Korkein kohta

Pörröturkkiset jänikset loikkivat pitkin hiljalleen ylös viettävää niittyä kohti silmänsinistä taivaankantta ja hymyilevä aurinko sai niiden kimmeltävän valkoisen turkin hohtamaan oikeasta kulmasta katsottuna muitakin värejä. Ne loikkivat vanhan ja väsyneen tammen ohi, se heilutti oksiaan, lehdet kahahtelivat raukeina, tammi oli nähnyt samat kolme jänistä aiemminkin. Jänikset vilkaisivat tammea kuonoaan hyväksyvästi väräyttäen ja hyppelehtivät henkäyksenohkaista polkua edemmäs, ylemmäs kohti pieniä pumpulinpöyheitä pilviä, joita rentoutunut tuuli puhalteli taivaalla kohti pohjoista. Pilvet nukkuivat, käänsivät kylkeään, vierähtivät auringon edestä. Jänikset saapuivat polun päätepisteeseen kukkulan huipulle. Niityn korkeimmalla kohdalla kasvoi pensas, jonka lehdet näyttivät pisaroilta ja jonka kukkasissa oli kaikki sateenkaaren värit. Terälehdet vilkkuivat, jänikset asettuivat pensaan viereen kylki kyljessä istumaan. Ne katsoivat maisemaa alas laaksoon. Samanlaiset pitkät ja loivat turvallisenvihreät kukkulanrinteet laskeutuivat kaukaa sinihämyisen taivaanvalon keskeltä syvyyksiin, korkeimmalta virtaili purokin, joka luikerrellessaan ylhäältä alas kasvoi leveyttä ja sen ylempänä sininen väri oli alhaalla muuttunut valkoiseksi kuohuksi. Ääntä ei silti pisaralehtisen pensaan luo kuulunut, kuohut olivat kaukana. Kosteus leijui hiljaisina pisaroina jänisten ylle. Keskimmäinen kurotti kuonoaan ylös ja osui kuplaan, joka kimaltaen puhkesi. Alhaalla laaksossa kasvoi matalia havupuita ja pensaita, niiden välistä välkähteli veden pinta. Auringon hymyyn saattoi pitkäksi aikaa nukahtaa. Ajan kuluessa pensas heitti suojaavan varjon jänisten ylle.