Ensipainokseni! Persialaiset mattoni!

Lähes kolmen kuukauden maaseutuevakkoni on kaartamassa loppusuoralleen. Olen ollut tehokas itselleni tärkeissä asioissa: kirjoittanut kirjan, raivannut pihaa, ryöminyt pusikoissa kameran kanssa, hakannut halkoja (siinä puuhassa kiteytyy jotain ihmisyydestä). Vähän ihmisiäkin olen nähnyt, mutta suurimman osan ajasta on ollut vain minä ja kissa. Sitä miettii yhteiskunnan rattaista karatessaan että onko tämäkään nyt sitten millään tavoin järkevää. Mutta sitten: jos olisin päivätyössä tekisin jotain sellaista minkä moni muukin voisi tehdä. Näitä kirjoja taas ei kirjoittaisi kukaan ellen minä. Näin pyrin järkeistämään ratkaisuni, mutta siihen en ota kantaa menettäisikö maailma mitään ellen kirjoittaisi; mikä minä olen mitään yleistämään, yksilötasollahan tässä mennään.

Mutta sitä en kuulkaa ole koskaan tahtonut sisäistää että aina hehkutellaan niin hirveästi kesälukemista. Minä en ikinä lue niin vähän kuin kesäisin! Yksi ainoa kirja näiden kuukausien aikana on tullut tahkottua - toki kerrassaan mielenkiintoinen sukupuuttoaaltoa käsittelevä teos. Mutta no, tietenkin kirjat ovat vain yksi lukemisen muoto. Koko lailla paljon olen plärännyt 50- ja 60-lukujen aikakauslehtiä vintiltä. Hyvää kamaa. Mainioita juttuja, patavanhoillisia asenteita, yllättäviä sympaattisuuden hetkiä, rehdin sisukkaita journalismin kukkasia, ja Veikko Ennalaakin vähän.

Podcasteja en ole enää kuunnellut läheskään siinä määrin kuin viime kesänä, mutta hiljakseen silti. Sen sijaan muutamia tv-sarjoja olen edennyt, kun kerran raahasin läjän dvd:itä tänne mukanani. Kesän lautapelitähtiä niin täällä Euroopan retkiltään piipahtavan tyttäreni kuin niiden muutamien vieraidenkin kanssa ovat olleet Karuba ja Colt Express.

Nyt käy tuuli. Pitkä hellejakso on päättymässä sekin; käristekupoliko se nyt sitten oli tällä kertaa. Vuoden 2014 helteitä ei vielä päästy edes kovin lähelle, mutta median muisti on mitä on. Silloin hakkasin halkoja tuossa niityllä auringon räkötyksessä vain hattuun verhoutuneena. Nyt ei enää fysiikka kestäisi. Neljässä vuodessa asenteeni hellettä kohtaan on muuttunut: vähän viileämpi kelpaisi.

Ylihuomenna alkaa elokuu. Elämässäni on tapahtunut elokuussa pari isoa kirjallista juttua: tasan 20 vuotta sitten elokuussa alkoi kansanopiston kirjoittajalinja, joka edelleen määrittelee elämäni aikaan "ennen" ja "jälkeen". Kaksi vuotta sitten taas olin Pentinkulman päivillä osana esikoisseminaaria, jossa totesin etten olekaan ihan niin outsider kirjallisella kentällä kuin minä olin päättänyt itseäni pitää. Kävi ilmi että ihmisiä ne muutkin kirjoittavat ovat. Luulin aina että yli-ihmisiä - siis itseeni verraten. Mistä muistuikin mieleeni entisen avopuolisoni minusta tekemä määritelmä: "En ole koskaan tavannut ketään toista jolla on yhtä suuri ego mutta yhtä huono itsetunto." Saattaa olla etten enää sovi tuohon, se on lausuttu kauan sitten. Mutta silloin se herätti huomaamaan muutamia ongelmakohtiani. En niille mitään tehnyt tietenkään, mutta havaitsinpa niiden olemassaolon.

Nykyään olen väsynyt, usein yksinäinen, hankala, satunnaisen onnellinen, enimmäkseen kelvoton. Aika on kullannut muistoja, saavutukset se vain lahottaa.

Kangastuksia kuhansilmässä

Molskahdettiin aamu-uinnilla sinne. Möllötti mokoma kuin mitään maallista vailla kaislikon keskellä, kenties sen kummemmin meitäkään miettinyt, kunhan otti ja ahmaisi... Ja sieltä sitten katseltiin, koko lailla toisesta kulmasta, samean veden seasta. Silmästä.

Lähtihän se laiska levoltansa lopulta. Mutaveden mustuudessa se pujotteli valonsäteiden välistä peremmälle järvenselkää, ja kummemmilta näyttivät hetki hetkeltä ne maisemat, levämetsät ja lumpeenvarret, ahvenenkaltaiset tyypit ja varmaan pari kilkkiäkin korrella keikkumassa, en nyt sano etteikö. Todettiin ettei oltu kotonamme siellä. Se muljautteli silmäänsä ja meitä. Mulkoili menemään kuin olisi järven omistanut ja me mulkoiltiin sen mukana.

Kalana kaikkea vierasta. Ihmisen varjon lailla.

Se löysi veneen, tai vene sen, tai miten vain; siimahan sen järvestä sieppasi. Jo iski hätä. Ettei tässä nyt näin pitänyt, ja kai se kaipasi kaislikkoonsa silloin, mutta riuskoin ottein meitä jo kiskottiin päin kesäistä päivää. Taivas häikäisi, sinne vaan samojensa joukkoon viskattiin suuri ja säyseä. Kävihän se meillä mielessä että katuiko tuo nyt valintojaan, tähystikö elämänsä polkua taaksepäin kuduksi asti, mutta tokko sentään: kuha kumminkin vain.

Meidät pistettiin paloiksi.

Päätyimme parempiin suihin.