Siinä missä vielä vuotta paria aiemmin suhtauduin intohimoisesti Marvel-sarjakuviin, on kesään 1992 mennessä tuo kipinä kovasti hiipunut. Tästä huolimatta Suomessa ilmestyvistä neljästä Marvel-julkaisusta kolme tulee minulle edelleen tilattuna (Hämähäkkimiehestä olen jo luopunut), mutta enää en kiertele divareita, emmekä Joonaksen kanssakaan vaihda enää näistä sarjakuvista pahemmin mielipiteitä - ajatukset ovat kuusnelosen ympärille rakentuneen alakulttuurin kiehtovissa kuvioissa. Eipä silti; ainakin Ryhmä-X on edelleen timantinkovaa kamaa, koska Chris Claremontin käsikirjoittamia tarinoita siinä vielä vuonna -92 julkaistaan. Ohessa toukokuun numeron kansi - Marc Silvestrin luomus jonka haluan tähän oheen liittää vain siksi että on minusta yksi Marvelin historian ikonisimpia kansikuvia. Sain hiljakkoin päätökseen oman X-maratonluentani, jonka päätteeksi kuuntelin Claremontin jutustelua eräässä podcastissa, ja jotenkin varmistuin siitä mitä olen epäillyt: mies on suurimmin omaan ilmaisuuni vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Mikä onni että se pohja jolle oma fiktio on pitkälti rakentunut, on näinkin vahvoista aineksista koottu. Siinä missä vaikkapa monet tuolloin lukemani Stephen Kingin kirjat tuntuvat nyt jokseenkin kököiltä, ovat Claremontin X-Menit kestäneet aikaa.No niin, se hatunnostosta. Kesäkuun tullen rikon puolen vuoden hiljaisuuden myös päiväkirjaani. Piirrän huoneeni pohjapiirroksen ja kirjoitan sivun verran fantasiakertomusta, joka perustuu Talisman-lautapeliin. Mitään tärkeää sanottavaa ei tunnu olevan, joten on syytä olettaa kesäloman ensimmäisen kuukauden olevan jokseenkin joutilasta aikaa. Varmaan piirtelen Raisan kanssa sarjakuvia; jo ala-asteikäisenä aloitettu ajanviete jatkui pitkälle lukiovuosiin saakka. Ehkä käyn kirjastolla töissä kesälläkin, kukapa noita enää muistaa. Taisipa muuten olla juuri tämä kesä, jona lukaisin Tuntemattoman sotilaan. Ensikosketukseni kotimaisiin klassikoihin oli kuitenkin tapahtunut jo keväämmällä, kun äikäntunnille piti lukea Sillanpään Hiltu ja Ragnar. Ei se huono ollut, mutta Tuntemattomasta pidin enemmän - en silti niin paljon, että olisi mitään erityistä kipinää kirjallisuuden merkkiteoksia kohtaan syttynyt. Varmaankin palailin Linnan jälkeen taas Kingiin, jos nyt juuri kirjojen parissa aikaa vietin. Ei ollut 15-vuotiaan minun kiinnostuskohteiden kärkipäässä kirjallisuus. Eikä varsinkaan musiikki. Äsken wikipediasta luin, että Nirvana on kesällä -92 esiintynyt Ruisrockissa. Minä en ole varmaan koko bändistä tuolloin edes kuullut. Ainoat omistamani äänitteet ovat 80-luvun dancepop-hittejä kasetilla ja muutama Synthesizer Greatest -kokoelma. Enkä niitäkään juuri kuuntele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti