15.11.10

Isyyllisyydestä

Olen yrittänyt pian vuoden päivät muotoilla jonkinlaista isyydentuntoista kirjoitusta, mutta joka kerta kun päässä vellovat asiat ovat asettumassa sanoiksi, ne näyttäytyvät pieninä kun niiden nimenomaisesti pitäisi olla suuria. Elämän varrella on ollut muutamia aiheita, joista ei kertakaikkiaan saa sanotuksi sanaakaan. En minä osaisi kirjoittaa lupsakkaan humoristista isän päiväkirjaa, en kuukausittaista sopivasti naurattavaa kolumnia vanhemmuuden vaikeudesta aikakauslehteen, en totta puhuen osaisi edes aiheesta kysyttäessä sanoa mitään ynähdystä kummempaa.

"Isyys" on nykyään rooli. Isien pitää ottaa aikaa isyydelle, isien pitää olla moderneja huolehtivia isiä, siis toisenlaisia, tätä painotetaan, kuin kaikkien aiempien sukupolvien isät. Isyydestä keskustellaan nykyisin; julkaistaan kirjoja joissa pohditaan modernia isyyttä, televisiossa alkoi juuri dokumenttisarja suomalaisista isistä. Isyys on nyt in. Jonkinlaisena laajemman modernin miehisyyden sivuraiteena on yhteiskunnassamme havaittu näennäinen ongelmakohta: isyydestä keskustelemattomuus. Niinpä nykyään on ihan helvetin hankala olla isä, kun oudoksi suorittajarooliksi muodostunut sana tunkee esiin kaikkialta.

Minä en oikein tiedä miltä tuntuu olla isä. Ehkä on kamalaa sanoa näin kun lapsi on kohta nelivuotias sentään. Mutta kun haen häntä päiväkodista iltapäivisin, en tunne erityistä sielunyhteyttä niiden autolla rakennuksen eteen kaartavien isien kanssa, jotka heittävät asiantuntevaa juttua hoitotätien kanssa, nappaavat naperonsa napakasti käsipuoleen ja joustavin askelin alkavat harppoa kohti bemariaan juuri siten kuin heidät olisi tätä varten luotu. Minusta tuntuu aina hiukan ulkopuoliselta mennä päiväkotiin. Tuntuu että tädit katsovat minua oudosti, vaikka lapset suhtautuvatkin varsin luontevasti. Muut vanhemmat taas melkein pelkäävät. Keskenään he muodostavat kevyeen sananvaihtoon perustuvia juttelurinkejä, jotka syntyvät ja hajoavat niiden muutamien minuuttien aikana, jotka minä etsin pusikkoon piiloutuvaa tytärtä, joka ei vielä millään malttaisi lähteä kotiin kun on leikit kesken. On se tietenkin aina hieno hetki kun hän sitten lopulta löytyy ja harppaa halaamaan.

Tampereella järjestettiin viime viikonloppuna Miespäivät, jossa pidettiin puheita ja paneeleita otsikolla "Isän oikeudet - Mahdollisuus isyyteen". Voi luoja. Ei näin. Nykyaika ylianalysoi kaiken. Isät ovat yksinkertaisia olentoja, jotka ovat onnellisempia jos heidät jätetään rauhaan. Ei isä kuulu "olla". Siis sillä tavalla kuin nykyisin, suoriutuen. Kaiken voimavaransa isyyteen uhraten. Hirveän tietoiseksi sen tehden, mikä on vuosimiljoonia tullut varsin luonnostaan. Sitä voi olla isä ilman sitä isyyden vapautumiseen ja valokeilautumiseen ja glorifioimiseen automaattisesti liittyvää painolastia. Isä voi olla tekemättä siitä numeroa. Tai niin minä haluaisin. En tiedä millainen isä olen; ei kai sitä itse voi kovin tarkkaan tietää. Nelivuotiaan tarmolla minua on jo sanottu tyhmäksi ja harmituksissa heitetty pehmoleluilla. Mutta kyllä minua sitten odotetaankin kun olen ollut poissa. En osaa kertoa opettavaisia tarinoita, jotka valaisisivat elämän tiettyjä osa-alueita lapsella tämän kriittisissä kasvuvaiheissa. En osaa olla miehen mallina, kun en harrasta mitään miehekästä. Mutta läsnä minä olen, ja vaikka joskus väsyttääkin, niin yleensä mielelläni. Maailma tosin vaatisi minulta enemmän.

3 kommenttia:

Carmabal kirjoitti...

Ugus se ponkaisi juurikin asian ytimeen ja minusta mahtavaa että joku uskaltaa tämänkin sanoa. Tämä hullu aika tässä maailmassa on ulotettu meidän vanhempien niskaan ja jo lastenkin. Isyys ja äitiys tulee ihmiseltä yleensä luonnostaan. Se on maailman vanhin ammatti, ja yhtäkkiä, se on mielipuolisuudella syynättävä asia, jalustalle nostettu täydellisyyttä hipova asia.

Ja minulla on sama ongelma, kun menen hakemaan Kristiania, tuntuu siltä kuin en kuuluisi sinne, tätit tuijottavat ja muut vanhemmat karsastavat. Enkä kuulu siihen joukkoon joka tuntuu joka sekunti ylisuorittavan omaa vanhemmuuttaan.

Asessori kirjoitti...

Reflektoi! Ole autenttinen! Löydä itsesi! Kerro miltä tuntuu!

Onkohan tässä psyko-sosio-humanismissa unohdettu se perusasia, että jokaisella meillä on ihan samat biologiset valmiudet vanhemmuuteen, ellei sitten satu olemaan ihan viallinen? Vai miten muuten kaikki muut lajit ystyvät kasvattamaan poikasensa?

(mikä tietysti ei tarkoita, ettei vanhemmuus olisi vaativaa)

Olen lueskellut/pohdiskellut asiaa sivuavasti tässä viimeaikoina. Nimenomaan tätä jatkuvaa itseanalyysiä. En ole aivan varma, mitä tapahtuu kun pääsee itsetutkiskelun tuolle puolen. Lisää tutkiskelua vai ei tutkiskelua?

Ugus kirjoitti...

Itsetutkiskeluahan se tämäkin kirjoitus on, mutta itsensä yleisen tutkiskelun ulkopuolelle sijoittavaa tutkiskelua sentään. Tähän kykenen. Tämän ymmärrän.