Maailmassa on paljon tarinoita Urmas Liljeströmistä, Kutunevan asumalähiön lahjasta maailman akateemiselle jäkäläpeitteelle. Tämä on yksi niistä, ja tässä tarinassa Urmas oli ollut sokea maailman hänelle esittämille vaatimuksille ja mahdollisuuksille pian kolmekymmentä vuotta. Yrityksissään olla merkittävä hän oli unohtunut paikalleen seisomaan, viuhtomaan laihoilla käsivarsillaan kuin tuulimylly, yrittäen samalla taistella niitä vastaan, joita, koska oli kirjallisuutta harrastava henkilö, piti myöskin tuulimyllyinä, kuten vastaan taisteltavia isoja tahoja oli kirjallisilla henkilöillä tapana pitää. Pian kolmekymmentä vuotta, ja Urmas Liljeström lopulta tajusi, että ei ole tärkeää olla kukaan, tai edes yrittää olla. Hän päästi irti, ja aivan kuin syvään kuiluun olisi pudonnut, niin kauan hän antoi mennä vaikka vain istualleen putosi siitä, missä oli seissyt, eikä se koroke totta puhuen ollut koskaan erityisen korkea ollut. Pohjalle hän tömähti, ja niin tapahtui, että routaisen maaperän ja sille valuneen hien avulla Urmas sai näkönsä takaisin. Kolmen päivän päästä hän riutui pois, hän oli nimittäin allerginen mahdollisuuksille.
Olipa toisen kerran Urmas Liljeström. Hän oli hankkinut hauskan toimen nettipäiväkirjan, eli blogin, kirjoittajana pienessä Turun kaupungissa jossain länsirannikon suunnalla. Ei siitä rahaa saanut, mutta valtio elätti pieniruokaisen Urmaksen, koska valtiolla oli aikoinaan lakiin eksyneen virheellisen sanamuodon vuoksi siihen velvollisuus. Eräänä päivänä pieneen Turun kaupunkiin saapui joukko ihmisiä tosielämästä, kauniisiin ja kalleisiin vaatteisiin pukeutuneita miehiä ja naisia, ja he kertoivat olevansa huolestuneita kansalaisia. Välittömästi nämä hienot ihmiset ottivat Urmasta niskasta kiinni, heittivät hänen hentoisen kehonsa maantienojaan ja potkivat niin kauan, että Urmaksen sisäelinten kärsimät kudosvauriot kävivät tarpeeksi suuriksi aiheuttamaan hengenlähdön ja hän imeytyi tulevina syksyinä ojan pohjalta hiljalleen maaperään ja pohjaveteen. Paikallinen sanomalehti uutisoi näyttävästi: "Hyvä pojat, täyttyy sosiaalipummeista ojat". Ihmiset olivat nimittäin allergisia sosiaalipummeille.
Olipa kolmannen kerran Urmas Liljeström. Hän oli maannut untuvapeitteisellä pilvivuoteella vuosikaudet eväänsä liikauttamatta. Hänen päänsä sisällä asuvat ystävät käyttivät hänestä nimiä Terkkis, koska se oli hassu nimi ja kuvasi Urmaksen rentoa ja elämänmyönteistä asennetta kuin kuu yötä. Muut sanoivat häntä häviäjäksi ja mitättömyydeksi. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli kuuluisa parantaja Markku G. Librum, joka sanoi: "Ota vuoteesi ja käy", sillä Urmaksen laiskottelua ei kerta kaikkiaan enää jaksanut katsella kukaan ja yhteiskunta oli hänen kaltaisiinsa lopen kyllästynyt. Mutta Urmas sanoi: "Olen elämäni aikana viettänyt niin vähän aikaa missään muualla kuin pääni sisäisissä maailmoissa, etten tiedä minne minun kuuluisi tästä vuoteelta lähteä." Urmas oli tullut allergiseksi todellisuudelle, eikä häntä täten enää voinut laskea siihen kuuluvaksi.
Lainaukset kiitoksin kappaleesta "Danse Allergo", albumilta Juice: Keskitysleirin ruokavalio, (c) Love records 1976
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti