Nolkytäluvun tärpeimmät

Olen sen verran viime aikoina hairahdellut valitsemallani syväangstipolulla, että olen tehnyt mielijohteisia otantoja nykyisin enimmäkseen pölynpeittämän levyhyllyni tienoille ja fiilistellyt, nautiskellut, myönnettäköön että useammin kuin kerran jopa tanssahdellut musiikin, tuon taiteenlajirakkauksistani jos ei nyt välttämättä vanhimman niin ainakin aikoinaan intensiivisimmän, parissa. Ehkä syynä on täälläkin hiljakkoin mainitsemani uusi tuttavuus: radio. Sen masentavan musiikkitarjonnan parista huomaa yhä useammin hakeutuvansa puhetaajuuksille, jotka tosin nekin tykittävät ihmispoloille lähinnä samoja ohjelmia kuin eilen, jolloin ne olivat samoja kuin toissapäivänä. Onneksi kotona saa kuunnella mitä tykkää, ja erityisesti se eetteripuolella ylenkatsotumpi kama on tupannut muinaisen stereoni kiekkolautaselle hakeutumaan: tuore kotimainen musiikki, ja tuoreella tarkoitan 2000 luvun juuri hiljakkoin päättyneen ensimmäisen vuosikymmenen aikana julkaistua. 2000-luvun ensikymmen oli musiikillisesti kiintoisaa aikaa kotimaassa; tuntui että aivan uudenlainen indiesukupolvi aloitti toimintansa, ja silti muutamat 90-luvun aikana aloittaneet bänditkin edelleen jaksoivat, tosin selvästi kymmenvuotiskauden edetessä väsyneemmin. Ja ne vanhat suomirock-dinosaurukset jotka edelleen jotain julkaisivat, olivat monesti kiinnostavampia kuin vuosiin, siitäkin huolimatta, että populaarimusiikki on hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nuorten juttu, ja se on oikein. Niin pitääkin olla. Meitä vanhoja se ei toki estä kritisoimasta. Paitsi että kun mennään niinkin kauas kuin vuoteen 2000, jonka tämän listaukseni keinotekoiseksi starttiviivaksi päätin, olin minäkin vielä mitä nuorukaisin: tuon maagisen luvun napsahtaessa mittariin tammikuun ensimmäisenä olin minä vasta muutaman kuukauden ikäinen turkulainen, yliopistosta en edes haaveillut vielä, ensikännikin kaukana edessäpäin. Musiikkiin toisaalta suhtauduin mielenvikaisen kiihkeästi, ja onpa sekin tapa kadonnut, mutta toisaalta jälkensä jättänyt. Niinpä katsonkin olevani vähintäänkin kykenevä tarjoamaan ihastuttaville lukijoilleni jälleen listamuotoisen tekstintyngän, eikä sitä niin kuolettavan vakavasti tarvitse ottaa ellei halua, mutta suosittelen näihin levytyksiin tutustumaan jos yksikin on vähemmän tuttu. Keskusteluakin saa aloitella jos niin mielii.

Silmänkääntövankilan historian pisimmän aloitusjorinan jälkeen asiaan: kyseessä siis

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaat kotimaiset levytykset:

10. Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Umpikuja 5 (2003)

Lapsille tarkoitettu musiikki on huonoimmillaan heliumversioita tympeistä pophiteistä, parhaimmillaan Tohtori Orffia. Tämän kolmikon keikkakuntokin tuli hiljakkoin tsekattua Ruoholahden ala-asteella, ja yllättävän hyvin levytysten rikas äänimaailma toistui livenä. Sillä rikastahan tämä on; poprockia toki, mutta tyylilajeissa ei totisesti pihistellä. Mistään lajiparodioista tai sietämättömästä genrestä toiseen loikkimisesta ei kuitenkaan ole kyse; Tohtori Orff koostuu liian taitavista muusikoista sortuakseen sellaiseen. Bändillä on oma varsin tunnistettava paljolti puhallinsoittimiin perustuva äänimaailmansa, mutta sähkökitaraa ei pelätä käyttää jos kappale sitä vaatii. Sanoitusten osoittelematon ja kuulijaansa aliarvioimaton huumori naurattaa aikuista miestäkin kerta toisensa jälkeen. Myönnetään: näitä on levyhyllyyn hankittuna useita, ja niitä tulee monesti kuunneltua ihan itsekseenkin. Tosin tytärkin tykkää kovasti.

