Totta puhuen olen miettinyt enimmäkseen jotain muuta. Juhlapyhinä tilille kopsahtanut rahamäärä poltti reikää virtuaaliseen takataskuun ja jottei tässä alkaisi nousta massi päähän marssin tavarataloon asiantuntija-apu mukanani ja ostin melko hetkellisestä mielenliikahduksesta itsellenikin sellaisen paljon puhutun digikameran. On hieno peli! Ohessa peilin kautta näpsäisty todiste palturittomuudestani. En välttämättä liioittele jos heitän villin epäilyn, että Silmänkääntövankila muuttuu lähiaikoina vahvasti graafisemmaksi.
Kirstillä oli hieno kirjoitus itkettävistä elokuvista. Menin itsekin Klinikalle vuodattamaan muistojani Elefanttimiehestä, joka tammikuussa 2003 kykeni siihen, mihin en olisi uskonut elokuvan koskaan pystyvän: itkin ääneen, ja oli pakko keskeyttää elokuva. Odotella surun menevän ohi.
Tuo toi kyllä mieleen toisenlaisen elokuvakokemuksen lukiovuosilta. Opettajat olivat keksineet hienon idean: vietäisiin koko koulu katsomaan Schindlerin listaa, juuri tuolloin elokuvissa kierrellyttä spektaakkelia. Niinpä lukiolaiset bussiin (kaksi riitti; pikkupaikkakunnalla kuviot ovat pieniä) ja matka lähimpään elokuvateatteriin viidentoista kilometrin päähän. Näytös oli varta vasten meille tilaten järjestetty. Opettajat istuivat kaikki yhdelle penkkiriville, me kolmasluokkalaiset vanhimpina itseoikeutetusti taaimmalle. Muu lukiokunta levittäytyi ympäri salia. Valot pimenivät, murheellinen kertomus valui valkokankaalle. Ja voi sitä riemua oppilaissa. Joka kerta kun joku onneton juutalaisvainojen uhri heitti henkensä, valtaosa katsojista röhähti antoisaan nauruun. Mitä väkivaltaisempi kuolema, sen hauskempaa - tietenkin. Muistelen, että kun lapsi pakeni keskitysleirillä vartijoita puuseen aukkoon, moni ulvoi jo hysteerisenä. Me vanhemmat ja arvokkaammat emme osanneet suhtautua aivan näinkään. Muistaakseni elokuva ei meitä liiemmin kiinnostanut, taisimme syventyä siteeraamaan Kummelia keskenämme. Opettajat eivät ilmeisesti olleet osanneet odottaa suhtautumista. Vaikka etukäteen oli luvattu, että seuraavana päivänä koululla elokuvasta ja sen herättämistä tunteista keskusteltaisiin, ei Schindleristä hiiskuttu enää koskaan sanaakaan. Se oli kyllä väärin. Lukiolaisethan ovat jo melkein aikuisia, kaikilla olisi varmasti ollut paljon hedelmällistä sanottavaa.
Donnerwetter.
Mutta kun nyt tässä alettiin kielillä puhua niin mahtaako kukaan oikeasti sittenkään tietää mitä todella on pöytä koreaksi?
7 kommenttia:
"parisuhde on valtataistelu."
Aika usein joo. Eikä valitettavasti luovutusvoiton antaminen ratkaise tilannetta. Onneksi rauhallisen rinnakkaiselonkin tapauksia on tullut vastaan.
"näpsäisty todiste palturittomuudestani"
Luin että paRturittomuudestani. Ehhe.
Ah, uusia poseeraavia Uguksia!
Meidän varhaiskypsä luokkamme katseli Schindlerin listan elokuvateatterissa ihan hiirenhiljaa. Jälkikäteen yksityiskeskusteluissa sain kuitenkin todistaa samanlaisia naurureaktioita. En muistaakseni tunnustanut silloin, että minä olin itkenyt teatterissa.
Nauruhan on lasten tapa reagoida asioihin, jotka he kokevat hämmentäviksi, ja joihin he eivät osaa reagoida niihin niinsanotusti oikein.
Joni, anteeksi Asessori, ehhe, paraskin nauraja. Sitäpaitsi näen valtataistelun enemmänkin sellaisena onneen pyrkivänä kisailuna. Ehkä olen väärässä.
Jani, ensin ajattelin että kuvaisin jotain muuta kuin itseäni... Mutta kun nyt asian näin ilmaisit niin mitäpä muuta ihmiset haluaisivat nähdä kuin minua. Self-timer käyttöön.
Ja jos nauru on tuota, on se oikeastaan vain valeasuinen itku.
Hienosti kirjailtu teksti! Melkein tunsin itseni olevan siellä kaoottiselta kuulostavassa elokuateatterissa. Minulle herkkätunteisena mutta ärtyisänä riittää jo vaikkapa piirretty. Olikin erityisen noloa yläasteella kun jostain kumman syystä katsoimme Disneyn Leijonakuninkaan enkä kyennyt pidättää vuolaana virtaavia kyyneleitä. voi sitä häpeää! Olinhan niin ankara kovis. Mutta tämä kyllä pisti pohtimaan, mikä olisi eniten itkettänyt elokuva koskaan. Listaan tämän hetkiseksi ykköseksi Lars Von Trierin Dancer in The Darkin. AGH! Palaan asiaan tehden ehkä pitemmän listan aiheesta..
No 22 v saman ihmisen kanssa eläneenä en tunnista parisuhdetta valtataisteluksi, paitsi että pattereita saa aina olla vääntämässä pienemmälle kun toinen on taas salaa pistänyt niitä isommalle.
Minua alkoi kyllä kiinnostaa tuo Schindlerin listan kohtalo. Minua se ei koskettanut, paitsi ihan lopussa, mutta eipä se kyllä naurattanutkaan. Opettajat tekivät virheen kun kun eivät pyrkineet purkamaan kokemusta, olisi voinut olla heille opettavaista. Mutta siis mitä sinun mielestäsi siellä teatterissa sitten tapahtui?
Carmabal, olet kyllä oikeassa että Dancer in the dark on rajuimpia elokuvakokemuksia koskaan. Minua se ei kyllä saanut itkemään vaan lamaannutti pitkäksi aikaa. En tuntenut mitään. Ehkä etäistä raivoa kaikkia maailman vääryyksiä kohtaan.
Kirsti, en enää muista tuota elokuvakokemusta niin tarkkaan. Luulen että tapahtunut oli seurausta murrosiästä. Kun viedään tuollaista elokuvaa katsomaan toistasataa ihmistä, jotka eivät salli itsensä tai muiden näyttää heikoksi luokiteltavia tunteita, seuraa jotain tuollaista. Moni olisi katsonut elokuvan yksin ollessaan hyvin eri tavalla.
Ja sitten tietenkin se, että kyseessä on pitkä filmi, paikalla kaikki kaverit, kiinnostus vähäisissä lukemissa alunperinkin. Tilanne repesi eikä palannut.
Anteeksi mitä valtataistelua? Missä?
Lähetä kommentti