30.7.04

Whaddyaknow

Lääkärillä oli maailman löysin kädenpuristus, mutta kyllä hän hommansa osasi. Minut on diagnosoitu, ei millään niin vakavalla kuin luulin, mutta huojentavaa oli toisaalta sekin, etten ole aivan vainoharhaiseksi heittäytynyt. Jätän varsinaisen diagnoosin lukijoiden itse arvailtavaksi, ja samalla toivon että se osui nappiin; lievä epävarmuuden varjo nimittäin edelleen leijaili ilmassa siinä kliinisentylsässä sairaalahuoneessa. Olo oli kyllä kummasti helpompi kun sieltä ulos kävelin. Bussipysäkillä pieni tyttö tuli esittelemään minulle My little pony -tarrojaan, kehuin niitä. Bussissa iskivät tädit. Eivät minun kimppuuni sentään, mutta kun viereisellä penkillä istuivat, oli vaikea olla kuulematta. He olivat huomanneet saman, minkä minä. Bussin puolivälin lastenvaunutilassa oli nainen rattaineen, vain sillä erolla siihen tavalliseen, että lapsi puuttui. Sen sijaan vaunut olivat täynnä ostoskasseja. Kätevää, ajattelin, sillä tiedän, että lastenrattaiden kanssa pääsee kaupunkibusseihin ilmaiseksi. Tädeillä oli eri mielipide. Äänenvoimakkuuden pysyessä melko suurena he alkoivat ruotia tuota naista ja hänen matkustustapaansa. Siitä riitti puheenaihetta koko matkaksi, ja kun aluksi oli tyydytty vain järkyttymään siitä, mitä kaikkea ihmiset tekevät päästäkseen maksutta bussiin, oltiin lopulta jo terävinä jakamassa mielipiteitä siitä, että myös lastenrattaiden kanssa kulkevilta pitäisi aina periä maksu. Minun sympatiani eivät olleet heidän luonaan.

Bussinikkunasta näkyi myös lööppi. "ILMAILULAITOS SULKI TAIVAAN KIMIN HÄIDEN TAKIA". Luulisi että miljoonat kristityt ympäri maailman älähtäisivät, mutta ei kai se auta. Jos Ilmailulaitos sulkee Taivaan, niin eipä siinä taida Jesse-pojankaan nokka riittää koputukseen. Silti tuntuu jotenkin antikliimaksilta, että kristinuskon vuosituhantinen historia päättyy Kimin häihin.




(melkoinen antikliimaksi oli myös tämä Silmänkääntövankilan kahdessadas päivitys)

29.7.04

Chesterfield

Otin sinut parvekkeella ilta-auringon punaisten pilvien katseen alla. Jossain näkyi sateenkaari, se oli kattona meille. Riisuin sinut, ja kevyellä kosketuksella sytytin tuleen; minä myönnän, se on taito jonka osaan. Huulillani minä sinua kosketin, ja iskit kipinää, pitkään me jaksoimme, siellä parvekkeella, kunnes lopulta hekumamme haihtui savuna yöhön. Meidän hetkestämme oli aamulla jäljellä enää tuhkaa, pelkkiä muistoja. Tiedän että viet hitaasti hengen minulta. Emme me toisillemme sovi. Ja kuitenkin kaipaan sinua kun olet poissa, ja joka ilta luoksesi hakeudun.

Minulla on edelleen fyysisiä kipuja, mutta koska nyky-yhteiskunnassa ei fyysisistä kivuista valittamista pidetä coolina toimintana (psyykkistä tuskaansa saa levittää kaikkien silmille esim. ns. taiteen muodossa) pidän suuni kiinni, tai tässä tapauksessa sormeni erossa näppäimistä edes hetken.

Minusta muuten, ja olen jo nyt huomannut etten ole ainoa, sen ternimaitotyypin hukkumiseen liittyy jotain äärimmäisen epäilyttävää. Hirveät velat niskassa, maine juuri hiljakkoin romutettu. Ja sitten kadotaan pinnan alle. Hmm hmm.

Hmm hmm.

 

28.7.04

Hypocondria infernalis

"Tuskin se mitään vakavaa on", sairaanhoitaja totesi puhelimessa ja raskaat hikihelmet putoilivat matolle otsaltani. Edellisiltana oli sanottu muuta, mutta silloin ei vielä voitu antaa vastaanottoaikoja, ne ovat jaossa vain aamukahdeksasta kymmeneen, ja niin minä sitten viritin kellon herättämään puoli kahdeksan ja aloin pikapuoliin näppäillä numeroa.

"De kostar ingenting att köa", sanoi nauhoitettu naisääni tasaisin väliajoin, ja sepäs piristi. Lopulta vastattiin. Selitin tilanteen, muistin vielä mainita että soitin jo eilen ja silloin vastannut ihminen oli aika huolissaan. Aamuhenkilön hermot olivat kuitenkin rautaa.

"Kesämiehitys", sain kuulla, ei tarpeeksi resursseja ottaa vastaa kuin akuuttitapaukset. Mikä minä sitten olen, mietin, ja tunnustelin jälleen vatsaa siitä navanseudulta alaoikealle. Umpisuoli perkele. Käskettiin tarkkailla, ja mitä minä muutakaan voin, sen kun tietäisi.

"Jos lämpö nousee niin sitten heti tänne päivystykseen". Lupasin tulla, mutta mietin samalla että jos käykin niin, että kipu vie tajun ja kuolen käsi ulko-oven kahvaa kouristaen, toinen soittamassa yksykskahteen puhelimella, jonka on epähuomiossa painanut pois päältä.

Vakuuttava tämä aamuinen sairaanhoitaja kyllä oli. Vaikka neljä päivää pisti siihen samaan kohtaan niin nyt se on kadonnut. Taisi jo yön aikana olla hiipumaan päin, vaan sitä en maininnut. Silti kaihertaa. Terveydenhoitolaitosten kesämiehitykset ovat vihoviimeinen ilmiö, voi sitä raukkaa joka ihan todella heinäkuussa sairastuu. En edes itsestäni vielä varmaksi tiedä, minä nimittäin tarkkailen. Ja tarkkailen ja tarkkailen. Kyllähän se jotenkin oudolta edelleen tuntuu... ja eikö, jos sulkee silmänsä ja kunnolla keskittyy ajattelemaan omaa kehoaan, tunnukin olo lievästi kuumeiselta... ja sydän hakkaa... ja vatsa pitää kummaa ääntä...


26.7.04

Suodatinrikko

Kun tänään valmistin suoranaiseksi gourmet-herkuksi osoittautunutta lounastani, purskahdin kesken kaiken hillittömään nauruun. Miksi? Syy oli postiluukusta kolahtanut Pirkka-lehti, joka palautti välittömästi mieleen aiemmin päivällä näkemäni iltapäivälehden etusivun otsikon: "Plussa-pallo pahoinpideltiin Linnanmäellä". Tämä on miltä tahansa suunnalta katsottuna yksi vuoden hillittömimmistä otsikoista. Plussa-pallo pahoinpideltiin. Ja vielä Linnanmäellä! Toivottavasti Kesko tulee nyt järkiinsä ja lopettaa koko plussa-palloihin perustuvan imagokampanjansa. Se ei toimi. Tässä nyt nähtiin millaisia aggressioita se ihmisissä herättää; luojan kiitos en itse ole koskaan vielä törmännyt plussa-palloon, sillä otsikko olisi tuolloin ollut parisen pykälää synkempi: "Plussa-palloa kidutettiin useita vuorokausia, suolistettiin, nyljettiin ja sen raajat katkaistiin hitaasti yksi kerrallaan Turussa".

Mutta se lounas, siitä minun oikeasti piti kirjoittaa. Totuushan on, että olen kämäinen ruuanlaittaja; hallitsen tasan yhden reseptin, munakkaan. Olen kehitellyt sen itse, ja se on hyvä, tuottaa tasaisen pehmeän juuri oikealla tavalla maustetun ja täytetyn kananmunaekstaasin. Tänään olin sen verran nälkäinen, että päättelin pelkästään munakkaan olevan riittämätön. Siispä kun valmistin vasemmalla kädellä tuota oliivi-herkkusieni-sipuli -täytteistä munanautintoani (pliis, älkää tarttuko tähän), yritti oikea käteni tuottaa samanlaista tomaatti/juusto -painotteista spagettiateriaa, jollaista UBooks tarjoili minulle eilen tunisialaisen punaviinin ohessa. En uskonut onnistuvani, enkä sataprosenttiseen yhtenevyyteen eilisen kanssa päässytkään, mutta hyvää siitä tuli, ja kuin kohtalon oikusta oli munakaskin kenties paras koskaan. Sen jokainen elementti oli täydellisyyttä hipoen kohdallaan, ja kun kumosin spagetit sen munakkaan rinnalle suurelle Arabia Verdana -lautaselleni... Mm. Tres bien, kuten Asterix sanoisi. En toivonut sen lainkaan loppuvan.

Tämänkertainen otsikko muuten viittaa päässäni tapahtuneeseen tekstinsuodattimen halkeamiseen. Tällä hetkellä mikään ei ole estämässä näitä vuodatuksiani, ja tila saattaa hetken aikaa kestää; uuden suodattimen kun joutui tilaamaan varaosatukusta Saksasta. Koittakaa malttaa, kyllä se sieltä tulee. Hintakin vain 30 euroa postikuluineen, ei paha.

 

Pallot olivat yleismuodoltaan pyöreitä

Tuskin olin ehtinyt viettää launtai-iltani manaten ihmisvajetta ympärilläni, kun sunnuntai otti jo aamupäivällä ripeän äkkikäännöksen kohti rentoa ajanviettoa. Tulevan kirjankustantajan & merkittävän konsernijohtajan (jos kaikki juhannuksiset suunnitelmat käyvät toteen; ja miksipä tosiaan eivät kävisi) kanssa venähti päivä pitkäksi viinin merkeissä, ja jos novelleihin oli jotain konkreettisia korjausehdotuksia olemassa, niin ne kyllä ovat jo unohtuneet. Paluumatkalla näin oudon ilmiön taivaalla Kupittaanpuiston yllä, ne olivat harmaita ja liikkuivat muodostelmassa, joka viittasi älykkyyteen. Lempeä pyöreä muoto kätki jotain sanoinkuvaamattoman pahaa, mutta ei ollut aikaa jäädä seuraamaan tilannetta tarkemmin. Olin hetkeä aiemmin muistanut Big Brotherin juuri alkaneen.

Lisäsin siis askelripeyttä. Pallot näyttivät katoavan jonnekin Varissuon suuntaan, ja sehän jo selittikin paljon. Yöllä kello kaksi puhelimeni soi, olin vielä unessa kun vastasin, heräsin vasta tuijottaessani puhelinta kädessäni, yrittäen epätoivoisesti miettiä 1) mikä se on, 2) miten sen saa pois päältä ja 3) miksi sieltä kuuluu puhetta. Vajosin taas tiedottomuuteen. Aamulla olin sentään reipas. Kävellessäni ehdin juuri ajatella, ettei se eilinen puoli rasiallista vihreää Belmontia tunnu missään, kun kylpylähotelli Caribiasta käveli eteeni häkellyttävästi Vladimir Putinin näköinen mies keltainen muovikassi kädessään. Kuljin hänen perässään, mutta en minä seurannut, meillä sattui vain olemaan sama matka. Itsekseen naksuvan Primeran kohdalla erkanimme, ja se oli vain hyvä, ne Belmontit muistuttivat itsestään vihlaisemalla rintaa ja nyt tuntuu oikeastaan ihan hyvältä istua täällä tietokoneluokassa vähän aikaa.

Ne pallot ovat taivaalla taas, voin seurata niitä ikkunasta kirjoittaessani. Silloin tällöin ne vilahtavat pilvien välistä kuin menossa olisi hektinen taivaallinen kroketti. Onko ihmisiä kadonnut Turussa viime yönä? Mikä oli se kummallinen häiriö, joka näkyi lumisateisina välähdyksinä läpi tv:n joka kanavan noin kello 23.45? Siinä näkyi huojuvia ihmisenkaltaisia hahmoja jotka näyttivät uponneen hitaaseen, laahaavaan tanssiin. Jos en olisi nukahtanut niille sijoilleni, olisin nähnyt pallot Aurajoen yllä kello neljä. Niin luki lapussa, jonka aamulla löysin jääkaapin oveen kiinnitettynä oudolla magneetilla. Se ei näyttänyt lainkaan olevan tästä maailmasta peräisin.


24.7.04

Säätäjän ralli

Ihme säätämistä tämä elämä, ja siis nimenomaan tietokoneista nyt puhun. Kunpa kehitys lakkaisi pian kehittymästä tällä alalla, vaikka taitaa olla turha toive. Miksi ihmiset haluavat aina uudempaa ja tehokkaampaa, tai ei välttämättä edes tehokkaampaa; ainoastaan erilaista kuin ennen? Vai haluaako kukaan? Kyseessä taitaa olla vain markkinavoimien vedätys. Onpa tätä nyt viime aikoina tullut ihmeteltyä. Viikon kun olin Turusta pois niin puolet näistä Educariumin tietokoneluokan koneista oli saanut uuden käyttöjärjestelmän; Windows 2000 oli vaihtunut XP:hen. Ja mikäs siinä, kai. Mutta ihmeesti sujuvammin sitä ihminen käyttää näitä vanhoja kakstonnisia. Miksi piti päivittää? Mitä hyötyä siitä on kenellekään ollut? Valikot ovat erilaisia, toiminnot ovat erilaisia... kaikkea uutta pitää taas opetella, kun olisi ihan yhtä hyvin voitu pysyä tässä vanhassa ja toimivassa. On se pirua. Itselläni on kotikoneessa ysivitonen Windows, eikä muuten ihan äkkiä vaihdu, koska cd-asemattomaan koneeseen ei paljon käyttöjärjestelmiä asennella. Eipä tarvikaan. DOS-kehotekin on edelleen päivittäisessä käytössä, siis jos pitää tiedostoja kopioida, pakkailla tai poistella niin siellähän se kätevimmin käy.

Tuo päivittämisvimma iski myös allmusiciin, vanhaan suosikkisivustooni. Pistivät koko ulkoasunsa uusiksi, siis juuri sen hemmetin toimivan - ja nimenomaan yksinkertaisuutensa vuoksi hemmetin toimivan - ulkoasun, jossa yhdellä helpolla sanahaulla sai eteensä artistin täydellisen historiikin, diskografian, etcetera. No, nytpä sivusto on mennyt monimutkaisemmaksi ja kaikkea pitää klikkailla sinne tänne että saa haluamansa tiedot kasaan. Ennen niin selkeä albumin kaikki tiedot sisältänyt sivu on nyt hajautettu osiin, ja ennen niin selkeä ulkoasu on kaoottinen ja google-mainosten täplittämä. Että näin! Vanhat linkkini (joita olen tuossa sivun oikean reunan palkissa käyttänyt) sentään vielä toimivat, mutta voi olla että uusia ei synny; ainakaan näillä yliopiston selaimilla (Explorer 5) ei etusivun hakutoiminto useista yrittämistä huolimatta anna mitään muuta tulosta kuin "error on page". Se siitä ja sen kestävyydestä, veikkaan. Onhan se totta että kaikki hyvä joskus loppuu, herää vain kysymys että miksi.

Ja jos säätämisestä oikein toden teolla puhutaan, niin koittakaapas saada siirrettyä cd:llinen digikameralla näpsittyjä 9,2 megan kokoisia kuvatiedostoja disketin kautta koneeseen, jossa ei cd-asemaa ole. Saan tätä projektia suorittaessani hämmästyttäviä flashbackeja vuosiin 1995-2000, jolloin olin ylpeä autonomistaja. Vuoden verran itseäni nuorempi Fiat 127 ruostui tallissa ja moottorin osat kävivät tutuiksi; en keksi ainuttakaan osa-aluetta jossa ei noiden vuosien aikana olisi ollut täydelliseen auton toimintakyvyttömyyteen johtanutta vikaa. Oli se rassaamista. Hauskaakin toisinaan. Muistan yhä sen mäntywunderbaumin, joka iski vasten kasvoja kun astui autoon sisälle. Radio ei toiminut, mutta kasetillinen Beatlesia oli siihen autoon puolipysyvästi jumittunut. Bensatankin sai auki ruuvimeisselillä, pelkääjän puoleista ovea ei millään. Äänitorvi toimi pissapojan viiksestä ja päinvastoin, tai totta puhuen ei; ristiinkytkennät olivat huomattavasti monimutkaisempia. Sisäinen säätäjäni sai tuosta ajasta ylitarjonnan, jonka vaikutus ei ole vielä päättynyt. Jos olisi, voisi tämäkin sivu näyttää paremmalta. Kaikki nyt toistaiseksi kuitenkin vain ajallaan.


23.7.04

Rock-a-bye Baby

Kävin vaihtamassa pariston rannekellooni, se oli pimennyt sen viikon aikana jonka vietin kotoa pois, oli mykkänä yöpöydällä, tai no jos tarkkaan katsoi niin siinä näkyi kellonaika 1:23 (iltapäivä oli kuitenkin), ja sunnuntai (vaikka torstai oli), ja noin puolentoista sekunnin välein se urheasti nytkäytti omaan yksinäisyyteensä juuttuneen ajan taas sekunnin verran eteenpäin. Tuo kello on siis digitaalinen, merkkiä Orient, ja erikoiseksi sen kai tekee se, että sain sen kahdeksanvuotislahjaksi. Kuka pitää nykyaikana samaa rannekelloa kaksikymmentä vuotta (sillä tuo raja tulee kyllä täyteen tällä uudenpiukealla paristolla), sitä olen tänään miettinyt ja miettiessäni kävelin kahdesti saman ihmisen ohi niin että sai jälkeeni huudella. Pysähdyinhän minä lopulta, ja myönnän kyllä etten itsekään pidä rannekelloa enää kuin silloin, jos on tiedossa kiire. Eikä nykyisin ole enää kiire. Ole enää aikoihin ollut.

Astelin äsken kaupungilla rock-asenteella. Vilkuilun coolisti tyttölapsia ja hengasin mitäänsanomattomasti notkuen auringon lämmittämää tiiliseinää vasten hörppien samalla Fanta Shokataa, joka on ohittanut Pepsin suosikkijuomanani kuluneiden kahden viikon aikana. Aurinko heitti varjoni seinään ja silmien kohdalla oli siinä varjossa reiät. Jossain soi kitarasoolo.

Totta puhuen mitään edellisen kappaleen asioista ei tapahtunut, paitsi Fanta Shokata, eikä sekään tänään. Minulla ei ole rock-asennetta. Jos asenteeni pitäisi muuttaa musiikkilajiksi, se olisi pop-sävytteistä progea, mutta onneksi kukaan ei tee niin, hyppäisin sillalta ihan satavarmaan jos totuus paljastuisi.


22.7.04

Kesätoimittajan pitkäveteinen välihuomautus

Silmänkääntövankilan toimituskunta soitti ja pyysi tekemään päivityksen, ja niinpä miehen (?) on tehtävä se mikä miehen (?) on tehtävä ja tekstiä syntyy kuin nuijapäitä. Uguksen perään haikailevat voivat toistaiseksi huokaista helpotuksesta, hän on kunnossa, ja pysyy poissa imellyttämästä teitä hempeillä pohdinnoillaan. Niin, perhana vieköön, rakastunuthan se miesparka on, ja tämän vuoksi ovat saaneet normaalisti korkeimmalle pallille priorisoidut ajanviettotavat, kuten tämähäntä Silmänkääntövankila, kokea miltä tuntuu olla neglektoitu. Enää Ugus ei sentään sijaitse Kokkolassa, hän palasi Turkuun, ja suuntasi saman tien Kinopalatsiin katsomaan Spiderman kakkosta, sillä hänellä oli Kinopalatsin vapaalippu ja sekin viimeistä päivää voimassa. Tähän väliin Ugus haluaa itse kommentoida jotain:

"Spiderman kaksi, sinänsä viihdyttävää ajantappoa, mutta loppua se ei meinannut millään. Huippukohtia seurasi, niistä onnistuneimpana jäi mieleen berserkille vaihtaneen junan pysäytys yhden henkilön voimin, tosin Rogue teki saman jo Uncanny X-menin numerossa 215 (taisinnepäin) Skotlannissa... julkaistu suomessa Ryhmä-X 8/88:ssa. Siihen en nyt puutu. Itse Hämähäkkimies näytti harvinaisen huonolta tietokonepelihahmolta loikkiessaan talojen välissä, myötähävetti erikoisefektitiimin puolesta. Sen sijaan Tohtori Mustekalan lonkerot olivat nerokkaasti toteutetut ja Alfred Molina kyseisessä roolissa kiskaisi leffan parhaan näyttelijäntyön, vaikkei J.K. Simmonsin sarjakuvamaisesti esittämä J. Jonah Jameson jäänyt kauas jälkeen. Kirsten Dunst sen sijaan, niin paljon kuin hänestä näyttelijänä pidänkin, oli totaalisen epäsopiva Mary Jane, anteeksi vain. Ja kaikki Hämiksensä lukeneet tietävät, että se seitti tulee mekaanisesta laitteesta, jota täytyy aina vähän väliä seittinesteellä täyttää. Leffassa näytti siltä, kuin seitti olisi syntynyt Hämpystä itsestään, mikä on oikeastaan aika ällöä. Jatko-osia leffalle pedattiin mukavasti, sillä pikkuruisissa sivuosissa vilahti itse sarjakuvasta tuttuja hahmoja, jotka myöhemmin lyövät varmasti Hämärille luuta kurkkuun; tarkoitan siis tohtori Connorsia (josta tulee Lisko), ja John Jamesonia (josta tulee Ihmissusi). Ihmeesti kyllä tuli Batman-leffat mieleen, kun New Yorkin arkkitehtuuri muistutti kovasti Gotham Cityn vastaavaa ja Danny Elfmanin..."

Ja tätä jatkuu ja jatkuu. On sulla Ugus sana hallussa, mutta ziisus kraist. Palatkaamme ajankohtaisempiin asioihin. Soittaessaan aiemmin tänään (ilmeisesti junasta, sillä puhelu katkesi kolmen minuutin välein ja lopulta sain tekstiviestin, jossa luki "VITTU TÄÄLÄ MITÄÄN KENTTÄÄ OO =/") Ugus oli hieman huolestunut siitä, miten hänen lukijansa, jotka sivumennen sanoen muodostavat perustan sille, mitä Ugus on, ja millaiseksi hän on kuluneiden kuukausien aikana muovautunut, ottavat vastaan hänen kenties muuttuneen ulosantinsa. Yritin rauhoitella häntä sillä olin pussikaljalla Aurajoen rannalla enkä olisi jaksanut kuunnella moista ruikutusta, mutta ymmärrän tietysti ongelman. Voiko Ugus enää olla rehellisesti kyyninen? Voiko hän ahdistua? Entä jos hänen elämänsä muuttuu onnelliseksi? Ja old number one: Onko Ugus enää sama Ugus?

Minua henkilökohtaisesti eivät nämä mietteet rassaa hevonperseen vertaa, mutta itse Silmänkääntövanki on hieman huolissaan. Yritin sanoa, että kun hänellä nyt on ensimmäistä kertaa elämässään jotain mitä tulevaisuudelta oikeasti odottaa, olisi kenties viisasta olla takertumatta tällaisiin. Henkilö on henkilö, ja muutos on muutos, ja jokainen ihminen muuttuu hitaasti ja hiljalleen, ja jos Silmänkääntövankila muuttuu mihinkään suuntaan niin parempaan, koska sen kirjoittaja kykenee nyt pyörimään myös muissa aiheissa kuin omassa sisäänpäinkääntyneessä kehässään. Juuri tämän minä yritin sanoa. Mutta puhelu oli silloin katkennut jo viimeisen kerran, puhelimenikin pudonnut jokeen ja minä itsekin sammunut mahalleni ruohikolle housut nilkoissa ja puolityhjä lonkeropullo käden tiukassa puristuksessa.

Kyl se on hyvä jätkä se Ugus kun se hommas mulle tän duunin.

 

20.7.04

Pohjoinen puhuu

Pilvisenäkin taivas on kesällä kaunis, ja öisin voi kuulla ääniä jotka eivät ole kaikkien korville tarkoitettu. Siis jos kuuntelee tarkkaan. Olen sijainnut pian viikon verran Kokkolassa, ja järkähtämätön analyytikko kun olen, teen mielessäni vertailuja. Kuten: Kokkolan pääkirjasto vastaa tiloiltaan, viihtyvyydeltään ja toimivuudeltaan noin neljää ja puolta Turun pääkirjastoa. Tai siinä missä Turussa on joka korttelissa Herburger, on täällä joka korttelissa grilli. Se on havainnoista positiivisimpia, sillä perinteisen grillikioskin ympärillä leijuva tuoksu on erilainen kuin Hesburgerin lähes hajuttomaksi jalostettu kiertoilma. Grillin tuoksu luo mielikuvan kaupungista, joka ei ole vielä kokonaan menettänyt identiteettiään kasvottomien tuotemerkkiketjujen puristuksessa. Muita eroja: Turussa me opiskelijat palvomme Ristoranten mozzarella-pizzaa, täällä yksikään jolta kysyin, ei ollut tuotteesta koskaan edes kuullut. Kyllä niitä silti marketin altaasta löytyi, ehkä tässä näemme yliopistokasvattien hienostuneempien makutottumusten hitaan jalostumisen kohti puoliedullisia näennäisherkkuja. (Sivuhuomautuksena on todettava, että kun kerroin Ristorantea ostettavan silloin kun halutaan herkutella, kuului vastauksena että meillä on silloin tapana mennä ulos syömään. Ja siihen en sitten enää osannutkaan sanoa mitään.) Turussa on yksi ruma kävelykatu, täällä on monta kaunista. Ja täällä näkyy kaapelilta Botnia-tv, joka vastaa ohjelmistoltaan noin kahta kolmasosaa Turku-tv:stä, mikä on vähän. Tietokoneissa on kaikissa Astral Arrows, joka addiktoi pahemmin kuin turkulainen Tetris. Täällä soivat Cure ja Muse, mutta myös Absoluuttinen Nollapiste, pitkään ja hartaasti. Täällä nauramme Suljetun sanoituksille, Turussa ne ahdistavat. Täällä poseeraamme rienaavasti hautakivien yllä keskiyöllä ja otamme toisistamme digikameralla kuvia. Turussa ei tehdä niin.
 
Ja täällä Kokkolassa on sekä ihminen, joka kaappasi minun sydämeni lennosta kuin kipinän, että minun tulevaisuuteni hänen kanssaan. Turussa ei.
 
Sitä huomaa olevansa elämässään käännekohdassa, jossa alkaa ihan tosissaan ajatella sitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Ja minä perkele kun olen tähän ikään asti luullut, että niin käy vain kirjoissa. Jos koskaan on tarvetta kertoa kenellekään että tuntee elävänsä sadussa, niin no, nyt saattaisi ihan hyvin olla koittanut se hetki.
 
 
 
 
"Luojan tähden onpas hauska olla täällä
miten satuttiinkin olemaan niin
sekavalla päällä"
 
(Tuomari Nurmio / Luuta ja nahkaa) 
  
 

14.7.04

Mielenkohennus, eli "Fits like a glove"

Kun tässä päivänä muutamana on ollut mielessä että elämästä ehkä sittenkin vielä joskus tulevaisuudessa tulee jopa ihan elämisen arvoinen kokemus, niin onhan sitä tietenkin pakostakin alkanut miettiä sellaisia asioita kuin että lieneekö syy kesässä, vai onko oikeasti jokin perustavanlaatuinen muutos aivokuoren sisäosiin pesiytynyt. Muutos kun kuitenkin on jokaisen kohdalla tosiasia. Mikään tila ei ole milloinkaan pysyvä, joskus tuntuu että vähiten ne, jotka sellaiselta kiinteimmin näyttävät. Elämästä tulee toisenlainen käänteessä, jonka miettiminen ei jätä rauhaan, paitsi jos jättää sen rauhaan. Elämä on enimmäkseen hyvä asia. Sen minä sain tänä aamuna hänen silmistään nähdä.

Minulla on menossa henkilökohtainen mielenkohennuskausi. Nurkkiin on kertynyt seittiä, josta tuskin ovat hämähäkit vastuussa. Täällä asuu muunlaisia kulkijoita, ja niiden kuiske on kylmä kuin syys. Seittiä ne kutovat sormiensa päillä, kalpeilla kynsillään punovat jäykkiä rihmoja. Niiden alle helposti jää. Mutta viime yönä näin unta, jossa Tommi Liimatta tarjosi viinaryypyn ja istuin Rasmuksen Laurin kanssa tupakalla, ja kun siinä porukalla keskusteltiin, tulin kertoneeksi asioista joista harvemmin puhun. Herätessäni vankilaa huuhtoi sadevesi; se vei rihmat. Oli hyvä herätä.

Saako mistään kirjoittamastani enää otetta?
Ovatko aikakirjat hyllystäni kadonneet?
Lähtikö Ugus lomalle jättäen sivunsa heikkolahjaisen lomittajan hoiviin?

Kaikkiin kysymyksiin vastataan ajallaan. Suokaa minulle kuitenkin hetki heikkopäisyyttä. Minulla on menossa onnellinen kausi. Viime kerrasta on aivan liian kauan.


13.7.04

Rakkautta rannikolla

Mitäs se Ugus nyt noin... Kato, se on taas ihan tollanen outo. Se katsoo kuin koiranpentu.

No nyt se meni. Onpa sillä kiire. Mihin? Ei-mihinkään. Juuri sinne leijuvankaltaiseen epätilaan, se toivoo ettei sieltä koskaan tarvitsisi tulla pois.

Se on ihan sekaisin varmaan, rassuparka.

Kyllä se sieltä kohta taas ihmiseksi palaa kunhan ensihehku laskeutuu. Mut miten se on noin oudon näköinen? Olisko se ihan totta onnellinen?

Kun se alkaa ihmisestä tulla ulos niin se tulee kuin laulu.

Tänään minä rakastan teitä aivan jokaista.


9.7.04

Vanitas, eli "Suljettujen ovien muistolle"

Toisinaan on ihmisellä ideologisia kausia. Tämän kirjoitin, mikäli muistini ei valehtele, mitä se ei useinkaan tee, 23-vuotiaana:

Kaikki mitä luulet tietäväsi on valetta.
Olet irti yhteiskunnasta
koska yhteiskuntaa ei ole.
Kukaan ei voi vaikuttaa mihinkään.
Uskonnot ovat yleisin aivopesun muoto.
Jumalaa ei ole.
Raha, markkinatalous ja politiikka ajavat niiden asiaa jotka määräävät
etkä sinä kuulu heihin.
Kukaan ei kuulu heihin.
Historia on väärintulkintojen, valeiden ja satujen muodostama kudelma
vailla merkitystä.
Totuus ei löydy menneisyydestä.
Ihmiset ovat orjia.
Ihmiset ovat niiden orjia jotka pitävät yllä vuosisadasta toiseen tätä
järjestelmää
joka kieltää jokaiselle syntymälahjana kuuluvien voimavarojen käytön.
Vain hyvin harva elää.

Sisäinen valo
Sisäinen valo
Sisäinen valo


23-vuotiaana olin hämmentynyt, toiveikas, näin jälkeenpäin katsoen yllättävänkin itsevarma erilaisten sittemmin pilvilinnoiksi muuttuneiden asioiden suhteen. Olin taiteilija, sen olin ymmärtänyt, ja tiesin taiteilijuuteni olevan sekoitus kykyä nähdä kieli muovailuvahan kaltaisena ikuisesti muokattavana materiana ja herkkyydestä nähdä maailman hauraiden pintakerrosten alle. Ehkä olin eksynytkin. Silti jotkut yllä olevista havainnoista osuvat kohdalleen, joskin on muistettava, että kärjistyksiä ne olivat jo silloin. Pitkä aika siitä on kulunut. Tuntuu pidemmältä kuin niiltä neljältä vuodelta, jotka ovat menneet. Paljon ei ole tapahtunut, mutta kaikki ne vähät asiat ovat olleet valtavan suuria. Vuotta myöhemmin kirjoitin tämän:

Ohjeita kaksituhattaluvun ihmiselle.

Älä koskaan katoa.
Älä odota tulosta.
Vanno aina kostoa.
Muista pyhittää lepopäivät,
sillä mitään muuta sinulla ei myöhemmin enää ole kuin lepopäiviä.
Älä katso rakkaasi silmiin.
Valehtele.
Kierrä kaukaa ne polut,
joille jalanjälkesi ovat jo painuneet liian syvälle.
Viisastu hitaasti.
Unohda luoda uutta edes kerran viikossa.
Kunnioita edesmenneitä,
pelkkiä heitä.
Rantaudu kivikkoon.
Tunne olosi turhaksi.


Mitä yksi vuosi minussa muutti? Ainakin väsyin. Turhauduin. Jos joku näkee jälkimmäisessä tekstissä kyynisyyttä, sekin voi pitää paikkansa. Väsyminen nostaa kyynisyyden helposti esiin. Olin sen kuluneen vuoden aikana ollut elämäni ensimmäisen kerran humalassa, en jaksanut enää taistella vastaan. Olen myöhään syttyvää tyyppiä, kaikki on elämässäni alkanut myöhään. Musiikin löysin 19-vuotiaana. Ensimmäinen rakkaussuhde, minkä mukana ensisuudelma ja muu siihen liittyvä 22-vuotiaana. Humala 23-vuotiaana, samanikäisenä lopetin lihansyönnin. Yliopistoon 24-vuotiaana. Kahvinjuonnin aloitin 25-vuotiaana. Nyt olen 27 ja huomaan polttavani tummuvansinistä yötaivasta katsellessani parvekkeella joka ilta tupakan, kun vielä kaksi kuukautta sitten olisin pitänyt ajatustakin moisesta naurettavana. Mitä me etsimmekään näistä asioista, jotka näyttäytyvät toisille meistä arkipäiväisinä, kun toiset näkevät niissä pelkkiä poikkeustiloja ja raja-aitoja... toisille meistä muutokset ovat mahdottomia. Mitä useammin luen tuon jälkimmäisen tekstini, sitä todemmalta se vaikuttaa. Onko henkinen kehitykseni pysähtynyt 24 täytettyäni? Ja minä kun luulin... No jaa. Toisinaan tuntuu kuin lapsukaisena ihmettelisin tätä vastuuntuntoisten aikuisten maailmaa. Mutta mitä tein elämäni ensimmäisten 20 vuoden ajan? Riittääkö jos sanon, että lukemaan opin 3-vuotiaana, ensimmäistä kirjaani aloin kirjoittaa noin 5-vuotiaana käsin vihkoon (se oli nimeltään Naisjoukon seikailut) ja lopulta ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni kustantajan tyrmättäväksi lähetin pian 20 täytettyäni?

Siinä se vierähti.

Perkele.




"I can eat here every night
what the hell have I got to loose
got a crazy sensation
go or stay and I've got to choose
and I'll accept your invitation
to the blues"

(Tom Waits: Invitation to the blues)



"Kirotut tupakat"

(Ben Urich)



8.7.04

Mestari ja oppilas

Törmäsin sarjakuvaan, joka tuntuu kaipaavan tavallista perusteellisempaa analyysiä. Kyseessä on sivun mittainen Mikki Hiiri -strippi otsikolla Mestari ja oppilas (merkityksellistä muuten, että sarjakuvan päähenkilöksi on valittu Mikki eikä Hessu), joka on julkaistu Aku Ankan numerossa 5/1999. Ankkaa säännöllisesti lukevat tietävät nämä Manuel Gonzalesin piirtämät Mikki/Hessu-stripit, jotka ovat alunperin ilmestyneet sanomalehtisarjakuvien sunnuntaijaksoina viime vuosisadan molemmin puolin, ja joita on muutaman viime vuoden aikana väännetty Ankan sivun kokoiseen muotoon kiitettävät määrät.

Miksi valitsin analyysini kohteeksi juuri tämän sarjan? Siihen on syynsä. Sattumaa oli tietenkin se, että sain kätösiini Aku Ankan numeron 5/1999, mutta kun kannen takaa sitten paljastui Mestari ja oppilas ja olin sen epäuskoisena lukenut yhä uudestaan, kerran toisensa jälkeen, olin lopulta pakotettu kirjoittamaan. Kokemuksena sarjakuva on hirveä. Se lienee surullisin, ahdistavin ja kerta kaikkiaan musertavin sarjakuvamuotoon päätynyt tarina johon olen koskaan törmännyt, siis eräänlainen Dancer in the darkin Ankkalinna-versio. Ettekö usko? Lukekaahan tämä analyysini niin ymmärrätte.

(pahoitteluni siitä, etten voi tarjota itse sarjakuvaa lukijoilleni vertailukohteeksi; syy on tietysti se, että strippi lienee Disney-yhtiöiden copyrightin alainen... ja pieni vaikutus on silläkin, ettei käytössäni ole skanneria)

Mestari ja oppilas on päällisin puolin varsin yleiseen vitsikaavaan perustuva Gonzales-strippi (on syytä muistuttaa, että käsikirjoitukset eivät ole hänen; tämän sarjakuvan käsikirjoittajan nimeä ei lainkaan mainita), eli Hessu aloittaa elämässään jotain uutta ja erikoista, ja on siinä joko aivan liian hyvä tai järjettömän huono. Ehkä sen sellaisena voi lukea nytkin. Ei varmasti hauskimpia tämän lajin edustajia, mutta kyseessä on sivun mittainen vitsipala, mitä siltä voi odottaa?

Kuva kuvalta tehty tarkempi analyysi paljastaa sarjakuvan todellisen olemuksen, sen kirkkaiden värien ja hassunkuristen kuvien alle kätkeytyvän hirvittävän julmuuden.

Kuvassa 1 näemme Mikin ja Hessun, molemmat hymyilevät ja keskustelevat, he ovat jossain liikuntasalin näköisessä paikassa. Taustalla on kyltti "Hessun jiujitsu-koulu" (jiujitsu?). Mikki on valmis aloittamaan oppitunnin, Hessu on innostunut: "Kivaa, että sä olet mun eka asiakkaani". Hän näyttää hyvin iloiselta, nämä kaksi ovat ystäviä.

Kuva 2. Lähikuva Mikistä tarttumassa kiinni Hessun käsivarteen. Hän hymyilee selvästi leveämmin kuin äsken, sanoen "Muista, että olen aloittelija". Hessu näyttää hyvin hämmentyneeltä, hänen katseensa on kohdistunut Mikin käsiin, on selvää, että Mikki on tekemässä jotain täysin jiujitsuun kuulumatonta. Hänellä ei ole ollut aikeissakaan tulla tänne oppimaan jiujitsua. Se ei kiinnosta häntä.

Kuva 3. Mikki kiskaisee Hessun kädestä hyvin väkivaltaisen näköisesti, jopa niin voimakkaasti, että Hessun jalat nousevat ilmaan. Hessun ranne näyttäisi asennostaan päätellen murtuvan, minkä lisäksi hänen olkapäänsä lähtee sijoiltaan. "Mitä sä nyt?" Hessu kysyy hämmennyksen vallassa. Mikki ei sano mitään, mutta hänen ilmeensä viestii tiukasta määrätietoisuudesta. Hessun ihmetys on aitoa; Mikin käyttämä väkivalta ei liity miitenkään jiujitsuun, jota Hessun oli tarkoitus opettaa, eikä tämän yllättävälle purkaukselle ole syytä.

Kuvassa 4 Mikki heittää Hessun pää edellä lentoon, ilmeisesti kohti seinää. "UAAK!" huutaa Hessu, Mikin ilme on pirullinen, hän hymyilee, silmien asento on erittäin ilkeä. Hessun kasvot heijastavat puhdasta hämmästystä. Hän ei ymmärrä, miksi hänen ystävänsä pahoinpitelee häntä.

Kuva 5, ja Hessun pään ympärillä pyörivät tähdet kertovat hänen laskeutuneen nimenomaan päälleen. Hän lähestyy Mikkiä yrittäen poistaa tapahtuneen mielestään: "Sun otteesi pääsi lipsumaan". Hessun käsityskyky ei riitä käsittelemään tapahtunutta. Mikki on ollut aina hänen tärkein ystävänsä, tämä on liian järkyttävää hänen tajuta. Mikin ilme sen sijaan on kasvanut pirullisuudesta sadismiin. Hän ei sano mitään, mutta odottavassa asennossaan valmistautuu selvästi jatkamaan Hessun pahoinpitelyä.

Kuva 6. Totta kyllä, jälleen Mikki viskaa Hessun lentoon. Hän hymyilee yhä, nyt niin että hänen hampaansa näkyvät, silmien asento kertoo yhä siitä sadistisesta nautinnosta, jota tilanne hänelle tuottaa. Edelleenkään Mikki ei sano mitään. Hessu lentää korkealle ilmaan ja painaa kättään otsalleen.

Kuva 7. Ilmeisesti Hessu on jälleen laskeutunut päälleen, tällä kertaa vakavasti. Hän on todella huonossa kunnossa, hän hoippuu tasapainoaistinsa menettäneenä, minkä lisäksi hänen lihaskoordinaationsa ei näytä toimivan. Hessu on lisäksi menettänyt ajan- ja paikantajunsa. "Hohoi! Olen täällä", Mikki sanoo Hessun vieressä. Tämä kommentti on silkkaa ivaa, sillä se antaa vaikutelman, ettei Hessu omaa tyhmyyttään näkisi vieressään seisovaa Mikkiä, vaikka todellisuudessa Hessun vakava loukkaantuminen ja samanaikainen henkinen shokki ovat saaneet hänet sekavuuden tilaan.

Kuva 8 on surullisuudessaan pysäyttävä. Erittäin vakavista loukkaantumisistaan huolimatta Hessu alkaa pitää Mikille lupaamaansa jiujitsu-tuntia. Hän on edelleen vakuuttunut siitä, että Mikki on hänen ystävänsä, ja kykenemättä tajuamaan tätä järjetöntä pahoinpitelyä ja pilkkaa, hän haluaa antaa ystävälleen sen, mitä on luvannut. Hän kieltää asiat, joita ei halua kohdata, on kuin tilanteen raakuus liikkuisi Hessun ajatusten taka-alalla, mutta hän sysää sen pois. Mikki on hänen ystävänsä. Hessu ei välitä omista vammoistaan, vaan aloittaa tunnin pidon. Niin korkealle hän arvostaa Mikin. Tilanteen tekee tietysti paljon surullisemmaksi se, että Mikki todella on (kuten ensimmäisessä kuvassa selvisi) Hessun ensimmäinen asiakas. Siis: Mikki on nähnyt Hessun aloittavan uuden bisneksen, puhkuvan lapsenmielistä innostusta, ja päättänyt lannistaa tämän heti alussa. Miksi? Mikin ilmeet kuvissa 2-6 kertovat syyn. Pelkkä sadismi. Mikin ja Hessun ystävyyden olemus paljastuu nyt. Hessu on naiivina ja tavallaan lapsenkaltaisena olentona pitänyt Mikkiä aina parhaana ystävänään, kun taas Mikki liikkuu Hessun seurassa vain voidakseen pilkata ja nöyryyttää tätä; ilmeisesti lisänautintoa tulee siitä, ettei Hessu koskaan tajua asioiden todellista laitaa. Tämä ruokkii Mikin ylemmyydentuntoa, kenties hän kertoo ystävilleen illanistujaisissa tarinoita tavoista, joilla hän on nöyryyttänyt Hessua, joka aina uudestaan palaa hänen luokseen. Tässä kuvassa mikki katsoo kun Hessu alkaa vääntää itseään jiujitsu-asentoon ja sanoo "Rauhallisemmin!" kuin nyt syyttäen Hessua kaikesta tapahtuneesta, laittaen vammat tämän omalle kontolle.

Kuva 9 päättää sarjakuvan paljastaen Mikin ilkeyden laajuuden. Mukiloinnin seurauksen pahoin loukkaantunut Hessu on yrittäessään näyttää jiujitsu-liikkeitä onnistunut saamaan itsensä jumiin - ei mikään ihme kun ottaa huomioon, että Mikki mursi hänen raajojaan, minkä lisäksi kuvassa 7 näyttäisi Hessun niskakin olevan jotenkin vinossa. Hän on lisäksi tainnut vajota tiedottomuuteen, eikä sekään ole yllätys, laskeutuihan hän peräti kahdesti päälleen pitkän ilmalennon jälkeen. Mikille tämä fyysinen ruhjominen ja henkinen murskaaminen ei ole riittänyt. Hän on nostanut Hessun kottikärryille, ja lähtenyt kuljettamaan tätä pitkin katuja. Tätä on syytä pysähtyä miettimään. Mikki ei soittanut ambulanssia, mikä tietenkin olisi ollut optimivaihtoehto. Hän ei soittanut kenellekään tutulle ja pyytänyt käymään katsomassa Hessua sitten kun ehtii. Hän ei edes jättänyt tätä lojumaan oman onnensa nojaan jiujitsu-salin lattialle. Ei, Mikki on todellakin nostanut Hessun kottikärryille (kiire hänellä ei ole ollut, sillä hän on ehtinyt pukeutua arkivaatteisiinsa aina punaista rusettia myöten) ja tässä sarjakuvan viimeisessä kuvassa hän esittelee tajutonta ja vakavasti loukkaantunutta Hessua pienelle pojalle, veistellen samalla vitsiä umpisolmusta. Sarjakuva ei näytä sitä, kuinka kauan Mikki kierrättää Hessua, kuinka monille hän tämän absoluuttista nöyryyttämistä vielä naureskelee, mutta on helppo päätellä sen jatkuvan vielä pitkään, ja loppuvan Mikin vain yksinkertaisesti kipatessa tajuttoman Hessun kottikärryistä pois.

Tekee pahaa. Teki silloin kun aloin tätä sarjakuvaa tarkemmin analysoida (exme osallistui!) ja tekee taas. Hessu on yksinäinen hahmo, joka ei merkitse Mikille mitään; hän on pelkkä klovni, säälittävä, kiusattava häviäjä, muutamien naurujen arvoinen. Hessulle Mikki taas on hänen paras ystävänsä, ilmeisesti jatkuvasta nöyryytyksestä huolimatta. Hän on jäänyt tavallaan Mikin vangiksi ansaan, josta ei pääse pois. Mikki on aina paikalla hänen yrittäessä aloittaa yksinäisessä elämässään uusia asioita, ja aina hänen suunnitelmansa kaatuvat. Muita ystäviä Hessulla ei juuri ole. Ehkä Mikki on kertonut Hessulle tämän olevan epäsosiaalinen, kenties jopa muille vaaraksi. Hessu luottaa parhaaseen ystäväänsä, eikä edes yritä tutustua muihin. Mikki nauraa. Kutsuu Hessun taas luokseen, lyö häntä. Nauraa taas. Hessu itkee itsensä uneen joka yö. Hänen jiujitsu-kouluunsa ei koskaan tule toista asiakasta, ja Hessu nostaa kyltin alas vuokraamansa salin seinältä. Hän raahautuu kotiin ja näkee unta, jossa hän ja Mikki istuvat yhdessä iltaa kuistilla, kukaan ei lyö ketään, kukaan ei pilkkaa, heillä molemmilla on hyvä ja lämmin olo. He nauravat Hessun kertomalle vitsille.

Hessu herää kello 3.22 omaan huutoonsa.


7.7.04

Prinssi Leijonaharjan vähemmän hehkeät seikkailut

Kirkuvana hänet kietoivat pakettiin ja noin vain toimittivat osastolle. Jopas nyt, vaikka olihan hän toisaalta jo pitkään ollut vähän harhainen, ja harhaiset ovat tiellä.

Pakkopaita kutitti, mikä paradoksi! Ettei saa raapia itseään, johtuu juuri siitä miksi pitäisi raapia, ja pakkopaidassa rintakehän ahdistus ei varsinaisesti vähennyt. No, lääkkeitä lääkkeitä, niillähän sitä ennenkin, ja prinssiä katsottiin peilin takaa öisin. Hänen piirustuksensa ihan tuokiossa aina valmistuttuaan kansioihin kerättiin, kas niin.

Ja hiukset hänellä kasvoivat vaikkei parta koskaan, ja kullankeltaisuudessaan prinssi sai lisänimen Leijonaharja. Mitäs kun se pääsee pois täältä, ja ei kyllä taida poikaparka päästä, oli vastaus aina. Iski päätään seinään aamuisin; lääkkeen teho riitti sinne asti, vartin päästä tuli aamuvuoro töihin.

Nollattiin, ja aloitettiin uuteen vihkoon uudella kynällä kirjoittaa uutta historiaa. Katsopas katsopas, totesi puolipallosilmälasimies, jonka päälakikin muistutti puolipalloa, ja kaikennäköisiä lintuja lensi hänen selkänsä takana. Prinssi näki yhden linnun selässä hänelle jo lapsuudessa luvatun puolison, Gailliarman. Haltijakääpiödronttiedvardkansan kuninkaan nuorin tytärhän se siellä, ja puolipallosilmälasimies pudisteli päätään perin pettyneenä.

Että semmoista.

Ja sitten koitti kevät, tai ehkä jo kolmas, ja prinssi sai luvan poistua, mutta vesipullossa oli hänellä verta, eivät ne sitä nähneet...

Taisipa siinä askelten kaiussa pitkillä graniittikäytävillä jo jotain ilmassa olla...

Eikä prinssi Leijonaharja sittemmin palannut, eikä se ketään yllättänyt ja Gailliarman kanssa hän nyt tekee pesää puuhun kaukana täältä, ja kulotettuja peltoja kulkee nyt prinssin tie. Ei meidän häntä tule kaivata, hän ei ole kaipausta varten tänne tuotu. Prinssi Leijonaharjan sydän se vain eräänä iltapäivänä valopalloksi muuttui ja hänen rintakehänsä läpi nousi.

Nyt on kaikki kuitenkin taas hyvin, ja kallionkolon varjossa voi aina uuteen aamuun luottaa.

6.7.04

De Corpus Diabolic Hieronymia

Aaaa

miten kuuma. On kuin se kesä, joka hetken aikaa näyttäytyi toukokuun alussa, olisi poikennut uudestaan. Ehkä se ei sentään jää, ehkä se vain hörppää kahvin ja käy pikemmin kusella, mutta sen ajan on lämmin. Selailin kolme tuntia negatiiveja, vanhimmat 80-luvun alkuvuosilta, tuoreimmat viime kuusta. Montako kuvaa näin, montako ihmistä kaikkiaan, montako kissaa? Keräsin 29 edustavinta otosta, suljin negatiivit kirjekuoreen, huomenna kiikutan ne firmaan, joka tekee minulle kuvista cd:n.

Rakkaat uskolliset lukijani. Te olette ensimmäiset näistä visuaalisen hahmottamiskykyni valovangituista hedelmistä nauttimaan pääsevät. Malttakaa. Kaikella on aikansa, ja aika on loppujen lopuksi aina se viimeinen niitti. Aika meidät vie, ja vartalomme rapistuvat kuin hyönteiset osiin. Kynnyksellä oli viikonloppuna sysikiitäjä, ja ulkona talven viettäneestä nallesta astui esiin aina uusia punkkeja. Keitä me olemme sanomaan hyönteisille, ettei niillä ole lupa elää? Lupa toimia vaistojensa sanelemalla tavalla, lupa elää, kasvaa, rakentaa. Voisin viettää tunteja katsomassa muurahaisten puuhaa hiekkamaastossa, kuinka niistä jokainen tulee ulos kaivannon suuaukosta leuoissaan yksi hiekanjyvä, kantajansa pään kokoinen, kuinka ne kävelevät aiheelliseksi katsomansa matkan jättääkseen jyvän maahan (tässä huomaa muurahaisten yksilöllisen eron; laiskimmat tömäyttävät kantamuksensa lähes luolan suulle, ylitunnolliset kulkevat neljä kertaa oman pituutensa välttääkseen tukkimasta muiden tietä) ja palaavat sitten kipijalkaa takaisin. Ovatko ne onnellisia? Kuka tietää. Ainakin ahkeria. Se riittää kai niille, kaatosateen jälkeen on tunnelit kaivettu auki muutamassa minuutissa. Kadehdin, ja vaikka kylkiluideni välistä kasvaisikin vielä yksi pari raajoja, ei minusta tähän olisi, minun verkkosilmänikään eivät oikein toimisi, ja antennini haistelisivat vääriä tuulia.

Oi miten ihanaa olisikaan olla nuori, kaunis ja rakastunut kun on kesä. Lumpeina järvessä kelluisimme, kultarakkaani. Vain sinä ja minä, ja meidän nihkeää alapintaamme näykkivät pikkukalat. Ruumiillisuus palauttaa maahan kuin matosta ilmaan nousseen pölyn. Eivätkö hyönteiset suutele? Siksikö ne ovat niin julmia joskus? Onko eroottisempaa suudella seinää vasten vai sängyllä? Entä mitä pitää tehdä peilin edessä?

Masensi kun huomasin imurin imaisseen lattialta sen samojedinkoiran näköisen pölypallon.



5.7.04

"Heaven is knowing who you are"

Teen täsmäsukelluksia lapsuus- ja nuoruusvuosieni elämään toisinaan, tällä kertaa oli vuorossa ihmisenpainoinen pahvilaatikollinen Marvelin sarjakuvia 80-luvun puolivälistä melkein 90-luvun vastaavaan. Olen tainnut ennenkin mainita tästä teinivuosieni addiktiosta, ja tottahan se on, että Claremontin käsikirjoittamat Ryhmä-X:t, Byrnen Ihmeneloset ja DeFalco/Frenz -kaksikon Hämähäkkimiehet ovat muokanneet omaa maailmankuvaani taatusti tehokkaammin kuin mitkään tuon aikakauden maailmantapahtumat tai henkilökohtaisen elämän mullistukset. Olen aina pitänyt juuri Claremontin mutanttitarinoita korkeimmalla jalustalla omasta Marvel-kokoelmastani, mutta tämänpäiväinen tuntien mittaiseksi venähtänyt selailu palautti mieleeni unohdettuakin unohdetumman klassikon: löytyyköhän lukijoistani yhtäkään, joka muistaisi niitä sfäärejä joihin käsikirjoittaja Ann Nocenti ja kuvittaja John Romita JR nostivat Daredevilin 90-luvun alussa? Nocenti/Romita- tiimin yhteistyö julkaistiin Suomessa vuosina 1991-92 sarjakuvalehdessä nimeltä, no, Sarjakuvalehti, ja vaikka minä jo tuolloin huomasin lukevani jotain aivan merkityksellisen erilaista kuin kaikki muu tuolloinen tuuba (vuonna 1992 olin jo alkanut feidata Marvelin maailmasta muualle), tuntuu nyt silti siltä, etten sittenkään ollut vielä tarpeeksi kypsä tajuamaan kuinka runollisesta supersankarilehdestä oli tuolloin kyse. Nocentin Daredevil (nykyihmisille hahmo on kaiketi tuttu vain siitä taannoisesta elokuvasta... kunpa en koskaan joutuisi näkemään sitä) elää unessa, joka on satunnaisesta absurdismistaan huolimatta raa'an realistinen, ja jokaisella teolla on vastatekonsa, jokaisella pelkistetyn dialogin pätkällä oma merkityksensä. Sankarin ympärille kertyvä hahmogalleria on kuin joukko nyrjähtäneitä satuhahmoja, alkaen naiivin onnellisesta klooniblondista nimeltä Numero 9 ja päätyen Mefiston oikeamielisen pojan Mustasydämen kautta nörttikerubiin. Itse Daredevil kulkee eteenpäin ensi kerran koko jo 60-luvulla alkaneen olemassaolonsa aikana kuin juuri se sokea, joka hänen alter egonsa Matt Murdock on, mutta toisaalta myös väsyneenä, toteavana, lähes omaan mietiskelevyyteensä kadonneena. Romita, tuo kaikkien aikojen suosikkini siitä laajasta piirtäjäjoukosta joka on Marvelin sarjakuvia elävöittänyt, kuvittaa matkantekoa totuttua selvästi kevyemmin viivoin, hahmotellen jokaisesta kuvasta lähes hämmentävän pysähtyneen näkymän. Toimintakin on kuin valokuvista koottua, taistelu äänetöntä tyhjiöbalettia. New Yorkin syrjäkaduilta lähdetään liikkeelle, tuo ympäristöhän on aina ollut maanläheisen Daredevilin kotinurkka, mutta pian hahmo on saateltu jonnekin rinnakkaisamerikkaan, ja lopulta paikkaan jossa ihmiset ovat kauttaaltaan vähemmistönä. Tällaisesta minä pidän. Tätä on sarjakuva, ja tätä on nimenomaan supersankarisarjakuva, sillä selvitessään läpi Helvetin lumipeitteisten tasankojen onnistumalla ymmärtämään ihmisyyden syvimmän olemuksen Daredevil on juuri sitä: supersankari.

Ja kaiken tämän kirjoitin vain selailemalla tuota alle kymmeneen paksuhkoon lehteen mahtuvaa tarinakokonaisuutta. Aikaa ei paneutuvalle lukemiselle ole vielä löytynyt; taidanpa raahata lehdet täältä mukanani Turkuun. Kirjahyllyssä on aina sijaa älykkäälle sarjakuvalle. Ja minun henkilökohtaisessa maanantai-illassani on aina tilaa pitkälliselle vuodatukselle asioista, jotka tuskin merkitsevät mitään kenellekään muulle. On se kivaa olla huutavan ääni korvessa.


4.7.04

Dostojevskin tuotanto kilon paloina

Uskokaa tai älkää, tuskinpa uskotte, mutta minä olen käynyt joka ainoilla Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä. Kohta kahdenkymmenen vuoden ajan olen saanut kulkea kirjakasojen keskellä; naskalina haalin lähinnä Marvelin sarjakuvia, sittemmin skaala on laajentunut. Tänä vuonna minut saattoi sieltä jälleen molempina päivinä bongata, olin se kirkkaanoranssiin puseroon pukeutunut hulttio, joka haittasi ihmisten kulkua liian suurella repullaan. Minut löysi ostamasta Olli Jalosen romaania Kenen kuvasta kerrot (tärkeimpiä kotimaisia 90-luvulla ilmestyneitä romaaneja jos minulta kysytään - mutta kukapa koskaan kysyisi?) siitä hapettomasta pikkuhuoneesta, 50-luvun ajankuvaa hurmaavasti esittelevää kotimaista päiväkirjateosta ahtaasta sivukäytävästä ja yläkerrasta peräti kahdelta osastolta; toiselta tarttui mukaan ufokirjallisuutta ja toiselta turski annos kotimaista lyriikkaa - Kari Aronpuron, tuon Tampereen semantikon, kahden ensimmäisen runovuosikymmenen valikoima. Tällä hetkellä hankinnat miellyttävät, rahaa meni mutta menköön, mieluummin ne säästönsä kirjoihin laittaa kuin esimerkiksi johonkin niin järkyttävän arkipäiväiseen kuin vaikka ruokaan. Sen kun kerran syö niin se on sitten siinä; hyvän kirjan voi nauttia yhä uudestaan ja uudestaan, se on kuin hyllyyn nostettu ystävä. (masentava visio, eikö?)

Vanhan kirjallisuuden päiviin on viimeisen viiden vuoden ajan liittynyt rituaalinkaltainen saunatapaaminen, ja vaikkei tällä kertaa ollutkaan alunperin suunnitteilla kuin tapaaminen, sain porilaisin sanankääntein varustetun tekstiviestin, joka ilmoitti löylyaikeista. Harkitsin asiaa viitisen sekuntia. Ja totta turilas, vaikka oli harmaata ja satoi, vaikkei kukaan ollut tänä vuonna jäämässä yöksi, vaikka porukkaa ei ollut paikalla niin kuin ennen... sauna kuumaksi. Niin nähtiin Ugus juoksemassa kaivon ja saunan väliä itsensä painoinen vesiämpäri mukanaan, kantamassa Utsjoen sedän hakkaamia halkoja pesään, riipimässä kesän 2002 Allakasta sivuja sytykkeeksi ja kaiken kaikkiaan nauttimassa fyysisen työn aiheuttamasta rasituksen tunteesta. Ja kun Porista paikalle saavuttiin niin liekit ne kiukaan alla jo iloisesti leiskuivat. Kirjallisuus, kesä, ystävät ja sauna kuuluvat yhteen kuin mozzarella, tomaatti, basilika ja parsa. Savun noustessa iltataivaalle tuntui melkein hullulta, että oli kulunut vasta tasan vuorokausi siitä, kun autioiden pellonpielisteiden yllä kaikui Juice Leskisen maaseutukonsertti, Luonas kai olla saan rantautui sorateille kunnan keskustan vastakkaiselta puolelta kesäsateen lailla ja ne pienet mustat perhoset olivat kuin lehtiä tuulessa, muttei tuullut.

Ollapa aina kesä, mitä sitä ihminen muulla.




"Vaikka asian ratkaisu näyttää yksinkertaiselta,
sillä on toki takkuinen historiansa."

(Kari Aronpuro / Merkillistä menoa)


1.7.04

Au contraire, eikä kuitenkaan mitään pelättävää

Heinäkuu alkaa kuin kadonnut sukka. Se maistuu salmiakilta helteessä, ja kaatosateessakin naurattaa vain se, miten farkut imevät niin paljon vettä, ettei ne jalassa tahdo jaksaa kävellä. Nämä ovat niitä asioita, joista on mahdollista muistaa itsensä myöhemmin. Ne näyttävät selkeiltä hahmotelmilta, läpikuultavilta mutta kuitenkin tarkkapiirteisiltä. Muistikuvia ei voi kerätä albumiin. Se ajatus nousi esiin kun löysin useita satoja vuosien 1985-1999 välillä ottamiani valokuvia laatikosta. Niiden katseluun ei kyllästy; tiedä vaikka verkottaisin muutaman. Valokuva verkossa puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, paitsi jos muokkaa henkilöiden nimistä anagrammeja. Minusta tulee "Ujo nätti Tom", ja siinäpä onkin kaikki tarpeellinen. Romaanikäsikirjoitukseni muokkaus ei taas edisty. Kesä katoaa kuin vesi veneestä.

Huomasitteko miten ovelien vertausten väliin tämänkertaisin päivitykseni asetin?