27.9.22

Unisija

Kesätauolta on syytä palata ennen syysloman alkua, muuten pukkaa ajankäyttöongelmia. Pitkäksihän tämä tietysti venähti, mutta ei yhtä pitkäksi kuin pyöräilyni talvitauko; luotettava Inserani kun on edelleen talvisäilössä taloyhtiön varastossa, jonne sen lokakuussa 2021 kannoin. Tai luulisin että on, en ole käynyt katsomassa. Mutta pyöräilystä ei pitänyt kirjoittaa, kyseinen aihe on tässä blogissa käsitelty kattavasti jo vuonna 2007. Mikäpä ei olisi.

Ajattele niitä koodinpätkiä joista ihmisen alitajunta koostuu. Palaamme öisin tiettyihin paikkoihin; lapsuudenkotiin, mummulaan, työpaikalle, joku ehkä vain metsään. Minulla näitä paikkoja on muutamia, eivätkä ne sinänsä ole erityisen kiinnostavia. Mutta ajankohta sen sijaan, unien vuoden- ja vuorokaudenajat. Kylmän tunne, pakkasen tuoksu. Neljänä yönä viidestä, niin pitkälle taaksepäin kuin muistan, minun unissani on aina talvi. Riivatun pimeä, melkein läpitunkemattoman musta ja kylmä. Lunta aivan absurdisti. Vuodenaika ei välttämättä näyttele merkittävää roolia siinä mitä unessa muuten on meneillään. Talvi sattuu olemaan. Ehkä nämä ovat varhaisimpia muistojani, aivokuoreen lähtemättömästi piirtyneitä tunteita niiltä elämäni ensimmäisiltä kuukausilta, joina nukuin ulkosalla. Oli kuulemma hemmetin kylmä talvi silloin, katselin vaunuista tehtaan valojen valaisemia huurteen peittämiä koivunoksia. Neuvostoliitosta tulleet ruosteiset säiliövaunut kirskuivat madellessaan tehtaan omaa rautatietä pitkin kohti kattilahallia tai kennosalia kymmenen metrin päässä minusta, mutta en nähnyt niitä. Tähtiä tuikkimassa vain. Tehdas on edelleen, mutta silloista kotitaloani tai tehtaan omaa rautatietä enää ei.