28.7.09

Silenzio

Olen ja en ole vaiennut tarkoituksella. Hiljenin, koska kadonnut ystäväni on edelleen kadonnut, ja alati kasvava huoli on paitsi sumentanut tekstintuottoon tarkoitetut osiot aivoissani, myös saanut tällaisen näpertelyn tuntumaan turhalta; minä en ole valmis luovuttamaan, ja palaaminen normaalina pitämääni päiväjärjestykseen merkitsisi luovuttamista. Fun fact: pidin jo hiiren osoitinta Bloggerin "Delete this blog" -napin päällä, sormen jo melkein klikatessa bittini historian hurmeeseen. Taikauskon: jos luovun jostakin tärkeästä, saan jotakin tärkeää tilalle. Enkä kuitenkaan. Ja syyt tämän teon harkintaankin olivat todenpuhuen jo etäämmällä, ne ovat vain odottaneet toimeenpanomääräystä, joka on nyt kuitenkin jonnekin rattaisiin juuttunut. Nirsk nirsk.

Tämä kirjoitus päätyi kiertoteitse käsittelemään aivan muuta kuin kadonnutta kissaa, enkä minä osaa käsitellä nyt muuta, koska yrityksistä huolimatta minun on vaikea miettiä muuta. Ne pelosta vapaat hetket täyttää lapsi, jonka "Miksi?"-kausi alkoi ja kysymykset seuraavat toisiaan limittyen äärettömyyksiin kuin Escherin kuviot. Sohvapöydällä on pinossa neljä kirjaa, joita luen vuoronperään, viitisen sivua kutakin, enempään en keskity vaikka haluaisin.

Jos nukahdan, herään päättyviin tarinoihin.

10.7.09

Lomalta

Piti kirjoittaa tähän tarmoa uhkuva kirjoitus siitä, miten viisi viikkoa ilman nettiä, lehtiä, radiota ja, enimmäkseen, sosiaalisia kontakteja tekee ihmiselle hyvää. Tulee nukutuksi pitkään, tulee saunotuksi keskimäärin kuudesti viikossa. Sateella voi paiskia sisähommia, helteellä ulko, ja molempia riitti. Muitakin aihioita muhi mielessä. Ajattelin kirjoittaa tämänkertaisesta kirjasaaliistani Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä, kenties hohdokkaimmat löydöt koskaan, ja sen ohessa kalkkiutua muistelemaan aiempien vuosien hankintoja sieltä, ja kenties niiden avulla luoda näkökulmaa oman kirjamaun myötä siihen, miten ihminen on kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi vanhojen kirjojen parissa. Piti siitäkin, miten uitin riemusta hihkuvaa tytärtä Kokemäenjoessa, jonka vesi oli naurettavan lämmintä; ei joessa tuollaista pitäisi kun virtaileehan se kuitenkin. Ja sitten piti mökkiläisen perushuolista ja luonnonhelman perusheilahteluista, kaikesta tästä.

Mutta kolme päivää sitten kissa lähti mökinpihasta teilleen eikä palannut. Loma päättyi liueten epätietoon. En hirveästi saanut unta, kuuntelin yöt sadetta. Tänään palasin kaupunkiin töihin, muut jäivät sinne kun suunnitelmat menivät uusiksi. Kolme ja puoli vuorokautta nyt, eikä se tietenkään ole kissalle pitkä aika, kyllä minä sen tiedän. Mutta että minua pelottaa. Ei Rasmus ole metsiin tottunut, se on stadilaiskolli, joskus Malmilta talteen noukittu. Kuljettiin sateessa hakkuualueilla ja metsässä, riivatullisen kivilouhikon poikki kävelin hirveän viiman iskiessä vatukkoa kasvoille, vesi tuli kuin saavista, huusin kissan nimeä eikä se varmaan olisi metriä kauemmas kuulunut mutta jotain täytyi. Ei kai se sinne voinut mennä? Miksi olisi, mukavuudenhaluinen kaveri, joka varsin taitavaksi hiirestäjäksi kehittyi parissa viikossa. Ei sille nälkä tule. Ovat vaan olleet niin kylmiä ja märkiä juuri nämä viimeiset päivät. Kaksi vuorokautta on tuullut kuin lokakuussa, ja Rasmus pelkää hirveästi tuulta. On kuulemma kyitäkin siellä, ja kettuja, tosin vain jälkimmäistä nähtiin omassa pihassa.

Kätken jutusteluun sen mitä en uskalla ajatella. Minä olen niin saakelin kiintynyt siihen ronttiin, ystävystyin sen kanssa heti, silloin kerran, ja paremmin kuin yhdenkään muun kissan ja monen ihmisen. Palaa kunnossa, kirjoitan, ja toivon että vaikka sanat eivät, ajatus silti saavuttaa sen pienen otuksen, joka aamuisin kehrää korvanjuuressa niin että unessa soi. Tule nyt takaisin sieltä Rasmus, sinusta niin moni on jo huolissaan ettet tiedäkään.