20.6.17

Kesäyö kanssanne

Tulevana juhannusyönä maahamme rantautuu ilmiö nimeltä slow-tv. Norjassahan tätä on sukanpunonnan ja turskanperkuun merkeissä saatu seurata jo pitkään, ja suksee on ollut kova. Eikä ole meilläkään idea huono: Kamera kuvaa kolme tuntia Kannelmäen Prisman yhden kassan liukuhihnaa. Mitä ihmiset ostavat juhannusyönä Prismasta?

No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:

1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.

2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.

3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.

Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.

Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.

Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.

18.6.17

Heinäkuu 1992

Perheen kesälomamatka kohdistuu jo kolmatta vuotta peräkkäin pohjoiseen, mutta koska tuolloiset matkapäiväkirjani ovat edelleen yhtä hukassa kuin kapteenin kamera siinä yhdessä Don Rosan ankkatarinassa (obskuurit viittaukset kunniaan!), en kykene antamaan menemisistämme erityisen tarkkaa dataa. Pientä viitettä antaa tieto siitä, että tuona kesänä pidettiin olympialaiset Barcelonassa: muistan että lähtöä edeltävänä iltana katsoimme avajaisia telkkarista. Eteiseen oli jo seuraavaa aamua varten pakattu laukut, muistan levottoman lähtötunnelman, stadionille marssivat maajoukkueet. Seuraavana päivänä ajettiin Suomen läpi Lappiin, saattoi olla että taas poikettiin sedän luona Rovaniemellä, mutta matka kyllä jatkui siitä edelleen. Ensin oltiin pari yötä Levillä kylpylähotellissa, jonka huoneessa näkyi paitsi olympialaisia, myös MTV, josta näin Manic Street Preachersin Motorcycle emptiness -kappaleen musiikkivideon. Biisi soi sen kerran kuultuani päässä vuosien ajan.

Leviltä matka jatkui Kilpisjärvelle äidin työpaikan omistamaan hulppeaan hirsihuvilaan, jonka olimme viikoksi varanneet. Siellä oli tilaa pataljoonalle, ja ilmeisesti rakennuksen varauspolitiikka oli sellainen, että vuodesijat buukattiin aina täyteen: odotimme koko viikon millaista muuta porukkaa paikalle pelmahtaa, mutta ei pelmahtanut. Maastoretkeiltiin lähiympäristössä, ja täälläkin oli tietenkin tv, miesten keihään finaali oli kalenteriin merkitty ettei varmasti mene ohi.

Mutta kun tien päälle oli päästy, ei me tähän jääty. Majakauden jälkeen auton nokka osoitti edelleen pohjoiseen, ylitettiin raja Norjaan, käytiin Kautokeinossa, Trollholmsundin kivettyneitä peikkoja katsomassa (silloin satoi, sen muistan), Hammerfestissa ihmettelemässä kaupungin kaduilla makoilevia poroja, Vadsössä juttelimme paikallisen rouvan kanssa suomeksi - jossain siellä olimme mökissä yötäkin. Ainakin jonkun pakanallisin puuveistoksin koristellun kirkon muistan. Minusta on kuva irvistämässä yhden irvistävän peikkohahmon vierellä kirkon ovensuussa. Ja jostain täältä suoritin sen kummallisen puhelun ystävälleni Turkkiin, josta jo aiemmin mainitsin.

Totisesti jo neljännesvuosisata on kulunut siitä kun viininpunainen Opel Kadettimme nieli pohjoisen baanaa. Matkan muistot ovat enää joissakin sen aikana ikuistetuissa valokuvissa. Muutamissa hetkissä, sellaisissa kuin se harmaa sade joka pyyhki valkoisia peikon näköisiä kalkkikivipylväitä. Hammerfestin merentuoksussa. Suurin osa on kuitenkin jo kadonnut. Olen viime aikoina ajatellut muistin pettävyyttä. Sen pirullista kykyä olla oikeassa ja väärässä. Sen mielivaltaa.

10.6.17

Kuplii kuplii (kaukana kuplii)

Syksyllä tulee täyteen vuosikymmen facebookissa. Tuossa ajassa oma piirini siellä on kasvanut kahdeksaankymmeneen henkilöön, niistä kaksikymmentä viimeisen reilun vuoden aikana sinne tulleita. Varmaankin se on jonkun mielestä vähän, mutta en itse koe tuntevani noin montaa. Jos kaikki nuo kahdeksankymmentä olisivat samassa tilassa, vetäytyisin nurkkaan ja kutistuisin, kutistuisin, silmissä vain viuhuisi kun menisin niin pieneksi että lakkaisin olemasta eikä se kai olisi huonoin tapa mennä.

Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.

Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.

Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.