Maininnan arvoinen kappale: Leikkimökin takana. Sisältää letkeän ruohontuoksuisen poljennon, lapsikuoron, takaperoista laulua ja tyylitietoisen kitarasoolon. Mitä muuta tarvitaan?

9. Lapinlahden Linnut: Etiäppäin (2007)

Jotain suunnattoman sielualämmittävää on siinä, kun muinainen suosikkiyhtye kykenee vuosien väsähdystilan jälkeen yhtäkkiä pusertamaan itsestään levyn joka ei ole ainoastaan parempi kuin ties kuinka moni edeltävä levytys, myös täysin vertailukelpoinen yhtyeen alkuaikojen huippuhetkien kanssa. Ei sellaista tapahdu koskaan, ja kuitenkin. Lapparit palasivat jonkinasteiseen klassikkokoonpanoonsa, ja tekivät levyn, jolla on toki tutunkuuloiset äkkiväärät hetkensä, mutta jonka perusvire on kovin, kovin melankolinen. Ehkä jonkinlainen aavistus oli jo ilmassa; 95% yhtyeen materiaalista säveltänyt Pekka Hedkrok poistui kokoonpanosta pian levyn ilmestymisen jälkeen, ja on vaikea kuvitella uutta albumia enää milloinkaan ilmestyvän. Tämän tyylikkäämpää lopetusta en silti osaisi yhtyeelle kuvitella.

Maininnan arvoinen kappale: Etiäppäin. Koska olen levyn hienoimmasta hetkestä (Kakadun laulu) kirjoittanut jo aiemmin, on mainittava tämä albumin avaava nimikkokappale. Arkaainen lyyrinen poljento kohtaa irkkumusiikin, ja kertosäkeessä estottoman discobiitin. Hämmentävä homoeroottinen ote kruunaa hääjuhlasta kertovan tekstin. Tapio Liinoja esiintyy Jumalana. Hyvä meno.

8. Risto: Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006)

Saa myös palkinnon ärsyttävimmästä levynnimestä ikinä. Mutta kyllähän tämä bändi iski kovaa ja korkealta kun ensi kerran kuulin. Sanoituksessa oli välittömästi sitä jotain, se jokin tietty poikkeavuus kaikesta koskaan kirjoitetusta kotimaisesta laululyriikasta. Pyydettäessä määrittelemään en osaisi tarkkaan sanoa mikä erottaa Riston sanoitukset muusta, mikä saa ne niinkin moninaisella kentällä kuin kotimainen musiikki kerta kaikkiaan erottumaan joukosta. Ehkä oikea sana olisi vire. Näiden kappaleiden vire on todella nyrjähtänyt, jopa pelottava. Särähtävällä urulla, jokseenkin kouliintumattomalla lauluäänellä ja sen sellaisella tuodaan musiikki lähelle tekstejä, ja nämä ovat hyviä kappaleita, levy on lyhyt mutta siinä ei ole mitään liikaa. Paljon pianoa. Se on kaunista.

Maininnan arvoinen kappale: Auringon prinsessa. Kauneimpia sävellyksiä, mitä kotimaisen poprockin kentällä on vastaan tullut. Teksti hykerryttää, hyytää, sisältää jopa yllätyskäänteen lopussa ja on ennen kaikea aivan helvetin surullinen. Raju. Ei tällaista terve ihminen tee.

7. Eleanoora Rosenholm: Vainajan muotokuva (2007)

Porilaisista pidemmän linjan muusikoista koostuva bändi, jossa Noora Tommilan kylmäävän lakoninen laulu kohtaa elektronisesti sävyttyneen vaihtoehtopopin. Kappaleiden yhtenäisenä teemana mahdollinen sarjamurhaajanainen, tai kenties vain kuvitelmissaan liitävä ahdistunut kotiäiti. Olin skeptinen levyn ilmestyessä. Voisiko tämä toimia? Mutta tietenkin se voi, tekijäkaarti on rautainen ja sanoituksista, vaikka koko yhtyeen nimiin kreditoidaankin, paistaa läpi Mika Rätön kädenjälki varsin vahvasti. Ei huono asia ollenkaan. Vainajan muotokuva on kaunis levy, kappaleista popeimmat toimisivat radiohitteinä sellaisenaan, osa on häiriintyneempää tavaraa ja pienet musiikilliset jipot maustavat menoa suorastaan runsaudenpulaisesti. Kakkoslevy ilmestyi vuotta myöhemmin, ja on melkein yhtä hyvä. Sen jälkeen bändi lieneen kadonnut, paitsi toivon ettei.

Maininnan arvoinen kappale: Maailmanloppu. Massiivinen päätöskappale, siis tässä pop-mittakaavassa massiivinen. Yhtä nihilististä tekstiä en muista missään näin hauraankauniisti lauletun. Tunnelma ihmisvihassaan aidosti hyytävä, ja riivatun kaunis.

6. Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (2006)

Porin ihmepojat ovat 2000-luvun kuluessa julkaisseet jo useammankin duettoalbumin, joista tämän jyräävä elektroninen vyörytys on kertakaikkista parhautta. Suuren osan kestostaan tämä levy on pikemminkin instrumentaalinen, siitäkin huolimatta että joka kappaleessa on tekstinsä; monesti ne ovat kuitenkin vain outoja hoettuja mantroja, ihmisääni instrumenttina muiden joukossa. Bassoasetus pitää aina tätä kuunnellessa vääntää kaakkoon. Tulee mieleen 80-lukuinen synapop maailman riemukkaimmalla tripillä, paikoin jopa hypnoottinen jyskytys ja kristallinkirkkaat synamelodiat siihen päälle. Nautintoa. Tämä levy on ehdottomasti eniten kuuntelemani tältä listalta. Toimii taustamusiikkinakin, mitä melkein mikään musiikki ei mielestäni tee ikinä.

Maininnan arvoinen kappale: Kukkakaupan kaunis Bella. Kaiken jyräyksen keskellä upean kaunis tunnelmapala, mutta vahvoine rytmiikkoineen sopii silti häiritsemättä joukkoon.

5. PMMP: Kovemmat kädet (2005)

Oli tietynlainen itsetutkiskelun paikka, kun eräänä marraskuisena aamupäivänä viisi vuotta sitten olimme porukalla matkalla ulkosaaristoon juomaan viinaa, ja kaveri löi auton cd-soittimeen tämän. Muutama kappale meni kunnes lopulta oli pakko itselleen myöntää: perkele, tämä toimii! Ikävä kyllä osa materiaalista kärsii nykyisin liiasta radiotuppauksesta, mutta onneksi levyltä löytyy niitäkin helmiä joita ei kuule kuin laittamalla kiekon soimaan. Jori Sjöroosin sävellys/tuotantopuolta ei ole suotta kehuttu. Kappaleet sisältävät hirveästi kaikkea olematta silti turboahdettuja kalkkunoita. Kuulokkein kuunneltuna aivan erityisen vänkä; taustalta paljastuu jos ties minkälaisia lausahduksia, huudahduksia ja efektointeja. Taidokasta poppia, jotenkin ajatonta, tai ainakin toistaiseksi vielä siltä tuntuu.

Maininnan arvoinen kappale: Matoja. Raivopäisyydessään suosikki-PMMP:ni yhä edelleen.

4. Ismo Alanko Säätiö: Sisäinen solarium (2000)

Olin aika tuore Ismo-fani kun tämä levy ilmestyi, muistelen että radiossa soittivat levyltä ilmestymisviikolla seitsenminuuttisen Kosovon, ja olihan se niin ihan muuta kuin mitä kukaan muu pitkän linjan rokkari teki missään päin maailmaa, että meinasin pudota tuolilta. En oikein edes tiedä miten tällainen musiikki pitäisi luokitella. Jonkinlaista maailmanmusiikkiahan tämä kai on, sävellykset paljolti joukkoimprovisaatioita ja sanoitukset välillä silkkaa keksittyjen sanojen tajunnanvirtaa. Todella hämmentävä levy, ja varsin palkitseva, vaikkei kylläkään monenlaiseen mielentilaan sopiva. Mutta deliriumkausina uppoaa kuin kirves kalloon.

Maininnan arvoinen kappale: E-mail.internet.seksi.seksi.seksi. Tätä en pysty kuuntelemaan vakavalla naamalla, mutta sen sanon vain kehumielellä. Tämä on levyn nyrjähtänein kappale, ja se julkaistiin singlenä. Tolkku pois! Ehkä ne Värttinästä psykoosin vuoksi erotetut naiskuorot vielä kestäisi, mutta kun se kasakkahenkinen miesjoukko alkaa keuhkojensa pohjasta tuota otsikon mantraa hoilata, ei siinä pokka pidä. Eikä kuulukaan. Tämä on riemukasta musiikkia, hullua, täysin irrallaan suurimmasta osasta länsimaisen musiikin traditioita, ja riemukasta sittenkin, tai juuri siksi. Mahtavuutta.

3. Kuusumun Profeetta: Lyhtykuja (2008)

Nyt mennään sfääreihin. Rauhallisella folk-poljennolla aikoinaan aloittanut Kuusumun Profeetta siirtyi albumi albumilta kohti rokimpaa ilmaisua, ja tämä oli jo vahvasti elektroninen, paikoin jopa industrial-sävytteinen. Mutta tärkeintä tällä albumilla on intensiteetti. Siinä missä yhtyeen aiemmat levyt eivät onnistuneet muodostamaan täysin huippuhetkiään vastaavia kokonaisuuksia, tämä tarttuu kuulijaa korvasta ja tempaisee rivakasti päin äänivallia. Katharttisen kaaoksen hetkiä on useita, ja Mika Rätön (taas hän, tietenkin) huikaisevat äänivarat pääsevät päätöskappaleen gregoriaanis-vaikutteisessa loppumaalailussa oikeuksiinsa. Tämän kun saisi jossain katedraalissa kovalla soimaan; kuulijat lakoaisivat polvilleen luullen jumalansa saapuvan. Sanoituksista en sano juuta enkä jaata, teemalevy kyseessä lienee, mutta tarinoiden sijasta nämä tekstit muodostavat pikemminkin hetkiä. Melko hienoja sellaisia.

Maininnan arvoinen kappale: Täältä tullaan taivas. Kaveri totesi tästä, että se sopisi jonkin eeppisen elokuvan lopputekstimusiikiksi. Pitää paikkansa, ja on silti vasta levyn toiseksi viimeinen kappale. Kertoo jotain siitä, miten eeppinen se viimeinen todella on.

2. Apulanta: Kiila (2005)

On klise, että hyvä taide syntyy tuskasta, ja silti se on totuus. Tämä on ultimaattinen erolevy, varmasti ylittämätön, muiden on turha enää erota kun Toni Wirtanen on sen kerran tehnyt ja hänen ahdistuksestaan syntyi tämä kokoelma toinen toistaan tuskaisempia kappaleita. Mutta voi millaisiin kuoriin ne onkaan kiedottu. Jyräävä äänimaisema, tyrnäriffit, jopa bassokin iskee niin että sen piru vie kerrankin kuulee. Ja ne melodiat, tarttuvia kuin takiaiset, taidokkaita sävellystöitä niin kuin Wirtanen sen parhaiten osaa. Onpa tätä tullut useamman kuin yhden oman angstikauden otteessa veivattua, ja aina se helpottaa että jollain muullakin on joskus mennyt huonosti.

Maininnan arvoinen kappale: Laululintu. Vaikka melkein mikä vaan muukin kävisi. Mutta tämän riffi on jotenkin aivan erityisen toimiva. Se rullaa eteenpäin kun lohkare alamäkeen. Toimii, jumanklavita.

1. Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu (2002)

Nollapisteen kuudes albumi, ja yhtä mones, ja viimeinen, täydellinen. Tässä kiteytyivät kaikki ne ominaisuudet, jotka saivat minut joskus nuorena tähän yhtyeeseen tarttumaan. Taidokkaat ja silti petollisen helpolta kuulostavat sävellykset; tajuamisen rajoilla liikkuvat sanoitukset muutamine aivan riivatun siteerattavine lausahduksineen; progea hipova soitanta ilman kikkailuntarvetta; eksentrinen nörttiys. Olen koko tämän artikkelin yhdeltä istumalta kirjoitettuani liian hengästynyt kuvailemaan itse levyä enää, sanani eivät riitä. Tämä on musiikin täydellisyyttä, päälle vyöryvän aikuisuuden pelkoa, lapsuuden katoamista, poikamaista leikkimieltä, hetken vakavoitumista murheen äärellä, riitasoinnutonta ristiriitaa elämän kanssa ja julmaa hauskuutta, pirun hauskaa julmuutta. Kiitos jätkät.

Maininnan arvoinen kappale: Liukuovet. "On voimakas halu elää / on voimakas halu juosta / ja liukuovista kävellä maidonlämpimään yöhön". Noiden avaussäkeiden melodia on levyn kaunein.

---

Listalta karsintavaiheessa mitä niukimmin pois putosivat seuraavat hienot julkaisut: Ismo Alanko Säätiö: Hallanvaara (2002), Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat (2004), Limonadi Elohopea: Saippua (2000), PMMP: Puuhevonen (2007), Regina: Puutarhatrilogia (2009), Sir Elwoodin hiljaiset värit: 18. tammikuuta (2003), Sydän, sydän: Auto (2005), Sydän, sydän: Usko itseesi (2008), Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Täällä vartioin minä! (2002).