5.7.04

"Heaven is knowing who you are"

Teen täsmäsukelluksia lapsuus- ja nuoruusvuosieni elämään toisinaan, tällä kertaa oli vuorossa ihmisenpainoinen pahvilaatikollinen Marvelin sarjakuvia 80-luvun puolivälistä melkein 90-luvun vastaavaan. Olen tainnut ennenkin mainita tästä teinivuosieni addiktiosta, ja tottahan se on, että Claremontin käsikirjoittamat Ryhmä-X:t, Byrnen Ihmeneloset ja DeFalco/Frenz -kaksikon Hämähäkkimiehet ovat muokanneet omaa maailmankuvaani taatusti tehokkaammin kuin mitkään tuon aikakauden maailmantapahtumat tai henkilökohtaisen elämän mullistukset. Olen aina pitänyt juuri Claremontin mutanttitarinoita korkeimmalla jalustalla omasta Marvel-kokoelmastani, mutta tämänpäiväinen tuntien mittaiseksi venähtänyt selailu palautti mieleeni unohdettuakin unohdetumman klassikon: löytyyköhän lukijoistani yhtäkään, joka muistaisi niitä sfäärejä joihin käsikirjoittaja Ann Nocenti ja kuvittaja John Romita JR nostivat Daredevilin 90-luvun alussa? Nocenti/Romita- tiimin yhteistyö julkaistiin Suomessa vuosina 1991-92 sarjakuvalehdessä nimeltä, no, Sarjakuvalehti, ja vaikka minä jo tuolloin huomasin lukevani jotain aivan merkityksellisen erilaista kuin kaikki muu tuolloinen tuuba (vuonna 1992 olin jo alkanut feidata Marvelin maailmasta muualle), tuntuu nyt silti siltä, etten sittenkään ollut vielä tarpeeksi kypsä tajuamaan kuinka runollisesta supersankarilehdestä oli tuolloin kyse. Nocentin Daredevil (nykyihmisille hahmo on kaiketi tuttu vain siitä taannoisesta elokuvasta... kunpa en koskaan joutuisi näkemään sitä) elää unessa, joka on satunnaisesta absurdismistaan huolimatta raa'an realistinen, ja jokaisella teolla on vastatekonsa, jokaisella pelkistetyn dialogin pätkällä oma merkityksensä. Sankarin ympärille kertyvä hahmogalleria on kuin joukko nyrjähtäneitä satuhahmoja, alkaen naiivin onnellisesta klooniblondista nimeltä Numero 9 ja päätyen Mefiston oikeamielisen pojan Mustasydämen kautta nörttikerubiin. Itse Daredevil kulkee eteenpäin ensi kerran koko jo 60-luvulla alkaneen olemassaolonsa aikana kuin juuri se sokea, joka hänen alter egonsa Matt Murdock on, mutta toisaalta myös väsyneenä, toteavana, lähes omaan mietiskelevyyteensä kadonneena. Romita, tuo kaikkien aikojen suosikkini siitä laajasta piirtäjäjoukosta joka on Marvelin sarjakuvia elävöittänyt, kuvittaa matkantekoa totuttua selvästi kevyemmin viivoin, hahmotellen jokaisesta kuvasta lähes hämmentävän pysähtyneen näkymän. Toimintakin on kuin valokuvista koottua, taistelu äänetöntä tyhjiöbalettia. New Yorkin syrjäkaduilta lähdetään liikkeelle, tuo ympäristöhän on aina ollut maanläheisen Daredevilin kotinurkka, mutta pian hahmo on saateltu jonnekin rinnakkaisamerikkaan, ja lopulta paikkaan jossa ihmiset ovat kauttaaltaan vähemmistönä. Tällaisesta minä pidän. Tätä on sarjakuva, ja tätä on nimenomaan supersankarisarjakuva, sillä selvitessään läpi Helvetin lumipeitteisten tasankojen onnistumalla ymmärtämään ihmisyyden syvimmän olemuksen Daredevil on juuri sitä: supersankari.

Ja kaiken tämän kirjoitin vain selailemalla tuota alle kymmeneen paksuhkoon lehteen mahtuvaa tarinakokonaisuutta. Aikaa ei paneutuvalle lukemiselle ole vielä löytynyt; taidanpa raahata lehdet täältä mukanani Turkuun. Kirjahyllyssä on aina sijaa älykkäälle sarjakuvalle. Ja minun henkilökohtaisessa maanantai-illassani on aina tilaa pitkälliselle vuodatukselle asioista, jotka tuskin merkitsevät mitään kenellekään muulle. On se kivaa olla huutavan ääni korvessa.


Ei kommentteja: