24.5.12

Viisi asiaa itsestäni jotka ovat jääneet mainitsematta kuluneen kahdeksan vuoden aikana

Tulipa tuossa toissailtana tiskatessa mieleen (toimintoja, joiden aikana asioita tulee mieleen: tiskaaminen, autolla ajaminen, saunominen) että onkohan joskus edessä se hetki, jolloin blogi on valmis. Jonka jälkeen sanottavaa ei ole. Vaikka viime viikolla mietinkin mahdollisuutta, että kirjoittaminen on vain johdannaisseuraus siitä, ettei olemassaololleen keksi syytä, olen tänään toiveikkaampi. Kenties tällä kaikella on jokin tarkoitus, ehkä elämä sittenkin on kertomus, joka hyvin hitaasti avautuu, kunnes jonain päivänä: kappas. Se oli nyt sitten tässä.

Ja sitten, siinä lautasta harjalla hinkatessa edelleen, tuli mieleeni että ollakseen valmis olisi ihmisestä kertovassa tekstissä oltava kaikki se mikä hänestä tekee uniikin yksilön. Ja sitten aloin miettiä mitä itsestäni vielä on täällä kertomatta. Kolmisenkymmentä sekuntia myöhemmin olin keksinyt viisi asiaa. Ne tulevat tässä:

1. Olen suunnitellut vanhan kotikuntani kirjastokortin graafisen ulkoasun. Ja vaikka kunta on sulautunut osaksi isompaa ja kirjastojärjestelmäkin vaihtunut varmaan jo kahdesti, ovat ne vanhat kortit 90-luvun loppupuolelta edelleen joillakin käytössä, omaanikin siellä vingutin viimeksi vuosi sitten kesällä. En saanut suunnittelutyöstä mitään varsinaista palkkaa, koska olin tuolloin kirjastossa työvoimatuella työllistettynä. Tulin kunnalle aika tavalla halvemmaksi kuin joku ammattigraafikko olisi tullut.

2. Olen ollut elämäni aikana kuuntelemassa kolmea bändiä keikalla: Sir Elwoodin Hiljaiset Värit marras(vai joulu?)kuussa 1999 Kårenilla Turussa, Absoluuttinen Nollapiste elokuussa 2003 Turun Downtonissa (jolla on jo vuosia ollut joku toinen nimi) ja syksyllä 2010 Tohtori Orff & Herra Dalcroze Ruoholahden ala-asteella Helsingissä. Viime mainittu oli ehkä paras. Päällimmäinen syy: siedettävä äänenvoimakkuus. Mutta kyllä ne olivat hyviä keikkoja kaikki. Enää ei tarvitse mennä. Ikinä. Festareilla en ole käynyt.

3. Keväästä syksyyn 2007 kävin erään kustantamon kanssa vääntöä novellikokoelman julkaisemisesta. Vietin pitkiä aikoja kustannustoimittajan työhuoneessa ja kävimme tekstejäni läpi. Hän lupasi että kirjani julkaistaan, ja jos ei tätä kokoelmaa, niin romaani sitten; senkin hän luki ja piti siitä. Loppusyksystä opin miten paljon painaa suullinen sopimus. Sain ilman ennakkovaroitusta kuulla ettei tekstejäni julkaistaisi sittenkään, lyhyt pahoittelu sähköpostitse, syytä mielenmuutokseen ei mainittu.

4. Olen suudellut ensisuudelmani Kokemäellä. Voin sentään lohduttautua yhdellä seikalla: parempi Kokemäki kuin Huittinen.

5. Keväällä 2003 olin vähällä menettää oikean käteni, jos en peräti henkeäni. Verenkiertoon pesiytyi jonkin mitättömän naarmun kautta bakteeri, joka muutamassa tunnissa turvotti sormet grillimakkaran kokoisiksi ja värjäsi kyynärvartta ylös etenevät verisuonet mustaksi verkostoksi. Lääkäri antoi antibioottitehohoidon, jonka vasta jälkeenpäin kertoi olleen lähinnä hyvä arvaus. Kuulemma amputaatio olisi ollut välitön vaihtoehto jos lääke ei olisi alkanut purra. Olin niin kovassa kuumeessa koko ajan, etten osannut pelätä pahinta. Olin tokkurassa ja kärsin.

