9.12.05

Miten minulle sitten lopulta kävi,
eli "Sometimes things go very well, sometimes they go straight to Hell"

[Älkää tätä lukeko. Lukekaa mielummin TUOTETTA. Eilinen kuvaus kaupassakäynnistä on hyvä esimerkki siitä, miksi.]

Kun olin yhdeksän vuotta lähetellyt käsikirjoituksia eri kustantamoille ja saanut moninaisiin eri syihin vetoavia hylkäyskirjeitä niin paljon, että niillä olisi melkein tapetoinut yksiöni yhden seinän, tuntui hullulta pidellä lopulta painosta saapunutta kirjaa käsissään, kovat kannet, niissä oma nimi. En vielä silloin kiinnittänyt huomiota siihen, että painotuoreen teoksen kansikuva oli kaikin tavoin epäonnistunut olemalla ei niinkään huono kuin täydellisen mielenkiinnoton. Tuntui että katse hakeutui syrjään siitä vain löytääkseen jostain visuaalisia virikkeitä.

Vaan eihän sillä saanut olla merkitystä, minä sanoin itselleni. Tärkeintä on tekstisisältö. Mutta niin paljon kuin sydänvertani olinkin romaanini teemoihin, henkilöihin ja aatemaailmaan tiristänyt, olin puolen vuoden aikana sen julkaisusta antanut kuitenkin vain yhden haastattelun, senkin synnyinkuntani paikallislehteen. Toimittaja oli vanha luokkatoverini. Minua ei ollut käsitelty tv:n kirjallisuusohjelmissa eikä nimitetty ehdokkaaksi ainoankaan kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

En minä julkisuuden perässä tietenkään juossut. Halusin päästä esiin vakavasti otettavana kirjailijana, ja juorulehtien haastattelut olisivat olleet vain tavoitteeni tiellä. Silti eniten kirpaisi parin suurimman päivälehden valju kritiikki pitkään työstämästäni esikoisesta. Ellei "ihan kiva" olisi kirja-arvioissa niin pahasti pannassa oleva sanapari, olisi kumpikin lehti varmasti käyttänyt mielellään sitä, sillä juuri se tuntui olevan kummankin arvion asiasisältö. Toisaalta, toisin kuin suurin osa muista maan sanomalehdistä, nämä kaksi olivat sentään noteeranneet kirjani. Kirjastossa sitä oli aina paikalla, alusta asti. Kansi ei houkutellut lainaamaan, nimeni ei ollut tuttu, ja kustannustoimittajani laatima takakansiteksti oli vähintäänkin sekava ja antoi joka tapauksessa teoksesta täysin väärän kuvan.

Puoli vuotta oli se aika, jonka jälkeen näin kirjaani Akateemisen kirjakaupan alekorissa. "Tästä luettavaa eurolla!" koriin kiinnitetty lappu kertoi. Kirjat olivat sekalaista seurakuntaa; horoskooppioppaita, harrastaja-antologioita, vanhentuneita poliittisia henkilökuvia, jokaista yksittäistä teosta yksi kappale. Paitsi minun esikoisromaaniani kolme. Olin huomannut ne tullessani selailemaan kaunokirjallisuusosaston uutuuksia, enkä tietenkään voinut estää pientä pistosta tuntumasta sisälläni. Romaaniuutuuksissa oli minua nuorempien ja jo nyt tunnetumpien tekijöiden esikoisia. He olivat ehdolla Runebergiin, Kalevi Jänttiin, yksi jopa Finlandiaan. "Odotettu esikoisteos", mainittiin yhden kanteen liimatussa tarrassa. Näitä ei löytyisi vielä vuoden päästäkään alekorista, niin minä päättelin, ja olisin ostanut omanikin sieltä pois, ellei hyllyssäni olisi edelleen lojunut kahdeksaa kappaletta kustantajan tarjoamia tekijänkappaleita. Eihän kirja paksu ollut, mutta turhalta niitä tuntui itse varastoida. En enää keksinyt ketään jolle olisin sen lahjoittanut. Kukaan aiemmistakaan ei ollut sanottavasti kommentoinut.

Olin lähdössä pois kaupasta, kun huomasin nuoren pariskunnan pysähtyvän alekorille. He olivat selvästi kirjallisuusihmisiä: naisella oli pyöreät silmälasit ja pitkät, suorat, mustat hiukset. Miehellä oli pieni letitetty parta ja päässään suuri vakosamettinen baskeri. He selailivat kirjoja hetken ja mies nosti minun romaanini esiin kaiken sitä peittäneen kaaoksen joukosta.

"Jumaliste!" mies ähkäisi selvästi innostuneena. "Just tämä. Just mitä tulin hakemaan!"

Nainenkin hymyili, ja minä muistin yhtäkkiä miltä tuntui olla onnellinen saavutuksestaan. Sellaisetkin asiat pääsevät toisinaan unohtumaan, ja otin jo askeleen kohti pariskuntaa tarkoituksenani esittäytyä heille, näin jo päässäni kuvan, jossa istun heidän kanssaan kahvilla ja uppoudumme pitkään ja syvälliseen keskusteluun juuri niistä teemoista, joita romaaninikin käsittelee.

"Tää sopii sen pöydän jalan alle ihan tasan", mies jatkoi.

"Ja maksaakin vaan euron", nainen sanoi. "Hyvä tuuri."

He veivät kirjani kassalle, maksoivat ja poistuivat. Ulkona satoi räntää, syystalvinen viima kävi mereltä ja oli alkanut hämärtää. Menin Vanhaan Porttiin kaljalle.

3 kommenttia:

Marimba kirjoitti...

Voi sentään. Hauskaa ja surullista.

Kirsti kirjoitti...

HUomasin justiinsa yhdestä blogista, että kirjoittaja oli ostanut vuonna 1995 ilmestyneen kirjani eurolla kirpputorilta. Selavii.

Ugus kirjoitti...

Ehkä minäkin vielä joskus pääsen todella kokemaan näitä elämän tähtihetkiä sen sijasta että vain fantasioisin niistä.

Tämä kun on jo melkein ankeaa.