Minä olen pitänyt päiväkirjaa vuoden 2001 alusta. Tänä aikana olen täyttänyt seitsemän ruutuvihkoa, mikä tekee nelisensataa sivua harakanvarpaita ja satunnaisia piirroksia, etupäässä asuntojen pohjapiirroksia ja karttoja. En koe osaavani pitää päiväkirjaa. En tiedä mikä on päiväkirjan tarkoitus, mihin ihminen sitä pitämällä pyrkii. Onko ainoa tarkoitus jättää asioista muistijälki? Myöhemmin lukiessa löytää unohtunutta.
En ole kirjoittamiini vihkoihin liiemmin kajonnut. Vain lapsena kirjoitettuja on ollut hauska lukea yhä uudestaan, vuosina 1985-1989 pidin myös päiväkirjaa, jonka yläasteelle meno hyydytti pois. Viime viikolla päätin lukea, mitä elämässäni on vuosina 2001-2003 tapahtunut, koska huomasin muistikuvieni kyseiseltä ajalta käyneen huteriksi, kuten muistikuvat aina lopulta käyvät.
Ruutuvihkojen täyteen kirjoitetuilta sivuilta paljastui vastenmielinen ihminen. Teki mieli lyödä itseäni. Pelkkä ajatus saapikkaanpotkusta silloisen minäni ohimolle teki hyvää. Olen ollut kusipää. Melkein kävi mielessä ajatus siitä, että olen ansainnut kaiken tapahtuneen paskan. Mutta tietenkin vain melkein. En usko kenenkään ansaitsevan kärsimystä typeryydestä, edes itseni.
Onneksi vihkojen kätköstä palautui mieleen myös kauan sitten unohdettuja unia, sykleittäin esiintyvää eksistentialistista kriisiä ja useiden mielikuvitustodellisuuksien rinnakkaisen ylläpitämisen aiheuttamia logistiikkaongelmia. Niitä lukiessa melkein unohtui raivostuttava tapa oikeuttaa kaikki typeryys nerokkailla kehäpäätelmillä.
2 kommenttia:
taitaa olla aika yleistä tuo vanhojen päiväkirjojen lukemisen aiheuttama inho mennyttä itseä kohtaan. itse aina päiväkirjojani lukiessani koen olleeni hyvin tyhmä. äärettömän, kuolettavan, rasittavan tyhmä. (tämä saattaa tosin useassa tapauksessa olla jälkiviisautta - toisaalta joskus seuraukset ovat suorastaan loistavan selviä, ja siitä huolimatta olen valinnut tehdä tyhmiä tekoja. huoh.)
päiväkirjan tarkoitus on selvittää päätä kirjoittamalla. siksi kai niitä ei tulisikaan lukea - ainoastaan kirjoittaa.
yleensä entisen itsen tekemisiä ja ajatuksia lukiessa tulee ääretön eksistentiaalinen kriisi: olinko tällainen? millainen olen nyt? kuka oikeastaan olen? olenko pettänyt itseni, kun en enää ajattele näin? mihin suuntaan olen muuttunut ja mihin tulen muuttumaan? pitäisikö kaikkien näiden ennen tärkeiden ihmisten olla minulle tärkeitä edelleen? mitä ajattelen itsestäni? mitä pitäisi ajatella itsestäni?
ja niin edelleen.
siksi en suosittele päiväkirjojen lukemista.
Yeps. itsellä sama ilmiö, mutta koska päiväkirjani lapsena olen polttanut (koska en halunnut että on todistusaineistoa siitä että olen oikeasti hullu) ja sitten siirryin räisäläaikoina siihen että kirjoittelin vain satunnaisesti aivan päiväkirjamerkintöjä, yleensä tosi angstisia ja pikkutarkkoja kuvauksia siitä, kuinka mitä hyvää ei koskaan tapahdu minulle, tahdon kuolla, kuinka maailma laiminlyö pientä yms yms. Normaalisti kulloisetkin olotilat sävellän kappaleiksi, eli aika synkeää musiikkia on vuosien varrella syntynyt, sekä synkeää runoutta elämän kovuudesta. Rankkaa luettavaa ne on.
Lähetä kommentti