Lisättäköön listan loppuun, että seuraavista julkkiskohtaamisista vain yksi on keksitty:

- Åke Blomqvist kävi aukomaan minulle päätä keskellä kaupunkia.
- Olen lyönyt Joel Hallikaista, ja lujaa vieläpä.
- Markus Kajo lähtenteli minua kirjakaupassa.
- Sain Tommy Tabermannin kerrassaan hiiltymään runoillani.

Kevennykseksi vielä se kummallinen tänään tajuamani seikka, etten ole koskaan juonut minkään merkkistä energiajuomaa. En ole maistanut edes. Puolitoista vuosikymmentä Redbullit ja muut ovat addiktoineet nuorisoa, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä miltä ne maistuvat. Se on ehkä tässä kaikessa sittenkin oudointa.

22.5.12

Tallenne

Erilaisia nettiyhteisöjä on ollut aktiivisesti arkipäiväämme vaikuttamassa jo pitkälti toistakymmentä vuotta, niistä Feibu näkyvimpänä sekin jo pian viisi. Se tarkoittaa, että tämänhetkiset varhaisteini-ikäiset eivät enää hahmota maailmaa ilman Facebookia. Sen jatkuvaan läsnäoloon perustuva jakamisen kulttuuri on heille normaalia kanssakäymistä; heillä ei enää ole erilaisia ystäväpiirejä, heille on olemassa massa, kasa "ystäviä", joista jokaisen arkipäiväiset asiat ovat jatkuvasti seurattavissa, ja joille oma elämä pitää alituiseen jakaa. Ylipäätään aikuisikään on parhaillaan kasvamassa sukupolvi, jolle elämä on ennen kaikkea sarja tallennettuja tiedostoja. Olin taannoin lapsen kanssa luonnontieteellisessä museossa, mainio paikka muuten, suosittelen. Läsnä oli lisäksemme koululuokka; arvioi nyt noitten ikiä sitten, mutta veikkaisin tyttöjen olleen noin 11-vuotiaita. He kulkivat laumana vitriiniltä toiselle, osoittaen jokaista museon neliömetriä kännykamerallaan kuvaten kaiken talteen. Monin paikoin he eivät edes katsoneet kuvaamiaan kohteita; riitti kun kameralla osoitti. Mutta kiire oli silti: museossa oli ihan hirveästi "kuvattavaa", ja opettaja oli laittanut määräajan jolloin piti olla takaisin aulassa. Viisivuotias vielä jaksoi katsoa. Jopa paremmin kuin ennen, ja onpa tuolla tullut monesti käytyä, silti vasta tässä iässä keskittymiskyky oli sitä luokkaa, että iskällä meinasi jalat puutua, kun pelkkää siperiantiikeriäkin tiirattiin niin tarkasti että aika menetti merkityksensä.

Onko viiden vuoden kuluttua toinen ääni kellossa? Kuka tietää. On vaikea nähdä ennalta, mikä on oman lapsen suhde digitaaliseen, virtuaaliseen, verkkoon sitten joskus. Osaa hän nytkin kuvia näpsiä, mutta sentään niitä meillä vielä katsotaan albumeista eikä tietokoneen näytöltä. Yksi koulutytöistä muuten oli askeleen pidemmällä muita, ja kuvasi koko käyntinsä videolle. "Sitten tuolla on tommonen ja tuolla on tommonen", hän spiikkasi sohien kameraansa kohti kaikkea ja juosten vitriiniltä toiselle. Ketä varten hän kuvasi? Mistä hän oli saanut käsityksen, että koulun museokäyntikään ei merkitse mitään ilman siitä jäävää tallennetta? Jotenkin en jaksa uskoa, että hän vain halusi saada kaiken talteen kyetäkseen paneutumaan siihen sitten myöhemmin tarkemmin kuin ikinä museossa voisi.

Kun kaupungilla kuuntelee teinien puheita, niissä toistuu aina sana "Facebook". Kun tuokin palvelu joskus väistämättä kaatuu, haluanko edes tietää mikä seuraava muoti-ilmiö on? Ja olenko siinä sitten enää mukana, tuskin. Kun oljenkorsia kourienhan tässä enää muutenkin pinnalla pysyy.

11.5.12

Toinenkin autoni on Datsun

Menneiden muistelu on loppujen lopuksi aika valaisevaa puuhaa. Niin, olen pahoillani ei-bloggaavat lukijani, minä jatkan nyt hieman edellisestä aiheesta: Facebookissa kokoontuneista Wanhan koulukunnan bloggaajista. Olin tuon ryhmän alkuvaiheista aivan täpinöissäni, siellä oli viitisenkymmentä nimeä, joista muutaman tunnistinkin. Sitten tapahtui niin kuin blogikentässäkin tapahtui aikoinaan, väkimäärä kasvoi, nimiä on siellä nyt pitkälle toista sataa, enkä minä tunne enää ketään. Oliko silloin alkuvaiheessa tosiaan noin hirveästi väkeä täällä? Ja jos oli, niin miten ne kaikki nyt tietävät toisensa? Sitten minulle tuli se sama olo, jonka muistin varsin vahvana kokeneeni jo tuolloin, ja jonka olin kokonaan unohtanut: Mister Outsider. Minulla ei enää ole aavistusta mistä tuolla Face-ryhmässä puhutaan. Oudot sisäpiirivitsit seuraavat toistaan. En tunnista mainittujen blogien nimiä, en ymmärrä miten kuka liittyy kehenkin, enkä edes tunne joitakin ilmiselviä megatähtiä, kuten vaikkapa Kari Haakanaa, joka näyttäisi olevan kaikkien tuntema suomalaisen blogimaailman superstarba - never heard. Minä en kerta kaikkiaan ole liikkunut piireissä, ja eihän se olisi ollut mahdollistakaan tuolloin. Piirit olivat Helsingissä! Me turkulaiset bloggaajat, no, kai meillä oli omat kuviomme, pienimuotoiset ja vaatimattomat, emme me järkänneet blogitapaamisia baareissa.

Pointtini on se, että hämmästyin siitä minkä olin unohtanut. Että jo tuolloin oli se suuri ja kirkas Blogistania, ja sitten me jotka omassa nurkassamme puuhasimme omiamme. Vuosien kertyessä minun ja noiden alkuaikojen väliin muistini alkoi sumentaa kaiken massaksi. Että kaikki oli silloin alussa yhtä suurta perhettä, eikä se tietenkään niin ollut, miten se olisi voinutkaan olla, koska ei kai se ollut bloggaamisen ideakaan koskaan. Mutta toisaalta jotkut meistä silloisista ovat jatkaneet tauotta näihin päiviin asti, ja edelleen, hamaan tulevaan. Moni niistä muistelijoista ei ole, ja hirveän moni jopa näyttää ilolla jättäneen sen kaiken taakseen.

Eli loppujen lopuksi aloin jälleen miettiä merkitystä sille, mikä saa ihmisen kirjoittamaan verkkoon, enkä keksinyt syytä, ja niin kauan kuin en keksi, minä varmasti jatkan. Ehkä se joskus paljastuu minulle. Ja mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Huomautan kuitenkin, etten ole katkeruudella tätä kirjoittanut, koska muistin senkin, etten ollut millään tavoin piireihin pyrkivä edes tuolloin, mikä johtuu perusluonteestani tietenkin. En hakeudu äänekkäisiin seurueisiin. Jos teen numeron itsestäni, se on jotain pientä: vaikka vähän vajaa nelonen. Tai latvastaan litistynyt kasi.

Bloggaamisen sosiaalisuus on sen rajalla tasapainoilua, että osaa olla yksityinen siten, että voi samalla olla julkinen eikä heilahda kummallekaan puolelle liikaa.

9.5.12

Edes tämän kerran, rakas?

Olen ihmisenä hätiköity, maanantaikappaleehko. Suhtaudun muutoksiin lannistumalla, varustaudun tulevaan olemalla varma etteivät asiat ainakaan paremmiksi muutu. Ja katsopa tosiaan: kun nyt pidin vähän pidemmän tauon (kuukausi melkein, anteeksi kaikki vapisevin käsin reloadia hakkaavat addiktiparkani) niin eikö Blogger ole muuttanut ulkoasuaan. No on, eikä hyvään suuntaan. Ei tämä teille ole ehkä suuri uutinen; ei taikatemppujen tekotapaa ole tarpeen tietää, makkaran valmistusprosessia varsinkaan. Ja kuten salassa syntyvät suurimmat sukseet, niin myös Silmiksen prosessointi on pitkään ollut pimennossa. Siltikin on suuri symbolinen merkitys ollut sillä, että tämä Bloggerin päivitysikkuna on aina näyttänyt samalta - siis aina, siitä 2003 syksystä asti kun aloitin, sillä totisesti joka helkkarin päivitys on kirjoitettu suoraan tänne: ei Wordiin, ei Notepadiin, ei mihinkään oikoluvulliseen (minkä kyllä huomaa), ehei, suoraan tänne, ja tällä, tai siis pikemminkin sillä, nyt menneellä ja kovasti jo heti kaipaamallani oranssisävyisellä Bloggerin päivitysikkunalla on ollut valtava henkinen merkitys sille, millaisia näistäkin täsmäräpellyksistäni on muodostunut. Entä nyt? Räikeän valkoinen ruutu, liian suuri ikkuna, koko jumanklavita näytön kokoinen, fontti liian pientä, kaikki kätsyt painikkeet käytännössä kadonneet.

Olen kuin väärässä huoneessa. Hapuilen sanojani, ette arvaakaan millaista tuskaa tämäkin taas on, ette totisesti. Mutta se täytyy sanoa, että yllätyin äsken. Olin tänä iltana päättänyt jo valmiiksi että päivitän, ja sitten Facebookissa alettiin kutsua kokoon Wanhaa Blogistaniaa, tehän ehkä tiedätte mitä tarkoitan, sitä kirjoittajien vahinta ja parasta sukupolvea, ajalta jollain bloggaus painoi! Kuin kivi niskassa. Ja hyvältä se kuitenkin tuntui.

Oudosti tosiaan vanhat jutut jysähtävät luokseni tänä keväänä. Viime viikolla kävin kahvilla ystäväni kanssa, jonka olen viimeksi tavannut, jos nyt ei ohikiitänyttä hetkeä ratikkapysäkillä kuukausi sitten lasketa, toukokuussa 1999. Pelkäsin etukäteen. Kolmetoista vuotta! Ja me sentään vietimme vain yhdeksän kuukautta samassa seebaotin seläntakaisessa kansanopistossa tuolloin 90-luvun lopulla; toki muutama kirje, muutama sähköposti näinä kuluneina vuosina, mutta vähän kuitenkin ja nyt: olin varma ettei meillä olisi puhuttavaa, että olisi naurettava ajatuskin olla enää millään tavoin sama ihminen kuin kolmetoista vuotta sitten. Alkukankeus kesti noin viisi sekuntia. Seuraavat kaksi tuntia puhuimme kuin papupadat, ja mikä oudointa: emme loppujen lopuksi muistelleet menneitä hirveästi. Onhan sitä rapiat vuosikymmenessä kun kuitenkin jotain kerrottavaa kertynyt. Opin ettei kerran ystäväksi laskettu noin vain oudonnukaan, ja se oli kai tämän kevään onnellisin oppi.

No niin, nyt palaan sinne Facebookiin muistelemaan lisää menneitä.