1. Njunah katseli lähestyvää prekdiittiä etsimen läpi. Se räpytteli siipiään, kimalteli sinisenä kuiden hohteessa ja sen nivelet iskivät hämärässä ilmassa kipinää. Njunah oli nähnyt noin ison prekdiitin viimeksi lapsena. Suuri sinipunainen yksilö oli laskeutunut hänen kuorensa palasten päälle. Silloin oli ollut aamu, nyt ilta lähestyi, Njunah tiesi kohta päättyvänsä. Hän lipui seinämästä työntyvien antennien eteen. Ne käpertyivät kokoon, rullaantuivat. Hänen lapsena näkemänsä prekdiitti oli hajonnut palasiksi pian laskeuduttuaan. Sinisenä kuultava neste oli virrannut sen katkenneesta nokasta. Njunah oli syönyt prekdiitin palasia, muistanut asioita. Väitettiin, ettei hän ollut sen vuoksi mennyt sinne minne muut menivät hämärän koittaessa. Njunah ei ollut koskaan kokenut varjoa, ei täydellistä, ei mustaa. Hän katsoi lähestyvää prekdiittiä ja syöksyi kohti etsimen siniseen ihoon piirtämää pistettä.

2. Maailman viimeinen tunnettu badatiankielinen katkelma oli heidän työpöydällään. Sen kirjaimet olivat jo muuttuneet kuviksi, sen sisältämä asia oli läpitunkeutumaton nyt, se oli enää materiaan piirrettyjä painanteita, ja silti siitä tiesi: joku oli sen joskus ymmärtänyt. He olivat kumartuneet tekstin ylle. Se värisi hiljaa. Se kertoi lentävästä olennosta, kuoriutuvista toukista, ja kaikki tulivat palasista kokoon, hajosivat lopussa taas palasiksi. Niin he sen tulkitsivat. Siltä kirjaimet näyttivät. He nauroivat. "Lähdetäänkö kävelylle?", toinen kysyi. "Siellä on kuutamo." Toinen nyökkäsi. He pitivät kuutamokävelyistä. Puolivälissä peltotietä jokin lensi matalalla heidän ylitseen. He ottivat toisiaan kädestä kiinni ja ulvoivat kuin sudet. Niitä tuli lisää ja lisää, lentäessään ne sihisivät.

3. He olivat suunnitelleet Kryptalonin vahingossa. Sen rujous johtui ennen kaikkea suunnittelemattomuudesta, sen taipumuksesta romahtaa kasaan sieltä, missä sitä ei jatkuvasti huollettu ja ylläpidetty, kuunneltu ja ymmärretty, silitelty päälaelle ja annettu karkkia. Ehkä rakkaudesta syntynyt ei koskaan voinut olla täydellinen. Sen taustalla oli harkitsematon kiihko, tunteella sokaistu välttämättömyys, halu ilman tarkoitusta. Joka tapauksessa, omalla tavallaan, Kryptalon kukoisti. He näkivät sen kaarevalle taivaalle heijastuvan öisin valoja ja he pitivät siitä. Se palkitsi heidät toisinaan maailmoilla, tähdillä, kulttuureilla. "Katso nyt sitä", M sanoi syvältä sohvansa sylistä osoittaen pitkällä sormellaan näyttöruutua, jolla Kryptalon vaelsi loputonta rataansa. "Edelleen se on kaunis", N vastasi. He sytyttivät kynttilän ja viettivät sen hetken kuunnellen tulen ääntä. Joku olisi ehkä toivonut heidän suutelevan, mutta tämä ei ollut sellainen elokuva.

24.7.10

Sun Silmistä mä nään

Laskeskelin tuossa aamuyöllä, että kun tapanani on nukkua viisi tuntia vuorokaudessa, saan viikossa 21 tuntia valveutunutta lisäaikaa verrattuna siihen kunnolliseen kansalaiseen, joka nukkuu suositellut kahdeksan. Entä mitä teen tällä viikottaisella lisävuorokaudella? Lähinnä luen. Joko verkkotekstejä tai kirjoja; kerran viikossa sentään tiskaan. Myönnettäköön, että joskus tämä rytmi pistää väsyttämään. Silloin vaivun vuoteelleni ja putoan kuin tukki pariksi tunniksi toiminnantäytteisten selkounien pariin. Niitä en koskaan näe öisin.

Sitä alkaa ihminen tässä iässä miettiä, mitä jättää jälkipolville perinnöksi. Blogi ja facebook-profiili toki säilynevät verkossa hengen jätettyä kuihtuneen ruumiin, mutta mikä perintö sellainen on, jota ei edes fyysisesti ole? Hienointa olisi aikakapseli. Ostaisin asunnon, elelisin siellä kunnes kuolisin, muumioituisin nojatuoliin korvillani kuulokkeet, joista minut sata vuotta myöhemmin löydettäessä edelleen soisi Elbow'n Seldom seen kid. Ja tavarat ympärilläni muistuttamassa paremmasta ajasta. Pyykit telineessä: pyyhe, kalsarit ja kaksi mustaa paitaa. Työpöydällä pino vihkoja, laskuja, muistikirjoja ja lappuja. Kirjoja yöpöydällä, kirjoja ruokapöydällä, kirjoja pienen hyllykön päällä pinossa. Altaassa tiskit, ja muumimuki nojatuolin vieressä, jonne kahvi on kuivunut, sitten homehtunut, home sittemmin kukkinut ja sekin kuollut. Ne miettisivät, löytäjäni, mikä rituaaliesine se on. Miksi sen kuvissa on sellaisia hahmoja, miksi sen sisällä on orgaanista ainetta.

Hautausmaaksi löytäjäni pitäisivät sitä poikkeuksellisen massiivisena, mutta toisaalta he varmasti tietäisivät joka kultuurilla olevan omituisuutensa. Tämän nyt tutkimansa ne päättelisivät pelänneen kuolemaa niin kovasti, että on rakennettu taloja, kerros kerroksen jälkeen hautakammioita täynnä tavaraa matkalla ikuisuuteen omistajansa mukana, ja jokaisessa monihuoneisessa kammiossa istuu yksi yksinäinen vainaja, jokaisella samanlainen tyytyväinen irve kasvoillaan.

On jotenkin masentavaa kun tietää asuvansa kaupungissa, jossa maamme ensimmäinen metropommi-isku tulee väistämättä tapahtumaan. Tai no voi se parin vuoden päästä jo Espoossakin sattua.




13.7.10

Lampare

Tein helteistä pyöräretkeä kotikonnuilla. Esittelin pyörintoverille peltomaisemia ja rakennuksia: tuossa oli joskus kauppa, tuossa aikoinaan ravintola, tuo tyhjä halli oli pankki ja kerran tuossa oli kioski, nyt purettu. Ylitimme siltoja, niitä on muutama kun jokilaaksossa ollaan. Välillä pysähdyin häätämään kärpäsiä ja ikuistamaan jo sadasti ennenkin ikuistettuja maisemia uutukaisennihkeällä kamerallani. Tai ehkä se oli hikeä. Lopulta saavuimme varhaislapsuuden sijoilleni. Käsi jo kohosi osoitukseen: tuossa talossa asuin kuusivuotiaaksi. Sitten huomasin talon muuttuneen. Ulkolaudat puuttuivat, prameat hirret olivat esillä ja talo oli melkein jylhempi kuin ikinä, vaikka aika jylhä toki on aina ollutkin, aikoinaan IKL:n omistama ravintola.

Pihassa oli auto, talossa mies. Lampsin sisälle ja kysyin mitä tapahtuu. Talo puretaan, sain kuulla. Sydän nyrjähti, mutta tilanne meni oudoksi kun hengitysnaamion takaa minut tunnistettiin. Niin pieni on maamme, että niiltäkin kulmilta pois muuttaneet ihmiset sattuvat siellä kuitenkin uudestaan törmäämään, ja miten yhdistettyinä: toinen oli hankkinut minun lapsuudenkotini kesähuvilaksi, väliseinät ja muu sisustus oli jo purettu, hirsirunko vielä pystyssä. Käyskentelin huoneissa, joissa viimeksi vuonna 1982. Olohuoneessa oli sama muovimatto. Tunnistin kaakeliuuninkin, laatat oli nyt numeroitu. Keittiö näytti kaapistoiltaan riisuttuna hirveän pieneltä silti, ja joka huoneesta näki joka huoneeseen. Kokemus oli oudon lämmin. Olin talon alennustilaa katsellut jo pitkään, ties kuinka kauan se oli ollut asumaton. Parempi tämä kuin mätäneminen radanvarteen, ja hirsien historia mutkistuu: aikanaan talo oli niille sijoilleen siirretty kaukaa, nyt matka jatkuu.

Minä miellän itseni niihin maisemiin ja huoneisiin, niille samoille kouluteille edelleen. Poikasena mietti ettei sieltä varmaan koskaan lähde pois, eikä tavallaan ole lähtenytkään. Mutta se ajatuksissa elävä paikkakunta on silti jo aikoja sitten kadonnut, sen ihmiset ovat vaihtuneet, rakennukset muuttuneet, nimikin mennyt toiseksi. Minun ajatuksissani se porskuttaa sellaisena kuin silloin. Sinne syntyy tarinoita ja ihmisiä, sieltä karkaavat ajatukset ja polut ja kohtalot ja sen tarina haarautuu, kehittyy, vääristyy palatakseen lopulta aina samaan nollatilaan. Minussa se on muuttunut metapaikaksi, jonkalaisena se ei kenellekään muulle ole koskaan ollut olemassa. Jokaisella on versionsa. Eikä sellaisista paikoista selviä järjissään pois, ellei kehitä terveen rikasta mielikuvitusmaailmaa. Ei toki varmaan siltikään, mutta ainakaan ei niin helposti tylsisty.

26.6.10

Taannehtiva

Vuonna 2021 Adobe viimein julkaisi innolla odotetun Realshop-ohjelmistopakettinsa, Photoshopin luontevan jatkon, joka muokkasi valon heijastumista todellisten objektien pintamolekyyleistä. Vaikka ohjelma oli alunperin tarkoitettu vain ammattilaiskäyttöön, sen leviäminen piraattikopioina ilman asianmukaista dokumentointia johti nopeasti visuaaliseen anarkiaan, ja Adobelle esitettyjen korvausvaatimusten kasvamiseen hallitsemattomiin summiin. Yhtiö päätyi uniikkiin ratkaisuun: se julkaisi Realshopista yksinkertaistetun ja helppotajuisin tutoriaalein varustetun version lähinnä nimelliseen hintaan toivoen ohjelman väärinkäytön vähenevän. Näin ei käynyt. Sen sijaan todellisuutemme visuaalinen ilme jatkoi muuttumistaan hitaasti mutta varmasti, ja sitä mukaa kun ihmiset tottuivat näkyvän maailman hetkellisyyteen ja pysymättömyyteen, myös korvausvaateet vähenivät kunnes lopulta niiden virta tyrehtyi kokonaan.

Realshopin ensimmäisen ammattilaisversion rajoittimet mahdollistivat pintamolekyylien muuttamisen vain suhteellisin pieniltä alueilta käsiskanneria tai digitaalista osoitinta apuna käyttäen. Paineen alla valmistuneesta yksinkertaistetusta versiosta nämä rajoittimet unohtuivat kuitenkin pois. Ensimmäinen harmaa kerrostalolähiö oli muuttunut vääntyileväksi fantasiamaailmaksi vain muutamia tunteja uuden ohjelmiston julkaisun jälkeen, ja on todennäköistä, että Adoben pääkonttorissa tiedettiin kaiken mahdollisen kontrolloinnin livenneen heidän käsistään jo siinä vaiheessa. Kului kaksi päivää siihen, että eräs innokas hakkeri onnistui muokkaamaan Realshopin koodin käsittelemään myös epätasaisia ja orgaanisia pintamateriaaleja. Arkipäiväisen näköiset ihmiset katosivat hiljalleen katukuvasta joko itsensä, tovereidensa tai satunnaisten kulkijoiden muokkaamina. Realshopin käyttö oli tarpeeksi yksinkertaista tapahtuakseen muutamissa sekunneissa kohdetta esimerkiksi digikamerasta muokatulla tähtäimellä osoittaen. Etenkin, jos ohjelmaan oli ennakolta ladattu valmiita kasvotemplaatteja, saattoi innokas realshoppaaja muuttaa satojen ihmisten ulkonäköä kaupungilla muutamassa hetkessä. Eräs Realshopin kritisoiduista ominaisuuksista oli undo-toiminto. Muokkauksen peruuttaminen oli mahdollista vain sillä ohjelman kopiolla, jolla muokkaus oli tehty, ja suurimmassa osassa tapauksista tekijä jäi tuntemattomaksi. Ihmiset jatkoivat muuttumistaan, kaupungit olivat joka päivä uudenlaisia, kadut, autot, hiljalleen jopa merenrannat ja vuorenseinät alkoivat elää kuin maailma itse olisi ollut kiehuva värien, muotojen ja mielikuvituksen soppakattila.

Kolmessa vuodessa maailman muuttuvuus oli tullut pysyväksi. Kun ihmiskasvojen muoto ja väri vaihtuivat loputtomasti, katosi luokittelu yhteiskunnasta. Rikkauden symbolit, kuten upeat autot ja vaatteet menettivät merkityksensä. Toki tuloerot ja varallisuuden jakautuminen aluksi säilyivät, mutta pian se miltä maailma näytti, muuttui siksi mitä maailma oli. Rajat katosivat, ihmiset saivat kulkea miten halusivat, yksilö muuttui moneksi ja monesta tuli yksi. Nimet eivät enää merkinneet niin kuin ennen, liput ja vaakunat, tunnetut rakennukset ja taideteokset olivat kadottaneet alkuperäisen ilmeensä tuhansien ja miljoonien muokkausten alle. Valuuttojen keskinäisestä arvovaihtelusta luovuttiin seteleiden muuttaessa ulkonäköään ensin todellisiksi, arvokkaammiksi, rahoiksi, lopulta jokainen haluava alkoi jaella omanlaistaan rahaa ja yritykset hallita kaaosta osoittautuivat epäonnistuneiksi. Pankit kaatuivat.

Adobe harkitsi julkista anteeksipyyntöä ihmiskunnalta, mutta ajatuksesta luovuttiin. Yhtiössä päätettiin odottaa uuden yhteiskuntajärjestelmän vakiintumista tilaan, jossa anteeksipyynnöt olivat mielekäs korporaatiokäyttäytymisen muoto. Kului muutama vuosi, ja eräänä päivänä satelliittikuvat kertoivat koko planeetan muodon avaruudesta nähtynä vaihtuneen toiseksi. Ihminen oli muuttanut olemisensa suunnan, ja kun mikään ei enää ollut ikuista, oli alettu elää elämänmittaista elämää. Uskonnot ja muut ikuisuuden symbolit unohdettiin. Adobe ei koskaan julkaissut sen paremmin anteeksipyyntöään kuin Realshopin kakkosversiotakaan. Maailma jatkoi muuttumistaan.