22.5.17

Huhtikuu 1992

Kun selailen materiaalia jota olen tuottanut keväällä 1992 disketintäytteeksi, näen nykyisestä itsestäni vieraalta näyttävää uhoa ja itsevarmuutta. Kielenkäyttöni on uhmakasta ja äänekästä. Digitaalisessa alamaailmassa minä ja Joonas muodostamme parivaljakon, jonka tempauksia varmaan moni on päätään pyöritellen seurannut. Mutta toisaalta meillä oli törkeän hauskaa ja tutustuimme hyviin tyyppeihin monilta puolilta maailmaa: tässä vaiheessa harrastusta taisi diskettienvaihtelun ohella puhelinkin jo olla mukana kuvioissa. Soittelin ainakin Unkariin, Hollantiin ja Saksaan - - terveisiä vaan, Bastiaan, Zotmund ja Oliver, missä nykyään sitten olettekin. Ikimuistoisin puheluni oli kuitenkin vasta edessäpäin, mutta kirjoitetaan se nyt tähän kun muistan: kesälomalla 1992 soitan norjalaisen leirintäalueen puhelinkopista Turkkiin täälläkin jo aiemmin mainitulle hemmolle nimeltä Remix. Siinä sai kronereita syytää masiinaan ihan huolella vaikkei puhelu pitkä ollut. Mutta tuollaista minä harrastin 15-vuotiaana. Kai sitä aikansa huonomminkin olisi voinut käyttää.

Peruskoulu on päättymässä, mikä on jo jonkun aikaa vaivannut mieltä. Jatko-opintojen suhteen nimittäin olisi vaihtoehtoja kaksi: helppo ja vaikea. Helppo olisi se itsestäänselvä, eli lukio. Varsinkin tässä vaiheessa se tuntuu vain saman jatkeelta, koska yläaste ja lukio sijaitsevat samassa rakennuksessa ja suurin osa opettajistakin on yhteisiä. Mikään ei muuttuisi, ja koska minä olen niin totaalisen kypsä koulunkäyntiin, päätän kevään kuluessa lopulta valita vaihtoehdoista vaikeamman, mikä tarkoittaa jotain muuta kuin lukiota. Valitsen kauppaoppilaitoksen Huittisissa, johon hakemiseni on jo niin pitkällä, että täytän yhteishakukaavakkeenkin. Mutta kavereiden kanssa keskustellessa käy ilmi se masentava seikka, että koko lähipiirini valitsee helpon tien. Amikseen suuntaavaa Jussia lukuunottamatta kaikki ne joiden kanssa vietän aikaa ilmoittavat jotenkin kyseenalaistamatta hakevansa lukioon. Mietin, tuskailen, harkitsen. Lopulta, päivää tai paria ennen hakuajan päättymistä, täytän uuden kaavakkeen. Koko kaveripiirin menettäminen kerralla kammottaa liikaa. Minäkin haen lukioon. Keskiarvorajoja meidän kuntamme piskuiseen opinahjoon ei ole lainkaan, joten sinne pääseminen ei ole mikään varsinainen ongelma. Jos lukioon hakee, tietää jo siellä syksyllä aloittavansa. Myönnän kyllä että hakemuksen jättämisen jälkeen olo hiukan helpottaa. Toisaalta vähän hävettää se, että niin kovaäänisesti olin vannonut mihin tahansa muualle kuin lukioon hakevani. Ja nyt sitten kolme vuotta odotettuani yläasteen päättymistä olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa tiedän jatkavani toiset kolme vuotta katsellen samoja naamoja niin luokassa kuin luokan edessäkin. Oh well.

Ei kommentteja: