29.12.10

Mä teen maan ja sinut

Asioissa onnistuminen on suhteellista. Mikä voi jollekin olla vuorenkorkuinen saavutus, on toiselle vain kynnys jonka ylitettyään voi ryhtyä varsinaisiin suorituksiin. Ja mikä jotakuta tyydyttää siinä hengessä että kun parempaankaan en pysty niin ylpeydyn, onkin sitten toiselle vain raivostuttava osoitus omasta kykenemättömyydestä. Tai tietenkin täysin suhteeton itsetyytyväisyys asiasta, joka lähinnä myötähävettää muita.

Niin, missä olinkaan? Aivan, kirjoitin eilen katkelman talvesta tänne. Ette huomanneet, koska jätin sen julkaisematta; talvi, ymmärrättehän, minäkin yritän elämässäni kääntää uusia lehtiä, vaikka kovin kankeitahan ne nykyisin jo ovat, valmiiksi nahkeitakin, ettei sillä. Mutta totesin tämän blogin seitsemän vuoden aikana talvesta ruikuttamisen jo saavuttaneen äärirajansa. Yritän nähdä pluspuolet, ja niitäkin on: ei ole vielä ikinä ollut liukurimäessä niin hauskaa kuin lapsen kanssa jouluviikolla. Olipa se vauhtia. Lumiukkojakin tekisin, mutta milläs teet kun vaikka lunta on toista metriä, se on pakkasellista kaikki. Lämpötila taisi viimeksi käydä plussan puolella joskus marraskuun puolivälissä. No joo, lauhkea merenrantailmasto kuulemma. Vaikeahan kaltaiseni sisämaan kasvatin on sellaista sietää.

Niin, mihin jäinkään? Vihkoihin tosiaan, sehän päivän aiheeni oli, kehittelin sen aamupäivällä kävellessäni lähikauppaan eli Stokkalle. Matkalla piipahdin Kampin Levykauppa Äxässä, josta olisi tehnyt mieli hamstrata iso pino musiikkia tiskille, mutta lopulta päädyin sitten vain kahteen: Tom Waitsin Alice ja Frank Zappan Over-nite sensation ovat pitkään hyllystä puuttuneet. Oikeastaan lähdin ostamaan Nick Cavea, mutta joskus käy näin. Tai no, ihan oikeasti lähdin ostamaan Palefacen uutuuslevyä, mutta se oli myyty loppuun, myös Stokkalta ja Anttilastakin, mistä sitä sitten päivän jatkuessa vielä vilkuilin. Ehkä hyvä näin. Tämä hulluus mennee ohi kun sitä vielä viikon pari kypsyttelen.

Niin, vihkoja. Pengoin arkistoistani muutamia. Olen sitä tyyppiä, joka aloittaa muistivihkoja hyvinkin spesifeihin tarkoituksiin, mutta jo muutaman houreisen merkinnän jälkeen (joista harvasta saan itsekään myöhemmin tolkkua) niistä jokainen, väistämättä, ajautuu epämääräisyyksiin, kerta kaikkiaan jälleen yhdeksi määrittelemättömäksi muistivihoksi, joka täten latteuduttuaan ei milloinkaan täyty vaan jää lojumaan kirjahyllyyn, yöpöydälle, repun pohjalle, muutossa sitten pahvilaatikkoon ja pois silmistä. Tiedätte varmasti tyypin. Työpöydälläni lojuu nytkin kuusi erikokoista ja -näköistä muistivihkoa, vain hetkellinen intuitio ratkaisee mihin päätän kirjoittaa minkäkin mieleen tulevan asian unohtumaan. Vain kerran olen antanut viholle nimen; siitä tuli Silmänkääntövankila. Viholla ei ole yhteyttä samannimiseen blogiin.

Selailin näitä koukeroiksi kadonneita ajatuksiani joulunpyhinä, ja löysin yhden mielestäni onnistuneen katkelman. En tiedä koska se on kirjoitettu, en muista asiayhteyttä. Pidin siitä silti. Näin se kuuluu:

Aamulla kello neljä
minä olen rakastunut sinuun kovemmin kuin koskaan

ja sallin ajan liikkua eteenpäin
askeleen verran.





1 kommentti:

helminen kirjoitti...

Hieno on katkelma. Se sai ajattelemaan yhtä kappaletta vuosien takaa: Gwen Stefanin 4 in the morning. Joo, ja siihen se ajatus sitten katkesi