"Tänään on tarjolla pihviä", illan isäntä sanoi.
Peitin näkymän käsilläni. Kynteni olivat pitkät ja räikeän punaiset. Tunsin olevani kehossa jossa en valvetilassa ole. Minussa oli muotoja ja ulottuvuuksia jotka yleensä puuttuvat. Miksi olen viimein saavuttanut tämän tällaisessa paikassa, ajattelin. Jotain symboliikkaa siinä tietenkin oli. Käsieni takaa kuulin repivää ääntä ja liioiteltua maiskutusta.
Säpsähdin hereille. Huoneen oli täyttänyt kirkas valkoinen valo. Kissa ei liikkunut missään, se ei illallakaan ollut tullut seurakseni kun luin sängyssä David Lynch -elämäkertaa ennen nukahtamista. Huolestuin, oliko se sairas. Nousin ja näin maailman peittyneen lumeen. Kissa makasi verhon takana ikkunalaudalla, taas monen päivän jälkeen lämmenneen patterin päällä. Se katsoi minua silmät sikkurassa kun kurkistin onko sillä kaikki hyvin.
Se haukotteli ja venytteli. Iäkäs pieni rouva. Neljätoista vuotta, kaksi kiloa ja kaksisataa grammaa. Söimme yhdessä aamiaisen, leikimme hetken, sitten se meni takaisin nukkumaan.
Ehkäpä minäkin.