Lapsena minulla oli tapana syksyisin kuvitella, että lehtensä keltaisiksi ja punaisiksi muuttavat puut ovat maankuoren alta esiin syökseviä tuli- ja laavasuihkuja. Muita ihmisiä ei enää ollut jäljellä, maailma loppui. Pieni poika kulki yksikseen roihujen keskellä eikä pelännyt lainkaan. Oli kuin kotonaan. Syksystä talveen, ja minä siirryin autiolle saarelle, jonka rantaviivalle kävivät saarta asuttavat jättiläiskilpikonnat pudottamassa hampaansa. Muista kulkijoista nämä hammasröykkiöt saattoivat näyttää tien poskeen auratulta lumelta, mutta minä tiesin paremmin. Vuosikaudet vietin tällä saarella. Kesäisin katselin tienvartta. Se kohta, jossa tien hiekka (ei meilläpäin silloin ollut päällystettyjä teitä) kohtaa ojanpenkan kasvuston, oli kaukaa lentokoneesta nähty viidakko, jossa pieni eksynyt tutkimusmatkailijajoukko jalkaisin vaelsi. Polkupyörän renkaanjäljet olivat kuivuneita joenuomia, voikukat pilvenpiirtäjän korkuisia puita keltainen kukka kaukana latvassaan. Lämmöllä yhä muistelen noita maailmoja, ja niitä kaikkia muita. Kymmenittäin muita.
Kai tästä sittenkin pitää sinne kirjamessuille viikonlopun aikana raahautua, kun kerran ilmaispiletti läiskäistiin toissapäivänä kouraan. Eipä siinä, onnistuin vajaassa vuorokaudessa romuttamaan kuukauden budjettini, joten se on hälläväliä taas ensi tukiin asti. Toisaalta juuri näinhän päätinkin elää. Ei tunnu missään. Nuutisen perhekin taas kokoontui pitkästä aikaa, mikä tietenkin valoi uskoa valitsemaa(ni/mme) yhteiskunnan elättämän hulttion rooliin. Kyllä tuntui hyvältä. Ei enää yhtään kismitä, että eduskunta jauhaa cd-levyjen kopioinnista vaikka osa kansasta kuolee nälkään.
Anteeksi että taas päivitin blogia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti