Sitä luulee ihminen, että on olemassa perusasioita, joita ei voi kumota, ja sitä toteaa ihminen sittemmin, että kumoaminen on se ainoa perusasia joka loppujen lopuksi on. Kun tässä päivänä muutamana valmistin ranskanperunoita - paistinpannussa, koska näiden ylioppilaskylän yksiöiden varustukseen ei kuulu uunia - sain huomata, että kaapista esiin ottamani suolapurkki kuhisi pieniä hyönteisenkaltaisia olentoja. Käytän termiä "hyönteisenkaltainen", koska sen perusteella mitä olen elävistä olennoista ymmärtänyt, ja tämä on tietysti vain vähäinen määrä tietoa, koska universumi on rajaton, ovat hyönteiset elollisia, ja senkin perusteella mitä tiedän, mikään elollinen ei viihdy suolassa. Suola on elämän vihollinen, ja silti, siellä ne olivat. Katsoin purkin sisältöä lähemmin; se oli mahdollista, sillä olen joskus säilönyt suolan lasipurkkiin, siinä on aikoinaan ollut Pirkka-hillosipuleita, etiketissä on vielä se vanha, nykyistä hienompi Pirkka-logo. Lasin läpi näin olentojen vallanneen koko purkin pinnalta pohjalle asti. Oliko viimekesäinen silloiseen suurempaan asuntooni kohdistunut eliöinvaasio toistumassa? Silloin ne paljastuivat riisihäröiksi, tosin itse kutsun niitä edelleen mieluummin Saatanoiksi viitaten siihen tuhoon ja hengenahdinkoon, jonka ne aiheuttivat levitessään ruokakaappeihin, kaikkiin muihin kaappeihin, jokaisen huoneen jokaisen huonekalun ja maton alle, lopulta jalkalistojen sisään. Nämä eivät olleet riisihäröjä. Nämähän sentään Luojan tähden asuivatkin suolassa! Elivät siellä. Ehkä niillä oli yhteiskunta ja sivilisaatio, ehdin ajatella, ja rasva räiskähteli pannussa, miksi? Putosiko sinne jostain vettä? Liesituulettimesta? Ei sen pitänyt olla mahdollista.
Olennot eivät näyttäneet hyönteisiltä, kun niitä katsoi lähempää. Oikeastaan ne eivät näyttäneet juuri miltään. Ne olivat kidemäisiä, kuin suola itsekin, niistä kasvoi jalkoja, muistin mitä Andrew Crosse oli kirjoittanut selonteossaan vuonna 1837: "Neljä vuorokautta myöhemmin nämä pilkut olivat kasvaneet kaksi kertaa isommiksi ja kustakin oli työntynyt ulospäin kuusi tai kahdeksan ohutta säiettä..."
Suurinpiirtein niillä main hermostuin. Olinko minäkin luonut elämän? Suolapurkkiini? Kuinka säälittävää; en ollut edes tarkoituksella järjestänyt elottomaan aineeseen elämän mahdollistavia olosuhteita, vaikka toisaalta vahingossahan Crossekin hyönteisenkaltaiset olentonsa loi. Vaikka purkkia katsoi lähempää, eivät olennot näyttäneet sen selkeämmin juuri miltään. Ne kuitenkin pitivät ääntä. Hiljaista ja silti selvästi kuultavaa, ne halusivat kommunikoida, erotin toistuvia sarjoja hiljaisia napsahduksia, kuin pieniä kiviä olisi hakattu toisiaan vasten. Pelottavinta oli, että ne kaikki katsoivat minuun, vaikka ei niillä silmiä tietenkään ollut, ja ymmärtäähän sen. Eivät ne voineet olla elollisia olentoja, eikä niillä täten voinut olla silmiä.
Purkki on edelleen ruokakaapissa hellan alla. En ole uskaltanut koskea siihen, öisin kuulen niiden äänet, näen niiden kidevartaloiden ryömivän elämää vieroksuvassa kodissaan ja vaikka suljin kaapin oven, se kuitenkin, kuitenkin liikkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti